Fasismia joululahjaksi

Oli joulu. Tämän vuoden merkittävimmäksi itselahjaksi valitsimme uuden tietokoneen, koska edellinen oli jo 7 vuotta vanha. Kyllähän silläkin pystyi vielä uusinta Call of Dutyä pelaamaan, mutta ei maksimigrafiikoilla. Nyt pystyy napsimaan päitä ja näyttämään samalla hyvältä.

Tai siis emäntähän sitä pääasiassa pelaa. Hänelle aion ostaa lahjaksi tutustumiskäynnin pistooliradalle, mutta sitä pitää katsoa sitten, kun koronatilanne vähän helpottaa.

Itseäni hemmottelin tänä vuonna vain maltillisesti. Ostin yhden pelin uudelle koneelle sekä villapaidan. Mutta ennen kuin käsitellään niitä tarkemmin, palautetaan mieleen eräs perusasia, joka on ollut Porstuassa esillä muutaman kerran aiemminkin: Streisand-efekti.

Homma siis toimii niin, että aina, kun jokin asia halutaan kieltää ja kieltoa ruvetaan julkisuudessa vaatimaan, asia saa paljon enemmän näkyvyyttä ja tavoittaa paljon suuremman yleisön kuin mihin se ikinä olisi muuten pystynyt. Tai no, ei tarvita edes kieltovaatimuksia, pelkkä moraalipaheksunta riittää. Suuresta yleisöstä löytyy aina paljon porukkaa, jonka mielestä paheksujat närkästyvät ihan turhasta ja jotka ovat valmiita jopa maksamaan rahaa hyvästä tuotteesta tai ihan vain paheksujia trollatakseen. Maailmassa on monta miljonääriä, jotka saavat kiittää omaisuudestaan sitä, että kukkahatut ovat päättäneet ruveta ulisemaan heidän muuten tavanomaisesta tuotteestaan, ja ilmiötä on mahdollista myös hyödyntää tietoisesti.

No niin. Ensimmäinen itselleni ostama joululahja oli Elmo's Kangaroo of the Damned. Pari 16-vuotiasta kaverusta päätti tehdä tietsikkapelin, pistää sen myyntiin ja katsoa mitä tapahtuu. Nykyäänhän pelien tekeminen ja julkaiseminen myyntiin on tehty niin helpoksi kuin se vain voi olla. On olemassa pelinteko-ohjelmia, joilla pystyy saamaan aikaan kohtalaisia supermarioita jopa ilman mitään koodaustaitoa. Linkitetyssä Ylen artikkelissa toimittaja on vähän pihalla siitä, kuinka pelien julkaisu toimii:

Remu Kalliola, 16, esittelee ylpeänä tietokonepeliä, jonka hän ja hänen kaverinsa Akseli Tikkala, 16, tekivät yhdessä. Reilu kuukausi sitten valmistunut peli pääsi yllättäen yhden maailman suurimman pelinjakelupalvelun Steamin valikoimaan.

Steam on amerikkalainen PC-pelien jakelualusta, jossa on kymmeniä tuhansia pelejä ladattavissa. Pelin voi saada alustalle julkaistuksi, jos peli täyttää tietyt standardit ja pelintekijä maksaa määrätyn patenttisumman.

Itse asiassa nykyään Steamiin voi kuka tahansa pistää myyntiin ihan mitä ryönää tahansa, kunhan maksaa sadan dollarin nimellisen lisenssimaksun. Steam tienaa rahansa ottamalla pelien myynneistä muhkean provikkasiivun, joten Steamin näkökulmasta määrä on laatua. Se satasen maksukin on otettu käyttöön vain pitämään poissa kaikkein onnettomimmat rahastusräpellykset ja suoranaiset huijaukset. Vain laiton sisältö sensuroidaan. 

Ostin tämän 2,39 €:n hintaisen pelin siksi, koska se vaikutti hintaansa nähden hauskalta, ja tietysti siksi, koska haluan tukea ja kannustaa näitä poikia kehittämään harrastustaan. Mutta miksi ja miten ylipäänsä kuulin tämän pelin olemassaolosta?

No, Elmo on sombreropäinen meksikolainen, joka yön pimeydessä loikkaa kengurun selässä rajamuurin yli USA:han. Viranomaiset ottavat hänet kiinni ja karkoittavat hänet Venäjälle, mutta Australian kohdalla ilkeästi virnuilevat aboriginaalit heittävät keihäällä häntä kuljettavan lentokoneen alas. Rytäkässä hänen lemmikkikengurunsa katoaa, ja se on etsittävä. Matkallaan Elmo lahtaa vastaantulevat aboriginaalit haulikolla.

Ymmärtänette, että tahot, joita muutenkaan ei pelaaminen kiinnosta, olivat sitä mieltä, ettei tällaisia rasistipelejä tarvitse kukaan muukaan. Puhuttiin kovaan ääneen, että tällaisista peleistä ei saisi kovaan ääneen puhua.

Itse sanon vain, että kiitos vinkistä.

Suoritetaanpa pelille nyt virallinen arvostelu, kun tuli puheeksi. Kuten kaikki tiedämme, miehen huumorintaju saavuttaa huippupisteensä juuri siinä 16 ikävuoden tietämillä, ja siitä eteenpäin vitsailussa on kyse enää vain rappeutumisen hidastamisesta ja väistämättömän "ei nykyään enää osata tehdä komiikkaa, pelkille alapääjutuille vain naureskellaan"-vaiheen epätoivoisesta siirtämisestä vuosi kerrallaan myöhemmäksi.

Sama elämäniloinen huumori kaikuu tästäkin teoksesta. Ei turhia kumarrella, ei mietitä syvällisiä, ei esitetä yhteiskunnallisia kannanottoja. Heitetään vain typeriä läppiä ja nauretaan niille, koska ne ovat niin huonoja, että ovat oikein hyviä.

Ulkoisesti pelissä on vahva "tein itse ja säästin"-leima. Kuten kuvastakin näkyy, grafiikat on huitaistu kasaan Paintilla muutamassa minuutissa. Se ei kuitenkaan haittaa, vaan on osa pelin viehätystä. Aloittelevilla harrastelijoilla ei ole aikaa eikä osaamista tehdä ammattilaistasoisia grafiikoita, mutta pelimarkkinoilla siihen ei voi vedota, vaan amatöörimäinen räpellys tuomitaan sellaiseksi armotta. Niinpä ratkaisu onkin, ettei edes yritetä kilpailla visuaalisuudella, vaan keskitytään sisältöön ja pelattavuuteen, ja näytetään Paintilla keskaria grafiikkasaivartelijoille.

Pelattavuudeltaan tämä on raivostuttavan turhauttava. Tätäkin tarkoitan hyvässä mielessä. Peli on hyvin nopeatempoinen, ja sen lisäksi, että hyppyjen pitää osua juuri oikeaan kohtaan ja ne pitää ajoittaa täydellisesti, pitää osata ampua haulikolla alaspäin juuri oikeaan aikaan, että saa hypyille juuri oikean määrän lisävauhtia. Virheistä rangaistaan välittömästi, mutta onneksi peliin pääsee heti takaisin ilman turhia välianimaatioita, eikä latauspaikalta ole yleensä kovin montaa sekuntia pidempi matka kuolinpaikalle.

Arvosanaksi annan 4/5. Tämäkin on vain oma subjektiivinen mielipiteeni, joka perustuu siihen, että kärsivällisyyteni ei yleensä riitä peleihin, joissa pitää hiertää samaa kohtaa kymmeniä kertoja ihan vain siksi, kun en osaa. Toisaalta monen muun pelin kohdalla olisin jo luovuttanut, mutta asiallisen juonen takia jatkan yrittämistä tämän parissa. Eihän tämä mikään Call of Duty ole, mutta tämä ansaitsee korkeat pisteet jo silläkin, että tekijät ovat osanneet tunnistaa vahvuutensa ja sen myötä saaneet pienillä resursseilla aikan teoksen, joka on enemmän kuin niiden summa.

* * *

No niin. Toiseksi lahjaksi ostin villapaidan. Tällaisen. Seinäjoella kävi niin, että eräs persu julkaisi itsestään somessa tällaisen kuvan:

Tällainen kuvahan on erittäin vaarallinen ja pahennusta herättävä, koska jos katsotte tarkasti, huomaatte paidan kuvion olevan tuttu Lapuan liikkeestä. Lapuan liike sai alkunsa vuonna 1929 vastareaktiona kommunistien riehunnalle ja saavutti kommunisminvastaisella aktivismillaan suuren suosion. Järjestön tunnetuin aktivismin muoto oli vetää kommunisteja turpaan ja viedä heidät väkisin Neuvostoliiton puolelle.

Valitettavasti järjestö kuitenkin luisui nopeasti italialaistyyliseen fasismiin menettäen samalla kannatustaan. Kun se yritti vallankumousta Mäntsälän kapinassa vuonna 1932, homma oli jo lässähtänyt sen verran pahoin, että lopulta kapina oli vain sitä, että muutama sata kapinoitsijaa meni metsään ryypiskelemään, kunnes presidentti Svinhufvud sanoi, että älkää nyt hei jätkät viitsikö. Lopulta järjestö kiellettiin järjestön itsensä vaatiman ja kommunisteja vastaan tarkoitetun suojelulain perusteella.

Nykyään suhtautuminen liikkeeseen ja sen tunnusväreihin vaihtelee. Pohjanmaalla tällainen paita kuuluu kulttuuriperintöön eikä herätä juuri närkästystä, kun taas Helsingin vasemmistopiireissä se kiihottaa ulvontaa kuin mikäkin hakaristikaapu.

(Jos nyt kuitenkin ihan rehellisiä ollaan, eivät nykyajan vihervasemmistolaiset vihaa Lapuan liikettä siksi, että se vastusti kommunismia, eikä edes siksi, että se oli fasistinen. Eiväthän he samaistu Neuvostoliiton rautasaapaskommunisteihin, ja liikkeen luonnollinen näivettyminen osoitti, ettei fasismi missään vaiheessa nauttinut merkittävää kannatusta Suomessa. Ei, he vihaavat Lapuan liikettä siksi, että liike osoitti kiistattomasti, että ei-toivottujen henkilöiden poistaminen maasta on vain lakitekninen ongelma, ei mikään käytännön ongelma.)

Mutta oli miten oli, ulinan käytyä sietämättömäksi koin kansalaisvelvollisuudekseni ostaa tällaisen paidan:

Allekirjoittanut nauttimassa teemaan soveltuvasta kevyestä iltalukemisesta.

Aika moni muukin oli tullut samaan tulokseen, koska linkkaamassani housukauppa.com:ssa lähes kaikki koot loppuivat nopeasti. Myös kohun aloittanut persupoliitikko Piia Kattelus-Kilpeläinen pisti pystyyn oman näitä paitoja myyvän verkkokauppansa niin nopeasti, ettei voi välttyä ajatukselta, että hän järjesti kohun tarkoituksella lyödäkseen kunnolla rahoiksi. Niin minä ainakin olisin tehnyt. Internetin sosiaalisen oikeuden soturien ulina on niin ennalta-arvattavaa ja helposti manipuloitavaa.

Loppuun vielä disclaimer, että Pekan Porstuassa ei tueta fasismia, kuten ei minkään muunkaan tyyppistä totalitarismia. Vaikka joku ehkä voikin keksiä sotilasjunttahallituksista joitain yksittäisiä hyviä puolia, kukaan ei oikeasti halua elää sellaisen johtamassa valtiossa. Sen sijaan jos joku uskoo, että vääränväriset villapaidat ovat vakavastiotettava uhka suomalaiselle yhteiskuntarauhalle ja -järjestykselle, mutta samaan aikaan on sitä mieltä, että ISIS-terroristien tuominen maahan veronmaksajien rahoilla on ihan jees, sellaisen henkilön trollaaminen millä tahansa laillisella keinolla on suotavaa ja toivottavaa.

Pekka lukee lehteä 23: Jouluspecial

Lapsi meni päiväkotiin ja emäntä palasi töihin, ainakin sen verran, mitä flunssakierteeltä harvoja terveitä päiviä jää. Kun nyt sen seurauksena olen jäänyt viettämään arkipäiviä yksin kotona, olen innostunut pitkästä aikaa harrastamaan tietokoneohjelmointia. Olen koodannut päivät pitkät niin pakkomielteisesti, että bloggaaminenkin on unohtunut lähes kokonaan.

Emäntäkin mietti, että mitäköhän tietokonepeliä hän pelaisi seuraavaksi. Rakentelupelit alkavat kuulemma jo kyllästyttää, mutta Call of Duty -taidot ovat pitkän tauon jälkeen niin ruosteessa, että räiskintäpelit vain turhauttavat. Parempien ideoiden puutteessa laitoin hänet pelaamaan Genital Joustingia, jossa letkeät pippelit ottavat toisistaan mittaa.

Naurusta päätellen oikein viihdyttävä peli.

Asiaan. Kun nyt monet edellisistä kirjoituksistani ovat olleet pitkiä ja osin järkeviäkin, ajattelin tänään vain käydä lyhyesti läpi muutamia pikku-uutisia osoittaakseni, ettemme edelleenkään elä järkevässä maailmassa. Aloitetaanpa pelijutuilla, koska niistä oli jo puhe:

1. Videopelin aseen koristeesta maksettiin 61 052,63 dollaria

Tästä aiheesta olen puhunut jo pari vuotta sitten, mutta koska on saatu uusi ennätys, mainitaan asia uudestaan. Eli siis Counter-Strikessä voi saada, ostaa, myydä ja vaihtaa aseiden pintakuviointeja eli skinejä. On yleisiä, joita saa ostettua muutamalla sentillä, ja harvinaisia, joiden hinta voi nousta satoihin euroihin. Sitten on niitä, jotka ovat käytännössä ainutlaatuisia ja joista kehtaa pyytää ihan mitä tahansa, koska peliä pelaa myös paljon öljysheikkien ja oligarkkien pikkuprinssejä, joilla ei ole pikkuhiluista pulaa.

CS on jossain määrin välineurheilua, jossa hyvällä näppäimistöllä, hiirellä ja kuulokesetillä voi saada pientä etua, mutta skinit ovat täysin kosmeettisia eivätkä vaikuta peliin mitenkään. Jos siis joku ostaa 60 000 dollarin skinin, hän maksaa ihan vain siitä, että pääsee kehumaan muille, kuinka hieno skini hänellä on.

Eipä tuokaan silti enää iso raha noissa piireissä ole. CS:n isoissa turnauksissa on tyypillisesti miljoonan dollarin palkintopotti, josta puolet jaetaan voittajajoukkueen viiden pelaajan kesken. Tämä taas on pikkuhiluja verrattuna vielä suositumman Dota 2:n palkintopotteihin. Suomalaisen Lasse Urpalaisen joukkue voitti syksyllä turnauksen, ja palkintorahoista hänelle tuleva henkilökohtainen osuuskin oli n. 2 miljoonaa euroa.

Mutta olihan nyt hiljattain olympialaisetkin, ja nekin ovat kuulemma aika arvostettuja kisoja.

Kai sinäkin maksaisit tästä erosta useamman vuoden palkan?

2. Paavi lahjoitti rauhanmedaljongin Erdoganille

Paavi, islamin tai jonkin muun vastaavan uskonnon ylin auktoriteetti, antoi rauhantunnustuksen Turkin diktaattorikkeelle Erdoganille siinä toivossa, että Erdogan puolestaan kehuisi Paavin toimia muslimien tukemiseksi kristittyjen ja juutalaisten kustannuksella. Öö, hetkinen...

Erdoganin puolestaan odotettiin kiittävän paavi Franciscusta siitä, että tämä vastusti Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin päätöstä tunnustaa Jerusalem Israelin pääkaupungiksi.

 Ei kun joo, kyllä siinä noin sanotaan.

Rauhanjohtaja Erdogan reagoi medaljonkiinsa vähän aikaa sitten lähettämällä rauhanpommittajansa rauhoittamaan Syyrian kurdialueet pois kuljeksimasta, koska kurdit ovat niin leppoisaa porukkaa, että niitä on pakko saada lisää vaikka sitten valloittamalla.

Pasifismin nimeen vannovat kurdit ovat vastanneet pistämällä pystyyn rauhanosoituksia Suomessa ja muissa länsimaissa, koska jos protesteja esittäisi Turkissa tai kurdien omilla mailla, olisi vaarana joutua tappelemaan turkkilaisten kanssa, kun taas länsimaissa saa riehua rauhassa.

3. Turun yliopisto palkkasi opiskelijoiden häirintään syyllistyneen amerikkalaisprofessorin

Kalifornialainen tähtitieteilijä lähenteli alaisinaan työskennelleitä opiskelijoita ja sai kenkää. Ymmärrettävästi tämän jälkeen hänen uranäkymänsä olivat heikot, mutta Suomesta hän sai sympatiaa ja sen myötä työtarjouksen.

Tämä vastaavasti herätti Suomen mediassa feministisen raivon, ja ellen väärin muista, professori jätettiin sittenkin palkkaamatta. En kyllä ymmärrä, miksi tämä tapaus herätti niin ankaran vastareaktion. Tuollaisen touhun suvaitseminenhan on ihan linjassa sekä Suomen valtion että feministien periaatteiden kanssa.

Meinaan vaan, että jos laittomat maassaolijat ovat nykyään "paperittomia maahanmuuttajia", eivätkö seksuaalirikollisetkin sitten samalla logiikalla ole vain paperittomia gynekologeja?

4. Pepsi kehittelee sipsejä naisille - toimitusjohtaja: Tavalliset sipsit ovat naisille liian sottaisia ja äänekkäitä

Entäs mitä sitten tapahtuu, kun feministit pääsevät suuryhtiön johtoon? No, he tietysti julistavat, että naiset ovat erilaisia kuin miehet ja että siksi entiset sukupuolineutraalit tuotteet, kuten sipsit, täytyy sukupuolittaa.

Toimitusjohtaja Indra Nooyi hehkutti Freaknomics-nettiradion podcastissa, että yhtiö antaa naisille viimein mahdollisuuden nauttia rasvaisista naksuista samalla tavalla kuin miehetkin. Nooyin mukaan naiset eivät ole kyenneet tähän asti nauttimaan esimerkiksi yhtiön Doritos-sipseistä.

– Useat nuoret miehet sipsejä syödessään nuolevat innoissaan sormiaan, Nooyi kommentoi.

Hänen mukaansa naiset eivät nuole sormiaan sipsien mussutuksen jälkeen.

Olen ollut usein tilaisuuksissa, joissa on paikalla sekä naisia että sipsejä, enkä kyllä muista koskaan kenenkään valittaneen, että haluaisi kyllä syödä, mutta kun niistä lähtee niin kova ääni eikä niitä saa koskematta suuhun. Ihan yhtä mielellään he ovat sipsinsä syöneet kuin miehetkin.

– Naiset eivät rouskuttele sipsejä kovaäänisesti, he eivät nuole sormiaan ja naiset eivät myöskään kaada pussin pohjalta viimeisiä murusia suuhunsa, vaikka he haluaisivat kyllä tehdä niin, Nooyi julisti podcastissa.

Indra, kaada ihan rohkeasti vaan ne murut suuhusi. Viimeiset murut maistuvat parhailta, ja niiden syömisessä on sekin hyvä puoli, että kun suu on täynnä sipsinmurenoita, ei pysty sanomaan mitään niin typerää kuin tuo yllälainattu.

Toimitusjohtajan mukaan sipsit myös mahtuvat helposti käsilaukkuun, sillä hänen mukaansa naiset ihmettelevät jatkuvasti kuinka he saisivat herkkunsa mahdutettua mukaan.

Tosin tähän täytyy suhtautua pienellä varauksella, koska ainakaan jutun kuvituskuvan ilmeen perusteella hän ei näytä olevan tosissaan, vaan vain kokeilee, että kuinka älytön trollaus menee läpi. Pidän myös mahdollisena, että kun uudet naissipsit on saatu lanseerattua ja niiden edistyksellisyyttä kehutaan mediassa, Indra vetää kuminaamarin naamaltaan ja alta paljastuukin valkoinen mies, joka jää virnuillen katsomaan, muuttavatko feministit mielipidettään saman tien, vai huomaavatko he vasta jälkeenpäin, että naissipsit ovat aivan käsittämättömän misogynistinen konsepti.

5. Milleniaalit katsoivat Sean Conneryn Bond-elokuvat ja järkyttyivät näkemästään – naisia vikittelevälle salaiselle agentille täystyrmäys

Isäni opetti minut katsomaan Bond-elokuvia nelivuotiaasta asti, eli heti kun osasin lukea tekstityksiä. Sarjan jokainen osa on siis minulle hyvin tuttu ja rakas. No, Daniel Craigin aikakaudella sarjaa on kehitetty väärään suuntaan, mutta se on vain minun mielipiteeni.

Nykyisissä osissa Bond ei enää vaivaudu vokottelemaan naisia mitenkään, vaan hän vain vetää vaatteet pois ja sitten naidaan. Ennen vanhaanhan Bond hurmasi naisia typerillä vitseillä ja kovalla itsevarmuudella. Oma mielipiteeni on ollut, että yksi nykybondien huonoista puolista on juuri tuo flirttailun ja karisman poisjättö ja korvaaminen suoralla painokairausäksönillä.

Kuulemma olen väärässä. Raiskaushan se on, jos miehen flirttailumetodi perustuu typerille sovinistisille vitseille eikä esim. olemiselle naisen kanssa samaa mieltä keskeisistä intersektionalistisen feminismin teeseistä ja sen jälkeen kysymiselle kohteliaasti, että saanko tarjota soijalatten.

No joo, onhan se totta, että alkuaikojen naishahmot olivat usein sellaisia bimboja, että Bondin toiminta heitä kohtaan voitaisiin luokitella vajaamielisen hyväksikäytöksi muissakin kuin seksijutuissa, joten siinä mielessä närkästyminen on ihan oikeutettua. Sitä vaan ihmettelen, että jos 60-luvun Bondin toiminta aiheuttaa nykynuorissa vastalauseita, millä ihmeen logiikalla nyky-Bondin naisstrategia sitten on hyväksyttävää?

Sitten vielä loppuraskautus:

6. Kaksikko yritti riuhtoa kolmen eri R-kioskin kassakaappia irti auton avulla – hovioikeuden mukaan ei pystytty todistamaan, että nykimisen tarkoituksena oli varastaminen

Tuossahan tulikin jo oleellinen mainittua. Tiivistetäänpä.

1. Murtaudu autokorjaamoon ja varasta pakettiauto.
2. Murtaudu ärrälle ja yritä kiskoa kassakaappi autolla ulos, mutta mokaa homma, koska typeryyttäsi kiinnität vetoremmit puskuriin etkä vetokoukkuun.
3. Murtaudu toiseen autokorjaamoon ja varasta toinen pakettiauto.
4. Murtaudu toiselle ärrälle ja yritä kiskoa kassakaappi ulos, mutta älä onnistu vieläkään.
5. Murtaudu kolmannelle ärrälle, sido remmit tällä kertaa vetokoukkuun ja vie kassakaappi mukanasi.
6. Pyydä oikeudessa lievempää tuomiota, koska 1) et oikeasti meinannut varastaa kassakaappia ja 2) et uskonut, että siellä olisi ollut niin paljoa rahaa.
7. Saa lievempi tuomio, koska se, että murtaudut vuorokauden sisällä kolmelle eri ärrälle repimään niiden kassakaappeja irti, ei riitä todisteeksi siitä, että olisit yrittänyt varastaa kassakaappeja.

En nyt taas tiedä, mitä tästäkään pitäisi sanoa.

Kirjallisuutta ja natsinlahtausta

Joskus kerroin Counter-Strike-tietokonepelissä myytävistä tarroista, joita voi pelissä liimailla pyssyjensä koristeeksi ja joita pelaajat voivat keskenään ostaa ja myydä oikealla rahalla. Pari päivää sitten otin kolme tarraa, jotka olin muutama vuosi sitten ostanut yhteensä noin 5 €:lla odottamaan arvonnousua, ja myin ne pois n. 62 €:lla. Tienesteilläni ostin toissa viikonloppuna julkaistun Call of Duty -sarjan uusimman pelin, jossa onkin pitkästä aikaa palattu vanhaan kunnon toisen maailmansodan lihamyllyyn. Pelin nimi on, kuten odottaa voisi, Call of Duty: WWII.

Normandian maihinnoususta alkava ja Reinin ylitykseen päättyvä yksinpelikampanja on aivan huikea, ehkä jopa paras tähänastisista (ainakin Black Ops 1:n jälkeen). Juoneltaan se noudattaa perinteistä amerikkalaista toisen maailmansodan elokuvan kaavaa kaikkine mahdollisine kliseineen. Esim. henkilöhahmoissa on edustettuina seuraavat välttämättömyydet:

- Päähenkilönä teksasilainen maalaispoika, joka välillä muistelee, kuinka lapsena isoveli opetti häntä metsästämään.
- Parhaana kaverina juutalainen, joka osaa saksaa ja pystyy puhumaan vangeille ja siviileille.
- Kiva joukkueenjohtaja, joka uhraa itsensä että miehet pääsisivät hengissä pakoon.
- Kusipäinen sotahullu kersantti, joka ei malta odottaa täydennysjoukkoja ja pitää ylempää tulleita käskyjä noudattamisenarvoisina vain, jos käskynä on rynnäköidä vihollisen kimppuun.
- Tummaihoinen tekniikka-aliupseeri, jota aluksi ihmetellään, mutta jota opitaan kunnioittamaan hänen todistettuaan kykynsä taisteluissa.
- Kaunis naisagentti, joka työskentelee Ranskan vastarinnan hyväksi.
- Italialaistaustainen sivuhahmo.
- Latinotaustainen panssarivaunukuski.
- Yliopistonörtti, jonka käyttämät sivistyssanat ärsyttävät muita.
- Harmaaviiksinen eversti, joka osaa pitää inspiroivia puheita.
- Natsiupseeri, joka haluaa puhua englantia harjoituksen vuoksi.

Viime vuosinahan Call of Duty -sarjaa on kritisoitu kovasti siitä, että touhu on mennyt yhä pahemmin scifin puolelle. Juonet ovat sijoittuneet osittain tai kokonaan tulevaisuuteen, aseina ja varusteina on käytetty nykyään vasta konseptiasteella olevia vehkeitä, ja vihollisina on ollut milloin mitäkin yksityisarmeijoita tai Etelä-Amerikan Unionia. Pari kertaa ollaan päästy jopa avaruuteen räiskimään. CoDien pitäisi olla sotapelejä eikä mitään Star Trekkiä, ollaan huudeltu.

Tämän pelin kanssa onkin ilmeisesti todettu, että jos kerran mielikuvituksen käytöstä rutistaan, pistetään sitten kasaan niin kliseinen perusrymistely kuin vain osataan. Aivan mahtava keskisormenojennus valittajille. Juonen kliseisyys ei tietenkään tarkoita, ettei se olisi vahva ja vaikuttava. Muutenkin pelissä on koko ajan tekemisen meininki, eikä tule samaa vaikutelmaa kuin monissa aikaisemmissa osissa, että juostaan rännissä ja välillä napsitaan hernepyssyllä eteen pomppaavia vihuja. Tai siis tulee, mutta ainakin tämä peli osaa peittää sen paremmin kuin monet aikaisemmat osat.

Moninpelikin on pitkästä aikaa siedettävä, vaikka jostain syystä edelleen halutaan pitää kiinni naurettavan pienestä 12 pelaajan maksimimäärästä. Omaksi hahmokseni olen valinnut mulattinaisen, ihan vaan koska se on mahdollista:

Joo, minulla on tuo sama hahmo silloinkin, kun pelaan saksalaisten puolella.

Vähän huonosti näkyy, mutta tuossa keskellä.

No, kehitys kehittyy ja edistys edistyy jne.

Pyssyihinkin saa jo heijastintähtäimiä.

Aika kädetöntä touhua natseilta.

Kuten aina, liekinheitin on pelin hauskin ase.

Kunnorrrähinä.

4/5, suosittelen. Älytön, mutta viihdyttävä. Nyt kovasti toivoisin, että ensi syksynä tekijät päättäisivät repäistä oikein kunnolla ja tehdä vaikka Call of Duty: Cross of Ironin, jossa mentäisiin saksalaisten puolella itärintamalla. Siitä saisi irti oikein kunnon sodan tuntua ja hardcoreilua. Taitaa kuitenkin olla, että tekijöillä ei ole pokkaa tarjota amerikkalaiselle kohdeyleisölle sellaista, ja muutenkin kun sarjan johtoajatuksena on tavannut olla 'Murica fuck yeah, ei sellainen sopisi jatkumoon. Toisaalta, kun nykyään mikään ei tunnu faneille kelpaavan, ei olisi paljoa hävittävääkään.

Natseja vastaan taistelemisesta täytyy näin ohimennen todeta, että enhän suinkaan ole ainoa, joka viime aikoina on siinä kunnostautunut, vaan se on Suomessa kovassa nousussa ihan livenäkin. Tampereelle kokoontui muutama natsi lippujaan heiluttelemaan, mikä puolestaan sai sankarilliset antifasistiset aktivistimme nousemaan vastarintaan ja puolustamaan ihmisoikeuksia mm. heittelemällä poliiseja räjähteillä.

Nöyrästi väitän, että istumalla viikon kotona ammuskelemassa muutamia satoja virtuaalinatseja, sain itse enemmän aikaan natsismin vastustamiseksi, kuin yhteensä kaikki mieltään osoittavat antifasistit, jotka onnistuivat lähinnä viestittämään yleisölle olevansa itse suurempi uhka kuin vastustamansa natsit.

Ei siitä sen enempää. Tämänkertaisen kirjoituksen pääaiheena piti olla Helsingin kirjamessut, joilla pääsin vaihteeksi käymään. Viimeksihän kirjamessuviikonloppu meni synnytyssairaalaan hälytystä odotellessa, joten nyt piti ostella kahden vuoden edestä. Tällaista settiä:

Ensiksi elokuvia:

Bullet in the head. Ohjaajana John Woo, mikä on jo itsessään laadun tae, ja noin asiallinen nimi voi kuulua vain erittäin asialliselle elokuvalle.

Robotic cop. Vähän tuntemattomampi teos, jonka ostin vain nimen takia. Odotan tämän olevan niin huono, että se on oikeastaan hyvä.

Dredd. 90-luvulla Sylvester Stallone tähditti loistavaa Judge Dredd -toimintapläjäystä, joten ostin tämän 2010-luvun uudisversion, jota on kovasti kehuttu, vaikka siinä ei Stallonea olekaan.

Myn bala. Kazakstanilainen historiallinen elokuva, joka tehtiin tilaustyönä juhlistamaan maan 20-vuotista itsenäisyyttä. Ostin päästäkseni tutustumaan alueen historiaan ja kulttuuriin siten kuten paikalliset sen näkevät.

Ylioppilasrykmentti. Eteläkorealainen sotaelokuva, joka on ollut hankintalistallani jo jonkin aikaa. Aasiasta tulee nykyään paljon hyviä sotaelokuvia.

Herkules New Yorkissa. Arnold Schwarzeneggerin ensimmäinen elokuva. Olen iloinen ja suorastaan helpottunut, että pääsen vihdoin paikkaamaan sivistyksestäni sen aukon, jonka tämän elokuvan näkemättömyys on aiheuttanut.

Lopulta tärkeimpänä Babylon 5:n kaikki tuotantokaudet yhdessä nipussa. Vihdoinkin. Kyllähän sen 20 vuotta vanhat tietokonegrafiikat olisivat kovasti uudistamisen tarpeessa, mutta menee se näinkin.

Sitten kevyempää:

Mauri Kunnas - Huhuu, kuka siellä -kurkistuskirja lapselle. Olen aivan varma, että itselläni on pienenä ollut tuo sama, mutta ei kurkistuskirjaversiona. Pienenä rakastin niin kovasti Kunnaksen kirjoja, että täytyy tutustuttaa jälkipolvikin niihin.

Sokal - Ankardo: Kuolema järvellä. Ankardo-albumeja ostin tällä kertaa vain tämän yhden, koska sinne asti päästyäni oli budjettia jo tullut venytettyä vähän liikaa. Rahallista budjettiahan minulla ei kirjamessuille ole, vaan budjetti perustuu sormien kantokestävyyteen. Tällainen parinkymmenen kilon lasti muovipusseissa kannettuna katkaisee vähänkin pidemmällä matkalla inhottavasti verenkierron sormenpäistä.

Ksenofon & Petri Hiltunen: Anabasis, 2. osa: Tuhanten miesten marssi. Loppuosa 3 vuotta sitten ostamalleni Sokrateen oppilaan Ksenofonin silminnäkijäkuvaukselle kreikkalaisten palkkasotilaiden seikkailuista antiikin Persiassa, jossa kaikki vastaantulijat hyökkäilevät kimppuun. Tämä oli tänä vuonna oikeastaan ainoa kirja, jota minulla oli tarkoitus messuilta etsiä.

Tuuli Hypén - Nanna 2. Sarjakuvastrippialbumi tytöstä, joka on puoliksi kettu ja puoliksi helsinkiläinen yliopisto-opiskelija. Ostin, kun ei maksanut kuin 2 euroa, ja on minulla sarjishyllyssä hämärämpiäkin juttuja. Lyhyellä vilkaisulla vaikuttaa yllättävän hyvältä.

Sitten varsinaisia kirjoja:

Arvid Järnefelt - Maaemon lapsia. Tykkäsin Järnefeltin Isänmaasta, joten otin sitten tämänkin, kun ei kovin paksu läpyskä ole.

Antti Tuuri - Ikitie. Tuurin kirjat ovat hyviä varsinkin kirjoitustyyliltään. Tämän ostin lähinnä elokuvatrailerin perusteella, jonka mukaan kirja käsittelee Neuvostoliittoon karkoitetun kommunistin kohtaloa tjsp.

Samassa hyllyssä oli toinenkin kirja, joka kertoi "Lapuan liikkeen synkistä vuosista" ja kommunistien kyydityksistä. En enää muista nimeä enkä kirjailijaa. Olin jo ottamassa kirjaa mukaani, kun muistin, että olen nykyään perheenisä, eikä siihen enää monta vuotta mene, kun jälkikasvu jo lueskelee omin päin kaikkea, mitä käsiinsä saa, eikä siinä vaiheessa ole hyvä pitää hyllyssä mitään epämääräisyyksiä. Voi lapsi saada vielä päähänsä, että kommunistien karkoittamisessa olisi jotain pahaa. Mielestäni se on vain ystävänpalvelus. Jos joku välttämättä haluaa asua kommunistisessa yhteiskunnassa, on sekä hänelle että kaikille muille parempi, että hänet siirretään jo valmiiseen sellaiseen, kuin että hän joutuisi muuttamaan Suomen sellaiseksi.

Asiaan. Alastair Reynolds - Poseidonin lapset. Reynolds-kokoelmani vain kasvaa, koska hänen kirjojaan saa halvalla ja kaverit suosittelevat, että on kovaa scifiä. Tämä on jo viides. Pitäisi varmaan joskus lukeakin niitä.

Veronica Roth - Neljä. Outolintu-sarjan neljäs osa. En itse ole lukenut, mutta emäntä tykkää, ja hänelle tämänkin ostin. Sarja on siis nuorille naisille suunnattua dystopiascifiä vähän Nälkäpelin tyyliin.

Ernest Hemingway - Kuolema iltapäivällä. Kunnon klassikko ja Nobel-voittaja. Hemingwayltä olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan, Vanhus ja meri. Armeijakaveri otti sen mukaansa matkalukemiseksi Rovajärvelle mentäessä, ja lukaisin sen junassa muiden nukkuessa. Tykkäsin, vaikka Hemingwayn kirjoitustyyli muistuttaakin viidesluokkalaista. Joskus joku häntä tästä moittikin, ja hän vastasi vain jotain sellaista, että montakos Nobelia sinä sitten olet kirjoituksillasi voittanut.

Reino Lehväslaiho - S/S Bombata. Lehväslaiho tunnetaan sotakirjoistaan, mutta tämä harvinaisuus perustuu hänen kokemuksiinsa merimiehenä.

Sam Eastland - Punatsaarin silmä. En yleensä lue jännäreitä, mutta tämä onkin erikoinen. Amerikkalaisen kirjailijan Stalinin Neuvostoliittoon sijoittuva tarina suomalaistaustaisella päähenkilöllä.

Janet Evanovich - Kuudestilaukeava. Jännäri tämäkin, mutta kun takakannessa luvattiin mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja sen maksoi vain 2 euroa, niin antaa mennä.

Virginia Woolf - Orlando. Kummallista, ettei minua ole vielä laitettu koulussa lukemaan tätä. Feministisen kirjallisuuden klassikko, jossa päähenkilö vaihtelee sukupuoltaan, elää satoja vuosia ja seurustelee kulloistenkin aikakausien merkkihenkilöiden kanssa. Kuulemma terävä ja humoristinen. Ajattelin, että tämän lukeminen olisi talvella sopiva lopetus femistiselle kirjallisuushaasteelleni.

Jan Salminen - Äidinmaa. Kun saan kirjallisuushaasteeni päätökseen, tarvitsen tietenkin kovat vastalääkkeet. Sitä varten ostin tämän feministisen dystopian, jossa akkavalta on ajanut tulevaisuuden Suomen totalitarismiin.

Sergei Lukjanenko - Viimeinen partio ja Uusi partio. Yöpartio-sarjan neljäs ja viides osa, jotka vihdoin on saatu suomeksi kovakantisina. Samalla päivitin ykkösosankin kovakantiseen, kun sen divaripuolelta halvalla sai.

Philip K. Dick - Cantata 140. Tästä minulla ei ollut taustatietoja, enkä taida vieläkään olla lukenut sen takakansitekstiä. Kunhan vain tulee aina napsittua mukaan Dickin kirjoja, joita en ole vielä lukenut.

Kari Hotakainen - Sydänkohtauksia sekä Hannu Luntiala - Viimeiset Viestit. Löysin pöydän, jolla oli suomalaista kirjallisuutta käännettynä kaiken maailman ulkomaankielille. Ostin nämä ulkomaankielisinä ihan vain treenimielessä. Aioin ostaa vain yhden, mutta ystävällinen kauppias antoi toisen kaupan päälle, kun autoin häntä tunnistamaan, millä kielellä eräs hänen kirjoistaan oli kirjoitettu.

Terry Pratchett - Pienet jumalat sekä Herraskaista väkeä. Nämä Kiekkomaailma-jutut ovat ihan hauskoja, vaikka kannattaisikin lukea ne englanniksi.

Lee Child - Tappotahti. Tietysti nuo Pratchettit olivat kolmen kirjan yhteistarjouksessa, eikä niitä ollut kuin kaksi. Piti ottaa jotain kolmanneksi, ja otin sitten tämän rikosjutun, koska sen pääosassa on Jack Reacher, ja minulla on hämärä muistikuva, että senniminen elokuva, jossa on Tom Cruise pääosassa, on ihan asiallinen.

Tuomas Muraja - Sotilaana Afganistanissa. Kokemuksia rauhanturvaajan arjesta. Joo, tuo on se Tuomas Muraja, joka meni kihloihin Rosa Meriläisen kanssa.

J. Pekka Mäkelä - Karsta. Suomalaista scifiä. Se on niin harvinainen ilmiö, että pitää aina ostaa kun näkee. Lisäksi aiemmin Mäkelältä lukemani Alshain vakuutti minut Mäkelän taitavuudesta, vaikka siinä olikin havaittavissa pientä kliseisyyttä, josta amerikkalainen scifi on jo päässyt yli.

Hannu Rajaniemi - Näkymättömät planeetat. Scifinovellikokoelma. En yleensä harrasta novelleja, mutta Rajaniemen kohdalla voin tehdä poikkeuksen. On hänen läpimurtoteoksensa Kvanttivaras sen verran nerokasta työtä.

Vernor Vinge - Rauhansota. Vielä vähän avaruusscifiä.

Lopuksi fantasiasarjan alku Erin Hunter - Soturikissat: Villiin luontoon sekä kissaterapia-stressinpoistovärityskirja. Nämä ostin työkaverille kiitokseksi siitä, että hän otti minulta työvuoron päästääkseni minut messuille. Tykkäsi kovasti.

Sellaista. Pitkästä aikaa kohtuullinen määrä scifiä.

Kulttuurista, teknologiasta ja Japanista

Lapsi alkaa pikkuhiljaa olla siinä iässä, että sen kanssa uskaltaa lähteä kylille jo tunnin tai parinkin kestoisille reissuille ilman merkittävää pelkoa, että reissu pitää lopettaa kesken lohduttomien huutoprotestien takia.

Kävimme sitten taannoin pitkästä aikaa paikallisessa sushibuffetissa. Sushi on suurta herkkuani, mutta sitä ei suositella raskaana oleville tai imettäville, koska sen sisältämät myrkyt tappavat lapsen, äidin sekä esivanhemmat seitsemänteen polveen. Raskaana ollessaan pitää syödä paljon ja monipuolisesti, kunhan muistaa, että kaikki ruoka-aineet ovat kiellettyjä. Mutta joo, jos emäntä ei saa syödä sushia, en kuulemma saa minäkään, koska se on hänenkin suurta herkkuaan.

Tuli käynnistämme mieleen edellinen kerta, kun siellä kävimme joskus viime vuonna. Silloin opin tärkeän elämäntaidon, jonka saman tien jaoin kavereillekin. Kävi nimittäin ilmi, että jos syö 32 sushipalaa, ei kannata ottaa ruokajuomaksi kaliaa. Se turvottaa ikävästi ja aiheuttaa epämukavan olon. Lähetin heille samalla kuvan lautasestani, jolla lepäsi haarukka suuren sushikasan päällä.

Eräs kaveri huomasi kommentoida haarukkaa. Sellainenhan ei käy päinsä, vaan sushia kuuluu syödä puikoilla. Sushi ja puikot kuuluvat yhteen, koska ovat samaa kulttuuria.

Huoh. Ei. Sushi voidaan kyllä määritellä kulttuuri-ilmentymäksi, mutta syömäpuikot ovat vain primitiivistä ja vanhentunutta tekniikkaa.

Mitä järkeä on kuluttaa aikaa ja roiskia riisiä lattialle opetellessaan tasapainottamaan tikkuja sormiensa välissä ja puristamaan niitä juuri oikealla voimalla, että onnistuu ohjaamaan valmiiksi suupalaksi rakennetun (koska eihän puikoilla voi leikatakaan) rullan suuhunsa, kun olisi niin paljon tehokkaampaa vain tökätä metallipiikit rullasta läpi ja lapioida menemään?

Tuli tässä mieleen vertaus... Ai hitto, viimeksihän lupasin, ettei enää vähään aikaan sotajuttuja. No, kerta kiellon päälle. Pari tekstiä sitten listasin hyviä sotaelokuvia. Jäi silloin mainitsematta ainakin jossain määrin tositapahtumiin perustuva The Last Samurai, jota on laajalti haukuttu muun muassa siksi, koska se joidenkin mielestä antaa nimensä kautta ymmärtää, että Japanin viimeinen samurai olisi ollut Tom Cruisen esittämä valkonaamainen jenkki. On se minun mielestäni silti ihan katsomisen arvoinen elokuva.

Elokuva kertoo siitä, kun 1860-luvulla Japanin keisari totesi, että ikiaikainen feodaalijärjestelmä ja muu menneeseen käpertyminen on tuhon tie, ja rupesi modernisoimaan maataan kovalla kädellä. Vanha kastijärjestelmä sai mennä, ja tilalle tuli länsimainen koulutus, hallinto, pankkijärjestelmä jne. Rautatiet levisivät, ulkomaankauppa kukoisti, ja armeija vaihtoi katanat kivääreihin. Muutos pisti alulle Japanin nopean nousun takapajulasta merkittäväksi suurvallaksi.

Osa vanhoista feodaaliherroista liittyi keisarin puolelle huolimatta siitä, että he menettivät muutoksessa arvonsa ja valtansa, koska uskoivat muutoksen hyvyyteen ja tarpeellisuuteen. Osa taas oli vahvasti sitä mieltä, että mitään ulkomaista hapatusta ei tarvita pilaamaan vanhoja hyväksi havaittuja perinteitä. Seurasi sekava sisällissota, kun keisari joutui kiertelemään ympäri maata näyttämässä samuraille kantapään kautta, miten homma toimii.

Voinhan minäkin havainnollistaa asian teille. Total War: Shogun 2:n lisäosa Fall of the Samurai sijoittuu kyseiseen sotaan. Pistinpä huvikseni pystyyn taistelun, jossa keisarilliset kiväärimiehet puolustautuvat shogunaatin miekkamiehiä vastaan.

Alussa minulla on joukkoja 1698 miestä ja vihollisella 3495, eli vähän päälle tuplaten. Onneksi apuharvennus alkaa jo kaukaa tykistöllä.

Gatling-konekiväärit liittyvät kuoroon vihollisrivistön ollessa sopivasti muniaan myöten jäätymispisteisessä vedessä.

Kun miekkakomppania vihdoin pääsee kuiville, se on harventunut jo kolmasosaan kooltaan.

Muutama harva onnistuu pääsemään hengissä kiväärien kantomatkan päähän, jolloin kiväärimiesten yhteislaukaus tuhoaa komppanian rippeet ja säikyttää muutamat onnekkaat eloonjääneet pakoon.

Kun keskeltä ei päässyt läpi, vihollinen yrittää pihtiliikettä sivuilta.

Vihollisen kenraali yrittää henkivartio-osastonsa kanssa urheaa ratsuväkirynnäkköä...

...joka pysäytetäänkin muutamassa sekunnissa.

Vihollinen kokoaa voimansa vielä yhteen epätoivoiseen rynnäkköön joka suunnasta yhtaikaa.

Pakoon ei kannata juosta, siinä vain kuolee väsyneenä.

Kun savu on hälvennyt, päästään laskemaan ruumiita. Menetin yhteensä 36 miestä, joista vihollisen tappamina 7. Loput 29 kuolivat lähinnä siihen, että tohelot soltut ampuivat toisiaan selkään. Vihollinen menetti kaatuneina kaikkiaan 1952 miestä.

Tämä antanee hyvän käsityksen, mitä siitä seuraa, kun lähtee puukon kanssa pyssytappeluun. Tosielämässä asia ei ollut ehkä ihan noin yksinkertainen, mutta yksityiskohtiin puuttumatta lopputulos oli, että keisari murskasi vanhoillisen vastarinnan. Yksikään armeija nykyaikana ei sodi miekoilla ja keihäillä, vaikka sellainen kuinka kuuluisi kulttuuriperintöön, koska siinä vain tulee turpaan niin että tukka lähtee.

Jos tämä logiikka toimii miekkoihin ja kivääreihin, miksei se toimisi myös syömäpuikkoihin ja haarukoihin?

Mitä siis opimme? Vieraat kulttuurivaikutteet ovat ihan kiva juttu, mutta kyllä niitä saa valikoida järkeä käyttäen. Tuokaa tänne herkkujanne, mutta jättäkää kaikki älyttömyydet tulliin. Syömäpuikot ovat tässä asiassa harmittomimmasta päästä, mutta valistunut lukija varmasti keksii esimerkkejä vakavammistakin asioista, joita kopioidaan, suvaitaan ja perustellaan kulttuurisyillä.

Taantumusta, innovaatioiden torjuntaa ja muuta perse edellä puuhun kiipeämistä ei voi eikä saa perustella sillä, että niin on aina ennenkin tehty, eikä varsinkaan sillä, nuo toisetkin tekevät niin.

Huhhuh. Kaikesta minäkin ärsyynnyn. Laitetaan vielä loppuun vähän työväenmusiikkia sen kunniaksi, että oli vappu:

Edit: Mitähän ihmettä, Blogger oli itsekseen vaihtanut musiikkikappaleen. Korjattu.

Tutustukaa blogi-isäntäänne 2: Suomalaisia kysymyksiä

Blogger päätti sitten omin päin poistaa linkkilistani tuosta oikeasta reunasta. Toivottavasti muistin kaikki, kun rakensin sen uudestaan. Lisäsin pari uuttakin.

Mutta joo, viime aikoina onkin taas tullut kirjoiteltua vakavista aiheista. Aiheista, joista kaikki muutkin puhuvat ja vielä julkisuudessa. Eihän sellaista jaksa. Niinpä ajattelin pitkästä aikaa olla omaperäinen ja puhua ihan vaan itsestäni.

Seurailen epäsäännöllisesti muutamaa Tumblr-blogia. Kyseisen blogialustan julkaisumuoto poikkeaa huomattavasti Bloggerista siten, että siinä, missä Blogger on suunniteltu pitkille esseemuotoisille päivityksille, Tumblr soveltuu paremmin lyhyihin nopeisiin päivityksiin ja blogistien väliseen dialogiin ja muiden päivitysten levittämiseen. Tumblria voisikin kuvailla Bloggerin ja Twitterin välimuodoksi.

Siellä kiertää silloin tällöin kysymyslistoja, jotka blogistit julkaisevat, ja lukijat voivat sitten laittaa kommenttina numeron kysymyksiin, joihin he haluavat blogistin vastaavan. Kerran tällaiseen listaan jo vastasinkin vuosi sitten, kun kyseltiin musiikkiin liittyviä mieltymyksiä. Nyt on sitten vuorossa enemmän tai vähemmän etäisesti suomalaiseen elämänmenoon liittyviä kysymyksiä. Katsotaanpas:

1. Oletko ikinä käynyt lätkämatsissa?

Tästä olen tainnut pariin kertaan kertoa ennenkin, mutta olenhan minä. Se tapahtui noin 20 vuotta sitten, kun olimme yläasteella saaneet koulusta vapaaliput Seinäjoen Kiekon peliin. En muista, ketä vastaan he pelasivat, olisikohan ollut Rovaniemeä tai Kuopiota. Toisen puoliajan jälkeen Seinäjoki johti 2-1 ja oli hyvä meininki. Kaverit kyllästyivät tässä vaiheessa ja päättivät lähteä kotiin, mutta itse olin sitä mieltä, että kun nyt tänne asti on vaivauduttu, niin katsotaan sitten loppuun asti. Lopulta Seinäjoki sitten hävisi 8-2.

Sen jälkeen en olekaan käynyt matseissa, koska vaikka minua jostain kumman syystä kiinnostaisikin värjötellä jäähallissa puolitoista tuntia, ei se kuitenkaan niin suurta riemua ole, että jaksaisin Seinäjoelle asti ihan vain sen takia lähteä.

Kun nyt tuli jääkiekosta puhe, emäntä osti Anttilan loppuunmyynnistä NHL 16 -pelin X-boxille. Siinä on niin hyvät grafiikat, että välillä tuntuu ihan siltä kuin katsoisi lätkää TV:stä, ja koko ajan taustalla puhuvien selostajien pulinaa on ilo kuunnella, koska se toimii saumattomasti ja kuvaa pelin kulkua tarkasti ja järkevästi. Peliä varten on nauhoitettu oikeiden NHL-selostajien puhetta ties kuinka monta sataa tuntia.

Parastahan pelissä on se, ettei se rajoitu vain NHL:ään, vaan mukana on maajoukkueita sekä monen pienemmän maan kansalliset liigat, myös Suomen. Kerran pelasimme niin, että minä olin Tappara ja emäntä HIFK, ja minä voitin 8-2. Se taisikin olla ainoa matsi, jonka tähän mennessä olen voittanut. Ja samat NHL-juontajat kehuvat jenkkienglanniksi, kuinka TamPheere pieksee HellSinkhiä.

KHL pelistä jostain syystä puuttuu, ja emäntä kiroaakin, kun ei pääse pelaamaan Jokereilla.

2. Tykkäätkö salmiakista?

Kovasti, ja mitä vahvempaa, sen parempi.

Joskus ostin Poppamiehen salmiakkikarkkeja, jotka ovatkin sitten niin tulisia, että luulisi riittävän kenen tahansa makuun. Olin vain kovasti pettynyt, koska niiden tulisuus ei perustu salmiakkiin, vaan chiliuutteeseen, joka ei ole sama asia.

Salmiakki on hyvää oikeastaan kaikissa muodoissaan, vaikka ulkomaalaiset eivät sitä aina tajua. Suurta huviahan on juottaa ulkomaalaisille salmiakkikossua ja katsoa heidän reaktioitaan. Sellaisen mielenkiintoisen havainnon olen kyllä tehnyt, että puolalaiset ovat aivan hulluina siihen.

Puolalaiset ovat muutenkin aivan huippuporukkaa. Edellisestä kirjoituksestani tulikin mieleen, kun joskus he kysyivät minulta, millaisia puolalaisvitsejä Suomessa kerrotaan. He ovat tottuneet siihen, etä kaikki pilkkaavat heitä, ja olivat iloisia ja suorastaan kiitollisia, kun kerroin, ettei meillä juuri ole puolalaisvitsejä, venäläis- ja ruotsalaisvitsejä vain. Yhden kyllä keksin pitkän miettimisen jälkeen:

Kylmän sodan aikana, kun USA:lla ja Neuvostoliitolla oli omat avaruusohjelmansa ja kilpajuoksu avaruuteen oli kuumimmillaan, myös Puola päätti osallistua ja perustaa oman avaruusohjelmansa. He onnistuivatkin kehittämään oman raketin ja laukaisivat sen matkaan. Laukaisu sujui hienosti ja raketti kohosi sadan metrin korkeuteen ongelmitta, mutta sitten siitä loppui hiili.

Oli heidän mielestään hyvin hauska.

3. Urheiletko? Jos kyllä, mikä laji?

En, ellei Counter-Strikeä lasketa. Kuntoilen ja treenaan paljonkin, mutta urheilu kilpailumielessä ei ole koskaan kiinnostanut. Minulla kun ei satu olemaan juuri minkäänlaista kilpailuviettiä.

Onhan voittaminen toki kivaa, mutta ei niin kivaa, että se maksaisi kaiken sen vaivan, mitä urheilussa voittamiseen vaaditaan. Jos kuitenkin urheilisin ja minulta joskus menisi olympiakulta, maailmanmestaruus tai muu vastaava sivu suun, en koskaan näyttäisi tältä:

Minähän menisin vastustajien luo naureskellen, että olipas hyvä matsi, mennään kaljalle suihkun jälkeen, minä tarjoan ja Artjuhinille tarjoan kaksi, kun niittasi minut laitaa vasten niin hyvin, että vieläkin särkee.

Tällä asenteella tuskin päästäisiin piiritasolta ylöspäin, vaikka muuten olisi kuinka lahjakas tahansa.

4. Kuinka usein saunot?

Pari kertaa viikossa. Yleensä kerran emännän kanssa viikonloppuna, ja toinen kerta on sitten spontaanisti arkena päivällä, jos istuskelen yksin kotona eikä ole parempaakaan tekemistä.

Saunominen on kyllä mahtavaa. En voi käsittää, miksi sitä ei olla saatu markkinoitua ulkomaille. Vähän sama juttu kuin astiankuivauskaappien kanssa: suorastaan startrekmaisen ylivertaista teknologiaa, jota ei kuitenkaan vaan oteta muualla käyttöön, koska nyblkjoinolgnaa. Toisaalta onhan se hauska tunne, kun nettipeleissä sanoo uusille tuttavuuksille, että sori, nyt pitää mennä, kun sauna on valmis, ja sitten ne kyselevät ihan vakavissaan, että olenko joku miljardööri vai miten minä elän jossain ökykartanossa, jossa on oikein oma saunakin.

5. Oletko aamuihminen?

Niin, minähän olen viimeiset 8 vuotta tehnyt töissä pelkkää yövuoroa. Työni on lähes kaikilla kriteereillä arvioiden ihan perseestä, mutta se etu siinä on, että sitä voi tehdä yöllä. Juuri se onkin se oleellinen kriteeri, jolla olen työpaikkani valinnut.

6. Mielipide suomitumblrista

Yhteenveto Suomitumblrista:

Mutta ei siitä sen enempää, koska emme ole nyt Tumblrissa vaan Bloggerissa. Suomibloggerissa vaikuttaa olevan mukavasti variaatiota sekä vahvat ja fiksut yhteisöt. Edelleen olisi toki kiva, että asioista eri tavoin ajattelevat kävisivät enemmän lukemassa ja kommentoimassa toistensa blogeja, eivätkä vain pyörisi samanmielisten joukoissa. Haluan vihervasureita väittelykumppaneiksi.

7. Fazerin suklaa vai pandan lakritsa?

Minä syön paljon kaikkea makeaa, mutta jos valita täytyy, kyllä se on suklaa.

Edellisen tekstini kommenteissa vakiolukijani Cheek on paskaa muistutti, että sana "suklaa" on itse asiassa lainasana nahuatlista, atsteekkien kielestä. Samoin kuin "tomaatti" ja perunan vierasperäinen lempinimi "potaatti". Aika jännää.

8. Lempi suomalainen biisi

Onkohan tuo kysymys kieliopillisesti aivan oikein? No mutta kumminkin:

9. Silmien ja hiusten väri

Vihreänruskeat ja keskiruskeat.

10. Oletko koskaan kattonut salkkareita?

Joo, silloin, kun se alkoi. Tuskin minä muuten olisin ruvennut, mutta lukiossa satuttiin juuri silloin käsittelemään saippuaoopperoita äidinkielessä (älkää kysykö miksi), ja käskettiin katsoa jotain.

Olisinkohan vajaan vuoden verran ehtinyt katsoa. Sitten lähdin armeijaan, TV:n katselu keskeytyi vuodeksi, enkä enää koskaan tullut palanneeksi sarjan pariin.

11. Mihin maihin olet uskaltanut rakkaasta kotimaasta lähteä?

Muistellaanpas. Kerran olen käynyt Uumajan satamassa ja kerran Tallinnassa, mutta ne eivät ole ns. varsinaisia ulkomaita. Kerran olen käynyt Ranskassa, kerran Maltalla, kerran Egyptissä, kaksi kertaa Italiassa ja kolme kertaa Sloveniassa. Yksi noista Slovenian reissuista venähti sitten niin, että samalla tuli vietettyä viikko Kroatiassa. Sillä reissulla tuli myös pysähdyttyä jäätelöllä siinä kohdassa, jossa Bosnian raja tekee sellaisen pienen koukkauksen, että sekin maa saa vähän rantaviivaa; ja päiväretkellä Montenegrossa, jossa meille tultiinkin joka käänteessä puhumaan venäjää. Saattoi johtua ulkonäöstä, tai sitten siitä, että siellä vaan käy niin paljon venäläisiä, että se on järkevä oletuskieli.

Ensi kesänä serkku menee naimisiin Espanjassa, joten sinne silloin.

12. Onko sulla koskaan ollut suomalaisia idoleita/sankareita keitä olisit ihaillut suunnattomasti?

Eipä oikeastaan, eikä kyllä ulkomaalaisiakaan. En ole sellainen fanittajaluonne. Jos nyt jonkinlainen idoli pitäisi nimetä, olisi se kai Arnold Schwarzenegger. Tyyppi päätti teinipoikana ruveta maailman parhaaksi kehonrakentajaksi, ja voitti Mr. Universe- ja Mr. Olympia-tittelit useita kertoja. Sitten hän päätti muuttaa Amerikkaan, ruveta maailman kuuluisimmaksi filmitähdeksi ja mennä naimisiin Kennedyiden suvun jäsenen kanssa, ja niin vain nuokin onnistuivat. Sitten hän päätti ruveta osavaltionsa kuvernööriksi, eikä siinäkään mitään ongelmaa ollut. Amerikan presidentiksi asti hän ei vielä ole päässyt, mutta sekin johtuu ainoastaan siitä, että Amerikan perustuslain mukaan presidentin pitää olla syntyperäinen amerikkalainen.

Ei tule mieleen vastaavia suomalaisia. No, Simo Häyhä oli aika kova.

13. Mitä tekisit jos voittaisit lotossa?

Ihan ensimmäinen refleksini olisi soittaa pomolle, että tämä poika jää tästä sekunnista lähtien eläkkeelle. Seuraavaksi ryhtyisin katselemaan myynti-ilmoituksia mukavan syrjäisistä maalaiskartanoista. Emännälle saattaisin muistaa mainita voitosta siinä vaiheessa, kun nimet ovat kauppasopimuksessa.

14. Oletko käynyt Ahvenanmaalla?

En, valitettavasti. Kiinnostaisi kyllä käydä. Siellä on kangaskäärmeitä ja apolloperhosia.

15. Lempi grilli ruoka

Grillatut yhdys sanat, sekä tietysti:

Tärkeitä opetuksia markkinavoimien laeista

Olen useasti ennenkin sivumennen maininnut pelaavani sellaista tietokonepeliä kuin Counter-Strike: Global Offensive. Tänään aion puhua siitä. Toivottavasti peleistä kiinnostumattomat lukijani eivät tässä vaiheessa poistu, koska lupaan, että tämä kirjoitus on mielenkiintoinen myös (tai jopa erityisesti) heidänkin mielestään.

Peli on taktinen hiippailu/räiskintäpeli, jossa viiden hengen joukkueet kisaavat vastakkain. Toisella puolella ovat terroristit, joiden tehtävä on räjäyttää pommi tietyssä kohteessa, ja vastassa ovat erikoisjoukot, jotka yrittävät estää pommin räjähtämisen.

Ei siitä sen enempää. Oleellisempaa on, että pari vuotta sitten pelaajamäärät pienenivät, ja tekijät olivat kriisissä: miten saada pelikansa innostumaan tuotteesta uudestaan? He lanseerasivat "skinit" eli aseiden pinnoitukset. Nyt pelielämystään pystyy täydentämään valitsemalla aseikseen hienoilla maastokuvioilla, kaiverruksilla tai maalauksilla koristeltuja pyssyjä. Niitä ei voi itse tehdä tai mitään, mutta jos käy hyvä tuuri, aina matsin päätteeksi peli saattaa antaa satunnaisesti uuden skinin.

Hienointa on, että pelaajat pystyvät vaihtamaan skinejä keskenään ja jopa myymään ja ostamaan niitä oikealla rahalla. Koska kaupankäynti on pelaajienvälistä, hinnat noudattavat täysin kysynnän ja tarjonnan lakeja, jolloin useimpien skinien hinnat pyörivät muutamassa sentissä, mutta harvinaisimpien hinta voi nousta satoihin euroihin. Kertovatpa legendat jopa kymppitonnilla omistajaansa vaihtaneesta huippuharvinaisesta skinistä. Siis tietokonepelin pyssyn ulkonäöstä.

Koska skinit olivat iso hitti ja pelastivat pelin täydeltä kadotukselta, seuraavaksi keksittiin tarrat. Nyt pelaajat pystyvät ostamaan (oikealla rahalla, koska miksipä jumalauta ei) tarroja, joita he voivat liimailla skineihinsä ja siten koristella aseitaan entistä pidemmälle. Tässä kuvallinen selvennys, mistä on kyse:

Tavallinen AK-47, joka on pelissä vakiona.

Huonohkokuntoinen AK-47 hiilikarkaistuilla metalliosilla (arvo kirjoitushetkellä 21,05 €) ja hienolla sitruunatarralla (1,39 €). 

Eilen minulla kävi harvinaisen hyvä tuuri, ja minulle tupsahti tuollainen tikaripari, josta saisi juuri nyt 106,03 €. Emäntä kovasti painostaa myymään pois, mutta ensin kyllä pitää jonkin aikaa leveillä niillä ja esitellä kavereille.

Katsokaa nyt niitä. Kai tekin maksaisitte satasen tuollaisista, kun pelin normipuukko näyttää näin tylsältä:

Eri skinejä ja tarroja on myös saatavilla eri aikoina, mistä seuraa, että niiden harvinaisuus vaihtelee, mikä vuorostaan vaikuttaa kovasti myyntihintoihin. Tässä vaiheessa lukija saattaa raapia päätään ja todeta, ettei tämä voi enää hullummaksi mennä, mutta ehei. Tämähän oli vasta pohjustus, ennen kuin päästään varsinaiseen asiaan.

Nykyään Counter-Strike on miljoonien fanien seuraama yleisölaji, jossa kuukausipalkalla pelaavien ammattilaisten joukkueet kilpailevat parhaimmillaan kuusinumeroisista rahasummista kansainvälisissä turnauksissa. Turnauksissa on tapana, että kaikkien osallistuvien joukkueiden logot julkaistaan tarroina, että fanit voivat julistaa faniuttaan liimaamalla logoja pyssyihinsä. Luonnollisesti tietyn turnauksen tarroja voi hankkia vain kyseisen turnauksen aikana, minkä jälkeen niistä tulee keräilytavaraa.

Esimerkkinä kuuluisan ruotsalaisen Fnatic-joukkueen tarra vuoden 2015 kevään turnauksesta Puolan Katowicessa.

Hmm... Miljoonien ihmisten välillä liikkuu tavaraa, josta ollaan valmiita maksamaan selvää rahaa ja jonka saatavuus on ajallisesti rajoitettua. Mieleen hiipii itsestäänselvä kysymys: miten minä voin hyötyä tästä?

Noh, minäpä sitten pistin likoon vähän rahaa ja aloin ostella turnaustarroja. Sitten vain odottelin. Toissasyksynä aloitin, ja tähän mennessä olen parilla kolmella sadalla eurolla ostellut niitä muutamia kymmeniä kappaleita. Tänään piruuttani laskeskelin, mikä on omistamieni tarrojen arvo tällä hetkellä.

2 500 €.

Kaksi ja puoli tonnia jukolauta. Tuon ylläolevankin ostin keväällä vitosella, ja nyt siitä saisi 39 €. Eikä sekään ole kalleimmasta päästä. Emäntä kovasti jo yrittää saada minut lyömään sijoitukseni rahoiksi, mutta realistinen odotukseni on, että tuo luku vielä tuplaantuu.

Mitkä siis ovat ne tärkeät opetukset markkinavoimien laeista, joita otsikossa lupasin?

1) Kaikki on sen arvoista, minkä joku on siitä valmis maksamaan.

2) Jotkut ovat valmiita maksamaan kaksi- ja kolminumeroisia summia pikseleiden päälle liimatuista pikseleistä tietokonepelissä.

3) Sillä voi helposti tienata nelinumeroisia summia.

Miettikääpä sitä.

Toverini totaalikieltäytyjä

Kuulinpa huhun, että eräällä tuttavallani on tuomio alkamassa. Hän kun on totaalikieltäytyjä. Nykyäänhän totaaleja ei enää panna vankilaan, vaan heidät laitetaan kotiarestiin, jota valvotaan pannalla, ja luvan kanssa he saavat käydä esim. töissä ja muissa valvojan hyväksymissä riennoissa. Scifielokuvissa on tapana, että tällaiset pannat räjähtävät, jos sallitun alueen rajat ylittää, mutta tämä panta tietääkseni vain lähettää poliisille hälytyksen, mikä mielestäni on aika antikatarttista.

Joku voi ajatella sinänsä ihan pätevästi, että turha on viattomia hippejä laittaa oikeiden rikollisten sekaan, mutta sitten täytyy tarkastella koko "oikean rikollisen" määritelmää. Kyllä vankilaan pienemmistäkin rikkeistä joutuu, ja vastaavasti monista pahemmista rikoksista ei joudu, vaikka kuinka yrittäisi.

En nyt halunnut puhua siitä. Rupesin vain miettimään totaalikieltäytymisen tausta-ajatuksia. Totaalithan tyypillisesti eroavat sivareista siinä, että sivarien aatteet ovat yksioikoisempia ja yksilökeskeisempiä, tyyliin "en halua opetella tappamaan" tai "en tykkää, kun minulle huudetaan". Totaalit sen sijaan kyseenalaistavat koko systeemin mielekkyyden ja yksilöiden velvollisuudet sen osina.

Hekin usein uskovat, että tappelun saa loppumaan kieltäytymällä lyömästä takaisin, mutta kenties vielä keskeisempi argumentti heille on, että armeija on pakko-, jopa orjatyötä, jollaiseen sivistysvaltio ei saa pakottaa kansalaisiaan, tai ainakin siitä pitäisi maksaa kunnon palkkaa. Tästä minä halusin tänään puhua.

Armeija-aiheinen teksti vaatii kuvitukseen aseita ja maastopukuja.

Ensimmäinen selvä huomio on tietenkin se, että eihän armeijassa mitään töitä tehdä. Se saattaa toki tuntua työltä, koska siinä tulee hiki, mutta ei siellä tuoteta mitään rahanarvoisia tuotteita tai palveluita. Armeijassa opiskellaan. Siellä opetellaan toimimaan organisoidusti ja tehokkaasti hyökkäyksen torjumiseksi, että jos hyökkäys joskus tulee, kaikki eivät sitten säntäile päättömästi ympäriinsä ihmettelemässä, onko rynnäkkökiväärillä helpompi tähdätä etu- vai takatähtäimen läpi.

Joku saattaa väittää, että vaikka intin käyminen ei olekaan rahanarvoista palvelua valtiolle, taistelu mahdollisen sodan aikana on. No ei. Jossain Venäjällä voi olla, että tykinruoka sotii valtiota ruokkiakseen, mutta koska Suomi keskittyy vain itsepuolustukseen, sotiminen on jokaisen henkilökohtaista omaisuuden ja oikeuksien puolustamista, ja armeija vain tarjoaa mahdollisuuden tehdä se organisoidusti ja tehokkaasti.

Armeija kestää 6-12 kuukautta. Ei varmaan ihan sitäkään enää nykyään. Toinen tarpeellisia kansalaisvalmiuksia opettava pakko-orjalaitos, peruskoulu, kestää 9 vuotta. Senkin tarjoamista opeista suurinta osaa ei tavallinen kansalainen koskaan tule tarvitsemaan, ja ne loputkin oppii kotona, jos vanhemmat viitsivät kantaa pienintäkään vastuuta ipanoidensa kasvatuksesta. Silti kukaan ei vaadi oppivelvollisuuden poistoa. Varsinkaan en ole kuullut kenenkään vaativan, että lapsille pitäisi maksaa koulunkäynnistä tuntuvaa kuukausipalkkaa.

Mutku emmä haluu!

Toiseen huomioon tarvitsemme vähän matematiikkaa. Jos ajatellaan, että sellainenkin persaukinen paskanlapioija kuin minä joudun maksamaan palkastani parikymmentä prosenttia veroja ja muita pakollisia maksuja, tarkoittaa se käytännössä, että työviikosta yhden päivän palkka menee suoraan valtion kassaan. Valkoisen miehen töitä tekevillä tämä osuus on jopa suurempi.

Samalla laskukaavalla, jos työuran oletetaan kestävän 40 vuotta, tästä 8 vuotta on pelkkää veronmaksua. Eikä yksikään pitkätukka tule tässä yhteydessä puhumaan vapauksistaan, vaikka stereotyypin vastaisesti he jopa usein käyvät töissä. Mitä ihmettä?

Ymmärrän toki, että järjestäytyneen yhteiskunnan pyörittäminen maksaa rahaa eikä veroista koskaan päästä eroon, mutta jos valittavanani olisi kaksi vaihtoehtoa, eli

A) soutaa kaleeria sormet verillä lähemmäs 10 vuotta, että valtio saisi lisää rahaa jaettavaksi Irakin armeijan käpykaartille,

tai

B) retkeillä luonnossa korkeintaan vuosi ja ottaa se (melko pieni) riski, että joskus hamassa tulevaisuudessa minut laitetaan ammuskelemaan venäläisiä,

on selvää, että vaihtoehto B olisi pienempi riesa.

Mikä on siis yhteenveto? Ihminen joutuu uhraamaan elämästään valtiolle helposti 15-20 vuotta, ellei enemmänkin, eikä sitä juuri kyseenalaisteta. Tässä kontekstissa jonkun puolivuotiskauden paisuttaminen joksikin merkittäväksi ihmisoikeuskysymykseksi on aivan naurettavaa.


Ei siitä sen enempää, mutta kun nyt tuli nämä armeijajutut puheeksi, on aivan pakko suositella peliä, jonka taannoin ostin hyvällä alennuksella: Spec Ops: The Line.

Mekaniikaltaan ja ulkonäöltään peli ei merkittävästi poikkea CoDeista sun muista räiskinnöistä, mutta pelin vahvuus onkin juonessa, joka on vapaa mukaelma Joseph Conradin kirjasta Pimeyden sydän (johon perustuu myös elokuva Ilmestyskirja nyt).

Vaikka pelissä mennäänkin amerikkalaisilla, vastassa ei ole mitään epämääräisiä terroristeja, vaan toisia amerikkalaisia. Mitään hyvää ja pahaa ei ole, vaan pelaaja tarinan edetessä itsekin luisuu väkisinkin pahan puolelle. Vaikka kuinka yrittäisi auttaa siviilejä, aina tulee munattua asiat niin, että siviilit kärsivät vain enemmän. Joskus saattaa tulla vahingossa pudotettua fosforipommeja niiden niskaan, ja muuta sellaista pikkujäynää.

Tarina on psykologista mindfuckia, jollaista rakastan, oli siinä sitten mukana räiskintää tai ei. Heikkohermoisille tätä ei voi suositella, koska sodan jälki on rumaa eikä sitä mitenkään yritetä kaunistella tai peitellä, mutta muille suosittelen vaikka täysihintaisena. Ei se sittenkään ole kuin 20 €.

Jotain rajaa ikärajoihin

Kerronpa tarinan. Isäni pelaa innokkaasti peliautomaatteja, ja niinpä hän opetti minutkin jo pienestä pitäen niiden ihmeelliseen maailmaan. Kävin usein hänen mukanaan Täyspotissa ja sain muutaman markan pelirahaa, että voisin kierrellä paikkaa kokeilemassa muita koneita hänen pelatessaan pokeriautomaatilla.

Kerran sitten sattui niin, että paikan työntekijä tuli hätistämään minut pihalle, koska eihän minulla ollut ikää vielä kuin ehkä kymmenen vuotta. Yritin kovasti väittää, että olen isäni seurassa, mutta ei hän uskonut. No, eihän minulle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin jäädä salin oven viereen ulkopuolelle odottamaan isää tulevaksi pois. Vartin verran siinä ehdin seisoskella, kunnes kassatäti päätteli, että ehkä sittenkin puhuin totta, ja päästi minut takaisin sisään.

No, kävin taannoin paikallisessa peliluolassa hakemassa oman osuuteni kansanterveysrahoista. Huomasin, että vanhasta hyvästä "ehkä noin 15, jos ei ole vanhempia mukana"-ikärajasysteemistä ollaan siirrytty totalitaristisempaan "ei jumalauta alle 18 ikinä"-systeemiin. Ulkopuolella norkoili useita lukiolaisryhmiä tuijottaen sisään, ja heti, kun työntekijät selkänsä käänsivät, ne riensivät pelaamaan puoleksi minuutiksi, kunnes taas lensivät pihalle. Lopulta yhden tytön piti jäädä ovelle portsariksi päivystämään.

En voi ymmärtää, mikä siinä on niin kauheaa, jos joku nulikka pääseekin livauttamaan viikkorahansa pelikoneeseen. Siinähän ne oppivat rahan arvon, kun miettivät, kuinka monta kaljaa olisivat silläkin rahalla voineet isoveljellä haetuttaa.

En tietenkään syytä asiasta peliluolan henkilöstöä, koska hehän vain tekevät sen, mitä on käsketty, ja he siinä saavat paskaa niskaansa, jos jättävät annetut ohjeet noudattamatta. 40-luvun saksalaisiakin moititaan aina siitä, että he piiloutuvat "noudatin vain määräyksiä"-tekosyyn taakse eivätkä ota henkilökohtaista vastuuta siitä, etteivät nousseet kapinaan, mutta siinä näppärästi unohdetaan, että natsit tykkäsivät ampua vastaanväittäjiä.

Tiukkaa ikärajaa tietysti perustellaan sillä, että jos nuorena oppii pelaamaan, sitten on vanhana peliriippuvainen. Olen eri mieltä. Voisin viitata tämän tekstin alkuun ja mainita pelaavani itse vain keskimäärin pari euroa viikossa, mutta eihän yhtä yksilöä voi käyttää tieteellisesti pätevänä otoksena. Sen sijaan mainitsen toisen tekemäni havainnon: isompien panosten pöytäpeleissä, siis pokerissa ja ruletissa, aikaansa viettävät asiakkaat ovat lähes järjestään kotoisin jostain Marokon ja Intian välistä. En nyt osaa varmaksi sanoa, mutta luulisin, että siellä uhkapelaamiseen ei suhtauduta edes niin sallivasti kuin Suomessa. Tuosta voinee jo jotain päätellä.

Alentamis- ja löysäämisvaraa on, mutta ymmärrän kyllä, ettei kaikista ikärajoista kokonaan luopuminenkaan ole mikään ratkaisu. On kuitenkin järjetöntä, että niiden rikkomisesta rangaistaan (vain) rikkonutta firmaa ja henkilökuntaa. Niin kauan, kuin yrittäminen on ilmaista, niistä ovella päivystävistä nuorisoparvista ja isoveljen autonavaimia esittelevistä kaljanostajista ei päästä eroon. Voisin kuvitella, että sellainen työ on aivan riittävän epäkiitollista jo sellaisenaan, ilman hermoja raastavia ipanoita.

Teinit, keksikää joitain oikeita harrastuksia. En minäkään tuon ikäisenä norkoillut kauppakeskuksissa terrorisoimassa viattomia ruletinpyörittäjiä. Minä istuin kotona pelaamassa tietokoneella. Fallout 2 oli kova. Suosittelen. Fallout-sarja on tämän viikonlopun alennuksessa, ja ostinkin juuri tätä kirjoittaessani kolmosen ja New Vegasin. Mutta joo, vaadin siis, että (myös) ikärajaa rikkovaa alaikäistä ruvetaan kiinnisaadessa sakottamaan. Jos hänellä ei iän takia ole oikeudellista vastuuta, sakko siirtyy vanhempien maksettavaksi, ja he ottavat sitten asiallisiksi katsomansa kasvatukselliset keinot käyttöön.

Uskonko, että tähän oikeasti ruvetaan? No en. Realistisesti odotan, että seuraavaksi televisioon keksitään liittää pakollinen lapsilukko, jonka voisi avata vaikkapa kirjautumalla sisään pankkitunnuksilla. Onhan se väärin, ettei kukaan valvo, ettei kukaan 17-vuotias pääse näkemään Walking deadia.

Laitetaanpa loppuun yksi aihetta sivuava uutinen. Kovasti haluttaisiin, että tällä vuosituhannella syntyneet eivät koskaan saisi ostaa Suomesta laillisesti tupakkaa. Tämä on oikein mukava uutinen. Kun tämä tulee voimaan, alan tienata hakemalla tupakkaa aikuisille. Tuskin voin lopettaa työssäkäyntiä tuon ansiosta, koska sama idea on varmaan miljoonalla muullakin, mutta jos jotain suolarahaa saisi.