Saimme vihdoinkin sovittua tapaamisen omien vanhempieni ja emännän vanhempien kanssa, he kun eivät ole tässä lähes 8 vuoden aikana kertaakaan aiemmin tavanneet. Kävimme ravintolassa pihveillä ja tulimme sitten meille kakkukahville. Emäntä kokeili täytekakun tekemistä, mutta koska hän ei ollut varma onnistumisestaan, minun vastuullani oli varmistaa, että on edes jotain tarjottavaa.
En siis ottanut itse riskiä, että kaikki menee perseelleen, vaan valitsin vaihtoehdon, jonka osaan jo rutiinilla. Juustokakku valkosuklaalla. Onhan se vähän työläs ja aikaavievä, mutta paljon parempi kuin mikään tavallinen täytekakku.
Aineksiksi tarvitaan:
11 kpl Digestive-keksejä
0,5 ruokalusikallista kaakaojauhetta
75 g voita tai kevytlevitettä
0,75 dl fariinisokeria
2 dl sokeria
300 g tuorejuustoa
2 kananmunaa
170 g valkoista suklaata
3 kpl liivatelehtiä
2 dl kermaa
Vapaavalintaisia koristeita
Ihan ensiksi tarvitaan kakkuvuoka, josta saa pohjan irti. Sitten taitellaan leivinpaperiarkki 8 sektoriin samalla tavalla, kun pienenä taiteltiin paperi leikatessa lumihiutalekoristeita. Laitetaan paperin kärki vuoan pohjan keskustan kohdalle ja siitä mitaten leikataan paperista ylimääräiset reunat pois niin, että paperin reuna menee sentin tai pari vuoan reunan yli. Tähän malliin:
Sitten vaan pohja vuokaan kiinni ja painellaan ympyränmuotoinen paperi paikalleen. Testataan, onko rommi hyvää.
Ai niin, liivatelehdet on hyvä laittaa likoamaan kylmään veteen jo aikaisessa vaiheessa.
Sitten päästään tekemään kakun pohjaa. Murskataan Digestive-keksit kulhoon. Jotain nuijaa kannattaa käyttää, että saa ne jauhettua mahdollisimman pieniksi paloiksi. Perään kipataan fariinisokeri ja kaakaojauhe. Kaakaojauheeni on mennyt vanhaksi vasta vuonna 2009, joten kai se vielä on hyvää. Sitten sulatetaan voi tai kevytlevite ja kaadetaan sekaan.
Mikä ihmeen "kevytlevite"? Pula-aika meni jo. Pistäkää voita vaan, niin ei tule syöpää luonnottomista ainesosista eikä tarvitse ihmetellä, ovatko margariinissa käytetyt ketunraadot kasvaneet virike- vai tavallisissa häkeissä.
Kun ainekset on vatkattu kunnolla, laitetaan se vuokaan ja painellaan tiiviiksi ja tasaiseksi levyksi pohjalle. Saa runtata nyrkillä kunnolla, ettei se sitten tipahtele murusina pöydälle, kun yrittää syödä.
Se oli yksinkertainen osuus. Sitten itse täytteen tekoon. Laitetaan isoon kulhoon sokerit, tuorejuustot ja munien keltuaiset. Valkuaiset talteen eri kuppiin, koska niitä tarvitaan hetken päästä. Minulla on ollut tapana, että tuorejuustosta 150 g on ollut maustamatonta ja toiset 150 g sitten appelsiininmakuista. Kai niitä muitakin makuja on, jos haluaa testailla.
Kuulin juuri, että ilmeisesti tuorejuusto on eri asia kuin sulatejuusto. Kaikkea sitä oppii. No, en onneksi vielä ole kokeillut tehdä tätä pekonisulatejuustolla.
Mutta joo, seuraavaksi sulatetaan suklaat. Reseptin mukaan pitäisi olla 170 g, mutta minä laitoin 290 g, koska se on sopivan pyöreä luku, kaksi levyä. Yleensäkään suklaan kanssa ei parane pihistellä. Suosittelen sulattamaan sen vesihauteessa, kuten allaolevassa kuvassa. Mikrossakin voi yrittää, mutta silloin pitää olla hyvin varovainen varsinkin näin suurten määrien kanssa, koska mikrossa kuumentaessa suklaa alkaa hyvin herkästi palaa sisältä, ja sitten sitä ei syö kurkikaan vinkumatta.
Vatkataan ensin kulhossa olevat sokerit, juustot ja keltuaiset tasaiseksi liejuksi. Sitten vatkataan sula suklaa joukkoon.
Sitten laitetaan pehmenneet liivatelehdet pienen kattilan pohjalle, lirautetaan perään juuri ja juuri sen verran maitoa, että pohja peittyy, ja sulatetaan lehdet. Sulaminen tapahtuu yllättävän nopeasti, ja pitää olla tarkkana, ettei neste pääse kiehumaan. En tiedä miksi, mutta kai siitä jotain pahaa tapahtuu.
Sula liivate kaadetaan oikein hitaasti ohuena norona kulhoon, koko ajan vatkaten. Kannattaa hankkia viehättävä assistentti lisäkäsipariksi. Jos tätä ei tee kunnolla, liivate saattaa ruveta jähmettymään ennen aikojaan, jolloin täytteen sekaan jää ikäviä kumipalloja.
Seuraavaksi puhdistetaan vatkaimet, otetaan aikaisemmin sivuun laitetut munanvalkuaiset ja vatkataan ne vaahdoksi. Munaa vatkatessa on muistettava, että vehkeiden on oltava ehdottoman puhtaat ja kuivat, koska muuten se ei jähmety kunnolla, ja... No mitä te nyt taas kikattelette siellä?
Vatkataan munavaahto hitaasti ja varovaisesti seokseen.
Sitten vatkataan kuohu- tai vispikerma vaahdoksi ja niin ikään lisätään se hitaasti ja varovaisesti seokseen. Näillä vaahdotuksilla on tarkoitus saada täytteeseen lisää volyymiä. Kai munat ja kermat voisi vatkaamattakin lisätä, mutta sitten kakun luulisi jäävän lässähtäneemmäksi. Tätä kun ei missään vaiheessa paisteta tai kohoteta.
Kun seos on tasaista ja kuohkeaa, sen voi kaataa vuokaan. Laitetaan vuoka jääkaappiin vähintään neljäksi tunniksi jähmettymään, minkä jälkeen kakku on valmis tarjoiltavaksi.
Kai tosiaan hankit sen irtopohjavuoan, etkä vain todennut, että joo joo, aivan sama se nyt on millaiseen kuppiin sen survoo? Kakkua ei saa sieltä ehjänä pois, ellei pohja irtoa.
Koristeluista sen verran, että satuin löytämään kullanvärisiä sokerihelmiä kakun päälle. Koska kullan vastaväri on violetti, laitoin emännän hakemaan sinistä ja punaista elintarvikeväriä, joilla värjäsin kakun violetiksi.
Tai ainakin yritin. En saanut väriä riittävän kirkkaaksi, vaan siitä tuli tuollaista sinitarran näköistä. Taidanpa vaan pysytellä perusväreissä. Ensi kerralla käytän vaikka loppuun tiikerikakustani yli jääneen mustan värin ja komplementoin sitä hopeakuulilla.
Onpas uudessa kännykässäni typerä kuvasuhde. Tuollaisia pitkiä ja kapeita kuvia ottaa. No mutta kakku onnistui värjäystä lukuunottamatta hyvin, ja vierailu oli muutenkin onnistunut.
Lisäys 3.2.: Jos kakku on tehty perjantaina, sitä ei sitten kannata enää syödä keskiviikkona. Tai kannattaa syödä, mutta sitten ei kannata lähteä kovin kauas vessanpöntön läheisyydestä.
sunnuntai 31. tammikuuta 2016
keskiviikko 27. tammikuuta 2016
Mannerheim ja Facebook
Ihan aluksi terkkuja Jarkko Tontille. Edellinen kirja-arvosteluni sai valtavasti kävijöitä Facebookin kautta, ja sain päähäni käydä vilkaisemassa hänen fb-seinällään, saisinko asiaan selityksen. Sehän olikin Jarkko itse, joka oli postannut tekstini sinne alle kaksi tuntia julkaisun jälkeen. Joko hän sattui googlettamaan nimeään aivan törkeän hyvällä ajoituksella, tai sitten hän on salaa vakiolukijani. Oli miten oli, oletan, että hän lukee tämänkin.
Seinäkirjoittelussa eniten keskustelua näyttää herättäneen kieltämättä kärkevä lausahdukseni:
Mannerheimin osalta ajattelin, että ehkä minun pitää avata tätä lausuntoani hieman. Tuo perustuu ensivaikutelmaan, jonka Tontista sain, kun hänestä ensimmäisen kerran kuulin, ja tunnetusti ensivaikutelmat ovat vahvoja ja sitkeitä. Silloin hän totesi näin:
Se on samanlainen mauttomuuden osoitus kuin jos menisi kertomaan juutalaisille, että Churchill ja Roosevelt olivat mulkkuja tyyppejä, kun sotivat Hitleriä vastaan, sillä eihän Dresdenin pommitus ollut kiva temppu.
Toinen juttu, mitä kansainvälisemmin suuntautuneet usein ihmettelevät, on, että miksi kansallismieliset niin ihailevat Mannerheimiä, koska tyyppi reissasi maailmalla enemmän kuin Suomessa, oli perinteinen aatelinen eikä juuri kosketuksissa tavalliseen rahvaaseen, eikä edes puhunut äidinkielenään suomea. Sellainen on kuulemma vähän outo samaistumisen kohde kansastaan ja kulttuuristaan ylpeälle suomijuntille.
Minä en oikein ymmärrä tuota ihmettelyä. En minä arvosta Mannerheimia siksi, että hän olisi joku arkkityyppinen suomalaisuuden perikuva, vaan siksi, koska hän pelasti meidät kommunismilta. Käyttihän hän kovia otteita, ja ehkä pehmeämmätkin keinot olisivat riittäneet, mutta sitä emme saa koskaan tietää.
Ei siitä sen enempää, vaan nyt tulee blogitekninen ilmoitus. Olen laajentanut toimintaani Facebookiin, olen siellä henkilönä nimeltä Pekan Porstua. Kaikki saavat lisätä minut kaverikseen, jos huvittaa. Lupaan, etten spämmää feediänne täyteen, vaan postailen korkeintaan muutamia kertoja viikossa. Alkusysäys idealle tuli tuosta Tontin seinällä käydystä keskustelusta; en nyt enää jaksa käytyä keskustelua uudelleenherätellä, mutta ajattelin, että vastaisuudessa voisi olla mukavaa päästä itsekin osallistumaan. Muita syitä on sitten:
- Facebook-ympäristö saattaa alentaa lukijoiden kynnystä antaa nopeita muutaman sanan mittaisia kommentteja. Onko tämä sitten hyvä vai huono asia, selvinnee myöhemmin.
- Facebook-postauksilla voin itsekin antaa lyhyitä pikakommentteja vaikkapa yksittäisiin uutisartikkeleihin tai muihin vastaaviin, joista ei riitä asiaa kokonaista kirjoitusta varten.
- Facebookissa voin luontevammin nostaa esiin vanhoja tekstejäni, jotka ovat tulleet uudestaan ajankohtaiseksi tai jotka muuten vaan ovat niin hyviä, että haluan uudempienkin seuraajieni huomaavan ne.
- Facebookissa tekstit leviävät nopeammin ja saavat paljon enemmän näkyvyyttä kuin pelkän Bloggerin välityksellä.
Itse blogissa mikään ei tämän seurauksena muutu. Katsotaan nyt ainakin jonkin aikaa, miten tämä lähtee etenemään. Twitteriin en vieläkään liity, koska ei 140 merkillä saa sanottua kuin hyvää päivää.
Eipä tässä muuta. Laitetaan loppuun vielä Mannerheimistä ja muista kansallisista symboleista kiinnostuneille kunnonitalialaista suomalaista musiikkia:
Sanokaa mitä sanotte, mutta Klamydian laulajana tunnetuksi tullut Vesku Jokinen on kyllä paras tämän hetken suomalaisista mieslaulajista. Minkä hän tekniikassa häviää, hän munassa voittaa.
Seinäkirjoittelussa eniten keskustelua näyttää herättäneen kieltämättä kärkevä lausahdukseni:
Pidän Jarkko Tonttia vastenmielisenä tyyppinä hänen "Mannerheim oli terroristi"-tyylisten kannanottojensa takia ja olen tässä blogissakin kommentoinut häntä ilkeänpuoleiseen sävyyn, mutta samalla olen ajatellut, että yleissivistyksen kannalta olisi kiva tietää, millaista tekstiä kritisoimani henkilö on tuottanut.Tontti mietti, että mitähän mieltä tuosta pitäisi olla. Itse olisin sitä mieltä, että kuitenkaan ei voi olla kaikkien kanssa aina samaa mieltä, ja jos joku eri mieltä oleva haluaa arvioida hänen teoksensa, on hienoa, jos arvioija tekee sen puolueettomasti ja teoksen omien ansioiden pohjalta, eikä riennä haukkumaan sitä paskaksi ihan vain periaatteesta.
Mannerheimin osalta ajattelin, että ehkä minun pitää avata tätä lausuntoani hieman. Tuo perustuu ensivaikutelmaan, jonka Tontista sain, kun hänestä ensimmäisen kerran kuulin, ja tunnetusti ensivaikutelmat ovat vahvoja ja sitkeitä. Silloin hän totesi näin:
Mannerheimin patsas keskellä Helsinkiä on loukkaus kaikkia maailman sotarikosten uhreja kohtaan.Se on samanlainen mauttomuuden osoitus kuin jos Belgradiin pystytettäisiin patsas Ratko Mladicille tai Radovan Karadžićille.Aivan, Tontti sanoi Mannerheimia sotarikolliseksi, ei terroristiksi. Minun virheeni, pyydän anteeksi. Joka tapauksessa tuo syytös on loukkaus kaikkia maailman kommunismin uhreja kohtaan, ja niitä löytyykin sitten kertaluokkaa tai paria enemmän kuin sotarikosten uhreja. Sellainen on minusta vastenmielistä.
Se on samanlainen mauttomuuden osoitus kuin jos menisi kertomaan juutalaisille, että Churchill ja Roosevelt olivat mulkkuja tyyppejä, kun sotivat Hitleriä vastaan, sillä eihän Dresdenin pommitus ollut kiva temppu.
Serbiasta muuten saa Ratko Mladić -T-paitoja. Pyysin kaveria tuomaan minulle, kun hän kävi siellä, mutta ei suostunut. Yritin vedota siihen, että onhan Che Guevara -paitojakin. |
Toinen juttu, mitä kansainvälisemmin suuntautuneet usein ihmettelevät, on, että miksi kansallismieliset niin ihailevat Mannerheimiä, koska tyyppi reissasi maailmalla enemmän kuin Suomessa, oli perinteinen aatelinen eikä juuri kosketuksissa tavalliseen rahvaaseen, eikä edes puhunut äidinkielenään suomea. Sellainen on kuulemma vähän outo samaistumisen kohde kansastaan ja kulttuuristaan ylpeälle suomijuntille.
Minä en oikein ymmärrä tuota ihmettelyä. En minä arvosta Mannerheimia siksi, että hän olisi joku arkkityyppinen suomalaisuuden perikuva, vaan siksi, koska hän pelasti meidät kommunismilta. Käyttihän hän kovia otteita, ja ehkä pehmeämmätkin keinot olisivat riittäneet, mutta sitä emme saa koskaan tietää.
Ei siitä sen enempää, vaan nyt tulee blogitekninen ilmoitus. Olen laajentanut toimintaani Facebookiin, olen siellä henkilönä nimeltä Pekan Porstua. Kaikki saavat lisätä minut kaverikseen, jos huvittaa. Lupaan, etten spämmää feediänne täyteen, vaan postailen korkeintaan muutamia kertoja viikossa. Alkusysäys idealle tuli tuosta Tontin seinällä käydystä keskustelusta; en nyt enää jaksa käytyä keskustelua uudelleenherätellä, mutta ajattelin, että vastaisuudessa voisi olla mukavaa päästä itsekin osallistumaan. Muita syitä on sitten:
- Facebook-ympäristö saattaa alentaa lukijoiden kynnystä antaa nopeita muutaman sanan mittaisia kommentteja. Onko tämä sitten hyvä vai huono asia, selvinnee myöhemmin.
- Facebook-postauksilla voin itsekin antaa lyhyitä pikakommentteja vaikkapa yksittäisiin uutisartikkeleihin tai muihin vastaaviin, joista ei riitä asiaa kokonaista kirjoitusta varten.
- Facebookissa voin luontevammin nostaa esiin vanhoja tekstejäni, jotka ovat tulleet uudestaan ajankohtaiseksi tai jotka muuten vaan ovat niin hyviä, että haluan uudempienkin seuraajieni huomaavan ne.
- Facebookissa tekstit leviävät nopeammin ja saavat paljon enemmän näkyvyyttä kuin pelkän Bloggerin välityksellä.
Itse blogissa mikään ei tämän seurauksena muutu. Katsotaan nyt ainakin jonkin aikaa, miten tämä lähtee etenemään. Twitteriin en vieläkään liity, koska ei 140 merkillä saa sanottua kuin hyvää päivää.
Eipä tässä muuta. Laitetaan loppuun vielä Mannerheimistä ja muista kansallisista symboleista kiinnostuneille kunnon
Sanokaa mitä sanotte, mutta Klamydian laulajana tunnetuksi tullut Vesku Jokinen on kyllä paras tämän hetken suomalaisista mieslaulajista. Minkä hän tekniikassa häviää, hän munassa voittaa.
perjantai 22. tammikuuta 2016
Homoista ja neekereistä
Hiljattain olin töiden takia lisäkoulutuksessa. Kahdeksanhenkisestä ryhmästämme osa oli aivan uusia alalla, ja he sitten kyselivät meiltä kokeneemmilta kaikenlaista liittyen työn arjen sellaisiin aspekteihin, jotka eivät välttämättä koulutuksessa tule vastaan. Yksi kysymys oli, että millainen oli ensimmäinen työpäivämme.
Siitä on jo sen verran aikaa, ettei se ole kovin tuoreessa muistissa, mutta päällimmäisenä siitä jäi mieleen eräs parisuhdetilannettani kyselevä nuori mies, joka kuului sekä etniseen että seksuaaliseen vähemmistöön.
En tietenkään kuvaillut tapausta noin korrektein termein, vaan käytin sanoja, jotka minulle 90-luvulla koulussa opetettiin. Kollegani antoivat sitten järkyttyneillä reaktioillaan ymmärtää, että niin ei olisi saanut sanoa.
Tosiaan, olen vielä sitä sukupolvea, jolle koulussa opetettiin, että mustaihoista ihmistä sanotaan neekeriksi. Sittemmin minulle on toistuvasti kerrottu, että enää ei saa sanoa, koska se on loukkaavaa, ja perusteluksi tälle uudelle loukkaavuudelle on vain todettu, että "kieli kehittyy".
Tarkemmin sanottunahan kyse ei ole niinkään kielen luonnollisesta kehittymisestä, vaan siitä, että joskus vuosituhannen vaihteessa joku maailmanhalaaja huomasi sanan "neekeri" muistuttavan läheisesti englanninkielistä sanaa "nigger", joka on loukkaava, ja veti sitten johtopäätöksen, että koska sanat ovat niin samankuuloisia, varmaan ne sitten tarkoittavatkin samaa. Siis vähän samaan tapaan kuin "fasismia" ja "rasismia" pidetään toistensa synonyymeinä, koska eihän niissä ole kuin yhden kirjaimen ero.
Jos nyt joku odottaa, että tällä kirjoituksella vaatisin itselleni oikeutta puhua neekereistä koska aina ennenkin on puhuttu, en minä siihen jaksa ruveta. Aivan sama se minulle on. Sen sijaan haluan tarkastella tuota "kielen kehittymisen" prosessia.
Nythän on niin, että tällaiset sanat eivät yleensä ole lähtökohtaisesti loukkaavia, vaan sanan merkitys ja sitä myötä loukkaavuus kehittyy täysin sen mukaan, miten sanaa käytetään. Jos alun perin kohteliasta tai neutraalia sanaa ruvetaan käyttämään pääasiassa ikävissä yhteyksissä, on aivan normaalia, että sana saa ikävän kaiun ja siitä ruvetaan loukkaantumaan. Kielitieteessä ilmiö tunnetaan nimellä "pejoraatio". Sen vastakohta on "amelioraatio", mistä hyvänä esimerkkinä on keskiaikaisenglantilainen sana "cniht", joka tarkoitti tallipoikaa tjsp., ja jota nimitystä käytettiin pilkallisesti ritareista. Nimitys vakiintui, menetti loukkaavuutensa ja sai nykyisen muotonsa "knight".
Mutta joo, jos "en tykkää neekereistä, neekerit vattuun Suomesta"-kannanotot ovat paljon yleisempiä kuin "rakastan neekereitä, lisää neekereitä Suomeen"-vastaukset, kyseinen sana muuttuu äkkiä loukkaavaksi, ja siihen on aivan turha tulla lässyttämään, että kun 90-luvullakin.
Nyt vain tuleekin vastaan se ongelma, ettei asia rajoitu "neekeriin", vaan se pätee kaikkiin korvaaviin kiertoilmauksiinkin.
Kuka vielä muistaa sen ajan, kun piti puhua "värillisistä" ettei loukkaisi? En minä ainakaan. Nykyään törmää usein jo siihen, että sanaa "tummaihoinen" käytetään vaimealla äänellä ja anteeksipyytävästi, ettei vaan kukaan epäilisi rasistiksi. Niin kauan, kun kyseiset ihmisryhmät näkyvät julkisuudessa ja kansalaiskeskustelussa pääosin negatiivisesti, niin kauan heitä tarkoittavat neutraalit sanat pejoroituvat, ja rasisminvastustajat joutuvat juoksemaan rasisteja kielellisesti pakoon ja keksimään yhä uusia kiertoilmauksia pysyäkseen askeleen rasistien edellä. Lopputuloksena meillä on iso liuta loukkaavia sanoja ja hyvin vähän hyväksyttyjä, eikä niidenkään hyväksyttävyydestä voida olla kovin varmoja.
Mikäs tähän voisi auttaa? No, tarkastellaanpa sitä toista vähemmistöä, eli homoja. Jostain syystä suhtautuminen homoseksuaaleja tarkoittaviin sanoihin on täysin päinvastainen kuin tummaihoisia tarkoittaviin sanoihin, vaikka molemmat ryhmät ovat puolestaloukkaantujien mukaan suurin piirtein yhtä vihattuja ja syrjittyjä.
Vaikka englannin kielessä sana "homo" on samalla tavoin loukkaava kuin "nigger", ja vaikka Suomessa "homo" on kenties kaikkein yleisin miestenvälinen haukkumasana, jostain syystä homot eivät närkästy, jos heitä sellaisiksi sanoo ja sanovatpa he vielä itsekin niin. Voisi jopa sanoa, että he ovat ikään kuin omineet sanan itselleen. Koska sanaa käytetään rutiininomaisesti arkikielessä neutraaleissa merkityksissä, se ei pejoroidu, eikä ole tarpeen keksiä sille kiertoilmauksia. Päin vastoin, jos joku välttämättä haluaa loukata homoja haukkumasanoilla, hän joutuu käyttämään uudissanoja kuten "hintti" tai "homppeli".
Mitä voimme päätellä tästä? Sanalla on tasan se vaikutusvoima, jonka sen käyttäjät sille antavat. Myös sanan tietoinen ja tarkoituksellinen sanomatta jättäminen on sanan käyttöä, joka vaikuttaa sen vaikutusvoimaan. Jos kansa kollektiivisesti yhtäkkiä päättää, että rasismia vastustavat hyvät ihmiset eivät enää vahingossakaan livauta suustaan jotain tiettyä sanaa, sana jää yksinomaan niiden käyttöön, jotka eivät ole rasismista niin huolissaan, ja sen kyllä arvaa, mitä siitä seuraa.
Kysy siis itseltäsi seuraavat kysymykset:
Meneekö sinulta soijalatte väärään kurkkuun, jos satut kuulemaan N-sanan?
Tunnetko ideologista vastenmielisyyttä Perussuomalaisia ja muita kansallismielisiä tahoja kohtaan?
Oletko vakuuttunut, että yhteiskunta syrjii etnisiä vähemmistöjä rakenteellisesti ja järjestelmällisesti?
Onko nyky-Suomessa mielestäsi rasismi vakavampi ongelma kuin esim. turvapaikanhakijoiden toteuttama järjestelmällinen seksuaalinen väkivalta?
Onko sana mielestäsi teko siinä mielessä, että sanallinen loukkaus on laskettavissa väkivallaksi?
Onko sinulla unelma monikulttuurisesta Suomesta?
Jos vastasit "kyllä" mihinkään näistä, suosittelen vilpittömästi sinua ottamaan "neekerin" aktiiviseen sanavarastoosi, vaikka se ei ehkä aluksi tuntuisikaan luontevalta. Pidä sanasta kiinni, koska jos luovutat sen vastustajillesi, ei mene kauaa, kun joudut taas luovuttamaan, jolloin oma liikkumavarasi kapenee ja heidän kasvaa. Mitä laajemmin sanaa käytetään, sen heikompi se on loukkaavuusteholtaan, ja ehkä ennen pitkää päästään siihen optimitilanteeseen, että sinä voit vapaasti puhua murehtimatta, loukkaavatko sanavalintasi jotakuta, ja ilkeät rasistit joutuvat miettimään päänsä puhki, että miten he onnistuisivat loukkaamaan, kun ei oikein tunnu löytyvän sanoja, jolla ihmiset saisi närkästymään.
Jos et vastannut "kyllä" mihinkään noista, luultavasti käytät sanaa jo nyt, joten hyvä, jatka samaan malliin. Tai älä, ihan miten vain. Eihän asia sinua koske, eikä varmaan kiinnostakaan.
Tulipas jäykkää tekstiä. Sitä se flunssa teettää. Jotain kevyempää ensi kerralla.
Siitä on jo sen verran aikaa, ettei se ole kovin tuoreessa muistissa, mutta päällimmäisenä siitä jäi mieleen eräs parisuhdetilannettani kyselevä nuori mies, joka kuului sekä etniseen että seksuaaliseen vähemmistöön.
En tietenkään kuvaillut tapausta noin korrektein termein, vaan käytin sanoja, jotka minulle 90-luvulla koulussa opetettiin. Kollegani antoivat sitten järkyttyneillä reaktioillaan ymmärtää, että niin ei olisi saanut sanoa.
Tosiaan, olen vielä sitä sukupolvea, jolle koulussa opetettiin, että mustaihoista ihmistä sanotaan neekeriksi. Sittemmin minulle on toistuvasti kerrottu, että enää ei saa sanoa, koska se on loukkaavaa, ja perusteluksi tälle uudelle loukkaavuudelle on vain todettu, että "kieli kehittyy".
Tarkemmin sanottunahan kyse ei ole niinkään kielen luonnollisesta kehittymisestä, vaan siitä, että joskus vuosituhannen vaihteessa joku maailmanhalaaja huomasi sanan "neekeri" muistuttavan läheisesti englanninkielistä sanaa "nigger", joka on loukkaava, ja veti sitten johtopäätöksen, että koska sanat ovat niin samankuuloisia, varmaan ne sitten tarkoittavatkin samaa. Siis vähän samaan tapaan kuin "fasismia" ja "rasismia" pidetään toistensa synonyymeinä, koska eihän niissä ole kuin yhden kirjaimen ero.
Porstuan monikulttuurisuuskoordinaattori Vanessa vastustaa viran puolesta kaikkea yllämainittua. |
Jos nyt joku odottaa, että tällä kirjoituksella vaatisin itselleni oikeutta puhua neekereistä koska aina ennenkin on puhuttu, en minä siihen jaksa ruveta. Aivan sama se minulle on. Sen sijaan haluan tarkastella tuota "kielen kehittymisen" prosessia.
Nythän on niin, että tällaiset sanat eivät yleensä ole lähtökohtaisesti loukkaavia, vaan sanan merkitys ja sitä myötä loukkaavuus kehittyy täysin sen mukaan, miten sanaa käytetään. Jos alun perin kohteliasta tai neutraalia sanaa ruvetaan käyttämään pääasiassa ikävissä yhteyksissä, on aivan normaalia, että sana saa ikävän kaiun ja siitä ruvetaan loukkaantumaan. Kielitieteessä ilmiö tunnetaan nimellä "pejoraatio". Sen vastakohta on "amelioraatio", mistä hyvänä esimerkkinä on keskiaikaisenglantilainen sana "cniht", joka tarkoitti tallipoikaa tjsp., ja jota nimitystä käytettiin pilkallisesti ritareista. Nimitys vakiintui, menetti loukkaavuutensa ja sai nykyisen muotonsa "knight".
Mutta joo, jos "en tykkää neekereistä, neekerit vattuun Suomesta"-kannanotot ovat paljon yleisempiä kuin "rakastan neekereitä, lisää neekereitä Suomeen"-vastaukset, kyseinen sana muuttuu äkkiä loukkaavaksi, ja siihen on aivan turha tulla lässyttämään, että kun 90-luvullakin.
Nyt vain tuleekin vastaan se ongelma, ettei asia rajoitu "neekeriin", vaan se pätee kaikkiin korvaaviin kiertoilmauksiinkin.
Kuka vielä muistaa sen ajan, kun piti puhua "värillisistä" ettei loukkaisi? En minä ainakaan. Nykyään törmää usein jo siihen, että sanaa "tummaihoinen" käytetään vaimealla äänellä ja anteeksipyytävästi, ettei vaan kukaan epäilisi rasistiksi. Niin kauan, kun kyseiset ihmisryhmät näkyvät julkisuudessa ja kansalaiskeskustelussa pääosin negatiivisesti, niin kauan heitä tarkoittavat neutraalit sanat pejoroituvat, ja rasisminvastustajat joutuvat juoksemaan rasisteja kielellisesti pakoon ja keksimään yhä uusia kiertoilmauksia pysyäkseen askeleen rasistien edellä. Lopputuloksena meillä on iso liuta loukkaavia sanoja ja hyvin vähän hyväksyttyjä, eikä niidenkään hyväksyttävyydestä voida olla kovin varmoja.
Mikäs tähän voisi auttaa? No, tarkastellaanpa sitä toista vähemmistöä, eli homoja. Jostain syystä suhtautuminen homoseksuaaleja tarkoittaviin sanoihin on täysin päinvastainen kuin tummaihoisia tarkoittaviin sanoihin, vaikka molemmat ryhmät ovat puolestaloukkaantujien mukaan suurin piirtein yhtä vihattuja ja syrjittyjä.
Vaikka englannin kielessä sana "homo" on samalla tavoin loukkaava kuin "nigger", ja vaikka Suomessa "homo" on kenties kaikkein yleisin miestenvälinen haukkumasana, jostain syystä homot eivät närkästy, jos heitä sellaisiksi sanoo ja sanovatpa he vielä itsekin niin. Voisi jopa sanoa, että he ovat ikään kuin omineet sanan itselleen. Koska sanaa käytetään rutiininomaisesti arkikielessä neutraaleissa merkityksissä, se ei pejoroidu, eikä ole tarpeen keksiä sille kiertoilmauksia. Päin vastoin, jos joku välttämättä haluaa loukata homoja haukkumasanoilla, hän joutuu käyttämään uudissanoja kuten "hintti" tai "homppeli".
Mitä voimme päätellä tästä? Sanalla on tasan se vaikutusvoima, jonka sen käyttäjät sille antavat. Myös sanan tietoinen ja tarkoituksellinen sanomatta jättäminen on sanan käyttöä, joka vaikuttaa sen vaikutusvoimaan. Jos kansa kollektiivisesti yhtäkkiä päättää, että rasismia vastustavat hyvät ihmiset eivät enää vahingossakaan livauta suustaan jotain tiettyä sanaa, sana jää yksinomaan niiden käyttöön, jotka eivät ole rasismista niin huolissaan, ja sen kyllä arvaa, mitä siitä seuraa.
Kysy siis itseltäsi seuraavat kysymykset:
Meneekö sinulta soijalatte väärään kurkkuun, jos satut kuulemaan N-sanan?
Tunnetko ideologista vastenmielisyyttä Perussuomalaisia ja muita kansallismielisiä tahoja kohtaan?
Oletko vakuuttunut, että yhteiskunta syrjii etnisiä vähemmistöjä rakenteellisesti ja järjestelmällisesti?
Onko nyky-Suomessa mielestäsi rasismi vakavampi ongelma kuin esim. turvapaikanhakijoiden toteuttama järjestelmällinen seksuaalinen väkivalta?
Onko sana mielestäsi teko siinä mielessä, että sanallinen loukkaus on laskettavissa väkivallaksi?
Onko sinulla unelma monikulttuurisesta Suomesta?
Jos vastasit "kyllä" mihinkään näistä, suosittelen vilpittömästi sinua ottamaan "neekerin" aktiiviseen sanavarastoosi, vaikka se ei ehkä aluksi tuntuisikaan luontevalta. Pidä sanasta kiinni, koska jos luovutat sen vastustajillesi, ei mene kauaa, kun joudut taas luovuttamaan, jolloin oma liikkumavarasi kapenee ja heidän kasvaa. Mitä laajemmin sanaa käytetään, sen heikompi se on loukkaavuusteholtaan, ja ehkä ennen pitkää päästään siihen optimitilanteeseen, että sinä voit vapaasti puhua murehtimatta, loukkaavatko sanavalintasi jotakuta, ja ilkeät rasistit joutuvat miettimään päänsä puhki, että miten he onnistuisivat loukkaamaan, kun ei oikein tunnu löytyvän sanoja, jolla ihmiset saisi närkästymään.
Jos et vastannut "kyllä" mihinkään noista, luultavasti käytät sanaa jo nyt, joten hyvä, jatka samaan malliin. Tai älä, ihan miten vain. Eihän asia sinua koske, eikä varmaan kiinnostakaan.
Tulipas jäykkää tekstiä. Sitä se flunssa teettää. Jotain kevyempää ensi kerralla.
tiistai 19. tammikuuta 2016
Kirja-arvostelu: Jarkko Tontti - Lento
Suomalaisessa Kirjakaupassa suosikkihyllyni on löytöhylly, vai miksi sitä nyt sanottiinkaan. Sieltä löytää sekalaisia kirjoja, joista saattaa olla kansi vähän revennyt, tai sitten niin outoja tai huonoja kirjoja, etteivät ne ole menneet kaupaksi normaalihinnoin. Oleellista on, että hintaa niillä ei ole kovakantisinakaan kuin muutama euro, jolloin on hyvin varaa ottaa riski, että teos ei olekaan jäänyt myymättä siksi, että yleisö ei ole ymmärtänyt sen neroutta, vaan siksi, että se on oikeasti paska.
Käydessäni uutenavuonna Seinäjoella löysin sitten paikallisen Suomalaisen löytöhyllystä tämän kirjan alle kolmella eurolla. Pidän Jarkko Tonttia vastenmielisenä tyyppinä hänen "Mannerheim oli terroristi"-tyylisten kannanottojensa takia ja olen tässä blogissakin kommentoinut häntä ilkeänpuoleiseen sävyyn, mutta samalla olen ajatellut, että yleissivistyksen kannalta olisi kiva tietää, millaista tekstiä kritisoimani henkilö on tuottanut. Eihän se, että olen hänen kanssaan asioista eri mieltä, tarkoita, ettei hän olisi taitava kirjailija. Täyttä 35 €:a en toki olisi maksanut, mutta 3 € sinne tai tänne EVVK.
Päähenkilö on keski-iän ohittanut tähtitieteen professori, joka tykkää naiskennella opiskelijatyttöjä. Valtava asteroidi on törmäyskurssilla Maan kanssa, ja professori, jonka erikoisalaa uhkaavat asteroidit ovat, kutsutaan Tokioon konferenssiin, jonne alan huiput kokoontuvat päättämään, miten uhka saataisiin torjuttua. Useimmat muut kannattavat ratkaisua, jossa asteroidi ammuttaisiin pois radaltaan ydinohjuksilla, mutta päähenkilön mielestä ratkaisu on toimimaton ja tehokkaampaa olisi rakentaa avaruuteen peilejä, joilla suunnattaisiin valonsäteitä asteroidiin ja siten saataisiin aikaan molekyylipurkauksia, jotka toimisivat rakettimoottorin tavoin ja työntäisivät asteroidin pois radaltaan. Koska pelissä on koko ihmiskunnan olemassaolo, päähenkilö pitää itseään maailman tärkeimpänä ihmisenä, ja on välttämätöntä, että hän pääsee ajoissa konferenssiin.
(Voi olla, että Tontti on tehnyt perusteellista taustatyötä ja haastatellut astronomeja päätyäkseen peiliratkaisuun, mutta itse en vanhana avaruustekniikan opiskelijana pidä sitä uskottavana, vaan itse tukisin ydinpommi-ideaa. Toimisi peili-ideakin, mutta tuskin siinä aikaikkunassa, joka kirjassa annetaan.)
Lennolle hän saa seuraansa viehättävän juristinaisen, viehättävän vasemmistopoliitikkonaisen, viehättävän uskovaisen hyväntekeväisyysnaisen, sekä siistin ja sivistyneen, joskin epämääräisesti epäilyttävän muslimimiehen. Hänen ajatuksensa harhautuvat asteroidista siihen, kenen naisen kanssa hän mieluiten harrastaisi seksiä, miten hän onnistuisi harrastamaan seksiä kaikkien naisten kanssa, ja miten hän saisi pelattua muslimimiehen pois kilpailemasta naisista. Lento jää jumiin Moskovaan, mikä saattaa osoittautua tuhoisaksi ihmiskunnan kannalta, mutta toisaalta tarjoaa päähenkilölle hyvän tilaisuuden pokailla naisia.
Kirja on oikein hyvin kirjoitettu, eikä ole epäilystäkään, etteikö Tontti olisi taitava kirjailija. Ärsyttää vain, että asteroidiuhka jää sivuosaan ja kirjan kantava idea on narsistisen seksihullun suhdekiemuroissa. Aivan kuten lähes kaikessa muussakin suomalaisessa viihteessä. Minussa aiheuttaa valtavaa turhautuneisuutta, että aina, kun jotain suomalaista kirjaa lukee tai elokuvaa katsoo, se tiivistyy tähän. Ihan kuin täällä ei mistään muusta tiedettäisi.
Arvosanan antaminen on hankalaa, koska eihän se kirjan vika ole, jos minä arvaan sen genren väärin. Tai on ehkä vähän, mutta ei kokonaan. Sanotaan vaikka näin, että se saa viisi pistettä viidestä, jos lukija toivoo pääsevänsä lukemaan narsistisen, elämänsä sotkuun hässivän äijän mielenliikkeistä, ja korkeintaan kolme viidestä, jos odottaa jotain muuta. Vieläkin olen sitä mieltä, etten olisi maksanut täyttä hintaa kovakantisesta versiosta, mutta ei tämä oikein ansaitse alelaariinkaan joutua. Kympin pokkari menettelisi.
Käydessäni uutenavuonna Seinäjoella löysin sitten paikallisen Suomalaisen löytöhyllystä tämän kirjan alle kolmella eurolla. Pidän Jarkko Tonttia vastenmielisenä tyyppinä hänen "Mannerheim oli terroristi"-tyylisten kannanottojensa takia ja olen tässä blogissakin kommentoinut häntä ilkeänpuoleiseen sävyyn, mutta samalla olen ajatellut, että yleissivistyksen kannalta olisi kiva tietää, millaista tekstiä kritisoimani henkilö on tuottanut. Eihän se, että olen hänen kanssaan asioista eri mieltä, tarkoita, ettei hän olisi taitava kirjailija. Täyttä 35 €:a en toki olisi maksanut, mutta 3 € sinne tai tänne EVVK.
Päähenkilö on keski-iän ohittanut tähtitieteen professori, joka tykkää naiskennella opiskelijatyttöjä. Valtava asteroidi on törmäyskurssilla Maan kanssa, ja professori, jonka erikoisalaa uhkaavat asteroidit ovat, kutsutaan Tokioon konferenssiin, jonne alan huiput kokoontuvat päättämään, miten uhka saataisiin torjuttua. Useimmat muut kannattavat ratkaisua, jossa asteroidi ammuttaisiin pois radaltaan ydinohjuksilla, mutta päähenkilön mielestä ratkaisu on toimimaton ja tehokkaampaa olisi rakentaa avaruuteen peilejä, joilla suunnattaisiin valonsäteitä asteroidiin ja siten saataisiin aikaan molekyylipurkauksia, jotka toimisivat rakettimoottorin tavoin ja työntäisivät asteroidin pois radaltaan. Koska pelissä on koko ihmiskunnan olemassaolo, päähenkilö pitää itseään maailman tärkeimpänä ihmisenä, ja on välttämätöntä, että hän pääsee ajoissa konferenssiin.
(Voi olla, että Tontti on tehnyt perusteellista taustatyötä ja haastatellut astronomeja päätyäkseen peiliratkaisuun, mutta itse en vanhana avaruustekniikan opiskelijana pidä sitä uskottavana, vaan itse tukisin ydinpommi-ideaa. Toimisi peili-ideakin, mutta tuskin siinä aikaikkunassa, joka kirjassa annetaan.)
Lennolle hän saa seuraansa viehättävän juristinaisen, viehättävän vasemmistopoliitikkonaisen, viehättävän uskovaisen hyväntekeväisyysnaisen, sekä siistin ja sivistyneen, joskin epämääräisesti epäilyttävän muslimimiehen. Hänen ajatuksensa harhautuvat asteroidista siihen, kenen naisen kanssa hän mieluiten harrastaisi seksiä, miten hän onnistuisi harrastamaan seksiä kaikkien naisten kanssa, ja miten hän saisi pelattua muslimimiehen pois kilpailemasta naisista. Lento jää jumiin Moskovaan, mikä saattaa osoittautua tuhoisaksi ihmiskunnan kannalta, mutta toisaalta tarjoaa päähenkilölle hyvän tilaisuuden pokailla naisia.
Kirja on oikein hyvin kirjoitettu, eikä ole epäilystäkään, etteikö Tontti olisi taitava kirjailija. Ärsyttää vain, että asteroidiuhka jää sivuosaan ja kirjan kantava idea on narsistisen seksihullun suhdekiemuroissa. Aivan kuten lähes kaikessa muussakin suomalaisessa viihteessä. Minussa aiheuttaa valtavaa turhautuneisuutta, että aina, kun jotain suomalaista kirjaa lukee tai elokuvaa katsoo, se tiivistyy tähän. Ihan kuin täällä ei mistään muusta tiedettäisi.
Arvosanan antaminen on hankalaa, koska eihän se kirjan vika ole, jos minä arvaan sen genren väärin. Tai on ehkä vähän, mutta ei kokonaan. Sanotaan vaikka näin, että se saa viisi pistettä viidestä, jos lukija toivoo pääsevänsä lukemaan narsistisen, elämänsä sotkuun hässivän äijän mielenliikkeistä, ja korkeintaan kolme viidestä, jos odottaa jotain muuta. Vieläkin olen sitä mieltä, etten olisi maksanut täyttä hintaa kovakantisesta versiosta, mutta ei tämä oikein ansaitse alelaariinkaan joutua. Kympin pokkari menettelisi.
torstai 14. tammikuuta 2016
Miesten ja naisten eroista: tosimiehet
Sattuipa joskus ollessani lukioikäinen, että eräs perhetuttumme kiipeili putsaamassa rännejä, kun tikapuut luiskahtivat hänen altaan ja hän loukkasi selkänsä pahasti pudotessaan. Hän sitten ratkaisi ongelman perisuomalaiseen tapaan, eli raahautui käsillään lääkekaapille hakemaan buranaa ja alkoi odottaa, että kipu menee ohi, että pääsee jatkamaan hommia.
Satuin sitten olemaan paikalla, kun hänen vaimonsa jutteli asiasta äitini kanssa. He manailivat, että on se nyt jumalauta, kun ei ylpeys salli lääkäriin menemistä, vaikka kuinka pahasti kävisi, vaan mieluumin otetaan vaikka riski, että joudutaan pyörätuoliin loppuiäksi. Sitten he alkoivat vannottaa minua, että jos minulle joskus käy samalla tavalla, minun on oltava miehekkäämpi ja rohkeasti soitettava ambulanssi.
Siinä vaiheessa aivoissani särähti pahasti. Miten niin miehekkäämpi? Olinhan kasvanut koko ikäni kulttuurissa, jossa vain naiset valittavat pikkujutuista tai ylipäänsä mistään ja munalliset naiset tuhotaan säälimättä. Ymmärsin kyllä, että järjenkäyttö on sallittua miehekkyyden lisäksi tai siitä huolimatta, mutta jokin koira siinä täytyy olla haudattuna, jos perinteisesti epämiehekkäitä asioita perustellaan miehekkyydellä.
Johtopäätös oli aika selvä. Miksi heitä olisi miehekkyyteni kiinnostanutkaan? Heitä kiinnosti vain, että tekisin kuten he sanovat. Jos minut saadaan tottelemaan vetoamalla johonkin epämääräiseen kunniakäsitykseen, mikäs sen näppärämpää.
Myöhemminkin naisten kanssa jutellessani olen törmännyt ilmiöön, että jos nainen sanoo tosimiehen tekevän sitä tai tätä, kyse on vain siitä, että hän haluaa saada miehen tekemään sitä tai tätä. Toki heillä on jonkinlainen rehellinenkin näkemys tosimiehestä, mikä käytännössä on yhtä kuin miestyyppi, josta he tapaavat kiinnostua, mutta siitä ei juuri tyttöporukoiden ulkopuolella puhuta.
Syy, miksi kirjoitan tämän nyt, on, että uutenavuonna törmäsin tällaiseen hömppäartikkeliin. Erityisen huomionarvoisia ovat seuraavat kohdat:
Vaikka määritelmä saattaakin vaihdella riippuen siitä, keneltä kysyy, yhteistä kaikille on, että määrittelijä itse pitää itseään tosimiehen ideaalimittarina, johon muita miehiä sitten verrataan. Vai kuinka monta kertaa olette esimerkiksi kuulleet lauseen: "kyllähän tosimies seuraisi jääkiekkoa, mutta itse pidän enemmän ringetestä, koska..."?
Määritelmä myös pitää sisällään oletuksen, että jos joku on vaikkapa vain 70 %:sesti tosimies, hän on silloin 30 %:sesti nainen, ja tätä on vältettävä hinnalla millä hyvänsä, koska jätkäporukoihin ei ole akoilla asiaa.
Itse kun tätä kuviota loogisesti pähkäilen, ihmettelen, että kumpikohan onkaan oikeastaan miehekkäämpää:
A) Olla oma itsensä riippumatta siitä, mitä muut asiasta sanovat ja vaikka joku jopa naureskelisi,
vai
B) Tehdä juuri niin kuin muut sanovat siinä pelossa, että joku sanoo rumasti?
Jos vastaus on B, päästään johtopäätökseen, että naisten mielestä tosimies on mies, joka tottelee naisia, ja miesten mielestä tosimies on mies, joka tottelee muita miehiä.
Eikä siinäkään mitään. Varsinkin asiakaspalvelutöissä sen huomaa, että elämä olisi huomattavasti helpompaa, jos ihmiset vain tottelisivat paremmin.
Mutta joo. Ohjeeni miehille: ohittakaa huomiotta kaikki, mitä naiset teille sanovat tosimiehistä. Ei heitä kiinnosta, millainen tosimies on. He vain tietävät, että teitä luultavasti kiinnostaa, joten he yrittävät manipuloida teitä sen avulla tekemään heidän tahtonsa mukaan.
Sitten pyyntöni miehille: lakatkaa lässyttämästä siitä, millainen tosimies teidän mielestänne on. Ei ketään kiinnosta, monikoprosenttista viinaa pystytte juomaan irvistelemättä tai missä urheilulajissa mielestänne tarvitaan eniten räjähtävää voimaa. Kyllä sen tietää sanomattakin, että jokainen pitää itseään kovana jätkänä, turha sitä on erikseen korostaa.
Ei teidän muutenkaan kannata yrittää muuttaa kaikkia miehiä itsenne kaltaisiksi. Ennemmin tai myöhemmin tulisi kuitenkin vastaan joku, joka on siinäkin teitä parempi.
Satuin sitten olemaan paikalla, kun hänen vaimonsa jutteli asiasta äitini kanssa. He manailivat, että on se nyt jumalauta, kun ei ylpeys salli lääkäriin menemistä, vaikka kuinka pahasti kävisi, vaan mieluumin otetaan vaikka riski, että joudutaan pyörätuoliin loppuiäksi. Sitten he alkoivat vannottaa minua, että jos minulle joskus käy samalla tavalla, minun on oltava miehekkäämpi ja rohkeasti soitettava ambulanssi.
Siinä vaiheessa aivoissani särähti pahasti. Miten niin miehekkäämpi? Olinhan kasvanut koko ikäni kulttuurissa, jossa vain naiset valittavat pikkujutuista tai ylipäänsä mistään ja munalliset naiset tuhotaan säälimättä. Ymmärsin kyllä, että järjenkäyttö on sallittua miehekkyyden lisäksi tai siitä huolimatta, mutta jokin koira siinä täytyy olla haudattuna, jos perinteisesti epämiehekkäitä asioita perustellaan miehekkyydellä.
Johtopäätös oli aika selvä. Miksi heitä olisi miehekkyyteni kiinnostanutkaan? Heitä kiinnosti vain, että tekisin kuten he sanovat. Jos minut saadaan tottelemaan vetoamalla johonkin epämääräiseen kunniakäsitykseen, mikäs sen näppärämpää.
Myöhemminkin naisten kanssa jutellessani olen törmännyt ilmiöön, että jos nainen sanoo tosimiehen tekevän sitä tai tätä, kyse on vain siitä, että hän haluaa saada miehen tekemään sitä tai tätä. Toki heillä on jonkinlainen rehellinenkin näkemys tosimiehestä, mikä käytännössä on yhtä kuin miestyyppi, josta he tapaavat kiinnostua, mutta siitä ei juuri tyttöporukoiden ulkopuolella puhuta.
Vastaavasti tosinainen on tämäntyyppinen. |
Syy, miksi kirjoitan tämän nyt, on, että uutenavuonna törmäsin tällaiseen hömppäartikkeliin. Erityisen huomionarvoisia ovat seuraavat kohdat:
1. Tosimies tekisi jotain. Tai ei tekisi jotain. Vaikka söisi kasvisruokaa. Tähän käy mikä tahansa! Miehistä voi sanoa mitä vain, ja se pitäisi pystyä nielemään tai on nössö ja epämiehekäs.
4. Oletetaan, että mies omistaa auton. Tai on ainakin kiinnostunut autoista.
5. ’Siis kiinnostaako sua kulttuuri?’ Keikoilla ja elokuvissa käyminen on yleisesti hyväksyttyä, mutta jos haluat teatteriin tai vaikka taidenäyttelyyn, niin se on jo omituista.
6. ”Sitäkin on ihmetelty, kun minua ei kiinnosta moottoriurheilu, jääkiekko tai mikään muukaan penkkiurheilu. Yksi sankari kommentoi: 'Seuraavaksi varmaan sanot, ettet syö makkaraakaan'. Suomalaisen miehen tulee katsoa urheilua (mielellään jääkiekkoa tai formuloita), juoda paljon viinaa, käydä saunassa ja syödä pelkkää lihaa. Kaikkea muuta pidetään naisellisena.”Tosimiehen myyttiähän eivät ylläpidä naiset, vaan toiset miehet. Tosimiehen määritelmä voi olla hyvinkin tarkka ja yksityiskohtainen, ja se usein rajoittaa elämän hyvinkin tiukkaan muottiin pitäen sisällään esim. ammatin, harrastukset, musiikki- ja muun viihdemaun, lempiruoat ja -juomat, hiustyylin, automerkin ja naisihanteet. Myös ruumiilliset asiat, kuten pituus, paino, lihasmassa, rasvaprosentti ja ikä saattavat olla rajoitettuja.
Vaikka määritelmä saattaakin vaihdella riippuen siitä, keneltä kysyy, yhteistä kaikille on, että määrittelijä itse pitää itseään tosimiehen ideaalimittarina, johon muita miehiä sitten verrataan. Vai kuinka monta kertaa olette esimerkiksi kuulleet lauseen: "kyllähän tosimies seuraisi jääkiekkoa, mutta itse pidän enemmän ringetestä, koska..."?
Määritelmä myös pitää sisällään oletuksen, että jos joku on vaikkapa vain 70 %:sesti tosimies, hän on silloin 30 %:sesti nainen, ja tätä on vältettävä hinnalla millä hyvänsä, koska jätkäporukoihin ei ole akoilla asiaa.
Itse kun tätä kuviota loogisesti pähkäilen, ihmettelen, että kumpikohan onkaan oikeastaan miehekkäämpää:
A) Olla oma itsensä riippumatta siitä, mitä muut asiasta sanovat ja vaikka joku jopa naureskelisi,
vai
B) Tehdä juuri niin kuin muut sanovat siinä pelossa, että joku sanoo rumasti?
Jos vastaus on B, päästään johtopäätökseen, että naisten mielestä tosimies on mies, joka tottelee naisia, ja miesten mielestä tosimies on mies, joka tottelee muita miehiä.
Arnold on kyllä tosimies, sanottiin mitä sanottiin. |
Eikä siinäkään mitään. Varsinkin asiakaspalvelutöissä sen huomaa, että elämä olisi huomattavasti helpompaa, jos ihmiset vain tottelisivat paremmin.
Mutta joo. Ohjeeni miehille: ohittakaa huomiotta kaikki, mitä naiset teille sanovat tosimiehistä. Ei heitä kiinnosta, millainen tosimies on. He vain tietävät, että teitä luultavasti kiinnostaa, joten he yrittävät manipuloida teitä sen avulla tekemään heidän tahtonsa mukaan.
Sitten pyyntöni miehille: lakatkaa lässyttämästä siitä, millainen tosimies teidän mielestänne on. Ei ketään kiinnosta, monikoprosenttista viinaa pystytte juomaan irvistelemättä tai missä urheilulajissa mielestänne tarvitaan eniten räjähtävää voimaa. Kyllä sen tietää sanomattakin, että jokainen pitää itseään kovana jätkänä, turha sitä on erikseen korostaa.
Ei teidän muutenkaan kannata yrittää muuttaa kaikkia miehiä itsenne kaltaisiksi. Ennemmin tai myöhemmin tulisi kuitenkin vastaan joku, joka on siinäkin teitä parempi.
lauantai 9. tammikuuta 2016
Tärkeitä opetuksia markkinavoimien laeista
Olen useasti ennenkin sivumennen maininnut pelaavani sellaista tietokonepeliä kuin Counter-Strike: Global Offensive. Tänään aion puhua siitä. Toivottavasti peleistä kiinnostumattomat lukijani eivät tässä vaiheessa poistu, koska lupaan, että tämä kirjoitus on mielenkiintoinen myös (tai jopa erityisesti) heidänkin mielestään.
Peli on taktinen hiippailu/räiskintäpeli, jossa viiden hengen joukkueet kisaavat vastakkain. Toisella puolella ovat terroristit, joiden tehtävä on räjäyttää pommi tietyssä kohteessa, ja vastassa ovat erikoisjoukot, jotka yrittävät estää pommin räjähtämisen.
Ei siitä sen enempää. Oleellisempaa on, että pari vuotta sitten pelaajamäärät pienenivät, ja tekijät olivat kriisissä: miten saada pelikansa innostumaan tuotteesta uudestaan? He lanseerasivat "skinit" eli aseiden pinnoitukset. Nyt pelielämystään pystyy täydentämään valitsemalla aseikseen hienoilla maastokuvioilla, kaiverruksilla tai maalauksilla koristeltuja pyssyjä. Niitä ei voi itse tehdä tai mitään, mutta jos käy hyvä tuuri, aina matsin päätteeksi peli saattaa antaa satunnaisesti uuden skinin.
Hienointa on, että pelaajat pystyvät vaihtamaan skinejä keskenään ja jopa myymään ja ostamaan niitä oikealla rahalla. Koska kaupankäynti on pelaajienvälistä, hinnat noudattavat täysin kysynnän ja tarjonnan lakeja, jolloin useimpien skinien hinnat pyörivät muutamassa sentissä, mutta harvinaisimpien hinta voi nousta satoihin euroihin. Kertovatpa legendat jopa kymppitonnilla omistajaansa vaihtaneesta huippuharvinaisesta skinistä. Siis tietokonepelin pyssyn ulkonäöstä.
Koska skinit olivat iso hitti ja pelastivat pelin täydeltä kadotukselta, seuraavaksi keksittiin tarrat. Nyt pelaajat pystyvät ostamaan (oikealla rahalla, koska miksipä jumalauta ei) tarroja, joita he voivat liimailla skineihinsä ja siten koristella aseitaan entistä pidemmälle. Tässä kuvallinen selvennys, mistä on kyse:
Eilen minulla kävi harvinaisen hyvä tuuri, ja minulle tupsahti tuollainen tikaripari, josta saisi juuri nyt 106,03 €. Emäntä kovasti painostaa myymään pois, mutta ensin kyllä pitää jonkin aikaa leveillä niillä ja esitellä kavereille.
Katsokaa nyt niitä. Kai tekin maksaisitte satasen tuollaisista, kun pelin normipuukko näyttää näin tylsältä:
Eri skinejä ja tarroja on myös saatavilla eri aikoina, mistä seuraa, että niiden harvinaisuus vaihtelee, mikä vuorostaan vaikuttaa kovasti myyntihintoihin. Tässä vaiheessa lukija saattaa raapia päätään ja todeta, ettei tämä voi enää hullummaksi mennä, mutta ehei. Tämähän oli vasta pohjustus, ennen kuin päästään varsinaiseen asiaan.
Nykyään Counter-Strike on miljoonien fanien seuraama yleisölaji, jossa kuukausipalkalla pelaavien ammattilaisten joukkueet kilpailevat parhaimmillaan kuusinumeroisista rahasummista kansainvälisissä turnauksissa. Turnauksissa on tapana, että kaikkien osallistuvien joukkueiden logot julkaistaan tarroina, että fanit voivat julistaa faniuttaan liimaamalla logoja pyssyihinsä. Luonnollisesti tietyn turnauksen tarroja voi hankkia vain kyseisen turnauksen aikana, minkä jälkeen niistä tulee keräilytavaraa.
Hmm... Miljoonien ihmisten välillä liikkuu tavaraa, josta ollaan valmiita maksamaan selvää rahaa ja jonka saatavuus on ajallisesti rajoitettua. Mieleen hiipii itsestäänselvä kysymys: miten minä voin hyötyä tästä?
Noh, minäpä sitten pistin likoon vähän rahaa ja aloin ostella turnaustarroja. Sitten vain odottelin. Toissasyksynä aloitin, ja tähän mennessä olen parilla kolmella sadalla eurolla ostellut niitä muutamia kymmeniä kappaleita. Tänään piruuttani laskeskelin, mikä on omistamieni tarrojen arvo tällä hetkellä.
2 500 €.
Kaksi ja puoli tonnia jukolauta. Tuon ylläolevankin ostin keväällä vitosella, ja nyt siitä saisi 39 €. Eikä sekään ole kalleimmasta päästä. Emäntä kovasti jo yrittää saada minut lyömään sijoitukseni rahoiksi, mutta realistinen odotukseni on, että tuo luku vielä tuplaantuu.
Mitkä siis ovat ne tärkeät opetukset markkinavoimien laeista, joita otsikossa lupasin?
1) Kaikki on sen arvoista, minkä joku on siitä valmis maksamaan.
2) Jotkut ovat valmiita maksamaan kaksi- ja kolminumeroisia summia pikseleiden päälle liimatuista pikseleistä tietokonepelissä.
3) Sillä voi helposti tienata nelinumeroisia summia.
Miettikääpä sitä.
Peli on taktinen hiippailu/räiskintäpeli, jossa viiden hengen joukkueet kisaavat vastakkain. Toisella puolella ovat terroristit, joiden tehtävä on räjäyttää pommi tietyssä kohteessa, ja vastassa ovat erikoisjoukot, jotka yrittävät estää pommin räjähtämisen.
Ei siitä sen enempää. Oleellisempaa on, että pari vuotta sitten pelaajamäärät pienenivät, ja tekijät olivat kriisissä: miten saada pelikansa innostumaan tuotteesta uudestaan? He lanseerasivat "skinit" eli aseiden pinnoitukset. Nyt pelielämystään pystyy täydentämään valitsemalla aseikseen hienoilla maastokuvioilla, kaiverruksilla tai maalauksilla koristeltuja pyssyjä. Niitä ei voi itse tehdä tai mitään, mutta jos käy hyvä tuuri, aina matsin päätteeksi peli saattaa antaa satunnaisesti uuden skinin.
Hienointa on, että pelaajat pystyvät vaihtamaan skinejä keskenään ja jopa myymään ja ostamaan niitä oikealla rahalla. Koska kaupankäynti on pelaajienvälistä, hinnat noudattavat täysin kysynnän ja tarjonnan lakeja, jolloin useimpien skinien hinnat pyörivät muutamassa sentissä, mutta harvinaisimpien hinta voi nousta satoihin euroihin. Kertovatpa legendat jopa kymppitonnilla omistajaansa vaihtaneesta huippuharvinaisesta skinistä. Siis tietokonepelin pyssyn ulkonäöstä.
Koska skinit olivat iso hitti ja pelastivat pelin täydeltä kadotukselta, seuraavaksi keksittiin tarrat. Nyt pelaajat pystyvät ostamaan (oikealla rahalla, koska miksipä jumalauta ei) tarroja, joita he voivat liimailla skineihinsä ja siten koristella aseitaan entistä pidemmälle. Tässä kuvallinen selvennys, mistä on kyse:
Tavallinen AK-47, joka on pelissä vakiona. |
Huonohkokuntoinen AK-47 hiilikarkaistuilla metalliosilla (arvo kirjoitushetkellä 21,05 €) ja hienolla sitruunatarralla (1,39 €). |
Eilen minulla kävi harvinaisen hyvä tuuri, ja minulle tupsahti tuollainen tikaripari, josta saisi juuri nyt 106,03 €. Emäntä kovasti painostaa myymään pois, mutta ensin kyllä pitää jonkin aikaa leveillä niillä ja esitellä kavereille.
Katsokaa nyt niitä. Kai tekin maksaisitte satasen tuollaisista, kun pelin normipuukko näyttää näin tylsältä:
Eri skinejä ja tarroja on myös saatavilla eri aikoina, mistä seuraa, että niiden harvinaisuus vaihtelee, mikä vuorostaan vaikuttaa kovasti myyntihintoihin. Tässä vaiheessa lukija saattaa raapia päätään ja todeta, ettei tämä voi enää hullummaksi mennä, mutta ehei. Tämähän oli vasta pohjustus, ennen kuin päästään varsinaiseen asiaan.
Nykyään Counter-Strike on miljoonien fanien seuraama yleisölaji, jossa kuukausipalkalla pelaavien ammattilaisten joukkueet kilpailevat parhaimmillaan kuusinumeroisista rahasummista kansainvälisissä turnauksissa. Turnauksissa on tapana, että kaikkien osallistuvien joukkueiden logot julkaistaan tarroina, että fanit voivat julistaa faniuttaan liimaamalla logoja pyssyihinsä. Luonnollisesti tietyn turnauksen tarroja voi hankkia vain kyseisen turnauksen aikana, minkä jälkeen niistä tulee keräilytavaraa.
Esimerkkinä kuuluisan ruotsalaisen Fnatic-joukkueen tarra vuoden 2015 kevään turnauksesta Puolan Katowicessa. |
Hmm... Miljoonien ihmisten välillä liikkuu tavaraa, josta ollaan valmiita maksamaan selvää rahaa ja jonka saatavuus on ajallisesti rajoitettua. Mieleen hiipii itsestäänselvä kysymys: miten minä voin hyötyä tästä?
Noh, minäpä sitten pistin likoon vähän rahaa ja aloin ostella turnaustarroja. Sitten vain odottelin. Toissasyksynä aloitin, ja tähän mennessä olen parilla kolmella sadalla eurolla ostellut niitä muutamia kymmeniä kappaleita. Tänään piruuttani laskeskelin, mikä on omistamieni tarrojen arvo tällä hetkellä.
2 500 €.
Kaksi ja puoli tonnia jukolauta. Tuon ylläolevankin ostin keväällä vitosella, ja nyt siitä saisi 39 €. Eikä sekään ole kalleimmasta päästä. Emäntä kovasti jo yrittää saada minut lyömään sijoitukseni rahoiksi, mutta realistinen odotukseni on, että tuo luku vielä tuplaantuu.
Mitkä siis ovat ne tärkeät opetukset markkinavoimien laeista, joita otsikossa lupasin?
1) Kaikki on sen arvoista, minkä joku on siitä valmis maksamaan.
2) Jotkut ovat valmiita maksamaan kaksi- ja kolminumeroisia summia pikseleiden päälle liimatuista pikseleistä tietokonepelissä.
3) Sillä voi helposti tienata nelinumeroisia summia.
Miettikääpä sitä.
torstai 7. tammikuuta 2016
Rästiin jääneitä arvosteluja
Viimeksi, kun kirjoitin kirja-arvostelun, minulta kysyttiin, miten voi olla, että kaikki viime aikoina arvostelemani kirjat ovat olleet joko oikein tai melko hyviä. Että jätänkö huonot mainitsematta, vai mitä.
Hyvin harvoin kohdalleni osuu oikeasti huonoja kirjoja, mutta osittain kyse on kyllä siitä, että joistain kirjoista ei keksi mitään järkevää sanottavaa. Ehkä suurempi syy on kuitenkin se, että minähän luen aika paljon, niin itsekseni kuin koulun kirjallisuustiedekursseja varten. Alkukuukausina, kun julkaisin muutenkin uuden tekstin joka toinen päivä, ei haitannut arvostella kaikki lukemani kirjat, mutta nykyisellä päivitystahdillani se tarkoittaisi, että tästä tulisi voittopuolisesti kirjallisuusblogi, enkä minä sitäkään halua.
On kuitenkin aivan totta, että kaikki kirjat ansaitsevat tulla mainituiksi, joten uusi vuosi on hyvä aloittaa käymällä lyhyesti läpi ne kirjat, jotka viime vuonna jäivät ilman omaa postausta.
No niin:
Tim powers - Paheiden palatsi. Tämä on taas niitä, jotka luin lukioikäisenä ja joita olen sen jälkeen etsinyt kaikkialta. Eletään Los Angelesin raunioissa tulevaisuudessa, jossa ydinsota tms. on taannuttanut sivilisaation. Sekopäinen uskonnollinen kultti käännyttää nuoria ja vie ne tukikohtaansa, josta kukaan ei koskaan palaa. Päähenkilö kuuluu ammattikuntaan, joka omaisten maksamia palkkioita vastaan pelastaa käännytettyjä ennen kuin heidät ehditään viedä pois. Päähenkilö saa tehtävän, jota kukaan ei ole koskaan (ainakaan onnistuneesti) yrittänyt: soluttautua tukikohtaan, pelastaa vanha rakastettunsa ja kohdata kultin johtaja. 4/5, miinuspiste vain siitä, että avaruusolentojen lisääminen tarinaan juonenkäänteenä on aivan perseestä.
Aino Kallas - Sudenmorsian. Jollain tunnistamattomalla murteella kirjoitettu runollinen pienoisromaani 1600-luvulla eläneestä virolaisnaisesta, joka muuttuu ihmissudeksi ja hylkää perheensä sekä muun ihmiselämänsä elääkseen sutena metsissä muiden pirunsikiöiden kanssa. 3,5/5, jännää kielenkäyttöä, mutta jää vähän turhan lyhyeksi.
Volter Kilpi - Bathseba. Rohkea tulkinta Raamatun kuningas Davidin rakkaudesta jonkun parvekkeelta bongaamansa naisen kanssa. 2/5. Kieli on oikein taitavaa ja runollista, mutta kun kirjan juoni mahtuisi kymmeneen sivuun ja loput 124 sivua ovat rakkaudentunnustusten hokemista, ei tästä jää käteen oikein mitään.
Pentti Haanpää - Noitaympyrä. 30-luvun aikalaiskuvaus tukkijätkästä, joka kohoaa esimiesasemaan nokkeluudellaan, mutta saa potkut kieltäytymällä olemasta kapitalistinen riistäjä, ja erakoituu vuodeksi Lapin metsiin, kunnes päättää lopuksi loikata Neuvostoliittoon. Tämä jäi aikanaan julkaisematta, koska Lapuan liikkeen aikoina ei sopinut julistaa vasemmistoaatteita, mutta 50-luvulla julkaisu jo onnistui. 3/5, plussaa mielenkiintoisesta aikalaiskuvauksesta, miinusta kommunistisesta propagandasta.
Minna Canth - Työmiehen vaimo. Näytelmiä ei kuuluisi lukea kirjamuodossa, mutta tulipahan nyt luettua. Silloin, kun feministeillä vielä oli järkevää sanottavaa, tämä oli kova juttu. Päähenkilö on nuori nainen, joka menee naimisiin kaikkien hyvänä pitämän miehen kanssa. Vallitsevien lakien mukaan naisen omaisuus menee miehen käyttöön, eikä mene kauaa, kun mies ryyppää kaikki naisen rahat niin, ettei edes vastasyntyneelle lapselle voi ostaa ruokaa, kun kalja on tärkeämpää. 3/5, vähän turhan yksioikoinen ja valmiiksipureskeltu juoni. Sanomaltaan tämä oli omana aikanaan tärkeä, mutta nyt se on jo vanhentunut.
J. L. Runeberg - Vänrikki Stoolin tarinat. Sankarirunoja Suomen sodasta. Vaikka en yleensä runoja tapaakaan lukea, tästä tykkään. 5/5.
Esa Sirén - Kannaksen kostajat. Kannaksella asemasodan aikana pari ansioitunutta sotapoikaa pääsee mukaan erikoisosastoon, joka hiippailee pimeän turvin vihollisen tukikohdassa nappaamassa vankeja ja räjäyttelemässä paikkoja. 4/5. Sirén on onnistunut oikein hienosti hollywoodisoimaan jatkosodan. Jännitystä ja toimintaa piisaa. Syvällisyyttä ei niinkään, mutta ei sellaiseen ole pyrkimystäkään.
Esa Sirén - Rukajärven korpisissit. En muista. Varmaan jotain samanlaista kuin tuossa aiemmassakin. 4/5.
Clifford D. Simak - Väliasema. Amerikan sisällissodan veteraani asuu yksin talossa, jonka sisällä aika ei kulje. Hän huolehtii avaruusolioiden teleporttiverkoston solmukohdasta, saa niiltä mielenkiintoisia tuliaisia ympäri galaksia ja käy niiden kanssa syvällisiä keskusteluja. Samalla valtion agentit kiinnostuvat yli satavuotiaasta kaverista, joka on edelleen nuoruuden voimissaan. 5/5.
Clifford D. Simak - City. Novellikokoelma, jonka johdannossa tietoisuuden saavuttaneet koirat tarinoivat leirinuotiolla myyttisistä "ihmisistä", jotka muinoin asuttivat Maapalloa. Novellit käsittelevät yhden suvun historiaa lähitulevaisuudesta tuhansien vuosien päähän, ja samalla käydään vaiheittain läpi ihmiskunnan kehitystä siihen asti, kunnes ihmiset pääsevät muuttamaan Maasta pois. Myöskin 5/5.
Max Brooks - World War Z. Kuten kirjoihin pohjautuvilla elokuvilla on usein tapana, tähän perustuva Brad Pittin elokuvakaan ei juuri liittynyt kirjan juoneen. Kirjassa zombiapokalypsi on jo päättymässä, muutamia viimeisiä enää metsästellään. Päähenkilö on toimittaja tjsp., joka kiertää ympäri maailmaa haastattelemassa selviytyjiä ja yrittämässä selvittää zombiviruksen alkulähdettä. 5/5, mielenkiintoinen uusi ote suosittuun zombi-ideaan.
Stephen King - Running man. 70- ja 80-lukujen vaihteessa King oli jo hyvin suosittu, ja hän päätti kokeilla, vieläkö hän pystyisi saavuttamaan saman suosion, jos aloittaisi tyhjästä. Niinpä hän loi Richard Bachman -valepersoonan ja ehti kirjoittaa sillä nimellä 4 kirjaa, ennen kuin jäi kiinni. Tämä oli niistä viimeinen. Kirja kuuluu ns. Battle Royale -genreen, eli tulevaisuudessa luokkaerot ovat kärjistyneet siihen pisteeseen, että on olemassa kilpailuja, joissa rupusakki taistelee kuolemaan asti ja joita sitten näytetään kansalle suurena viihteenä. Tässä tapauksessa päähenkilö pakenee virkavaltaa ja saalistajia tienaten satasen jokaisesta tunnista, jonka onnistuu pysymään hengissä. Pääpalkinnon voittaa selviämällä kokonaisen kuukauden, mutta kukaan ei ole koskaan siinä onnistunut. 3/5. Tällaiset ovat aina jänniä ja olihan tämäkin toiminnantäyteinen, mutta juoni oli aika kömpelö ja epäuskottava. Bachman-kirjoista toinen, The Long Walk, kuuluu samaan genreen ja onnistuu mielestäni paremmin. Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä elokuva tästä kirjasta on myös aivan mahtava, huolimatta siitä, ettei sillä juuri ole yhtymäkohtia kirjan tarinaan (tai ehkä juuri siksi).
Sam Bradbury - Killzone: Ascendancy. En tiedä, onko kirjoittaja sukua scifimestari Ray Bradburylle. Kirja kuitenkin perustuu Killzone 3 -räiskintäpeliin, jota en ole pelannut, koska sitä ei olla katsottu tarpeelliseksi julkaista PC:lle, vaan pelkälle pleikkarille. Päähenkilö on scifisodassa, jossa ihmiset sotivat mutantteja vastaan. Hänen ryhmänsä on juuri saanut tapettua mutanttien johtajan, mutta nyt ryhmä on jumissa mutanttien kotiplaneetalla, ja pakoon pitäisi päästä. 4/5. Paljon räjähdyksiä ja muuta kivaa toimintaa. Räiskintäpeleihin perustuvissa kirjoissa vain tapaa aina olla se perusongelma, että toiminta on aika tasapaksua ja suoraviivaista. Se, mikä peleissä on jännää, ei vain käänny kunnolla kirjamuotoon.
Hugues Douriaux - Kalliohin paholaisen palvojat. Mutanttinainen näkee vahingossa saatananpalvojien rituaalin ja joutuu tappolistalle. Koska saatananpalvojat ovat hyvin verkostoituneita ja heitä on kaikkialla, korkeissakin asemissa, hän on suuressa vaarassa ja joutuu paetessaan matkustamaan planeetalta toiselle. Tehdään selväksi, että saatananpalvojat ovat scifimaailman vastine natseille, joiden lopullinen tavoite on tuhota kaikki rodullisesti epäpuhtaat. 2/5. Eurooppalaisessa scifissä on se ikävä puoli, että se on täynnä kliseitä, joista amerikkalainen scifi on jo kasvanut ulos. Arvosana olisi korkeampi, jos jossain kohdassa ennen viimeistä sivua oltaisiin mainittu, että kyseessä on sarjan ensimmäinen osa. Mistähän ne kuvittelevat minun löytävän jatko-osan, kun tämänkin parikymmentä vuotta vanhan kirjan löysin sattumalta divarista?
Aldous Huxley - Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti. Kaksi novellia, joissa kirjoittaja vetää huumeita ja selostaa sitten kokemuksiaan. Kun takakannessa mainostettiin kirjaa "psykedeelisen vallankumouksen merkkiteoksena", odotin jotain muuta kuin taidehistoriallista luentoa ja namedroppingia. 1/5. Tylsää.
Hugh Howey - Siirros. Siilo-sarjan kakkososa, jossa pääosassa ovat ne tyypit, jotka siilojärjestelmän rakensivat ja jotka pitävät sitä yllä. Tarkastellaan siilojen yhteiskuntaa ja tapahtumia ulkopuolelta ja selitetään paljon, mutta säästetään paljon loppuosaakin varten. 5/5.
Arvid Järnefelt - Isänmaa. Realismin aikakaudella 1800-luvun lopulla kirjoitettu kriittinen teos kaupungistumisesta ja teollistumisesta. Maalla eletään rauhallisessa idyllissä, kunnes paikkakunnalle rakennetaan saha. Hyvä palkka houkuttelee maatalojen rengit sinne töihin, ja he rappeutuvat henkisesti. Uusi koulu houkuttaa fiksut lapset opiskelemaan, eikä maatiloille enää löydy kunnon työvoimaa. Myös päähenkilö, ison talon poika, osoittaa älykkyyttä, joten hänet lähetetään opiskelemaan Helsinkiin. Hän ei löydä paikkaansa kaupungissa, koska hänen juurensa ovat maalla, mutta ei myöskään pärjää maalla, koska hänellä ei ole enää yhteistä maalaisten kanssa. 4/5.
Stanisław Lem - Futurologinen kongressi. Yksi lempikirjoistani. Lemin vakiosankari, astronautti Ijon Tichy, herää syväjäädytyksestä tulevaisuudessa, jossa kaikki ihmisten ongelmat on ratkaistu. Kaikki elävät yltäkylläisyydessä, eikä asioiden eteen tarvitse raataa. Pikkuhiljaa hän alkaa huomata, ettei kaikki olekaan niin, vaan ihmisten aisteja hämätään kaikkialla läsnäolevilla kemikaaleilla. Kun harhat kasaantuvat harhojen päälle, ei hän voi tietää, mikä on todellisuutta. 5/5. Ainoa syy, miksi tämä ylipäänsä mahtuu arvosteluasteikolle, on, ettei se ole kuin 145 sivua pitkä. Ei harmita edes, että jouduin divarissa maksamaan kärsineestä ja vanhasta niteestä 35 €.
Arto Paasilinna - Hurmaava joukkoitsemurha. Pari elämäänsä kyllästynyttä äijää kohtaa toisensa itsemurha-aikeissa ja ystävystyy. Aikansa pohdittuaan he päättävät ottaa lehti-ilmoituksella yhteyttä kaikkiin muihinkin Suomessa itsemurhaa hautoviin, kerätä porukan kasaan ja päättää päivänsä yhteisenä projektina. Sekalainen seurue reissaa linja-autolla ympäri Suomea ja Eurooppaa, kunnes he huomaavat sittenkin pitävänsä elämästä. Tämä tuli keväällä koulussa vähän turhankin tutuksi, kun jouduin lukemaan sen useammalla kielellä, mutta annetaan silti arvosanaksi 5/5.
Noh, eipä näitä nyt niin paljoa ollutkaan. Alle parikymmentä, ja niistäkin iso osa kasautui koulun lukukausiin. Pari novellikokoelmaa jätin kyllä pois, koska en kerta kaikkiaan muistanut niistä enää mitään, ja voi olla, että muutenkin olen jotain unohtanut. Uuden vuoden aloitin mielenkiintoisesti tutustumalla Jarkko "Mannerheim oli terroristi" Tontin tuotantoon, mutta siitä lisää seuraavassa kirja-arvostelussa.
Hyvin harvoin kohdalleni osuu oikeasti huonoja kirjoja, mutta osittain kyse on kyllä siitä, että joistain kirjoista ei keksi mitään järkevää sanottavaa. Ehkä suurempi syy on kuitenkin se, että minähän luen aika paljon, niin itsekseni kuin koulun kirjallisuustiedekursseja varten. Alkukuukausina, kun julkaisin muutenkin uuden tekstin joka toinen päivä, ei haitannut arvostella kaikki lukemani kirjat, mutta nykyisellä päivitystahdillani se tarkoittaisi, että tästä tulisi voittopuolisesti kirjallisuusblogi, enkä minä sitäkään halua.
On kuitenkin aivan totta, että kaikki kirjat ansaitsevat tulla mainituiksi, joten uusi vuosi on hyvä aloittaa käymällä lyhyesti läpi ne kirjat, jotka viime vuonna jäivät ilman omaa postausta.
No niin:
Tim powers - Paheiden palatsi. Tämä on taas niitä, jotka luin lukioikäisenä ja joita olen sen jälkeen etsinyt kaikkialta. Eletään Los Angelesin raunioissa tulevaisuudessa, jossa ydinsota tms. on taannuttanut sivilisaation. Sekopäinen uskonnollinen kultti käännyttää nuoria ja vie ne tukikohtaansa, josta kukaan ei koskaan palaa. Päähenkilö kuuluu ammattikuntaan, joka omaisten maksamia palkkioita vastaan pelastaa käännytettyjä ennen kuin heidät ehditään viedä pois. Päähenkilö saa tehtävän, jota kukaan ei ole koskaan (ainakaan onnistuneesti) yrittänyt: soluttautua tukikohtaan, pelastaa vanha rakastettunsa ja kohdata kultin johtaja. 4/5, miinuspiste vain siitä, että avaruusolentojen lisääminen tarinaan juonenkäänteenä on aivan perseestä.
Aino Kallas - Sudenmorsian. Jollain tunnistamattomalla murteella kirjoitettu runollinen pienoisromaani 1600-luvulla eläneestä virolaisnaisesta, joka muuttuu ihmissudeksi ja hylkää perheensä sekä muun ihmiselämänsä elääkseen sutena metsissä muiden pirunsikiöiden kanssa. 3,5/5, jännää kielenkäyttöä, mutta jää vähän turhan lyhyeksi.
Volter Kilpi - Bathseba. Rohkea tulkinta Raamatun kuningas Davidin rakkaudesta jonkun parvekkeelta bongaamansa naisen kanssa. 2/5. Kieli on oikein taitavaa ja runollista, mutta kun kirjan juoni mahtuisi kymmeneen sivuun ja loput 124 sivua ovat rakkaudentunnustusten hokemista, ei tästä jää käteen oikein mitään.
Pentti Haanpää - Noitaympyrä. 30-luvun aikalaiskuvaus tukkijätkästä, joka kohoaa esimiesasemaan nokkeluudellaan, mutta saa potkut kieltäytymällä olemasta kapitalistinen riistäjä, ja erakoituu vuodeksi Lapin metsiin, kunnes päättää lopuksi loikata Neuvostoliittoon. Tämä jäi aikanaan julkaisematta, koska Lapuan liikkeen aikoina ei sopinut julistaa vasemmistoaatteita, mutta 50-luvulla julkaisu jo onnistui. 3/5, plussaa mielenkiintoisesta aikalaiskuvauksesta, miinusta kommunistisesta propagandasta.
Minna Canth - Työmiehen vaimo. Näytelmiä ei kuuluisi lukea kirjamuodossa, mutta tulipahan nyt luettua. Silloin, kun feministeillä vielä oli järkevää sanottavaa, tämä oli kova juttu. Päähenkilö on nuori nainen, joka menee naimisiin kaikkien hyvänä pitämän miehen kanssa. Vallitsevien lakien mukaan naisen omaisuus menee miehen käyttöön, eikä mene kauaa, kun mies ryyppää kaikki naisen rahat niin, ettei edes vastasyntyneelle lapselle voi ostaa ruokaa, kun kalja on tärkeämpää. 3/5, vähän turhan yksioikoinen ja valmiiksipureskeltu juoni. Sanomaltaan tämä oli omana aikanaan tärkeä, mutta nyt se on jo vanhentunut.
J. L. Runeberg - Vänrikki Stoolin tarinat. Sankarirunoja Suomen sodasta. Vaikka en yleensä runoja tapaakaan lukea, tästä tykkään. 5/5.
Esa Sirén - Kannaksen kostajat. Kannaksella asemasodan aikana pari ansioitunutta sotapoikaa pääsee mukaan erikoisosastoon, joka hiippailee pimeän turvin vihollisen tukikohdassa nappaamassa vankeja ja räjäyttelemässä paikkoja. 4/5. Sirén on onnistunut oikein hienosti hollywoodisoimaan jatkosodan. Jännitystä ja toimintaa piisaa. Syvällisyyttä ei niinkään, mutta ei sellaiseen ole pyrkimystäkään.
Esa Sirén - Rukajärven korpisissit. En muista. Varmaan jotain samanlaista kuin tuossa aiemmassakin. 4/5.
Clifford D. Simak - Väliasema. Amerikan sisällissodan veteraani asuu yksin talossa, jonka sisällä aika ei kulje. Hän huolehtii avaruusolioiden teleporttiverkoston solmukohdasta, saa niiltä mielenkiintoisia tuliaisia ympäri galaksia ja käy niiden kanssa syvällisiä keskusteluja. Samalla valtion agentit kiinnostuvat yli satavuotiaasta kaverista, joka on edelleen nuoruuden voimissaan. 5/5.
Clifford D. Simak - City. Novellikokoelma, jonka johdannossa tietoisuuden saavuttaneet koirat tarinoivat leirinuotiolla myyttisistä "ihmisistä", jotka muinoin asuttivat Maapalloa. Novellit käsittelevät yhden suvun historiaa lähitulevaisuudesta tuhansien vuosien päähän, ja samalla käydään vaiheittain läpi ihmiskunnan kehitystä siihen asti, kunnes ihmiset pääsevät muuttamaan Maasta pois. Myöskin 5/5.
Max Brooks - World War Z. Kuten kirjoihin pohjautuvilla elokuvilla on usein tapana, tähän perustuva Brad Pittin elokuvakaan ei juuri liittynyt kirjan juoneen. Kirjassa zombiapokalypsi on jo päättymässä, muutamia viimeisiä enää metsästellään. Päähenkilö on toimittaja tjsp., joka kiertää ympäri maailmaa haastattelemassa selviytyjiä ja yrittämässä selvittää zombiviruksen alkulähdettä. 5/5, mielenkiintoinen uusi ote suosittuun zombi-ideaan.
Stephen King - Running man. 70- ja 80-lukujen vaihteessa King oli jo hyvin suosittu, ja hän päätti kokeilla, vieläkö hän pystyisi saavuttamaan saman suosion, jos aloittaisi tyhjästä. Niinpä hän loi Richard Bachman -valepersoonan ja ehti kirjoittaa sillä nimellä 4 kirjaa, ennen kuin jäi kiinni. Tämä oli niistä viimeinen. Kirja kuuluu ns. Battle Royale -genreen, eli tulevaisuudessa luokkaerot ovat kärjistyneet siihen pisteeseen, että on olemassa kilpailuja, joissa rupusakki taistelee kuolemaan asti ja joita sitten näytetään kansalle suurena viihteenä. Tässä tapauksessa päähenkilö pakenee virkavaltaa ja saalistajia tienaten satasen jokaisesta tunnista, jonka onnistuu pysymään hengissä. Pääpalkinnon voittaa selviämällä kokonaisen kuukauden, mutta kukaan ei ole koskaan siinä onnistunut. 3/5. Tällaiset ovat aina jänniä ja olihan tämäkin toiminnantäyteinen, mutta juoni oli aika kömpelö ja epäuskottava. Bachman-kirjoista toinen, The Long Walk, kuuluu samaan genreen ja onnistuu mielestäni paremmin. Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä elokuva tästä kirjasta on myös aivan mahtava, huolimatta siitä, ettei sillä juuri ole yhtymäkohtia kirjan tarinaan (tai ehkä juuri siksi).
Sam Bradbury - Killzone: Ascendancy. En tiedä, onko kirjoittaja sukua scifimestari Ray Bradburylle. Kirja kuitenkin perustuu Killzone 3 -räiskintäpeliin, jota en ole pelannut, koska sitä ei olla katsottu tarpeelliseksi julkaista PC:lle, vaan pelkälle pleikkarille. Päähenkilö on scifisodassa, jossa ihmiset sotivat mutantteja vastaan. Hänen ryhmänsä on juuri saanut tapettua mutanttien johtajan, mutta nyt ryhmä on jumissa mutanttien kotiplaneetalla, ja pakoon pitäisi päästä. 4/5. Paljon räjähdyksiä ja muuta kivaa toimintaa. Räiskintäpeleihin perustuvissa kirjoissa vain tapaa aina olla se perusongelma, että toiminta on aika tasapaksua ja suoraviivaista. Se, mikä peleissä on jännää, ei vain käänny kunnolla kirjamuotoon.
Hugues Douriaux - Kalliohin paholaisen palvojat. Mutanttinainen näkee vahingossa saatananpalvojien rituaalin ja joutuu tappolistalle. Koska saatananpalvojat ovat hyvin verkostoituneita ja heitä on kaikkialla, korkeissakin asemissa, hän on suuressa vaarassa ja joutuu paetessaan matkustamaan planeetalta toiselle. Tehdään selväksi, että saatananpalvojat ovat scifimaailman vastine natseille, joiden lopullinen tavoite on tuhota kaikki rodullisesti epäpuhtaat. 2/5. Eurooppalaisessa scifissä on se ikävä puoli, että se on täynnä kliseitä, joista amerikkalainen scifi on jo kasvanut ulos. Arvosana olisi korkeampi, jos jossain kohdassa ennen viimeistä sivua oltaisiin mainittu, että kyseessä on sarjan ensimmäinen osa. Mistähän ne kuvittelevat minun löytävän jatko-osan, kun tämänkin parikymmentä vuotta vanhan kirjan löysin sattumalta divarista?
Aldous Huxley - Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti. Kaksi novellia, joissa kirjoittaja vetää huumeita ja selostaa sitten kokemuksiaan. Kun takakannessa mainostettiin kirjaa "psykedeelisen vallankumouksen merkkiteoksena", odotin jotain muuta kuin taidehistoriallista luentoa ja namedroppingia. 1/5. Tylsää.
Hugh Howey - Siirros. Siilo-sarjan kakkososa, jossa pääosassa ovat ne tyypit, jotka siilojärjestelmän rakensivat ja jotka pitävät sitä yllä. Tarkastellaan siilojen yhteiskuntaa ja tapahtumia ulkopuolelta ja selitetään paljon, mutta säästetään paljon loppuosaakin varten. 5/5.
Arvid Järnefelt - Isänmaa. Realismin aikakaudella 1800-luvun lopulla kirjoitettu kriittinen teos kaupungistumisesta ja teollistumisesta. Maalla eletään rauhallisessa idyllissä, kunnes paikkakunnalle rakennetaan saha. Hyvä palkka houkuttelee maatalojen rengit sinne töihin, ja he rappeutuvat henkisesti. Uusi koulu houkuttaa fiksut lapset opiskelemaan, eikä maatiloille enää löydy kunnon työvoimaa. Myös päähenkilö, ison talon poika, osoittaa älykkyyttä, joten hänet lähetetään opiskelemaan Helsinkiin. Hän ei löydä paikkaansa kaupungissa, koska hänen juurensa ovat maalla, mutta ei myöskään pärjää maalla, koska hänellä ei ole enää yhteistä maalaisten kanssa. 4/5.
Stanisław Lem - Futurologinen kongressi. Yksi lempikirjoistani. Lemin vakiosankari, astronautti Ijon Tichy, herää syväjäädytyksestä tulevaisuudessa, jossa kaikki ihmisten ongelmat on ratkaistu. Kaikki elävät yltäkylläisyydessä, eikä asioiden eteen tarvitse raataa. Pikkuhiljaa hän alkaa huomata, ettei kaikki olekaan niin, vaan ihmisten aisteja hämätään kaikkialla läsnäolevilla kemikaaleilla. Kun harhat kasaantuvat harhojen päälle, ei hän voi tietää, mikä on todellisuutta. 5/5. Ainoa syy, miksi tämä ylipäänsä mahtuu arvosteluasteikolle, on, ettei se ole kuin 145 sivua pitkä. Ei harmita edes, että jouduin divarissa maksamaan kärsineestä ja vanhasta niteestä 35 €.
Arto Paasilinna - Hurmaava joukkoitsemurha. Pari elämäänsä kyllästynyttä äijää kohtaa toisensa itsemurha-aikeissa ja ystävystyy. Aikansa pohdittuaan he päättävät ottaa lehti-ilmoituksella yhteyttä kaikkiin muihinkin Suomessa itsemurhaa hautoviin, kerätä porukan kasaan ja päättää päivänsä yhteisenä projektina. Sekalainen seurue reissaa linja-autolla ympäri Suomea ja Eurooppaa, kunnes he huomaavat sittenkin pitävänsä elämästä. Tämä tuli keväällä koulussa vähän turhankin tutuksi, kun jouduin lukemaan sen useammalla kielellä, mutta annetaan silti arvosanaksi 5/5.
Noh, eipä näitä nyt niin paljoa ollutkaan. Alle parikymmentä, ja niistäkin iso osa kasautui koulun lukukausiin. Pari novellikokoelmaa jätin kyllä pois, koska en kerta kaikkiaan muistanut niistä enää mitään, ja voi olla, että muutenkin olen jotain unohtanut. Uuden vuoden aloitin mielenkiintoisesti tutustumalla Jarkko "Mannerheim oli terroristi" Tontin tuotantoon, mutta siitä lisää seuraavassa kirja-arvostelussa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)