torstai 26. kesäkuuta 2014

Feministinen näkökulma syyllisyyteen

Kun nyt feminismi tuli puheeksi, jatketaan vielä vähän. Lempifeministini Rosa Meriläinen on pitkästä aikaa avautunut feministien lempiaiheesta, eli siitä, kenen syytä raiskaus on. Rosan mielipide ja ohje nuorille naisille on, että he eivät saisi pelätä raiskauksia eivätkä pyrkiä välttämään mahdollisesti raiskaukseen johtavia tilanteita, vaan heidän tulisi rohkeasti tehdä mitä huvittaa ja mennä mihin haluavat, koska siitä, että naisia ei saa raiskata, seuraa, että naisia ei voi raiskata, ja jos raiskaus nyt jotenkin onnistuukin tapahtumaan, se ei haittaa, koska se ei ole naisen vaan raiskaajan vika.

Tämä aihe kuuluu kategoriaan, josta puhuin laajemmin vappuna, eli teemoihin, joista keskusteltaessa toinen osapuoli tukeutuu samoihin väitteisiin kymmeniä vuosia eikä edes huomaa, että joka ikinen kerta hänen väitteisiinsä vastataan ja ne osoitetaan vääriksi.

Periaatteessahan Rosa on toki aivan oikeassa. Raiskaus tosiaan on sataprosenttisesti raiskaajan eikä uhrin syytä, vaikka uhri olisi millaisessa etanolinarkoosissa tahansa ja perse paljaana lukinnut itsensä käsiraudoilla raiskaajan sänkyyn.

Niukka pukeutuminenkaan ei riitä perusteeksi.

Yleinen konsensus on, että naisille ei saa sanoa, ettei edellämainittua käyttäytymistä kuitenkaan suositella, koska shit saattaa happens. Se on kuulemma uhrin syyllistämistä, mikä taas on pahimman luokan misogyniaa, patriarkaalisuutta, sovinismia ja muutakin kusipäisyyttä. Tähän miehet tyypillisesti vastaavat, että emme me mitään syyllistä, kunhan vain varoitamme ja kehotamme käyttämään tervettä järkeä.

Tuo selitys ei kuitenkaan toimi, koska eihän syyllistäminen ole mikään selkeä ja objektiivinen asia (toisin kuin syyttäminen), vaan täysin kiinni henkilön omasta kokemuksesta. Jos siis nainen on sitä mieltä, että järjenkäyttöön kehottaminen aiheuttaa hänelle pahan mielen, silloin on syyllistetty ja sillä selvä. Toivoisin kuitenkin, että jos feministit ovat tätä mieltä yhdessä asiassa, he olisivat johdonmukaisia ja vaatisivat samaa logiikkaa sovellettavaksi muuallekin. Esim:

- Ei saa kieltää pitämästä lompakkoa takataskussa niin, että sieltä pilkistää iso nippu seteleitä. Jos se varastetaan, se on varkaan vika.

- Ei saa kehottaa laittamaan ovia lukkoon. Jos jotain käydään varastamassa, sekin on varkaan vika. Koskee myös autoja ja polkupyöriä.

- Ei saa kehottaa pitämään tietokoneen virusturvaa ajan tasalla. Jos tulee haittaohjelmia, se on niiden tekijöiden vika.

- Ei saa kieltää kävelemästä junanraiteilla. Jos jää junan alle, se on VR:n vika.

- Marjanpoimijoita ei saa kieltää menemästä karhunpennun ja emokarhun väliin. Jos tulee raadelluksi, se on karhun vika.

- Autoilijoita ei saa kehottaa pitämään turvavyötä. Jos tulee kolari, se on sen toisen kuskin vika.

- Ei saa kieltää sanomasta moottoripyöräjengiläisille, että "painukaa mopopojat homonahkaliiveinenne helvettiin siitä pärisemästä". Jos tulee turpaan, se on kyseisten motoristien vika.

- Ei saa vaatia kondomin käyttöä. Jos tulee HIV, se on jonkun Thaimaassa seksilomalla käyneen naisia hyväksikäyttävän sian vika.

- Lapsia ei saa kieltää leikkimästä autotiellä. Jos he jäävät auton alle, se on autoilijan vika.


Lisää keksii helposti, mutta jo näilläkin pääsemme hyvän matkaa kohti uutta onnellista yhteiskuntaa, jossa kukaan tai mikään ei tee pahaa kenellekään.

Mutta kun nyt kerran syyllistämisestä ruvettiin puhumaan, saan kai minäkin ilmoittaa, että miehenä minua ottaa päähän feministien käsitys, että kaikilla miehillä on enemmän tai vähemmän luontaista taipumusta raiskaamiseen, ja siten raiskauksia voisi vähentää valistamalla miehiä naisten oikeuksista. Jossain Intiassa tai muissa kehitysmaissa voi noin ollakin, mutta länsimaissa jokainen täysipäinen kyllä ymmärtää nuo asiat ilman valistustakin.

Ja sitten kysellään, että "mikä miehiä oikein vaivaa" ja todetaan, että "kyllä terveen miehen pitää pystyä hillitsemään halunsa". No niinhän ne pystyvätkin. Raiskaajat ovat pääsääntöisesti epäterveitä sekopäitä, joihin järkipuhe tehoaa heikohkosti. Tuon asian toteaminen ei kuitenkaan poista epäterveitä yksilöitä yhteiskunnasta, eikä heitä välttämättä erota päällepäin tavallisista miehistä.

En suinkaan tarkoita, että naisten pitäisi alkaa säikkyä jokaista vastaantulijaa, mutta nämä feministien ohjeet ovat omiaan vaarantamaan naiivit nuoret naiset, joille ei vielä ole kehittynyt pelisilmää erottamaan vaaralliset tilanteet turvallisista. Tällaiset feministit tuovat vahvasti mieleen ne katoliset lähetyssaarnaajat, jotka Saharan eteläpuolisessa Afrikassa valehtelevat kondomien aiheuttavan AIDS:ia, koska ehkäisy ei sovi heidän ideologiaansa, ja ovat näin omalta osaltaan pahentaneet tuhoisaa AIDS-epidemiaa.

Toisaalta feminismissä taitaa olla sama juttu kuin muissakin ideologioissa: yksilöitä voi aina uhrata, jos teorian käytäntöönsoveltaminen sitä vaatii.


Eipä tässä sitten muuta. Lähden viikonloppuna Sloveniaan, josta parin viikon jälkeen jatkan Italiaan, joten tällä kanavalla on heinäkuun ajan tavallista(kin) hiljaisempaa. Koitan silti katsoa, jos vähän jotain saisi päivitettyä reissultakin.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Aatteen kuolemanjälkeinen elämä

Onpas viimeaikoina tullut kirjoitettua sotaisia tekstejä. Postataanpas nyt sen vastapainoksi vähäpukeisia naisia, koska kuulemma on parempi että make love kuin not war.

Ei kun hei, enkös minä juuri sanonut, että ne pyssyt pois.

No niin, asiaan. Pohdiskelin tässä, pitäisikö perustaa tämän rinnalle blogi myös Tumblriin. Tumblr-blogialusta poikkeaa Bloggerista siten, että siellä on tyypillisesti pääpaino enemmän kuvissa kuin tekstissä, ja bloggaajien välinen dialogi suoraan blogien välityksellä onnistuu helposti. Vakiokommentaattorini Lone, jolla on paikasta enemmän kokemusta, varoitteli kuitenkin, että sen ovat vallanneet jälkifeministiset ihmisoikeussoturit, joille ihminen on sitä parempi, mitä useampaan ja harvinaisempaan vähemmistöön kuuluu ja joille valkoinen lihaa syövä heteromies on ainoa syyllinen kaikkiin maailman epäkohtiin.

Vähän epäilin, voiko siellä nyt oikeasti olla ihan noin paha tilanne. Että kai suosittuun sivustoon mahtuu kaikenlaista meteliä. Sitten sattumalta eräässä seuraamassani blogissa naispuolinen blogisti ilmoitti, ettei ole feministi, ja seuranneesta palautevyörystä huomasin, että Lonen kuvaus taitaa sittenkin olla valitettavan tarkka.

Ei vaiskaan, oli siellä fiksujakin kannanottoja. Eräs tapaus kuitenkin puolusteli feminismiään näin:
mietin vaan, että nää typyt jotka on kauheesti feminismiä vastaan niin onks ne kans sitä vastaan mitä feminismi on saanut aikaan vuosien saatossa (mm. äänioikeus, keittiön ulkopuolella olo jne.)? en ainakaan itse haluaisi olla vaan kävelevä tissiteline/monitomikone mut en tiedä muista.
Niin. Kun feminismi keksittiin joskus 1800-luvulla, se tuli tarpeeseen. Nainen oli koko ikänsä ensin isänsä ja sitten puolisonsa holhouksen alainen ilman oikeustoimikelpoisuutta, eikä juuri voinut vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Naiset ihan oikeasti olivat miehille alistettuja.

Sitten tuli feminismi, ja vuosikymmenten saatossa yksi epäkohta toisensa jälkeen korjattiin. Ennen pitkää kaikki suuret ongelmat, joita vastustamaan koko ideologia syntyi, tulivat kukistetuiksi ja tarmoa riitti vähäpätöisemmille ongelmille. Nyt ollaan päästy jo tilanteeseen, josta kollegani Yrjöperskeles loistavalla ajoituksella raportoi: Ruotsissa feministit ovat todenneet, että perinteinen juhannussalko sortaa naisia, koska se muistuttaa penistä, koska se on pitkulainen ja pystyssä. Niinpä tasa-arvon nimissä se suositellaan korvattavaksi sanatarkasti suomennettuna juhannusvitulla, joka poikkeaa salosta siten, että se ei ole tolppa vaan soikio.

Itse tapausta jaksan kommentoida vain sen verran, että jos ihmiselle tulee ensimmäisenä mulkku mieleen jokaisesta näkemästään pitkulaisesta objektista, kuten sikareista, pilvenpiirtäjistä ja avaruusraketeista, kyseinen henkilö ei ole minkään sorron uhrien puolustaja, vaan vain puutteessa (jos on nainen) tai kaappihomo (jos on mies). Tapausta ja sen implikaatioita sopii silti pohtia laajemmasta näkökulmasta.

Jos sata vuotta sitten vaikuttanut suffragetti näkisi nykypäivän, hän toteaisi maailman tulleen valmiiksi ja jatkaisi elämäänsä tyytyväisenä ja tasa-arvoisena. Nykyfeministi ei kuitenkaan tähän taivu, vaan vallankumouksen on jatkuttava vaikka väkisin, ja siksi on löydettävä jatkuvasti uusia ongelmia.

Feministit eivät toki ole ainoita, joita asia koskettaa. Em. Tumblr-blogissa toinen kommentoija muistutti näin:
Ettekö te lapset tiedä että on jo olemassa sellainen ideologia jonka mukaan autetaan ja tuetaan huonommassa asemassa olevia ja sen nimi on KOMMUNISMI!
Kommunistitytölle aseet sallittakoon, koska Neuvostoliitolla oli kuulemma vain rauhan aseita.

Kommunismikin keksittiin 1800-luvulla suureen tarpeeseen. Työttömyysturvaa, eläkkeitä, sairas- tai muitakaan lomia ja julkista terveydenhuoltoa ei tunnettu. Töitä tehtiin 16-tuntisia päiviä kuutena päivänä viikossa alle kymmenvuotiaasta lähtien, palkka riitti juuri ja juuri hengenpitimiksi, ja jos vaikka työntekijä sattui tipahtamaan makkarantäytesaaviin ja päätymään sitä kautta perheensä ruokapöytään, se oli vain henkilökohtainen voivoi.

Enää tuollaisesta ei tarvitse murehtia, ja kiitokseni niille, joiden ansiota se on. Siitä huolimatta kommunisteja on edelleen, ja nyt ne valittavat siitä, kuinka väärin on, että valtiolta saa ilmaiseksi vähemmän rahaa kuin tekisi mieli ja että ylipäänsä jollain on enemmän kuin jollain muulla.

Näistä kommunistien ja feministien yhtäläisyyksistä voinemme johtaa kaavan, jota voi soveltaa mihin tahansa aatteeseen. Kun aktivistit saavuttavat kaikki tärkeät ja yhteisön hyvinvointia lisäävät tavoitteensa, he ajautuvat valintatilanteeseen. Vaihtoehtoja on kaksi:

A) Todetaan, että se oli siinä, mennään kotiin ja keksitään jotain muuta tekemistä.

B) Ei malteta lopettaa, vaan katsotaan, löytyisikö vielä jotain, jota voisi ideologian kautta katsellen vähän viilailla. Ja löytyyhän sitä, kun tarpeeksi tarkasti katsoo.

Aktivistit valitettavan usein valitsevat kohdan B). Tämä johtuu siitä, että kun on tarpeeksi kauan keskittänyt aikansa ja energiansa johonkin tiettyyn asiaan, se kasvaa osaksi ihmistä. Niinpä siitä luopuminen on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Erityisen hankalaa se on silloin, jos ei ole mitään muuta mielenkiinnon kohdetta, jolla tyhjiön voisi täyttää.

Tosin voi olla niinkin, ettei aktivisti välttämättä edes huomaa aatteensa menneen parodian puolelle, vaan ihan vakavissaan uskoo, että tahattomat penissymbolit ovat yhtä paha asia kuin sukupuoleen perustuva äänioikeus tai avioliiton sisäinen raiskaus tai mitä näitä nyt on. Tämä johtuu liiallisesta putkinäköisyydestä, joka johtaa suhteellisuudentajun heikkenemiseen.

Esitänkin nyt hartaan pyynnön kaikille aktivisteille aatteeseen katsomatta: tehkää välillä jotain muutakin. Tehkää vaikka lapsia tai hankkikaa kissoja. Hankkikaa työpaikka, joka ei ole yhteiskunnallista tutkimusta yliopistolla. Viljelkää keittovihanneksia takapihalla. Pelatkaa Counter-Strikea, se on tarjouksessakin kuun loppuun asti. Aivan sama, mitä teette, kunhan se ei liity aatteeseenne millään tavoin. Tämä siksi, että sitten, kun pääsette tavoitteisiinne eikä aatteenne ole enää välttämätön ihmisten olojen parantamiseksi, voitte päästää siitä irti ja antaa sen kuolla arvokkaasti, eikä tarvitse pitää sen nekroottista ruumista ikuisesti letkuruokinnassa.

Lopuksi: koska tässä tekstissä esiintyi vähäpukeisia naisia ja tekstin aihepiiri sivusi feminismiä, täytynee tasa-arvon nimissä tähän mahduttaa vähäpukeisia miehiäkin. Olkaa hyvät:


perjantai 20. kesäkuuta 2014

Kirja-arvostelu: Arkadi Babtšenko - Sodan värit

Yleensä en mielelläni lue kahta saman genren kirjaa peräjälkeen, joten minun ei pitänyt lukea heti edellisen perään toista sotakirjaa, mutta koska tämä tuli muissa yhteyksissä puheeksi ja sitä suositeltiin, ajattelin siirtää lukulistani kärkeen venäläisen toimittajan Arkadi Babtšenkon Tšetšenian sodista kertovan kirjan Sodan värit.


Arkadi ja muut 18-vuotiaat nulikat passitetaan sotaan julmia kapinallisia vastaan ilman edes sen vertaa peruskoulutusta, että he osaisivat ampua kunnolla. Lentokentällä odotellessaan siirtoa sota-alueelle he seuraavat vierestä, kun helikopterit vievät tuoreita joukkoja määränpäähänsä katkeamattomana virtana ja palatessaan purkavat kyydistään foliopusseihin pakattuja ruumiinkappaleita.

Kasarmille päästyään he joutuvat välittömästi edellisen saapumiserän miesten hakattaviksi ja orjuutettaviksi, eikä heidän kohtalonsa kiinnosta ketään. Kaikki, jotka suinkin saavat raavittua kokoon tarpeeksi rahaa, karkaavat, eikä kukaan kysele perään. Rahaa saadaan röyhkeästi varastamalla armeijan omaisuutta, jopa aseita, ja myymällä sitä paikallisväestölle - eli niille kapinallisille, joita vastaan ollaan sotimassa. Tässä ei nähdä mitään outoa, vaan jopa kantahenkilökunta tekee samaa, usein yhteistyössä sotamiesten kanssa.

Harvoja onnellisuuden hetkiä on, kun joskus saa mahansa täyteen tai pääsee nukkumaan johonkin, josta muut eivät löydä. Niin kurjaa kuin elämä kasarmilla onkin, on se kuitenkin houkuttelevampi vaihtoehto kuin rintamalle lähteminen, koska ainakin henki säilyy.

Ennen pitkää rintamallekin on kuitenkin lähdettävä. Aloittelijoiden tehtävänä on ruumiinkappaleiden lastaaminen kotiinkuljetuksiin, mistä sitten yletään miinanraivaajaksi ja muihin sotilastehtäviin. Kun ensimmäinen sota on ohi ja toinen alkaa (vähän jää epäselväksi, miksi Arkadi joutui siihenkin), Arkadi on jo kokenut jermu, joka vuorostaan vetää alokkaita turpaan ja pysyy vaistojensa avulla hengissä pahoissakin paikoissa.

Taistelukohtauksia kirjassa on hyvin vähän ja se keskittyykin enemmän kuvaamaan sotilaan arkiselviytymistä Venäjän armeijassa. Varastelu ja kaikenmoinen korruptio hankaloittaa elämää omalta osaltaan, mutta suurimman huomion saa ilmiö nimeltä dedovšina, vapaasti suomennettuna "vaaritus", eli perinne, jossa palvelusiältään vanhemmat ihan everstitasolta alkaen vetävät rutiininomaisesti alempiaan turpaan tehostaakseen käskyjään, kiristääkseen rahaa tai palveluksia, tai ihan muuten vaan. Välillä touhu saa suoranaisen kidutuksen piirteitä ja menee hengenvaaralliseksikin. Ohessa vähän autenttista kuvamateriaalia:


Sinänsä ihmetyttää, että millainen oikein on venäläinen kansanluonne, kun tuollainen on ylipäätään mahdollista. Meinaan vain, että vaikka armeijassa huuto ja juoksutus kuuluvat asiaan ja sen kaikki pääsääntöisesti hyväksyvät, niin jos itse olisin meinannutkaan käydä alokkaisiini käsiksi, olisi ympärilläni ollut välittömästi kymmenen äijää piirissä kysymässä, että kenestä meinasin aloittaa, ja sitten minusta olisikin ollut jäljellä enää vain märkä läntti. Puhumattakaan siitä, miten olisi käynyt, jos olisin komentanut koko patterin riviin ja alkanut yksitellen mätkiä porukkaa nurin.

Mutta asiaan. 4,5 pistettä viidestä. Kirjaa verrataan kannessa Erich Maria Remarquen klassikkoon Länsirintamalta ei mitään uutta, ja vertaus on kieltämättä osuva; samalla tavoin molemmissa kuvataan nuorten miesten tuntoja ja arkea sodassa, vaikka välissä onkin 80 vuotta. Venäläisiä kirjoja on myös silloin tällöin virkistävää lukea, koska niiden kirjoitustyyli on jotenkin runollisempaa kuin lännessä. Alle 200-sivuisena kirja jää kuitenkin ikävän lyhyeksi.

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Pekka lukee lehteä 13: Oikeutta meillä ja muualla

Nyt onkin virkistynyt olo, kun pidimme työporukan kanssa virkistystapahtuman. Ensin menimme sotimaan värikuulilla, ja 30 hengen porukalla saatiinkin oikein hyvänkokoiset armeijat aikaan. Otin Counter-strike-oppini käyttöön ja sainkin ammuttua oikein taitavia headshotteja. Kaikkein hienointa oli, kun osuin takaviistosta yhtä kaveria maskin alle leukaluuhun ja jätin siihen komean naamamustelman. Harmi vain, että hän oli omien puolella.

Itselleni reissu oli siinä mielessä pettymys, että otin osumaa lähinnä kypärään, olkapäihin ja sääriin, enkä siis saanut kroppaa täyteen näyttäviä ruhjeita kuten edellisellä kerralla paintballia pelatessani. Oli miten oli, tästä jatkoimme merenrannalle mökkikylään loppuyöksi saunomaan, eväänä sekalaisia maustettuja grillimakkaroita sekä aurinkoon jätetyssä autossa kypsytetty pullo Highland way -viskiä.

Mökkikylässä oli patsas pojasta, joka yrittää raiskata kukkoa.

Krapula kesti puolitoista vuorokautta. Vaikka se olikin uusi ennätys, emännältä ei herunut onnitteluja eikä edes sympatiaa.

Se siitä. Päivän varsinaisena aiheena on pitkästä aikaa lempiaiheeni, eli se, mitä pitäisi tehdä, kun joku perseilee. Eri kansoilla on joskus hyvinkin eri käsitykset siitä, mitä pitäisi tehdä, ja jopa siitä, mikä lasketaan perseilyksi ja mikä ei. Joku voisi tietysti väittää, että erilaisuus on rikkaus, ja sehän pitää tietysti paikkansa siinä mielessä, että jos oman elinympäristön meininki ei miellytä, ympäristön voi halutessaan vaihtaa sopivampaan sen sijaan, että joutuisi lusikoimaan samaa paskaa sijainnista riippumatta. Katsotaanpas:

1. HS: Uskonsa takia kuolemantuomion Sudanissa saanut nainen vapautetaan

Sudan on sivistynyt, humaani ja moderni oikeusvaltio. Tästä syystä siellä on tietysti myös uskonnonvapaus, joten vaikka maa on muslimienemmistöinen, siellä saa vapaasti olla kristitty ilman että kukaan tulee rutisemaan. Sehän ei tietenkään tarkoita, että uskontoa saisi vaihtaa kuin kalsareita, vaan islamista luopumisesta tulee hakkaus- ja hirttotuomio.

Itse ei edes tarvitse olla muslimi, vaan riittää, että isä on. Tuomio tulee jälkeläiselle, jos muslimi-isä häippäisee ennen lapsen syntymää ja kristitty äiti kasvattaa kristityksi. Tällä kertaa rikollinen vapautettiin, eli hyviä uutisia, joskaan uutisesta ei käy ilmi, armahdettiinko hänet kansainvälisen painostuksen ansiosta vai käyttikö hän vain tarjotun mahdollisuuden palata kiltisti islamiin. Joka tapauksessa, tuomioon johtanutta lakia tuskin kuitenkaan voidaan vielä kumota, koska sen perustelut ovat edelleen voimassa:
"Ei näin ole vain Sudanissa. Saudi-Arabiassa ja kaikissa muslimimaissa muslimien on kiellettyä vaihtaa uskontoaan", Sudanin viestintäministeri Ahmed Bilal Osman sanoo AFP:lle.
Kun perustelut ovat noin kiistatta totta, täytyy kai johtopäätöksenkin olla oikea.

2. HS: Tanskassa saa muuttaa sukupuolen omalla ilmoituksella

Tanskassa ollaan edetty jo seuraavalle asteelle. Kun Sudanissa uskonto määräytyy vielä biologian mukaan, Tanskassa jopa oman sukupuolensa saa vapaasti päättää itse. (Suomessa vielä lääkärin pitää tarkistaa, että onko se nyt varmasti tosissaan, ja tämä on ilmeisesti jotenkin syrjivää ja sortavaa ja muutenkin väärin.) Mutta mitäpäs tuo minua haittaa. Onnea vaan tanskalaisille transuille. Nyt vain jäi askarruttamaan pari asiaa, jotka uutisesta eivät vielä tulleet ilmi:

1. Pitääkö sukupuoli päättää tasan kerran ja se on sitten siinä, vai voiko sitä vaihtaa aina halutessaan?

2. Onko Tanskassa voimassa sukupuolikiintiöitä esim. työpaikkoihin tai koulutuksiin?

3. Jos kiintiöitä on, miten estetään miehiä ilmoittautumasta naisiksi ihan vain päästäkseen töihin tai kouluun naiskiintiössä tai päinvastoin? Tietysti jos koko lain taustalla on tavoite päästä lopultakin eroon kaikista kiintiöhapatuksista, tuen asiaa täysin rinnoin.

3. HS: Moni rattijuoppo selviää ilman vankeutta

Palataanpas hetkeksi kotimaahan. Kuten tunnettua, suomalainen lainsäädäntötyö ei ole kovin tehokasta. Välillä kansa innostuu vaatimaan ankarampia rangaistuksia johonkin rikokseen, mihin asiantuntijat säännönmukaisesti vastaavat, etteivät rikolliset siitä mitään opi ja huomauttavat, että ennen pitkää siatkin oppivat elämään pellossa siististi, kunhan kukaan ei paimenna niitä. Samoja repliikkejä veivataan sitten edestakaisin vuodesta toiseen.

Rattijuopot tappavat lapsia, joten rattijuoppouteen kohdistuu erityisen suuri paine, mutta aina kansakaan ei osaa pitää asioita yksinkertaisina. Nytkin mietitään, pitäisikö rattijuopoille antaa vakiona ehdotonta vankeutta ja laittaa niiden autoihin alkolukot, joita ei varmaankaan ole helppoa kiertää, ellei ole käynyt amista tai tunne ketään joka olisi.

Sanokaa nyt, miksei vain voitaisi takavarikoida rattijuopoilta autoja valtiolle. Olisi niin yksinkertaista, tehokasta ja vielä oikeudenmukaistakin.

Käärmeelläkin on kyrpä otsassa.

Ja sitten välillä käy näin. Rattijuoppo tappoi 11-vuotiaan tytön ja joutui vankilaan. Mutta:
Pohjois-Savon käräjäoikeus tuomitsi 54-vuotiaan naisen kahdeksi vuodeksi ja seitsemäksi kuukaudeksi vankeuteen. Itä-Suomen hovioikeus laski tuomiota viidellä kuukaudella muun muassa lyhyen ajomatkan takia.
Eli jos tappaa pikkutytön esim. kilometrin ajon päätteeksi, se on pienempi paha kuin jos olisi ottanut vauhtia vaikka 20 km. Haluaisin uskoa, että nämä jutut, jossa hovioikeus väkisin alentaa tuomioita joillain lässynlääperusteilla, ovat vain murto-osa tapauksista. Haluaisin uskoa, että useimmissa tapauksissa hovi pitää tuomion samana tai joskus jopa koventaa sitä. Olisi vain kiva joskus lukea sellaisia uutisia.

4. IS: Poliisit joukkoraiskasivat naisen poliisiasemalla Intiassa

Viime aikoina Intiassa on puhuttu paljon joukkoraiskauksista. Itse asiassa tuntuu, että Intiasta ei tulekaan mitään muita uutisia kuin joukkoraiskauksiin liittyviä. Joka ikinen ihminen niin Intiassa kuin muuallakin on ihmetellyt, että mitä vattua, ja vaatimuksia kyseisen kansallisurheilun lopettamiseksi ollaan esitetty. Muutamia kansallisurheilijoita ollaankin jo saatu lopetettua, mutta se ei menoa hidasta.

Toisaalta kun paikallisviranomaistenkin näkökanta asiaan on yllämainitun kaltainen, ei välttämättä ole ihme, jos rikosten selvitysprosentti jää pieneksi.

Oma käsitykseni ongelman syystä on (tietämättä yhtään, miltä Intian katukuvassa näyttää), että vanhoillisen ja patriarkaalisen yhteiskunnan suhtautuminen naisiin ja seksuaalisuuteen on erittäin kielteinen ja tukahduttava. Sen seurauksena yhteiskunnassa on paljon kolmikymppisiä jätkiä, jotka eivät edes tiedä, miltä alaston nainen näyttää. Väkisinhän siinä kasvaa kieroon.

Ukrainassa kuulemma on porno kielletty muuten kuin lääketieteellisiin tarkoituksiin. Vaadinkin siis, että samaan tyyliin Intiaan saataisiin pornoa humanitäärisiin tarkoituksiin.

Koska Pekan porstuassa yhteiskunnalliset velvollisuudet otetaan vakavasti, lähetän viehättävän assistenttini Kanganan kotimaahansa kehitysaputyöhön.

5. HS: Syyttäjä vaatii yliopistoiskun suunnittelusta lähes enimmäisrangaistusta

Huh, onpas näitä paljon tänään. Noh, kohta loppuu. Pari sekopäätä meinasi suorittaa kouluammuskelun minun koulullani, mutta jäivät kiinni ennen suoritusta. Koska mitään konkreettista ei ehditty saada aikaan, syytetyt ovat luonnollisesti sitä mieltä, että:
Syytettyjen puolustukset kiistivät omissa loppulausunnoissaan odotetusti syytteet ja pysyivät kannassaan, ettei syytettyjen aikomuksena ollut toteuttaa iskusuunnitelmiaan.
"Ei me hei tosissaan, läpällä vaan."

Tuomio julistetaan 27.6. Tuolloin lähden itse etelään. Jos em. selitys menee läpi, en tule takaisin.

Mutta mihinkäs sitten menisin? Tämän katsauksen perusteella järki on hukassa vähän siellä sun täällä. Onneksi yksi paikka sentään vaikuttaa lupaavalta:

6. IL: Nöyryyttävä rangaistus mursi kiusaajan: "Tuomari tuhosi minut"

Ohiossa joku äijä oli aukonut päätään vammaiselle lapselle ja tämän äidille siinä määrin, että huumorintajun rajat tulivat vastaan. Rangaistuksena tuomari määräsi äijän istumaan kadunvarressa seuraavan kyltin kanssa:


Oli kuulemma tehokasta. Juuri näin tällaiset pitää hoitaa.

Ohiossa saa myös ampua murtovarkaita, mikä on aina iloinen asia. Ehkä jonain päivänä pääsen tuonne.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Kirja-arvostelu: Kyösti Pietiläinen & Ville Kaarnakari - Legioonalainen Peters Ruandassa

Onkin näköjään vierähtänyt aikaa edellisestä kerrasta, kun luin Kyösti Pietiläisen sotaseikkailuista Muukalaislegioonan riveissä. Tällä kertaa taistellaan vuoden 1994 Ruandassa, jossa päästiin sadan päivän ajan katselemaan etnisesti monimuotoista yhteiskuntaa käytännössä, kun paikalliset heimot, hutut ja tutsit, tekivät toisistaan vesureilla ravunsyöttejä minkä kerkesivät.


YK:ta moitittiin kovasti siitä, ettei se saanut oikein mitään aikaiseksi kansanmurhan pysäyttämiseksi. Ranska yritti auttaa lähettämällä Muukalaislegioonan rauhanturvaoperaatioon, mutta tulokset jäivät heilläkin laihoiksi.

Legioona ajelee huonokuntoisilla viidakkoteillä tiedustellen meininkiä maalaiskylissä ja yrittää ottaa kontaktia väestöön. Siitä ei kuitenkaan tahdo tulla mitään, koska niin hutut kuin tutsitkin suhtautuvat ranskalaisiin hyvin vihamielisesti ja epäilevät heidän vakoilevan viholliselle. Niissä kylissä, joista kaikkia ei olla vielä tapettu, paikalla on vain naiset, lapset ja vanhukset - miehet kiertelevät metsiä ryöstäen ja tappaen naapuriheimolaisia.

Vähän väliä rosvojoukot törmäävät metsässä Legioonaan, ja siinä tulee aina rumaa jälkeä. He eivät kuuntele järkipuhetta taikka tajua olevansa kuolevaisia, vaan käyvät muitta mutkitta päälle. Heillä on valtava lukumäärällinen ylivoima, mutta eihän viidakkoveitsillä pärjää rynnäkkökivääreitä vastaan.

Kun tilanne ja vastaanotto on tällainen, legioonalaiset tajuavat pian, ettei asia ratkea puhumalla, vaan ainoa tapa, miten he voivat auttaa, on pyrkiä estämään aseiden maahantulo Kongon puolelta. Ruandan tapaus on oppikirjamainen esimerkki siitä, ettei sotimiseen välttämättä tarvita moderneja aseita, mutta kyllähän kirvesmieheltä on helpompi juosta pakoon kuin rynkkymieheltä.

Rasistiseksikin joku voisi erehtyä tätä kirjaa väittämään, koska afrikkalaisia ei esitetä lainkaan positiivisessa valossa ja heitä lahdataan antaumuksellisemmin kuin sarjan aiemmin lukemissani osissa yhteensä, joten olkaa varoitetut, jos sellainen lukijana häiritsee.

Neljä pistettä viidestä. Varsinkin myöhempään osaan Aavikon kettuun verrattuna tämä kirja etenee sujuvasti eikä jää liiemmin toistamaan itseään, joten se on oikein mukavan kevyttä luettavaa. Asiantuntijoiden mukaan Pietiläinen ei olisi kuitenkaan koskaan Ruandassa ollutkaan, joten tämä on todennäköisesti luokiteltava tyystin fiktiiviseksi teokseksi.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Joustamisesta ja moderneista addiktioista

Joskus ennen muinoin, kun tupakointi oli uusi juttu eikä sen haitoista tiedetty, oli täysin hyväksyttävää ja normaalia sauhutella ns. talossa ja puutarhassa, ja savunhajusta valittaminen oli ämmien touhua. Olen varma, että kun ensimmäisiä rajoituksia tupakointiin sorvattiin, edellämainitunkaltaiseen tupakkakulttuuriin tottuneiden suunnasta kuultiin runsaasti pöyristyneitä vastalauseita, vihapuhetta ja epämääräisiä viittauksia Kolmanteen Valtakuntaan.

Viimeistään minun sukupolveni on kuitenkin kasvanut maailmassa, jossa tupakointi sisätiloissa on itsestäänselvästi kiellettyä, ellei sitä ole erikseen sallittu. Ulkotiloissakin jos seurueessa on yksi, joka ei savusta tykkää, tupakoitsijat pitävät syöpäkääryleensä kiltisti piilossa sen sijaan, että herkkänokkaisen yksilön vastuulla olisi etsiä itselleen paremmanhajuista seuraa. Tässä ei olla nähty mitään outoa, vaan tupakoijat ovat onnistuneesti kehittäneet kyvyn odottaa nikotiiniannostaan jopa useita tunteja ilman pahempia komplikaatioita.

Mutta sitten tulivat sähkötupakat.

Noista valopääpuikoista väitetään, että niistä saa nikotiininsa täysin terveydelle haitattomasti ja kaupan päälle ne näyttävätkin melkein yhtä yoloswageilta kuin oikeat tupakat. Jotkut uskovat väitettä, minkä seurauksena joissain julkisissa rakennuksissa saa rauhassa imppailla höyryä minkä sielu sietää. Toiset taas eivät usko, että mikään tupakkatuote voisi olla haitaton, minkä seurauksena joissain paikoissa sähkötupakoihin suhtaudutaan yhtä negatiivisesti kuin oikeisiinkin. Itse en tiedä, mikä on totuus, eikä voisi vähempää kiinnostaakaan.

Olen vain pannut merkille, että sähkötupakan myötä nykynuorison kyky nautintonsa siirtämiseen myöhäisempään ajankohtaan on täysin kadonnut. Viittä minuuttia ei voida olla lutkuttamatta sitä tikkua, ja jos kielletään, se pitää piilottaa hihaan ja vaivihkaa nopeasti imaista sieltä aina, kun kukaan ei näe. Tai sitten aletaan inttämään, ettei tässä ole kuin vesihöyryä ja eukalyptusta, ei se mitään haittaa. Mistähän sekin johtuu?


Nythän on niin, että se henkilö, joka kiellon esittää, on hyvin harvoin paikan omistaja tai muu vastaava henkilö, jolla olisi valtuudet päättää asiasta. Kun siis vaikkapa asiakas ryhtyy väittelemään asiasta, hän itse asiassa pyytää työntekijää toimimaan vastoin työnantajansa määräyksiä, eikä varmaan ole kenellekään suuri yllätys, jos sellaisissa asioissa ei ole aina jouston varaa. Henkilökohtaisesti siis minulle on aivan sama, millä ihminen itseään myrkyttää, kunhan tekee sen jossain sellaisessa paikassa, että siitä ei seuraa minulle sanomista.

Eihän jouston ja lisähyvän pyytämisessä asiakaspalvelijalta sinänsä mitään vikaa ole, mutta toivoisin, että siinä pidettäisiin mielessä pari asiaa. Ensinnäkin tosiaan se, että asiakaspalvelija on ensisijaisesti työnantajansa edunvalvoja. Yleensä se tarkoittaa asiakkaan pitämistä tyytyväisenä, mutta ennemmin tai myöhemmin siinä tulee raja vastaan. Joustamaton asiakaspalvelija ei siis ole (välttämättä) mulkku tai muuten epäpätevä, vaan hän vain noudattaa saamiaan ohjeita.

Toisena sitten se, että jos jossain asiassa jatkuvasti joustetaan, siitä tulee äkkiä normaalitaso, eikä asiakaskunta ymmärrä, että on jo joustettu. Pian aletaan vaatia lisää joustoa ja se asiakaspalvelija, joka joustaa vain vähän, saakin kuulla olevansa asennevammainen tjsp. Myös joustavan palvelijan kollegoiden hermot pingottuvat heidän joutuessaan vastailemaan siihen, että "kun tuo toinenkin antoi."

Eli pyytäkää joustoa, alennuksia ja lisäpalveluja jos katsotte ne kohtuullisiksi, mutta älkää jaksako ruveta vänkäämään, jos ei onnistukaan.

No joo, ehkä minä vain olen huono asiakaspalvelija. Pomollenikin kerroin, että suurin syy, miksi en ole koskaan pyrkinyt poliisiksi, on huono asiakaspalvelutaitoni. Pari päivää sitten katsoin emännän kanssa Poliisit-sarjaa, jossa joku nulikka lähti poliisia pakoon, ja poliisisetä pinkoi perässä huutaen ainakin kolme kertaa, että "seis tai käytän sähköä." Itse kun olen sitä mieltä, että kyllä aikuisen ihmisen pitää tajuta puhetta kerrasta, olisin huutanut tasan kerran ja yhden sekunnin miettimisajan jälkeen antanut sähkön säkenöidä. Jos olisi ollut huono päivä, olisin saattanut tähdätä pakaraan, että sulkijalihas olisi krampannut ja nilkki olisi laskenut alleen. Emäntä sanoi siihen, että siksipä onkin hyvä, etten ole poliisi.

Vaikka itse olenkin aina oikeassa, usein emäntä on vielä oikeammassa.