Penisshortsit

Hesarin vakiofemakko Rosa Meriläinen on pitkästä aikaa innostunut valittamaan siitä, kuinka irstaat rumat sedät mittailevat naisia katseellaan ja näin degeneroivat nämä arvottomiksi kyljyksiksi. Tähän tietysti Internetin Vastarintaliike vastasi millisekunnissa, että mitäs naiset kulkevat minihameissa ja tissitopeissa, jos eivät halua tulla katselluiksi. Perunasäkki päälle ja ruokavalioon tofusalaatin tilalle pikmäkkiä, niin johan alkaa katseet kääntyä toiseen suuntaan. Tottahan tuo on, mutta ei siitä ole kyse. Kun feministinen tietoisuus on yliherkistynyt, varmaan maskottini Pörrönkin katse koetaan loukkaavana, alistavana ja esineellistävänä; sekin kun on urospuolinen ja sillä on tapana jäädä tuijottamaan ihmisiä pitkiksi ajoiksi.

Eikä Rosan ongelma rajoitu katseisiin, vaan häntä ei yleensäkään oteta vakavasti:

Edelleen keski-ikäisenäkin törmään tilanteisiin, missä tuntematon vanhempi mies pyytää minua polvellensa istumaan. Viimeksi niin kävi osallistuessani kahden miestutkijan kanssa keskustelutilaisuuteen Tampereen taisteluista vuonna 1918. Olenhan kirjoittanut huolelliseen historialliseen taustatyöhön pohjautuvan romaanin siitä sodasta. Minä tiedän, ettei asiantuntemustani himmennä se, että olen nainen. Yleisössä kaikki eivät sitä ymmärtäneet.

Ehkä Rosan uskottavuusongelma tässä tilanteessa ei johdu hänen naiseudestaan. Ehkä häntä ei oteta vakavasti, koska hän on kirjoittanut sisällissodasta punaisia ihannoivan kirjan, ja sellainen on omiaan kompromettoimaan kenet tahansa ulkonäköön, sukupuoleen ja ikään katsomatta. Amerikkalaistakaan kirjailijaa tuskin otettaisiin vakavasti, jos hän kirjoittaisi sisällissotaromaanin siitä, kuinka pahat siniset lahtarit estivät hyviä Etelän vapaustaistelijoita orjuuttamasta neekereitä, vaikka siihen on oikein jumalallinen oikeutus.

Tarkoitukseni ei nyt kuitenkaan ollut vastata Rosan 1 200 000 kertaa esitettyihin väitteisiin ihan yhtä monta kertaa toistetuilla vastaväitteillä siitä, mitä naiset omalla pukeutumisellaan ajavat takaa tai kuinka naisten katseleminen on kivaa ja harmitonta estetiikan arvostusta eikä mikään raiskaukseen verrattava hyökkäys. En toisaalta halua myöskään puolustella tuijottajia, koska sellainen on tyylitöntä. Kyllä vähän voi edes yrittää esittää katselevansa välillä muuallekin. Lisäksi jos joku nainen suoraan sanoo, ettei häntä tarvitse katsella, ei siihenkään auta ruveta lässyttämään mistään geneettisistä käyttäytymismalleista.

Katsokaa hetki Candicea, ettei tarvitse Rosaa tuijottaa.

Tarkoitukseni oli ottaa kantaa Rosan vihjaukseen, että miehet ovat kuolaavia sikoja ja naiset puolustuskyvyttömiä uhreja. Väitän, että naiset ovat tässä asiassa ihan samanlaisia kuin miehet, ja ainoa syy, miksi miehillä on huonompi maine, on se, että naisilla on vain tiukemmat kriteerit miesten suhteen.

Kerronpa siis pienen tositarinan viime kesältä:

Vietin viime heinäkuussa muutaman viikon Sloveniassa. Säät olivat kauniit ja lämpimät, ja tungosta ei ollut missään, koska puolet paikallisväestöstä oli lähtenyt rannikolle lomanviettoon. Ljubljanan vanhassakaupungissa oli mukavaa kierrellä pitkin päivää ravintoloissa ja vaikka ihan muuten vaan istuskelemassa ja maisemia ihailemassa.

Huomasin jo ensimmäisinä päivinä kaupungissa kävellessäni, että silloin tällöin vastaantulevat naiset kohdistivat silmänsä jalkoväliini. Kyseiset naiset eivät edes olleet humalaisia vanhojapiikoja, vaan nuoria, tyylikkäitä ja hyvinkin kauniita. Se ei ollut vilkuilua tai ohimenevää tsekkausta, vaan tiivistä ja keskittynyttä tuijotusta, joka kesti katkeamatta siihen asti, kunnes nainen oli ohittanut minut. Parhaimmillaan heidän kaulansa ojentui eteenpäin ja otsalle ilmaantui hämmästynyt kurtistus.

Tämä ahdisti minua. Eivät suomalaiset naiset tuollaista harrastaneet. Oliko kyseessä jokin paikallinen tapa? Olinko kaatanut housuilleni jotain? Olinko pukeutumisellani rikkonut jotain paikallista tabua? Ihmettelin asiaa monta päivää, kunnes lopulta mysteeri ratkesi.

Olin pitänyt jalassani uusia shortseja, joita en ollut ennen sitä reissua käyttänyt. Ne olivat mukavan väljät ja ilmavat, mutta eivät hopparityylisen löysät. Tapanani on myös pitää lompakkoani vasemmassa etutaskussa. Shortsini olivat juuri sen verran tiukat, että näki jonkin suuren pullottavan lahkeessani, mutta sen verran löysät, ettei sen muodosta voinut päätellä, mikä se on. Niinpä asiasta tietämätön vastaantulija saattoi helposti luulla, että minulla on 30-senttinen mulkku.

En enää pitänyt tuijotusta ahdistavana, vaan lähinnä huvittavana. Aion ottaa samat shortsit mukaan kun lähden tänä kesänä samalle reissulle, jos vain emäntä hyväksyy.