tiistai 10. heinäkuuta 2018

Kansandemokratian paluu

Blogistiikan oppi-isäni Yrjöperskeles kirjoitti vastikään parikin tekstiä nykyään päätään nostavasta uudesta, parannellusta demokratiakäsityksestä, joka ei oikeastaan olekaan mitenkään ennennäkemätön, ja ajattelin itsekin vähän asiaa pohtia.

Tehän tiedätte, mitä eroa on demokratialla ja kansandemokratialla.

Demokratia on sitä, että ihmisille annetaan äänestettäviksi eri vaihtoehtoja ja valtiota johdetaan eniten kannatusta saaneiden näkemysten mukaan. Tappiolle jääneiden näkemysten kannattajat saavat rauhassa kihistä raivosta ja yrittää uudestaan muutaman vuoden päästä. Voittanut näkemys ei välttämättä ole paras mahdollinen, eivätkä kaikki näkemykset välttämättä saa koskaan taakseen niin paljoa kannatusta, että ne saisivat mahdollisuuden osoittaa paremmuutensa, mutta mitään ei erikseen kielletäkään, jolloin näkemysten menestyminen on vain niiden kannattajien aktiivisuudesta ja uskottavuudesta kiinni.

Kansandemokratia on sitä, että totalitaristinen diktatuuri antaa kansalle valittaviksi vain ennaltahyväksyttyjä vaihtoehtoja, jolloin tiedetään jo valmiiksi, että voittava näkemys on paras mahdollinen, eikä ole vaaraa, että jouduttaisiin ottamaan erimieliset huomioon. Helppoa ja tehokasta, ja jos joku yrittääkin tuoda kilpailevia näkemyksiä julkiseen keskusteluun, sellainen veneenkeikuttaja siivotaan äkkiä pois häiriköimästä.

Demokraattisen ja kansandemokraattisen valtion erottaa yleensä toisistaan ihan vaan valtion virallista nimeä tarkastelemalla. Demokratiat mainitsevat asiasta korkeintaan yksinkertaisella ja koruttomalla "tasavalta"-määreellä, kun taas mitä painokkaammin valtio julistaa nimessään kansaa ja demokratiaa, sitä varmempi voi olla, että kyseinen maa on totalitaristinen diktatuuri. Esimerkkinä sellaiset naapurukset kuin Korean tasavalta ja Korean demokraattinen kansantasavalta. Kumpi kuulostaa kivemmalta paikalta?

Aiemmin luulin, että tämä on tietoista sumutusta. Luulin, että diktaattorit käyttävät tällaista termikikkailua vain uskotellakseen kansalaisilleen ja ulkomaailmalle, että kaikesta sorrosta ja riistosta huolimatta he ovat pohjimmiltaan kansan valitsemia ja ajattelevat kansan parasta, vaikka ei välttämättä ensisilmäyksellä siltä näyttäisikään. Ja kyllähän molempia hallintotapoja voi kutsua demokraattisiksi, koska ei voi väittää, etteivätkö kansalaiset saisi vapaasti valita mieleistään niistä vaihtoehdoista, jotka on annettu.

Sitten tuli Donald Trump, ja teoriani kaatui siihen. Tai siis tarkemmin sanoen, Trumpin vastustajat tulivat ja alkoivat heilutella esim. seuraavanlaisia plakaatteja:


En nyt ota kantaa siihen, onko Trump hyvä vai huono presidentti. Oleellisempaa on, että hän on vapaissa demokraattisissa vaaleissa valittu presidentti. Häntä myös syytetään jatkuvasti kaikenmoisista törkeyksistä ja nolouksista, mutta hän ei ole tehnyt mitään sellaista, jonka perusteella hänet voisi laillisesti panna viralta.

Tästä huolimatta sekä Amerikassa että varsinkin Euroopassa on valtavasti ihmisiä, joilla olisi suuri hinku saada Trump erotettua keinolla millä hyvänsä, koska onhan se nyt jumalauta, että USA:n presidenttinä on tyyppi, joka katsoo ykkösprioriteetikseen USA:n kansalaisten etujen ajamisen eikä eurooppalaisten vasemmistolaisten mielistelyn. Eikä siinä mitään, kyllä minä sen ymmärrän. Ei Trumpista ole pakko tykätä, ja demokratiassa saa vapaasti esittää protesteja, jos komento ei miellytä.

Se, mikä tästä tekee ainutlaatuista ja merkillistä, on se, että Trumpin vastustajat haluavat kumota demokraattisen äänestyksen tuloksen ja rajata Trumpin kaltaiset ihmiset ehdokkaiden joukosta ulos demokratian puolustamiseksi, koska erimieliset ihmiset ovat uhka demokratialle. Esimerkkeinä kansainvälisen oikeuden professori, joka puolitoista vuotta sitten ennakoi, että Trumpilla on korkeintaan vuosi aikaa ennen väistämätöntä viraltapanoaan. Toisena Hesarin kolumnisti, jonka mielestä se, että demokraattisesti valittu presidentti pysäyttää fasistisen vallankaappauksen, on jotenkin sama asia kuin se, että demokraattisesti valittu presidentti syrjäytetään epädemokraattisin keinoin. Lopuksi Aamulehden kolumnisti, joka vertaa Trumpia Idi Aminiin, Nicolae Ceausescuun, Xi Jinpingiin, Vladimir Putiniin ja Adolf Hitleriin, koska johtajan vahvuus on osoitus demokratian puutteesta.

Heidän näkökulmansa siis on, että koska demokratian taso on vain yhtä korkea kuin ehdokkaiden alataso, demokratia on turvattava poistamalla äänestäjiltä epämiellyttävät vaihtoehdot, vaikka se sitten tarkoittaisikin demokratian muuttumista pelkäksi näennäiseksi kansandemokratiaksi. No, professorit ja toimittajat pääsevät helposti mukaan uuteen eliittiin, jos saadaan aikaan heidän ideologiaansa sopiva kansandemokratia, mutta entäs vaikkapa seuraavat ruohonjuuritason aktivistit?



Jos näiltä ihmisiltä kysytään, kannattavatko he totalitaristista diktatuuria, he vastaavat kovaan ääneen ja täysin rehellisesti, että eivät tietenkään. He kannattavat mahdollisimman laajaa demokratiaa, itsemääräämisoikeutta ja kansalaisvapauksia, eivätkä halua, että valtio tulee vaatimaan heiltä mitään tai kertomaan heille, miten heidän pitää elää ja ajatella.

Syykin on itsestään selvä. Tällaiset ihmiset ovat oikeuksien nauttijoita, eivät velvollisuuksien täyttäjiä. He ovat sitä mieltä itsekin, eivätkä näe siinä mitään pahaa. He tietävät oikein hyvin myös sen, että epädemokraattisessa valtiossa ihminen on valtiota varten eikä valtio ihmistä varten, eikä minkäänvärisellä diktatuurilla ole mitään käyttöä ihmisille, jotka viettävät aikansa mieluumin mielenosoituksissa kuin liukuhihnan ääressä. Jos demokratia korvataan diktatuurilla, tämä jengi lähetetään gulagille heti ensimmäisenä ideologioita kyselemättä.

Meillä on siis merkittävä määrä porukkaa, joka vilpittömästi haluaa demokratiaa ja jolle olisi demokratian rajoituksista pelkkää haittaa, mutta joka silti vaatii toimenpiteitä, jotka rajoittaisivat demokratiaa hyvinkin merkittävästi. Mitä voimme tästä päätellä?

Vaikuttaa siltä, että kansandemokratian ylistäjät ovatkin sittenkin tosissaan. Näille ihmisille mielipiteenvapaus tarkoittaa vapautta olla samaa mieltä oikeassaolijoiden kanssa, ja demokratian tehtävä on tuottaa tuloksia, jotka miellyttävät heitä. Tästä johtuen demokratia voi sitä paremmin, mitä laajempi ja vakaampi kannatus oikeilla mielipiteillä on, ja väärien mielipiteiden mukaantulo ja kannatuksen nousu uhkaavat demokratiaa.

Usein heillä on lisäksi idealistinen käsitys, että kaikki mielipiteet ovat yhtä hyviä ja niille on siksi annettava yhtäläisesti tilaa. Koska tämä näkemys ei sovi yhteen sen kanssa, että oma mielipide on absoluuttisesti oikein ja vastakkaiset ovat yhtä yksiselitteisesti vääriä, tämä looginen aukko korjataan toteamalla, että väärät mielipiteet eivät itse asiassa ole mielipiteitä, vaan pelkkää vihaa, väkivaltaa tai muuta sortoa, jollaista ilman maailma pärjäisi mainiosti, ja jonka voi siis aivan hyvin vaikka kieltää.

Totalitaristisessa diktatuurissa demokratia saavuttaa täydellisyytensä, koska silloin väärät näkemykset eivät kerta kaikkiaan pääse mukaan poliittiseen prosessiin, eikä tarvitse pelätä, että ne vaikuttaisivat mihinkään.

Tällainen ihminen ei tietenkään kannata vaikkapa Pohjois-Koreaa tai mitään muitakaan olemassaolevia diktatuureja, mutta ei hän tuomitse menetelmiä, vaan vain sisällön. Pohjois-Koreassa demokratia on nollassa, koska se on väärän mielipiteen diktatuuria, eikä oikeilla mielipiteillä ole siellä vaikutusvaltaa. Se, että valtio määrää ihmiset ajattelemaan väärin, on ihan eri asia kuin se, että valtio määräisi ihmiset ajattelemaan oikein.

"Itse asiassa oikeaa kommunismia ei ole vielä koskaan kokeiltu!"

Kansandemokratiat tapaavat yleensä olla sosialistisia, mutta en itse asiassa usko, että tällä on tekemistä vasemmistolaisuuden, oikeistolaisuuden tai muun poliittisen suuntautumisen kanssa. Kyseessä on luonteenpiirre, joka voi ilmetä kenessä tahansa. Miksi sitten juuri lajityypin sosialistiset yksilöt tapaavat saada touhulleen riittävästi tukea saadakseen kansandemokratioita aikaan, sitä en tiedä.


Mutta joo. Oltiin Trumpista mitä mieltä tahansa, juuri hänenlaisensa virkistävät häiriköt ovat paras todiste siitä, että demokratia voi hyvin. Demokratia voi hyvin silloin, kun vaaleissa ja niidenjälkeisessä politiikassa kuunnellaan kannattajien toiveita, ei vastustajien painostusta.

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Turpaan pyytämisestä ja turpaan antamisesta

Jalkapallon MM-kisat ovat perseestä.

Jääkiekon MM-kisat ovat paljon siedettävämpiä. Ei siksi, että tuntisin erityistä rakkautta tai vihamielisyyttä kumpaakaan lajia kohtaan, vaan siksi, koska niiden aikana ihmiset menevät järjiltään paljon maltillisemmin. Jääkiekon MM-kisojen aikana asiasta intoilevat lähinnä ne, joita yleisemminkin kiinnostaa jääkiekko ja/tai kansallishurmos, ja kaikki muut pitävät meteliä vain silloin, kun Suomi pelaa.

Jalkapallon kisojen aikana taas sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole eläissään jalkapalloon mitään huomiota kiinnittäneet, innostuvat kuukaudeksi julistamaan, kuinka jalkapallo on paras asia ikinä, koska onhan se nyt sentään kuningaslaji. Tänäänkin siellä pelaa Kongon tasavalta Kongon demokraattista tasavaltaa vastaan, vähänkö siistiä? Toivottavasti Messi tekee maalin.

Ja ihan kuin tällaisissa siviileissä ei olisi tarpeeksi sietämistä, myös media on täynnä narinaa siitä, kuinka suomalaiset ovat juntteja, koska eivät kiinnostu jalkapallosta riittävästi, että voisimme koskaan kansana menestyä arvokisoissa. Jääkiekkohan on pelkkää kaukalotappelua, kun taas jalkapallo on universaali kieli, jonka kautta saavutetaan maailmanrauha. Maahanmuuttoakin voisi hankkia Afrikasta lisää, jos vaikka johonkin Välimerellä ajelehtivaan vuotavaan kumiveneeseen olisi eksynyt maailmanluokan urheilutähtiä.

Lopettakaa nyt jo. Katsokaa ihmeessä kisoja, jos ne teitä kiinnostavat ja viihdyttävät, mutta hyväksykää, että pelkkää viihdettä ne ovat.


No niin, asiaan. Sattuipa taas töissä. Tai siis tapahtui. Kehenkään ei tällä kertaa sattunut, vaikka yrityksen puutteesta ei voi moittia.

Ensi alkuun pieni harjoitustehtävä. Jos jostain syystä koet vastustamatonta tarvetta korottaa omaa egoasi aukomalla lärviäsi tuntemattomille sivullisille ja tuottamalla heille pahaa mieltä, kummanlainen ihminen sinun kannattaa valita uhriksesi?

A) Se rauhallinen kaveri, joka istuu hiljaa pitämässä huolta vain omista asioistaan, vai

2) se kovaääninen urpo, joka myös katsoo oikeudekseen esittää töykeitä kommentteja sivullisille omaksi viihteekseen?

Oikea vastaus on tietenkin 2). Miksikö? No, tullaan siihen kohta.


Kun minä joudun työni puolesta menemään väliin ja toppuuttelemaan näitä pösilöitä, he pöyristyvät ja loukkaantuvat töykeydestäni, koska he eivät itse koe tekevänsä mitään väärää. Kyllähän maailmaan puhetta mahtuu, eikä tosiasioita tarvitse pyydellä anteeksi ja muutenkin Minulla On Oikeus.

Tällaisten asiakkaiden palvelun lopettaminen on heidän kokemansa mielipahan määrästä riippumatta kuitenkin turvallista, koska sen tietää hyvin suurella varmuudella, millainen reaktio sieltä tulee. Se ei juuri koskaan ole "haluatko turpaan?" vaan lähes aina "teen sinusta valituksen!" Niin tämänkertaisessa esimerkkitapauksessammekin.

(Aggressiiviset tyypit ovat oma lukunsa, mutta nyt ei ollut puhe heistä. Heidän riehumisensa lähtee yleensä liikkeelle jostain selkeästä konfliktista, eikä pelkästä vastapuolen naaman miellyttämättömyydestä, kun taas nyt puhutaan tyypeistä, jotka soittavat suutaan pelkästä suunsoiton ilosta.)

Miksi siis kannattaa mieluumin urputtaa toiselle urputtajalle, kuin rauhalliselle ja kohteliaalle tyypille? Siksikö, koska hän ansaitsee sen? Ei, vaan koska se on turvallisempaa.

Kun ihmiset on lapsesta asti kasvatettu siihen, että toisia ei saa lyödä, joillekin saattaa muodostua käsitys, että toisia ei voi lyödä. Tällaiset ihmiset tuntevat olonsa turvalliseksi tilanteessa kuin tilanteessa, ja heidän mielestään riittävän kohteliasta käytöstä on sellainen, jota ei ole missään laki- tai sääntökirjassa erikseen kielletty. Vastaavasti jos he kokevat oikeuksiensa tulleen loukatuiksi, heille ei tule mieleenkään ruveta riehumaan, vaan luontainen reaktio on käskeä jotain auktoriteettia lukemaan vastapuolelle sääntöjä. Sen sijaan ihminen, joka tietää, että silmille pomppiva apina on tarvittaessa mahdollista polkea tonttiin rauhoittumaan, ei itsekään ala pomppia muiden silmille ilman selkeää syytä.

Mietin, että voisikohan tästä vetää joitain kansallisella tasolla päteviä johtopäätöksiä. Sehän nyt on totta, että suomalaisilta on suhteellisen vaikeaa saada turpaan, ja silloinkin tilanteen eskaloituminen kestää yleensä niin kauan, ettei asia tule hitaammallekaan kaverille yllätyksenä. Jotkut tahot toki väittävät suomalaisten olevan erityisen väkivaltaisia, mutta väittäväthän jotkut Maan olevan litteäkin.

Toisaalta tarkemmin ajatellen eivät suomalaiset ole erityisen epäkohteliaitakaan, edes sellaisiin kansoihin verrattuna, joiden edustajilta saa halutessaan turpaan kahta kertaa käskemättä. Hahmottelin mielessäni teoriaa, jonka mukaan yhteiskunnissa ollaan sitä kohteliaampia, mitä väkivaltaisemmin epäkohteliaisuudesta rangaistaan, mutta enpä nyt tiedä.

Ei kai tästä mitään johtopäätöksiä saa. Sen ehkä korkeintaan, että yhteiskunnan rauhallisuus saattaa johtaa pelisilmän surkastumiseen ja itsesuojeluvaiston turtumiseen, jolloin yleinen varovaisuus herpaantuu.

Porstuasta toivotetaan kaikille lukijoille hyvää, rauhallista ja turpaanantamatonta sekä -saamatonta juhannusta. Älkää haastako riitaa, ja jos kumminkin haastatte, älkää ruvetko ulisemaan, jos lennätte anniskelualueelta pihalle. Siinä ei suojella muita teiltä, vaan teitä muilta.

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Vasemmistolainen ympyrä 2: Vastalauseet

Pari tekstiä sitten - tai no, puoli vuotta sitten - kirjoitin mm. vasemmistoliittolaisen kansanedustajan Anna Kontulan tekemästä lakialoitteesta, jolla avattaisiin suomalaiset työmarkkinat kehitysmaalaiselle halpatyövoimalle ja sitä kautta kettuiltaisiin suomalaiselle työväestölle intensiteetillä, jota on yleensä totuttu kuulemaan korkeintaan Kokoomusnuorten idealistisimmilta anarkoaspergereilta.

Nyt asia on noussut uudestaan pinnalle. En nyt ole varma, kuka asian ensin otti puheeksi, mutta ainakin ammattiliittojen keskusjärjestö STTK tuollaista väläytteli puheenjohtajansa suulla. Jussi Halla-aho puolestaan ehdotti saatavuusharkinnan tiukentamista siten, että Suomesta tulisi "Euroopan Japani", eli että työvoiman kysynnän ja tarjonnan kohtaanto-ongelmia pyrittäisiin korjaamaan ensisijaisesti teknologian kehityksellä, eikä neekeriorjuudella halpatyövoiman maahantuonnilla. Kunnianarvoisa kokoomuslainen sisäministerimme Kai Mykkänen reagoi tuohon jotenkin oudosti, ikään kuin se olisi huono tavoite.

Mykkäsen kannanotosta en viitsi kokonaista tekstiä kirjoittaa. Kun Mykkäsen tulokulma on se, että paras tapa houkutella Suomeen kansainvälisiä huippuosaajia on vyöryttää maahan porukkaa, joka ei koulutustasonsa suhteen pärjää edes suomalaiselle rippikoululaiselle, siitä ei kovin pitkää tekstiä tulisi.

Ehkä Mykkänen on lapsena katsonut Power Rangersia ja muistaa ne monet pienet taistelurobotit, jotka voidaan yhdistää yhdeksi suureksi ja vahvaksi taistelurobotiksi, ja perustaa maahanmuuttonäkemyksensä samalle periaatteelle.

Mutta joo. En tiedä, onko STTK omasta mielestään oikeistolainen vai vasemmistolainen, mutta olettaisin, että sitä, kuten AY-porukoita yleensäkin, kiinnostaisi ajaa sellaisia asioita, joiden seurauksena A) suomalaisilla riittäisi töitä vastaisuudessakin ja B) niistä töistä maksettaisiin sen verran, ettei tarvitsisi ottaa ylimääräisiä vapaapäiviä leipäjonoissa seisomiseen.

Ei siitäkään sen enempää. Mieluumin puhun tarveharkinnan poistosta herättämällä taas oman aikaisemman tekstini kuolleista. Vetäkööt Mykkänen, STTK ja muutkin asianosaiset siitä tarvittavat johtopäätökset. No, Mykkästä kokoomuslaisena kaverikapitalistina tämä ei varmaan kiinnosta, ja muutenkin hän vain tekee ja sanoo mitä ylemmiltä tahoilta määrätään, mutta itsensä vasemmistolaisiksi mieltäviä tämä enemmän koskee.

Sain tekstiini ihan hyvin kommentteja, kymmenen omani poislukien. Niissä ei juuri oltu näkemyksistäni eri mieltä. Saattaisi luulla, että perustelin asiani niin hyvin, että kaikki lukijat vakuuttuivat. Totuus kuitenkin taitaa olla, että erimielisiä kyllä löytyy, mutta he eivät käy täällä, tai jos käyvätkin, poistuvat saman tien sanaakaan sanomatta. Joku ystävällinen lukijani linkitti tekstin Reddit-keskustelupalstalle, ja sinne vastalauseitakin ilmaantui.

Käydään nyt sitten ne läpi, ettei minua päästäisi syyttämään vuoropuhelun puutteesta. Ihan ensiksi tällainen kunniamaininta:
Taas muistin miksi en lähtökohtaisesti lue blogeja, tämäkin on jäätävää käppää jossa on taas vähän "funtsittu".
Kiitos. Minäkin olen nykyään sellainen "käppäukko", ettäs tiedätte. Muuten sanoisin, että kai jäätäväkin käppä, jossa on vähän funtsittu, on parempi kuin poliitikkojen viralliset kannanotot, joissa ei ole lainkaan funtsittu?


Sitten ihan hyvä kysymys:
Sinällään minulla ei ole mielipidettä asiasta, mutta miten tarveharkinnan poistaminen polkee palkkoja? Samat TES:ien mukaiset sopimukset sitovat myös heitä ketkä tulevat muualta?
Eli mitä sillä on väliä, pääseekö tänne töihin muualta, kun samoilla säännöillä heitäkin pitää kohdella? Ei kai työehtosopimuksissa ole eritelty kansalaisia ja ulkomaalaisia?

Ei ole ei, mutta kuka noita sopimuksia valvoo? Yleensä rikkomukset tulevat ilmi vasta siinä vaiheessa, kun kaltoinkohdeltu työntekijä itse nostaa asiasta metelin. Suomalaiset työntekijät ovat siitä hyviä/huonoja, että he ovat tarkkoja omista oikeuksistaan ja osaavat esittää vaatimuksia. Ulkomailta, varsinkin köyhemmistä maista, tuleville työntekijöille ei välttämättä tule sellainen mieleen.

Muistan eräänkin kohtuullisen tasokkaan nimeltämainitsemattoman ravintolan, jonka omisti ulkomaalainen herra. Nuori suomalaisnainen haki sinne töihin, ja omistaja tarjosi selvästi TES:iä huonompaa palkkaa. Nainen vastasi, että joko toimitaan TES:in mukaan tai sitten ei ollenkaan. Omistaja hetken kakisteli, että miten tuo likka kehtaa puhua tuohon sävyyn vanhemmalle miehelle, mutta totesi varmaan sitten, että parempi myöntyä kuin ottaa riski, että se menee kertomaan asiasta viranomaisille. Firmassa oli sitten kahdenlaisia työntekijöitä: suomalaisia, joiden ehdot vastasivat TES:iä, ja omistajan sukulaispoikia, joille maksettiin vitonen tunnilta ja joiden työn jälkikin oli sitten sen mukaista.

Sen lisäksi pitää muistaa, etteivät työntekijät pääse sanelemaan työehtosopimuksia omin päin, vaan niistä käydään ankaria neuvotteluja, eikä heillä ole neuvotteluissa muita valtteja kuin "me emme tule töihin noilla ehdoilla". Mitä enemmän työvoimasta on keinotekoista ylitarjontaa, sitä heikommilla työntekijät ovat neuvotteluissa, joten vaikka TES:iä noudatettaisiinkin tarkalleen, ilman tarveharkintaa sen ehdot olisivat huonommat kuin tarveharkinnan kanssa.


Viidestä vastalauseesta loput kolme keskittyivät huomauttamaan, että se, että pari vasemmistolaista flirttailee riistokapitalismin kanssa, ei vielä tarkoita, että asiasta voisi vetää koko vasemmistoa koskevia johtopäätöksiä.
Ei ollut vasemmistoliiton projekti.
Kontula oli yksi niistä aloitteen laatijista yhdessä Vartiaisen (kok), Rehn-Kiven (rkp), Karin (vihr) ja Tuppuraisen (sdp) kanssa.
Yksittäisen jäsenen aloite ei ole sama asia kuin puolueen ajama asia. Kukin edustaja on vapaa ehdottamaan ja laatimaan mitä haluaa.
Lisäksi puolueena vasemmistoliitto ei aja saatavuusharkinnan poistoa.
Toisin kuin kokoomus.
Tähän joku muu linkittikin Hesarin vaalikoneen tulospalvelun viime eduskuntavaaleista Vasemmistoliiton osalta, ja siitä näemme, että 42 %, eli lähes puolet eduskuntaan päässeistä vasemmistoliittolaisista, kannattaa tarveharkinnan poistoa. Sekään ei tietysti tarkoita vielä, että puolue ajaisi sitä, joten jatketaan eteenpäin.
2/12 Vasemmistoliiton edustajasta on allekirjoittanut kyseisen aloitteen. Sellaista "täysillä palkkapoljennan ajamista vasureilta" se.
Tällä logiikalla varmaan perussuomalaiset ajoivat täysillä samaa sukupuolta olevien avioliittoa, koska 3/38 (PS:n ja SiTun ollessa vielä samaa ryhmää) äänesti sen puolesta.
Tuo on siinä mielessä huono vertaus, että persut eivät ole rakentaneet imagoaan homovastaisuuden varaan, ja vaikka olisivatkin, homoliittojen salliminen ei vaikuta konkreettisesti persujen äänestäjäkunnan elämään.

Osuvampi vertaus olisi sellainen, että joku persu tekisi aloitteen vaikka maahanmuuttajien rekrytointipisteiden perustamisesta Somaliaan. Tai joku vihreä ehdottaisi piristysruisketta teollisuudelle hyödyntämällä valtion mailla olevat luonnonvarat avolouhinnalla. Tai joku keskustalainen ehdottaisi Suomen infrastruktuurin tehostamista pakkosijoittamalla koko maan väestön Helsingin keskustaan rakennettaviin hongkongilaistyylisiin tornitalokomplekseihin. Todennäköistä olisi, ettei tuollaisia tyyppejä kauaa puolueessa katseltaisi, eivätkä heidän toverinsa selittelisi, että "niin mutta". Eikä kyseistä tyyppiä ainakaan äänestettäisi eduskuntaan enää seuraavaksi kaudeksi. Kuten eräskin kommentoija vastasi:
Jos Kokoomuslainen ajaisi kommunismia niin kauankohan olisi puolueessa? Petturi on petturi. Villat pois ja susi takaisin metsään.
Sitten vielä:
Mikä on tällaisten tekstien ongelma? Tekstistä: 
Vasemmistopuolueet ottavat 
[Vasemmistopuolueet] ovat tietysti sitä mieltä 
[Vasemmistopuolueet] ovat sitä mieltä 
vasemmistomme tiesi 
vihreät poliitikot jaksavat [...] copypasteilla 
[Vasemmiston toimesta] ollaan vaadittu 
Käytännössä vasemmisto siis vaatii 
vasemmistolle on itseisarvoisen tärkeää 
Voidaan siis todeta, että vasemmiston mielestä 
Vasemmisto [...] osoittaa kaipaavansa 
vasemmistolaiset eivät yksinkertaisesti kykene
Joo, kyllä, olin epäreilu ja epätarkka yleistäessäni muutaman henkilön toilailut koko porukkaa koskemaan. Vai olinko sittenkään? Nythän oleellista ei ole se, mitä Kontula sanoi, vaan se, mitä puolue ja toverit sanoivat. Puheenjohtaja Li Andersson oli sitä mieltä, että puolueella ei ole asiaan virallista kantaa. Itse tulkitsen tuon niin, että jos puolue ei vastusta työehtojen alasajoa, ei sillä ole mitään sitä vastaankaan.

Lisäksi se, että tällaisia tyyppejä on vasemmiston kärkipaikoilla edes muutamia yksilöitä, on häkellyttävän paljon. Eikä se tunnu ketään häiritsevän, koska heidät otetaan listoille ja äänestetään valtaan kerta toisensa jälkeen.

Kirjoitukseni tarkoitus ei muutenkaan ollut irvailla vasemmistolle yksittäisestä aivopierusta, koska kyllä niitä tulee kaikille. Enemmänkin halusin kiinnittää huomiota trendiin. Vasemmalta väläytellään nykyään riistokapitalismia paljon useammin kuin oikealta kommunistidiktatuuria. On ihan paikkansapitävää sanoa, että "eivät kaikki vasemmistolaiset", mutta sitä vain ihmettelen, että ne muutkaan eivät tunnu näkevän tässä asiassa mitään kummallista.

Ei kun hetkinen. Juuri saamamme tiedon mukaan nykyään kokoomusnuorissakin vaikuttaa tällainen henkilö:


Voi jumalauta nyt taas. Antaa olla, unohtakaa koko juttu. Onneksi on vapaapäivä, voi ottaa viskiä. Johnnie Walkerin double black labeliä. Ja ensi kerralla puhutaan sitten jostain ihan muusta kuin vasemmistolaisista tai ylipäätäänkään politiikasta.

lauantai 5. toukokuuta 2018

Ihmisten rahoista ja valtion rahoista

Useimmissa maailman maissa on tapana kinastella siitä, pitäisikö maan johdossa olla oikeistolaisia vai vasemmistolaisia. Tämä väittely voi olla hyvinkin kärkevää ja pahimmissa tapauksissa johtaa vuosikymmeniä kestäviin aseellisiin dialogeihin. Joskus sata vuotta sitten Suomikin oli tällainen maa.

Nykyään Suomi on kuitenkin eronnut tuosta kerhosta ja seurannut omia polkujaan. Nykyään täällä kinastellaan siitä, onko maan johdossa jo nyt oikeistolaisia vai vasemmistolaisia. Monien mielestä Sipilän hallitus on ottanut oppinsa suoraan Karl Marxilta, monien muiden mielestä taas Ayn Randilta.

En osaa itsekään vastata tuohon, mutta sentään vähän aikaa sitten tajusin, mikä on vasemmistolaisen ja oikeistolaisen perimmäinen ero, ja totesin itsekin olevani oikeistolainen. Vaikka olenkin täällä blogissani usein pilkannut vasemmistolaisia aika ankarastikin, en silti ole koskaan mieltänyt itseäni oikeistolaiseksi, vaan ennemminkin keskustalaiseksi. Ihmiset on kuitenkin mahdollista jakaa kylmästi kahteen kategoriaan, eikä jako riipu siitä, mitä mieltä on mistään yksittäisistä kysymyksistä.


Esimerkiksi, on kiva, että verovaroista annetaan työttömille siedettävään elämään riittävä sosiaaliturva, koska vaikka siitä luopuminen helpottaisikin veronmaksajien verotaakkaa, tuskin he sitäkään arvostaisivat, että säästyneet rahat pitäisi käyttää sähköaitoihin ja aseistettuihin vartijoihin. Toisaalta sosiaalitukia on mahdollista vastustaa vasemmistolaisestakin näkökulmasta toteamalla, että sen, joka ei töitä tee, ei syömänkään pidä.

Toiseksi, verovaroista kustannettu koulutus on kiva juttu, koska jos koulutus annetaan niille, joilla on päätä, eikä niille, joilla on rahaa, käyttämättä jää paljon vähemmän potentiaalia ja yhteiskunnan taso parantuu monella tavalla kansalaisten tason parantuessa. Toisaalta julkista koulutusta voi vastustaa vasemmistolaisestakin näkökulmasta toteamalla, että ei duunari tarvitse mitään maisterin papereita pellon kuokkimiseen ja muutenkin tyhmemmät kansalaiset ovat vähemmän kärkkäitä nousemaan järjestelmää vastaan.

Tosiaan, vasemmistolaisuus tai oikeistolaisuus ei riipu yksittäisistä mielipiteistä. Mutta mistäs sitten? Jokin aika sitten blogistikollegani Kumitonttu pohdiskeli sosialistista psykologiaa käsittelevässä kirjoituksessaan, että:
Sosialistina miettisin, onko minulla oikeus ottaa keneltäkään muulta rahaa vastoin tämän tahtoa.
Kuten hänen blogissaan kommentoin, tämän kysymyksen perusongelma on, että vasemmistolaiset eivät edes tunne käsitettä "muiden rahat", vaan heille kaikki raha on yhteiskunnan rahaa. Heidän mielestään verotus ei toimi niin, että kansalaiset maksavat valtiolle osan omista rahoistaan, vaan niin, että valtio jättää ottamatta heiltä osan omista rahoistaan.

Tästä näkökulmasta on tietysti väärin, että on tuloeroja, koska sehän tarkoittaa, että jotkut saavat omaan käyttöönsä suuremman osan yhteisistä rahoista kuin muut. Sekään ei riitä tuloerojen perusteeksi, että jotkut tuottavat yhteiskuntaan enemmän lisäarvoa kuin muut, koska juuri siksihän yhteiskuntaa rakennetaan, ettei kenenkään tarvitsisi tulla toimeen omillaan. Kumitontun kysymys ei siis herätä vasemmistolaisessa mitään itsetutkiskelua, vaan vain äkäisen vastakysymyksen: "Mikä oikeus sinulla on ottaa enemmän kuin muut?"

Tämän myötä meillä onkin sitten mm. yhdyskuntasuunnittelun professoreita, joiden mielestä esim. se, että omistusasunnosta ei tarvitse maksaa veroa, on "hyväosaisten tukemista":


Eli siis raha, joka jää tilittämättä verottajalle, ei ole ihmisen omaa rahaa, vaan "yhteiskunnalle saamatta jäävää tuloa". Selvä.

Johtopäätös rautalangasta: oikeistolaisen mielestä kaikki raha on jonkun ihmisen tai muun yksityisen tahon omaisuutta, josta annetaan osa yhteiskunnan käyttöön; kun taas vasemmistolaisen mielestä kaikki raha on yhteiskunnan rahaa, josta annetaan osa ihmisten käyttöön.

Niinpä aina, kun mietitään uusia julkisia rahareikiä, ensimmäinen kysymys oikeistolaisen mielessä on, että onko tästä veronmaksajille jotain sellaista hyötyä, jolla asia voidaan heille perustella ja oikeuttaa. Vasemmistolaisilla taas on usein kiusaus vaatia yhteiskunnalta asioita oikeuksiin vedoten ilman sen kummempia perusteluja, ja veronmaksajille ei ainakaan tarvitse perustella mitään, koska hekin syövät valtion kädestä ihan samoin kuin kaikki muutkin.

Tuo nyt on vielä aika maltillista. Tuollaisten riitojen kanssa voidaan kyllä vielä käydä rakentavaa yhteiskunnallista keskustelua. Mutta sitten meillä on hardcorempia vaihtoehtoekonomisteja, jotka väläyttelevät tällaisia:

Minkä takia ylipäänsä pitää verottaa, kun rahaa voi vaan tehdä lisää tarpeen ja halun mukaan?

Aijai. Nyt minun on pakko paljastaa teille eräs salaisuus. Nimittäin se, että rahaa ei oikeasti ole olemassa.

Tarkoitan, että yksi euro tai dollari ei ole mikään konkreettinen ja itseisarvollinen objekti yhtään sen enempää kuin vaikka metri, tunti tai celciusastekaan. Raha on pelkkä mittajärjestelmä, jolla mitataan talousalueellaan liikkuvien tuotteiden ja palvelujen arvoa. Rahan arvo siis riippuu siitä, mitä sillä voi ostaa, eikä toisin päin.

Jos minä piirrän mittanauhaan metrin kohdalle kakkosen, ei se tarkoita, että yhtäkkiä kaikkien muiden päälaet yltävät minua vain rintakarvoituksiin. Se tarkoittaa vain, että minun mittanauhassani on lyhyemmät metrit kuin muilla. Jos minä piirrän kelloon ylimääräisiä tuntiviivoja, ei se tarkoita, että saisin laskutettua työvuorosta enemmän tunteja kuin työkaverini. Se tarkoittaa vain, että kellostani ei enää näe, mitä aikaa muut elävät. Ja jos minä vaihdan lämpömittarini kelvin-asteikolle, ei se tarkoita, että voin paistaa ruokaa viemällä sen parvekkeelle, vaikka mittari näyttääkin melkein kolmeasataa.

Samalla periaatteella valtio voi kyllä painaa lisää rahaa, mutta kun se ei lisää rahalla ostettavien tuotteiden määrää, siitä seuraa vain se, että jatkossa saman tuotteen ostamiseen tarvitaan enemmän rahaa.

Olipas sekava selitys. Yritetään uudestaan. Jos minulla on lompakossa 50 €:n seteli, ei se paperinpala minua kylläisenä pidä, vaan oleellisempaa on, että voin vaihtaa sen viikon ruokiin. Jos Euroopan Keskuspankki päättää kymmenkertaistaa liikkeellä olevien eurojen määrän painamalla seteleihin yhden nollan lisää, siitä ei seuraa se, että saan uudella 500 €:n setelillä ostettua kymmenen viikon ruuat, koska ei se kaupan hyllyillä oleva tavara kymmenkertaistu. Siitä seuraa vain se, että sitten kaupoilla on varaa laskuttaa samasta ruokamäärästä kymmenen kertaa enemmän, koska ihmisillä on enemmän rahaa, ja niinpä saan uudella hienolla 500 €:n setelilläni edelleen vain yhden viikon ruuat. Sen lisäksi se vanha 50 €:n seteli, joka minulla on säästössä ja jolla vasta vähän aikaa sitten olisin saanut viikon ruuat, ei enää riitä edes yhden päivän ruokiin.

Eikä asia muutu miksikään, vaikka nollia painettaisiin lisää kuinka paljon tahansa. Ihmisten säästöt vain sulavat olemattomiin ja pankit lakkaavat antamasta lainaa, jolloin kaikesta pitkäjänteisestä taloudellisesta suunnittelusta tulee järjetöntä ja mahdotonta.

Joo, valtio voi periaatteessa kasvattaa omaa suhteellista varallisuuttaan kansalaisiinsa nähden painamalla lisää rahaa, mutta niin tehdessään se ei luo lisää varallisuutta, vaan ainoastaan köyhdyttää kansalaisia alentamalla heidän rahojensa arvoa. Tällä tavalla ei saa budjettia tasapainoon, vaan jos tälle linjalle lähdetään, sama juttu pitää tehdä uudestaan ja uudestaan, kunnes setelit hyvin äkkiä näyttävät tältä:

Tällä ei aikoinaan saanut ostettua edes linja-autolippua.

Sain siskolta tämän joskus joululahjaksi. Monetalla on tuollainen keräilysarja "miljonäärikerho", jossa myydään yli miljoonan nimellisarvoisia seteleitä maailman eri perslävistä taloudellisesti haasteellisista maista.

Vuonna 1980 käyttöön otettu Zimbabwen dollari vastasi alun perin arvoltaan USA:n dollaria. Vuoteen 2009 mennessä rahan arvo oli sohellettu jo niin sekaisin, että katsottiin parhaaksi luopua omasta valuutasta kokonaan, eikä Zimbabwen dollareilla olekaan enää muuta kuin keräilyarvoa. Siinä välissä suoritettiin kolme valuuttauudistusta, joissa seteleistä tiputettiin nollia pois, eikä edes tuo ylläoleva seteli kerro koko totuutta; yksi tuon setelin dollari vastaa kymmentä biljoonaa alkuperäistä dollaria, ja siihen aikaan, kun Zimbabwen dollari lakkautettiin pian tuon setelin painatuksen jälkeen, yksi USA:n dollari vastasi arvoltaan 2 621 984 228 675 650 147 435 579 309 984 228 Zimbabwen dollaria.

Seuraavaksi tulee mieleen, että "no eikö hintojen nostamista vaan voisi kieltää?" Joo, voi. Mutta kun sekään ei lisää ostettavien tavaroiden määrää, käy niin, että kauppojen hyllyt ostetaan äkkiä tyhjiksi, eikä tavaraa saa enää muualta kuin laittomista mustista pörsseistä, joissa siitä saakin pulittaa vielä paljon enemmän.


Yhteenveto. Opimme, että 1) varallisuus ei ole sitä, että on paljon rahaa, vaan sitä, että on paljon asioita, mitä sillä rahalla saa ostettua, eikä niitä saa millään painokoneilla monistettua.

Opimme, että 2) oikeistolaiset puhuvat ihmisten rahoista, kun taas vasemmistolaiset puhuvat valtion/yhteiskunnan rahoista. Tämä ei ole mikään neutraali näkemysero, vaan oikeistolaiset ovat tässä(kin) asiassa oikeassa. Yhteiskunta kun luo suhteellisen vähän varallisuutta, ja suurimman osan varallisuudesta luovat yksityiset ihmiset, eivätkä he tee sitä siksi, että yhteiskunta saisi lisää jaettavaa, vaan ihan vaan omaksi henkilökohtaiseksi elannokseen.

Opimme, että 3) valtion pitää edelleen kerätä tulonsa kansalaisilta ja mitoittaa menonsa kerättyjen varojen mukaan. Valtiolla on periaatteessa kyky yrittää luovempiakin rikastumiskeinoja, mutta niistä käytännössä aina seuraa ennemmin tai myöhemmin kansalaisten perseen aukeaminen, vaikka valtionvarainministeri voisikin tyytyväisenä myhäillä, että onhan meillä budjetissa isoja numeroita.

Lakatkaa mystifioimasta rahaa, niin oikeistolaiset kuin vasemmistolaisetkin. Se on vain maksuväline. Asioiden vaihtoarvon symboli ja mittari. Ettei tarvitsisi miettiä, montako perunasäkkiä pitää ottaa mukaan televisiokauppaan ja montako televisiota autokauppaan.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Kirja-arvostelu: Unto Parvilahti - Berijan tarhat

Päätin jokin aika sitten ottaa sivistävämmän näkökulman lukuharrastukseeni: sen sijaan, että lukisin voittopuolisesti fiktiivistä kirjallisuutta, aloin lukea vuorotellen fiktiota ja faktapohjaisempaa kirjallisuutta. Tämähän ei tarkoita, että mitään sanakirjoja alkaisin kahlailla läpi, vaan vaikkapa muistelmateoksetkin riittävät määritelmän täyttämiseen.

Joskus viime vuonna blogistikollegani Yrjöperskeleen jonkin tekstin kommenteissa mainittiin natsiyhteyksistä vangitun ja Neuvostoliittoon vankilaan lähetetyn Unto Parvilahden muistelmateos Berijan tarhat, jossa hän kuvaa elämäänsä ja selvitytymiskamppailujaan ensin vankiloissa, sitten vankileireillä ja lopulta vapaana, vaikkakin Siperiaan karkoitettuna neuvostokansalaisena.

Nykyään vanhoja ja harvinaisiakin kirjoja löytyy helposti, kun netissä on divariportaali antikvaari.fi. Sieltä pistin tämän tilaukseen. Ilmeisesti tuosta on otettu uusintapainos vuonna 2004, mutta oma kappaleeni on hyväkuntoinen yksilö vuodelta 1957, ja etusivulla on leima "arvosteltavaksi". Ettei olisi ihan ykköspainosta.


Unto tullaan hakemaan kotoaan kuulusteluihin vuonna 1944, kun Suomi on jo antautunut, mutta Saksa vielä jatkaa. Ensin häntä pyöritetään kuulusteluissa useissa vankiloissa ensin Suomessa ja sitten Neuvostoliitossa. Unton rikos, eli saksalaisten auttaminen sotaponnisteluissa, on jo selvillä, joten kuulustelujen tarkoituksena ei niinkään ole niinkään selvittää, onko hän syyllinen vai ei, vaan löytää mahdollisia raskauttavia asianhaaroja ja saada vinkkejä rikostovereista. Väkivaltaa ei kuulusteluissa juuri käytetä, vaan menetelmät ovat paremminkin psykologisia. Vankilassa hän tutustuu moniin muihin omalaatuisiin järjestelmän vihollisiin, joita on koottu tutkintavankeuteen ympäri Neuvostoliittoa ja sen lähialueita.

Kun Unto useiden kuukausien jälkeen todetaan suhteellisen harmittomaksi, hänelle annetaan tyypillinen viiden vuoden tuomio ja lähetetään työleirille. Tuomion pituudellahan ei sinänsä ole mitään väliä, koska työleirit on suunniteltu niin, että vangit nääntyvät vuodessa tai parissa työhön ja aliravitsemukseen, mutta neuvokkuudellaan Unto onnistuu pitämään työtaakkansa siedettävänä ja hän selviää viisivuotiskautensa loppuun asti.

Vankileirillä rikollisvangit pitävät valtaa, ja poliittiset vangit saavat pärjätä niiden kanssa miten pystyvät. Ruoka on riittämätöntä, mutta jos haluaa syödä edes sen verran, täytyy täyttää lähes mahdottoman suuret päivittäiset työkiintiöt. Onneksi "tuhtaa"-järjestelmä auttaa. Jos vaikka määrätään valmistamaan päivän aikana epärealistinen määrä tuohivirsuja, lahjotaan varaston kirjanpitäjä tuomaan varastolta valmiita virsuja, ja sitten illalla luovutetaan ne takaisin varastolle muka uusina. Tietysti se aiheuttaa varastolle valtavasti hävikkiä, mutta isossa maassa on isot toleranssit jne.

Pari muutakin hienoa esimerkkiä neuvostoliittolaisesta luovasta kiintiöntäytöstä annetaan. Esimerkiksi kun vangit määrätään kylvämään tietynkokoinen pelto täyteen perunaa, ja huomataan, ettei siemenperunoita ole annettu läheskään tarpeeksi, ongelma voidaan ratkaista kylvämällä perunat kahden metrin välein. Kunhan vaan vältetään täyttämättäjättämisestä saatava rangaistus, nälästä voi murehtia sitten syksymmällä.

Tuomion päättyminen ja vapaus ei tietenkään tarkoita, että hän pääsisi lähtemään takaisin Suomeen, vaan hänet karkoitetaan Siperiaan, missä hän saa elää arktista kolhoosielämää muiden vapaiden neuvostokansalaisten keskuudessa. Enää ei tarvitse varoa rikollisvankeja, vaan niiden sijan ovat ottaneet puolueen jäsenet, jotka saavat kauppatavarasta parhaat päältä ja joiden kohdalla lakeja tulkitaan huomattavasti lempeämmin. Unto pärjää täälläkin teknisen osaamisensa ansiosta; tai tarkemmin sen ansiosta, että hän esittää tuntevansa tekniikkaa ja ratkoo ongelmat stetson-menetelmällä sitä mukaa kuin niitä vastaan tulee.

Ruoan ja työn määrät eivät parane paljoa, koska jos kolhoosi ei tuota riittävästi ruokaa, sehän johtuu vain siitä, että työläiset ovat laiskoja, eikä suinkaan siitä, että ideologisista syistä kolhoosi on pystytetty kairalle, jossa talvi kestää kymmenen kuukautta. Ainoa kulutustavara, jota saa jonottamatta ja niin paljon kuin ruplia riittää, on viina, koska pitäähän se neuvostotyöläinen jotenkin saada pidettyä iloisena ja lämpimänä. Täälläkin neuvokkailla kansalaisilla on omat verkostonsa, joissa palveluksia vaihdetaan ja joiden kautta saadaan paljon sellaista, mitä virallisten kanavien kautta olisi turha toivoa.

Vasta Stalinin kuoltua hänelle annetaan lupa palata kotiin. Paluukaan ei ole niin yksinkertaista kuin luulisi, sillä pois pääsee vain laivalla, joka kulkee niinä muutamana kuukautena, kun joki ei ole jäässä, ja rajallakin menee muutama kuukausi papereita selvitellessä, mutta Unto pääsee kuin pääseekin takaisin kotiin vuonna 1954.

5/5 pistettä. Omaelämäkerrallisissa teoksissa on tietysti aina se riski, että tapahtumat esitetään puolueellisesti ja värittäen, mutta sen perusteella, mitä Neuvostoliitosta tiedetään, ei tässä mitään silmiinpistävän epäuskottavaa ole. Valitettavasti Unto Parvilahti kuuluu samoihin kansanryhmiin kuin minäkin, joten hänestä ei saa toiseuspisteitä, mutta korvataan se joskus myöhemmin.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Miesten ja naisten eroista: "Voidaan tavata kavereina"

Kun opiskelee yliopistossa ja on töissä asiakaspalvelun pimeällä puolella, tällainen keski-ikää lähestyvä perheenisäkin voi kehuskella tuntevansa paljon kauniita nuoria sinkkunaisia. Tietysti sattuneesta syystä tuttavien sukupuolella ja ulkonäöllä ei ole enää mitään käytännön väliä, mutta kun tuntee itsensä vastakohtia, pääsee näkemään erikoisia ja mielenkiintoisia näkökulmia.

Kauniit nuoret sinkkunaiset käyvät ahkerasti treffeillä toinen toistaan kuumempien urosten kanssa. Vaatimustasokin on korkea, eikä kaikkien kanssa vain ns. natsaa. Ei riitä, että joku on ihan kiva poika, vaan pitää olla jotain, mitä nainen ei ehkä itsekään osaa määritellä, vaan olettaa vain tunnistavansa, kun kohdalle osuu.

Eikä siinä mitään. Eihän siitä seuraa muuta kuin harmia, jos pakottaa itsensä seurustelemaan kiinnostamattoman tyypin kanssa ihan vaan koska jonkun sivustahuutelijan mielestä "kaikille pitää antaa mahdollisuus" tai "ei saa olla pinnallinen".

Jostain syystä kuitenkaan naiset eivät torju tällaisia kivoja, mutta epäseksikkäitä poikia kokonaan, vaan heillä on tapana ehdottaa, että voidaan tavata jatkossakin, mutta vain kaveripohjalta. Seura siis kiinnostaa, mutta intiimimpi kanssakäynti ei. Naisten suureksi yllätykseksi miehillä on tapana vastata tällaisiin ehdotuksiin töykeästi ja alatyylisesti.

Eräälle tutulle naiselle kävi taannoin näin, ja hän jakoi kokemuksensa kuvankaappauksin muille ja samalla minullekin. Muut nuoret naiset järkyttyivät ja taivastelivat porukalla, että mistä näitä hulluja sikiää ja ei juma mikä mulkku ja missä kaikki herrasmiehet piileskelevät. Itse olin vaan, että:


Mitä tässä nyt oikeastaan tapahtui? No, antakaas, kun Pekka-setä selittää.

Nainen menee treffeille avoimin mielin pitämään hauskaa ja tutustumaan uuteen ihmiseen. Parasta on, jos löytyy tuleva puoliso, mutta kavereitakaan ei ole koskaan tarpeeksi. Treffit ovat onnistuneet, jos niiden seurauksena elämässä on uusi tuttavuus.

Mies menee treffeille saadakseen seksiä. Jos ei välttämättä samana iltana, niin pidemmällä aikavälillä sitten. Parasta on, jos löytyy tuleva puoliso, mutta lyhyempikin romanssi kelpaa. Kavereita miehellä kyllä on jo tarpeeksi, ettei niitä tarvitse aktiivisesti haalia lisää. Treffit ovat epäonnistuneet, jos nainen niiden jälkeen sanoo, että fyysistä kontaktia on turha odottaa. Aivan sama, miten ja millaisin saatesanoin asia ilmaistaan.

Naisen mielestä on ihan normaalia, että joskus "kemiat" eivät vaan kohtaa, vaikka kummassakaan ei olisi sinänsä mitään selkeää ja yksilöitävää vikaa. Eikä sekään hänen mielestään haittaa, koska, kuten sanottu, kaverisuhdekin on ihan jees.

Mies taas on analyyttisempi ja ratkaisukeskeisempi. Mies ottaa kaverisuhdetarjouksen torjuntana, ja koska hänet on torjuttu, hänessä täytyy olla jotain vikaa. Koska nainen ei yksien treffien jälkeen tiedä miehestä vielä muuta kuin ulkonäön ja jonkin verran luonteenpiirteitä, vian täytyy olla niissä. Jos vika olisi luonteessa, nainen ei haluaisi olla edes kaveri, joten vika on suurella varmuudella ulkonäössä.

Toisin sanoen "voimme me tavata kavereina" on sama kuin jos sanoisi "olet ihan kiva, mutta liian ruma minulle". Eihän nainen tätä (välttämättä) tarkoita, mutta koska naisilta on turha odottaa mitään selityksiä, tällä mennään.

Tämän lisäksi voi pohtia, miten tuo kaverisuhde jatkossa menisi. Miehenhän voi lähtökohtaisesti olettaa olevan ihastunut naiseen, ei hän muuten treffeille menisi. Kuinkahan kovasti häntä kiinnostaisi päästä siihen väistämättömään tilanteeseen, että nainen alkaa seurustella toisen miehen kanssa ja hän itse saa seurata sitä vierestä naisen kaverina?

Kaverisuhteen tarjoaminen ei siis ole mikään hopeamitali, kuten naiset kuvittelevat, vaan ns. insult to injury. Kun tiedätte tämän, voitte lakata järkyttymästä siitä, että vattuiluunne vastataan vattuilulla.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Lempiruokani onkin vähemmistökulttuuria

Suomalainen kouluruoka on kuulemma hinta/laatusuhteeltaan maailman parasta, tai ainakin melkein. Koululaiset eivät välttämättä ole aina samaa mieltä, kun pääsevät jännittämään, onko peruna tänään sisältä musta, vihreä vai täynnä vettä, mutta on sentään ainakin yksi kouluruokalaji, joka on tasaisen laadukasta; joka loppuu santsaajien takia aina kesken; ja jonka päivänä ei lintsata eikä edes saikuteta, ellei jatkuva oksentelu aiheuta suuhun elämyksenpilaavaa jälkimakua.

Se on tietenkin pinaattilätyt jauhelihakastikkeella.

Joskus olen kyseisestä jumalten ambrosiasta maininnut emännällekin. Hän ei ole sitä pystynyt käsittämään, vaan on aina ollut sitä mieltä, että pinaattilättyjen kanssa pitää syödä jotain marjasurvosta. Itse taas olen tällaiset väitteet ohittanut yhtä lailla kummeksuen ja vain olettanut, että emännällä on outo maku. Olen myös pitänyt mahdollisena, että hänen koulunsa oli jokin poikkeus, jossa ei syystä tai toisesta syöty normaaleja kouluruokia.

Suuri oli kulttuurishokkini, kun vasta nyt sain tietää, että se poikkeus olikin minun kouluni. Onkin niin, ettei tätä ruokaa tarjota muualla kuin Seinäjoella. Ja sen lisäksi, ettei sitä tarjota, sitä jopa ihmetellään ja sen järkevyys kyseenalaistetaan. Itsehän taas kyseenalaistan kaikki muut vaihtoehdot, sillä koska pinaattilätyissä ei itsessään ole lihaa, on niiden kastikkeessa oltava. Ruokalajissa, jossa ei ole lainkaan lihaa, ei ole lainkaan järkeä. Artikkelissa lainatut kommentoijatkin sanoivat, että:
– Tuo on ainoa järkevä tapa syödä pinaattilättyjä
ja:
– Aivan päällikköruoka! Pitikö alkaa tekemään heti nyt paikalla
Kyllähän piti. Artikkelin inspiroimana tein pitkästä aikaa itse tuota.


Oli jopa parempaa kuin koulussa, koska käytin kastikkeeseen omaa reseptiäni. Tabascoa en löytänyt, joten korvasin sen itse kasvattamillani habaneroilla, jotka antoivat ruokaan vahvan mutta pehmeän tulisuuden.

Muutama kuukausi sitten listasin kulttuurilleni tyypillisiä elementtejä, mutta melko leikkisään ja irvailevaan sävyyn. Ruoka kuitenkin on hyvin vakavastiotettava kulttuuri-ilmentymä. Tämä ei edes ole pohjalaisjuttu, vaan nimenomaan seinäjokisjuttu, ja seinäjokiseen kulttuuriin kasvaneita ei Suomen koko väestössä ole kuin korkeintaan prosentin verran. Niinpä tällainen seinäjokinen perinneherkku on aivan vakavasti ja yksiselitteisesti vähemmistökulttuuria.

Jos vain Seinäjoella tarjottava kouluruoka on vähemmistökulttuuria, eikös siitä seuraa, että koko Suomessa tarjottavat kouluruoat, kuten nakkikastikkeet ja pyttipannut ja mitä niitä nyt on, ovat enemmistökulttuuria?

Tästä päästäänkin kirjoituksen varsinaiseen asiaan. Nopeasti monikulttuuristuneessa ja monikulttuuristuvassa Suomessa voidaan selkeästi havaita kolme eri sukupolvikokemusta.

Vanhemmat ihmiset ovat kasvaneet ympäristössä, jossa suomalaisella kulttuurilla ei ollut kilpailijoita, ja ulkomaisia vaikutteitakin tuli hyvin vähän. He ovat tottuneet siihen, että suomalainen elämänmeno on yleinen normi, ja ulkomaiset hapatukset ovat huonompia tai parhaimmillaakin jotain söpön eksoottista, jota ei kuitenkaan tarvitse ottaa turhan vakavasti.

Sitten ovat nuoret, jotka ovat pienestä pitäen kasvaneet siihen, että suomalaisuus on vain yksi vaihtoehto monista, ja (toivottavasti) oppivat iän myötä arvostamaan suomalaisuuden omaleimaisia piirteitä ja hyviä puolia.

Väliin jää oma sukupolveni. Olemme syntyneet yksikulttuurisessa ympäristössä, mutta lapsuudessamme ja nuoruudessamme maahan alkoi toden teolla virrata ulkomaisia kulttuurielementtejä sekä viihteen kautta että maahanmuuttajien mukana. Vaikka suomalaisuus olikin meille kulttuurin peruslähtökohta, tunsimme muunkinlaisia ihmisiä ja näimme, että kaikki eivät elä meidän tavallamme.

Joillekin loogisesti rajoittuneille sukupolveni edustajille tämä on luonut eräänlaisen kulttuurittomuusharhan. Koska oma kulttuuri on aina ollut kaikkialla läsnä, he eivät ole tulleet huomanneeksi sitä, ja sen he ovat tulkinneet niin, ettei sitä ole olemassakaan. Vierailla kansoilla on kaikkea hienoa ja eksoottista, kun taas omat vastaavat asiat ovat vain tavallisia ja tylsiä.

Periaate on sama kuin siinä, kun joskus (yleensä peruskoulutasolla) törmää ihmisiin, joiden käsityksen mukaan ilma ei paina mitään; varastelu ja vandalismi on ihan OK, koska Yhteiskunnan varallisuus on rajaton; tai metsästäjien pitäisi mieluumin ostaa lihaa kaupasta, koska eläinten tappaminen on väärin. Asia ei tule mistään, riipu mistään eikä reagoi mihinkään, vaan se vain on (tai ei lainkaan ole).

Kuvakaan ei liity.

Erittäin hyvin asiasta sanoi saamelaisaktivisti Neeta Jääskö twitterissä:
Päivän oivallus: Valtaväestön jäsenillä ei ole hajuakaan siitä mitä on ”kulttuuri” ja miten se läpäisee koko ihmisen elämän arjesta juhlaan, koska oman kulttuurin ehdoilla rakennetussa yhteiskunnassa sitä ei koskaan joudu kohtaamaan. Heille kulttuuri on harrastus, arjesta irti.
Noinhan se on. Kulttuuri on mukana aivan kaikessa tekemisessä, ajattelussa ja olemisessa, eikä sitä tule yleensä edes itse ajatelleeksi, mistä erinomaisena esimerkkinä on se, että näihin päiviin asti kuvittelin, että pinaattilätyt jauhelihakastikkeella ovat ihan yleinen ja kaikkien tuntema ruokalaji.

Kulttuureissa tietysti on ala- ja yläkategorioita, ja omalta osaltani miellän kuuluvani seinäjokiseen kulttuuriin, joka on pohjalaiskulttuurin variaatio, joka taas kuuluu suomalaiseen kulttuuriin, joka on osa eurooppalaista kulttuuria, joka yhdessä pohjoisamerikkalaisen ja australialaisen kulttuurin kanssa muodostaa länsimaisen kulttuurin. En ole varma, ovatko saamelaiset tässä jaottelussa osa suomalaista vai vasta eurooppalaista kokonaisuutta, mutta sen jätän heidän itsensä määriteltäväksi.

Vastapainon Jääskölle antaa kultturittomuusharhasta kärsivä Hesarin kolumnisti Laura Hallamaa, joka vahvalla tunnekokemuksella ja varmuudella julistaa, että mitään länsimaista kulttuuria ei ole olemassakaan. Perusteena ensiksi se, että hänen mielestään japanilainen viihde on fiksumpaa kuin länsimainen viihde.

Tuossa on toki pointtinsa. Länsimainen viihde, varsinkin Hollywood-viihde, on hyvin kaavamaista. Se johtuu siitä, että tietyt juonikuviot vetoavat ihmiseen tietyllä tavalla, ja siksi kaikki romanttiset komediat loppuvat kohtaukseen, jossa päähenkilö juoksee rakkaansa perässä lentokentällä, ja kaikissa kauhuelokuvissa mennään yksin pimeyteen tutkimaan, mikä siellä kolahti, jne. Tällaista tuotetaan, koska tällaisesta ihmiset maksavat. Japanilainen viihde noudattaa toisenlaisia kaavoja, joten länsimaiseen viihteeseen tottuneelle ne ovat virkistävän erilaisia. Tästä voisi todeta, että juuri se, että Hallamaan mielestä itämainen kulttuuri on erilainen kuin se, mihin hän on tottunut, nimenomaan todistaa, että hänellä on oma totunnainen kulttuurinsa, joka poikkeaa itämaisesta.

Toisena perusteena se, että Länsimaat olivat muutama sata vuotta sitten hyvin toisenlaisia kuin nykyään erilaisine arvoineen ja kiinnostuksen kohteineen. Epäselväksi jää, että miten kulttuurin muuttuminen tarkoittaisi kulttuurin puuttumista.

Kolmantena se, että keksinnöt ja kulttuuri-ilmiöt leviävät ympäri maailman, jolloin ne eivät enää kuulu sille ryhmälle, joka sen alun perin tuotti. Joo, kulttuurit vaikuttavat toisiinsa, mutta olennaisempaa on, kuinka laajaan käyttöön asia kulttuurin piirissä otetaan. Esimerkiksi Hallamaa antoi sen, että astiankuivauskaappi ei oikeasti ole suomalainen juttu, koska sellaisia on kehitetty Amerikassakin ja jo ennen suomalaisia. On varmaan, mutta kuinka laajassa käytössä ne ovat siellä? Astiankuivauskaapit kuuluvat suomalaiseen kulttuuriin, mutta eivät amerikkalaiseen, koska täällä niitä on kaikilla ja siellä ei kellään.

Vaikka naapurikansojen valloittaminen kuuluu sekä saksalaiseen että roomalaiseen kulttuuriin, toinen käyttää miekkaa ja toinen MG42:a.

Suuren oivalluksen hänkin kuvittelee tekevänsä:
Mutta nyt seuraa lause, joka voi järkyttää maailmankuvaasi.
Länsimaista kulttuuria ei ole.
Eipä tuo maailmankuvaani järkytä. Kuten sanoin, olen jo sen verran tottunut kohtaamaan kulttuurittomuusharhasta kärsiviä ihmisiä, ettei sellainen järkytä. Sen sijaan minäkin osaan kertoa järkyttäviä totuuksia. Miten olisi vaikka tämä:

Jos mielestäsi länsimaista kulttuuria ei ole, olet sitä mieltä, että länsimainen kulttuuri on ihmiskunnan biologinen default-tila ja että muiden kulttuurien edustajat toimivat luonnonvastaisesti.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Lopuksi vielä vähän pinaattilätyistä jauhelihakastikkeella. Toisin kuin monet muut kulttuuriaktivistit, en kiellä teitä syömästä niitä sillä perusteella, että varastaisitte, eksotisoisitte tai hyväksikäyttäisitte kulttuuriani. Päin vastoin, kehotan teitä syömään niitä. Ne ovat hyviä.