keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Talvisodan hengessä tekosyitä vastaan

Lehtien uutisotsikoissa on muutamia aihepiirejä, jotka kutsuvat päivittäin Internetin sontakuoriaiset joukoittain kommenttipalstoille parveilemaan. Aihepiirin jokaisen artikkelin kommenteissa toistetaan samat argumentit äärimmilleen kärjistettyinä ja järjettömillä vertauksilla. Jotkut aihepiireistä ovat sellaisia, joista on syytäkin marista joka käänteessä, kuten vaikka Suomen kieli- ja rikospolitiikka, mutta päihdepolitiikkaan ja puolustusvoimiin liittyvien uutisten kommentteihin ei kannata täysijärkisen ihmisen vilkaista, ettei ala aivoja särkemään. Tänään on tarkoitukseni puhua tuosta viimeksimainitusta.

Suomen armeijan organisaatiossa ja periaatteissa ei ole suurempia epäkohtia. Toki moni ei tykkää siitä, että komennellaan, ja luontoakin on helpompi arvostaa vaikka äänestyskäyttäytymisellä kuin käymällä paikan päällä. Ilmeisesti onkin niin, että Suomessa on suuri joukko valitettavan oikeustoimikelpoista kansaa, jolle on periaatteellinen ongelma, että Suomella on toimintakykyinen armeija.

Tämä joukko jakaantuu käsittääkseni kahteen alalajiin: vanhat kommunistit, joille kukaan ei ole huomannut kertoa, että on jo vuosi 2013, ja jotka pyrkivät vielä liittymään Neuvostoliittoon; sekä nuoret idiootit idealistit, jotka uskovat, että maailmanrauha saavutetaan, kunhan kaikki armeijat lakkautetaan, ja paras paikka aloittaa lakkauttelu on pieni reuna-alue, jonka armeija on puhtaasti defensiivinen ja jonka toimet eivät maailmalla kiinnosta ketään, saati että kukaan vaivautuisi ottamaan siitä esimerkkiä. Sitten on lisäksi muutamia, joita ei vaan nappaa.

Kutsunnat, mitkä kutsunnat? Eiks joku muu vois?

(Tuvan puolelta huudettiin, että blogissani on jo enemmän kuin tarpeeksi vähäpukeisia naisia. Nyt on sitten tasapuolisuuden nimissä kiintiömieskin.)

Mutta armeijaa pitää vastustaa, koska ideologia käskee. Koska oikeita kritiikinaiheita on hyvin vaikea keksiä, esitetyt argumentit ovat parhaimmillaankin vain puolivillaisia tekosyitä. Katsotaanpas:

1. Armeija on pakko-, jopa orjatyötä, ei ihmisillä pitäisi olla velvollisuuksia.

Tässä mennään metsään siinä, että kuvitellaan varusmiespalveluksen olevan työtä. Ei se ole, vaikka saattaa välillä työltä tuntuakin. Ei valtio saa siitä mitään rahanarvoista (ellei sota syty). Armeijan keskeinen tarkoitus on opettaa sotilaille, miten taistelusta selvitään hengissä.

Se on siis koulunkäyntiä. Asevelvollisuus rauhan aikana on siis täysin verrannollinen oppivelvollisuuteen, enkä muista kuulleeni kenenkään marisevan siitä, että valtio ryöstöhyödyntää lapsityövoimaa pakottamalla muksut yhdeksäksi vuodeksi koulutyöhön.

2. Ainakin siitä pitäisi maksaa kunnon palkkaa.

Päiväraha on nykyään 5, 8,35 tai 11,70 euroa takanaolevista aamuista riippuen. Eihän sillä kukaan elä. Ei tosin tarvitsekaan, kun firma kustantaa ruuan ja majoituksen, ja haettavia tukia tarpeen mukaan, mutta silti. Kohtuullinen palkka teini-ikäiselle hanttihommasta voisi olla vaikka 1500 euroa kuussa, 2000 johtajille. Tästä tulisi päiväpalkaksi 50-67 euroa, jos viikonloputkin lasketaan. Kustannukset siis kymmenkertaistuisivat. Jos palveluksen suorittaa 25 000 taistelijaa vuodessa, vuotuista budjettia pitäisi tämän seurauksena korottaa ainakin puolella miljardilla.

En kuitenkaan ole kuullut yhdenkään palkanhimoisen vaativan noin jyrkkiä korotuksia. Päin vastoin, yleisesti niissä piireissä ollaan sitä mieltä, että puolustusbudjettia pitää aina leikata, oli sen taso mikä tahansa. Tällähän hetkellä Suomi käyttää puolustukseensa rahaa vähän yli puolet sellaisten sotaimperiumien kuin Ruotsi ja Norja tasosta, ja asiantuntijoiden mukaan jo nyt homma pyörii lähinnä rukousten varassa.

3. Velvollisuus koskee vain miehiä, se on epätasa-arvoa.

Naisilla on oikeus mennä armeijaan, ja miehillä on oikeus mennä armeijaan, joten minä en näe tässä ongelmaa. Ongelman näkevätkin lähinnä ne miehet, jotka eivät halua armeijaan. Siksi yhdeksän kymmenestä tämän argumentin käyttäjästä ei vaadi asevelvollisuutta naisille, vaan velvollisuuden poistoa miehiltä. Kohdassa 4 selitän, miksi jälkimmäinen ei onnistu.

Naisilla ei ole asevelvollisuutta, koska yleisesti ottaen naisilla ei tee taistelussa mitään. Toisaalta siksi, koska he ovat fyysisesti heikompia, mutta myös siksi, koska he suhtautuvat konfliktitilanteisiin huomattavasti vähemmällä aktiivisuudella ja aggressiivisuudella. Blogistikollegani Yrjöperskeles myös huomautti fiksusti, että jos ryhmässä on seitsemän miestä ja yksi nainen, ne 7 miestä tapattavat itsensä suojellakseen sitä naista.

Muutamia taistelukelpoisia naisia tietenkin on, ja on hyvä, että heidät päästetään armeijaan jos he haluavat, mutta suurimmalle osalle tulisi kysymykseen korkeintaan jonkinlainen lottakoulutus. Mikäs siinä; jos feministit välttämättä haluavat naisille maanpuolustusvelvollisuuksia, niin en vastusta. Taas päästään kuitenkin budjettikysymykseen. Saapumiserien koon tuplaaminen vaatii valtavasti investointeja majoitukseen ja varustukseen.



4. Kaikilla muilla on palkka-armeija, asevelvollisuusarmeija on muinaisjäänne.

Vapaaehtoisarmeija toimii Amerikassa, koska siellä on niin valtavasti väkeä ja tuotantovolyymiä, että vapaaehtoispohjaltakin voi varustaa ihan oikean armeijan. Ruotsissa luovuttiin asevelvollisuudesta, ja nyt tilanne on ylimmän johdonkin mielestä se, että vaikka palkka-armeijalla voi vielä etsiä metsään eksyneitä sienestäjämummoja, sodassa sillä ei tee yhtään mitään. Perinteisesti Ruotsi on ulkoistanut sodankäynnin Suomelle, ja siellä seurataankin sydän kurkussa, erehtyykö Suomi ottamaan Ruotsista mallia tässäkin asiassa.

Suomi on EU:n harvimmin asuttu maa. Ammattiarmeijaan saataisiin todennäköisesti koottua vain viisinumeroinen määrä sotilaita, kun Suomen uskottava puolustus vaatisi kymmenkertaisen määrän. Helsinkiläisillä usein on se käsitys, että riittää, että puolustuslinja vedetään Kehä-III:n kohdalle, mutta Helsingin strateginen merkitys ei ole läheskään niin suuri kuin he kuvittelevat. Vaikka Helsinki olisi kuinka hyvin suojeltu tahansa, siellä tulee äkkiä nälkä, jos pellot ja tuotantolaitokset jäävät vihollisen puolelle.

5. Ei tänne kukaan kuitenkaan hyökkää.

Jos olet tuota mieltä, tahdon esitellä sinulle A.K. Cajanderin, kolminkertaisen Suomen pääministerin 20- ja 30-luvuilta. Hän oli vakaasti sitä mieltä, että ei tänne kukaan hyökkää. Ensimmäisen maailmansodan kaltaisen ennennäkemättömän turpasaunan jälkeen ihmiskunta ei enää koskaan uskaltautuisi sotaan. Tämän politiikan myötä puolustusbudjetti ajettiin alas ja hankintoja viivästettiin, ja talvisodan syttyessä monille sotilaille jaettiin sotilasvarustus mallia Cajander, johon kuului vain vyö, kokardi ja kivääri, koska enempään ei ollut varaa.

6. Intissä vietetty aika on poissa työurasta, ja siten kallista koko yhteiskunnalle.

T'ämä taitaakin olla ainoa asia, jossa vihervasemmisto on huolissaan talouskasvusta. Vakavasti puhuen, kyllähän armeijoiden ylläpito on kallista monessa suhteessa, ja kaikille olisi helpompaa ja halvempaa, jos niitä ei tarvittaisi. Se kuitenkin maksaa itsensä takaisin; ilman uskottavaa armeijaa Suomi olisi tällä hetkellä todennäköisesti entinen neuvostotasavalta. Ennen sotia Suomen ja Viron talouksissa ei ollut merkittäviä eroja. Tällä hetkellä Viron BKT henkeä kohden on reilut 22 000 dollaria, mikä tekee siitä entisen Neuvostoliiton rikkaimman maan väkilukuun suhteutettuna. Suomen vastaava luku on 37 000 dollaria. Jokainen voi siitä itsekseen laskea, kuinka paljon armeija on auttanut Suomen talouskasvua.

Kommunismin uhka on poistunut, mutta historia on osoittanut, että armeija on parempi olla olemassa vaikka sitä ei tarvita, kuin että sitä ei ole silloin kun tarvittaisiin.

7. Ei perinteinen armeija kenellekään pärjää kuitenkaan, hankitaan mieluumin ydinpommeja.

Sinänsä ihan hyvä idea. Ongelmana vain on, että jos Suomen nykyisen hallinnon mielestä jopa jalkaväkimiinat ovat niin epäinhimillisiä murhakoneita, että ne pitää kieltää, millä todennäköisyydellä se hyväksyisi ydinaseet? Ja suostuisi vielä käyttämään niitä tarpeen vaatiessa?


Siinä ne keskeisimmät taisivat tulla.


tiistai 30. heinäkuuta 2013

Deittivinkki maailmanmatkaajille

Vaivaako yksinäisyys? Oletko kyllästynyt suomalaiseen naistarjontaan? Eikö 500 euron kuukausiansiosi tee heihin vaikutusta? Oliko Thaimaan tyttöystävällä väärät vehkeet perheen perustamista ajatellen? Minne suuntaisit katseesi seuraavaksi?

Tunnen suurta sympatiaa epätoivoisia sinkkumiehiä kohtaan, joten autan mielelläni. Tutustuttuani matkoillani ihmisiin ympäri maailmaa, olen päätynyt siihen tulokseen, että kokonaisuutena ajatellen suositeltavimmat vaimoehdokkaat löytyvät Makedonian tasavallasta. Makedonialaisten naisten puolesta puhuu kolme asiaa:

1. He ovat kauniita.

Viehättävä assistenttini Katarina on samaa mieltä.

Tosin kyllähän naiset ovat kauniita kaikkialla Itä-Euroopassa, ja jossain määrin myös muualla. Jatketaan.

2. Heidän mielestään vain liha on oikeaa ruokaa.

Muutenkin he ymmärtävät ruuan päälle. Ollessamme Sloveniassa koko kielikurssin voimin ravintolassa syömässä, tarjoilijat tulivat lautasten kanssa kyselemään, kenelle tuli kasvisvaihtoehto. Vieressäni istuva makedonityttö nyrpisti nenäänsä ja ihmetteli, että mitä hittoa, onko täällä muka jotain vegaaneja. Sitten hän komensi tarjoilijaa tuomaan lisää suolaa.

Näin sitä pitää.

3. He eivät ole poliittisesti korrekteja.

He toivottavat rikoksia tekevät etniset vähemmistöt avoimesti syvimpään helvettiin, eivätkä ala länsimaalaisille tyypilliseen tapaan lässyttämään, että rikokset ovat vain reaktio rasismiin, ja kyllähän kantaväestökin. He sanovat muissakin asioissa suoraan mitä ajattelevat, vaikka siitä tulisikin jollekin paha mieli.

Muutenkin itäeurooppalaisten kanssa on paljon vapaampaa keskustella tunteitakuumentavista poliittisista kysymyksistä. Tietysti kaikille aatteille ja mielipiteille löytyy kannattajansa ja vastustajansa sielläkin, mutta asioista keskustellaan objektiivisesti niiden oikeilla nimillä, eikä olla heti tekemässä sonderkommandoille ilmoitusta ajatusrikoksesta, jos keskustelukumppani ei usko viranomaistaholta määrättyyn Oikeaan Totuuteen.

Niin se maailma muuttuu. Oli miten oli, porstuasta toivotetaan kireitä siimoja.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Kirja-arvostelu: Suzanne Collins - Nälkäpeli

Luin tämän kirjan siskoni suosituksesta jo viime vuoden puolella, mutta laitan arvostelun tänne nyt, koska alan seuraavaksi lukea sen jatko-osaa, eikä olisi sopivaa, että täällä olisi luettavissa vain jatko-osien arvostelut ilman alkuperäistä.

Tässä vaiheessa täytyy mainita, etten vielä ole nähnyt elokuvaversiota, joten en osaa verrata kirjaa siihen. Elokuvan saaman suosion perusteella kuitenkin odotukseni kirjasta olivat hyvin korkealla. Harvoinhan käy niin, että elokuva olisi parempi kuin alkuperäinen kirja. Usein on jopa niin, että elokuvista tehdyt kirjaversiotkin ovat parempia kuin alkuperäiset elokuvat, mutta siitä aiheesta lisää joskus toiste.


Tulevaisuudessa yhteiskunta on romahtanut, varmaan ydinsodan tai jonkin luonnonkatastrofin seurauksena. Eihän tällaisissa tuhonjälkeisissä kirjoissa yleensäkään mennä kovin tarkkoihin yksityiskohtiin siitä, mikä se tuho itse asiassa oli. Eipä sillä ole tarinan kannalta merkitystäkään.

USA:n tuhkista on noussut Panem-niminen valtio, joka jakaantuu yhtäällä kekseliäästi nimettyyn Pääkaupunkiin, jossa kaiken haluamansa saa kirjaimellisesti nappia painamalla, ja toisaalla kahteentoista enemmän tai vähemmän primitiiviseen Vyöhykkeeseen, joissa elanto on raskaan työn takana. Jossain vaiheessa Vyöhykkeet kapinoivat Pääkaupunkia vastaan ja aloittivat sisällissodan, mutta saivat turpaansa niin, että tukka lähti. Kostona, rangaistuksena ja yleisenä vattuiluna Pääkaupunki aloitti nälkäpelit, joihin jokaisen vyöhykkeen pitää lähettää joka vuosi yksi teini-ikäinen poika ja tyttö. Nulikat lukitaan areenalle, jossa he joutuvat taistelemaan, ja viimeinen eloonjäänyt on voittaja. Tarina seuraa, kuinka 16-vuotias tyttö Katniss selviytyy kisoissa ja samalla yrittää saada Pääkaupungin väen näyttämään kusipäiltä.

Kirjan perusasetelmassa, jossa nuoriso laitetaan tappamaan toisiaan, ei ole mitään uutta. Äkkiseltään tulee mieleen ainakin Stephen Kingin Richard Bachman -pseudonyymillä kirjoittama The Long Walk ja loistava japanilainen elokuva Battle Royale (siis ykkösosa. Jatko-osa kannattaa katsoa ainoastaan, jos kärsii unettomuudesta.) Se, mikä Nälkäpelissä on uutta, on kirjan tapa kuvailla pelien vaikutusta yhteiskuntaan. Ainahan näissä tarinoissa on se idea, että nulikat laitetaan tappamaan toisiaan viihteen vuoksi, ja se on olevinaan suosittua, mutta yleensä ei koskaan kerrota, kuka niitä kisoja katsoo, mitä ihmiset niistä ajattelevat, ja miten ne esitetään yleisölle. Muutenkin kirja kuvailee ympäröivää yhteiskuntaa poikkeuksellisen hyvin, kohtuullisen sivumäärän asettamissa rajoissa tietenkin.


Koska kirjan on kirjoittanut nainen ja päähenkilökin on teinityttö, on vaikea välttyä tietyltä epämääräiseltä Twilight-tunnelmalta. Se on kuitenkin vain pintaa, ja päähenkilö onkin loppujen lopuksi aika kova jätkä. Väistämättä silloin tällöin päähenkilö miettii tunteita ja poikia, mutta ei anna sen häiritä, ja romanttiseen lässytykseen sortuvatkin lähinnä pojat tässä kirjassa. Vaikuttaisi jopa siltä, että Katnissin hahmo on tietoinen ja tahallinen nälväisy Twilight-sarjan päähenkilönä bimboilevaa Bellaa kohti.

Viisi pistettä viidestä, siitäkin huolimatta, että viime aikoina olen antanut täysiä pisteitä tasaisella syötöllä. Vanha idea on vihdoinkin toteutettu kunnolla niin, ettei lukijalle herää typeriä kysymyksiä perusasioista.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Hauskoja kissavideoita

Flunssa iski. Ei olisi pitänyt tehdä punttitreenejä peräkkäisinä päivinä heti pitkän tauon jälkeen. Minulla on sellainen omituinen syndrooma, että jos kuntoilen liian rankasti muutaman päivän ajan, heti tulee räkätauti, joka pakottaa pitämään viikon tauon. En tiedä, löytyisikö tuohon jokin luontaistuote avuksi.

No ei tämä nyt kovin pahalta vaikuta. Helpottaa varmasti viimeistään siihen mennessä, kun pitää töihin palata. Valitettavasti. Oli miten oli, itse itseäni piristäen, tämänkertaiseen päiväkäskyyn sisältyy söpöjä eläimiä. Eikös sekin kuulu jokaisen blogistin perusvelvollisuuksiin? Tästä lähtee:



Lopuksi vielä kaikkien varmasti tuntema klassikko:


lauantai 27. heinäkuuta 2013

Yleisempää urheilua

Nyt on ilmeisesti taas jotkin yleisurheilukisat menossa.

Urheilusta yleisesti sanoisin, että se on kiva harrastus niille, jotka sellaisesta tykkäävät. Ammattiurheilun seuraamisesta en ole kovin innostunut, koska se on vuodesta toiseen täysin samaa, ja vaikka joskus voitettaisiinkin, seuraavalla kerralla kaikki alkaa taas alusta, eikä vanhaa menestystä muista enää kukaan. Televisiosta tulee kyllä ihan oikeaakin ohjelmaa, kuten CSI MiaminMatlockin ja MacGyverin uusintoja, joten nuo hyppelehtimiset voidaan aivan hyvin pitää maksukanavilla lähetysaikaa viemästä. Jos haluan välttämättä katsella, kun mustat miehet juoksevat ringissä pakoon valkoisilta miehiltä, vedän hupun päähän ja laitan ristin palamaan.

Mutta katselkoot urheilua ne, joita kiinnostaa. Katsotaanhan Salkkareita ja deittichattiakin. Ymmärrän myös, että kansojen ja huippuyksilöiden suorituskyvyn vertailu kiinnostaa. Tykkäänhän minäkin selailla Guinnessin ennätyskirjaa, ja naapurimaille on kiva virnuilla. Sen vain sanon, että yleisurheilu nykymuodossaan on väkisintehtyä ja räikeää rahastusta. Nyt kerron miksi, ja miten siitä saisi parempaa.

Ihan ensimmäisenä, miesten sarjat ansaitsevat pienemmän roolin. Naisten kisoja on paljon mielenkiintoisempi katsoa.

1. Juoksut

Juoksu on ehkä kaikkein alkuperäisin kilpailumuoto, tappelun jälkeen tietenkin. Sen on siis ehdottomasti oltava mukana yleisurheilukisoissa. Lisäksi pitkät ja lyhyet matkat vaativat keholta eri asioita, joten niissä pitänee edelleen kilpailla erikseen. Onko kuitenkaan mitään järkeä pitää kokonaan oma kisansa aina sadan metrin välein? Olympialaisissa on omat sarjansa 100, 200, 400, 800, 1500, 5000 ja 10000 metrille ja maratonille, ja lisäksi löytyy harvemmin kilpaillut 150, 1000, 1200, 2000 ja 3000 metriä, maili, kaksi mailia ja puolimaraton. Kyllä yhden pikamatkan ja yhden pitkän pitää riittää. Ja siihenkin riittää yksi juoksija, viestejä voi lähettää kännykällä nykyään.

Sitten on vielä aitajuoksut. OK, mutta mitä estejuoksulla tekee erikseen? Miten se muka eroaa aitajuoksusta? Pidempi matka ja kaatumattomat esteet, lopettakaa nyt jo. Ja se vesieste. Ei se ole mikään vesieste, jos siitä voi suoriutua munat kuivina. Laittakaa sinne enemmän vaihtelua, vaikka vesiesteen lisäksi maa-, ilma- ja tuliesteitä, niin alkaa laji erottua muista ja siten ansaita paikkansa kisoissa.

Siitä lähtee. Tulieste käsillä juosten.

Vielä on erikseen kävely. Juoskaa kunnolla, jos kerran meinaatte.

2. Heitot

Keihäänheitto, moukarinheitto, kiekonheitto ja kuulantyöntö. Vielä ei ole virallista asemaa saappaan- ja kännykänheitolla, mutta mitä järkeä on viskellä jokaista objektia erikseen? Ehdotan, että lajit yhdistetään yleislajiksi nimeltä 'heitto', jossa kappaleen paino on säädetty, mutta sen muoto ja heittotekniikka on vapaa. Materiaalin voisi myös säätää vaikka teräkseksi, ettei kukaan ilmoittaudu kilpailuun millään säähavaintopallolla.

3. Hypyt

Pituus- ja korkeushypyn ymmärrän, mutta jos jokin asia todistaa yleisurheilun olevan väkisin tehtyä rahastusta, se on kolmiloikka. Miksi tuollaisessa kilpaillaan? Kenelle voi edes tulla mieleen tuollaisen lajin luonti?

"Joko pituushyppy meni? Oho, tässähän on vielä tunti ennen ruokataukoa. Hypätäänpäs pojat toisen kerran, mutta koitetaan vähän eri tyylillä, ettei mene tylsäksi. Koitetaan vaikka, kuinka pitkälle päästään kolmella ponnistuksella."
"Kolmella? Miksi ei kahdella?"
"Turpa kiinni, tuohan on ihan absurdia. Kolme sen olla pitää."

Seiväshyppy on ihan sama juttu. Kun hypätä voi normaalisti vain kahteen suuntaan, on kovan brainstormauksen takana kehittää muita variaatioita, että saataisiin lisää lajeja.


Näitä perusohjeita seuraamalla saadaan yleisurheilusta kehitettyä järkevämpää ja kohtuullisempaa. Lisäksi sitten ei enää mene koko viikkoa niissäkään kinkereissä, vaan homma saadaan pakettiin yhdessä iltapäivässä.

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Pekka lukee lehteä 2: turhaa ruikutusta

Lomaillessani entisessä Jugoslaviassa pidin lomaa töiden, treenaamisen ja muiden velvoitteiden lisäksi myös suomalaisesta mediasta, ja elin lähes kuukauden täydellisessä uutispimennossa. Ainoa asia, joka tietooni muiden blogien kautta tuli, oli se, että Päivi Räsänen oli mennyt avaamaan suunsa. Jos minkä tahansa muun puolueen (persuja ehkä lukuunottamatta) edustaja olisi sanonut saman asian, vaikka sitten sisäministerinäkin, ketään ei olisi kiinnostanut, mutta kristittyjä vastaan on aina kiva nostaa kohuja.

Kivoin ja helpoin tapa leikkiä radikaalia kansalaisaktivistia on aukoa päätään kristityille, koska se on turvallista. Jos soittaa suutaan virkamiehille ja muille valtaapitäville, siitä joutuu tuomiolle, kuten esim. Jussi Halla-aho ja Seppo Lehto tietävät kertoa. Sama seuraa, jos mitenkään toruu seksuaali- tai etnisiä vähemmistöjä tai niiden yksittäisiä edustajia. Erilaisten poliittisten ryhmittymien ja järjestöjen edustajatkin ovat nykyään kovin herkkiä soittelemaan lehdistölle, jos heistä ei tykätä. Uskonnot ovat aina luontainen kohde kritiikille, mutta siinäkin uhri pitää valita tarkasti, koska skientologit haastavat oikeuteen ja muslimit nakkaavat pommilla.

Jos siis on ihan välttämätön pakko päästä pätemään julkisesti ja potkimaan jotain porukkaa verbaalisesti maiharilla munille, kivoin, helpoin ja turvallisin kohde on kristinusko ja sen kannattajayhteisöt, koska kaikki tietävät, että ne eivät tappele vastaan.

Ei minun tuosta ollut tarkoitus puhua, vaan tämän päivän otsikoista ja siitä, kuinka oikeiden valituksenaiheiden puutteessa ihmiset ovat valmiita keksimään kitisemistä ihan mistä tahansa. Ihmisen perusluonteeseenhan kuuluu, että koskaan ei olla tyytyväisiä, ja tietyillä ryhmillä, kuten feministeillä, uskonto jopa kieltää tyytyväisyyden:

YK huolissaan naisten asemasta Suomessa

Nyt kun kaikki tasa-arvo-ongelmat ollaan näköjään saatu poistettua Afrikasta, Lähi-idästä, Etelä-Amerikasta, Kaakkois-Aasiasta ja Itä-Euroopasta, YK:lla on vihdoinkin aikaa pureutua pimeyden sydämeen ja sovinismin viimeiseen bunkkeriin Suomeen. Päävihollinen on edelleen vanha tuttu:

YK painottaa sukupuolten välistä palkkaeroa

Voisiko joku vihdoinkin näyttää sen työpaikan, jossa naisille maksetaan samasta työstä samalla koulutuksella ja kokemuksella vähemmän palkkaa kuin miehille? Lähihoitajille toki maksetaan vähemmän kuin paperikoneenkuljettajille, mutta se on vain ammatinvalintakysymys, eikä mikään laki kiellä naista menemästä miesten töihin.

Lisää terää artikkelilta syö se, että heti sen alla on linkki toiseen artikkeliin, jonka mukaan Suomi häviää tasa-arvossa vain Ruotsille ja Tanskalle. Myönnettäköön, että siinä on vertailtu vain EU-maita, joten Jemenin ja Kongon kaltaiset ihmisoikeuksien supervallat eivät päässeet näyttämään Suomelle, mistä kana kusee.

Tutkimustulos antaa tukea direktiiviesitykselle, jonka mukaan naisten osuutta suurien pörssiyhtiöiden ja valtio-omisteisten yritysten johtavissa elimissä kasvatetaan 40 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä.

Näin se homma etenee. Kun johtajat valitaan jalkovälin eikä pätevyyden mukaan, ei kohta enää tarvitse höpistä sukupuolten välisistä palkkaeroista, tai palkoista muutenkaan.

Pekan porstuassa yhteiskunnalliset velvollisuudet otetaan kuitenkin vakavasti. Tällä ilmoituksella nimitän siis markkinointipäällikköni Candicen johtokunnan täysivaltaiseksi jäseneksi.

Mutta mitäs muuta tänään löytyi?


Jyväskylässä ollaan kyrpiinnytty siitä, että 1-2 kertaa kuukaudessa postilaatikkoon ilmestyy saunansytykettä, johon painettu sisältö ei sovi yhteen oman maailmankatsomuksen kanssa. Ollaan sitä mieltä, että uskonnonvapauden nimissä moista ei saisi tapahtua, ja vastapuolelta todetaan, että nimenomaan uskonnonvapauden nimissä ilmaiseen saunansytykkeeseen saa painaa ihan mitä huvittaa.

Jumalauta. Kyllä minuakin ottaa päähän, kun postiluukku täyttyy pizzamainoksista ja muusta roskapostista, mutta en minä sentään katso ihmisoikeuksieni tulleen sen myötä loukatuksi. Menkääpä vaikka sanomaan tälle kiinalaiselle, että Suomessa Isoveli polkee pienen kansalaisen ihmisoikeuksia lähettelemällä lehtiä. Räjäyttää vielä toisenkin pommin, eikä varmaan huuda varoituksia.

"Tämä voi vaikuttaa pieneltä asialta, mutta tällä on iso periaatteellinen merkitys sitä kautta, millä tasolla uskontoa voi pakkosyöttää yhteiskunnassa. Siihen on hyvin vaikea vaikuttaa. Siksi toivon, että edes omassa kodissaan olisi vapaus valita, vastaanottaako uskonnollista materiaalia vai ei"


Se vaikuttaa pieneltä asialta, koska se on pieni asia. Se ei ole uskonnon pakkosyöttöä, koska kukaan ei pakota lukemaan lehteä. Asiaan on myös hyvin helppoa vaikuttaa: heittäkää paperinkeräykseen, mitä ette lue. Ei se sen hankalampaa ole.

En tiedä, oliko tämä tyyppi ateisti, mutta suomalainen ateisti hän ei ainakaan ollut.

torstai 25. heinäkuuta 2013

Välimerellistä ruokakulttuuria

No niin, olen palannut Suomeen, ja voin sanoa syöneeni hyvin. Ulkomailla ravintolassa käydessä pitää aina tilata jotain paikallista harvinaisuutta, tai edes jotain, mitä ei tule ikinä kotona syötyä. Jos meinaa tilata jotain spagettia, voi aivan yhtä hyvin pysyä kotona. Tietysti eksoottisilla ruuilla voi saada mahansa sekaisin, mutta sekin kuuluu olennaisesti kokonaisvaltaiseen lomamatkaelämykseen.

Katsotaanpas mieleenpainuneimmat tapaukset:

Ensimmäisenä on tyypillinen balkanilainen pikaruoka, pleskavica. Se on ikään kuin hampurilaisen ja pitaleivän välimuoto, eikä varmasti jätä nälkäiseksi. Isoon versioon kuului 300 gramman jauhelihapihvi, ja koska kokki teki pihvin itse juuri ennen paistamista, lisämaksua vastaan hän tunki sen vielä täyteen pekonia ja juustoa.


Seuraavaksi maukas kymmenen euron vasikanlihapihvi. Sen lisukkeena tuli minulle uusia tuttavuuksia, gnoccheja. Kroaatit kirjoittavat sen muodossa 'njoki', joten se varmaan lausutaan noin. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä 'gnocchi' sananmukaisesti tarkoittaa, mutta täytyy sanoa, että foneettisesti se on erittäin osuva nimitys. Jos minä olisin tuotekehittelystä vastaava ammattikokki, ja minulle annettaisiin tehtäväksi kehittää mikä tahansa ruokalaji, jolle tulisi nimeksi 'gnocchi', lopputulos olisi juuri tuollaisia muhjuisia pastaklimppejä. Oikein hyviä ne ovat.


Sitten mustekalaa. Mustekala on yllättävän monipuolinen raaka-aine; olen syönyt sitä jo muutamiakin kertoja, mutta koskaan en ole kahta kertaa saanut sitä samalla tavalla valmistettuna. Tällä kertaa tuli pikkukalmareista pätkittyjä uppopaistettuja rinkuloita. Varsinkin lonkeropalat olivat hyviä.


Kotorin vanhassakaupungissa Montenegron puolella oli kahvila, jota matkaopas suositteli erityisesti kakkujen takia, joten piti kokeilla. Olihan se elämys. En olekaan ennen nähnyt kermakakkua, jota pitää leikata pihviveitsellä.


Kalaravintolassa tarjottiin haifilettä merileväkastikkeessa. Kun kysyin tarjoilijalta, minkä lajin hai on kyseessä, hän vastasi vain, että hai, merihai. Nuori kloppi varmaan ensimmäistä viikkoa töissä. En taida syödä haita toiste, ei se ollut niin hyvää. Kitkerä sivumaku. Tuo läjä merilevää oli kuitenkin yllättävän maukasta.

Se hyvä puoli tässä kokeilussa sentään oli, että nyt voin vihdoin mennä mereen uimaan. Jos hai syö minut, se on silloin tasapeli, ja sen voin hyväksyä.


Lopuksi kunnon T-luupihvi. Paksuutta 5 senttiä.


keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Kirja-arvostelu: Sebastian Junger - Sota

Aikaisemmin valittelin, että sotakirjoja nimettäessä ei käytetä kovinkaan paljoa mielikuvitusta. Sebastian Junger päätti näyttää minulle reteästi keskisormea ja antaa omalle kirjalleen nimeksi lyhyesti ja ytimekkäästi Sota.

Otin tämän kirjan matka- ja rantalukemiseksi lomalle, mutta se oli vähän turhan lyhyt. Nyt pitää yrittää lentokentältä metsästää jotain luettavaa paluumatkalle. Ostin kyllä sloveeninkielisen käännöksen Arto Paasilinnan Hurmaavasta Joukkoitsemurhasta, mutta en ihan vielä lue sitä sujuvasti, ja lentokoneessa on sen verran vähän kyynärpäätilaa, etten jaksa siellä ruveta säheltämään sanakirjojen kanssa.


Junger ei ole fiktiokirjailija, vaan reportteri, joka ihan oikeasti vietti yli vuoden Korengalin laaksossa, Afganistanin vaarallisimmassa loukossa amerikkalaisten sotilaiden kanssa. Kirja perustuu dokumenttimaisella tarkkuudella tositapahtumiin, mutta silti se on sujuvaa ja jännittävää luettavaa kuin paraskin romaani.

Junger kuvaa sotilaiden arkea jatkuvan tulituksen alla ja heidän railakkaita rituaalejaan tylsyyden ja paineiden vähentämiseksi. Turpaan annetaan niin kavereille kuin upseereillekin kunnioituksen ja arvostuksen osoituksena, ja eräs hyvin suosittu jäynä on napata kaveri takaapäin kuristusotteeseen, kunnes häneltä lähtee taju. Pari kuukautta sitten hämmästyin nähdessäni lehdessä artikkelin, jonka mukaan jopa 20% Afganistanista palanneista veteraaneista kärsii jonkinasteisesta aivovauriosta, mutta enää en ihmettele.

Taisteluihin joudutaan vähän väliä. Silloin tällöin kokemattomat upseerit tapattavat miehiään lähettämällä partioita avomaastoon päivänvalossa, mutta yleensä taistelu on sitä, että yhden kukkulan laelta tulitetaan toiselle, kunnes ilmatuki saapuu siivoamaan jäljellejääneet viholliset.

Kirjan parasta antia ovat kuitenkin kohdat, joissa Junger analysoi sotilaiden mielenliikkeitä. Motiivit ja käyttäytymismallit käydään läpi selvänä tarkoituksena opettaa siviililukijalle, että sotilaat eivät ole verenjanoisia hulluja, jotka tuntevat olevansa elossa vain saadessaan murhata ihmisiä, vaan ihan asiallista porukkaa, johon rankat kokemukset vaikuttavat syvästi.

Viisi pistettä viidestä. Suomalainen media on epäonnistunut täysin Afganistanin sodan kuvaamisessa, mutta tämä kirja täyttää aukot.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Slovenia vs. Kroatia

Jatkoin sitten Sloveniasta matkaa suoraan Kroatian puolelle. Ensin linja-autolla pariksi päiväksi Splitiin, ja sieltä Dubrovnikiin. Tämän päivän olen pyörinyt Montenegron puolella, mutta se onkin sitten toinen juttu.

Slovenia ja Kroatia olivat samaa valtiota vielä reilut 20 vuotta sitten. Kielet ovat hyvin samanlaisia, uskonto on sama, ja mailla on samanlainen viha-rakkaussuhde kuin Suomella ja Ruotsilla. Asiaan perehtymätön saattaisi siis luulla, että maiden välillä on eroja lähinnä vain rekisterikilvissä. Se ei kuitenkaan voisi olla kauempana totuudesta. Slovenia on selvästi Keski-Eurooppaa, kun taas Kroatia on jo Balkanin rajoilla. Mutta tutkitaanpas asiaa tarkemmin.

1. Luonto

Maisemat Sloveniassa näyttävät ensivilkaisulla hyvin samalta kuin eteläisessä Suomessa. Vihreää sekametsää ja peltoja joka puolella. Maaseutu on paljon tiheämmin asutettua kuin Suomessa, mutta sen lisäksi oleellisin ero on kaikkialla horisonttia hallitsevat vuoret ja jyrkät kukkulat, joiden jokaisen huipulla täytyy olla kirkko.

Kroatiassa maaperä muuttuu tyystin toisenlaiseksi. Sekametsät vaihtuvat sypresseihin ja piikkipusikkoihin, ja karut hiekkakiviset kukkulat muistuttavat spagettilänkkäreistä. Pitääkin Suomeen palattuani pistää CDON:sta tilaukseen vähän Sergio Leonea. Kroatiassa on myös valtavasti perhosia, kaskaita, aivan jumalattoman isoja mötiäisiä ja muita hienoja ötököitä.

Purjeperhonen (Iphiclides podalirius). Suomessa erittäin harvoin tavattu, mutta Kroatiassa niitä on joka paikka täynnä.

Tämä on tasapeli, piste molemmille. Luonto on upeaa molemmissa maissa, eikä toisen näkeminen ole syy jättää toinen katsomatta.

2. Liikenne

Sloveniassa jalankulkijat jäävät odottamaan liikennevaloihin, vaikka autoja ei olisi ainuttakaan näköpiirissä. He ovat myös joskus kuulleet autokoulusta.

Kroatialaiset ajavat tavalla, joka jättää taakseen seinäjokelaisen ammattikoululaisenkin. En voi käsittää, miten tässä maassa voi olla enää ketään hengissä. Ehkä paikalliset ovat geneettisesti sopeutuneet vallitseviin olosuhteisiin, ja jos autoilijat yhtäkkiä alkaisivat ajaa normaalien ihmisten tapaan, kadut lainehtisivat verestä. Siis samaan tapaan kuin joillain lintulajeilla, jotka ovat sopeutuneet pesimään peltojen sarkaojissa, ja ovat kuolemassa sukupuuttoon maanviljelijöiden siirryttyä salaojitukseen.


Taajama-alueella (jossa näkyvyys on mäkien ja mutkaisten katujen takia n. 50 m) nopeus pyörii kuusissakymmenissä, auton voi huoletta jättää keskelle katua käyntiin ovi auki, kun käy äkkiä kaupassa tai kaljalla, ja tietenkin turvaväli on turha väli.

Pisteet Slovenialle. Olen aina ajatellut, että auton alle jääminen on kaikkein noloin tapa kuolla, samaa sarjaa kuin autoeroottinen asfyksiaatio ja se tyyppi, joka joi vahingossa bensaa, yskäisi sen rinnuksilleen ja yritti häivyttää maun suustaan polttamalla tupakan. Jos kuitenkin kohtalonani on Zastava-teloitus Kroatiassa, voinen antaa sen itselleni anteeksi.

3. Ravintolat

Slovenialaiset makkarat mainitsin jo aikaisemmin. Muuten ruokakulttuurissa ei ole erityisempää mainittavaa kummankaan maan osalta. Hintataso on karkeasti arvioiden Sloveniassa kolme neljäsosaa Suomen tasosta, Kroatiassa noin puolet. Se tosin on täysin odotettavaa paikallisen yleisen tulotason huomioon ottaen. Se, mikä minuun on tehnyt suurimman vaikutuksen, on kroatialaisten palvelualttius.

Pisteet Kroatialle. Ei slovenialaisissa tarjoilijoissa mitään vikaa ole, hommansa nekin hoitavat asiallisesti. Kroatiassa se homma kumminkin otetaan tosissaan ihan toisella tavalla. Ja on halpaakin.

4. Raha

Sloveniassa ei olla turhan tarkkoja hinnoista. Ilmoittautuessani hostelliin ensimmäistä yötä varten, virkailija totesi, että hinta on aamupalan kanssa 27,30 €. Sitten hän mietti hetken, ja totesi, että koska olin ollut siellä viime vuonnakin, hän antaa aamupalan ilmaiseksi, eli 24 €. Sitten hän puhui hetken puhelimessa pomonsa kanssa, ja päätyi loppusummaan 20,01 € ilman, että minä olisin ehtinyt sanoa mitään. Jäätelökioskilla sattui pariinkin kertaan, että sain liikaa rahasta takaisin, ja kun mainitsin asiasta, myyjätyttö totesi vain, että antaa olla vaan.

Kroatiassa taasen saatetaan pyöristää ronskisti ylöspäin, ja vaihtorahan antajat saattavat ottaa itselleen tippiä asiasta mitään mainitsematta.

Pisteet siis ilman muuta Slovenialle. Tosin en ole varma, johtuvatko erot kulttuurista ja käytännöistä vai vain siitä, että nuo mukavat ja anteliaat tapaukset ovat tyypillisesti nuoria ja nättejä tyttöjä. Kroatiassa palveluammatit näyttävät olevan tyypillisemmin miesten hommia.

"Sinulle vain 20 sentillä."

5. Kaupunkisuunnittelu

Keskiaikaiset kaupunkikeskustat ovat aina ahtaita ja sokkeloisia. Se on ymmärrettävää, koska entisaikojen feodaaliherrat olivat rosvoja sydämiltään, ja siten luontaisesti ja alitajuisesti teettivät kaupunkeja, joissa myös alempitasoisten rosvojen olisi helpompi harjoittaa kutsumustaan. En siis valita Ljubljanan ja Dubrovnikin keskiaikaisista pimeistä pikkukujista.

Nykyaikainen Ljubljana sen sijaan on toteutettu kohtuullisen selkeällä ruutukaavalla, kun taas Dubrovnikissa ollaan jatkettu vanhoja perinteitä. Talot on rakennettu vähän minne sattuu, ja niitä yhdistää kapeiden ja vinojen portaikkojen labyrintti. Jos paikallisilta kysytään, he varmaan sanovat, että jyrkän mäen kylkeen rakennetussa kaupungissa on vaikea toteuttaa poikittaissuuntaisia autoteitä, mutta minä väitän, että se on vain motivaation puutetta.

Ljubljanassa ihmiset ovat tarkkoja siitä, että heidän puutarhansa ovat moitteettomassa kunnossa. Dubrovnikissa lähes kaikki pihat ovat joko aavikoituneet tai viidakoituneet. Tästä en osaa sanoa, kumpi on parempi; kieltämättä Slovenian tyyli on miellyttävämpi silmälle, mutta jos minulla olisi puutarha, siitä tulisi kroatialaistyylinen parissa viikossa.

Oli miten oli, pisteet Slovenialle.

6. Turismi

Suorien lentoyhteyksien takia Sloveniassakin on nykyään melkoisesti turisteja, ja varsinkin suomenkieltä tuntuu kuulevan jokaisessa kadunkulmassa. Turistit eivät kuitenkaan ylitä määrältään kantaväestöä, ja määrät ovat sen verran kohtuulliset, ettei edes tärkeimmissä nähtävyyskohteissa ole tungosta.

Kroatia alkaa olla niin valtavirtaistunut turistikohteena, että paikallista elämänmenoa nähdäkseen täytyy lähteä syrjäisemmille seuduille.Keskeiset alueet ovat niin täynnä tungosta, ettei kaltaiseni erakko voi viihtyä.

Jonkun mielestä nimenomaan turismia varten suunnitellut rysät saattavat olla ihanteellisia lomakohteita, mutta minä annan pisteet Slovenialle.

Lopputulos on se, että Slovenia voittaa 6-2. Kroatia on myös ilman muuta käymisen arvoinen maa, ja suuremman kokonsa ansiosta siellä on enemmän nähtävääkin, mutta Slovenia on edelleen lempimaani tässä maailmankolkassa.

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Zboczeniec

No niin, kielikurssi on rämmitty kunnialla läpi. Matka jatkuu tästä Kroatiaan, mutta linja-auto lähtee vasta illalla, ja siihen asti pitäisi keksiä tekemistä. Melkein kaikki muut ovat jo lähteneet tai ovat tekemässä lähtöä. On sentään kiva, että vihdoinkin yli viikon jälkeen ehtii bloggaamaan.

Reissu meni odotusten mukaisesti. Vietin jo viime vuonna paljon vapaa-ajastani puolalaisten porukoissa, ja olin suunnitellut opettelevani puolankieltä ennen tänne tuloani, mutta oli niin paljon muutakin opiskeltavaa, etten ehtinyt. Olisi pitänyt, koska nytkin päädyin roikkumaan puolalaisten mukana. Kielikylpy oli sen verran tehokas, että nyt ymmärrän puolankielisestä keskustelusta n. 20 %, ja toisen viidenneksen pystyn päättelemään asiayhteydestä. En vielä voi ottaa osaa keskusteluun, mutta suurimman osan ajasta tiedän sentään, mistä puhutaan.

Piknikillä. Vasemmalta lukien Weronika, Daria, Michal ja Ola. 

Nuo olivat lukeneet jostain kirjasta tuosta Ljubljanan kaupunginosasta, jossa asuvat kaikki bosniakit ja albaanit ja muut Jugoslavian köyhemmistä paikoista tulleet maahanmuuttajat. Siellä on melko vaarallista, ja päivittäin hostellimme ohi ajaakin ambulansseja pillit huutaen sinnepäin. Pakkohan siellä oli sitten käydä. Otimme vähän viiniä ja naposteltavaa, ja etsimme joenrannalta rauhaisan istuskelupaikan. Löysin vielä joenpohjasta pari avaamatonta kaljatölkkiä, ja ihan hyvin ne olivat säilyneet. Paikallinen voimalaitos oli heti yläpuolella, mutta se ei näyttänyt vaivaavan luontoa; kaloja, kurkia ja jopa majavia pyöri melkein jaloissa.

Bubr puolaksi.

Tytöt olivat muuten sitä mieltä, että olen liian vakava. En muka hymyile tarpeeksi. Yritin selittää, ettei suomalaiseen kulttuuriin kuulu tyhjälle virnuilu, ja muutenkin ylenpalttinen tunteilu on akkojen hommaa. Hymyilen jos on hymyilemisen aihetta. No mutta ainahan ulkomaalaiset ovat vähän outoja.

Puolalaisilla on mielenkiintoinen musiikkityyli, "disco polo". Se on niin huonoa, että se on oikeastaan aivan mahtavaa. Esimerkki:


Puolalaisissa on vain se huono puoli, että siellä on halukkaita sloveeninopiskelijoita paljon enemmän kuin niille on tarjolla stipendejä. Se tarkoittaa, että käytännössä stipendiä ei anneta samalle tyypille kahta kertaa, joten ensi vuonna en tapaa vanhoja kavereita, vaan joudun tutustumaan uusiin.

Viime vuonna jäin ikävästi pois matkasta, kun muut lähtivät merenrannalle, mutta tänä vuonna ehdin mukaan. Piran on hieno kaupunki palmuineen, kasinoineen ja valtavine taloineen, mutta niiden uimarannassa ei ole paljoa lastenlapsille kertomista. Se koostuu pääasiassa metrisistä teräväsärmäisistä kivenlohkareista, mutta yhteen kohtaan oli sentään valettu betonista suuri tasanne loikoilua ja uimassakäymistä varten. Aurinkoa saa ottaa yläosattomissa, mutta kun auringonpalvojien keski-ikä huitelee yli neljässäkymmenessä, se ei ole niin kivaa kuin miltä kuulostaa.

Piranin keskusaukio ja loput tytöt: Julia, Irena ja Kamila. Vähän huono kuva, mutta ehkä he eivät haluakaan tulla tunnistetuiksi.

Valokuvia on kyllä enemmänkin, mutta postailen niitä myöhemmin Suomeen palattuani. Tällä miniläppärillä on niin tympeää käsitellä kuvia. Samasta syystä teksti saattaa vaikuttaa tajunnanvirtamaiselta, koska ilman hiirtä editointi menee rasittavaksi nysväykseksi tällä postimerkin kokoisella kosketusalustalla.

Ensi vuotta varten käyn kyllä ehdottomasti jonkinlaisen puolan alkeiskurssin.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Turista terrorista

Noilla sanoilla paikallinen kerjäläinen minua manasi, kun esitin, etten ymmärtänyt häntä ja väitin puhuvani huonosti sloveenia liueten samanaikaisesti paikalta.

Tosiaan, olen tällä hetkellä Sloveniassa kielikurssilla. Ensimmäisen varsinaisen koulupäivän luennot ovat nyt takana, ja kirjoittelen odotellessani iltaohjelman alkamista. Teatteriin pitäisi mennä. Valitettavasti kiireet saattavat hidastaa blogini päivitystahtia, ja päivitykset tulevat olemaan Slovenia-painotteisia, mutta viimeistään elokuussa palataan normaaliin päiväjärjestykseen.

Ljubljanan vanhaa keskustaa.

Hostelli on sama kuin viime vuonna ja muutenkin melkein kaikki on vanhalla paikallaan, joten kaikki on jo valmiiksi tuttua, ja olen saanut opastaa uusia kuinka homma toimii ja missä mikäkin on kaupungilla. Vastaanottovirkailijatkin niin hostellilla kuin kurssilla riemastuivat heti nähdessään minut, joten tein silloin näköjään lähtemättömän vaikutuksen. Valitettavasti viime vuoden kavereista ei tällä kertaa tullut paikalle enää kuin yksi, vaikka silloin kaikki niin kovasti lupailivatkin.

Tämä on neljäs päiväni täällä, mutta kurssi alkoi virallisesti vasta eilen ja opiskelu alkoi toden teolla tänään. On siis ollut hyvin aikaa kierrellä ja norkoilla kaupungilla. Ensimmäisenä piti tietysti etsiä ravintola, josta saa slovenialaista makkaraa. Allaoleva annos (olutta mukaanlukematta) maksoi 5,50€. Mitään suomalaistyylisiä leivonnaisia nuo eivät ole, vaan kuori on tungettu äärimmilleen täyteen pelkkää lihaa ja puolen sentin paksuisia rasvakokkareita. Kuoren alla on kuplia, joista purskahtaa sulaa rasvaa kun niitä tökkää haarukalla.

Jo pelkkä makkara on hyvä syy tulla Sloveniaan.

Kaikki keskeiset nähtävyydet on taas pitänyt käydä läpi, ja tietysti ensimmäisenä kaupungin keskellä kukkulan päällä oleva linna.

Viehättävät seuralaiseni: vasemmalla ukrainalainen Anna, oikealla puolalainen Julia.

Pistivät minut keskitason ryhmään. Viimeksi kun olin alkeistasolla, ei tullut läksyjä tai muutakaan aikaavievää koulutyötä luentojen lisäksi, mutta nyt täällä joutuu oikeasti tekemäänkin jotain, eikä kännäämiselle omaehtoiselle paikalliskulttuuriin tutustumiselle jää läheskään yhtä paljoa aikaa.

Lisää maisemia linnantornista.
Tosiaan, nyt pitää lähteä teatteriin. Pelasin äsken hostellin edessä koripalloa ensimmäistä kertaa yläasteen jälkeen, ja nyt on vetelä olo. Oikeasti pelasimme vain saadaksemme tekosyyn ottaa paidat pois tyttöjen edessä, mutta he eivät tulleetkaan katsomaan, eikä tuollainen pyrähtelyurheilu oikein sovi minulle.