Jos olet käynyt kirjakaupassa vuoden 2014 jälkeen, olet varmasti nähnyt tämän kirjan. Sen lisäksi, että se on mennyt kaupaksi oikein hyvin, se sai tuolloin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, ja usein tuota näkee kirjakaupoissa vieläkin "henkilökunta suosittelee"-kyltin alla. Sitä ei ehkä ole markkinoitu ihan yhtä aggressiivisesti kuin joulun dekkariuutuuksia, mutta se on saanut silti paljon näkyvyyttä ihan vaan fanien toimesta.
Aihepiiri ei ole sellainen, mitä innostuisin lukemaan huvikseni, paitsi toki Jugoslavian hajoamiskonfliktien osalta, mutta kirjallisuusihmisenä minun pitää pysyä ajan hermolla näissä asioissa. Vielä kun tätä kehuttiin joka käänteessä, väsyin ja ostin sillä asenteella, että pakkohan sen on olla hyvä. Muutenkin on suositeltavaa lukea välillä jotain ihan muuta.
Kirja alkaa serbiankielisellä lainauksella Ivo Andrićin klassikkoromaanista Drina-joen silta, mikä on jännä valinta, kun ottaa huomioon, että Statovcin kirja käsittelee kosovonalbaaneja, eikä serbejä edes mainita kuin hyvin harvoin. No, miten vaan.
Päähenkilöitä on kaksi. Ensimmäinen on helsinkiläinen yliopisto-opiskelija, kosovolaistaustainen pakolaisperheen lapsi ja homo. Hän pokailee miehiä netistä irtoseksiin etsien samalla elämänsä rakkautta, ottaa henkilökohtaisena loukkauksena kaikenlaisen maahanmuuttokritiikin ja yrittää tulla toimeen lemmikkiensä - kissan ja boakäärmeen - kanssa.
Kissa ei ole oikeasti kissa, vaan puhekykyisenä ja kädellisenä selkeä viittaus rakastajaan. Se inhoaa homoja ja pakolaisia, mutta haluaa silti hengata heidän kanssaan, varmaan vain omaa erinoimaisuuttaan korostaakseen. Tuhoisana narsistina se on vähän vähemmän selkeä viittaus Jugoslaviaan ja sen historiaan albaanivähemmistönsä kohtelun suhteen, ja oikeastaan samalla viittaus kaikkiin enemmistöihin, jotka katsovat oikeudekseen kuseskella kaikkien vähemmistöjen päälle vain koska voivat.
Käärmeen viittaukset jäävät hienovaraisemmiksi, ja hahmona se yrittääkin olla oikeasti käärme, mikä näin käärmeenomistajana kyrsii minua ankarasti. Statovcin käärme kun räpyttää silmiään ja latkii juomaa kielellään, mikä tekee siitä suunnilleen yhtä realistisen eläimen kuin koira, joka kävelee aavikolla 2 viikkoa juomatta ja tekee jäähän avannon, jonka kautta se voi nousta pintaan hengittämään.
Loppujen lopuksi kissan osuus tarinasta jää melko merkityksettömäksi katkelmaksi, jota ei sen mentyä juuri muistella. Käärmeelle taas käy, kuten tällaisissa tarinoissa aina voi olettaa käyvän käärmeille, jotka ovat riittävän isoja yrittääkseen syödä ihmisen.
Toinen päähenkilö on edellisen äiti, joka teinityttönä 80-luvulla Kosovon maaseudulla rakastuu komeimpaan koskaan näkemäänsä mieheen ja pääsee tämän kanssa naimisiin. Mies kuitenkin osoittautuu väkivaltaiseksi narsistiksi, jolloin tytön köyhä, mutta onnellinen elämä muuttuu köyhäksi ja onnettomaksi. Lapsia syntyy jatkuvalla syötöllä. Sodan syttyessä perhe lähtee Suomeen pakolaisiksi, jolloin naisen elämä muuttuu vielä kaoottisemmaksi. Sen lisäksi, että pitää sietää kusipäistä miestä, pitäisi saada lapsikatras ruokittua ja ylipäänsä saada asioita hoidettua kulttuurissa, jonka kieltä ja tapoja ei tunne.
Kolme pistettä viidestä. Ymmärrän hyvin, että ihan jo tuolla aihevalinnalla saa napattua Hesarin kirjallisuuspalkinnon, ja loppua kohti kirja muuttuu jännittäväksi ja hyvin tunnepitoiseksi. Kielellisestikin kirja on miellyttävää luettavaa. Statovci on taitava kirjoittaja.
Taitavaksi kirjailijaksi en vielä tämän perusteella kehuisi. Sellainen ei tekisi faktavirheitä, joiden tarkistamiseksi ei tarvitsisi kuin lukea aihetta käsittelevän Wikipedia-sivun ensimmäinen kappale, eikä täyttäisi kirjaa irvistyttävillä kliseillä. Muuten tämä on hyvää hömppäviihdettä niille, joita aihepiiri kiinnostaa.
Pakolaiskysymykseen kirja yrittää kovasti ottaa kantaa, mikä onkin positiivista siinä mielessä, että kirjailija on itse pakolaistaustainen, eikä mikään kantaväestöläinen puolestaloukkaantuja. Valitettavasti kannanotto jää vain yksipuoliseksi "me nyt tulimme tänne ja teidän pitää sopeutua siihen, koska meillä on ollut vaikeaa"-töksäyttelyksi, joten en anna siitä lisäpisteitä.
Pitäisi kai itsekin antaa joskus tilaisuus tämänkaltaisille kirjoille(jolla siis tarkoitan näitä kotimaisia viimeisen 10 vuoden sisällä tehtyjä ja palkintoja keränneitä tekeleitä). Viimeksi kun näin tein, päädyin lukemaan Sofi Oksasen Puhdistuksen, jota silloin hehkutettiin joka paikassa ja joka muistaakseni voitti jopa Finlandia-palkinnon. Noh, sillä kertaa kyllä petyin ankarasti ja olen sittemmin pitäytynyt oikeasti hyvissä kirjoissa(joiden tekijöistä ei taida enää olla yksikään hengissä), mutta ehkäpä kyseessä oli vain valitettava yksittäistapaus ja uusienkin kirjojen joukossa saattaisi olla varteenotettavia teoksia.
VastaaPoistaJos kissa on puhekykyisenä ja kädellisenä selvästi jotain muuta kuin kissa, eikö käärmekin voi tässä tapauksessa olla tietoisella väärinkuvauksella tarkoitettu tulkittavaksi joksikin aivan muuksi kuin käärmeeksi?
VastaaPoistaHuomenta, Reijo ja Qroquius, ja kiitos kommenteistanne.
VastaaPoistaReijo: Moderni suomalainen viihde yleisesti on aika kökköä, mutta sekin aina joskus yllättää. Ja jos ei muuten seuraisi, niin voi silloin tällöin kokeilla ihan vaan nähdäkseen, missä mennään.
Toisaalta usein saa pettyä niiden vanhojen klassikoidenkin kanssa, vaikka yleensä ne ovatkin päässeet klassikoiksi ihan syystä. Parasta onkin valita luettavansa ihan vaan takakansitekstin perusteella ja jättää kriitikot ja kirjailijan henkilökohtaiset ominaisuudet huomiotta.
Qroquius: Joo, yritin kyllä miettiä asiaa tuoltakin kannalta. Itse asiassa niin se varmaan onkin, koska tässä kirjassa kaikki yrittää olla vahvan symbolista, mutta en keksinyt. Kissan kohdalla epätarkkuudet ovat merkittäviä ja selkeän tarkoituksellisia, kun taas käärmeen kohdalla ne ovat mitättömiä ja juoneen liittymättömiä.
No onpahan valinta. Kirjan aihepiiristä löytyy päivittäin parin tarkasteltavana olevan kohdekirjan tekstimäärän verran luettavaa netin pakollisissa tsekattavissa uutisjulkaisuissa. joita niitäkään ei ehdi edes eläkeläisenä kaikkia lukemaan.
VastaaPoistaTämä ei ole vihakirjoitus.
Iltaa, Veijo, ja kiitos sinullekin.
VastaaPoistaTotta tuokin. Toisaalta, ovathan lehdet täynnä rikosuutisiakin, ja silti ihmiset lukevat dekkareita. Sellainen, mikä tosielämässä surettaa ja vatuttaa, onkin fiktiona jollain kierolla tavalla kutkuttava kurkistus toisissa maailmoissa elävien ihmisten pääkoppiin.
Yhdessä kirjassa oli maailmankaikkeuden hallitsija, jonka kissan nimi oli Herra. Maailmankaikkeuden hallitsija tapasi aina sanoa: "Kyllä Herra tietää".
VastaaPoistaTalvemmalla lukenen Jukka Piipposen tositarinakirjan, jonka nimeä en muista. Kirjailija tuo itse ilmaiskappaleen minulle jonain päivänä. Piipponen on kirjoittanut kaikki kirjansa yhtä lukuun ottamatta suomalaisista sotalentäjistä.
Minulla on jonkinlaista listaa varmoista kirjailijoista, joiden kirjoihin voin aina tarttua, jos muuhun petyn.
Aikoinaan nettisivuillani oli sijainnut pitkä kirjoitelmani Jugoslaviasta ja sen hajoamissodista. Valitettavasti onnistuin sen sitten jonnekin hävittämään.
Iltaa, Tom, ja kiitos kommentistasi.
VastaaPoistaTositarinallisista sotakirjoista seuraavana listallani on Puolustusministeri Jussi Niinistön kirja Suomen heimosodista 1918-1922. Tilailin netissä kirjoja, ja se sattui osumaan silmään.
Itselläni ei juuri ole varmoja kirjailijoita. Joskus nuorempana luulin, että on, mutta sitten kävi ilmi, että heidänkin tuotannoissaan on paljon huonoja suorituksia. Sen sijaan minulla on "ei ainakaan"-kirjailijoita.
Sain juuri kirjan luettua, ja paneudun näihin blogijuttuihin vasta, kun olen valmis.
VastaaPoistaOlen aikalailla samalla linjalla kanssasi, luen oikeasti kaikenlaisia kirjoja, tämä oli tullut mukaan Suomalaisen pokkaripäiviltä.
Ihan yleissivistävää, ja muutaman kerran Kroatiassa käyneenä, kiinnostavaa.
Kirjailijapoika kehittyy vielä, ajoittain oli jo varsin viihdyttävää menoa.
Käärme oli varmaankin symboli kuin kissakin, itseäni nauratti myös räpyttely. Olin oikeasti pahoillani käärmeen kohtalosta, aina niitä mollataan.