torstai 31. lokakuuta 2013

Kun nyt tuli scifistä puhe

Edellisessä kirjoituksessani listasin kirjamessuilta keräämäni saaliin. Vähän olin huolissani, kiinnostaako lukijakuntaani pelkkä kirjalista, mutta sehän käynnistikin kommenteissa hyvän keskustelun science fictioniin suuntautuneiden lukijoideni kanssa.

Scifi näyttää muutenkin olevan Suomessa nousussa. Valtionscifikirjailjalta, kaimaltani Himaselta tilattiin suurella rahalla kohua herättänyt tulevaisuusvisio, ja nyt sen pohjalta ollaan saatu aikaan tulevaisuusselonteko. Tulevaisuusselontekohan eroaa scifistä kolmella tavalla: ensinnäkin siihen uskotaan oikeasti. Toiseksi, se ei maksa 24,90 € nidottuna ja 7,90 € pokkarina, vaan jotain ihan muuta. Onneksi sitä ei kuitenkaan tarvitse maksaa itse, vaan se maksetaan verovaroista. Kolmanneksi, jokainen voi viikonloppuna itse kokeilla millaisia reaktioita saa aikaan, kun baaritiskillä kertoo yhdelle kauniille naiselle, että "kirjoitan Star Trek -fanficiä nettiin", ja toiselle, että "laadin Kataisen Jykälle tulevaisuusselontekoja".

"Ai fanficiä? Montaks sataa tonnii sillä tienaa?"

Sinänsä harmittaa, ettei projektia kilpailutettu, koska siihen kirjoituskilpailuun olisin mielelläni ottanut osaa. Toisaalta eipä sillä olisi ollut väliä, koska en olisi voittanut kuitenkaan. Olen liian pessimistinen. Esimerkiksi, minulle ei olisi tullut mieleenkään sanoa, että:
Vuonna 2030 kaikkien Suomessa on hyvä elää merkityksellistä ja arvokasta elämää.
Lupaavathan ennustajaeukotkin aina asiakkailleen hyvää tulevaisuutta, koska huonoista uutisista ei makseta niin hyvin, eikä niillä saada asiakkaita tulemaan uudestaan.

George Orwell lupaili isovanhempieni sukupolvelle, että tulevaisuudessa elettäisiin totalitaristisessa diktatuurissa, jossa jokainen on jatkuvan valvonnan alla ja media pitää ihmiset tarkoituksella liian tyhminä kapinoidakseen. Vanhemmilleni luvattiin mielikuvituksellisemmin, että vuonna 2000 autot lentävät ja Kuussa käydään viikonloppulomilla. Nyt kun kehitys on kehittynyt ja vanhoja tavoitteita ollaan lähestytty, uskalletaan jo unelmoida enemmästä.

Ei sillä, että vastustaisin. Kivaltahan tuo kuulostaa. Siinä puhutaan sellaisista asioista kuin kansalaisten hyvinvointi, suomalainen osaaminen, taloudellinen kasvu, ympäristön kantokyky, korkea työllisyysaste, tuottavuuden parantuminen, innostavuus, houkuttelevuus, vakaus, sivistys, yhteisöllisyys, osallisuus, kansainvälisyys, moniarvoisuus, keskinäinen kunnioitus ja kaikkien arvostus. Kukapa tuollaisia vastustaisi?

Suomi vuonna 2030

Hallitus myöntää, ettei sillä ole hajuakaan, millä aloilla tarkkaan ottaen kasvu tulee tapahtumaan, mutta ymmärtää, että:
Hyvinvointilupaus jonka olemme antaneet kansalaisille, on mahdotonta toteuttaa ilman selkeää kasvua.
Samaan aikaan on selvää, että kasvun on oltava kestävää.
Onneksi sentään:
Jokaiselle on taattu mielekästä tekemistä.
No mikä tässä nyt sitten muka mättää? Lainaamani artikkelin lopussa mainitaan vielä, että:
Tulevaisuuden kestävän kasvun rakentamiseksi yhteiskunnan kaikilla toimijoilla on intoa tehdä uutta yhdessä.
Kommunismikin, oman aikansa scifi, on oikein kiva idea. Se tuo lopun sodille ja köyhyydelle, ja tasa-arvon kaikille tovereille synnynnäisiin ja hankittuihin ominaisuuksiin katsomatta. Eikä se vaadi muuta kuin sen, että yhteiskunnan kaikilla toimijoilla on intoa tehdä uutta yhdessä. Jos intoa ei jostain syystä löydy, koko systeemi leviää käsiin kuin nälänhätä Ukrainaan Kiinaan Pohjois-Koreaan. Mutta miksi muka ei löytyisi?

Tässä vaiheessa kuvaan astuu Mira. Mira on työtön, kouluttamaton, entinen alkoholisti/narkkari ja yksinhuoltajaäiti. Hän haaveilee laulajan urasta, mutta ymmärtää, että Suomen kokoisessa maassa sillä elättää itsensä vain kourallinen porukkaa. Hän ei anna sen häiritä, vaan toteaa (ilmeisesti Hesarin tukemana, koska tällainen artikkeli on julkaistu):
"Jos mä en halua tehdä mitään muuta, niin onko mun pakko?"

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Kirjamessujen satoa

Tällä viikolla oli taas Helsingin kirjamessut, joissa on tullut käytyä joka kerta jo... no en tiedä, ainakin 8 vuoden ajan. Eihän siellä sinänsä ole mitään sellaista, mitä ei kirjakaupasta löytäisi normaalistikin, mitä nyt pokkareista saa hyviä paljousalennuksia. Sekin on kivaa, että kaikki divarit ovat tuoneet varastonsa yhteen paikkaan, eikä tarvitse kiertää koko kaupunkia niiden perässä. Toisaalta sekin on ihan kivaa, muutaman kerran on tullut niin tehtyä.

Työssäkäyvänä ihmisenä ei enää tarvitse mitata budjettia euroissa, vaan sormien kantolujuudessa. Katsotaanpa, mitä mukaan tarttui:


20 kappaletta metrilakua. Yksi jokaista makua.

Asterix ja piktit. Albert Uderzo on näköjään lopettanut piirtelyn ja René Goscinny on jo aikaa sitten lopettanut maallisen vaelluksensa kokonaan, mutta se ei estä uusien albumien tekoa. Pienenä perin isältäni koko siihenastisen Asterix-tuotannon, ja edelleen pyrin pitämään kokoelman täydellisenä. Saa nähdä, kuinka uudet tekijät ovat pärjänneet tarinan suhteen; ainakin piirrosjälki on äkkivilkaisulla lähestulkoon identtistä vanhaan nähden.

Sokal - Tarkastaja Ankardon tutkimuksia: ensimmäiset tutkimukset. Aku Ankka -tyyliset eläinhahmot seikkailevat synkässä, raa'assa ja paheiden täyttämässä film noir -sarjakuvamaailmassa. Joskus olen selaillut noita, mutta vasta nyt ajattelin kokeeksi ostaa yhden, jos innostuisin niistä enemmän.

Albert Einstein ja Sigmund Freud - Miksi sotaa? Vähän ennen natsien valtaannousua nuo kaksi herraa kävivät kirjeenvaihdon sotien perimmäisistä syistä, ja nyt se on painettu kirjaan. Modern Warfare 3:ssa näytetään välillä historiallisten suurmiesten sota-aiheisia lainauksia, ja yksi niistä on Einsteinin väite, että "samanaikaisesti ei voi välttää sotaa ja valmistautua sotaan." Ostin tämän kirjan lähinnä nähdäkseni, selkiäisikö siitä, mikä sai muuten niin fiksun tyypin puhumaan jotain niin järjenvastaista.

Veikko Huovinen - Koirankynnen leikkaaja. Pidän Huovisen kirjoitustyylistä, joten ostan hänen teoksiaan aina, kun niitä tulee alelaareista vastaan.

Veikko Huovinen - Lampaansyöjät.

Blaine Harden - Leiri 14, pako Pohjois-Koreasta.

Natascha Kampusch - 3096 päivää.

Mikko Porvali - Operaatio Hokki. Suomalainen sotakirjallisuus on sen verran laadukasta, että tositapahtumiin perustuva asiakirjallisuus ei häviä viihdyttävyydessään fiktiolle. Saa nähdä, päteekö sama tähän.

Esa Sirén - Rukajärven korpisissit. Siréniä olen kehunut ennenkin.

Stephen E. Ambrose - Taistelutoverit. Tuohon perustuu se TV-sarja. Ostin, kun eurolla sai.

Robert Sheckley - Jähmettynyt yhteiskunta. Minulla on Sheckleyltä ennestään scifikirja Mielenvaihto, mutta muuta en hänen tuotannostaan tiedäkään. Se on kuitenkin niin mielenkiintoinen, että ostin tämän toisen suoraan takakantta lukematta.

Hunter S. Thompson - Screwjack ja kaksi muuta novellia. Entinen kämppäkaveri oli kova Thompson-fani, joten kokeillaan nyt sitäkin.

Hannu Rajaniemi - The fractal prince. Jatko-osa Kvanttivarkaalle, yhdelle parhaista lukemistani kirjoista. Tätä minä lähdin messuilta varta vasten hakemaan. Joka paikassa tuota oli tarjolla suomenkielisenä, mutta hetken sai metsästää, ennen kuin se löytyi Akateemisen kirjakaupan osastolta alkuperäiskielellä englanniksi.

Stanislaw Lem - Futurologinen kongressi. Tämän luin teinivuosina kirjastossa, ja siitä lähtien olen yrittänyt löytää sen jostain omaksi. Kalliskin se oli, taitaa olla keräilyharvinaisuus. Mistähän se johtuu, ettei Lemiä ole painettu pokkareina ollenkaan? Täytyy tehdä johonkin valitus.

Clifford Simak - Väliasema. Sama juttu kuin edellinen.

Pari elokuvaa, Harold ja Kumar - täydellisen hampurilaisen metsästys ja 16 blocks. Ensimmäinen taitaa olla tyypillinen teinikomedia, mutta sen sai halvalla, ja jälkimmäisessä on Bruce Willis. Nimimerkki Ihmettelevän suosittelemia Noituri-kirjoja en harmikseni havainnut. Emäntäkin osti ison läjän, mutta blogatkoon hän niistä itse, jos huvittaa.

Voitin arvalla Helsingin scifiseuran ständiltä.

torstai 24. lokakuuta 2013

Pekka lukee lehteä 7: Lakia ja linnaa

Vanhana hyönteiseksperttinä huomioni kiinnittyi uutiseen, jonka mukaan ötököillä on silloin tällöin taipumusta homoiluun.

1. HS: Tutkijat selvittivät, minkä takia hyönteiset harrastavat "homosuhteita"

Asian tiimoilta ollaan selitelty, etteivät hyönteiset ole nisäkkäiden tavoin mitään vakaumuksellisia homoja, vaan sitä sattuu ihan vahingossa. Aina ei kiireessä ehdi tarkistamaan sukupuolta, eikä niitä kaukaa katsottuna edes erota toisistaan. Pukuhuoneessa ne katselevat toisiaan vain vertaillakseen kokoja.

Australialainen jalokuoriainen sentään myöntää kunnon heteron tavoin, että olut saattaa aiheuttaa arvostelukyvyn alenemista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ihmisten tavoin olut saisi koiraan valitsemaan viehättävän naaraan sijasta vähemmän viehättävän, vaan hardcorekuoriainen jättää välikädet pois ja pyrkii rakastelemaan olutta itseään.



Vekkuleita veijareita. Sitten itse asiaan. Viime viikolla oli puhetta siitä, kuinka Suomessa monet lait ovat lähinnä ohjeluontoisia suosituksia, ja jos kansalainen ei halua niitä noudattaa, hänelle saatetaan kertoa, että noin ei oikeastaan saisi menetellä, mutta siihen se jääkin.

Vielä on silti joitain lakeja, joiden rikkomisesta seuraa rangaistus, vaikka kuinka yrittäisi inttää, että mutta kun ja mä ihan vähän vaan. Esimerkiksi lähimmäistään ei saa tappaa ja paloitella, vaan siitä joutuu 12 vuodeksi vankilaan. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että tuomiotaan ei tarvitse istua loppuun asti, jos ei halua ja olisi muutakin tekemistä.

2. IS: Paloittelumurhaajasta vihjeitä päivittäin - "Etsintä jatkuu"
Poliisi ei ole edelleenkään tavoittanut viime viikon lauantaina vankilomaltaan palaamatta jättänyttä Markus Pönkää.
Äkkiseltään tulee mieleen, että on aika jännä, että vankilastakin voi päästä lomalle. Sitä perustellaan sillä, että siviiliin palaaminen helpottuu, kun pääsee vuosien jälkeen ensin varovasti totuttelemaan. Voihan se niinkin olla, eikä siis siitä sen enempää.
Pönkä tuomittiin vuonna 2007 vankilaan 12 vuodeksi. Pönkä murhasi joulukuussa 2005 Tallinnassa suomalaisen, jonka epäillään olleen mukana talousrikoksissa. Verityön jälkeen Pönkä paloitteli uhrin ja pakkasi muovipusseihin.

Hänellä on reilu vuosi tuomiota jäljellä.
Hmm. Joko minulla on väärä kalenteri, tai sitten joku teki virkavirheen antaessaan minulle laudaturin matematiikasta. Mietin vain, että jos vuonna 2007 annettiin 12 vuoden tuomio, miten siitä voi vuonna 2013 olla jäljellä "reilu vuosi"? Vankilathan toki ovat olemassa nimenomaan sitä varten, että ihmisiä ei tarvitsisi laittaa sinne, mutta joku on nyt tainnut käsittää jotain väärin.

Sinänsä näissä tällaisissa ihmetyttää, että miksi täytyy aina erikseen kauhistella sitä, että uhri tappamisen jälkeen paloiteltiin? Totta kai se pitää paloitella. Monta pientä jätesäkkiä on paljon helpompi hävittää naapureiden uteliaiden silmien alla kuin yksi iso ihmisen muotoinen säkki.

Markus ei kuitenkaan jättänyt asiaa tähän ja livistänyt aurinkorannoille, vaan...

3. IS: Poliisi: Paloittelumurhaaja lähettää viestejä
Pönkä on ollut yhteydessä omaisiinsa ja viranomaisiin sekä puhelimitse että sähköpostitse. Lehden tietojen mukaan Pönkää on suostuteltu palaamaan vankilaan ja hän on myös ilmaissut harkitsevansa paluuta.
- Hänellä on keskeneräisiä asioita, joita hän on pyrkinyt hoitamaan. Tämän vuoksi hän on ollut sähköpostitse yhteydessä eri viranomaistahoihin.
"Hei, sun lomas loppui, tuu jo takaisin."
"Ei kun nyt just ei kerkiä, on pari juttua."
"Eiku hei oikeesti."
"No oikeesti, en mä nyt pääse. Enkä viitti."
"Tulisit nyt, saat kakkua. Niin siis me poikien kanssa leivottiin sulle käpykakku."
"No okei, katotaan jos viikonloppuna." 
Poliisi tarkastaa häneen liittyvät varteenotettavat vihjeet, mutta ei etsi Pönkää aktiivisesti.
Länsipuron mukaan syynä on se, että Pönkä ei ole syyllistynyt mihinkään rikokseen pitkittyneen vankilomansa aikana.

Vankilomalta palaamatta jättäminen ei ole rikos, toisin kuin vankilasta karkaaminen.

Mutta mitäs "keskeneräisiä asioita" hänellä olikaan?

4. IS: Paloittelumurhaaja vaatii nimilistoja julki - tätä viranomaiset ovat pelänneet
Vankilasta karkuteillä oleva Markus Pönkä vaatii poliisia, tullia ja rajavartiolaitosta luovuttamaan tiedot kaikista virkailijoistaan, jotka ovat tutkineet hänen tietojaan.

Vankeinhoitoviranomaiset ovat kritisoineet nykyisiä säännöksiä, joiden mukaan lokitiedot on annettava niitä pyytäville. He pelkäävät, että tietojen luovuttaminen voi vaarantaa virkailijoiden turvallisuuden.
Jos paloittelumurhaaja lähtee "pitkittyneelle vankilomalle", vaatii juttuaan käsitelleiden virkamiesten henkilötietoja ja sanoo, että hänellä on "keskeneräisiä asioita", on varmaan fiksua antaa vaaditut tiedot hänelle. Mutta kun laki vaatii. Toisaalta tuohon olisi näppärä vastata, että "tule hakemaan".

Juuri tuollaiset tyypit saavat aivan tavalliset ihmiset kannattamaan totalitaristisia poliisivaltioita.

5. IS: Uusi käänne: Venäjä syyttää nyt Greenpeace-aktivisteja huliganismista

Muualla on toisin. Siinä missä Suomen viranomaiset tekevät kaikkensa pitääkseen vankilan ulkopuolella myös ne, jotka kuuluisivat sen sisäpuolelle, Venäjällä pyrkimys on päinvastainen. Joskus lehdessä oli juttua siitä, että venäläisillä poliiseilla on kiintiö, paljonko rikollisia pitää napata tiettynä aikana, ja jos kiintiö ei täyty, tulee alennus tai kenkää. Ja kun oikeuslaitoskin toimii sillä asenteella, että turhat selittelyt jätetään omaan arvoonsa, langettavien tuomioiden suhteellinen osuus on (tai ainakin oli silloin pari vuotta sitten) suurempi kuin Stalinin puhdistusten aikoihin.

Oli miten oli, nyt on käynyt täysin odotetulla tavalla, eli päätön merirosvoussyyte Saarelaa ja kumppaneita kohtaan on muutettu kevyemmäksi huliganismisyytteeksi. Kakkua on tarjolla puolet vähemmän, mutta läpimenon mahdollisuudet ovat olemassa.

Ei se kyllä siihenkään vielä jää. Tässähän vain esitellään eri vaihtoehtoja, joiden varjolla on mahdollista lyödä aktivisteille luu kurkkuun, etteivät ne enää tulisi Venäjälle aktivistoimaan. Eikös tässä ole tulossa jotkin isommat urheilukisat Venäjän puolella ihan pian? Jotkin sellaiset, joiden aikana on tapana kiinnittää aivan erityistä huomiota isäntämaan sisäpolitiikan inhimillisyyteen? Siinä on Putinilla erinomainen paikka mainostaa omaa hyvyyttään ja mukavuuttaan armahtamalla aktivistit juuri ennen kisoja.

6. IS: Työtuomioistuin: Seppälän myyjille maksettava kielilisät

Sitten loppukevennys tai -raskautus. On minullekin uusi tieto, että työnantajan pitää maksaa asiakaspalvelijalle kielilisää, jos tämä joutuu käyttämään työssään lähes päivittäin vierasta kieltä. No, nyt on jätetty maksamatta, ja asia on viety oikeuteen. Ei siinä mitään, mutta:
PAMin toimihenkilöt ja luottamusmiehet eri puolilla maata ovat odottaneet työtuomioistuimen päätöstä Lappeenrannan kiistaan. Päätöstä odotellessa työntekijöitä on neuvottu olemaan käyttämättä vieraita kieliä.
Uutisesta ei käy ilmi, kuka moisen neuvon on antanut. Olisi kuitenkin kiva, jos palvelualojen työntekijöille neuvoja jakelevissa elimissä olisi porukkaa, joka tajuaisi jotain palvelualojen työnteosta.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Sata lasissa

Tämä on blogissani sadas julkaistu kirjoitus. Ihan aluksi sen kunniaksi musiikkia:


Aikaa on kulunut reilut 5 kuukautta. Käyntien kokonaismääräni tällä hetkellä on 12 729, jos jotakuta kiinnostaa, ja uusia tulee keskimäärin 150 päivässä. Tuosta ei kuitenkaan voi päätellä, montako lukijaa minulla on, ja siksi lisäsin tuonne vasempaan reunaan pienen kyselyn, jolla pyrin ihan vain uteliaisuudesta kartoittamaan asiaa.

Markkinointipäällikköni Candice kävi huomauttamassa, etten ole koko lokakuun aikana julkaissut kuvia vähäpukeisista naisista.

Tulikin tuosta edellisestä biisistä mieleen pari muutakin:


80-luvun elokuvien soundtrack-musiikissa on kyllä sitä jotakin. Pitää tässä jossain vaiheessa polttaa CD täyteen sitä ja soittaa sitä aina punttitreeneissä. Vaikutus tulee olemaan sama kuin jos annostelisi hevosen kasvuhormonia suoraan aorttaan.

En nyt pistä Eye of the tigeria, koska senhän kaikki osaavat muutenkin ulkoa. Tämäkin toki kuuluu yleissivistykseen:


Kuulemma uudessa Karate kidissä lauloi Justin Bieber. En ole katsonut, enkä aiokaan. Niin se länsimaisen sivistyksen rappio etenee, mikään ei ole pyhää.

No niin, yksi vielä.


sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Tekniikan taantumuksesta

Tekniikan kehitys luo tekniikalle lisäpaineita kehittyä entisestään. Esimerkiksi tietokoneiden suoritustehon kasvaessa ohjelmistofirmat tekevät entistä raskaampia ohjelmia, koska uudet koneet pystyvät pyörittämään niitä, ja sitten laitteistofirmat kehittävät vieläkin tehokkaampia koneita, että ko. ohjelmat pyörisivät paremmin. Joskus, ja nykyään mielestäni enenevässä määrin, uudessa hienossa teknologiassa on kuitenkin jokin vika ominaisuus, joka tekee siitä peruskäyttäjän kannalta vanhaa huonomman.

Kaikki muistavat vielä digiuudistuksen. Piti ostaa uusi pömpeli TV:n päälle videoiden ja DVD-soittimen sekaan, jonka jälkeen pystyi katsomaan samoja kanavia kuin ennenkin, mutta tarvitsi siihen yhden kaukosäätimen lisää. Silloin, kun homma toimi, kuvanlaadussa ei ollut ihmissilmin havaittavaa parannusta. Jos taas signaalissa oli häiriö, ennen vanhaan kuva oli suttuinen, mutta ohjelmaa pystyi silti vielä seuraamaan, mutta uudistuksen jälkeen siitä tuli sellaista vingahtelevaa ruutumössöä, ettei siitä saanut enää mitään selvää.


Tuo on kuitenkin vanha juttu. Nykyäänkin tulee jatkuvasti vastaan pienempiä ongelmia, jotka vaikuttavat oikein varta vasten lisätyiltä, ja jotka pistävät ihmettelemään, että mitä niiden suunnittelijoiden päässä on liikkunut.

Minun lapsuudessani oli videonauhureita. Ne olivat näppäriä, kun pystyi tallentamaan yhtä ohjelmaa ja seuraamaan toista. Se oli yleensä enemmän kuin tarpeeksi, koska kanavia oli vain neljä. Nykyään kanavia on kymmeniä, joten ilokseni minullekin on saatu kehitettyä digiboksi, joka pystyy nauhoittamaan kahta ohjelmaa ja näyttämään kolmatta. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Onkin niin, että boksimme pystyy seuraamaan vain kahta "kanavanippua", vai miksikä emäntä niitä sanoi. Jos nauhoittaa ohjelmaa yhdeltä ja katsoo toiselta, niin jos alkaa nauhoitus kolmannelta, enää ei voi katsoa sitä mitä on katsomassa, vaan boksi vaihtaa kanavaa eikä enää päästä takaisin. Mitä vattua?


Kaverini pelaavat netissä räiskintäpelejä joukkuemaisesti, ja ostin hienon kuuloke-mikrofoniyhdistelmän, että voisin pelata tehokkaasti heidän kanssaan. Aina aikaisemmin on riittänyt, että kun tökkää kuulokkeiden piuhan niille kuuluvaan reikään, homma on lähtenyt toimimaan. Ääni on kuulunut yhtä aikaa kuulokkeista ja kaiuttimista, jolloin tarpeettoman on voinut kääntää pois päältä.

Ei kuitenkaan tässä uudessa koneessa. Nyt pitää valita, kumpaa haluaa käyttää, ja valita se sitten alapalkin ääniasetuksista default playback deviceksi. Kun toinen on valittuna, toinen on hiljaa. Miksi?


Windows 8:sta olisi paljonkin sanottavaa, mutta en jaksa. Ongelmat eivät edes rajoitu viihde-elektroniikkaan, vaan ilmiö on levinnyt myös eläinmaailmaan, jossa ennen siedettäville kissoille ollaan ruvettu asentamaan koirien ärsyttäviä bugeja. Oliko tuokin nyt ihan välttämätöntä?



Kuka tästä on vastuussa? Millaiselle ihmiselle tai insinöörille tällaisten lisäongelmien luominen tulee edes mieleen?

Asiantuntijoiden ei sitten tarvitse kommenttiosiossa selittää, miten näihin ratkaisuihin on päädytty. En halua kuulla tekosyitä. Olen varma, että jos kerran on osattu suunnitella monimutkaisilla lisäongelmilla varustettua tekniikkaa, samalla vaivalla oltaisiin saatu aikaan ongelmatontakin.

torstai 17. lokakuuta 2013

Kirja-arvostelu: Kyösti Pietiläinen & Ville Kaarnakari - Legioonalainen Peters, aavikon kettu

Suomen oma Chuck Norris Kyösti Pietiläinen jatkaa muistelmiaan Ranskan muukalaislegioonasta. Tällä kertaa epäjärjestyksessä on vuorossa viime vuonna ilmestynyt Aavikon kettu, jossa Kyösti seikkailee Tsadin aavikoiden kuumuudessa.


70-luvun lopulla Tsadissa raivoaa sisällissota. Vanha siirtomaaisäntä Ranska lähettää viralliselle hallitukselle apujoukkoja taistelemaan Libyan tukemia kapinallisia vastaan, ja mukaan pääsee usein aikaisemminkin Afrikassa karaistettu Pietiläinen.

Aavikolla taistellaan vihollisen lisäksi janoa, kuumuutta, pitkästymistä ja yöllä peiton alle mönkiviä myrkkyhämähäkkejä vastaan. Palvelus vuorottelee tukikohtavuoroissa, jolloin juodaan kaljaa ja haaveillaan seuraavasta partioretkestä; ja partioretkissä, jolloin hikoillaan maasturissa, tarkkaillaan silmä kovana autioita dyynejä ja haaveillaan takaisin kasarmille pääsystä. Aavikolla on tylsää, mutta keitaat ja muut poikkeavat maastonkohdat tarjoavat jännitystä, joskus jopa taisteluita.

Joskus ajetaan kapinallisten väijytykseen, mutta useammin onnistutaan itse väijyttämään heidät. Vaikka kapinalliset tuntevat maaston ja olosuhteet paremmin, legioonalaisten kova koulutus tekee heistä kapinallisille ylivoimaisen vastuksen. Ylimielisyyteen ja pelleilyyn ei kuitenkaan ole varaa. Taktisen pelisilmänsä ansiosta Pietiläinen saavuttaa äkkiä maineen armeijan parhaana sissinpyydystäjänä, ja kunniaa ja lisävastuuta satelee.

Taistelukohtaukset ovat kovia ja toiminnantäyteisiä, ja myös taistelun ulkopuolella Pietiläisen toimintasankarimaista persoonaa on ilo seurata. Kirjassa on kuitenkin yksi vakava vika: se ei tunnu etenevän mihinkään. Vuorotellen napataan joku porukka aavikolla ja tehdään jotain pienempää kivaa tukikohdassa, ja sitten kirja onkin loppu. Ymmärrän toki, että tositapahtumiin perustuvaan kirjaan on vaikea kehittää kunnon toimintaseikkailun vaatimaa tapahtumien eskaloitumista ja juonenkehitystä, mutta jos teksti kertakaikkiaan ei pakota lukemaan vielä paria sivua, minkäs sille mahtaa.

3,5 pistettä viidestä. Sarjan fanit saavat tästä kirjasta varmasti sen, mitä odottavatkin saavansa, mutta pelkäänpä, että uusilla tuttavuuksilla saattaa into lopahtaa kesken kaiken.

Legioonalainen Peters Ruandassa odottaa tuossa pöydällä vuoroaan. Nyt on Metro 2034 kesken, mutta ehkä sen jälkeen sitten.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Onks pakko jos ei haluu?

Joskus aikaisemmin kirjoitin siitä, kuinka Suomessa on tapana säätää lait sillä periaatteella, että niissä on pakko olla jotain vikaa. Joko niillä pyritään ratkaisemaan ongelma, jota ei tarvitsisi ratkaista, tai sitten pyritään ratkaisemaan ongelma tavalla, joka ei vaikuta ongelmaan ja jopa luo uusia ongelmia. Suomalaisessa lainsäädännössä on kuitenkin vielä yksi erityispiirre, joka jäi viimeksi mainitsematta: Koska Suomessa lainsäädäntötyötä tehdään paremminkin virkamiesten ja poliitikkojen virkistykseksi eikä niinkään kansalaisten parhaaksi, lakeja ei ole ihan pakko noudattaa.

Viimeksi jo mainitsin siitä n. 5-10 vuoden (ei jaksa tarkistaa) takaisesta tapauksesta, kun päätettiin, että pyörällä ei saa enää ajaa ilman kypärää. Siihen kuolee liikaa ihmisiä. Ilmeisesti kuitenkin todettiin, ettei se kypärättömyys nyt niin paha juttu ole, kun aina ennenkin on pärjätty, joten ei sitä kypärää nyt ihan koko ajan ole pakko pitää. Siispä laissa lukeekin, että kypärää pitää pitää yleensä pyörällä ajaessa.

Poliisisetä ei voi kuitenkaan tietää, onko sillä satunnaisella veivaajalla aina tapana kulkea pää tyhjänä, vai onko se nyt vain siirtämässä pyörää tallista toiseen jaksamatta täysvarustautua lyhyttä pyrähdystä varten. Siispä tilanne on se, että pyöräillä saa edelleen kypärällä tai ilman kuten aina ennenkin, mutta nykyään poliisi saattaa pysäytellä ja sanoa, että "laitas kypärä päähän, hyvää illanjatkoa ja turvallista matkaa". Kai tästäkin joku työryhmä ansaitsi elantonsa.

Samoihin aikoihin havahduttiin myös siihen, että korkeakouluissa sai olla kirjoilla loputtomasti, eikä sellainen käynyt. Koska meitä uhkaa työvoimapula, kestävyysvaje ja muut maailmanloput, opiskelijat täytyy saada äkkiä sellaisiin töihin, jotka tuottavat enemmän verotuloja kuin osa-aikainen varastomies tai kassaneiti. Niinpä lakia muutettiin niin, että korkeakoulututkintoon saa mennä vain 7 vuotta, tai muuten lentää koulusta pihalle. Paitsi että ei lennä, jos pyytää jatkoaikaa ja kertoo opinto-ohjaajalle, mitä kursseja puuttuu ja miten ne voisi saada suoritettua kohtuullisessa ajassa.

Henkilökohtaisesti en ymmärrä, miksei koulutustaan saisi parantaa lisäopinnoilla vaikka läpi koko elämän, kun nyt kuitenkin yliopistoilla pitäisi olla kansaa sivistävä tehtävä, mutta jos rajoituslinjalle silti lähdetään, toivoisin touhuun selkeyttä, enkä mitään "ei mutta joo" -ambivalenssia.

Koiranpaskatkin pitäisi kuulemma siivota.

Asiaan. Nythän on niin, että jos Suomeen tulee turvapaikanhakija, ja viranomaiset toteavat, ettei hänellä ollut lähtömaassaan ihan niin kurjaa, että hän ansaitsisi turvapaikan, hänen täytyy poistua maasta. Tämähän on täysin normaalia ja loogista. Nyt julkisuuteen tulleiden tietojen mukaan hänen ei kuitenkaan tarvitse lähteä, ellei hänen kotimaansa suostu ottamaan häntä takaisin, eikä hän itse halua lähteä.
Nykyisen lain mukaan sellainen henkilö, jota ei voida poistaa maasta tai joka ei suostu lähtemään, voi ensin saada vuoden pituisen tilapäisen oleskeluluvan. Tämän jälkeen hän voi saada toisen vuoden pituisen luvan ja sen jälkeen jatkuvan oleskeluluvan.
Voinkin kuvitella tyypillisen keskustelun:

"Mina haluta turvapaika."
"Jahas, ja millä perusteella? Vainotaanko teitä etnisen alkuperänne, uskontonne, kansallisuutenne, yhteiskunnallisen ryhmänne, poliittisen mielipiteenne tai jonkin vastaavan asian vuoksi?"
"Mina olla perse auki. Serkku kerto että teilla olla KELA, joka anta ilmaseks raha."
"No tuota, tuolla perusteella me ei kyllä voida..."
"Parkele."
"Kyllä se on nyt kuulkaa niin, että teidän pitäisi mennä takaisin kotimaahanne."
"Mina ei halu."
"Ai? No OK sitten, tässä oleskelulupanne. Tervetuloa."

Minkähän takia minä edes rupesin kirjoittamaan tätä? Ei kai tästä tilanteesta kovin montaa mieltä voi olla. Haluaisin uskoa, että kukaan anarkisti- ja muiden narkkariporukoiden ulkopuolinen ei voi kannattaa sitä, että lakeja ja sääntöjä pannaan toimeen vain, jos ko. lakien ja sääntöjen rikkojat siihen suostuvat. Ehkä tarkoitukseni oli huomauttaa, että kyseessä ei ole pelkkä maahanmuuttopoliittinen ongelma, vaan koko Suomalaisen hallinnon lävistävä ajattelutapa.

Sinänsä asiallinen kysymys on, että mitä niille turvapaikattomille sitten pitäisi tehdä. Voisin olettaa, että kovinkaan moni ei vapaaehtoisesti halua palata kotiinsa, koska siellä pitäisi tehdä töitä elantonsa eteen ja muuta mälsää. Jos kohdemaa ei niitä halua takaisin, se on hankala juttu, kun ei niitä oikein voi pudottaa laskuvarjolla lentokoneestakaan. Joten mikä avuksi?
Yksi [ratkaisuehdotus] on juuri Räsäsen esitys siitä, ettei jatkuvia oleskelulupia enää annettaisi.
Asian voisi ratkaista noin, tai...
Toisaalta käännytettäviä voitaisiin kannustaa nykyistä voimakkaammin myös palaamaan vapaaehtoisesti.
Minäkin siis suositan, että heidät laitetaan takaisin vastaanottokeskukseen ja pidetään siellä, kunnes joko kohdemaan tai heidän itsensä mieli muuttuu. Tietysti aktivistipiirit alkavat välittömästi kiljumaan keskitysleireistä ja vankiloista, mutta mikäs se sellainen vankila muka on, josta voi heti halutessaan lähteä kotiin?

Konnunsuon vastaanottokeskus näyttäisi ainakin päällepäin tarkoituksenmukaiselta.

Ai eikö siinä tarkoitettukaan tuota?
Vapaaehtoinen paluu on tällä hetkellä siirtolaisuusjärjestö IOM:n avulla tapahtuva järjestely, jossa käännytettävä palaa vapaaehtoisesti järjestön tukemana. Osalle lähtijöistä korvataan matkojen lisäksi myös esimerkiksi ammattikoulutuksen aloittaminen kotimaassa.

Vapaaehtoinen paluu on ensi keväänä aikomus kirjata lakiin ja ministeriössä pohditaankin parhaillaan, minkä suuruisia kotiinlähtöavustukset voisivat olla.
 Eli annetaan niille rahaa, jos ne sitten suostuisivat lähtemään.

No sittenhän tänne ei enää kukaan tule hakemaan perusteettomasti turvapaikkoja.

lauantai 12. lokakuuta 2013

Kirja-arvostelu: Sergei Lukjanenko - Yöpartio

Aikaisemmin luin ydinsodanjälkeiseen Moskovaan sijoittuvan fantasiakirjan Metro 2033, ja siitä tuli saman tien yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani. Aloin sitten miettiä, että onkohan moderni venäläinen fantasiakirjallisuus yleisestikin ottaen yhtä hyvää?

Pisti sitten silmääni tällainen. Hyvän ja pahan välinen ikuinen kamppailu jatkuu nykypäivän Moskovassa, jossa velhot, vampyyrit sun muut möröt seikkailevat tavallisen kansan mitään asiasta tietämättä. Muutaman kerran pystyin olemaan ostamatta tätä, koska olisi muutakin luettavaa jonossa, mutta tiesihän sen, että pakko oli kokeilla.


Kirjan alkuasetelman mukaan on niin, että osalla ihmisistä on synnynnäisiä taikavoimia. Kun he ennemmin tai myöhemmin voimansa havaitsevat, he leimautuvat joko hyvän tai pahan, valon tai pimeyden kätyreiksi riippuen siitä, ohjaako heidän toimintaansa hyväsydämisyys vai itsekkyys.

Aikaisemmin hyvä ja paha sotivat keskenään verisesti, kunnes molemmat puolet yhdessä totesivat, ettei siitä tule valmista koskaan. Ylätason komentajat solmivat aselevon ja yksityiskohtaisen sopimuksen siitä, millaisia taikoja on lupa tehdä ilman, että rauhan takaava tasapaino horjuu. Sopimuksen noudattamista valvomaan perustettiin yö- ja päiväpartiot, eräänlaiset yliluonnollisen maailman poliisivoimat. Luonnollisesti molemmat puolet yrittävät venyttää sääntöjä aina tilaisuuden tullen omia tarkoitusperiään ajaakseen.

Kirjan päähenkilö on Anton, nuori hyvien puolen velho, joka totuttelee uuteen toimenkuvaansa yöpartion kenttäagenttina. Itse asiassa kirja koostuu kolmesta pienoisromaanista, joissa on samat henkilöt, mutta jotka tarinallisesti liittyvät vain löyhästi yhteen. Ensimmäisessä osassa Anton yrittää suojella vampyyrien kohteekseen ottamaa pientä velhopoikaa samalla, kun etsii ympäri kaupunkia nuorta naista, jonka yllä on niin voimakas kirous, että se uhkaa monien viattomien sivullisten henkeä. Kakkososassa hän jahtaa sarjamurhaajaa, joka vaarantaa aselevon tappamalla pahan kätyreitä, ja kolmosessa ryypiskellään mökillä samalla, kun pomo suunnittelee uutta maailmanjärjestystä. Natsien ja kommunistien kanssa hyvien suunnitelmat eivät menneet aivan putkeen, mutta ehkä kolmannella yrittämällä.

Yö- ja päiväpartiolaiset tuovat erehdyttävästi mieleen Star Warsin Jedi- ja Sith-ritarit. Joku voisi syyttää plagioinnista, mutta toisaalta eikös sitä sanota, että kaikki hyvä on jo moneen kertaan keksitty. Jos kyseessä olisikin tavallinen fantasiaseikkailu, jossa puhtoiset valon palvelijat taistelevat urhoollisesti kurjia pimeyden roistoja vastaan, tämä tuskin olisi saavuttanut kummoista mainetta. Tämän kirjan erinomaisuus piilee nimittäin siinä, että puhdasta hyvää tai pahaa ei ole. Pienellä hyvällä teolla voi olla kauaskantoiset pahat seuraukset, ja joskus pitää tehdä vähän pahaa saavuttaakseen jotain hyvää. Moraali taipuu molemmin puolin hyvin pitkälle tavoitteita jahdatessa, eikä aina ole edes selvää, kuka on hyvä ja kuka paha. Seuraa mielenkiintoista filosofointia.

Viisi pistettä viidestä. Trilogiamainen rakenne on miellyttävä lukea, koska lyhyet tarinat etenevät vauhdilla. Kirjan maailma ja henkilöt ovat paljon mielenkiintoisempia kuin fantasiakirjallisuudessa yleensä, johtuen tuoreesta asennoitumisesta hyvään ja pahaan, jossa mustavalkoinen jaottelu on korvattu vaihtelevalla hämäryydellä.

Samaan sarjaan kuuluu myös kirja Päiväpartio, jossa asiat käydään läpi pahojen näkökulmasta. Voi kuitenkin mennä hetki ennen kuin saan sen luettavakseni, koska pokkaria ei vielä ainakaan näyttänyt olevan saatavilla. En minä kovakantisesta rupea maksamaan kolminkertaista hintaa, jos pokkarinkin saa pienellä odottamisella.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Vankilassa ei olekaan kivaa

Suomessa on helppoa ja mukavaa olla aktivisti. Asioista saa olla mitä mieltä haluaa, ja mielipiteensä saa jopa ilmaista, kunhan kukaan ei pahoita siitä mieltään. Luontoa saa suojella, ja homojen ja heteroiden ja kaikkien muidenkin puolesta voi marssia ilman pelkoa linnareissusta. Korkeintaan joku saattaa nauraa, mutta mitäs pienistä. Jos haluaa turpaansa poliisilta, täytyy lyödä itse ensin, ja siinäkin tapauksessa käydään jälkeenpäin läpi kaikki mahdolliset rekonstruktiot, vektorilaskelmat ja puhejudo-oppaat siinä toivossa, että saataisiin väkivaltainen poliisi viralta.

Venäjällä on kurjaa olla aktivisti. Valtio päättää, mitä mieltä asioista saa olla, ja väärää mieltä olevat hiljennetään, joskus kivuliaastikin. Äänekkäimmät riekkujat siivotaan pois kaduilta vankilaan, ja jos on epäonnekseen sattunut saamaan poliittista valtaa ja yhteiskunnallista vakavastiotettavuutta, voi jopa päästä hengestään. Ennen vanhaan oikeat mielipiteet sentään pystyi suurin piirtein päättelemään puolueohjelmasta, mutta nykyään mennään paremminkin fiilispohjalta.

Sattuneesta syystä venäläiset aktivistit ovat ihan oikeita aktivisteja, kun taas suomalainen aktivismi on paremminkin ompelukerhojen kaltaista virkistystoimintaa. Tätä suomalaiset aktivistit eivät aina täysin hahmota, vaan olettavat, että jos suomalainen sosiaalitäti hymyilee äidillisesti aktivistin töhertäessä hampunkuvaa sähkökaapin kylkeen, niin kyllä venäläinen miliisikin varmaan.

Tai sitten voi käydä näin.

Tästä saatiin taas näyte, kun eräs suomineito yritti Greenpeacen riveissä vallata venäläisen öljynporauslautan. Yllätyksekseen hän löysi itsensä rynnäkkökiväärin väärästä päästä ja pian sen jälkeen putkasta vastailemasta merirosvoussyytteisiin. 15 vuoden kakkua ollaan lupailtu, ja nyt ihmetellään, miten sellainen voi olla mahdollista.
- He eivät odottaneet joutuvansa sellaisiin olosuhteisiin rauhanomaisen mielenosoituksensa takia demokraattisessa valtiossa (linkki)
En nyt halua ottaa kantaa Greenpeacen aatteisiin, tavoitteisiin tai metodeihin. Joku voi olla sitä mieltä, että hyvien asioiden puolesta kovat otteet ovat sallittuja, mutta sitten pitäisi varautua siihen, että vastapuoli ihan oikeasti pistää kovan kovaa vastaan.
- Syytteitä luetaan naisille ja miehille, joiden ainoa rikos on se, että heillä on omatunto. Tämä on hyökkäys rauhanomaisen mielenosoittamisen perusperiaatteita vastaan. Aktivistien väittäminen merirosvoiksi on absurdia, sanoi Greenpeace Internationalin pääsihteeri Kumi Naidoo. (linkki)
Nimensä puolesta tuo tyyppi sopisi paremminkin seksivalistuskampanjan mannekiiniksi. Anteeksi, ei saisi nauraa. Minkäs sitä ihminen nimelleen voi.

Takaisin asiaan. Venäjäkin jatkaa totutulla absurdistisella linjallaan. Toisaalta ymmärrän heitä, koska varmasti ottaa päähän, kun sinänsä harmittomia hippejä saa olla koko ajan ravistelemassa torneista, mutta että 15 vuotta?

Volgan varrella on ennenkin opetettu rosvoilemaan.

Eiväthän ne oikeasti noita tuomitse 15 vuoden siperiaopetukseen. Kyllä Venäjälläkin sentään jonkinlainen tolkku on. Omien kansalaisten kohdalla ehkä voisi, mutta kun noissa aktivisteissa on porukkaa vähän joka puolelta, niin ei ole hyvä veto suututtaa toistakymmentä maata kerralla. Homma menee näin: uhkaillaan kovimmalla mahdollisella tuomiolla niin pitkälle kuin mahdollista, mutta lopuksi kuitenkin annetaan lievä tuomio ilman merkittävää vankeusaikaa. Vaihtoehtoisesti annetaan ankara tuomio ja armahdus heti perään. Tavoitteena on vain säikytellä Greenpeacen tyyppejä, etteivät olisi jatkuvasti hyppimässä silmille.

En minä tuosta halunnut puhua. Minua ei oikeastaan kiinnosta Sini Saarelan kohtalo, koska itsepähän hän on soppansa keittänyt. En minäkään ajele päin punaisia ja selittele sitten, etten voinut arvata, että siinä saattaa tulla kolari. Se, mikä minulle enemmän aiheuttaa ryppyjä otsalle, on aktivistipiirien syvä järkytys siitä, että venäläisen vankilan olot eivät vastaa pohjoismaisten vihervasemmistolaisten standardeja.
Järjestön mukaan muun muassa puhdasta juomavettä on liian vähän, eikä ulkoilemaan pääse kuin silloin tällöin.
Pitkät kuljetusmatkat vankilasta Murmanskiin oikeuteen tehdään autoissa joissa ei ole lämmitystä eikä matkan aikana pääse vessaan.
Useat tupakoimattomat aktivistit valittivat Paikatshevalle joutuvansa jakamaan sellinsä ketjupolttajien kanssa. He syyttävät sellitovereitaan myös tavaroidensa näpistelystä.

Mitä хуйta, ettekö te tiedä, että chardonnay tulisi tarjoilla jäähdytettynä? Olemmeko me jotain eläimiä? 
Lisäksi osa aktivisteista näkee nälkää, koska he eivät voi aatteellisista syistä syödä vankilaruokaa.
Suomalaisesta Sini Saarelasta Paikatsheva mainitsi AFP:lle, että vankilaviranomaiset ovat kieltäytyneet toimittamasta hänelle hänen pyytämiään vitamiineja. Saarela on vegaani, eikä vankilan tarjoama ruoka sovellu hänelle.
Vegaanius ei tarkkaan ottaen tarkoita, etteikö voisi syödä lihaa, vaan ettei suostu syömään lihaa. On siis väärin väittää, että vankilan tarjoama ruoka ei sovellu Sinille. Voi tietysti olla, että perkuujätemuhennoksesta menee tottumattomalla maha sekaisin, mutta olettaisin, ettei aktivisti ole suostunut maistamaankaan. Mikään pakko hänen ei siis ole nähdä nälkää, vaan kyseessä on oma valinta, eikä sellaisesta mielestäni tarvitsisi uutisoida. Ei minunkaan äitiäni kukaan tullut syyttämään nälässäpidosta, kun hän tarjosi minulle pinaattikeittoa, jota en voi syödä sellaisesta aatteellisesta syystä, että se on hirveää myrkkyä. Joka tapauksessa ei voi kuin ihailla, kuinka paljon munaa voi tytöllä olla, kun toteaa venäläisen vankilan vartijalle, että "en suostu syömään tuota, tuo minulle multivitaa."

Suomen aktivistit aatteeseen katsomatta: tiedän, että teillä on kova hinku olla kiinalaisten, itäeurooppalaisten ja eteläamerikkalaisten esikuvienne veroisia. Te ette kuitenkaan ole. Oikea aktivisti ottaa toistuvasti turpaansa, menettää kaiken omaisuutensa, viruu kymmeniä vuosia vankilassa ja kuolee hitaasti ja tuskallisesti aatteensa puolesta, eikä ala vinkumaan mistään tupakansavusta, vessatauoista tai vitamiineista.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Nurmolaiset hautajaiset


Pohjanmaalla syksy on jo pidemmällä kuin Helsingissä.

On mennyt muutama päivä bloggailematta. Radiohiljaisuuteni johtuu siitä, että jouduin piipahtamaan kotona viikonloppuna. Isoisäni kuoli rauhallisesti 89 vuoden iässä, ja hautajaiset olivat lauantaina.

Oli hienoa, että koko suku oli päässyt paikalle. Minä kai siinä olin heikoin lenkki, kun ei noista työvuoroista ikinä tiedä, kuinka niitä saa vapaaksi lyhyellä varoitusajalla. Olihan paappa jo sen verran huonoon kuntoon mennyt, että tuskin itse oli asiasta kovin pahoillaan, mutta silti oli kovin haikea tunnelma muistotilaisuudessa. Nurmon hautausmaalle komean kuusen alle hänet haudattiin; siinä on hyvä maata.

Meidän perheessämme ei ole ollut tapana liiemmin tunteilla, joten jätetään tämäkin muistokirjoitus lyhyeksi ja kliseiseksi. Lopuksi vain viimeiset musiikkiterveiset:


torstai 3. lokakuuta 2013

Oireista ja sairauksista

Syyrian sota on sen verran mainstreamia bloggausmateriaalia, ettei se oikeastaan sovi tämän blogin konseptiin. Mieluumin kirjoitan pienistä oudoista jutuista kuin jostain sellaisesta, mistä koko maailma puhuu muutenkin. Toisaalta kun nyt tuli aloitettua noista pakolaisasioista, niin jatketaan vielä hetki samalla linjalla. Eipä tässä ole muutakaan kirjoitettavaa.

Niin, nyt kun Syyriassa on sota ja ihmisillä hätä, Suomeen ollaan ottamassa muutama sata syyrialaista turvaan, ja asia on herättänyt kiivasta väittelyä. Televisiossakin oli joitain päiviä sitten Suomen älymystön ainoa edustaja Jussi Halla-aho vastassaan joku SPR:n kukkahattutäti Kalle Löövi tappelemassa asiasta. Valitettavasti en huomannut katsoa väittelyä aikanaan, joten joudun tähän hätään tyytymään Ylen yhteenvetoon.
Perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-aho on sitä mieltä, ettei pakolaiskiintiö voi olla tabu, josta ei voida puhua tai josta ei voida leikata.

Suomen Punaisen Ristin kansainvälisen toimen johtaja Kalle Löövi muistutti, että auttamalla Syyrian pakolaisia Suomi itse asiassa maksaa sitä velkaa, minkä me saimme, kun meiltä oli kymmeniä tuhansia ihmisiä sotaa paossa Ruotsissa.
Ensimmäinen mieleen tuleva kysymys on tietysti, että miten Suomi voi olla velkaa Syyrialle siitä, että Ruotsi otti Suomesta pieniä lapsia turvaan. Sen sijaan haluaisin kuitenkin mieluumin kiinnittää huomiota pieneltä vaikuttavaan yksityiskohtaan, josta voi päätellä, kenen puolella Yle seisoo.

Kun Halla-aho sanoo, että myös pakolaiskiintiöstä leikkaamisesta pitää voida puhua, hän on sitä mieltä. Kun taas Löövi horisee sotalapsista ja velanmaksusta, hän muistuttaa. Artikkeli päättyy kauniisti seuraavaan lauseeseen:
Löövi kysyikin, että olisiko Halla-aho valmis lisäämään kehitysapua, jottei pakolaiskiintiötä tarvitsisi suurentaa.
Halla-ahon keskustelutyylin tuntien olettaisin, ettei hän olisi jäänyt tuppisuuksi tämän kysymyksen edessä, mutta kun artikkeli lopetetaan näin, annetaan kivasti ymmärtää, ettei vastausta tullut lainkaan. Kiva, että meillä on Suomessa puolueeton media.

Yleisradiosta päivää. Teillä oli TV-lupa maksamat-- ei kun ai niin, hehheh.

En minä tuostakaan halunnut puhua. Muutama sata pakolaista sinne tai tänne ei vaikuta Suomeen mitenkään oleellisesti. Onhan se kallista lystiä, mutta mikäpä nykyään ei olisi? Kysymys kuuluukin, vaikuttaako se Syyriaan yhtään sen enempää?

Kun lähdetään ratkomaan jotain ongelmaa, pitäisi ensin selvittää, mikä on perimmäinen sairaus, ja mikä on vain sen oire. Kun katsotaan Syyriaa, ensimmäinen ongelmaksi esittäytyvä asia on, että pakolaisleireissä on miljoonittain porukkaa kuormittamassa järjestelmää äärimmilleen. Voisi ajatella, että ongelma helpottaa, kun puretaan leireistä väestöpainetta muualle. Mutta kun pohdimme asiaa syvällisemmin, havaitsemme, etteivät he huvikseen tungeksi pakolaisleireille, vaan he pakenevat sotaa. Pakolaisuus on siis vain oire, ja varsinainen ratkaisua vaativa ongelma on sota.

Kun Suomeen otetaan pakolaisia, se ei vaikuta sotaan millään lailla, täysin riippumatta pakolaiskiintiön ja kehitysavun suuruudesta. Ei se myöskään tee mitään havaittavaa parannusta pakolaisten asemaan kokonaisuutena, vaan sillä pelkästään ostetaan suomalaisille hyvä mieli ja lääkitystä maailmantuskaan. Se on siis sama asia, kuin jos yrittäisi parantaa syöpää ostamalla peruukin.

Sota ei lopu sillä, että siirrellään siviilejä ympäri maailmaa. Sota loppuu vain sotimalla, eli sillä, että toinen osapuoli voittaa. Länsimaiden pitäisi siis:
1) valita puolensa, jonka haluavat voittavan, ja
2) tukea sitä puolta tarvittaessa myös aseellisesti.

Tosin ei sotakaan ole perimmäinen ongelma, vaan sillekin on jokin syy. Joko a) militantit sekopäät pyrkivät kaappaamaan vallan lailliselta hallinnolta, tai b) laillinen hallinto on ollut niin surkea, ettei tavallisella kansalla ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin puolustaa itseään asein. Koska en tiedä, millaista syyrialaisten arki oli ennen sotaa, enkä sitä, millainen porukka siellä nousee valtaan kapinallisten voittaessa, en halua ottaa kantaa siihen, kumpaa puolta pitäisi tukea. Eipä asia minulle kuulukaan.

Syyrialaisia pakolaisia Jordanialaisella leirillä. Mitä ihmettä nuo merkityt tyypit tekevät siellä? He näyttävät sen verran nuorilta ja terveiltä, että luulisi kalashnikovin pysyvän kädessä. Rintamalle nuo kuuluisivat.