Harrastan silloin tällöin pienoismallien rakentelua. En ole sen suhteen mitenkään aktiivinen, intohimoinen tai erityisen hyväkään, mutta joskus on vain kiva syventyä pikkutarkkaan näpertelyyn. Valmiit tuotokset voi laittaa kirjahyllyä koristamaan. Emännälläkin on siellä tuoksukynttilöitä.
Vedän tuohon maalit ja suomitunnukset joskus, kun jaksan.
Luonnollisesti tätä voi harrastaa vain silloin, kun lapsi on tarhassa, koska millinpituisten muovinsirpaleiden pitäminen ojennuksessa on ihan riittävän vaikeaa jopa ilman uteliasta 2-vuotiasta tahmatassua. Samalla voi ottaa vaikka pienen lasillisen Lagavulinia ja laittaa taustalle jotain teemaan sopivaa tunnelmallista musiikkia, kuten tämä:
Asiasta toiseen, inhoan joukkoliikennettä. Lähinnä siksi, koska varsinkin paikallisjunat ovat täynnä kaikenmoisia laitapuolen kulkijoita, ja koska ruuhka-Suomessa saa olla tekemisissä tuntemattomien kanssa ihan liikaa muutenkin.
Kuljen junalla silti, koska inhoan ajamista vielä enemmän. Ja vaikka en inhoaisikaan, en jaksaisi sitä säätämistä ja kustannuksia, joita auton omistaminen mukanaan toisi. Julkinen liikenne on kaikesta huolimatta pienempi riesa.
Jotkut ovat samaa mieltä, jotkut eri mieltä. Tarkemmin sanottuna, usein naiset ovat samaa mieltä, miehet eri mieltä. Helsingin julkisissa liikennevälineissä 62 prosenttia matkoista on naisten tekemiä.
Hesarin artikkelissa on pitkä liuta matkustajien haastatteluja, miksi he matkustavat julkisilla ja jotkut heidän tuntemansa ihmiset eivät. Ei välitetä niistä, vaan hypätään suoraan artikkelin loppupäähän, jossa asiantuntija, "kaupunkiliikenteen sukupuolittuneisuuden historian" tutkija pohtii yleisiä syitä, miksi julkista liikennettä käyttää melkein 2 kertaa enemmän naisia kuin miehiä. Yhteenvetona:
”Voi olla, että miehet kokevat nolona, jos pitää mennä yksin bussilla. Eivät tietenkään kaikki. Auto liittyy vahvasti miehenä olemiseen. Sitähän ruvetaan heti tyrkyttämään, kun pojaksi oletettu vauva syntyy”, Männistö-Funk sanoo.
Kyseinen tiedehenkilö kuvailee itseään Instagram-profiilissaan mm. vihaiseksi feministiksi:
Jollekin voisi tulla mieleen kysyä, että onko tällainen tietolähde varmasti puolueeton ja objektiivinen, mutta ei mennä siihen. Pekan Porstuassahan otetaan sukupuolistereotypioiden toksisuus vakavasti ja pyritään tekemään asialle jotain. Mutta mitä?
Tavoiteltavaa ei ilmaston kannalta ole, että naiset alkaisivat miesten tavoin suosia yksityisautoilua, vaan miesten tulisi kiinnittää huomiota naisille tyypillisiin liikkumisen muotoihin sekä tukea ja suosia niitä.
Joo. Kuten sanottua, niinhän minä teenkin. Mutta entäs tulevaisuus? Enhän halua uusintaa haitallisia malleja jälkikasvussani. Tässä vain on se ongelma, ettei minulla ole poikaa, jolle voisin tyrkyttää tyttöoletettuja liikennevälineleluja, kuten poneja tai mitä niitä nyt on. Minun on pakko purkaa sukupuolirooleja toisesta päästä. Niin pääsikin jo käymään, tosin ihan vahingossa.
Tilasin netistä pari uutta pienoismallia. Ensimmäinen virheeni oli, että toin postipaketin kotiin lapsen nähden. Hän innostuu aina postipaketeista ja vaatii niiden välitöntä avaamista, ja miksipä ei innostuisi, koska yleensä ne tarkoittavat, että hän on saamassa jonkin uuden lelun tai vaatteen.
Avasin paketin ja vedin ulos pienoismallilaatikot näyttääkseni ne lapselle. Toki niidenkin sisään piti heti katsoa, ettei jää mysteeri vaivaamaan. Lapsi meni kovin hiljaiseksi ja vakavaksi ihmetellessään, ettei paketissa ollutkaan mitään Ryhmä Hauhun* viittaavaa. Kerroin, että ne ovat panssarivaunuja, johon hän vastasi, että "Aaaaa, paspa..."
(*Ai niin, tuosta tuli mieleeni. Nyt kun olen kierrellyt markettien lastenvaateosastoja ja perehtynyt niiden tarjontaan, olen vihdoin tullut vakuuttuneeksi, että sukupuolia on olemassa vain tasan kaksi. Ainoat olemassaolevat sukupuolet ovat Frozen ja Ryhmä Hau.)
Mutta asiaan. Annoin muoviosaritilöitä lapselle ihmeteltäväksi sillä oletuksella, että kun hän ymmärtää, ettei ymmärrä niitä, hän jättää ne rauhaan ja unohtaa koko jutun. Se oli toinen virheeni. Hän tajusi äkkiä homman jujun ja hetken aikaa ritilöitä pyöriteltyään osoitti ylläolevan kuvan aiemmin kokoamaani T-34:ää ja hihkaisi: "Sama!"
Noh, te varmaan arvaattekin, mitä tuli seuraavaksi.
"Isi, auta! Rakenta paspa!"
Siinä sitten yritin selittää, että hän on vielä liian pieni sellaiseen kärsivällisyyttä, tarkkuutta ja osiasyömättömyyttä vaativaan hommaan. Puoli tuntia myöhemmin sain pantua osat takaisin laatikoihin ja laatikot kirjahyllyn päälle turvaan. Päivien mittaan lapsi aina silloin tällöin osoitteli kirjahyllyn päälle ja pyyteli: "Paspa, paspa!" Emäntä ei suostunut ottamaan niitä esille, mutta minä yhden kerran suostuin. Kolmas virhe. Välittömästi alkoi uudestaan "isi, auta! Rakenta paspa!"
Kieltäydyin taas, mutta koska pienen viattoman lapsen pettymys on niin sydäntäraastavaa katseltavaa, jotain oli pakko tehdä. Ruokaostoksilla käydessäni nappasin marketin leluosastolta mukaan pienen ja kohtuuhintaisen koottavan pienoismallin:
Valikoima ei päivittäistavaramarketissa ymmärrettävästi ollut laaja, joten se oli joko tuo tai neukkujen T-55, mutta olisin varmaan valinnut tuon isommastakin valikoimasta. Oppiipahan lapsi homman nimen ja kunnon meiningin heti alusta lähtien.
Tarhasta lasta hakiessani kerroin, että olen ostanut hänelle oman panssarivaunun. Heti kotiin päästyämme hän ryntäsi kirjahyllyn juurelle hyppimään ja kurkottelemaan kohti pienoismallilaatikoita. Nyt olemme sitä tässä yhdessä rakennelleet. Voi olla, että vielä menee hetki, ennen kuin saamme sen valmiiksi, koska keskittymiskyky on vielä mitä on, mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.
Kerroin tämän tilanteen eräälle työkaverilleni. Hän kovasti naureskeli ja arveli, että tuollaisilla asenteilla on varmaan Pohjanmaan suunnalla hyvin arvostettu vieras, tämä nuoriherra. Kun korjasin, että kyseessä on itse asiassa nuori neiti, kollegan suu loksahti auki ja hän tuijotti sanattomana hyvän tovin.
Että näin. Olen tehnyt osani sukupuolistereotypioiden murtamisessa, mitä tulee liikennevälineisiin. 2-vuotias tyttäreni on hyvin innostunut panssarivaunuista. Toivottavasti te vihaiset feministit olette nyt tyytyväisiä.
Tälle videollekin kikateltiin kovaan ääneen monta minuuttia.
No niin, loma on lusittu. Viikko Pohjanmaalla, viikko mökillä ja viikko Kreetalla. Näistä viimeinen jopa ilman nettiä, koska kiinalainen wifi-tekniikka noudattaa samaa periaatetta kuin kiinalainen työvoimapolitiikka. Ei haittaa, jos kännykkä tai työntekijä menee rikki, koska jos niitä tekee miljardin varastoon, aina saa uuden helposti ja halvalla tilalle.
Tarkastellaan sitä Kreetaa myöhemmin, kuten minulla on tapana ollut ulkomaanmatkojen kanssa. Otin hienoja luontokuvia. Mutta sitä ennen, lainaan blogistiikan oppi-isääni Yrjöperskelestä toisen kerran putkeen. Hän on kunnostautunut kirjoituksillaan, joissa hän muistelee 70- ja 80-luvun Suomea ja tutkii niiden eroja nykyaikaan, kuten tämä hiljattainen julkaisu. Sivulauseessa hän tuli ehdottaneeksi, että joku nuoremman sukupolven blogisti voisi myös tehdä vastaavan, ja olenhan minä täällä ennenkin haasteisiin tarttunut. Muistellaanpa siis lapsuuteni 90-lukua.
Ettei tämä menisi pelkäksi matkimiseksi, listaan ensin asioita, jotka ovat omasta lapsuudestani merkittävästi muuttuneet, minkä jälkeen listaan asioita, joiden olen yllätyksekseni huomannut olevan jo hyvää vauhtia muuttumassa. Lopuksi listaan asioita, jotka ovat tällä hetkellä arkipäivää, mutta joita oma jälkikasvuni todennäköisesti tähän ikään päästyään muistelee, että niin, tuollaisiakin oli joskus.
1. Ensimmäisenä kaikkein räikein itsestäänselvyys, puhelimet. Parissa vuosikymmenessä puhelin on muuttunut asunnon eteisessä makaavasta yhteydenpitovälineestä jatkuvasti taskussa kulkevaan tietokoneeseen. Tämä on vaikuttanut moneenkin asiaan, mutta erityisesti on muuttunut ihmisten suhtautuminen yhteydenpitoon. Koska teoriassa kaikkiin voi saada yhteyden koska tahansa, ihmiset ahdistuvat ja hätääntyvät, jos se ei jollain hetkellä onnistukaan.
Ennen vanhaan, jos kaveri ei vastannut puhelimeen, ajateltiin, että "se ei varmaan ole kotona, soitan muutaman tunnin päästä uudestaan". Nyt ajatellaan, että "jotain on varmaan tapahtunut, soitan viiden minuutin päästä uudestaan".
Vastaavasti jos on sopinut kaupungilla tapaamisen kaverin kanssa, ennen vanhaan oltiin aina sovittuun aikaan sovitussa paikassa, koska jos ei oltu, kaikkien aikaa tärvääntyi turhaan haahuiluun. Nykyään on vähän liiankin helppoa pirauttaa, että tulenkin puoli tuntia myöhässä, koska nlubliblugui. Onhan tällainen mahdollisuus kiva olemassa, jos syy on hyvä, mutta yleensä se ei ole. Tästä ei ole enää pitkä matka sellaiseen italialaistyyliseen anarkiaan, jossa ketään ei enää kiinnosta pitää kiinni mistään.
2. Tietosanakirjat. Juuri vähän aikaa sitten vein kaatopaikalle hyllymetrillisen sellaisia ja jätin hyllyyn lähinnä vain tunnearvollisia teoksia, kuten isoäidiltäni 7-vuotislahjaksi saamani Suuren maailmantiedon, josta voin oppia mm. että Neuvostoliiton BKT asukasta kohti on n. 14 000 markkaa.
Eihän niillä enää mitään tee. Sellaista painettua kirjasarjaa ei voi ollakaan, ettei Wikipediassa olisi tietoa useammista asioista, laajemmin ja ajankohtaisemmin. Tämän kun yhdistää edellämainittuun taskussa kulkevaan tietokoneeseen, mitään ei tarvitse enää tietää tai muistaa itse, koska kaiken voi aina halutessaan katsoa netistä. Joku saattaisi väittää tuota huonoksi asiaksi, koska se muka tyhmentää ihmisiä, mutta en usko siihen. Ne, jotka eivät vaivaudu tarkistamaan, eivät vaivautuisi opettelemaan ulkoakaan.
Ilman Wikipediaa minäkään en tietäisi, että Perbrinckia scansor on Sri Lankan ainoa puissa kiipeilevä makeanveden taskurapulaji.
3. Musiikin fyysiset tallennusvälineet. Tässä voisi mainita LP-levyt, c-kasetit, CD-levyt ja mitä niitä nyt oli, mutta niiden erottelu on aika epäoleellista. Siirtyminen c-kasetista CD-levyyn kun ei muuttanut mitään muuta kuin hintaa reilusti ylöspäin. Nykyään taas, kun on Youtube ja Spotify, musiikkia voi kuunnella paljon helpommin, halvemmalla ja ennen kaikkea laajemmalta skaalalta. Nykyään pääsee helpommin käsiksi ulkomaiseen musiikkiin, vähemmän suosittuihin musiikkilajeihin ja uusiin nouseviin kykyihin.
Parasta on se, että muusikoiden riippuvuus levy-yhtiöistä on loppunut, kun he voivat itse tuoda tuotoksensa kansalle julki netin kautta, minkä ansiosta tarjolla olevan musiikin määrä on moninkertaistunut. Joo, suurin osa siitä on järkyttävää paskaa, mutta niinhän se on ollut aina. Musiikkibisnes on aina ollut määrä- eikä laatuteollisuutta. Mitä enemmän on massaa, sitä enemmän sieltä löytyy yksittäisiä helmiäkin.
Niin, ja löytyy netistä myös sellaisia lapsuuteni lempikappaleita, joiden olin jo luullut olevan olemassa enää omissa hämärissä muistoissani, kuten tämä:
4. Hedelmät. Ennen vanhaan oli banaaneja, omenoita, kiivejä, vesimeloneja sekä sitrushedelmiä akselilta appelsiini - mandariini - sitruuna. Nykyään on lisäksi pomeloita, kumkvatteja, ananaskirsikoita, pitahajoja, rambutaaneja, annoonia, donitsipersikoita, violettia parsakaalia, karamboleja, paraabeleja, neljää erilaista melonia jo ennen vesimeloneille asti pääsyä, sekä armeijan alati kasvavaan kasvisruoan tarpeeseen kehitettyjä kranaattiomenoita. Ja vielä kiwano eli suomeksi kivakurkku:
Mitä kivaa tuossa nyt on? Ymmärtäisin, jos tuota sanottaisiin kurkuksi ja sitten sinkkunaiset olisivat nimenneet tavallisen kurkun kivakurkuksi, mutta tuollainen ei oikein mahdu jakeluun.
En nyt sitäkään sano, että hedelmävalikoiman lisääntyminen olisi huono juttu. Ainoa ongelma on vain se, että joskus emäntä erehtyy kirjoittamaan ostoslistaan vain "hedelmiä", jolloin minä luonnollisesti ostan sellaisia, joita en ole ennen maistanut. Sitten tulee kiukkuista palautetta, että mitäköhän minä kuvittelen hänen kokkaavan jostain tangelosta tai jaboticabasta.
5. Filmi. Ennen vanhaan, kun kameran filmirullassa oli ne pari tusinaa kuvanpaikkaa ja kuvien kehittämisestä katseltavaan muotoon piti maksaa, oltiin hyvin tarkkoja siitä, että otettava kuva varmasti on ottamisen arvoinen. Ja jos kuva meni pilalle, sitä ei tiennyt pariin viikkoon, joten uusintaotoksiakaan ei saanut.
Eikä varmasti innokkainkaan kuvaaja ottanut viikon lomamatkalla nelinumeroista määrää kuvia.
Elokuvafilmiin taas pätee sama kuin musiikkiinkin. Kun harrastelijaohjaajat voivat ladata tuotoksensa nettiin, julkisuuteen ponnahtaminen helpottuu huomattavasti. Laadukkaita elokuvia tietysti harvemmin saa aikaan ilman mittavaa rahoitusta, mutta Youtuben kautta sponsorienkin löytyminen helpottuu.
Ilman digikuvia ja nettiä tämänkin pistoleron idiotismi olisi jäänyt vain oman jengin tietoon.
Sitten osa 2. Työyhteisössäni on paljon minua kymmenenkin vuotta nuorempia jäseniä, mikä on oikein mukavaa. Eräs sen hyvistä puolista on, että pääsen heidän kauttaan seuraamaan maailman muuttumista paljon lähempää kuin ikätovereideni seurassa. On paljon pieniä asioita, joiden muuten luulisin olevan ikuisia vakioita, mutta jotka näyttävätkin olevan pelkkää katoavaa kansanperinnettä.
1. Kaunokirjoitus. Ilmeisesti sitä ei enää opeteta kouluissa. Havaitsin asian, kun Tumblrin puolella tuli vastaan taas uusi kysymyslista (pariinsellaiseen olen itsekin täällä vastannut), jossa yhtenä kysymyksenä oli "osaatko kirjoittaa kaunolla?" Ja suurin osahan palvelun käyttäjistä on koulunsa käyneitä nuoria aikuisia. Mikä ihmeen kysymys tuo oikein on?
Toisaalta, nyt kun asiaa mietin, en minäkään ole kirjoittanut kaunolla enää mitään moneen vuoteen, ja kun kokeilin, huomasin, etten osaa enää. Aloinkin opetella uudestaan.
2. Deittailu. Kun olin nuori, netin deittisivut tekivät tuloaan. Aluksi niillä oli maine, että niissä pyörii lähinnä epätoivoisia, pervoja, huijareita tai muuten vaan vinksahtaneita tyyppejä, joten ne eivät olleet kovin suosittuja, mutta pikkuhiljaa varsinkin nuorissa ikäluokissa ne saavuttivat suosiota.
Ennen vanhaan oli Suomi24:n deittiosio, joka sekin oli melkoinen lihatiski, koska sen hakualgoritmi mahdollisti ehdotusten hakemisen tarkasti määritettyjen ikä-, pituus- ja painohaarukoiden ja hiusten, silmien ja ihon värin ja monen muun asian perusteella. Oletus kuitenkin oli, että ensin luetaan profiili ja sitten vasta mietitään, kiinnostaako vai ei.
Nykyään on Tinder. Kännykkäsovellus, joka arpoo jonkun pärstän ruudulle, ja sitten se pyyhkäistään joko oikealle tai vasemmalle sen mukaan, kiinnostaako vai ei, ja kone arpoo saman tien uuden tilalle. Kokeneelta selaajalta menee puoli sekuntia päätöksen tekemiseen, ja myöhemmin voi paremmalla ajalla käydä läpi kiinnostavat profiilit tarkemmin. Monesti olen vierestä seurannut naisten Tinder-selausta ja kauhistellut, kuinka raakaa peliä olisi, jos vielä pitäisi mennä etsimään naisia ja menestys olisi siitä kiinni, onnistunko näyttämään hyvältä puolen sekunnin naamanväläytyksessä.
3. Pihaleikit. Nykyään, kun lapsi on siinä iässä, että ulkoilu kiinnostaa, lähialueen leikkikentät ovat tulleet tutuiksi. Täällä on paljon kerrostaloja, ja jokaisen taloyhtiön pihalla hiekkalaatikkoja ja keinuja. Monenko perheen kanssa arvaatte minun jutelleen lasta ulkoiluttaessani vuoden 2018 aikana?
Varmaan arvasitte yläkanttiin. Oikea vastaus on, että kahden.
Lapsia on, mutta ei niitä juuri pihalla näe. En tiedä sitten, ovatko ne pelaamassa tietokoneella vai mitä. Tosin jos vanhemmat murehtivat lastensa sosiaalisten taitojen kehityksen puolesta, kun ne vain istuvat huoneessaan pelaamassa, ei se ole niin vaarallista. Nykyään pelaaminen on joukkuehuvia, ja vaikka huoneessa ei lapsen lisäksi muita istukaan, kyllä siellä kuulokepiuhan toisessa päässä on neljä kaveria. Liikuntaakin ne saavat kyllä, nykyään on tarjolla niin paljon erilaisia maksullisia ja ohjattuja harrastuksia, joihin vanhemmat sitten lapsiaan kuskaavat.
4. Pakkoruotsi. Minäkään en juuri osaa ruotsia. Koulussa asia ei minua kiinnostanut, joten ruotsinnumeroni olivat keskiarvoni alapuolella, enkä YO-kirjoituksissakaan saanut siitä kuin M:n. Kun en koulun jälkeen ole ruotsia käyttänyt, ja olen opetellut muita kieliä sen päälle, minun on turha yrittääkään keskustella kenenkään kanssa ruotsiksi.
Voisi luulla, että nuorempi polvi osaisi paremmin. Niillä se on tuoreemmassa muistissa, ja varmaan opetustakin on vuosien varrella tehostettu. Mutta ei. Tuttavissani on pari innokasta ruotsifania, jotka osaavat hyvin ja ovat kovasti sitä mieltä, että pakkoruotsi on "just hyvä", mutta kaikille lopuille numeroidenkin osaaminen ruotsiksi on haastavaa.
5. Fyysinen turvallisuus. Ainahan koulukiusaamista on ollut, enkä minäkään siltä säästynyt. On minulla kuitenkin kaikki hampaat tallella. On jännää kuunnella vierestä, kun nuoremmat kaverit vertailevat tekohampaitaan osoittelemalla suuhunsa, että tämä, tämä ja tuo hammas on posliinia. He vielä ovat keskimääräistä älykkäämpiä, leppoisia ja muutenkin sellaisia, ettei heillä ole tapana aloittaa tappeluita.
He eivät edes miellä tulleensa mitenkään erityisesti kiusatuiksi, vaan sellaista se nyt vaan on, koulunkäynti. Jätän lukijoille kotitehtäväksi pohtia, mistä tämä muutos johtuu, mutta sanottakoon, että näiden kavereiden mielestä monikulttuurisuus ei ole rikkaus.
Lopuksi osa 3, eli asioita, joiden normaaliusstatus on jo murtunut, mutta jotka ovat yhä arkipäivää ihan vain sen takia, että kaikki ihmiset eivät ole vielä ehtineet kehitykseen mukaan.
1. Kahvi. Kahvi on pahaa, se kellastuttaa hampaat ja se pitää erikseen valmistaa. Energiajuoma on raikasta ja trendikästä ja nykyään siitä on saatavilla hyvänkinmakuisia vaihtoehtoja.
Kahvi raaka-aineena ei toki ole poistumassa. Starbucks-tyyppiset kahvilat ja niissä juotavat kalliit erikoiskahvit pitävät varmasti pintansa. Sen sijaan kotona pelkäksi kofeiininlähteeksi keitettävä peruskahvi poistuu, koska se on energiajuomaan verrattuna yksinkertaisesti vanhentunutta teknologiaa.
Voin toki olla väärässäkin. Voi olla, että kofeiiniriippuvuuden kymmenvuotiaina ES:llä hankkineet nuoret tarvitsevat aikuisina vahvempia aineita, jolloin kahvin suosio vain kasvaa entisestään. Saa nähdä.
2. Savukkeet. En suinkaan tarkoita, että tupakkatuotteiden käyttö vähenisi. Ainoastaan poltettava muoto poistuu ja korvautuu nuuskatyynyillä.
Mietitäänpäs Suomen lainsäädäntöä. Savukkeita saa myydä, mutta ei alaikäisille. Nuuskaa saa tuoda Ruotsista omaan käyttöön, mutta myydä ei saa kenellekään. Koska Torniossa ei kuitenkaan käytännössä kovin tarkasti valvota nuuskakuljetuksia, sitä tuodaan maahan rekkalasteittain myytäväksi.
Tupakkaharrastus aloitetaan yleensä roimasti alaikäisenä. Jos alaikäinen haluaa tupakkaa, on kaksi vaihtoehtoa. Joko hän pyytää jotain spurgua tuomaan kaupasta savukkeita, jolloin hän joutuu maksamaan reilusti hakupalkkaa ja ottamaan riskin, että spurgu häipyy rahojen kanssa tai tuo pelkkää muumilimpparia; tai sitten hän ostaa salakuljettajalta nuuskaa normaaliin hintaan, koska salakuljettajaa ei kiinnosta, minkä ikäisiä hänen asiakkaansa ovat.
Sitten, kun hän täyttää 18, savukkeisiin siirtyminen ei enää onnistu, koska nuuska on niin paljon vahvempaa, etteivät savukkeet enää riitä tyydyttämään nikotiininhimoa. Eipä kenelläkään ole mielenkiintoakaan siirtyä, koska savukkeita voi polttaa vain erikseen määrätyillä ja koko ajan harvenevilla alueilla, kun taas nuuskatyynyjä voi imeskellä missä ja koska tahansa.
3. Mainos-TV. Ennen vanhaan, kun TV:stä tuli kiinnostava ohjelma, piti järjestää aikataulut niin, että voitiin olla lähetysaikaan TV:n ääressä katsomassa. Nykyään voi kännykällä merkata kiinnostavat ohjelmat suoratoistopalveluun niin, että ne voi katsoa seuraavan parin vuoden aikana, kun aikatauluun sopii. Koska yhä harvempi ihminen istuu TV:n ääressä parhaaseen katseluaikaan, mainosten vaikutus vähenee, ja sitä kautta vähenevät myös mainostajien lähetysajasta maksamat summat.
Kehitystä vauhdittaa sekin, että nykyään yhä harvempi laadukas sarja on nähtävissä ilmaisilta kanavilta, kun maksulliset kanavat tuottavat omat ohjelmansa eivätkä myy niitä muiden levitykseen.
Tulevaisuudessa selviävät lähinnä em. maksukanavat, joilla on omat tuotantonsa ja suoratoistopalvelunsa, ja yleisradiokanavat, joiden ei muutenkaan tarvitse murehtia rahoitustaan.
4. Kaupat. Siis fyysiset myymälät. Alkukesästä kävin ostamassa uudet farkut, sitä ennen taisin keväällä käydä ohimennen kirjakaupan alelaareja penkomassa. Muuten ei tule näin suoralta kädeltä mieleen, koska viimeksi olisin käynyt varsinaisessa kaupassa ruokakauppaa ja Kreetan matkamuistokauppoja lukuunottamatta. Miksi viitsisin, kun kaiken saa netistä? Aikaahan siinä menee, kun odottaa postin saapumista, mutta harvoin minä tarvitsen jotain sellaista, jota ei ehdi paria päivää odottaa.
Nykyään ruokakaupastakin saa tilattua netistä. Pari kertaa on tullut kokeiltua, kun on tarvittu iso lasti ja on ollut kiirettä tai flunssaa. Näppärää ja muutenkin kaltaiselleni sosiaalisesti rajoittuneelle pökkelölle oikein sopivaa.
5. Valtamedia. En nyt tässä tarkoita sitä, kuinka Hesarin ja Ylen punaviheragendaan kyllästyneet ihmiset siirtyvät porukalla lukemaan uutisensa kansallismielisemmiksi profiloituvista lähteistä. Onhan tuokin totta, mutta se on vain yksi osa koko ilmiötä. Vastaavasti Suomessa on merkittävästi ihmisiä, jotka hylkäävät valtamedian sen tunkkaisen persuagendan ja fasismin kanssa flirttailun takia ja siirtyvät lukemaan vihreämpää, vasemmistolaisempaa ja feministisempää vaihtoehtomediaa.
Kansan uutiset kyselee, että mihin tarvitaan MV-lehteä, kun oikea media on tällainen.
Vanhat uutisfirmat kaatuvat, kun ihmiset kautta linjan siirtyvät hakemaan uutisensa lähteistä, jotka aatteiltaan sopivat paremmin omaan maailmankuvaan. Ainoa, mitä vanhat, neutraaleiksi itsensä brändänneet firmat voivat tässä yrittää tehdä, on olla yrittämättäkään miellyttää kaikkia ja rohkeasti valita puolensa. Sekään ei toimi, koska vanha neutraali media ei voi mitenkään olla yhtä räväkkä kuin uusi aatteellinen media, ellei halua vuotaa toisesta päästä ulos enemmän asiakkaita kuin mitä toisesta päästä tulee sisään.
Lopulta kansa on jakautunut ryhmiin, jotka eivät yritä ymmärtää toisiaan sitäkään vähää kuin nykyään. Tai no, ei se vielä haittaa mitään. Ennemminkin ongelma on, että kansa jakautuu ryhmiin, jotka eivät edes tiedä toistensa olemassaolosta. Sitten meillä onkin maa täynnä porukkaa, jolle erimielisen kohtaaminen ei ole jännä tilaisuus väittelyyn, vaan shokki ja järkytys, josta toipuminen vaatii safe spacen ja vertaistukea. Yritä siinä sitten saada mitään järkevää aikaiseksi.
Päiväkotia ehdittiin kokeilla kaksi päivää yhteensä neljän tunnin ajan, ennen kuin iski se, mistä aina varoitellaan. Ankara ripulioksennustauti siis. Ei minuun, mutta naisväkeen. Piti minunkin sitten ottaa viikonloppu sairaslomaksi, koska emännälle tulee merisairauskohtauksia sohvalla maatessaankin.
Kummaa byrokratiaa tuo saikkujuttukin. Lääkärintodistus pitää ottaa lapsen eikä emännän nimellä, että minä saan olla poissa töistä, koska johtoportaan mielestä sairas lapsi vaatii hoivaa, kun taas emännän sairaus ei ilmeisesti kuulu minulle millään lailla. Todellisuudessahan terveen vauvan hoitaminen ei ole merkittävästi lokoisampaa kuin sairaankaan, kun taas emännän sairastaminen vaikeuttaa asioita aika oleellisesti.
Asiaan. Presidentinvaalit ovat tulossa. Ajattelin, että tekisin taas samanlaisen vaalikonepostauksen kuin olen aiemmin tehnyt kunta-, eduskunta- ja eurovaaleista, eli kävisin kysymykset yksitellen läpi ja sitten esittelisin minulle tarjotun ehdokkaan. Sitten totesin, etten jaksakaan. Onhan tuo jo tehty kolmeen kertaan, ja samat kysymykset niissä pyörivät.
Laura Huhtasaarta ne minulle tarjoaisivat kumminkin. Eihän näissä vaaleissa ole kuin kaksi ehdokasta: Huhtasaari ja kaikki muut. Meinaan vaan, että presidentillä ei nykyään ole sen merkittävämpiä tehtäviä kuin puheiden pitäminen, ja nyt valitaan se, puhutaanko niissä puheissa Suomesta vai Suomen kansainvälisestä vastuusta.
Onhan siellä tietysti Paavo Väyrynen, joka on sen mittaluokan poliittinen supertähti, että häntä tullaan tietyissä piireissä äänestämään vielä 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin, mutta jos vanhempani eivät äänestäneet häntä valtaan silloin, kun hän vielä oli keski-ikäisyytensä voimissa, en minäkään taida jaksaa. Vähän sama juttu kuin se, etten minä enää tässä iässä jaksa ruveta fanittamaan Madonnaakaan, vaikka hänellä onkin muutamia hyviä biisejä.
Mutta joo, nyt ei ole kyse niinkään siitä, ketä äänestäisin, vaan siitä, kannattaako vaivautua äänestämään lainkaan vaaleissa, joiden lopputuloksella ei ole käytännön merkitystä ja joissa virkaatekevän presidentin kannatus huitelee lukemissa, joille Vladimir Putinkin olisi kateellinen. Senkään takia en viitsi tehdä mitään syväluotaavaa vaalikonetekstiä.
Onneksi äänestyspäätöksen voi tehdä helpommallakin metodilla. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että kun valitsee äänestettävänsä, ei kannata keskittyä vain siihen, mitä ehdokas itse sanoo. Asiansa osaava poliitikko osaa kyllä puhua vaikka pikkulasten syömisestä niin, että kuulija alkaa ennen pitkää pitää sitä kohtuullisena, järkevänä ja kannatettavana toimintana. Oleellisempaa onkin kiinnittää huomiota siihen, millaisilla argumenteilla häntä vastustetaan. Erityisesti siihen, ovatko vasta-argumentit järkevämpiä kuin ehdokkaan omat argumentit, vai ovatko ne pelkkää riehumista ja mölinää.
Esimerkiksi Huhtasaarta vastustetaan kivittämällä hänen ikkunansa rikki ja kutsumalla häntä "homohuoraksi" (mikä on sinänsä aika erikoinen syytös, ottaen huomioon, että hän ei ole profiloitunut erityiseksi seksuaalivähemmistöjen asioiden ja seksuaalisen vapaamielisyyden esitaistelijaksi, vaan niiden luulisi olevan juuri hänen vastustajiensa juttu).
En ainakaan muista kuulleeni, että edes vihervasemmiston suosikki ja äärioikeiston inhokki Pekka Haavisto, muista ehdokkaista puhumattakaan, olisi joutunut kärsimään tuollaisesta. Voidaan siis päätellä, että Huhtasaarella on kaikkein väkivaltaisimmat ja vähäjärkisimmät vastustajat. Ja koska hänen vastustuksensa on tuota tasoa, eikä häntä vastaan keksitä muita asiaperusteita kuin kreationismista jauhaminen ja puolivillaisia logoplagiointisyytöksiä, voidaan päätellä, ettei hän kovin väärässä voi olla. Minun on siis näissäkin vaaleissa mentävä paikalle ja äänestettävä Huhtasaarta, jos ei muuten niin ihan vaan tuon porukan kiusaksi.
Eihän Huhtasaarikaan täydellinen ole. Mainittu kreationismi edustaa harhaista maailmankuvaa, mutta toisaalta Haaviston siviilipalvelustaustakin edustaa harhaista maailmankuvaa, eivätkä hänen äänestäjänsä näytä pitävän sitä merkittävänä ongelmana. Ehkä siis pieni kreationismikin voidaan katsoa läpi sormien. Lisäksi koiraihmiset ovat aina vähän epäilyttäviä.
Kissat ovat parempia.
Eipä täydellistä ehdokasta olekaan, ainakaan ennen kuin itse lähden ehdolle. Sitä odotellessa, näillä mennään.
Pahoittelen, jos tekstissä on kirjoitusvihreitä. Prkl kun nykyään on pakko juoda saunakaljakin 5,5-prosenttisena, niin ei meinaa osua oikeisiin nappeihin. Eikö kukaan enää ajattele lapsia?
En olekaan vähään aikaan ottanut kirjoittaakseni lukijapyyntöjä. Katsotaanpa vaikka hakusanoja, joilla Bloggerin hallintapaneelin mukaan tänne on tultu viimeisen viikon aikana:
isomulkku tissit
Äh, antaa olla. Onneksi sisko kävi kylässä ja esitti toiveen, että kirjoittaisin jotain Jussi Halla-ahon valinnasta Perussuomalaisten puheenjohtajaksi. Noh, kirjoitetaan sitten siitä, mutta ei mennä siihen ihan vielä. Tämä aihehan on aika tylsä, koska koko juttu meni oikeastaan ainoalla mahdollisella tavalla. Valituksi tuli ehdoton ennakkosuosikki; muut puolueet ilmoittivat saman tien, että me ei leikitä Jussin kaa; ja Soinikin totesi saaneensa jo Persuista irti kaiken saatavissa olevan henkilökohtaisen hyödyn ja että on aika jatkaa matkaa. Yllättävää oli lähinnä vain se, että Soini sai suostuteltua mukaansa niinkin paljon jopa Halla-ahon lähipiiriläisiä.
Mielenkiintoisempi aihe on, että eiväthän Persut olleet ainoa puolue, joka puheenjohtajaansa vaihtoi, vaan sama kävi myös Vihreissä. Siellä valituksi tuliTouko Aalto huolimatta siitä, että monet vihreät olivat etukäteen ilmoittaneet pettämättömällä vihreällä logiikalla, että koska sukupuolella ei saa olla merkitystä puheenjohtajan valinnassa, pitäisi äänestää nimenomaan naista sen varmistamiseksi, että valituksi tulee nainen naiseudestaan huolimatta.
Touko on oikein hyvä valinta Vihreille. En tietenkään tarkoita sitä absoluuttisesti tarkasteltuna - olin artikkelin testin mukaan vain 18,5 %:sesti hänen kanssaan asioista samaa mieltä - vaan Vihreiden omalla mittapuulla, ja parasta Toukossa onkin, että hän ei ole Emma Kari. Emman muistamme siitä, kun hän talvella kävi karkoituspäätöstä vastustavien turvapaikanhakijoiden leirissä ja kertoi löytävänsä sieltä naisia ja lapsia, vaikka kameraan ei sattunutkaan tallentumaan muita kuin karvaisia äijänköriläitä.
Reiluuden nimissä on toki todettava, että Emmalle irvailu tästä aiheesta on ollut vähän liian ankaraa. Tuohan on ihan ymmärrettävä virhe, joka olisi voinut tapahtua kenelle tahansa. Meinaan vain, että jos tyyppien toimintametodi on "me ei aleta, ellei vaatimuksiimme suostuta", en minäkään välttämättä heti tunnistaisi heitä aikuisiksi miehiksi.
Mutta joo, Halla-ahokin kirjoitti jo yli kymmenen vuotta sitten vihreistä, että he ovat joko tyhmiä tai epärehellisiä. Heidän mielipiteensä ovat toisistaan irrallisina ihan hyväksyttäviä, mutta yhdistettyinä ne muodostavat niin ristiriitaisia ja epäloogisia kokonaisuuksia, ettei heitä kerta kaikkiaan voi ottaa vakavasti. Hän antoi pari esimerkkiä, jotka jätän toistamatta tässä, ja huomasin, että onhan niitä vuosien varrella tullut lisääkin.
Esimerkiksi se, että Emma Kari ja ex-pj Ville Niinistö ovat aktiivisesti olleet vastustamassa Rautatientorin mielenosoittajien karkoitusta. On sinänsä ihan hyväksyttävä mielipide, että turvapaikan myöntämisen kriteerit ovat liian tiukat, ja ymmärrän jopa senkin, jos jonkun mielestä turvapaikka pitäisi antaa automaattisesti jokaiselle sitä pyytävälle. Ei siinä mitään.
Kriteerit nyt kuitenkin ovat mitä ovat, ja Rautatientorin mielenosoittajat ovat järjestään porukkaa, joiden tapaus on käsitelty useaan otteeseen eri tasoilla ja hylsy on napsahtanut joka ikinen kerta. Valtio on siis vakaasti sitä mieltä, että kyseiset tyypit eivät turvapaikkaa tarvitse, ja ainoa todiste tarpeesta on hakijoiden oma sana. Jos siis heille myönnettäisiin turvapaikka, käytännössä sitä ei voitaisi enää evätä keltään muultakaan, koska totta kai jokainen turvapaikanhakija ilmoittaa tarvitsevansa turvapaikan, ja hakijan oma sana jouduttaisiin katsomaan painavammaksi todisteeksi kuin mikään viranomaisten tutkimus.
Emma ja Ville ovat siis loogisesti sitä mieltä, että ainuttakaan turvapaikanhakijaa ei saa palauttaa. He kuitenkin vastustavat vain karkoituksia, eivätkä kallista, raskasta ja aikaavievää hakuprosessia. Toisin sanoen he ovat sitä mieltä, että on hyvä idea istuttaa hakijoita puolitoista vuotta tyhjän pantteina vastaanottokeskuksissa ja maksaa siitä riemusta miljarditolkulla rahaa, joka muuten tulisi käytettyä kaikenlaiseen humpuukiin, kuten vaikka koulutukseen tai terveydenhuoltoon.
He ovat myös sitä mieltä, että hakemuksiin saa antaa kielteisiä päätöksiä, joista saa sitten tehdä valituksia, joihin niihinkin saa antaa kielteisiä päätöksiä. Ainoa asia, mitä he vastustavat, on kielteisten päätösten toimeenpano.
Eikö olisi sekä turvapaikanhakijoiden että veronmaksajien kannalta järkevämpää vastustaa koko turvapaikanhakuprosessia ja vaatia, että turvapaikka annetaan automaattisesti kaikille, jos kerran lopputulos olisi joka tapauksessa sama?
Loogisesti orientoitunut tarkkailija saattaisi kehittää salaliittoteorian, jonka mukaan vihreät itsekin ymmärtävät, ettei Suomen talous kestäisi sitä tulijavirtaa, jonka heidän ajamansa politiikka aiheuttaisi, ja siksi he räksyttävätkin vain räksyttämisen ilosta siinä uskossa ja toivossa, ettei heitä kuitenkaan oteta vakavasti.
Itse en usko tuohon. Minulle on tullut Vihreistä kuva puolueena, jossa aina joku saa jonkin hyvänkuuloisen idean, ja kaikki muut innostuvat heti, että "joo, tuota me ruvetaan ajamaan!", eikä kukaan pysähdy hetkeksikään miettimään, miten uudet ideat sopivat yhteen toistensa, Vihreiden aiempien linjausten, tai yhtään minkään muunkaan kanssa.
Asiaan. Halla-ahostahan minun piti kirjoittaa, eikä vain jäädä haukkumaan Vihreitä. Eipä tässä juuri ole mitään, mitä ei olisi jo muualla sanottu moneen kertaan. Soini käytti Perussuomalaisia hyväkseen edetäkseen urallaan, eikä siksi riskeerannut ministerikelpoisuuttaan ajamalla niitä asioita, joiden takia Persuja ylipäätään äänestettiin. Asian kääntöpuolena Persujen kannatus romahti, koska meillä oli jo riittävästi isohkoja konsensuspuolueita, eikä neljännelle samanlaiselle enää riittänyt kysyntää eikä markkinaosuutta.
Koska puoluekentän ideologian kulmakivenä ei ollut Soinin henkilökohtaisen uran edistäminen, kenttä äänesti valtaan miehen, jolta tohtii odottaa muutakin. Asia tuskin tuli yllätyksenä kenellekään, edes Soinille. No, Hesarin toimittajille ehkä.
Toimittajathan ovat viime aikoina ruvenneet jopa pitämään Soinista ja hänen hovistaan. Toimittajathan eivät halua, että Persut muuttuisivat sopuisammaksi ja sävyisämmäksi yhteistyö- ja vastuunkantopuolueeksi, vaan että se kuihtuisi ja katoaisi kokonaan pois häiritsemästä hyvää systeemiä. Viime aikoina Soini on tässä tavoitteessa parhaansa mukaan auttanut. Halla-ahon valinnan myötä heille tuli mieleen, ettei niin taida käydäkään, ja vanha "pimeyden aikakausi"-retoriikka palasi journalismiin.
On se vaan liukas ryökäle. Että kehtaakin suostua kaikkiin vaatimuksiin. Ihan kiusallaan sen teki, että hänet olisi pakko heittää ulos koulukiusaustyylisesti, eikä millään asiaperusteella. Ja olisihan se nyt pitänyt itsekin tajuta, ettei järkiperäisellä maahanmuuttokriittisyydellä ole mitään sijaa nykyeurooppalaisessa päätöksenteossa, ja vetäytyä ihan itse vähintään oppositioon tai mieluumin kokonaan pois politiikasta, julkisuudesta ja kaikesta interaktiosta muiden ihmisten kanssa.
Kyse on nimenomaan heittämisestä, sillä perussuomalaiset pakottivat hallituskumppanit siihen. Itse he eivät suostuneet lähtemään. Halla-aho teki kaikkensa, että perussuomalaiset saisivat marttyyrin viitan.
Ja sitten vielä vaati, että hallitusohjelmaa noudatettaisiin, jolloin kävi ikävästi ilmi, ettei esim. Soinin kanssa sovittuja maahanmuuttolinjauksia ollut ollut tarkoituskaan toteuttaa, vaan ne oltiin vain nimellisesti kirjoitettu ylös ihan vaan persuäänestäjien hiljentämiseksi.
”Pääministeri ilmoitti hetki sitten, että maahanmuuttoa koskevien kirjausten nykyistä tarkempi noudattaminen ei ole mahdollista, ja ettei edellytyksiä hallitusyhteistyön jatkumiselle ole.”
Että sellaista. Mitenkäs tästä eteenpäin? Soinin tukijoukot ovat perustamassa uutta puoluetta. Uuden "Sininen tulevaisuus"-puolueen pääteesit ovat:
1. Aurinkokuningas Soinin totteleminen,
2. Aurinkokuningas Soinin poliittisen uran edistäminen,
3. Demokraattisen prosessin määrittäminen "vallankaappaukseksi",
4. Perussuomalaisille tärkeisiin teemoihin suhtautuminen "nollatoleranssilla",
5. Hallituksessa istuinten lämmittäminen Keskustan ja Kokoomuksen armosta ja ehdoilla.
Tämä kun yhdistetään siihen, että vaaleissa he voivat vokotella äänestäjiä käytännössä pelkästään Perussuomalaisten vanhasta äänestäjäkunnasta, en ennusta puolueelle kovinkaan pitkää tai loistokasta tulevaisuutta. Vastaavasti Persuista saattaa tämän myötä tulla taas ihan varteenotettava vaihtoehto.
Ainakin minulle Halla-aho sopii, koska tämän artikkelin testin mukaan olen hänen kanssaan asioista 83,3 %:sesti samaa mieltä. Kun nyt puolueidensa johdossa ovat Jussi Halla-aho ja Touko Aalto, olen heidän kanssaan yhteensä jopa 101,8 %:sesti samaa mieltä, ainakin näin vihreällä matematiikalla. Ei ollenkaan paha.
Lopuksi toivotan lukijoilleni hyvää ja turvallista juhannusta. Sen kunniaksi laitan soimaan perinteistä juhannusmusiikkia:
Olen havainnut erään epäkohdan nykyajassa. Ennen vanhaanhan kun ihmiset eivät muuttaneet muille paikkakunnille, lapsia tehtiin enemmän ja muutenkin suvut olivat suurempia ja tiiviimmin yhdessä, myös pieniä lapsia pörräsi ympärillä koko ajan. Niille laulettiin ja loruiltiin koko ajan, jolloin myös ne, joilla ei henkilökohtaisesti lapsia ollut, altistuivat lauluille,leikeille ja muulle sellaiselle, joita tässä kutsun kokonaisuutena pikkulapsikulttuuriksi. Kun nuoret saivat seurata sitä sivusta aikuisuuteen asti, asia oli hyvässä muistissa sitten, kun he itse saivat jälkikasvua. Samalla vanhat kansanperinteet pysyivät voimissaan.
Nykyään on toisin. Suurin osa kokemuksistani pikkulapsikulttuurista on ajalta, jolloin olin itse pikkulapsi, eikä se siis ole kovin tuoreessa muistissa. Kun asia tuli ajankohtaiseksi, tajusin, etten muistanut mitään tuutu- tai lastenlauluja kuin pätkittäin. Eikä muistanut emäntäkään. Emäntä ratkaisi ongelman kaivelemalla Youtubesta videoilla ryyditettyjä ammattilaulajien esittämiä versioita vanhoista lastenlauluista, mutta yöllä, kun virikkeitä pitäisi vähentää ja kämppää pimentää, tuo ratkaisu ei toimi. Pitäisi osata itse.
Eräs työkaveri kertoi ratkaisseensa ongelman laulamalla vauvalleen hempeällä äänellä Petri Nygårdin sanoituksia. Eihän senikäinen sanoja tajua, joten pääasia on, että ääni on unettava.
Niinpä minäkin sitten rupesin lauleskelemaan sellaisia lauluja, joita osaan. En sentään mitään Nygårdia, vaan yritän valikoida lauluni sen mukaan, että ne kuuluukin laulaa tasaisella ja rauhallisella äänellä, eikä tarvitse mitään suuria kieuntaskaaloja, vaan äänenvoimakkuudeksi riittää, että saa rintakehän mukavasti värisemään.
Ensin tällainen klassikko:
Pidän lauluista, joissa kerrotaan tarinaa, koska sellaisten sanat on suhteellisen helppo muistaa. Liikaa pituuttakaan niillä ei olisi hyvä olla. Niinpä tietysti vähän Johnny Cashia:
Erityisesti mieltäni lämmittävät tarinat, joissa öykkäri saa selkäänsä, ja sellaisissa on Jim Croce kunnostautunut parillakin kappaleella:
Sitten pari sellaista, jotka ovat olleet suosikkejani niin kauan kuin muistan, eli jotka voitaisiinkin luokitella lastenlauluiksi:
Tuo CCR:n kappale toki on käsittääkseni lastenlauluksi tarkoitettukin. Sitten vähän lisää suomalaista:
Noin, onhan tuossa jo lista. Jos ei lapsi tuon aikana nukahda, ei se sitten ole ihan heti nukahtamassakaan, eli uusi yritys parin tunnin päästä. Tuli aika vähäsisältöinen kirjoitus, koska olen muutaman tunnin päästä lähdössä reissuun, ja halusin nyt edes jotain rykäistä teille tänne siksi ajaksi. Laitetaan loppuun vielä pari kappaletta, joiden opettelu, tai paremminkin muistiinpalautus, on minulta vielä kesken:
Kauankohan siitä oikein onkaan, kun viimeksi olen tehnyt musiikkipostauksen? No, ehkä tällä taas pärjää vähän aikaa.
Blogger päätti sitten omin päin poistaa linkkilistani tuosta oikeasta reunasta. Toivottavasti muistin kaikki, kun rakensin sen uudestaan. Lisäsin pari uuttakin.
Mutta joo, viime aikoina onkin taas tullut kirjoiteltua vakavista aiheista. Aiheista, joista kaikki muutkin puhuvat ja vielä julkisuudessa. Eihän sellaista jaksa. Niinpä ajattelin pitkästä aikaa olla omaperäinen ja puhua ihan vaan itsestäni.
Seurailen epäsäännöllisesti muutamaa Tumblr-blogia. Kyseisen blogialustan julkaisumuoto poikkeaa huomattavasti Bloggerista siten, että siinä, missä Blogger on suunniteltu pitkille esseemuotoisille päivityksille, Tumblr soveltuu paremmin lyhyihin nopeisiin päivityksiin ja blogistien väliseen dialogiin ja muiden päivitysten levittämiseen. Tumblria voisikin kuvailla Bloggerin ja Twitterin välimuodoksi.
Siellä kiertää silloin tällöin kysymyslistoja, jotka blogistit julkaisevat, ja lukijat voivat sitten laittaa kommenttina numeron kysymyksiin, joihin he haluavat blogistin vastaavan. Kerran tällaiseen listaan jo vastasinkin vuosi sitten, kun kyseltiin musiikkiin liittyviä mieltymyksiä. Nyt on sitten vuorossa enemmän tai vähemmän etäisesti suomalaiseen elämänmenoon liittyviä kysymyksiä. Katsotaanpas:
1. Oletko ikinä käynyt lätkämatsissa?
Tästä olen tainnut pariin kertaan kertoa ennenkin, mutta olenhan minä. Se tapahtui noin 20 vuotta sitten, kun olimme yläasteella saaneet koulusta vapaaliput Seinäjoen Kiekon peliin. En muista, ketä vastaan he pelasivat, olisikohan ollut Rovaniemeä tai Kuopiota. Toisen puoliajan jälkeen Seinäjoki johti 2-1 ja oli hyvä meininki. Kaverit kyllästyivät tässä vaiheessa ja päättivät lähteä kotiin, mutta itse olin sitä mieltä, että kun nyt tänne asti on vaivauduttu, niin katsotaan sitten loppuun asti. Lopulta Seinäjoki sitten hävisi 8-2.
Sen jälkeen en olekaan käynyt matseissa, koska vaikka minua jostain kumman syystä kiinnostaisikin värjötellä jäähallissa puolitoista tuntia, ei se kuitenkaan niin suurta riemua ole, että jaksaisin Seinäjoelle asti ihan vain sen takia lähteä.
Kun nyt tuli jääkiekosta puhe, emäntä osti Anttilan loppuunmyynnistä NHL 16 -pelin X-boxille. Siinä on niin hyvät grafiikat, että välillä tuntuu ihan siltä kuin katsoisi lätkää TV:stä, ja koko ajan taustalla puhuvien selostajien pulinaa on ilo kuunnella, koska se toimii saumattomasti ja kuvaa pelin kulkua tarkasti ja järkevästi. Peliä varten on nauhoitettu oikeiden NHL-selostajien puhetta ties kuinka monta sataa tuntia.
Parastahan pelissä on se, ettei se rajoitu vain NHL:ään, vaan mukana on maajoukkueita sekä monen pienemmän maan kansalliset liigat, myös Suomen. Kerran pelasimme niin, että minä olin Tappara ja emäntä HIFK, ja minä voitin 8-2. Se taisikin olla ainoa matsi, jonka tähän mennessä olen voittanut. Ja samat NHL-juontajat kehuvat jenkkienglanniksi, kuinka TamPheere pieksee HellSinkhiä.
KHL pelistä jostain syystä puuttuu, ja emäntä kiroaakin, kun ei pääse pelaamaan Jokereilla.
2. Tykkäätkö salmiakista?
Kovasti, ja mitä vahvempaa, sen parempi.
Joskus ostin Poppamiehen salmiakkikarkkeja, jotka ovatkin sitten niin tulisia, että luulisi riittävän kenen tahansa makuun. Olin vain kovasti pettynyt, koska niiden tulisuus ei perustu salmiakkiin, vaan chiliuutteeseen, joka ei ole sama asia.
Salmiakki on hyvää oikeastaan kaikissa muodoissaan, vaikka ulkomaalaiset eivät sitä aina tajua. Suurta huviahan on juottaa ulkomaalaisille salmiakkikossua ja katsoa heidän reaktioitaan. Sellaisen mielenkiintoisen havainnon olen kyllä tehnyt, että puolalaiset ovat aivan hulluina siihen.
Puolalaiset ovat muutenkin aivan huippuporukkaa. Edellisestä kirjoituksestani tulikin mieleen, kun joskus he kysyivät minulta, millaisia puolalaisvitsejä Suomessa kerrotaan. He ovat tottuneet siihen, etä kaikki pilkkaavat heitä, ja olivat iloisia ja suorastaan kiitollisia, kun kerroin, ettei meillä juuri ole puolalaisvitsejä, venäläis- ja ruotsalaisvitsejä vain. Yhden kyllä keksin pitkän miettimisen jälkeen:
Kylmän sodan aikana, kun USA:lla ja Neuvostoliitolla oli omat avaruusohjelmansa ja kilpajuoksu avaruuteen oli kuumimmillaan, myös Puola päätti osallistua ja perustaa oman avaruusohjelmansa. He onnistuivatkin kehittämään oman raketin ja laukaisivat sen matkaan. Laukaisu sujui hienosti ja raketti kohosi sadan metrin korkeuteen ongelmitta, mutta sitten siitä loppui hiili.
Oli heidän mielestään hyvin hauska.
3. Urheiletko? Jos kyllä, mikä laji?
En, ellei Counter-Strikeä lasketa. Kuntoilen ja treenaan paljonkin, mutta urheilu kilpailumielessä ei ole koskaan kiinnostanut. Minulla kun ei satu olemaan juuri minkäänlaista kilpailuviettiä.
Onhan voittaminen toki kivaa, mutta ei niin kivaa, että se maksaisi kaiken sen vaivan, mitä urheilussa voittamiseen vaaditaan. Jos kuitenkin urheilisin ja minulta joskus menisi olympiakulta, maailmanmestaruus tai muu vastaava sivu suun, en koskaan näyttäisi tältä:
Minähän menisin vastustajien luo naureskellen, että olipas hyvä matsi, mennään kaljalle suihkun jälkeen, minä tarjoan ja Artjuhinille tarjoan kaksi, kun niittasi minut laitaa vasten niin hyvin, että vieläkin särkee.
Tällä asenteella tuskin päästäisiin piiritasolta ylöspäin, vaikka muuten olisi kuinka lahjakas tahansa.
4. Kuinka usein saunot?
Pari kertaa viikossa. Yleensä kerran emännän kanssa viikonloppuna, ja toinen kerta on sitten spontaanisti arkena päivällä, jos istuskelen yksin kotona eikä ole parempaakaan tekemistä.
Saunominen on kyllä mahtavaa. En voi käsittää, miksi sitä ei olla saatu markkinoitua ulkomaille. Vähän sama juttu kuin astiankuivauskaappien kanssa: suorastaan startrekmaisen ylivertaista teknologiaa, jota ei kuitenkaan vaan oteta muualla käyttöön, koska nyblkjoinolgnaa. Toisaalta onhan se hauska tunne, kun nettipeleissä sanoo uusille tuttavuuksille, että sori, nyt pitää mennä, kun sauna on valmis, ja sitten ne kyselevät ihan vakavissaan, että olenko joku miljardööri vai miten minä elän jossain ökykartanossa, jossa on oikein oma saunakin. 5. Oletko aamuihminen?
Niin, minähän olen viimeiset 8 vuotta tehnyt töissä pelkkää yövuoroa. Työni on lähes kaikilla kriteereillä arvioiden ihan perseestä, mutta se etu siinä on, että sitä voi tehdä yöllä. Juuri se onkin se oleellinen kriteeri, jolla olen työpaikkani valinnut. 6. Mielipide suomitumblrista
Yhteenveto Suomitumblrista:
Mutta ei siitä sen enempää, koska emme ole nyt Tumblrissa vaan Bloggerissa. Suomibloggerissa vaikuttaa olevan mukavasti variaatiota sekä vahvat ja fiksut yhteisöt. Edelleen olisi toki kiva, että asioista eri tavoin ajattelevat kävisivät enemmän lukemassa ja kommentoimassa toistensa blogeja, eivätkä vain pyörisi samanmielisten joukoissa. Haluan vihervasureita väittelykumppaneiksi.
7. Fazerin suklaa vai pandan lakritsa?
Minä syön paljon kaikkea makeaa, mutta jos valita täytyy, kyllä se on suklaa.
Edellisen tekstini kommenteissa vakiolukijani Cheek on paskaa muistutti, että sana "suklaa" on itse asiassa lainasana nahuatlista, atsteekkien kielestä. Samoin kuin "tomaatti" ja perunan vierasperäinen lempinimi "potaatti". Aika jännää.
8. Lempi suomalainen biisi
Onkohan tuo kysymys kieliopillisesti aivan oikein? No mutta kumminkin:
9. Silmien ja hiusten väri
Vihreänruskeat ja keskiruskeat.
10. Oletko koskaan kattonut salkkareita?
Joo, silloin, kun se alkoi. Tuskin minä muuten olisin ruvennut, mutta lukiossa satuttiin juuri silloin käsittelemään saippuaoopperoita äidinkielessä (älkää kysykö miksi), ja käskettiin katsoa jotain.
Olisinkohan vajaan vuoden verran ehtinyt katsoa. Sitten lähdin armeijaan, TV:n katselu keskeytyi vuodeksi, enkä enää koskaan tullut palanneeksi sarjan pariin.
11. Mihin maihin olet uskaltanut rakkaasta kotimaasta lähteä?
Muistellaanpas. Kerran olen käynyt Uumajan satamassa ja kerran Tallinnassa, mutta ne eivät ole ns. varsinaisia ulkomaita. Kerran olen käynyt Ranskassa, kerran Maltalla, kerranEgyptissä, kaksi kertaa Italiassa ja kolme kertaa Sloveniassa. Yksi noista Slovenian reissuista venähti sitten niin, että samalla tuli vietettyä viikko Kroatiassa. Sillä reissulla tuli myös pysähdyttyä jäätelöllä siinä kohdassa, jossa Bosnian raja tekee sellaisen pienen koukkauksen, että sekin maa saa vähän rantaviivaa; ja päiväretkellä Montenegrossa, jossa meille tultiinkin joka käänteessä puhumaan venäjää. Saattoi johtua ulkonäöstä, tai sitten siitä, että siellä vaan käy niin paljon venäläisiä, että se on järkevä oletuskieli.
Ensi kesänä serkku menee naimisiin Espanjassa, joten sinne silloin.
12. Onko sulla koskaan ollut suomalaisia idoleita/sankareita keitä olisit ihaillut suunnattomasti?
Eipä oikeastaan, eikä kyllä ulkomaalaisiakaan. En ole sellainen fanittajaluonne. Jos nyt jonkinlainen idoli pitäisi nimetä, olisi se kai Arnold Schwarzenegger. Tyyppi päätti teinipoikana ruveta maailman parhaaksi kehonrakentajaksi, ja voitti Mr. Universe- ja Mr. Olympia-tittelit useita kertoja. Sitten hän päätti muuttaa Amerikkaan, ruveta maailman kuuluisimmaksi filmitähdeksi ja mennä naimisiin Kennedyiden suvun jäsenen kanssa, ja niin vain nuokin onnistuivat. Sitten hän päätti ruveta osavaltionsa kuvernööriksi, eikä siinäkään mitään ongelmaa ollut. Amerikan presidentiksi asti hän ei vielä ole päässyt, mutta sekin johtuu ainoastaan siitä, että Amerikan perustuslain mukaan presidentin pitää olla syntyperäinen amerikkalainen.
Ei tule mieleen vastaavia suomalaisia. No, Simo Häyhä oli aika kova.
13. Mitä tekisit jos voittaisit lotossa?
Ihan ensimmäinen refleksini olisi soittaa pomolle, että tämä poika jää tästä sekunnista lähtien eläkkeelle. Seuraavaksi ryhtyisin katselemaan myynti-ilmoituksia mukavan syrjäisistä maalaiskartanoista. Emännälle saattaisin muistaa mainita voitosta siinä vaiheessa, kun nimet ovat kauppasopimuksessa.
14. Oletko käynyt Ahvenanmaalla?
En, valitettavasti. Kiinnostaisi kyllä käydä. Siellä on kangaskäärmeitä ja apolloperhosia.
On aika tavallista, että länsimaista, kuten Suomesta, matkustetaan lomalle Brasiliaan. Brasiliassahan paras tapa viettää loma on maata rannalla ottamassa aurinkoa, koska niin huumesotien taistelukenttinä toimivissa kaupungeissa kuin myrkyllisten käärmeiden, hämähäkkien ja perhosentoukkien täyteisissä viidakoissa on odotettavissaoleva elinaika noin kymmenen sekuntia.
Lonomia obliqua, brasilialaisen perhosen toukka, jonka piikit ovat tappavan myrkyllisiä.
Sitten siellä örvelletään illat kännissä ja päivällä saadaan ihosyöpä, mutta se on normaalia meininkiä. Siihen osataan suhtautua rationaalisesti. Paikalliset törmäävät ilmiöön miljoonia kertoja vuodessa, joten se ei aiheuta ihmetystä. Joskus sitten käykin niin päin, että brasilialainen tulee turistiksi Suomen uimarannoille, mikä on sekä luonnon- että järjenvastaista ja aiheuttaa kulttuurishokkeja sekä järkyttyneisyyttä puolin ja toisin.
Brasilialaisnainen oli kuullut, että Helsingissä on nudistiranta, ja päätti kokeilla, kun Brasiliassa niitä ei saa olla. Artikkelissa ei ole kuvaa, mutta annetaan vahvasti ymmärtää, että hän oli muutamaa pykälää vetävämmän näköinen kuin ne harvat naiset, joita Suomen nudistirannoilla on totuttu näkemään.
Irstaat setämiehet piirittivät naisen salamannopeasti ja yrittivät tehdä lähempää tuttavuutta. Nainen sai tarpeekseen ja livisti vartissa. Miehet eivät onneksi enää seuranneet, vaan tyytyivät runkuttelemaan keskenään. Mikäpäs siellä olikaan jätkäporukalla munia hinkata, kun ei paikassa ketään muuta naista ollut häiritsemässä tai häiriintymässä. Asia ei kuitenkaan jäänyt tähän, vaan soitettiin hätäkeskukseen ja tehtiin rikosilmoitus.
Ei asiassa muuten mitään, mutta eniten itseäni ihmetyttää poliisin kommentointi asiaan:
Loretan mukaan hänen kanssaan asioinut poliisi kummasteli, miten nainen oli päätynyt rannalle. ”Hän kysyi monta kertaa, enkö ymmärtänyt paikan olevan nudisteille ja huomautti, ettei nuorten ja kauniiden naisten ole normaalia mennä sinne”, Loreta kertoo.
Aha, selvä. Itse olen ymmärtänyt niin, että nudistit ovat tyyppejä, jotka tykkäävät olla alasti, ja vastaavasti nudistirannat ovat paikkoja, joihin mennään olemaan alasti. Nudismin koko pointin pitäisi olla siinä, että alastomuus ei ole lähtökohtaisesti seksuaalista ja epäsopivaa, vaan ihmisten luontainen normaalitila. En siis oikein ymmärrä, mitä naiselta on poliisin mielestä jäänyt ymmärtämättä. Vähintään rannan tuntumassa olisi hyvä olla jokin varoituskyltti, että nudisti on määritelmän mukaan häiriintynyt peräkammarinpoika, joka ei ole tottunut näkemään nättejä naisia ja jota ei kannata mennä sellaisilla härnäämään, jos kerran asia noin on niin selvästi, että poliisinkin mielestä on asiallista viisastella siitä asiakkaille.
Sitten Ranskaan, jossa suhtautuminen on päinvastaista. Siellä on nyt kielletty burkinit muutamalta uimarannalta. Burkini siis on islamilaisten siveyssääntöjen mukainen uimapuku, joka näyttää tältä:
Nyt feministit ovat järkyttyneitä. Eivät siksi, että länsimaisessa nykyaikaisessa yhteiskunnassa jotkut katsovat tarpeelliseksi pukeutua noin uimarannalle, vaan päin vastoin siksi, että tuollainen pukeutuminen kielletään. Kertoo jotain patriarkaatin vallasta, että vähäpukeisuudesta tehdään lakisääteistä, tai jotain.
The Mayor of Cannes and the extremist secularism in parts of France and Europe are, in this instance, the other side of the coin to Saudi Arabia, Iran or, dare I say it, Daesh in Raqqa, where enforcement and regulation of women’s clothing and bodies is mandated by men acting in the name of the state.
Eli kun länsimaat kieltävät naisten uskontoperusteisen säkittämisen, se on ihan sama juttu kuin se, kun vanhoilliset muslimiyhteiskunnat kieltävät uskontosyillä paljaan pinnan näyttämisen. Molemmissahan on kyse vain siitä, että miehet päättävät, mitä naiset saavat päälleen laittaa.
The greatest causalities [sic] of Isis have been Muslims, and the banning of the burkini illustrates the extent to which France’s fundamentalist secularism is singling out the most visible and vulnerable group in society for blame.
Eli muslimit ovat Isiksen suurimpia uhreja. No joo, muslimialueillahan ne eniten riehuvat, ja asialliset muslimit kärsivät varmasti siitä, että heidät yhdistetään terroristeihin. Mutta että burkinikielto osoittaisi sen laajuuden, jolla Ranskan äärisekularismi erottelee kaikkein näkyvimmän ja haavoittuvaisimman vähemmistön muusta väestöstä?
Burkinikiellon tarkoitus on nimenomaan se, että sillä saadaan kyseisestä vähemmistöstä vähemmän näkyvä ja sitä kautta vähemmän haavoittuvainen. Jos vähemmistö ei vapaaehtoisesti halua luopua pronssikautisista asenteistaan ja käytännöistään, jotka estävät sen kehittymisen länsimaalaisilta vaadittavalle tasolle tai ylipäänsä millekään sellaiselle tasolle, jota voisi vakavalla naamalla sanoa sivistykseksi, on ihan ymmärrettävää, että valtio tekee päätöksen vähemmistön puolesta. Oli se sitten "äärisekularismia" tai ei.
Burkinien saatavuus ei tarkoita sitä, että musliminaiset olisivat vapaampia tekemään asioita. Se tarkoittaa vain, että nyt heitä voidaan alistaa useammassa paikassa.
Artikkelin kirjoittanut feministi on itsekin huivia käyttävä muslimi, ja toteaa vielä, että:
Choosing to conflate a cultural and religiously inspired mode of bathing attire – which women choose to wear to make them feel safe from the sexual gaze of society while partaking in a very ordinary pastime – with a terrorist group is a convenient “othering” of fellow citizens in times of national crisis.
Eli siis kulttuurisen ja uskonnon inspiroiman uima-asun - jota naiset päättävät käyttää ollakseen turvassa yhteiskunnan seksuaaliselta tuijotukselta tehdessään jotain ihan arkipäiväistä - yhdistäminen terrorismiin on näppärää kansalaistovereiden "toiseuttamista" kansallisen kriisin aikana. Selvä.
Tuosta muslimiystäviemme toiseuttamisesta voimme puhua joskus muulloin. Tänäänhän teemamme on vain vähäpukeiset naiset rannalla. Niinpä haluankin kiinnittää huomion tuohon "yhteiskunnan seksuaaliseen tuijotukseen".
Ymmärrän kyllä, mitä feministit ajavat takaa. Kaikki eivät tykkää, että aina ihmisten ilmoilla liikkuessaan saa tuntea kymmenien tuntemattomien miesten silmät perseessään. Joku saattaa ihan oikeasti haluta pukeutua peittävästi, ja ymmärrän sen. Kuten alussa mainitsemani brasilialaisnaisen tapaus osoittaa, joskus siihen on ihan hyvä syynsäkin.
Nyt vain on niin, että se, mitä yhteiskunnassa pidetään liian paljastavana, sopivana tai liian peittävänä pukeutumisena, ei ole vakio. Monissa Lähi-idän paikoissa nainen voi joutua pahoihin ongelmiin - jos ei lain, niin ainakin ahdistelevien miesten taholta - pukeutuessaan tavalla, jota Suomessa pidetään siveellisenä. Vastaavasti vaikkapa Itä-Euroopassa, jossa naiset ottavat kauneuden ja seksuaalisen viehätyksen paljon vakavammin kuin Suomessa, taas on aivan normaalia nähdä kaduilla naisia, jotka pistäisivät suomalaisen terassibongailijan yskimään kaljat rinnuksilleen välittömästi.
Naiset voivat saada paskaa niskaansa pukeutumalla joko liian paljastavasti tai liian peittävästi, mutta yleisesti ottaen liian paljastavalla pukeutumisella saa pahempia ongelmia kuin liian peittävällä. Poliisi sakottaa ja kaiken maailman pervot lähtevät perään. Liian peittävästi pukeutuvalle vain lähinnä naureskellaan yläasteella. Burkinit ovat tässä säännössä poikkeus, mutta siinä kyse ei ole niinkään liian peittävän vaatekappaleen vastustamisesta, vaan liian peittävää vaatekappaletta vaativan ideologian vastustamisesta.
Mitenkäs sopiva pukeutuminen sitten määritellään? No, miehethän sen päättävät, kuten yllä lainaamani feministi sanoi. Eivät kuitenkaan itsekseen diktatorisesti, vaan sen perusteella, miten naiset yleisesti pukeutuvat.
Yksittäisiä viheltelijöitä ja puskarunkkareita löytyy tietenkin jokaisesta yhteiskunnasta, mutta yleisesti ottaen paljaat polvet, navat ja olkapäät eivät herätä huomiota Suomessa. Se johtuu siitä, että suomalainen katukuva on niitä täynnä. Maailmalla on paikkoja, joissa niillä saa paljonkin epätoivottua huomiota, koska niissä ollaan totuttu, että naiset ovat verhottuja päästä varpaisiin. On ihan ymmärrettävää, että sellaisessa yhteiskunnassa nainen saattaa halutakin pukeutua peittävästi, kun vaihtoehdot ovat mitä ovat.
Alussa mainitsemani brassinainenkin olisi välttynyt ikävältä kohtaamiselta, jos suomalaisessa nudismiskenessä pyörisi enemmän naisia. Tapauksen poliisia lainatakseni, jos olisi normaalia, että nuoret ja kauniit naiset menevät nudistirannoille, sellainen nähtävyys ei enää herättäisi kenenkään huomiota.
Edellisen perusteella totean, että sopiva pukeutuminen naiselle on se, mitä miehet ovat tottuneet näkemään.
Joillekin rakkaille feministilukijoilleni saattaa tulla ensimmäisenä mieleen ruveta huutamaan minulle noin räikeän sovinistisesta lausahduksesta, mutta silloin heidän energiansa kohdistuu väärään suuntaan. Enhän minä sille mitään voi, että miehet kiinnittävät huomiota vetävännäköisiin naisiin ja pyrkivät lähentelemään sellaisia naisia, jotka he jollain epäoleellisella perusteella arvioivat helpoiksi kaadoiksi.
Jos feministit ovat oikeasti huolissaan "yhteiskunnan seksuaalisesta tuijotuksesta" ja naisten vapaudesta päättää, mitä päälleen laittavat, heidän pitäisi pyrkiä normalisoimaan vähäpukeisuutta. Juuri se, mikä on hyväksyttävä minimivaatetus, määrittää sen skaalan, jonka puitteissa naiset voivat pukeutua. Tietysti naisilla pitää olla oikeus pukeutua peittävästikin niin halutessaan, mutta mitä enemmän yhteiskunnassa on peittävästi puettuja naisia, sitä enemmän joutuvat paljastavasti pukeutuneet naiset kärsimään sellaiseen tottumattomien miesten huomiosta.
Laitetaan loppuun vähän asiaan täysin liittymätöntä musiikkia. Sabatonilta tuli uusi levy, joka onkin aika kova:
Ai hitto. Toivottavasti tästä tekstistä ei tullut kenellekään sellaista kuvaa, että mitenkään selittelisin, puolustaisin tai hyväksyisin satunnaisten ohikulkijoiden lähentelyä tai muuta peräänhuutelua. En kyllä itse muista Suomessa nähneeni, mutta olen kuullut, että sellaistakin tapahtuu. Jumalattoman noloa touhua. Jos harrastatte sellaista, lopettakaa heti.
Talvella kirjoitin siitä, kuinka joillain miehillä on erikoinen taipumus korostaa omaa miehisyyttään määrittelemällä itsensä täydellisen miehen arkkityypiksi ja vaatimalla muita miehiä käyttäytymään antamansa mallin mukaisesti. Taannoin taas kirjoitin pakkoruotsista, jonne blogistikollegani Ez kävi kommentteihin linkittämässä oman vastaavansa näyttääkseen, kuinka mielenkiintoiseksi pakkoruotsikeskustelu saattaa mennä. Erään kommentoijan argumenteissa vilahti sellainen väite, että ruotsia on osattava ihan jo senkin takia, koska se kuuluu suomalaisen yleissivistykseen.
Asiaa miettiessäni tajusin, että talvella kuvailemani ilmiö ei rajoitu pelkästään miehekkyyteen, vaan se on vain osa suurempaa kokonaisuutta.
Mietitäänpäs. Mitä yhteistä on ihmisellä, jolle on tärkeää, että muut pitävät häntä maskuliinisena alfauroona; ja ihmisellä, jolle on tärkeää, että muut pitävät häntä sivistyneenä älykkönä ja asiantuntijana? Nuo eivät edes ole toisiaan poissulkevia määritelmiä, vaan aivan hyvin voivat molemmat olla tärkeitä samalle ihmiselle.
Ennen kuin vastataan tuohon, mietitään, mitä yhteistä on seuraavilla tiedoilla/taidoilla:
- Miten autoon vaihdetaan renkaat,
- Kuka oli se ruotsalainen elokuvaohjaaja, joka teki elokuvia kuolemasta,
- Ruotsin kielellä kommunikointi, ranskasta ja latinasta vähintään joitain lausahduksia,
- Kuka on sadan metrin pikajuoksun maailmanmestari,
- Mikä on Thaimaan pääkaupunki,
- Miten erottaa lanttuperhosen kaaliperhosesta,
- Mikä bändi esitti kappaleen Smells like teen spirit, ja mitä kyseisen bändin keulamiehelle kävi,
- Miten silmänympärystät meikataan niin, että saadaan silmät näyttämään suuremmilta,
- Mikä on paitsio ja miten se eroaa eri peleissä,
- Ketkä kirjoittivat kirjat Tuntematon sotilas, Rikos ja rangaistus ja Ylpeys ja ennakkoluulo,
- Mitä tarkoittavat termit rekt ja gg.
Lisääkin keksisi. Ensivilkaisulla noilla ei näyttäisi olevan mitään yhteyttä, mutta tarkemmin mietittynä yhtäläisyyksiä löytyy kolme:
1. Nuo kaikki ovat oman erikoisalansa perustietoa.
2. Nuo kaikki kuuluvat jonkun mielestä yleissivistykseen.
3. Ihmiset, joiden mielestä nuo kuuluvat yleissivistykseen, ovat tyypillisesti kyseisen erikoisalan harrastajia tai ammattilaisia, tai muuten vaan aiheesta kiinnostuneita.
Ihminen, jolle on tärkeää, että häntä pidetään sivistyneenä, saattaa siis tuntea kiusausta eritellä tärkeä tieto turhasta sen perusteella, mistä itse on kiinnostunut, ja sitten arvioida muiden ihmisten sivistystasoa sen perusteella, paljonko he kyseisestä asiasta tietävät. Ehkä myös samalla haukkua asiasta kiinnostumattomia junteiksi ja vaatia heitä kiinnostumaan asiasta enemmän.
Ero miehekkyydestä jauhaviin miehiin on lähinnä vain siinä, mitä ominaisuutta pitää itsessään merkittävimpänä.
Tarkastellaanpa vielä hetken verran tiedon tasoja. Eiväthän nämäkään tyypit ihan kaikkea pidä yleissivistyksenä, ja toisaalta jotkut asiat ovat niin laajalti tunnettuja, ettei niiden tietämisellä oikein pääse pätemään. Huomaamme, että tietoa on yleissivistäjän maailmassa neljää eri tasoa:
1. Itsestäänselvyydet. Tämä kattaa asioita, joiden oppimiselta ei voi välttyä, jos yhtään pitää silmiään ja korviaan auki. Tiedon puutteen paljastamisella voi munata itsensä, mutta tuskin kukaan saa mitään erityisiä sivistyspisteitä, jos kertoo itsensä munanneelle vaikkapa että kukaan ei synnytä kentaurivauvoja juotuaan hevosen siemennestettä.
2. Yleissivistys, eli ylemmän määritelmän mukaan erikoisalan perustieto. Asioita, jotka on helppo oppia, mutta joiden oppiminen vaatii edes vähän kiinnostusta ja oma-aloitteisuutta. Yleissivistäjän ongelma on se, hän pitää näitä juttuja kategoriaan 1 kuuluvina, koska ei tajua tai välitä, etteivät kaikki ole perehtyneitä samoihin asioihin.
3. Sivistys. Erikoisalan korkeampi tieto, jota yleissivistäjä toki mielellään esittelee, mutta ei kehtaa vaatia muilta. Ehkä siksi, koska on itsekin vasta hiljattain asian oppinut ja/tai on vähän epävarma, ja toisaalta siksi, koska jos se muuttuisi kakkostason tiedoksi, hänen oma suhteellinen sivistystasonsahan laskisi.
4. Käsittämätön nörttipaska. Tämä kattaa yleissivistäjän oman erikoisalan tiedot, jotka ovat hänen kyvyilleen liian vaativia, tai muiden erikoisalojen kolmostason tiedot. Näitä ei kenenkään tarvitsekaan tietää.
En missään nimessä halua vastustaa nippelitiedon opettelua tai levittämistä, mutta sen voi tehdä myös niin, että ei tule samalla sormi pystyssä pätemään, että kyllähän kaikkien pitäisi tämä tietää, kun kerran minäkin tiedän.
Ei mitään "yleissivistystä" ole olemassakaan. On toki asioita, jotka kaikki tietävät, ja sitten on asioita, jotka kaikkien olisi hyvä tietää, mutta ei elämä ole mitään Trivial Pursuitia. Kyllä sen tietää sanomattakin, että jokainen pitää itseään fiksuna tyyppinä, turha sitä on erikseen korostaa. Itse itseäni lainaten:
Ei teidän muutenkaan kannata yrittää muuttaa kaikkia itsenne kaltaisiksi. Ennemmin tai myöhemmin tulisi kuitenkin vastaan joku, joka on siinäkin teitä parempi.
Ai niin, lopuksi vielä ilmoitus baletin, teatterin, oopperan ja klassisen musiikin ystäville.
Voi toki olla, että satoja vuosia sitten tehty, nykyään tunnettu musiikki- tai draamateos on laadultaan parempi kuin keskimääräinen nykyaikainen elokuva tai musiikkikappale, mutta se johtuu vain siitä, että satoja vuosia sitten tehdyistä teoksista muistetaan vain parhaat, kun taas nykyaikaisista teoksista huonot eivät ole vielä ehtineet vaipua unholaan eivätkä hyvät sen takia vielä erotu massasta niin kirkkaasti.
Viihdeteoksen toteutustapa ja -välineet eivät vaikuta sisältöön. Jos katsotte mieluumin esitystä, jossa on haastava ja monimutkainen juoni, kuin jotain suoraviivaista ja aivotonta toimintaa, siitä voidaan ehkä jotain päätellä, mutta se, että menette mieluumin teatteriin tai oopperaan kuin elokuviin, ei tee teistä lähtökohtaisesti sivistyneempiä tai kulturellimpia kuin elokuvien yleisö. En nyt väitä, että niissä olisi mitään vikaa, mutta samaa viihdettä nekin ovat.
Nauttikaa viihteestänne missä muodossa tykkäätte. Kyllä minäkin tykkään käydä teatterissa. Älkää silti luulko, että se kertoisi teistä mitään ihmisinä.
Viimeksi lupasin, että nyt kirjoittaisin jotain pakkoruotsista, kun se tuli silloin mainittua. Kesä on siitä mukavaa aikaa, että silloin ihmisillä on muutakin tekemistä kuin lukea blogeja, ja kävijämäärät laskevat. Voi siis rauhassa hokea moneen kertaan ennenkin hoettuja itsestäänselvyyksiä.
Pakkoruotsin kannattajat ovat ilmeisesti huomanneet saman, ja hokevat vanhoja väitteitään ilmeisenä oletuksenaan, että koska kukaan ei näitä kesällä lue, ei kukaan sitten naurakaan. Nyt vuorossa on nuori kloppi, joka käyttää vanhaa ja suosittua, vakiomuotoista "ruotsin opiskelun on oltava pakollista, koska minä tykkään ruotsista"-taktiikkaa.
Olisihan se tietysti kiva, jos maailma toimisi noin. Minä tykkäsin koulussa eniten matematiikasta, koska olen hajamielinen, ja jos minun pitää selittää suuria kokonaisuuksia, jotain oleellista unohtuu aina. Kielissä ja reaaliaineissa pitää opetella sellaisia ulkoa, mutta matematiikassa riittää, kunhan tajuaa periaatteen. Toinen suosikkini oli äidinkieli, koska siellä sai kirjoitella aineita, jolloin kyse ei ollut edes mistään opiskelusta, vaan mielikuvituksen vapaalennosta. Tuolla logiikallahan voitaisiin ulkomaiden kielten, historian, biologian, maantiedon, ja mitä niitä nyt oli, opettaminen lopettaa ihan turhina ja mälsinä kokonaan ja kuluttaa senkin ajan derivoimiseen ja blogikirjoitteluun. Ne, jotka osaisivat jo, saisivat mennä kotiin ja kuluttaa aikansa mielekkäämmin esim. pelaamalla tietokoneella.
Eipäs nyt mennä liiallisuuksiin. En mitenkään halua kyseenalaistaa Ville Virtasen henkilökohtaisen kokemuksen paikkansapitävyyttä tai merkityksellisyyttä. Jos hän on sitä mieltä, että on hyvä, että hänet laitettiin aikoinaan lukemaan ruotsia, kuka minä olen väittämään vastaan? Nyt vain on niin, että Suomenkin kokoiseen maahan mahtuu monenmoisia henkilökohtaisia kokemuksia, jotka omista näkökulmistaan ovat aivan yhtä paikkansapitäviä ja merkityksellisiä kuin Virtasenkin. Koska Virtasen mielestä hänen omansa on kuitenkin niin merkityksellinen, että sitä voidaan käyttää kansallisen päätöksenteon ohjenuorana, ajattelin, että kai minunkin on sitten. Katsotaanpas, mihin päädytään.
Synnyin 1990-luvun alussa keskisuomalaiseen yliopistokaupunkiin, Jyväskylään. Kiinnostuin kielistä jo varsin nuorena, ja olin innoissani, kun aloitin englannin kielen opinnot kolmannella luokalla.
Synnyin 1980-luvun alussa länsisuomalaiseen yliopistottomaan kaupunkiin, Seinäjoelle. Ainahan sitä ihmeteltiin, miksei siellä ollut yliopistoa, vaikka monessa muussa samankokoisessa kaupungissa oli, ja sitä perusteltiin sillä, että onhan siellä paljon muita koulutusmahdollisuuksia, mutta se ei liity tähän. Kiinnostuin kielistä vasta myöhemmällä iällä, ja koulussa opiskelin niitä vain pakollisen minimin. Kolmannella luokalla meidän annettiin äänestää, aloittaako luokkamme ruotsin vai englannin opiskelun, ja muistan jännittäneeni tulosta kauhuissani. Yksi kaveri äänesti ruotsia, koska se on "toinen kotimainen", mutta onneksi englanti voitti, emmekä jääneet ilman kansainvälisesti merkittävän kielen taitoa.
Kieliopinnot sujuivat niin hyvin, että viidennellä luokalla opettajani kehotti minua aloittamaan saksan kielen. Ryhmään ei kuitenkaan tullut tarpeeksi opiskelijoita, eikä kielen opiskelua voinut aloittaa.
Kieliopinnot sujuivat hyvin, mutta meillä ei silloin vielä ollut ala-asteella mitään valinnaisia aineita, joten pakollinen minimi oli samalla pakollinen maksimi. Eipä siinä mitään, englanti oli ihan kivaa.
Sama toistui yläasteella – olisin halunnut alkaa opiskella mitä tahansa muutakin kieltä ruotsin ja englannin lisäksi, mutta halukkaita ei ollut tarpeeksi. Onneksi seitsemännellä luokalla alkoi sentään pakkoruotsi. Mahdollisuuteni opiskella lisää kieliä koitti vasta lukiossa, jolloin aloitin kahden muun vieraan kielen opinnot samaan aikaan, myös venäjän.
Yläasteella alkoi jo tulla valinnanvaraa, ja pari kaveria otti saksan valinnaisena. Kuten sanottua, minua ei sellainen kiinnostanut, vaan täytin valinnaistuntini talousmatematiikalla. 7. ja 8. luokilla oli pakkoruotsi, mutta yhdeksännellä se oli vapaaehtoista, ainakin teoriassa. Kaikkihan sen ottivat, koska pelkäsivät jäävänsä muista jälkeen ja olevansa lukiossa ihan pihalla, joten minunkin oli mentävä, koska mitään kiinnostavampaa opetusryhmää ei saatu perustettua.
Lukiossa jatkoin pakollisen minimin linjalla, plus pari syventävää englannin kurssia viimeisenä vuonna, koska niistä sai helppoja opintoviikkoja täytteeksi. Englantiahan osasin jo sujuvasti, joskin olin varmaan oppinut sitä enemmän professoreilta Arnold Schwarzenegger ja Leisure Suit Larry kuin keneltäkään koulussani pyörineeltä opettajan titteliä kantaneelta. Venäjästäkin kävin piruuttani viikon intensiivikurssin, jossa ehdittiin opetella kirjaimet, mutta ei sitten juuri muuta.
Muutettuani pääkaupunkiseudulle opiskelemaan kuulin, että eteläsuomalaiset ikätoverini olivat saaneet valita ruotsin jo kolmannella luokalla. Muitakin kieliä oli päässyt lukemaan, jos vain halusi, sillä ryhmiä kyllä syntyi.
Muutettuani pääkaupunkiseudulle opiskelemaan, huomasin, että eteläsuomalaiset ikätoverini eivät osanneet ruotsia yhtään sen paremmin kuin minäkään. Noh, olinhan minä kirjoittanut siitä M:n, joten kai minä jotain osasin. Nykyään, kun olen tekemisissä kymmenen vuotta nuorempien kanssa, ne eivät osaa ruotsia sitäkään vähää, vaan heille pelkkä "hejsan, jag heter homo-Peter" on jo saavutus.
Sittemmin olen oppinut ruotsia niin hyvin, että pärjään sillä myös yliopisto-opinnoissa. Joskus pohdin silti, että tässä suhteessa kaverini ovat selvässä etulyöntiasemassa aloitettuaan kielen opiskelun neljä vuotta minua aiemmin.
Sittemmin olen unohtanut ruotsin melko hyvin, koska en ole juuri koskaan joutunut käyttämään sitä koulun jälkeen. En edes silloin yhtenä kesänä, jonka vietin Närpiössä töissä. Ymmärrän ruotsia vielä jonkin verran, mutta en osaa puhua lainkaan. Turha puhuakaan, että "pärjäisin" sillä yhtään missään, enkä kyllä usko, että aikaisemmin aloitettu opiskelu olisi auttanut tässä vaiheessa.
Pelkään pahoin, että mikäli ruotsin pakollisuudesta luovutaan, ruotsille voi Ruuhka-Suomen ulkopuolella käydä samoin kuin muille valinnaisille kielille: resursseja opetukseen ei ole, vaikka joiltakin oppilailta halua löytyisikin.
Uskon, että mikäli ruotsin pakollisuudesta luovutaan, sille käy samoin kuin ranskalle, espanjalle, italialle, portugalille, saksalle ja muille valinnaisille kielille: sen harrastajat voivat maassa käydessään tehdä vaikutuksen paikallisiin osaamalla kysyä tietä postiin ja kirjastoon heidän kielellään, mutta eivät käytä sitä mihinkään oikeaan kommunikointiin sen paremmin Suomessa kuin ulkomaillakaan. Vähän kuin nykyäänkin siis, mutta vapaaehtoisesti.
Voin kokemuksesta sanoa, että ruotsin opiskelu ei varsinaisesti vie aikaa muiden kielten opiskelulta – se päin vastoin helpottaa urakkaa.
Nämä, jotka väittävät, ettei yhden kielen opiskelu vie aikaa muiden kielten opiskelulta, lähtevät aina siitä oletuksesta, että kaikki haluavat opiskella mahdollisimman paljon kieliä ja kuluttavat siihen vielä vapaa-aikaansakin. Jos oletetaan, että joku olisi niin juntti, että suostuisi opiskelemaan vain ne pari kieltä, mitkä käsketään, voisi edes yrittää valita ne kielet jotenkin mielekkäästi. Mielekkäämmin kuin "joku helsinkiläinen opiskelijapoika tykkää tästä" tai "Muumit kirjoitettiin tällä kielellä".
Se tunne, kun ymmärtää opetettavaa kieltä, mutta ei opetuskieltä.
Esimerkiksi venäjän kieli on tunnettu lainasanoistaan, joista osa tulee myös ruotsista.
Itsehän voin kokemuksesta sanoa, että venäjän ja ruotsin opiskelut eivät tue toisiaan, vaikka kielissä yllättävän paljon yhtäläisyyksiä onkin. Itsellenihän kävi TKK:lla kymmenisen vuotta sitten venäjän kursseja ottaessani, että venäjä tallentui aivoihini ruotsin päälle, jolloin ruotsin taitoni romahti, ja vielä nykyäänkin jos yritän puhua ruotsia, suusta tulee pelkkää venäjää.
Oli miten oli, jos tavoitteena on oppia venäjää, väitän, että on helpompi oppia pelkkää venäjää, kuin ensin ruotsia ja sitten venäjää.
Ai niin, olenhan minä opiskellut sellaisiakin kieliä, jotka ovat toistensa lähisukulaisia ja joiden luulisi tukevan toisiaan. Oman kokemukseni mukaan se menee niin, että ensimmäisenä vuonna opinnot todellakin tukevat toisiaan ja edistyminen on huimaa. Myöhemmässä vaiheessa edistyminen hidastuu ja lähikielten osaamisesta on itse asiassa haittaa. Tämä johtuu siitä, että perustason jälkeen kieliopit ja sanastot eivät enää olekaan täysin yhteensopivia, vaan ne menevät jatkuvasti sekaisin. Myös jos on opetellut kieltä X, ja sitten alkaa opetella lähisukukieltä Y, sen puhuminen tuntuu kuin vastavirtaan uimiselta, kun mielessä pyörivät vain kielen X säännöt.
Mielestäni ruotsi voitaisiin ottaa osaksi vaikkapa kirjallisuuden tai historian kursseja, sillä kuinka moni koululainen edes tietää, että esimerkiksi Muumit kirjoitettiin alun perin ruotsiksi?
Mielestäni ruotsi voitaisiin ottaa yliopistoon osaksi Suomen historian pääaineopintoja, koska siellä siitä voi olla jotain hyötyäkin. Se, että Muumi-kirjat on kirjoitettu ruotsiksi, on yhtä järkevä peruste ruotsin opetukselle kuin se, että Muumi-piirretyt on alun perin puhuttu japaniksi, on peruste japanin kulttuurinarvostuspohjaiselle opetukselle.
Olen kiitollinen siitä, että olen saanut lukea pakkoruotsia.
En ole kiitollinen siitä, että olen joutunut lukemaan pakkoruotsia. Kyse ei ole siitä, että mitenkään inhoaisin tai muuten vastustaisin kyseistä kieltä tai siihen liittyvää kulttuuria, tai että pitäisin aivojeni perukoilla vielä lojuvia kielitaidon rippeitä jotenkin haitallisina, vaan vain siitä, että tiesin jo kieltä opetellessani, ettei tästä mitään hyötyä ole, ja oikeassa olin.
Ruotsin kielen taito on antanut minulle apua työtehtävissäni, tietoa ruotsinkielisestä kulttuurista ja uudenlaisen yhteyden muihin Pohjoismaihin.
Ruotsin kielen taito ei ole antanut minulle apua työtehtävissäni, koska pääkaupunkiseudulla asuvat ruotsinkieliset puhuvat niin hyvää suomea, ettei heitä puheen perusteella osaisi erottaa suomenkielisistä. Ei heitä tunnista ulkonäön, nimen eikä oikeastaan yhteiskuntaluokankaan perusteella. Ainoastaan kysymällä suoraan, jos jostain syystä kiinnostaa.
Ruotsinkielisessä kulttuurissa on myös asioita, joista ei tarvitsisikaan tulla tietoa ja jotka saisivat rauhassa pysyä Pohjanlahden sillä puolella.
Se on myös auttanut minua saamaan ruotsinkielisiä ystäviä.
Olen myös saanut ruotsinkielisiä ystäviä ilman, että olen puhunut heille sanaakaan ruotsia. Niin suomalaisia (joille olen puhunut suomea) kuin ruotsalaisiakin (joille olen puhunut englantia). Sattuikin hauska juttu ihan pari viikkoa sitten, kun istuskelin kahden suomenruotsalaisen tuttavani kanssa. Juttelimme suomeksi, kunnes keskustelu ajautui asiaan, josta en tiennyt enkä ollut kiinnostunut, eikä minulla siis ollut mitään sanottavaa eikä edes mielenkiintoa häiritä heidän jutteluaan. He lipsahtivat ihan vahingossa ja huomaamattaan puhumaan ruotsiksi, kunnes he sitten tajusivat tapahtuneen, jolloin he pyysivät noloina minulta anteeksi. Vähän nolotti itseänikin, koska eihän asia minua ollut haitannut.
Minusta on väärin, jos tällaiset mahdollisuudet viedään nuorilta pois ilman, että he vielä edes ymmärtävät kielitaidon merkitystä.
Minähän aina tapaan sanoa asevelvollisuuden tasa-arvo-ongelmista rutiseville hipeille, että Suomen armeijajärjestelmä on hyvinkin tasa-arvoinen, koska sekä miehillä että naisilla on mahdollisuus mennä armeijaan. Silti ne aina inttävät vastaan, ettei pakko ole sama asia kuin mahdollisuus.
Minusta on väärin, että nuorille annetaan kieltenopiskelusta paska maku vaatimalla heitä oppimaan kieltä, joka heitä ei kiinnosta ja jota he eivät mihinkään tarvitse. Se kun saattaa vaikuttaa vielä paljon myöhemmälläkin iällä heidän asenteisiinsa niin ruotsin kieltä ja kulttuuria kuin yleisestikin kieltenopiskelua kohtaan.
Ville Virtanen opiskelija Helsinki
Pekka
opiskelija, blogisti ja kylähullu
Espoo
Mites olisi? Suostuukohan Virtanen siihen, että jatkossa kielipolitiikka tehdään sen pohjalta, mistä minä tykkään ja mitä minä henkilökohtaisesti olen joskus tarvinnut? Vai kannattaisiko kuitenkin perustaa nämä päätökset johonkin muuhun kuin joidenkin yksittäisten nettimölisijöiden mielihaluihin? Minä lupaan lakata inttämästä, että "en minä ainakaan", jos kaikki villevirtaset puolestaan lopettavat asioiden vaatimisen perusteella "kyllä minä ainakin". Kun tästä päästään yhteisymmärrykseen, voidaan sitten katsoa ihan tilastojen pohjalta, kuinka tarpeellista virallinen tai epävirallinen ruotsintaito on Suomessa, ja päättää asiasta sitten sen pohjalta.
Myönnetään, että ehdotan tätä, koska uskon oman näkökantani voittavan tuossa tapauksessa. Voin toki olla väärässäkin. Jos Virtanen on vilpittömästi sitä mieltä, että ruotsia pitää opiskella siksi, koska se on oikeasti tarpeellista, eikä vain siksi, että haistakaa juntit paska, varmasti hänkin luottaa oman näkökantansa oikeellisuuteen ja suostuu ehdotukseeni.
Eipä tässä muuta. Lähden viettämään juhannusta. Sen sekä tämänkertaisen aiheen kunniaksi laitetaan vielä loppuun ruotsalainen, modernisoitu versio juhannussalosta:
Okei, tuo alkaa olla jo vanha juttu. Korjataan tilanne ja laitetaan vielä lopummaksi kunnon perinteistä suomalaista juhannusmusiikkia:
