Serkkupoika kertoi joskus, että laittomia aseita saa hyvin helposti Venäjältä. Joku hänen tuttunsa oli Pietarissa kysellyt oikeannäköisiltä ihmisiltä, osaisivatko he auttaa asiassa, ja aika äkkiä hänet oli ohjattu johonkin sivukujalle kauppoja hieromaan. Mafiosot olivat tarjonneet Uzi-konepistoolia ja ammuksia kaupan päälle 300 euron hintaan. Satasen lisämaksusta mafian kuriiri olisi tuonut aseen Suomen puolelle, ettei ottajan olisi tarvinnut itse ottaa riskiä tullissa kiinni jäämisestä.
Sellainen olisi kyllä näppärä, ja loppuvuodesta hankkimani Outokummun osakkeenikin alkavat olla juuri tuon summan verran plussalla. Saisivat päräkät ja citykanit kyytiä. Joku kertoi hiljattain, että rastaat ovat itse asiassa hyviä ruokalintuja. Ei vaiskaan, enhän minä lähtisi rikkomaan Suomen ase- ja metsästyslakeja tuolla tavalla. Sitten jos täällä olisi amerikkalaistyylinen aselainsäädäntö, varmaan kyllä hankkisin monipuolisen arsenaalin.
Pari päivää sitten tuli TV:stä Morgan Spurlockin dokumentti siitä, kuinka amerikkalaiset ostavat nyt asekaupat tyhjiksi, kun pelkäävät Obaman kieltävän aseet ihan kohta. Monet sellaisetkin, jotka eivät ole ikinä asetta omistaneet, hankkivat niitä nyt ihan vain varmuuden vuoksi, eikä iällä, sukupuolella, poliittisella suuntaumuksella tai sen sellaisella ole juuri merkitystä. Argumentteja aseiden hankinnan puolesta kuultiin monenlaisia, kuten kodinturva, itsepuolustus, kauriinmetsästys, urheilu ja mitä näitä nyt on. Dokumentin oma näkökulma oli kuitenkin, että aseita saa ihan liian helposti, kun sitten niillä kuitenkin tapetaan ihmisiä, eikä ihmisiä voi tappaa ilman tuliaseita.
En nyt halunnut ottaa kantaa aselainsäädäntöön tai siihen, pitäisikö pyssyjensaannin olla helpompaa vai vaikeampaa. Nyt halusin vain keskittyä yhteen tiettyyn kysymykseen. Siihen kysymykseen, joka aina pomppaa ensimmäisenä esiin, kun joku ilmoittaa vastustavansa aseiden täyskieltoa.
Olimme taannoin työporukan kanssa istumassa iltaa, ja sattumalta tulivat tällaiset asiat puheeksi. Sanoin sitten, että olisi hauskaa omistaa jokin pikku konepistooli. Näin naamasta, kuinka kommenttini särähti vasten yhden kaverin ideologiaa, ja hän tivasi minulta heti, että "mihin sinä muka tarvitsisit sellaista?"
Ai että mihinkö minä tarvitsisin konetuliasetta?
Olenko ainoa, jonka mielestä tuo on aivan käsittämättömän outo kysymys?
Kävin pikaisesti kirjahyllyni läpi, ja näytämme emännän kanssa yhteensä omistavamme 410 kirjaa, poislukien oppi- ja tietokirjat, joita niitäkin on pari hyllyllistä. 410 paperinidettä viihteellistä fiktiota, joista olen lukenut 220 eli noin puolet. Itsehän olen sitä mieltä, ettei ole olemassa sellaista ongelmaa kuin "liikaa kirjoja", vaan vain "liian vähän kirjahyllyjä", mutta ymmärrettävästi emäntä närkästyy aina, kun tulen kirjakaupan kautta kotiin.
Enhän minä tällaista kotikirjastoa mihinkään tarvitse. Kirjasto on alle puolen kilometrin kävelymatkan päässä, ja jos nyt on pakko ostaa omaksi, nykytekniikalla kannattaisi ostaa ne sähköiseen lukulaitteeseen. Kaikki nämä hyllymetrit saisi mahtumaan kännykän kokoiseen läpyskään. Ja jos ihan tarkkoja ollaan, kirjojen lukeminen on muutenkin ihan turhaa. Senkin ajan voisin käyttää paremmin vaikkapa ottamalla lisää työvuoroja.
Silti kukaan ei tule kyselemään, että "mihin sinä muka tarvitset kirjoja?" Vajaaälyistähän sellainen olisi. Kyllä jokainen tajuaa, että ostan kirjoja siksi, koska tykkään lukea niitä. Jokainen myös tajuaa, että vaikka itse ei olisikaan kiinnostunut kirjallisuudesta, ei ole hänen asiansa tulla kertomaan minulle, miten minä saan käyttää ylimääräisen aikani ja rahani ja millaista viihdettä minun sopii kuluttaa.
Sitten minulla on tällaista kalustoa:
Enhän minä kuntoiluvälineitä kotona tarvitse, kun kuntosaleja on useita ihan kävelymatkan päässä, eivätkä ne niin kalliita ole, että omat laitteet ihan heti maksaisivat itsensä takaisin. On kuitenkin monta syytä, miksi haluan omistaa monipuolisesti laitteita kotonani:
- En halua odotella vuoroani laitteisiin.
- En muutenkaan tykkää paikoista, joissa on muita ihmisiä.
- Jos minun pitäisi erikseen lähteä kotoani treenaamaan, tulisin treenanneeksi huomattavasti harvemmin, koska olen laiska.
- Kotona voin treenin yhteydessä katsoa DVD:ltä Steven Seagalin elokuvia, joita juuri lainasin appiukolta yhdeksän kappaletta.
- Kotona kukaan ei tule urputtamaan pukukoodista, jos treenaan pelkissä kalsareissa.
Niin hyviltä kuin nuo perusteet kuulostavatkin, ovat ne merkityksettömiä, koska eihän kenenkään tarvitse treenata. Jos työn puolesta tarvitsee hyvää kuntoa ja vahvoja lihaksia, ne kasvavat itsestään työtä tehdessä, ja jos kuluttaa aikansa tietokoneen ääressä, ei niillä tee mitään. Kuntoilu on toki terveellistä, mutta sitä voi harrastaa hyvin halvalla lenkkeilemällä, eikä terveellä itsetunnolla siunattu ihminen koe tarvetta pullistella lihaksilla. Laihduttaminenkin on turhaa, koska todellinen kauneus on sisäistä, joten mitä isompi perse ja maha on, sitä enemmän niiden sisään mahtuu kauneutta.
Silti kukaan ei tule kyselemään, että "mihin sinä muka tarvitset kuntoiluvälineitä?" Vajaaälyistähän sellainen olisi. Kyllä jokainen tajuaa, että minulla on kuntoiluvälineitä, koska tykkään kuntoilla. Edellämainittu asevastainen työkaverini kertoi, että hänelle oli hänen aloitettuaan punttitreenin joku hintelä kaveri tullut väittämään, ettei kannata kasvattaa lihaksia koska gdaashrgaaaydmt, mutta itse en ole vielä kohdannut sellaista. Varsinkaan en ole kuullut kenenkään vaativan, että ihmisten kuntoilumahdollisuuksia pitäisi jotenkin rajoittaa.
Mitähän vielä? Noh, pariin kertaan olen tullut kertoneeksi tykkääväni leipoa, vaikka en valitettavasti ole pitkään aikaan sitä tehnytkään. Se jos mikä vasta turhaa hommaa onkin. Leivonnaiset koostuvat pelkistä tyhjistä kaloreista, ja jos nyt on aivan pakko jotain sokerimössöä mässyttää, kaupasta saa kyllä. Hinta ei ole paljon tarvikkeiden hintaa suurempi, eikä tarvitse ottaa riskiä että kermavaahto juoksettuu tai rommi on huonoa.
Silti kukaan ei tule kyselemään, että "miksi sinun muka tarvitsee leipoa?" Vajaaälyistähän sellainen olisi. Kyllä jokainen tajuaa, että jos leivon, teen sen siksi, koska se on kivaa ja tykkään syödä leivonnaisia. Itse kun leipoo, saa myös juuri sellaista kuin itse haluaa, eikä tarvitse tyytyä kaupan suppeaan valikoimaan. Tykkään esimerkiksi laittaa sämpylöihini reilusti Tabascoa. Eikä siihen kukaan tule lässyttämään, että ämmien hommaa ja kunnon hetero tekee vain grilliruokaa, tai jos tulee, hänelle voi linkata tämän kirjoitukseni.
Mikä siis on johtopäätös? Mihin minä tarvitsisin konetuliasetta? Mihin ylipäänsä kukaan tarvitsee aseita?
No jumalauta, ampumiseen niitä tarvitaan. Niillä voi ampua maalitauluja, joko virallisia sellaisia tai sitten riviin pantuja peltipurkkeja. Niistä lähtee kiva ääni ja niiden aikaansaamaa tuhoa on hauska tarkastella. Porukalla voi ottaa kisaa, kuka osuu parhaiten. Niillä voi myös ampua eläimiä, sillä eläimethän ovat olemassa siksi, koska lihaskasvu vaatii proteiinia.
Niin, eihän maalitauluja varsinaisesti kenenkään tarvitse ampua. Kierrätykseen ne kannattaa laittaa. Pulloista saa pantinkin takaisin. Eläimiä nyt ei ainakaan tarvitse ampua, koska lihaa saa kaupasta, eikä lihaa muutenkaan tarvitse syödä, koska soijarouhettakin saa kaupasta. Marjapuskat saa suojattua harakoilta kätevästi verkolla, jos nyt ylipäänsä oletetaan, että ihmisillä on suurempi kosminen oikeus marjoihin kuin harakoilla.
Mutta mitä sitten? Ammuskelu on hauskaa ja riista maistuu hyvältä. Joku saattaa olla sitä mieltä, että ammuskelu on tylsää ja eläimilläkin on tunteet, mutta jos häntä ei kiinnosta minun mielipiteeni asiasta, miksi minuakaan pitäisi kiinnostaa hänen mielipiteensä?
Kuten alussa sanoin, en halua tässä ottaa kantaa siihen, pitäisikö aselakeja löysentää vai kiristää. Vaikka nykyään ollaankin menty aivan naurettavaan kuristusnysväykseen, tuskin lakeja kuitenkaan löysennettäisiin niin paljoa, että olisi mahdollista saada lupaa uziin soramontturevittelyperusteella. Kunhan vain tulin huomauttamaan, että se, ettei jotain tarkkaan ottaen tarvita, on aika jumalattoman typerä syy kieltää yhtään mitään.
torstai 26. toukokuuta 2016
lauantai 21. toukokuuta 2016
Kolmas vuosikatsaus
Tulipa käytyä työporukalla jossain pienessä pihviravintolassa vapaapäivänä. En enää muista paikan nimeä, mutta hyvää oli. Maininnanarvoiseksi tämän ravintolakäynnin tekee se, että nyt opin, että lasku pitää aina käydä tarkasti läpi ennen maksamista. Jouduin nimittäin lähettämään laskuni kaksi kertaa takaisin, ennen kuin se meni oikein. Jostain syystä tarjoilijattarilla oli vaikeuksia hahmottaa tilannetta, jossa joku ottaa kaksi jälkiruokaa.
Enhän minä voinut tietää, että heidän suklaakakussaan oli valkosuklaakerros, ennen kuin olin jo tilannut juustokakkua.
Mutta asiaan. Nyt kun on suurin piirtein toukokuun kymmenes, blogini on yltänyt kunnioitettavaan kolmen vuoden ikään. Kukapa olisi uskonut? Muut kuin minä siis. Mutta jee! Käydäänpäs vähän läpi tilastoja, jos ei muuten niin jälkipolville tallentamista varten. Ai miten niin ei muka kiinnosta?
Kirjoitushetkellä kokonaiskävijämääräni on 145 923, joten viimevuotiseen nousua on tapahtunut 58 968, eli 112 %:n verran edellisvuoden kävijämäärään nähden. Vähän on tahti hidastunut, mutta luultavasti se johtuu päivitystahtini hidastumisesta. Päivässä käyntejä tulee n. 100-400, ja tyypillisesti tekstini keräävät n. 400-600 lukukertaa. Tältä näyttää kaikenkaikkinen tilastoni:
Kuten näkyy, suurin kiitos näkyvyydestäni kuuluu edelleen blogistikollegalleni Yrjöperskeleelle. Kiitoksia myös kollegoilleni Jaska Brownille, peräti kahdella blogilla vaikuttavalle Tom Kärnälle, Kumitontulle, Feyrikselle, Korppi on oikeudelle, Reijo Koiraalle, Notkoluodolle, Cosiddettolle, sekä juuri blogimaailmasta eläköityneelle Ruukinmatruunalle. Toivottavasti kukaan ei jäänyt muistamatta. Sekä tietysti myös teille, jotka olette levittäneet ilosanomaani Facebookissa, Twitterissä ja muilla alustoilla, mitä näitä nyt on.
Kävinhän minä itsekin Facebookissa alkuvuodesta. Kuukauden ajan ehdin kerätä kavereita, kunnes joku ilmiantoi minut valeprofiilista ja minut niitattiin pois. Kovin aktiivisesti en ehtinyt sosialisoida, mutta yksi omasta mielestäni hieno onnistuminen minulla oli. Joku nimittäin oli laittanut sinne tällaisen kuvan:
Kuvan laittaja oli laittanut kommentiksi vain sanan "suhteellisuudentaju". Tämä oli sitä aikaa, kun puhuttiin siitä, kuinka raiskauksista ei kukaan kiinnostunut, ennen kuin niiden varjolla sai ruveta olemaan rasisti ja ruveta syyttelemään turvapaikanhakijoita niistä. Lyhyt vastaus tuohon on, että on se aina kiinnostanut, mutta kotimaisille raiskaajille ei oikein voi mitään muuta kuin istuttaa vankilassa, kun taas ulkomaiset raiskaajat ovat maassa yksinkertaisen ja helposti kumottavissa olevan poliittisen päätöksen suorana seurauksena.
Mutta oltiin raiskauksista kiinnostuttu aiemmin tai ei, en silti vieläkään ymmärrä tuota logiikkaa. Ilmisesti jos ei ole ollut raiskauksista kiinnostunut aiemmin, ei niistä saa kiinnostua myöhemminkään.
Asiaan. Koska minäkin osaan tilastomatikkaa sekä piirtää käppyröitä Excelillä, päätin ottaa nuo ylläolevan kuvan luvut sellaisinaan ja suhteuttaa ne väestömäärään ja maassaoloaikaan. Ja hupsista, palkit pyörähtivätkin tällaisiksi:
Suhteellisuudentaju tosiaan.
Katsotaanpas seuraavaksi vuoden menestyneimpiä tekstejä. Ei ole yllättävää, että vuoden ja samalla koko blogini historian luetuimmaksi tekstiksi nousi Iso kyrpä kokonaisella 2368 lukukerrallaan. Koko tekstin tarkoitushan oli vain katsoa, kuinka monta Google-osumaa saan tuolla otsikolla. On tekstissä sinänsä ihan mielenkiintoinen ja informatiivinen sisältökin, ei siinä mitään.
Toisena on 788 lukukerrallaan Toimittaja, joka unohti, mitä järki tarkoittaa, jossa vastasin kolumniin, jossa joku toimittaja närkästyneenä moitti suomalaisia siitä, etteivät auta pakolaisia, vaikka Suomeakin on autettu. Yli kuudensadan luvun pääsi myös Se oleellinen kysymys Immosen vastustajille (632), jossa ihmettelin Meillä on unelma -porukan argumentteja sen jälkeen, kun Olli Immonen oli mennyt sanomaan tykkäävänsä yksikulttuurisuudesta; sekä Edistyksellistä ajattelua suomalaisesta kirjallisuudesta (620), jossa erään lukijan pyynnöstä käsittelin Koko Hubaran feministis-edistyksellistä valitusta Laura Lindstedtin Oneiron-romaanista.
Kirja-arvosteluja on tullut valitettavasti paljon vähemmän kuin ennen. Ne näyttävät lukukertojen perusteella kiinnostavan noin puolta lukijoistani, lukuunottamatta klassikoita ja menestyneitä uutuuksia, jotka vetävät paljon Google-osumia. Vuoden menestynein on ylivoimaisesti Jarkko Tontin Lento 551 lukukerrallaan, koska Tontti itse twiittasi tekstin alle kaksi tuntia sen julkaisun jälkeen. Oletankin, että Tontti seuraa tätä blogia, koska vaikka itsekin tykkään googletella blogini nimeä silloin tällöin nähdäkseni, mistä linkkejä löytyy, olisi aika legendaarista, jos Tontti olisi sitä kautta tullut tänne sellaisella ajoituksella.
Joo. Mitäs vielä? Varmaan musiikkia tapauksen kunniaksi. Eräs uusi naispuolinen työkaverini on sitä mieltä, että tämä on uusi tunnusbiisini. Kuulemma se tulee minusta kovasti mieleen:
En voi väittää vastaan. Pidän kovasti tuollaisesta vanhanaikaisenkuuloisesta. Ja ettei tämäkään teksti jäisi kokonaan ilman järkevää sisältöä, laitetaan loppuun vähäpukeisia naisia:
Enhän minä voinut tietää, että heidän suklaakakussaan oli valkosuklaakerros, ennen kuin olin jo tilannut juustokakkua.
Mutta asiaan. Nyt kun on suurin piirtein toukokuun kymmenes, blogini on yltänyt kunnioitettavaan kolmen vuoden ikään. Kukapa olisi uskonut? Muut kuin minä siis. Mutta jee! Käydäänpäs vähän läpi tilastoja, jos ei muuten niin jälkipolville tallentamista varten. Ai miten niin ei muka kiinnosta?
Kirjoitushetkellä kokonaiskävijämääräni on 145 923, joten viimevuotiseen nousua on tapahtunut 58 968, eli 112 %:n verran edellisvuoden kävijämäärään nähden. Vähän on tahti hidastunut, mutta luultavasti se johtuu päivitystahtini hidastumisesta. Päivässä käyntejä tulee n. 100-400, ja tyypillisesti tekstini keräävät n. 400-600 lukukertaa. Tältä näyttää kaikenkaikkinen tilastoni:
Vasemman alanurkan lukemiin ei sitten voi luottaa, koska jostain syystä Blogger unohtaa vanhoja katselukertoja. |
Kuten näkyy, suurin kiitos näkyvyydestäni kuuluu edelleen blogistikollegalleni Yrjöperskeleelle. Kiitoksia myös kollegoilleni Jaska Brownille, peräti kahdella blogilla vaikuttavalle Tom Kärnälle, Kumitontulle, Feyrikselle, Korppi on oikeudelle, Reijo Koiraalle, Notkoluodolle, Cosiddettolle, sekä juuri blogimaailmasta eläköityneelle Ruukinmatruunalle. Toivottavasti kukaan ei jäänyt muistamatta. Sekä tietysti myös teille, jotka olette levittäneet ilosanomaani Facebookissa, Twitterissä ja muilla alustoilla, mitä näitä nyt on.
Kävinhän minä itsekin Facebookissa alkuvuodesta. Kuukauden ajan ehdin kerätä kavereita, kunnes joku ilmiantoi minut valeprofiilista ja minut niitattiin pois. Kovin aktiivisesti en ehtinyt sosialisoida, mutta yksi omasta mielestäni hieno onnistuminen minulla oli. Joku nimittäin oli laittanut sinne tällaisen kuvan:
Kuvan laittaja oli laittanut kommentiksi vain sanan "suhteellisuudentaju". Tämä oli sitä aikaa, kun puhuttiin siitä, kuinka raiskauksista ei kukaan kiinnostunut, ennen kuin niiden varjolla sai ruveta olemaan rasisti ja ruveta syyttelemään turvapaikanhakijoita niistä. Lyhyt vastaus tuohon on, että on se aina kiinnostanut, mutta kotimaisille raiskaajille ei oikein voi mitään muuta kuin istuttaa vankilassa, kun taas ulkomaiset raiskaajat ovat maassa yksinkertaisen ja helposti kumottavissa olevan poliittisen päätöksen suorana seurauksena.
Mutta oltiin raiskauksista kiinnostuttu aiemmin tai ei, en silti vieläkään ymmärrä tuota logiikkaa. Ilmisesti jos ei ole ollut raiskauksista kiinnostunut aiemmin, ei niistä saa kiinnostua myöhemminkään.
Asiaan. Koska minäkin osaan tilastomatikkaa sekä piirtää käppyröitä Excelillä, päätin ottaa nuo ylläolevan kuvan luvut sellaisinaan ja suhteuttaa ne väestömäärään ja maassaoloaikaan. Ja hupsista, palkit pyörähtivätkin tällaisiksi:
Suhteellisuudentaju tosiaan.
Katsotaanpas seuraavaksi vuoden menestyneimpiä tekstejä. Ei ole yllättävää, että vuoden ja samalla koko blogini historian luetuimmaksi tekstiksi nousi Iso kyrpä kokonaisella 2368 lukukerrallaan. Koko tekstin tarkoitushan oli vain katsoa, kuinka monta Google-osumaa saan tuolla otsikolla. On tekstissä sinänsä ihan mielenkiintoinen ja informatiivinen sisältökin, ei siinä mitään.
Toisena on 788 lukukerrallaan Toimittaja, joka unohti, mitä järki tarkoittaa, jossa vastasin kolumniin, jossa joku toimittaja närkästyneenä moitti suomalaisia siitä, etteivät auta pakolaisia, vaikka Suomeakin on autettu. Yli kuudensadan luvun pääsi myös Se oleellinen kysymys Immosen vastustajille (632), jossa ihmettelin Meillä on unelma -porukan argumentteja sen jälkeen, kun Olli Immonen oli mennyt sanomaan tykkäävänsä yksikulttuurisuudesta; sekä Edistyksellistä ajattelua suomalaisesta kirjallisuudesta (620), jossa erään lukijan pyynnöstä käsittelin Koko Hubaran feministis-edistyksellistä valitusta Laura Lindstedtin Oneiron-romaanista.
Kirja-arvosteluja on tullut valitettavasti paljon vähemmän kuin ennen. Ne näyttävät lukukertojen perusteella kiinnostavan noin puolta lukijoistani, lukuunottamatta klassikoita ja menestyneitä uutuuksia, jotka vetävät paljon Google-osumia. Vuoden menestynein on ylivoimaisesti Jarkko Tontin Lento 551 lukukerrallaan, koska Tontti itse twiittasi tekstin alle kaksi tuntia sen julkaisun jälkeen. Oletankin, että Tontti seuraa tätä blogia, koska vaikka itsekin tykkään googletella blogini nimeä silloin tällöin nähdäkseni, mistä linkkejä löytyy, olisi aika legendaarista, jos Tontti olisi sitä kautta tullut tänne sellaisella ajoituksella.
Joo. Mitäs vielä? Varmaan musiikkia tapauksen kunniaksi. Eräs uusi naispuolinen työkaverini on sitä mieltä, että tämä on uusi tunnusbiisini. Kuulemma se tulee minusta kovasti mieleen:
En voi väittää vastaan. Pidän kovasti tuollaisesta vanhanaikaisenkuuloisesta. Ja ettei tämäkään teksti jäisi kokonaan ilman järkevää sisältöä, laitetaan loppuun vähäpukeisia naisia:
Viehättävä assistenttini Xenia Porstuan henkilökunnan vuosittaisella virkistysmatkalla Tunguskalla. |
sunnuntai 8. toukokuuta 2016
Anteeksi, että olen oikeassa
Tehän tiedätte, mitä sananvapaus on. Se on sitä, että jos on jokin mielipide jostain mielipiteitä herättävästä asiasta, sen saa ilmaista ja tuoda julki muille ihmisille ilman pelkoa rikostuomiosta tai Stasin visiitistä, vaikka kaikki eivät olisikaan samaa mieltä, ja vaikka joku sattuisi pahoittamaan mielensäkin siitä, että kohtaa omistaan poikkeavia mielipiteitä.
Sananvapaus keksittiin aikoinaan varmaankin sen takia, että yhteiskunnissa, joissa oli sallittu vain yksi virallinen totuus (joka tuppasi olemaan paikallisen hallitsijan mielipide) oli kaikenmoisia ikäviä jännitteitä eikä epäkohtiin voitu puuttua. Avoimempi yhteiskunta on yksinkertaisesti tehokkaampi ja kivempi kaikille; myös niille johtajille, jotka voivat kettuilun määrästä ja laadusta päätellä, kuinka hyvin he hoitavat hommansa, eikä tarvitse pelätä, että palaute tulisi aivan yllätyksenä 7,62-millisinä annoksina niskaluuhun.
Tehän tiedätte, mitä sananvastuu on. Se on sitä, että vaikka kaikilla onkin vapaus ilmaista mielipiteensä ilman pelkoa rangaistuksesta, vaikka siitä tulisikin jollekulle paha mieli, on kuitenkin syytä estää ihmisiä ilmaisemasta mielipiteitä, joista saattaa tulla jollekulle paha mieli, tarvittaessa esim. rangaistuksin. Suomenkielisessä Wikipediassa asiasta sanotaan näin:
Entinen Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen on määritellyt vastuun niin, että jos julkaistavan asian tiedetään loukkaavan ja aiheuttavan riskejä, sitä ei pidä julkaista.
Esimerkkinä hän käyttää Googlen omistamassa Youtubessa julkaistua Muhammed-videota, joka aiheutti levottomuuksia, joissa kuoli ihmisiä. Pentikäisen mukaan Googlen olisi pitänyt poistaa video, eikä tuolloin kyse olisi sensuurista vaan vastuun kantamisesta.
Mielenkiintoista. |
En ole nähnyt kyseistä videota, mutta kovasti tekisi mieli kyllä nähdä, millainen video pystyy tappamaan ihmisiä. Onhan tuosta aiheesta kauhuelokuvia, kuten The Ring. Alkuperäinen japanilainen on näin sivumennen sanoen parempi kuin Hollywood-versio, mutta siinähän ei nyt ole mitään poikkeavaa.
Mutta joo, uskoisin, että tuossa tapauksessa kuolemia ei niinkään aiheuttanut video, vaan riehuvat muslimit, mutta koska rasisti-Pentikäisen mielestä muslimit eivät ole täysipäisiä ihmisiä, joilla olisi päätäntävalta omasta käytöksestään, valkoisen miehen taakka on suojella muslimeja (itse)tuhoisilta vieteiltään rajoittamalla omaa ilmaisunvapauttaan.
Maailmalla ollaan totuttu, että on journalistien tehtävä murtaa virallisia totuuksia ja rajoja, joiden puitteissa asioista saa puhua. Suomi on siitä jännä maa, että täällä juuri journalistit ovat etunenässä vaatimassa, että vääristä asioista ei sitten puhuta väärään sävyyn. Nyt ne ovat keksineet sananvastuuvalan, jolla pyritään saamaan kansalaiset velvoittamaan itsensä pysymään ruodussa. Se kuuluu näin:
Ilmaisen itseäni ihmisoikeuksia kunnioittaen. Vihapuhe ei vaienna minua. Kannan vastuun sanoistani. #sananvastuuvalaMietitäänpäs tuota hetki, vaikka lause kerrallaan. Ilmaisenko itseäni "ihmisoikeuksia kunnioittaen"? On vaikea keksiä, miten ilmaisuni loukkaisi kenenkään ihmisoikeuksia, koska eriävien mielipiteiden kuulemiselta välttyminen ei ole ihmisoikeus. Tietenkin saatan joskus sanoa jotain, joka loukkaa ihmisiä itseään, mutta jos se on joidenkin mielestä ihmisoikeuskysymys, silloin heidän ongelmansa on jossain aivan muualla kuin siinä, että he altistuvat mielipiteiden kirjolle.
Entäs vaientaako vihapuhe minut? Wikipedian mukaan:
Vihapuhe on Euroopan neuvoston ministerikomitean ehdotuksen mukaan sellaista ilmaisua, jolla levitetään, yllytetään, edistetään tai oikeutetaan rotuvihaa, muukalaisvihaa, antisemitismiä tai muunlaista vihaa, joka perustuu suvaitsemattomuuteen.Mitenköhän tämä pitäisi tulkita? Ylempänä lainaamani Pentikäisen tapa leimata muslimit vajaamielisiksi puoli-ihmisiksi vaikuttaa vihapuheelta, mutta se ei taida perustua suvaitsemattomuuteen, vaan paremminkin överiksi vedettyyn suvaitsevaisuuteen, mikä ei kyllä ole yhtään sen parempi. Oli miten oli, ei se minua vaientanut, vaan paremminkin inspiroi.
Kannanko vastuun sanoistani? Ymmärrän, että jos vaikka sanoisin jollekin itsetuhoiselle tyypille, että hän on paska tyyppi ja hänen pitäisi tappaa itsensä, ja hän sitten menisikin tekemään sen, minulla olisi asiasta jonkinlainen vastuu ja minulle tulisi siitä paha mieli. Muutenkin itsetarkoituksellinen loukkaaminen on noloa enkä kannata sellaista, joten kannan vastuuta siinä mielessä, että pysyn asiakysymyksissä, vaikka sävyni olisikin asiaton.
Aion kuitenkin edelleen pysyä anonyyminä nettihuutelijana välttääkseni mielipiteideni katkerien uhrien ilmiannot, koska mielestäni Neuvostoliiton vankileireillä kituneet toisinajattelijat olivat vankeina totalitarismin uhreina, eivätkä vain kantamassa vastuuta omista sanoistaan.
Voin siis hyvillä mielin itsekin yhtyä tuohon valaan. Onneksi tuossa ei edes määritelty, millaisista asioista tarkkaan ottaen pitäisi kantaa sananvastuuta, joten voin pysyä onnellisen tietämättömänä, vaikka olisinkin noita periaatteita vastaan rikkonut.
Asiahan ei kuitenkaan ole aivan noin yksinkertainen, koska vaikka minä sanoisinkin, ettei totuuden kuulemisesta pidä pahoittaa mieltään, se ei tarkoita, etteivätkö mielet silti tulisi pahoitetuiksi, ja silloin hyvät tavat vaativat pyytämään anteeksi. Siihenkin on onneksi nyt olemassa ohje.
Tämä on lähinnä poliitikoille suunnattu, ja tunnetusti poliitikolle onkin tärkeää olla diplomaattinen ja pystyä miellyttämään kaikkia.
Vai onko sittenkään? Otetaan esimerkiksi kuvitteellinen tilanne, jossa vaikka perussuomalainen poliitikko kertoo unelmoivansa yksikulttuurisesta Suomesta. Hänen vihervasemmistolaiset vastustajansa raivostuvat ja vaativat suureen ääneen julkista anteeksipyyntöä sekä poliitikolta itseltään että kaikilta muiltakin persuiksi tunnustautuvilta.
Jos persupoliitikko pyytää anteeksi, siirtyvätkö vihervasemmistolaiset hänen äänestäjikseen? No eivät. He pitävät häntä yhtä vastenmielisenä natsina kuin aina ennenkin. Ei heitä edes kiinnosta, pyytääkö poliitikko anteeksi, koska anteeksipyynnön vaatiminen on vain luontainen refleksi sekä näppärä tilaisuus nostattaa ryhmähenkeä omissa porukoissa.
Poliitikon kannattajat sen sijaan saattavat todeta, että hän on selkärangaton tyyppi, jonka periaatteet antavat periksi kohdatessaan vastustusta, mikä saattaa ajaa heidät äänestämään jotain toista. Lisäksi, pyytämällä anteeksi poliitikko myöntää, ettei ole sopivaa unelmoida yksikulttuurisuudesta, jolloin hän siirtää vastustajilleen päätäntävallan siitä, mitä mieltä hänelle tärkeistä asioista saa olla julkisessa keskustelussa. Poliitikolla on siis vain hävittävää, jos hän pyytää puheitaan anteeksi.
(Tätä ei pidä tulkita niin, että poliitikkojen pitäisi reteästi puhua julki ihan kaikki fantasiansa, koska suurin osa äänistä kerätään edelleen keskimääräiseltä enemmistöltä, ja se kuuntelee maltillista järkipuhetta, eikä mitään öyhötystä.)
Asiaan. Saatan kyllä joskus pahoitella puheitani. Se johtuu siitä, että saatan sanoa asiat tavalla, joka tulkitaan väärin, ja jos viesti ei mene perille, se on yleensä viestijän eikä kuulijan vika. Jos kuitenkin joskus pyydän puheitani anteeksi, aloitan sen nimen omaan sanomalla "anteeksi, jos" enkä "anteeksi, että". Se johtuu juuri tuosta:
Jos taas "pyydät anteeksi, jos joku on loukkaantunut", siirrät vastuun loukkaantujalle etkä ota kantaa omaan tekoosi. Tämä ei ole anteeksipyyntö. Se on siltä kuulostava tapa sanoa, että olet oikeassa.Jos minä olen oikeassa, miksi minun pitäisi ottaa vastuuta siitä, että joku väärässä oleva närkästyy? Lukekoon argumenttini ja muuttakoon mieltään. Jos lukemisen jälkeenkin hän on eri mieltä, kommenttiosiossa saa tulla jatkamaan keskustelua. Sitä varten se on siinä. Vaikka emme pääsisikään yksimielisyyteen, en silti näe mitään väärää siinä, että olen eri mieltä kuin vastaväittäjäni.
Kettuilu ja räyhääminen eivät edistä keskustelua millään tavalla, mutta eivät sitä edistä anteeksipyytely tai itsesensuurikaan.
maanantai 2. toukokuuta 2016
Kirja-arvostelu: Jeff VanderMeer - Hävitys
Onpas tullut luettua vähän viime aikoina, ja nekin vähät ovat olleet lähinnä vanhoja klassikoita tai alelaaritavaraa. Tuoreita menestyneitä kirjoja luen silloin tällöin, jos saan hyviä vinkkejä, mutta ei ole vähään aikaan tullut vastaan.
Hittikin on kirjallisuudessa suhteellinen käsite. Joistain kotimaisista jännitysdekkareista tietävät kaikki nekin, jotka eivät kirjoja lue, koska niitä mainostetaan laajalti, mutta jos scifikirjasta tulee kansainvälinen myyntimenestys, asiasta ei koskaan kuulekaan kukaan aiheeseen perehtymätön, koska eihän sellaisista yleisöä tiedoteta. Oletus taitaa olla, että scifinörtit kyllä kertovat toisilleen, eikä muita kuitenkaan kiinnosta.
Nyt käsiteltävänä olevalla kirjalla ei oikeastaan ole paljoakaan tekemistä scifin kanssa, mutta kaupallisen kirjallisuuden maailmassa on ikävä tapa luokitella scifiksi kaikki sellainen epämääräinen härökirjallisuus, joka sisällöltään vähänkään poikkeaa luonnollisen maailman arkitodellisuudesta. Sitten potentiaaliset lukijat kiertävät ne kaukaa, kun ei kiinnosta lukea valomiekoista ja avaruusaluksista. Ärsyttää.
Oli miten oli, eräs seuraamani blogisti tuli sivumennen maininneeksi Jeff VanderMeerin tuoreen läpimurtoteoksen Hävitys. Hän kertoi, että se oli "hirvein kirja, mitä on lukenut" ja että siitä tuli "fyysisesti paha olo ja pelotti jatkaa lukemista". Enhän minä enempää mainostusta tarvinnut, vaan riensin heti seuraavan tilaisuuden tullen kirjakauppaan vaatimaan, että ottaisivat jo rahani. Olihan se siellä, kuten myös jatko-osat Hallinta ja Hyväksyntä. Yhdessä ne muodostavat Eteläraja-trilogian.
Tarina sijoittuu jonnekin USA:n etelärannikolle lähitulevaisuudessa. Kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin muodostui "Alue X", jonka alkuperästä ei tiedetä yhtään mitään. Yhtäkkiä vain ilmestyi näkymätön, mutta tuhoisa energiakenttä, joka rajasi muutaman tuhannen neliökilometrin alueen hävittäen kaikki ihmiset sisältään ja läheisyydestään. Sen jälkeen asutuksen jäänteet ovat rapistuneet ja luonto on villiintynyt alueella.
Hallitus on luonnollisesti kiinnostunut asiasta, joten se lähettää jatkuvasti eri alojen asiantuntijoista koostuvia retkikuntia alueelle tutkimaan kaikkea mahdollista, että saisi edes jonkinlaisia vastauksia. Useimmat alueelle menneet eivät palaa takaisin, ja jos palaavatkin, he vaikuttavat jotenkin epämääräisesti muuttuneilta ja kuolevat syöpään melko pian. Näin kävi myös päähenkilön puolisolle, joten hänellä on tehtävänantonsa lisäksi myös henkilökohtaisia mysteerejä selvitettäväksi.
Kirjassa seurataan 12. retkikuntaa, joka koostuu neljästä naisesta: psykologista, joka on samalla seurueen johtaja; antropologista; maanmittarista ja kirjan päähenkilöstä biologista. Tuon kummempia nimiä heistä ei anneta ja muutenkin heistä kerrotaan hyvin vähän.
Nopeasti löydetään selittämätön maanalainen portaikko, jonka seinään on kirjoitettu jonkinlaista modernia runoutta eloperäisellä materiaalilla. Tutkiessaan kirjoitusta biologi altistuu aineelle, joka alkaa muuttaa hänen tietoisuuttaan hitaasti tarinan edetessä. Ensimmäisenä hän kehittää immuniteetin hypnoosille, jolla psykologi alistaa ryhmäänsä kenenkään tietämättä ja pakottaa heitä tekemään hengenvaarallisia asioita tutkimustensa puolesta.
Havaittuaan hypnoosin biologista tulee epäluuloinen, ja pikku hiljaa muut jäsenet kääntyvät häntä vastaan. Koska kavereiden pelkäämisessä ei vielä ole tarpeeksi, rämeympäristö on täynnä omituisesti mutatoitunutta ja vaarallisenoloista elämää, menneistä taisteluista löytyy hylsyjä ja verijälkiä, ja kaikkein eniten huolestuttaa portaikon perukoilla tekstiä seinään kirjoittava selittämätön ja pelottava Mönkijä.
Neljä pistettä viidestä. Omasta mielestäni tämä ei ollut ollenkaan niin pelottava ja ahdistava kuin luvattiin, eli siinä mielessä pieni pettymys, mutta oli se silti koukuttava ja oikein jännä. Tuli ahmittua nopeasti. Pidän myös avoimista lopuista, vaikka joitain sellaiset raivostuttavatkin. Vähän lyhyeksi kirja jäi, sillä oudossa ympäristössä olisi riittänyt tutkimista paljon enemmänkin.
Eniten kuitenkin harmittaa se, että henkilöt ovat aika tylsiä. Psykologin, antropologin ja maanmittarin osalta sen ymmärtää, koska kirjassa täysin tietoisesti ja julkilausutusti pyritään esittämään heidät vain osaamisalueidensa ja omien rooliensa edustajina, mutta kyllä kai sentään päähenkilön persoonallisuutta olisi voinut kuvata jotenkin muutenkin kuin pitkillä takaumakohtauksilla, joita lukiessa vain miettii, että loppuisi tämäkin jo, että päästäisiin takaisin asiaan.
Saa nähdä, jos biologin keskenjääneeseen tarinaan palataan kolmososassa. Nyt on kakkososa jo puolessavälissä, ja siinä keskitytään aluetta tutkivan viraston touhuihin.
Hittikin on kirjallisuudessa suhteellinen käsite. Joistain kotimaisista jännitysdekkareista tietävät kaikki nekin, jotka eivät kirjoja lue, koska niitä mainostetaan laajalti, mutta jos scifikirjasta tulee kansainvälinen myyntimenestys, asiasta ei koskaan kuulekaan kukaan aiheeseen perehtymätön, koska eihän sellaisista yleisöä tiedoteta. Oletus taitaa olla, että scifinörtit kyllä kertovat toisilleen, eikä muita kuitenkaan kiinnosta.
Nyt käsiteltävänä olevalla kirjalla ei oikeastaan ole paljoakaan tekemistä scifin kanssa, mutta kaupallisen kirjallisuuden maailmassa on ikävä tapa luokitella scifiksi kaikki sellainen epämääräinen härökirjallisuus, joka sisällöltään vähänkään poikkeaa luonnollisen maailman arkitodellisuudesta. Sitten potentiaaliset lukijat kiertävät ne kaukaa, kun ei kiinnosta lukea valomiekoista ja avaruusaluksista. Ärsyttää.
Oli miten oli, eräs seuraamani blogisti tuli sivumennen maininneeksi Jeff VanderMeerin tuoreen läpimurtoteoksen Hävitys. Hän kertoi, että se oli "hirvein kirja, mitä on lukenut" ja että siitä tuli "fyysisesti paha olo ja pelotti jatkaa lukemista". Enhän minä enempää mainostusta tarvinnut, vaan riensin heti seuraavan tilaisuuden tullen kirjakauppaan vaatimaan, että ottaisivat jo rahani. Olihan se siellä, kuten myös jatko-osat Hallinta ja Hyväksyntä. Yhdessä ne muodostavat Eteläraja-trilogian.
Tarina sijoittuu jonnekin USA:n etelärannikolle lähitulevaisuudessa. Kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin muodostui "Alue X", jonka alkuperästä ei tiedetä yhtään mitään. Yhtäkkiä vain ilmestyi näkymätön, mutta tuhoisa energiakenttä, joka rajasi muutaman tuhannen neliökilometrin alueen hävittäen kaikki ihmiset sisältään ja läheisyydestään. Sen jälkeen asutuksen jäänteet ovat rapistuneet ja luonto on villiintynyt alueella.
Hallitus on luonnollisesti kiinnostunut asiasta, joten se lähettää jatkuvasti eri alojen asiantuntijoista koostuvia retkikuntia alueelle tutkimaan kaikkea mahdollista, että saisi edes jonkinlaisia vastauksia. Useimmat alueelle menneet eivät palaa takaisin, ja jos palaavatkin, he vaikuttavat jotenkin epämääräisesti muuttuneilta ja kuolevat syöpään melko pian. Näin kävi myös päähenkilön puolisolle, joten hänellä on tehtävänantonsa lisäksi myös henkilökohtaisia mysteerejä selvitettäväksi.
Kirjassa seurataan 12. retkikuntaa, joka koostuu neljästä naisesta: psykologista, joka on samalla seurueen johtaja; antropologista; maanmittarista ja kirjan päähenkilöstä biologista. Tuon kummempia nimiä heistä ei anneta ja muutenkin heistä kerrotaan hyvin vähän.
Nopeasti löydetään selittämätön maanalainen portaikko, jonka seinään on kirjoitettu jonkinlaista modernia runoutta eloperäisellä materiaalilla. Tutkiessaan kirjoitusta biologi altistuu aineelle, joka alkaa muuttaa hänen tietoisuuttaan hitaasti tarinan edetessä. Ensimmäisenä hän kehittää immuniteetin hypnoosille, jolla psykologi alistaa ryhmäänsä kenenkään tietämättä ja pakottaa heitä tekemään hengenvaarallisia asioita tutkimustensa puolesta.
Havaittuaan hypnoosin biologista tulee epäluuloinen, ja pikku hiljaa muut jäsenet kääntyvät häntä vastaan. Koska kavereiden pelkäämisessä ei vielä ole tarpeeksi, rämeympäristö on täynnä omituisesti mutatoitunutta ja vaarallisenoloista elämää, menneistä taisteluista löytyy hylsyjä ja verijälkiä, ja kaikkein eniten huolestuttaa portaikon perukoilla tekstiä seinään kirjoittava selittämätön ja pelottava Mönkijä.
Neljä pistettä viidestä. Omasta mielestäni tämä ei ollut ollenkaan niin pelottava ja ahdistava kuin luvattiin, eli siinä mielessä pieni pettymys, mutta oli se silti koukuttava ja oikein jännä. Tuli ahmittua nopeasti. Pidän myös avoimista lopuista, vaikka joitain sellaiset raivostuttavatkin. Vähän lyhyeksi kirja jäi, sillä oudossa ympäristössä olisi riittänyt tutkimista paljon enemmänkin.
Eniten kuitenkin harmittaa se, että henkilöt ovat aika tylsiä. Psykologin, antropologin ja maanmittarin osalta sen ymmärtää, koska kirjassa täysin tietoisesti ja julkilausutusti pyritään esittämään heidät vain osaamisalueidensa ja omien rooliensa edustajina, mutta kyllä kai sentään päähenkilön persoonallisuutta olisi voinut kuvata jotenkin muutenkin kuin pitkillä takaumakohtauksilla, joita lukiessa vain miettii, että loppuisi tämäkin jo, että päästäisiin takaisin asiaan.
Saa nähdä, jos biologin keskenjääneeseen tarinaan palataan kolmososassa. Nyt on kakkososa jo puolessavälissä, ja siinä keskitytään aluetta tutkivan viraston touhuihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)