torstai 23. kesäkuuta 2016

Kaksi näkökulmaa pakkoruotsiin

Viimeksi lupasin, että nyt kirjoittaisin jotain pakkoruotsista, kun se tuli silloin mainittua. Kesä on siitä mukavaa aikaa, että silloin ihmisillä on muutakin tekemistä kuin lukea blogeja, ja kävijämäärät laskevat. Voi siis rauhassa hokea moneen kertaan ennenkin hoettuja itsestäänselvyyksiä.

Pakkoruotsin kannattajat ovat ilmeisesti huomanneet saman, ja hokevat vanhoja väitteitään ilmeisenä oletuksenaan, että koska kukaan ei näitä kesällä lue, ei kukaan sitten naurakaan. Nyt vuorossa on nuori kloppi, joka käyttää vanhaa ja suosittua, vakiomuotoista "ruotsin opiskelun on oltava pakollista, koska minä tykkään ruotsista"-taktiikkaa.

Olisihan se tietysti kiva, jos maailma toimisi noin. Minä tykkäsin koulussa eniten matematiikasta, koska olen hajamielinen, ja jos minun pitää selittää suuria kokonaisuuksia, jotain oleellista unohtuu aina. Kielissä ja reaaliaineissa pitää opetella sellaisia ulkoa, mutta matematiikassa riittää, kunhan tajuaa periaatteen. Toinen suosikkini oli äidinkieli, koska siellä sai kirjoitella aineita, jolloin kyse ei ollut edes mistään opiskelusta, vaan mielikuvituksen vapaalennosta. Tuolla logiikallahan voitaisiin ulkomaiden kielten, historian, biologian, maantiedon, ja mitä niitä nyt oli, opettaminen lopettaa ihan turhina ja mälsinä kokonaan ja kuluttaa senkin ajan derivoimiseen ja blogikirjoitteluun. Ne, jotka osaisivat jo, saisivat mennä kotiin ja kuluttaa aikansa mielekkäämmin esim. pelaamalla tietokoneella.


Eipäs nyt mennä liiallisuuksiin. En mitenkään halua kyseenalaistaa Ville Virtasen henkilökohtaisen kokemuksen paikkansapitävyyttä tai merkityksellisyyttä. Jos hän on sitä mieltä, että on hyvä, että hänet laitettiin aikoinaan lukemaan ruotsia, kuka minä olen väittämään vastaan? Nyt vain on niin, että Suomenkin kokoiseen maahan mahtuu monenmoisia henkilökohtaisia kokemuksia, jotka omista näkökulmistaan ovat aivan yhtä paikkansapitäviä ja merkityksellisiä kuin Virtasenkin. Koska Virtasen mielestä hänen omansa on kuitenkin niin merkityksellinen, että sitä voidaan käyttää kansallisen päätöksenteon ohjenuorana, ajattelin, että kai minunkin on sitten. Katsotaanpas, mihin päädytään.
Synnyin 1990-luvun alussa keskisuomalaiseen yliopistokaupunkiin, Jyväskylään. Kiinnostuin kielistä jo varsin nuorena, ja olin innoissani, kun aloitin englannin kielen opinnot kolmannella luokalla.
Synnyin 1980-luvun alussa länsisuomalaiseen yliopistottomaan kaupunkiin, Seinäjoelle. Ainahan sitä ihmeteltiin, miksei siellä ollut yliopistoa, vaikka monessa muussa samankokoisessa kaupungissa oli, ja sitä perusteltiin sillä, että onhan siellä paljon muita koulutusmahdollisuuksia, mutta se ei liity tähän. Kiinnostuin kielistä vasta myöhemmällä iällä, ja koulussa opiskelin niitä vain pakollisen minimin. Kolmannella luokalla meidän annettiin äänestää, aloittaako luokkamme ruotsin vai englannin opiskelun, ja muistan jännittäneeni tulosta kauhuissani. Yksi kaveri äänesti ruotsia, koska se on "toinen kotimainen", mutta onneksi englanti voitti, emmekä jääneet ilman kansainvälisesti merkittävän kielen taitoa.
Kieliopinnot sujuivat niin hyvin, että viidennellä luokalla opettajani kehotti minua aloittamaan saksan kielen. Ryhmään ei kuitenkaan tullut tarpeeksi opiskelijoita, eikä kielen opiskelua voinut aloittaa.
Kieliopinnot sujuivat hyvin, mutta meillä ei silloin vielä ollut ala-asteella mitään valinnaisia aineita, joten pakollinen minimi oli samalla pakollinen maksimi. Eipä siinä mitään, englanti oli ihan kivaa.
Sama toistui yläasteella – olisin halunnut alkaa opiskella mitä tahansa muutakin kieltä ruotsin ja englannin lisäksi, mutta halukkaita ei ollut tarpeeksi. Onneksi seitsemännellä luokalla alkoi sentään pakkoruotsi. Mahdollisuuteni opiskella lisää kieliä koitti vasta lukiossa, jolloin aloitin kahden muun vieraan kielen opinnot samaan aikaan, myös venäjän.
Yläasteella alkoi jo tulla valinnanvaraa, ja pari kaveria otti saksan valinnaisena. Kuten sanottua, minua ei sellainen kiinnostanut, vaan täytin valinnaistuntini talousmatematiikalla. 7. ja 8. luokilla oli pakkoruotsi, mutta yhdeksännellä se oli vapaaehtoista, ainakin teoriassa. Kaikkihan sen ottivat, koska pelkäsivät jäävänsä muista jälkeen ja olevansa lukiossa ihan pihalla, joten minunkin oli mentävä, koska mitään kiinnostavampaa opetusryhmää ei saatu perustettua.


Lukiossa jatkoin pakollisen minimin linjalla, plus pari syventävää englannin kurssia viimeisenä vuonna, koska niistä sai helppoja opintoviikkoja täytteeksi. Englantiahan osasin jo sujuvasti, joskin olin varmaan oppinut sitä enemmän professoreilta Arnold Schwarzenegger ja Leisure Suit Larry kuin keneltäkään koulussani pyörineeltä opettajan titteliä kantaneelta. Venäjästäkin kävin piruuttani viikon intensiivikurssin, jossa ehdittiin opetella kirjaimet, mutta ei sitten juuri muuta.
Muutettuani pääkaupunkiseudulle opiskelemaan kuulin, että eteläsuomalaiset ikätoverini olivat saaneet valita ruotsin jo kolmannella luokalla. Muitakin kieliä oli päässyt lukemaan, jos vain halusi, sillä ryhmiä kyllä syntyi.
Muutettuani pääkaupunkiseudulle opiskelemaan, huomasin, että eteläsuomalaiset ikätoverini eivät osanneet ruotsia yhtään sen paremmin kuin minäkään. Noh, olinhan minä kirjoittanut siitä M:n, joten kai minä jotain osasin. Nykyään, kun olen tekemisissä kymmenen vuotta nuorempien kanssa, ne eivät osaa ruotsia sitäkään vähää, vaan heille pelkkä "hejsan, jag heter homo-Peter" on jo saavutus.
Sittemmin olen oppinut ruotsia niin hyvin, että pärjään sillä myös yliopisto-opinnoissa. Joskus pohdin silti, että tässä suhteessa kaverini ovat selvässä etulyöntiasemassa aloitettuaan kielen opiskelun neljä vuotta minua aiemmin.
Sittemmin olen unohtanut ruotsin melko hyvin, koska en ole juuri koskaan joutunut käyttämään sitä koulun jälkeen. En edes silloin yhtenä kesänä, jonka vietin Närpiössä töissä. Ymmärrän ruotsia vielä jonkin verran, mutta en osaa puhua lainkaan. Turha puhuakaan, että "pärjäisin" sillä yhtään missään, enkä kyllä usko, että aikaisemmin aloitettu opiskelu olisi auttanut tässä vaiheessa.
Pelkään pahoin, että mikäli ruotsin pakollisuudesta luovutaan, ruotsille voi Ruuhka-Suomen ulkopuolella käydä samoin kuin muille valinnaisille kielille: resursseja opetukseen ei ole, vaikka joiltakin oppilailta halua löytyisikin.
Uskon, että mikäli ruotsin pakollisuudesta luovutaan, sille käy samoin kuin ranskalle, espanjalle, italialle, portugalille, saksalle ja muille valinnaisille kielille: sen harrastajat voivat maassa käydessään tehdä vaikutuksen paikallisiin osaamalla kysyä tietä postiin ja kirjastoon heidän kielellään, mutta eivät käytä sitä mihinkään oikeaan kommunikointiin sen paremmin Suomessa kuin ulkomaillakaan. Vähän kuin nykyäänkin siis, mutta vapaaehtoisesti.
Voin kokemuksesta sanoa, että ruotsin opiskelu ei varsinaisesti vie aikaa muiden kielten opiskelulta – se päin vastoin helpottaa urakkaa.
Nämä, jotka väittävät, ettei yhden kielen opiskelu vie aikaa muiden kielten opiskelulta, lähtevät aina siitä oletuksesta, että kaikki haluavat opiskella mahdollisimman paljon kieliä ja kuluttavat siihen vielä vapaa-aikaansakin. Jos oletetaan, että joku olisi niin juntti, että suostuisi opiskelemaan vain ne pari kieltä, mitkä käsketään, voisi edes yrittää valita ne kielet jotenkin mielekkäästi. Mielekkäämmin kuin "joku helsinkiläinen opiskelijapoika tykkää tästä" tai "Muumit kirjoitettiin tällä kielellä".

Se tunne, kun ymmärtää opetettavaa kieltä, mutta ei opetuskieltä.

Esimerkiksi venäjän kieli on tunnettu lainasanoistaan, joista osa tulee myös ruotsista.
Itsehän voin kokemuksesta sanoa, että venäjän ja ruotsin opiskelut eivät tue toisiaan, vaikka kielissä yllättävän paljon yhtäläisyyksiä onkin. Itsellenihän kävi TKK:lla kymmenisen vuotta sitten venäjän kursseja ottaessani, että venäjä tallentui aivoihini ruotsin päälle, jolloin ruotsin taitoni romahti, ja vielä nykyäänkin jos yritän puhua ruotsia, suusta tulee pelkkää venäjää.

Oli miten oli, jos tavoitteena on oppia venäjää, väitän, että on helpompi oppia pelkkää venäjää, kuin ensin ruotsia ja sitten venäjää.

Ai niin, olenhan minä opiskellut sellaisiakin kieliä, jotka ovat toistensa lähisukulaisia ja joiden luulisi tukevan toisiaan. Oman kokemukseni mukaan se menee niin, että ensimmäisenä vuonna opinnot todellakin tukevat toisiaan ja edistyminen on huimaa. Myöhemmässä vaiheessa edistyminen hidastuu ja lähikielten osaamisesta on itse asiassa haittaa. Tämä johtuu siitä, että perustason jälkeen kieliopit ja sanastot eivät enää olekaan täysin yhteensopivia, vaan ne menevät jatkuvasti sekaisin. Myös jos on opetellut kieltä X, ja sitten alkaa opetella lähisukukieltä Y, sen puhuminen tuntuu kuin vastavirtaan uimiselta, kun mielessä pyörivät vain kielen X säännöt.
Mielestäni ruotsi voitaisiin ottaa osaksi vaikkapa kirjallisuuden tai historian kursseja, sillä kuinka moni koululainen edes tietää, että esimerkiksi Muumit kirjoitettiin alun perin ruotsiksi?
Mielestäni ruotsi voitaisiin ottaa yliopistoon osaksi Suomen historian pääaineopintoja, koska siellä siitä voi olla jotain hyötyäkin. Se, että Muumi-kirjat on kirjoitettu ruotsiksi, on yhtä järkevä peruste ruotsin opetukselle kuin se, että Muumi-piirretyt on alun perin puhuttu japaniksi, on peruste japanin kulttuurinarvostuspohjaiselle opetukselle.
Olen kiitollinen siitä, että olen saanut lukea pakkoruotsia.
En ole kiitollinen siitä, että olen joutunut lukemaan pakkoruotsia. Kyse ei ole siitä, että mitenkään inhoaisin tai muuten vastustaisin kyseistä kieltä tai siihen liittyvää kulttuuria, tai että pitäisin aivojeni perukoilla vielä lojuvia kielitaidon rippeitä jotenkin haitallisina, vaan vain siitä, että tiesin jo kieltä opetellessani, ettei tästä mitään hyötyä ole, ja oikeassa olin.
Ruotsin kielen taito on antanut minulle apua työtehtävissäni, tietoa ruotsinkielisestä kulttuurista ja uudenlaisen yhteyden muihin Pohjoismaihin.
Ruotsin kielen taito ei ole antanut minulle apua työtehtävissäni, koska pääkaupunkiseudulla asuvat ruotsinkieliset puhuvat niin hyvää suomea, ettei heitä puheen perusteella osaisi erottaa suomenkielisistä. Ei heitä tunnista ulkonäön, nimen eikä oikeastaan yhteiskuntaluokankaan perusteella. Ainoastaan kysymällä suoraan, jos jostain syystä kiinnostaa.

Ruotsinkielisessä kulttuurissa on myös asioita, joista ei tarvitsisikaan tulla tietoa ja jotka saisivat rauhassa pysyä Pohjanlahden sillä puolella.

Se on myös auttanut minua saamaan ruotsinkielisiä ystäviä.
Olen myös saanut ruotsinkielisiä ystäviä ilman, että olen puhunut heille sanaakaan ruotsia. Niin suomalaisia (joille olen puhunut suomea) kuin ruotsalaisiakin (joille olen puhunut englantia). Sattuikin hauska juttu ihan pari viikkoa sitten, kun istuskelin kahden suomenruotsalaisen tuttavani kanssa. Juttelimme suomeksi, kunnes keskustelu ajautui asiaan, josta en tiennyt enkä ollut kiinnostunut, eikä minulla siis ollut mitään sanottavaa eikä edes mielenkiintoa häiritä heidän jutteluaan. He lipsahtivat ihan vahingossa ja huomaamattaan puhumaan ruotsiksi, kunnes he sitten tajusivat tapahtuneen, jolloin he pyysivät noloina minulta anteeksi. Vähän nolotti itseänikin, koska eihän asia minua ollut haitannut.
Minusta on väärin, jos tällaiset mahdollisuudet viedään nuorilta pois ilman, että he vielä edes ymmärtävät kielitaidon merkitystä.
Minähän aina tapaan sanoa asevelvollisuuden tasa-arvo-ongelmista rutiseville hipeille, että Suomen armeijajärjestelmä on hyvinkin tasa-arvoinen, koska sekä miehillä että naisilla on mahdollisuus mennä armeijaan. Silti ne aina inttävät vastaan, ettei pakko ole sama asia kuin mahdollisuus.

Minusta on väärin, että nuorille annetaan kieltenopiskelusta paska maku vaatimalla heitä oppimaan kieltä, joka heitä ei kiinnosta ja jota he eivät mihinkään tarvitse. Se kun saattaa vaikuttaa vielä paljon myöhemmälläkin iällä heidän asenteisiinsa niin ruotsin kieltä ja kulttuuria kuin yleisestikin kieltenopiskelua kohtaan.
Ville Virtanen
opiskelija
Helsinki
Pekka
opiskelija, blogisti ja kylähullu
Espoo

Mites olisi? Suostuukohan Virtanen siihen, että jatkossa kielipolitiikka tehdään sen pohjalta, mistä minä tykkään ja mitä minä henkilökohtaisesti olen joskus tarvinnut? Vai kannattaisiko kuitenkin perustaa nämä päätökset johonkin muuhun kuin joidenkin yksittäisten nettimölisijöiden mielihaluihin? Minä lupaan lakata inttämästä, että "en minä ainakaan", jos kaikki villevirtaset puolestaan lopettavat asioiden vaatimisen perusteella "kyllä minä ainakin". Kun tästä päästään yhteisymmärrykseen, voidaan sitten katsoa ihan tilastojen pohjalta, kuinka tarpeellista virallinen tai epävirallinen ruotsintaito on Suomessa, ja päättää asiasta sitten sen pohjalta.

Myönnetään, että ehdotan tätä, koska uskon oman näkökantani voittavan tuossa tapauksessa. Voin toki olla väärässäkin. Jos Virtanen on vilpittömästi sitä mieltä, että ruotsia pitää opiskella siksi, koska se on oikeasti tarpeellista, eikä vain siksi, että haistakaa juntit paska, varmasti hänkin luottaa oman näkökantansa oikeellisuuteen ja suostuu ehdotukseeni.

Eipä tässä muuta. Lähden viettämään juhannusta. Sen sekä tämänkertaisen aiheen kunniaksi laitetaan vielä loppuun ruotsalainen, modernisoitu versio juhannussalosta:


Okei, tuo alkaa olla jo vanha juttu. Korjataan tilanne ja laitetaan vielä lopummaksi kunnon perinteistä suomalaista juhannusmusiikkia:


sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Pekkadamus ennustaa tulevaa

Lueskelin pitkästä aikaa lehteä. Ei sillä, että maailman tapahtumat kiinnostaisivat, mutta jos vaikka saisi inspiraatiota kirjoittaa tännekin jotain.

Huomasin sitten, että Hesari tekee mielenkiintoista gallupia, jossa kartoitetaan lukijoiden uskomuksia siitä, miten Suomi muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana. Lähinnä keskitytään nykyään puhuttaviin poliittisiin puheenaiheisiin, eikä tarkoituksena ole tiedustella, miten asioiden pitäisi vastaajien mielestä mennä, vaan miten he odottavat niiden menevän ja minä vuonna he odottavat muutoksen tapahtuvan.

Oletettavasti gallupin tulokset julkistetaan lähiviikkoina, mutta vielä se ei vastauksen jälkeen anna minkäänlaista vertailua tai yhteenvetoa. Kuulemma gallupin luonteen vuoksi siinä ei ole oikeita eikä vääriä vastauksia.

Tuohan ei tietenkään pidä paikkaansa, vaan ainoastaan yhdenlainen tulevaisuus lukemattomista vaihtoehdoista voi toteutua. Koska minä tiedän sen jo, ajattelin vastata kysymyksiin myös täällä, että voin perustella, miksi olen oikeassa.


Katsotaanpas:

1. Uskotko, että Suomi luopuu eurosta valuuttana kymmenen seuraavan vuoden aikana?

Joo, eikä vain Suomi, vaan luultavasti kaikki muutkin. Kyllähän nämä yhteisvaluuttakokeilut tiedetään. Kaikki menee hyvin niin kauan kuin kaikki menee hyvin, mutta kun yhdellä alueella tulee ongelmia, se leviää äkkiä muillekin. Olisi se tiedetty jo euroon mentäessä, mutta kun meillä on Unelma ja Yhteinen Eurooppalainen Projekti ja gnaatsegawfrasgaaa. Ero tapahtuu luultavasti vuoteen 2020 mennessä.

2. Uskotko, että Suomessa tapahtuu poliittinen murha kymmenen seuraavan vuoden aikana?

Enpä juuri. Suomalaisessa politiikassa ei ole niin pahaa vastakkainasettelua kuin monissa muissa, silti murhattomissa maissa, ja vaikka olisikin, suomalaisilla ei ole tapana lähteä kovin helposti murhailemaan. Kyllähän joidenkin mielestä Suomen henkirikostilastot ovat rumempaa katseltavaa kuin muiden länsimaiden vastaavat, ja he ovat oikeassa sinänsä, että jos Sipilä menee tenupäissään sanomaan Stubbille, että "paninpas sun muijaas hähä" ja Stubb sitten lyö Sipilää subutexpärinöissä keittiöveitsellä, voisi noin käydä, mutta tuskin siinäkään olisi kyse poliittisesta motiivista.

3. Uskotko, että Suomi liittyy Natoon kymmenen seuraavan vuoden aikana?

Natoon liittymisestä ollaan puhuttu koko minun elinaikani, ja koko sen ajan vallitseva kanta on ollut, että vielä ei kannata liittyä, kun ei ole tarvetta. Tämä tulee myös jatkumaan täysin maailmanpoliittisesta tilanteesta riippumatta.

Kyllähän Suomi Natoon jossain vaiheessa liittyy. Se tulee menemään niin, että Naton ja Venäjän välit kiristyvät, jolloin Nato toteaa, että se tarvitsee Suomen tukea tai edes kauttakulkua voidakseen suojata Baltiaa, jolloin se ilmoittaa Suomelle, että nyt olisi joukkoja tulossa, tulkaa mukaan tai pysykää edes poissa tieltä. Suomi vastaa, että


koska toinen vaihtoehto olisi olla Venäjän puolella, ja vaikka Suomen hallitus saattaisi haluta sellaisenkin kannan ottaa, se tietäisi kuitenkin, että siitä seuraisi välitön sotilasvallankaappaus.

4. Uskotko, että Suomeen valitaan muslimiministeri kymmenen seuraavan vuoden aikana?

Joo. Ehkä ensi vaalien jälkeen, tai viimeistään sitä seuraavien. Viime vaaleissa saimme ensimmäiset muslimikansanedustajat, koska Nyt Oli Aika, joten seuraava askel on muslimiministeri, koska Nyt On Aika.

Todennäköisin vaihtoehto on SDP:n Nasima Razmyar. En nyt spekuloi sillä, onko hänellä pätevyyttä hommaan, koska sillä ei ole mitään väliä. Hänestä leivotaan ministeri täysin pätevyyksistä riippumatta, koska Nyt On Aika.

5. Uskotko, että jokin nykyinen EU-maa alkaa kymmenen seuraavan vuoden kuluessa rajoittaa järjestelmällisesti kansalaistensa pääsyä internetiin?

Noh, miten sen nyt haluaa määritellä. Uskon, että jossain vaiheessa nettiinpääsy tulee onnistumaan vain pankkitunnuksilla, ettei kukaan saa päähänsä höpistä netissä mitä sattuu ilman pelkoa kiinnijäämisestä.

Tätähän ei tietenkään sanota rajoittamiseksi, vaan päin vastoin sen luvataan vapauttavan ihmiset kiusallisiin nettikeskusteluihin törmäämisestä. Kyllähän jokaisella tulee edelleen olemaan vapaus päästä nettiin ja sanoa vapaasti mitä haluaa, kunhan muistaa, että vapauden hinta on vastuu ja vapauden väärinkäytöstä rangaistaan.

Tähän tuskin edes menee kauaa, pari vuotta ehkä. En ala arvailemaan, mikä maa on ensimmäinen.

6. Uskotko, että kymmenen seuraavan vuoden aikana peruskoulussa luovutaan pakosta opiskella ruotsia?

Hahhaa, pakkoruotsista ei luovuta ikinä. Satojen vuosien kuluttua, kun ydinsota on hävittänyt ihmissivilisaation viimeisetkin rippeet ja tämän nykyään Suomena tunnetun maapläntin karuilla lasiaavikoilla ei elä mitään muuta kuin torakoita, niilläkin on pakkoruotsi.


7. Uskotko, että kannabiksen käyttö laillistetaan Suomessa kymmenen seuraavan vuoden aikana?

Uskon, valitettavasti. Toistaiseksi täällä asiaa ajaa vain harmittomien hippien porukat, mutta maailmalla tuon aatteen voittokulku jatkuu maasta toiseen. On vain ajan kysymys, milloin se leviää tännekin.

Sitten on kyllä pakko vaihtaa alaa. Humalaisten kanssa asioidessa on toki omat ongelmansa, mutta heidän ajantajunsa sentään pysyy kunnossa hyvin suuriin promillelukemiin asti. Sitten taas jos joutuu kaikenlaisia pilvipäitä paimentamaan, ei sitä jumitusta ja tyhjälle virnuilua kukaan jaksa.

8. Uskotko, että asevelvollisuus lakkautetaan tai ulotetaan koskemaan myös naisia tulevan vuosikymmenen aikana?


En sentään. Tässä on sama juttu kuin tuossa kannabiksessa, että tälläkin on oma pitkätukkaprikaatinsa asiaa ajamassa, mutta tätä ei sentään voida puolustaa päihde- ja terveyspoliittisilla perusteilla. Antaa niiden meuhkata, ei aiheuta toimenpiteitä.

9. Uskotko, että lihasta aletaan periä haittaveroa Suomessa kymmenen seuraavan vuoden aikana?

No en. Eihän tuollainen suomalaisessa ruokakulttuurissa menisi ikinä läpi. Natsitkin aikoinaan vastustivat lihansyöntiä, mutta ymmärsivät jättää tällaiset aloitteet pois puolueohjelmasta, koska tiesivät, että uusi maailmanjärjestys lässähtäisi siihen paikkaan.

Toisaalta hirvittää ajatella, mitä asialle voisi tehdä, jos noin oikeasti kävisikin. Miten tuota vastaan voi protestoida? Jos alkaisin boikotoida lihaa, ne voittaisivat, koska saisivat käännytettyä minut vegetaristiksi. Jos alkaisin syödä entistä enemmän lihaa ihan vain piruuttani, ne voittaisivat taas, kun yhä suurempi osa rahoistani menisi verottajalle.

10. Uskotko, että isät pitävät yhtä paljon perhevapaita kuin äidit joskus kymmenen seuraavan vuoden aikana?

Enpä oikein. Henkilökohtaisestihan mielelläni olen poissa töistä niin paljon kuin voin millä verukkeella tahansa, mutta en usko, että miehet keskimäärin innostuvat lastenhoidosta yhtä paljoa kuin naiset keskimäärin.

11. Uskotko, että Suomeen valmistuu uusi tai nyt rakenteilla oleva ydinvoimala kymmenen seuraavan vuoden aikana?

Aistin Hesarin toimituksessa sarkasmia.

12. Uskotko, että kotisi sähkö muuttuu pääasiassa aurinkoenergialla tuotetuksi kymmenen seuraavan vuoden aikana?

Uskonko, että Suomi hinataan päiväntasaajalle kymmenen seuraavan vuoden aikana? En.


13. Uskotko, että robotti alkaa tehdä juuri sinun nykyisen työsi kymmenen seuraavan vuoden aikana?

Periaatteessa lähes mikä tahansa työntekijä voidaan korvata roboteilla. Monet on jo korvattu, monien korvaamiseen on jo teknologia olemassa, ja loputkin voidaan korvata suhteellisen pian tekoälytekniikan kehittyessä.

Entäs sitten minä? Tässähän on sellainen pullonkaula, että vaikka olisi hienoa käyttää miljoonia euroja huipputeknisen paskanlapioijarobotin suunnitteluun ja sitten vielä kymmeniä tuhansia per yksikkö massatuotettunakin, kustannustehokkaammaksi tulee hakea Biltemasta kympin lapio ja lyödä se jonkun vuokrarahojensa riittävyyttä tuskailevan opiskelijapojan kouraan. Itse uskoisin kuuluvani tähän ryhmään.

14. Uskotko, että autoa, jolla pääasiallisesti liikut, ei aja ihminen joskus kymmenen seuraavan vuoden aikana?

Uskon, että auto, jolla pääasiallisesti liikun, on vielä kymmenenkin vuoden päästä joskus 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä tehty, mutta noin niin kuin periaatteessa tämähän on taas näitä juttuja kuin se, kun 60-luvulla uskottiin nykyään tehtävän halpoja lomamatkoja kuuhun jne. Tulevaisuuden ennustamisessa kun tapaa olla niin, että kaukaisen tulevaisuuden ennustaminen menee säännönmukaisesti alakanttiin, kun keksitään asioita, joista ei aiemmin osattu haaveillakaan; ja lähitulevaisuuden ennustaminen menee aina yläkanttiin, kun ei osata ottaa huomioon tuota edellisessä kohdassa mainitsemaani pullonkaulaa.

Kyllä itseohjautuvia autoja varmaan markkinoilla jo silloin on, mutta lähinnä ne ovat silloin samanlaisia kuriositeetteja kuin sähköautot nykyään.

15. Uskotko, että suomalaisten pörssiyritysten hallituksissa naisten osuus nousee yhtä suureksi kuin miesten kymmenen seuraavan vuoden aikana?


En, eikä kyse ole siitä, etten uskoisi naisten pärjäävän sellaisissa hommissa, vaan vain siitä, että miehillä keskimäärin on suurempi taipumus pyrkiä sellaisiin hommiin.

16. Uskotko, että kymmenen seuraavan vuoden aikana ulkomaalaistaustaisten osuus väestöstä yli kolminkertaistuu nykyisestä 20 prosenttiin?

Enpä oikein. Viimeistään nykyisen pakolaiskriisin myötä Euroopan asenneilmasto maahanmuuttoa kohtaan on kääntynyt siihen suuntaan, että kehitysmaalaisten massamaahanmuutossa on kolme vaihtoehtoa: 1) valtapuolueet pistävät nyt pikapuoliin maahanmuutolle sellaiset rajat, että sekä määrä putoaa että laatu nousee järkevälle tasolle; 2) seuraavilla vaalikausilla valtaan äänestetään kansalliskonservatiivisia puolueita, jotka tekevät sen; tai 3) sitä seuraavalla vaalikaudella valtaan nousee ihan oikeita natsipuolueita, jotka viimeistään pistävät asian järjestykseen tavalla, joka ei ehkä ole kiva, mutta sitäkin tehokkaampi.

17. Uskotko, että Suomi pääsee jalkapallon arvokisoihin kymmenen seuraavan vuoden aikana?

Kysykää samalla, uskonko Norsunluurannikon pääsevän jääkiekon MM-kisoihin kymmenen seuraavan vuoden aikana.


Suomea ja suomalaisia tavataan aina jalkapallon arvokisojen aikaan moittia siitä, ettemme ota jalkapalloa tarpeeksi vakavasti menestyäksemme siinä. Logiikka menee jotenkin niin, että jalkapallosta pitää kiinnostua, koska kaikki muutkin kansat ovat siitä kiinnostuneita, ja esim. jääkiekolla ei ole niin suurta väliä, koska sitä nyt ei harrasteta kuin muutamassa hassussa maassa.

En ymmärrä, mikä siinä on ongelmana. Suomalaiset nyt vain ovat enemmän jääkiekko- kuin jalkapallokansaa. Mitä se meille kuuluu, mitä muut maat tykkäävät pelata? Amerikassakin on ne pari omaa lajia, joita ei harrasteta tai joista ei ainakaan kiinnostuta juuri missään muualla, eikä se heitä häiritse.

18. Uskotko, että saimaannorppa kuolee sukupuuttoon kymmenen seuraavan vuoden aikana?

Otaniemessä meillä oli ainejärjestön kerhohuoneen lasivitriinissä vanha kuuluisa teekkarijäynä: oltiin otettu tonnikalapurkeista etiketit irti ja tehty tilalle omat, "troolattua saimaannorppaa". Sitä sitten myytiin pahaa-aavistamattomille messukävijöille tjsp.

Mutta joo, käsittääkseni kyseisen elukan kannat ovat vahvistuneet pohjavuosistaan, joten tuskin se aivan lähivuosina on sukupuuttoon kuolemassa.

19. Uskotko, että kymmenen vuoden kuluessa Suomessa on enemmän hyppyrimäkiä kuin mäkihyppääjiä? Nyt hyppääjiä on noin 350 ja mäkiä 111.

No tähän on kyllä pakko sanoa, että jaa-a. Kyllähän nykyään vähän kaikessa ulkoilma-aktiviteetissa on ongelmana, että nuoriso viettää mieluumin aikaansa sisäharrastuksissa. Ei sillä, että minulla olisi varaa hurskastella tässä asiassa.

20. Uskotko, että Mannerheim-elokuva saa ensi-iltansa kymmenen vuoden kuluessa?

Jos nyt tarkoitetaan sitä Renny Harlinin projektia, niin älkää unta nähkö. Joku "kohu"elokuva saattaa toki tulla. Onhan meillä jo ollut homo Mannerheim ja musta Mannerheim. Mitähän tuosta vielä puuttuisi? Ehkä joudumme vihdoin kohtaamaan sen kipeän salaisuuden, että Mannerheim oli saanut oppinsa venäläisessä sota-akatemiassa ja työskenteli ennen Suomen itsenäistymistä tsaarin kenraalina, joten itse asiassa Mannerheim oli venäläinen eikä mikään suomalainen.

Sitten saadaan taas katsella lehdistä, kun Mannerheimia arvostavat tyypit ovat vaan että hohhoijaa, ja Mannerheimia vihaavat tyypit kauhistelevat saamiaan tappouhkauksia, joista ei kuitenkaan kannata pyytää mitään kuvankaappauksia tai muita todisteita, koska ovathan ne niin rajua kamaa, ettei kehtaa edes sanoakaan.

perjantai 3. kesäkuuta 2016

Teodikeaa jumalauta

Edellisessä tekstissäni vakiokommentoijani Cheek on paskaa muistutti minua erään deaktivoituneen, mutta suuresti arvostamani blogistin, Junakohtauksen, olemassaolosta. Lueskelin sitten pitkästä aikaa hänen muitakin kirjoituksiaan, ja satuin huomaamaan hänen käsitelleen pariin otteeseen Teodikean ongelmaa. Hiljattain eläköitynyt blogistikollegani Ruukinmatruuna myös puhui aiheesta useaan otteeseen, kuten monet muutkin ateistiset ja uskontovastaiset kirjoittajat.

Vanha vitsi on, että uskovaisen kanssa väittely on kuin pelaisi shakkia pulun kanssa. Se kaataa nappulat, paskantaa laudalle ja lentää sitten parveensa kertomaan voittaneensa. Tämä on melko tarkka kuvaus, mutta siinä täytyy myös ateistit laskea uskovaisiksi. Ateistit tykkäävät usein levitellä väittämiä, joiden loogiset aukot ovat itsestäänselviä ja jotka ateisti itsekin huomaisi heti, ellei usko omaan asiaan kieltäisi tutkimasta väitteitä puolueettomasti.


Väitänkin, että taipumus uskonkappaleiden puusilmäiseen seuraamiseen ja hokemiseen on joissain ihmisissä sisäsyntyistä, ja on lähinnä sattumaa, löytävätkö tällaiset tyypit tyydytyksen dogmitarpeilleen uskonnoista vai jostain maallisemmasta, kuten ateismista. Eihän tämä kaikkiin päde, on niitä fiksuja ateisteja samoin kuin fiksuja uskovaisiakin.

Mutta joo, Teodikean ongelma on yksi sitkeimmistä ateistien lempihokemista. Se menee suunnilleen näin:

1) Määritelmän mukaan Jumala on hyvä ja kaikkivaltias;
2) Maailmassa tapahtuu pahoja juttuja ja kaikenlaista kärsimystä;
3) Hyvä ja kaikkivaltias Jumala estäisi kärsimyksen;
4) Koska Jumala ei estä kärsimystä, Hän ei ole jompaakumpaa tai kumpaakaan;
5) Jumalaa ei ole, tai jos onkin, Hän ei vastaa määritelmää, eikä siis ole palvomisen arvoinen, MOT.

No niin. Nyt ei ole tarkoituksenani ottaa kantaa kristinuskon puolesta eikä sitä vastaan, enkä tässä yhteydessä esittele omia uskomuksiani tai kommentoi oletuksia niistä. Haluan vain osoittaa, että kristinuskon näkökulmasta tuossa ei ole mitään ongelmaa, koska minua raivostuttaa katsella vierestä vuodesta toiseen, kun aikuiset ihmiset jankuttavat tällaisista palikkaongelmista aivan kuin saisivat siitä jonkinlaista valaistumisen kokemusta.

Eipä siinäkään mitään, kyllähän oikeassaolo hyvältä tuntuu. Sillä ei edes ole väliä, onko oikeasti oikeassa, kunhan vain muut ovat samaa mieltä. Uskoisinkin, että uskontojen, ateismin ja erilaisten poliittisten liikkeiden suuri suosio ja monien kuvailemat uskonnolliset kokemukset ja muut nirvanatunteet selittyvät suurelta osin sillä, että tuntuu kivalta olla porukalla oikeassa. Se on mahtava tunne, kun keskustelee jostain syvällisestä jonkun kanssa ja huomaa olevansa asioista samaa mieltä, menee oikein iho kananlihalle.


Niin, siitä Teodikeasta. Tässä voisi huomauttaa, että ateistit tekevät ajatusvirheen pitäessään kuolemaa pahana asiana, mitä se ei kristinuskon näkökulmasta ole; tai että suurin osa pahoista jutuista on itse asiassa ihmisten toiminnan seurausta eikä jumalallisia väliintuloja. Se on kuitenkin aika epäoleellista.

Mooseksen kirjojen mukaan ihminen luotiin paratiisiin, mutta koska ihminen voi itse päättää, mitä tekee ja mihin uskoo, ei voida olettaa, että jokainen olisi automaattisesti taivaspaikan arvoinen. Siksi luotiin maapallo ja tämä olevaisuuden taso, jossa nyt elämme. Maailma on tarkoituksella paskamainen ja epäreilu paikka, koska sellaisessa ihminen näyttää todellisen karvansa. Kivassa ja reilussa paikassa olisi aivan liian helppoa olla hyvä.

Ei se tuon monimutkaisempi ongelma ole.

Kun nyt tuli tämä ateismi/uskontojuttu puheeksi, mainittakoon, että aion kasvattaa tulevista lapsistani tavallisia tapaluterilaisia, ja samaa suosittelen myös (tai jopa erityisesti) ateistisille vanhemmille. Olen nimittäin ollut havaitsevinani, että tapaluterilaisiksi kasvatetut harvoin kääntyvät mihinkään erikoiseen. Ateisteiksi ehkä, tai sitten buddhalaisiksi tai ugrilaispakanoiksi tai mitä näitä on. Kumminkin niin, että ainoa muutos näkyy siinä, että kaulassa saattaa riippua erimuotoinen killutin ja kysyttäessä uskonnoksi ilmoitetaan joku muu, että saadaan mielenkiintoisia kahvipöytäkeskusteluja.

Ateistiksi kasvatetun kanssa taas on vain taivas rajana. He liittyvät kaikenmoisiin itsemurha- ja rahanlypsykultteihin, ja valtavirtauskonnon valitessaan alkavat horista vääräuskoisten mestauksesta ja siitä, kuinka jäniksiä ei saa syödä, koska ne märehtivät vaikka eivät ole sorkkaeläimiä, vai miten se nyt meni.

Uskoakseni tämä johtuu siitä, että A) tapauskonnolliseksi kasvatettu tietää, että hänellä on uskonto, mutta että sitä ei tarvitse ottaa turhan vakavasti, ja B) hän näkee laatueroja uskontojen välillä, jolloin hän osaa erotella ilmiselvät kusetukset ja kollektiiviset mielisairaudet niistä, joissa on jumalolennon olemassaolosta tai -olemattomuudesta riippumatta hyvä sanoma.

Sen sijaan jos lapsi, jolle on opetettu, että kaikki uskonnot ovat yhtä paikkansapitämätöntä huuhaata, alkaa kyseenalaistaa tätä opetusta, kaikki vaihtoehdot näyttävät hänelle yhtä uskottavilta ja houkuttavilta.

Mikä siis on loppupäätelmä? Aivan sama. Älkää väitelkö uskonnosta. Ette te sillä kenenkään mieltä saa muuttumaan, ja jos teitä ei kiinnosta heidän näkemyksensä, miksi heitäkään kiinnostaisi teidän näkemyksenne?