Kirja-arvostelu: Veikko Huovinen - Lentsu

Suomalaisen kirjallisuuden ehkä omalaatuisin tapaus on Veikko Huovinen. Hänen tekstinsä ovat leppoisan absurdeja, mutta silti maanläheisiä, ja niiden juonet tarkastelevat elämää näkökulmista, joita muut kirjailijat eivät vaivaudu edes huomaamaan. Hänen kirjoitti pääosan kirjoistaan jo muutama kymmenen vuotta sitten - hän itse kuoli v. 2009 - mutta viime aikoina niitä on suureksi riemukseni ruvettu painamaan uudestaan pokkareina. Helsingin kirjamessuilla käydessä niitä löytää yleensä aina kolme kympillä -alelaareista, tai korkeintaan vitosella kappale.

Toissavuonna ostin Huovisen kenties tunnetuimman teoksen, Havukka-ahon ajattelijan, ja sitä edellisenä Rauhanpiipun. Molemmat olivat lukemisen arvoisia, vaikkakin Rauhanpiipun kaltaiset sodanvastaiset julistukset ovat mielestäni konseptina pöljiä. Tavallinen kansa - siis kirjojen lukijat - kun eivät yleensä sotaa halua muutenkaan, ja ne tahot, jotka sotia sytyttelevät, eivät mitään pamfletteja lue.

Viime vuonna mukaan tarttui Lentsu, jonka nyt sain luettua puoliksi aurinkotuolissa, puoliksi matkalla serkun yo-juhliin. Jossain vaiheessa hyllyyn näyttää ilmestyneen Huoviselta myös Joe-setä, mutta siitä lisää ehkä joskus toiste.

Lentsun päähenkilö on maailmaa kiertävä flunssavirus. Se aloittaa matkansa kainuulaisen pikkukaupungin pientilallisesta ja jatkaa opettajan, pankinjohtajan, rekkamiehen, kommunistin, poliisin ja monen muun kautta aina afrikkalaiseen diktaattoriin asti. Matkalla se tutkii kunkin uhrinsa elämää ja ajatuksia.

Pääasiassa kirja on katkera vastalause poliittisille epäkohdille: korkealle verotukselle, julkishallinnon paisumiselle, pienyrittäjiä ja -tilallisia kiusaavalle lainsäädännölle, poliittiselle vastakkainasettelulle, sotaveteraanien huonolle kohtelulle ja yleiselle ahneudelle. Kirja on kirjoitettu jo vuonna 1978, mutta jos vain vaihtaa kommunistien tilalle vihervasemmistolaiset, se voisi yhtä hyvin olla kirjoitettu juuri tänään.

Varsinaista juonta kirjassa ei ole, vaan pääpaino on kyläläisten arkipäivän tarkastelussa taudin ja laman kourissa.Tarina etenee dynaamisen vauhdikkaasti, ja vaikka tätä ei varsinaisesti voi sanoa huumorikirjaksi, Huovisen omaleimainen kirjoitustyyli ja satiirimainen ote tekevät siitä hymyilyttävää luettavaa.

Neljä pistettä viidestä. Idea on hyvä ja uniikki, ja toteutus miellyttävä. Kirja kuitenkin sortuu monin paikoin saarnaamiseen ja pamflettimaisuuteen, ja se on aina ärsyttävää, vaikka itse asiasta olisinkin täysin samaa mieltä. Kirjan kuuluu olla ensisijaisesti viihdettä, ja manifestit ovat sitten erikseen. Poliittisen manifestin pintapuolinen naamiointi kaunokirjallisuudeksi on huonoa tyyliä.