torstai 18. lokakuuta 2018

Vandalismia kansantalouden puolesta

On jäänyt blogailu vähemmälle huomiolle viime aikoina. Nykyään kun teen täysipäiväisesti työtä tuntipalkalla ja sen lisäksi vielä saman verran omaan laskuun, ei riitä ylimääräistä energiaa nettiöyhötykseen.

Sain ylennyksenkin, minkä seurauksena merkittävä osa asiakaspalvelutyöstä vaihtui toimistossa nyhjäämiseen. Kuntohan siinä romahtaa, mutta mielenterveys kiittää.

Työelämässä on muuten jännä valuvika. Jos työntekijä on hyvä työssään, hän saa ylennyksen ja tulee korvatuksi toisella, joka ei ainakaan aluksi ole yhtä hyvä. Jos työntekijä on huono, mutta ei kuitenkaan niin surkea, että ansaitsisi potkut, hän jumittaa samassa asemassa lopun uraansa. Jos ylennetty työntekijä on uudessakin tehtävässään hyvä, hänet ylennetään yhä korkeammalle, kunnes kohdalle osuu tehtävä, johon kykyjen rajat pysähtyvät. Lopputulos on, että hierarkian jokainen porras on miehitetty lähes epäpätevillä tekijöillä.


Asiaan. Twitterissä oli uusintakierroksella tällainen parin vuoden takainen uutinen. Pari järjestöä, joille on ideologisesti tärkeää saada mahdollisimman paljon pakolaisia Eurooppaan, on julkaissut raportin, joka kaikkien suureksi yllätykseksi osoittaa pakolaisten ottamisen olevan taloudellisesti kannattavaa.
– On iso harhaluulo, että pakolaiset olisivat taakka. Siihen uskovat jopa ihmiset, jotka hyväksyvät pakolaisten vastaanottamisen, koska katsovat, että niin pitää tehdä menoista huolimatta.
Tietysti pitää olettaa, että:
Legrain lisää kuitenkin, että positiivisia tuloksia syntyy vain, jos Eurooppa ryhtyy välittömästi vauhdittamaan turvapaikanhakijoiden pääsyä osaksi työvoimaa.
Heille on annettava oikeus tehdä töitä jo ennen kuin heidän turvapaikka-anomuksensa on ratkaistu, ja heidät on asutettava sinne, missä on eniten työpaikkoja, eikä sinne, missä asuminen on halvinta, Legrain patistaa.
Perustelut ovat raakaa tilastoa:
Eurooppaan tulleiden pakolaisten vastaanottamiseen ja kotouttamiseen käytetyt rahat palautuvat yhteiskunnalle lähes kaksinkertaisina viidessä vuodessa, kertoo tuore tutkimusraportti.
Eurooppaan lyhyessä ajassa tullut suuri pakolaismäärä tietää valtioille vuosina 2015–2020 miltei 69 miljardin euron menoja. Samaan aikaan kuitenkin bruttokansantuote nousee 126,6 miljardia euroa, eli yhden euron investointi tuottaa miltei kaksi euroa, keskiviikkona julkaistu raportti kertoo.
Joo. Matematiikkahan ei valehtele, ja tuossa on isoja numeroita, eli siis matematiikkaa.

En nyt tässä aio ottaa kantaa pakolaispolitiikkaan enkä siihen, kuinka pakolaisten vastaanottaminen pelastaa meidät työvoimapulalta, talouden romahtamiselta, Itä-Eurooppaan samaistumiselta, sisäsiittoisuudelta, vanhusten vaipoilta, veden muuttumiselta vereksi, sammakoilta, paarmoilta, paiseilta, heinäsirkoilta, raemyrskyiltä, pimeydeltä sekä esikoisten kuolemilta. Eiköhän jokainen ole jo päätöksensä tehnyt noiden suhteen.

Sen sijaan haluan yleisesti kiinnittää huomiota argumentointiin, jonka perusteena on ajatus, että bruttokansantuote on yhtä kuin valtion pankkitilillä oleva raha, ja että kaikki toimenpiteet, jotka kasvattavat BKT:tä, ovat sellaisenaan puhdasta tuloa.

Katsotaanpa ensin, mistä bruttokansantuote koostuu. Sille on useampi vaihtoehtoinen määrittelytapa, mutta Wikipedian mukaan suomalaista käytäntöä havainnollistaa tämä taulukko:

Yo. linkistä voi lukea selitykset, jos kiinnostaa.

Perhana, taas tuli matematiikkaa, tai ainakin jotain siltä näyttävää. Tapana on kompensoida sellaista vähäpukeisilla naisilla.

Porstuan henkilöstöpäällikkö Katarina.

Mutta tosiaan, yksinkertaistettuna aina, kun joku tekee jotain sellaista, mistä hänelle maksetaan rahallinen korvaus, bruttokansantuote kasvaa.

Tässä on muutama ongelma:
BKT:n rajoituksia hyvinvoinnin mittarina ovat mm. seuraavat: 
1) BKT-mittarit eivät kerro tulonjaosta 
2) BKT ei mittaa varallisuutta
3) Palkaton kotityö ei sisälly siihen 
4) Vapaaehtoispalvelut eivät sisälly siihen 
5) BKT ei erottele hyödyllistä ja haitallista tuotantoa
Eli siis 2) BKT:n suuruus ei kerro mitään siitä, paljonko valtiolla on ylimääräistä irtohynkkyä syydettäväksi maailmanparannukseen (tai edes omien kansalaistensa hyvinvointiin), ja 5) BKT kasvaa silloinkin, kun tehty työ liittyy pelkkään höperehtimiseen tai höperehtijöiden jälkien siivoamiseen, eikä mihinkään konkreettista hyvinvointia kasvattavaan.

Otetaan käytännön esimerkki. Esimerkkihenkilö X kävelee koulunsa ohi, jolloin hän keksii yhdistää matematiikasta saamansa armovitosen aiheuttaman nöyryytyksen kostamisen sekä ylevän protestin yhteiskunnan sortavia rakenteita vastaan, ja heittelee kivillä koulun ikkunat hajalle. Tämä käynnistää monivaiheisen prosessin:

1) Kunta tilaa raksafirman vaihtamaan lasit, jotka raksafirma puolestaan ostaa lasifirmalta. Tämä kasvattaa BKT:ta.
2) Koska kunta on jo ennestään kyrpiintynyt perseileviin nulikoihin ja on siksi satsannut kameravalvontaan (mikä on kasvattanut BKT:ta), kunta voi maksaa ammattimaisille lain- ja järjestyksenvalvojille henkilö X:n tuomisesta vastaamaan teoistaan. Tämä kasvattaa BKT:ta.
3) Asiaa puidaan oikeudessa ja muissa viranomaisportaissa. Tämä vasta kasvattaakin BKT:ta, koska se ei ole mitään halpaa hupia.
4) Lopulta henkilö X saa merkinnän rikosrekisteriin, mikä ei varsinaisesti kasvata BKT:ta, mutta sitoo yhteiskunnan varoja hänen elättämiseensä vaikeuttamalla hänen työnsaantiaan tulevaisuudessa.

Lopputulos: BKT:ta saatiin kasvatettua kymmenillä tuhansilla euroilla, vaikka aikaan ei saatu mitään hyödyllistä. Hyödyllisten asioiden aikaansaantia jopa jarrutettiin, kun rahaa jäi vähemmän käytettäväksi muihin asioihin ja kun haaskattiin aikaa monilta ihmisiltä, jotka olisivat saattaneet olla tekemässä jotain järkevämpää, ellei heidän olisi pitänyt siivoilla yhden perseilijän jälkiä.

+5000 €

Siispä, kun valtio pumppaa rahaa johonkin, ja se sitten aiheuttaa toimeliaisuutta asiaan liittyen, kyllä se kasvattaa BKT:ta. Se, onko siitä mitään konkreettista hyötyä ja seuraako siitä valtiolle tuloja vai pelkkiä lisäkustannuksia, onkin kokonaan toinen kysymys.

Lukija päätelköön itse, mitä tekemistä tällä kaikella on pakolaispolitiikan kanssa. Sitä vain toivon, että BKT:sta lakattaisiin höpisemästä ja sillä lakattaisiin perustelemasta kaikenmoisia höperyyksiä, koska BKT ei kerro, paljonko on tienattu. Samalla voisi lakata vaatimasta erilaisten rahareikien sitomista johonkin tiettyyn prosenttiin BKT:sta.

Ensi kerralla taas jotain kevyempää, leivontaa vaikka.

tiistai 11. syyskuuta 2018

Kirja-arvostelu: Pajtim Statovci - Kissani Jugoslavia

Jos olet käynyt kirjakaupassa vuoden 2014 jälkeen, olet varmasti nähnyt tämän kirjan. Sen lisäksi, että se on mennyt kaupaksi oikein hyvin, se sai tuolloin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, ja usein tuota näkee kirjakaupoissa vieläkin "henkilökunta suosittelee"-kyltin alla. Sitä ei ehkä ole markkinoitu ihan yhtä aggressiivisesti kuin joulun dekkariuutuuksia, mutta se on saanut silti paljon näkyvyyttä ihan vaan fanien toimesta.

Aihepiiri ei ole sellainen, mitä innostuisin lukemaan huvikseni, paitsi toki Jugoslavian hajoamiskonfliktien osalta, mutta kirjallisuusihmisenä minun pitää pysyä ajan hermolla näissä asioissa. Vielä kun tätä kehuttiin joka käänteessä, väsyin ja ostin sillä asenteella, että pakkohan sen on olla hyvä. Muutenkin on suositeltavaa lukea välillä jotain ihan muuta.


Kirja alkaa serbiankielisellä lainauksella Ivo Andrićin klassikkoromaanista Drina-joen silta, mikä on jännä valinta, kun ottaa huomioon, että Statovcin kirja käsittelee kosovonalbaaneja, eikä serbejä edes mainita kuin hyvin harvoin. No, miten vaan.

Päähenkilöitä on kaksi. Ensimmäinen on helsinkiläinen yliopisto-opiskelija, kosovolaistaustainen pakolaisperheen lapsi ja homo. Hän pokailee miehiä netistä irtoseksiin etsien samalla elämänsä rakkautta, ottaa henkilökohtaisena loukkauksena kaikenlaisen maahanmuuttokritiikin ja yrittää tulla toimeen lemmikkiensä - kissan ja boakäärmeen - kanssa.

Kissa ei ole oikeasti kissa, vaan puhekykyisenä ja kädellisenä selkeä viittaus rakastajaan. Se inhoaa homoja ja pakolaisia, mutta haluaa silti hengata heidän kanssaan, varmaan vain omaa erinoimaisuuttaan korostaakseen. Tuhoisana narsistina se on vähän vähemmän selkeä viittaus Jugoslaviaan ja sen historiaan albaanivähemmistönsä kohtelun suhteen, ja oikeastaan samalla viittaus kaikkiin enemmistöihin, jotka katsovat oikeudekseen kuseskella kaikkien vähemmistöjen päälle vain koska voivat.

Käärmeen viittaukset jäävät hienovaraisemmiksi, ja hahmona se yrittääkin olla oikeasti käärme, mikä näin käärmeenomistajana kyrsii minua ankarasti. Statovcin käärme kun räpyttää silmiään ja latkii juomaa kielellään, mikä tekee siitä suunnilleen yhtä realistisen eläimen kuin koira, joka kävelee aavikolla 2 viikkoa juomatta ja tekee jäähän avannon, jonka kautta se voi nousta pintaan hengittämään.

Loppujen lopuksi kissan osuus tarinasta jää melko merkityksettömäksi katkelmaksi, jota ei sen mentyä juuri muistella. Käärmeelle taas käy, kuten tällaisissa tarinoissa aina voi olettaa käyvän käärmeille, jotka ovat riittävän isoja yrittääkseen syödä ihmisen.

Toinen päähenkilö on edellisen äiti, joka teinityttönä 80-luvulla Kosovon maaseudulla rakastuu komeimpaan koskaan näkemäänsä mieheen ja pääsee tämän kanssa naimisiin. Mies kuitenkin osoittautuu väkivaltaiseksi narsistiksi, jolloin tytön köyhä, mutta onnellinen elämä muuttuu köyhäksi ja onnettomaksi. Lapsia syntyy jatkuvalla syötöllä. Sodan syttyessä perhe lähtee Suomeen pakolaisiksi, jolloin naisen elämä muuttuu vielä kaoottisemmaksi. Sen lisäksi, että pitää sietää kusipäistä miestä, pitäisi saada lapsikatras ruokittua ja ylipäänsä saada asioita hoidettua kulttuurissa, jonka kieltä ja tapoja ei tunne.

Kolme pistettä viidestä. Ymmärrän hyvin, että ihan jo tuolla aihevalinnalla saa napattua Hesarin kirjallisuuspalkinnon, ja loppua kohti kirja muuttuu jännittäväksi ja hyvin tunnepitoiseksi. Kielellisestikin kirja on miellyttävää luettavaa. Statovci on taitava kirjoittaja.

Taitavaksi kirjailijaksi en vielä tämän perusteella kehuisi. Sellainen ei tekisi faktavirheitä, joiden tarkistamiseksi ei tarvitsisi kuin lukea aihetta käsittelevän Wikipedia-sivun ensimmäinen kappale, eikä täyttäisi kirjaa irvistyttävillä kliseillä. Muuten tämä on hyvää hömppäviihdettä niille, joita aihepiiri kiinnostaa.

Pakolaiskysymykseen kirja yrittää kovasti ottaa kantaa, mikä onkin positiivista siinä mielessä, että kirjailija on itse pakolaistaustainen, eikä mikään kantaväestöläinen puolestaloukkaantuja. Valitettavasti kannanotto jää vain yksipuoliseksi "me nyt tulimme tänne ja teidän pitää sopeutua siihen, koska meillä on ollut vaikeaa"-töksäyttelyksi, joten en anna siitä lisäpisteitä.

tiistai 28. elokuuta 2018

Jonnet ei muista

No niin, loma on lusittu. Viikko Pohjanmaalla, viikko mökillä ja viikko Kreetalla. Näistä viimeinen jopa ilman nettiä, koska kiinalainen wifi-tekniikka noudattaa samaa periaatetta kuin kiinalainen työvoimapolitiikka. Ei haittaa, jos kännykkä tai työntekijä menee rikki, koska jos niitä tekee miljardin varastoon, aina saa uuden helposti ja halvalla tilalle.

Tarkastellaan sitä Kreetaa myöhemmin, kuten minulla on tapana ollut ulkomaanmatkojen kanssa. Otin hienoja luontokuvia. Mutta sitä ennen, lainaan blogistiikan oppi-isääni Yrjöperskelestä toisen kerran putkeen. Hän on kunnostautunut kirjoituksillaan, joissa hän muistelee 70- ja 80-luvun Suomea ja tutkii niiden eroja nykyaikaan, kuten tämä hiljattainen julkaisu. Sivulauseessa hän tuli ehdottaneeksi, että joku nuoremman sukupolven blogisti voisi myös tehdä vastaavan, ja olenhan minä täällä ennenkin haasteisiin tarttunut. Muistellaanpa siis lapsuuteni 90-lukua.

Ettei tämä menisi pelkäksi matkimiseksi, listaan ensin asioita, jotka ovat omasta lapsuudestani merkittävästi muuttuneet, minkä jälkeen listaan asioita, joiden olen yllätyksekseni huomannut olevan jo hyvää vauhtia muuttumassa. Lopuksi listaan asioita, jotka ovat tällä hetkellä arkipäivää, mutta joita oma jälkikasvuni todennäköisesti tähän ikään päästyään muistelee, että niin, tuollaisiakin oli joskus.

1. Ensimmäisenä kaikkein räikein itsestäänselvyys, puhelimet. Parissa vuosikymmenessä puhelin on muuttunut asunnon eteisessä makaavasta yhteydenpitovälineestä jatkuvasti taskussa kulkevaan tietokoneeseen. Tämä on vaikuttanut moneenkin asiaan, mutta erityisesti on muuttunut ihmisten suhtautuminen yhteydenpitoon. Koska teoriassa kaikkiin voi saada yhteyden koska tahansa, ihmiset ahdistuvat ja hätääntyvät, jos se ei jollain hetkellä onnistukaan.

Ennen vanhaan, jos kaveri ei vastannut puhelimeen, ajateltiin, että "se ei varmaan ole kotona, soitan muutaman tunnin päästä uudestaan". Nyt ajatellaan, että "jotain on varmaan tapahtunut, soitan viiden minuutin päästä uudestaan".

Vastaavasti jos on sopinut kaupungilla tapaamisen kaverin kanssa, ennen vanhaan oltiin aina sovittuun aikaan sovitussa paikassa, koska jos ei oltu, kaikkien aikaa tärvääntyi turhaan haahuiluun. Nykyään on vähän liiankin helppoa pirauttaa, että tulenkin puoli tuntia myöhässä, koska nlubliblugui. Onhan tällainen mahdollisuus kiva olemassa, jos syy on hyvä, mutta yleensä se ei ole. Tästä ei ole enää pitkä matka sellaiseen italialaistyyliseen anarkiaan, jossa ketään ei enää kiinnosta pitää kiinni mistään.

2. Tietosanakirjat. Juuri vähän aikaa sitten vein kaatopaikalle hyllymetrillisen sellaisia ja jätin hyllyyn lähinnä vain tunnearvollisia teoksia, kuten isoäidiltäni 7-vuotislahjaksi saamani Suuren maailmantiedon, josta voin oppia mm. että Neuvostoliiton BKT asukasta kohti on n. 14 000 markkaa.

Eihän niillä enää mitään tee. Sellaista painettua kirjasarjaa ei voi ollakaan, ettei Wikipediassa olisi tietoa useammista asioista, laajemmin ja ajankohtaisemmin. Tämän kun yhdistää edellämainittuun taskussa kulkevaan tietokoneeseen, mitään ei tarvitse enää tietää tai muistaa itse, koska kaiken voi aina halutessaan katsoa netistä. Joku saattaisi väittää tuota huonoksi asiaksi, koska se muka tyhmentää ihmisiä, mutta en usko siihen. Ne, jotka eivät vaivaudu tarkistamaan, eivät vaivautuisi opettelemaan ulkoakaan.

Ilman Wikipediaa minäkään en tietäisi, että Perbrinckia scansor on Sri Lankan ainoa puissa kiipeilevä makeanveden taskurapulaji.

3. Musiikin fyysiset tallennusvälineet. Tässä voisi mainita LP-levyt, c-kasetit, CD-levyt ja mitä niitä nyt oli, mutta niiden erottelu on aika epäoleellista. Siirtyminen c-kasetista CD-levyyn kun ei muuttanut mitään muuta kuin hintaa reilusti ylöspäin. Nykyään taas, kun on Youtube ja Spotify, musiikkia voi kuunnella paljon helpommin, halvemmalla ja ennen kaikkea laajemmalta skaalalta. Nykyään pääsee helpommin käsiksi ulkomaiseen musiikkiin, vähemmän suosittuihin musiikkilajeihin ja uusiin nouseviin kykyihin.

Parasta on se, että muusikoiden riippuvuus levy-yhtiöistä on loppunut, kun he voivat itse tuoda tuotoksensa kansalle julki netin kautta, minkä ansiosta tarjolla olevan musiikin määrä on moninkertaistunut. Joo, suurin osa siitä on järkyttävää paskaa, mutta niinhän se on ollut aina. Musiikkibisnes on aina ollut määrä- eikä laatuteollisuutta. Mitä enemmän on massaa, sitä enemmän sieltä löytyy yksittäisiä helmiäkin.

Niin, ja löytyy netistä myös sellaisia lapsuuteni lempikappaleita, joiden olin jo luullut olevan olemassa enää omissa hämärissä muistoissani, kuten tämä:


4. Hedelmät. Ennen vanhaan oli banaaneja, omenoita, kiivejä, vesimeloneja sekä sitrushedelmiä akselilta appelsiini - mandariini - sitruuna. Nykyään on lisäksi pomeloita, kumkvatteja, ananaskirsikoita, pitahajoja, rambutaaneja, annoonia, donitsipersikoita, violettia parsakaalia, karamboleja, paraabeleja, neljää erilaista melonia jo ennen vesimeloneille asti pääsyä, sekä armeijan alati kasvavaan kasvisruoan tarpeeseen kehitettyjä kranaattiomenoita. Ja vielä kiwano eli suomeksi kivakurkku:


Mitä kivaa tuossa nyt on? Ymmärtäisin, jos tuota sanottaisiin kurkuksi ja sitten sinkkunaiset olisivat nimenneet tavallisen kurkun kivakurkuksi, mutta tuollainen ei oikein mahdu jakeluun.

En nyt sitäkään sano, että hedelmävalikoiman lisääntyminen olisi huono juttu. Ainoa ongelma on vain se, että joskus emäntä erehtyy kirjoittamaan ostoslistaan vain "hedelmiä", jolloin minä luonnollisesti ostan sellaisia, joita en ole ennen maistanut. Sitten tulee kiukkuista palautetta, että mitäköhän minä kuvittelen hänen kokkaavan jostain tangelosta tai jaboticabasta.

5. Filmi. Ennen vanhaan, kun kameran filmirullassa oli ne pari tusinaa kuvanpaikkaa ja kuvien kehittämisestä katseltavaan muotoon piti maksaa, oltiin hyvin tarkkoja siitä, että otettava kuva varmasti on ottamisen arvoinen. Ja jos kuva meni pilalle, sitä ei tiennyt pariin viikkoon, joten uusintaotoksiakaan ei saanut.

Eikä varmasti innokkainkaan kuvaaja ottanut viikon lomamatkalla nelinumeroista määrää kuvia.

Elokuvafilmiin taas pätee sama kuin musiikkiinkin. Kun harrastelijaohjaajat voivat ladata tuotoksensa nettiin, julkisuuteen ponnahtaminen helpottuu huomattavasti. Laadukkaita elokuvia tietysti harvemmin saa aikaan ilman mittavaa rahoitusta, mutta Youtuben kautta sponsorienkin löytyminen helpottuu.

Ilman digikuvia ja nettiä tämänkin pistoleron idiotismi olisi jäänyt vain oman jengin tietoon.

Sitten osa 2. Työyhteisössäni on paljon minua kymmenenkin vuotta nuorempia jäseniä, mikä on oikein mukavaa. Eräs sen hyvistä puolista on, että pääsen heidän kauttaan seuraamaan maailman muuttumista paljon lähempää kuin ikätovereideni seurassa. On paljon pieniä asioita, joiden muuten luulisin olevan ikuisia vakioita, mutta jotka näyttävätkin olevan pelkkää katoavaa kansanperinnettä.

1. Kaunokirjoitus. Ilmeisesti sitä ei enää opeteta kouluissa. Havaitsin asian, kun Tumblrin puolella tuli vastaan taas uusi kysymyslista (pariin sellaiseen olen itsekin täällä vastannut), jossa yhtenä kysymyksenä oli "osaatko kirjoittaa kaunolla?" Ja suurin osahan palvelun käyttäjistä on koulunsa käyneitä nuoria aikuisia. Mikä ihmeen kysymys tuo oikein on?

Toisaalta, nyt kun asiaa mietin, en minäkään ole kirjoittanut kaunolla enää mitään moneen vuoteen, ja kun kokeilin, huomasin, etten osaa enää. Aloinkin opetella uudestaan.

2. Deittailu. Kun olin nuori, netin deittisivut tekivät tuloaan. Aluksi niillä oli maine, että niissä pyörii lähinnä epätoivoisia, pervoja, huijareita tai muuten vaan vinksahtaneita tyyppejä, joten ne eivät olleet kovin suosittuja, mutta pikkuhiljaa varsinkin nuorissa ikäluokissa ne saavuttivat suosiota.

Ennen vanhaan oli Suomi24:n deittiosio, joka sekin oli melkoinen lihatiski, koska sen hakualgoritmi mahdollisti ehdotusten hakemisen tarkasti määritettyjen ikä-, pituus- ja painohaarukoiden ja hiusten, silmien ja ihon värin ja monen muun asian perusteella. Oletus kuitenkin oli, että ensin luetaan profiili ja sitten vasta mietitään, kiinnostaako vai ei.

Nykyään on Tinder. Kännykkäsovellus, joka arpoo jonkun pärstän ruudulle, ja sitten se pyyhkäistään joko oikealle tai vasemmalle sen mukaan, kiinnostaako vai ei, ja kone arpoo saman tien uuden tilalle. Kokeneelta selaajalta menee puoli sekuntia päätöksen tekemiseen, ja myöhemmin voi paremmalla ajalla käydä läpi kiinnostavat profiilit tarkemmin. Monesti olen vierestä seurannut naisten Tinder-selausta ja kauhistellut, kuinka raakaa peliä olisi, jos vielä pitäisi mennä etsimään naisia ja menestys olisi siitä kiinni, onnistunko näyttämään hyvältä puolen sekunnin naamanväläytyksessä.


3. Pihaleikit. Nykyään, kun lapsi on siinä iässä, että ulkoilu kiinnostaa, lähialueen leikkikentät ovat tulleet tutuiksi. Täällä on paljon kerrostaloja, ja jokaisen taloyhtiön pihalla hiekkalaatikkoja ja keinuja. Monenko perheen kanssa arvaatte minun jutelleen lasta ulkoiluttaessani vuoden 2018 aikana?

Varmaan arvasitte yläkanttiin. Oikea vastaus on, että kahden.

Lapsia on, mutta ei niitä juuri pihalla näe. En tiedä sitten, ovatko ne pelaamassa tietokoneella vai mitä. Tosin jos vanhemmat murehtivat lastensa sosiaalisten taitojen kehityksen puolesta, kun ne vain istuvat huoneessaan pelaamassa, ei se ole niin vaarallista. Nykyään pelaaminen on joukkuehuvia, ja vaikka huoneessa ei lapsen lisäksi muita istukaan, kyllä siellä kuulokepiuhan toisessa päässä on neljä kaveria. Liikuntaakin ne saavat kyllä, nykyään on tarjolla niin paljon erilaisia maksullisia ja ohjattuja harrastuksia, joihin vanhemmat sitten lapsiaan kuskaavat.

4. Pakkoruotsi. Minäkään en juuri osaa ruotsia. Koulussa asia ei minua kiinnostanut, joten ruotsinnumeroni olivat keskiarvoni alapuolella, enkä YO-kirjoituksissakaan saanut siitä kuin M:n. Kun en koulun jälkeen ole ruotsia käyttänyt, ja olen opetellut muita kieliä sen päälle, minun on turha yrittääkään keskustella kenenkään kanssa ruotsiksi.

Voisi luulla, että nuorempi polvi osaisi paremmin. Niillä se on tuoreemmassa muistissa, ja varmaan opetustakin on vuosien varrella tehostettu. Mutta ei. Tuttavissani on pari innokasta ruotsifania, jotka osaavat hyvin ja ovat kovasti sitä mieltä, että pakkoruotsi on "just hyvä", mutta kaikille lopuille numeroidenkin osaaminen ruotsiksi on haastavaa.

5. Fyysinen turvallisuus. Ainahan koulukiusaamista on ollut, enkä minäkään siltä säästynyt. On minulla kuitenkin kaikki hampaat tallella. On jännää kuunnella vierestä, kun nuoremmat kaverit vertailevat tekohampaitaan osoittelemalla suuhunsa, että tämä, tämä ja tuo hammas on posliinia. He vielä ovat keskimääräistä älykkäämpiä, leppoisia ja muutenkin sellaisia, ettei heillä ole tapana aloittaa tappeluita.

He eivät edes miellä tulleensa mitenkään erityisesti kiusatuiksi, vaan sellaista se nyt vaan on, koulunkäynti. Jätän lukijoille kotitehtäväksi pohtia, mistä tämä muutos johtuu, mutta sanottakoon, että näiden kavereiden mielestä monikulttuurisuus ei ole rikkaus.


Lopuksi osa 3, eli asioita, joiden normaaliusstatus on jo murtunut, mutta jotka ovat yhä arkipäivää ihan vain sen takia, että kaikki ihmiset eivät ole vielä ehtineet kehitykseen mukaan.

1. Kahvi. Kahvi on pahaa, se kellastuttaa hampaat ja se pitää erikseen valmistaa. Energiajuoma on raikasta ja trendikästä ja nykyään siitä on saatavilla hyvänkinmakuisia vaihtoehtoja.

Kahvi raaka-aineena ei toki ole poistumassa. Starbucks-tyyppiset kahvilat ja niissä juotavat kalliit erikoiskahvit pitävät varmasti pintansa. Sen sijaan kotona pelkäksi kofeiininlähteeksi keitettävä peruskahvi poistuu, koska se on energiajuomaan verrattuna yksinkertaisesti vanhentunutta teknologiaa.

Voin toki olla väärässäkin. Voi olla, että kofeiiniriippuvuuden kymmenvuotiaina ES:llä hankkineet nuoret tarvitsevat aikuisina vahvempia aineita, jolloin kahvin suosio vain kasvaa entisestään. Saa nähdä.

2. Savukkeet. En suinkaan tarkoita, että tupakkatuotteiden käyttö vähenisi. Ainoastaan poltettava muoto poistuu ja korvautuu nuuskatyynyillä.

Mietitäänpäs Suomen lainsäädäntöä. Savukkeita saa myydä, mutta ei alaikäisille. Nuuskaa saa tuoda Ruotsista omaan käyttöön, mutta myydä ei saa kenellekään. Koska Torniossa ei kuitenkaan käytännössä kovin tarkasti valvota nuuskakuljetuksia, sitä tuodaan maahan rekkalasteittain myytäväksi.

Tupakkaharrastus aloitetaan yleensä roimasti alaikäisenä. Jos alaikäinen haluaa tupakkaa, on kaksi vaihtoehtoa. Joko hän pyytää jotain spurgua tuomaan kaupasta savukkeita, jolloin hän joutuu maksamaan reilusti hakupalkkaa ja ottamaan riskin, että spurgu häipyy rahojen kanssa tai tuo pelkkää muumilimpparia; tai sitten hän ostaa salakuljettajalta nuuskaa normaaliin hintaan, koska salakuljettajaa ei kiinnosta, minkä ikäisiä hänen asiakkaansa ovat.

Sitten, kun hän täyttää 18, savukkeisiin siirtyminen ei enää onnistu, koska nuuska on niin paljon vahvempaa, etteivät savukkeet enää riitä tyydyttämään nikotiininhimoa. Eipä kenelläkään ole mielenkiintoakaan siirtyä, koska savukkeita voi polttaa vain erikseen määrätyillä ja koko ajan harvenevilla alueilla, kun taas nuuskatyynyjä voi imeskellä missä ja koska tahansa.


3. Mainos-TV. Ennen vanhaan, kun TV:stä tuli kiinnostava ohjelma, piti järjestää aikataulut niin, että voitiin olla lähetysaikaan TV:n ääressä katsomassa. Nykyään voi kännykällä merkata kiinnostavat ohjelmat suoratoistopalveluun niin, että ne voi katsoa seuraavan parin vuoden aikana, kun aikatauluun sopii. Koska yhä harvempi ihminen istuu TV:n ääressä parhaaseen katseluaikaan, mainosten vaikutus vähenee, ja sitä kautta vähenevät myös mainostajien lähetysajasta maksamat summat.

Kehitystä vauhdittaa sekin, että nykyään yhä harvempi laadukas sarja on nähtävissä ilmaisilta kanavilta, kun maksulliset kanavat tuottavat omat ohjelmansa eivätkä myy niitä muiden levitykseen.

Tulevaisuudessa selviävät lähinnä em. maksukanavat, joilla on omat tuotantonsa ja suoratoistopalvelunsa, ja yleisradiokanavat, joiden ei muutenkaan tarvitse murehtia rahoitustaan.

4. Kaupat. Siis fyysiset myymälät. Alkukesästä kävin ostamassa uudet farkut, sitä ennen taisin keväällä käydä ohimennen kirjakaupan alelaareja penkomassa. Muuten ei tule näin suoralta kädeltä mieleen, koska viimeksi olisin käynyt varsinaisessa kaupassa ruokakauppaa ja Kreetan matkamuistokauppoja lukuunottamatta. Miksi viitsisin, kun kaiken saa netistä? Aikaahan siinä menee, kun odottaa postin saapumista, mutta harvoin minä tarvitsen jotain sellaista, jota ei ehdi paria päivää odottaa.

Nykyään ruokakaupastakin saa tilattua netistä. Pari kertaa on tullut kokeiltua, kun on tarvittu iso lasti ja on ollut kiirettä tai flunssaa. Näppärää ja muutenkin kaltaiselleni sosiaalisesti rajoittuneelle pökkelölle oikein sopivaa.

5. Valtamedia. En nyt tässä tarkoita sitä, kuinka Hesarin ja Ylen punaviheragendaan kyllästyneet ihmiset siirtyvät porukalla lukemaan uutisensa kansallismielisemmiksi profiloituvista lähteistä. Onhan tuokin totta, mutta se on vain yksi osa koko ilmiötä. Vastaavasti Suomessa on merkittävästi ihmisiä, jotka hylkäävät valtamedian sen tunkkaisen persuagendan ja fasismin kanssa flirttailun takia ja siirtyvät lukemaan vihreämpää, vasemmistolaisempaa ja feministisempää vaihtoehtomediaa.

Kansan uutiset kyselee, että mihin tarvitaan MV-lehteä, kun oikea media on tällainen.

Vanhat uutisfirmat kaatuvat, kun ihmiset kautta linjan siirtyvät hakemaan uutisensa lähteistä, jotka aatteiltaan sopivat paremmin omaan maailmankuvaan. Ainoa, mitä vanhat, neutraaleiksi itsensä brändänneet firmat voivat tässä yrittää tehdä, on olla yrittämättäkään miellyttää kaikkia ja rohkeasti valita puolensa. Sekään ei toimi, koska vanha neutraali media ei voi mitenkään olla yhtä räväkkä kuin uusi aatteellinen media, ellei halua vuotaa toisesta päästä ulos enemmän asiakkaita kuin mitä toisesta päästä tulee sisään.

Lopulta kansa on jakautunut ryhmiin, jotka eivät yritä ymmärtää toisiaan sitäkään vähää kuin nykyään. Tai no, ei se vielä haittaa mitään. Ennemminkin ongelma on, että kansa jakautuu ryhmiin, jotka eivät edes tiedä toistensa olemassaolosta. Sitten meillä onkin maa täynnä porukkaa, jolle erimielisen kohtaaminen ei ole jännä tilaisuus väittelyyn, vaan shokki ja järkytys, josta toipuminen vaatii safe spacen ja vertaistukea. Yritä siinä sitten saada mitään järkevää aikaiseksi.

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Kansandemokratian paluu

Blogistiikan oppi-isäni Yrjöperskeles kirjoitti vastikään parikin tekstiä nykyään päätään nostavasta uudesta, parannellusta demokratiakäsityksestä, joka ei oikeastaan olekaan mitenkään ennennäkemätön, ja ajattelin itsekin vähän asiaa pohtia.

Tehän tiedätte, mitä eroa on demokratialla ja kansandemokratialla.

Demokratia on sitä, että ihmisille annetaan äänestettäviksi eri vaihtoehtoja ja valtiota johdetaan eniten kannatusta saaneiden näkemysten mukaan. Tappiolle jääneiden näkemysten kannattajat saavat rauhassa kihistä raivosta ja yrittää uudestaan muutaman vuoden päästä. Voittanut näkemys ei välttämättä ole paras mahdollinen, eivätkä kaikki näkemykset välttämättä saa koskaan taakseen niin paljoa kannatusta, että ne saisivat mahdollisuuden osoittaa paremmuutensa, mutta mitään ei erikseen kielletäkään, jolloin näkemysten menestyminen on vain niiden kannattajien aktiivisuudesta ja uskottavuudesta kiinni.

Kansandemokratia on sitä, että totalitaristinen diktatuuri antaa kansalle valittaviksi vain ennaltahyväksyttyjä vaihtoehtoja, jolloin tiedetään jo valmiiksi, että voittava näkemys on paras mahdollinen, eikä ole vaaraa, että jouduttaisiin ottamaan erimieliset huomioon. Helppoa ja tehokasta, ja jos joku yrittääkin tuoda kilpailevia näkemyksiä julkiseen keskusteluun, sellainen veneenkeikuttaja siivotaan äkkiä pois häiriköimästä.

Demokraattisen ja kansandemokraattisen valtion erottaa yleensä toisistaan ihan vaan valtion virallista nimeä tarkastelemalla. Demokratiat mainitsevat asiasta korkeintaan yksinkertaisella ja koruttomalla "tasavalta"-määreellä, kun taas mitä painokkaammin valtio julistaa nimessään kansaa ja demokratiaa, sitä varmempi voi olla, että kyseinen maa on totalitaristinen diktatuuri. Esimerkkinä sellaiset naapurukset kuin Korean tasavalta ja Korean demokraattinen kansantasavalta. Kumpi kuulostaa kivemmalta paikalta?

Aiemmin luulin, että tämä on tietoista sumutusta. Luulin, että diktaattorit käyttävät tällaista termikikkailua vain uskotellakseen kansalaisilleen ja ulkomaailmalle, että kaikesta sorrosta ja riistosta huolimatta he ovat pohjimmiltaan kansan valitsemia ja ajattelevat kansan parasta, vaikka ei välttämättä ensisilmäyksellä siltä näyttäisikään. Ja kyllähän molempia hallintotapoja voi kutsua demokraattisiksi, koska ei voi väittää, etteivätkö kansalaiset saisi vapaasti valita mieleistään niistä vaihtoehdoista, jotka on annettu.

Sitten tuli Donald Trump, ja teoriani kaatui siihen. Tai siis tarkemmin sanoen, Trumpin vastustajat tulivat ja alkoivat heilutella esim. seuraavanlaisia plakaatteja:


En nyt ota kantaa siihen, onko Trump hyvä vai huono presidentti. Oleellisempaa on, että hän on vapaissa demokraattisissa vaaleissa valittu presidentti. Häntä myös syytetään jatkuvasti kaikenmoisista törkeyksistä ja nolouksista, mutta hän ei ole tehnyt mitään sellaista, jonka perusteella hänet voisi laillisesti panna viralta.

Tästä huolimatta sekä Amerikassa että varsinkin Euroopassa on valtavasti ihmisiä, joilla olisi suuri hinku saada Trump erotettua keinolla millä hyvänsä, koska onhan se nyt jumalauta, että USA:n presidenttinä on tyyppi, joka katsoo ykkösprioriteetikseen USA:n kansalaisten etujen ajamisen eikä eurooppalaisten vasemmistolaisten mielistelyn. Eikä siinä mitään, kyllä minä sen ymmärrän. Ei Trumpista ole pakko tykätä, ja demokratiassa saa vapaasti esittää protesteja, jos komento ei miellytä.

Se, mikä tästä tekee ainutlaatuista ja merkillistä, on se, että Trumpin vastustajat haluavat kumota demokraattisen äänestyksen tuloksen ja rajata Trumpin kaltaiset ihmiset ehdokkaiden joukosta ulos demokratian puolustamiseksi, koska erimieliset ihmiset ovat uhka demokratialle. Esimerkkeinä kansainvälisen oikeuden professori, joka puolitoista vuotta sitten ennakoi, että Trumpilla on korkeintaan vuosi aikaa ennen väistämätöntä viraltapanoaan. Toisena Hesarin kolumnisti, jonka mielestä se, että demokraattisesti valittu presidentti pysäyttää fasistisen vallankaappauksen, on jotenkin sama asia kuin se, että demokraattisesti valittu presidentti syrjäytetään epädemokraattisin keinoin. Lopuksi Aamulehden kolumnisti, joka vertaa Trumpia Idi Aminiin, Nicolae Ceausescuun, Xi Jinpingiin, Vladimir Putiniin ja Adolf Hitleriin, koska johtajan vahvuus on osoitus demokratian puutteesta.

Heidän näkökulmansa siis on, että koska demokratian taso on vain yhtä korkea kuin ehdokkaiden alataso, demokratia on turvattava poistamalla äänestäjiltä epämiellyttävät vaihtoehdot, vaikka se sitten tarkoittaisikin demokratian muuttumista pelkäksi näennäiseksi kansandemokratiaksi. No, professorit ja toimittajat pääsevät helposti mukaan uuteen eliittiin, jos saadaan aikaan heidän ideologiaansa sopiva kansandemokratia, mutta entäs vaikkapa seuraavat ruohonjuuritason aktivistit?



Jos näiltä ihmisiltä kysytään, kannattavatko he totalitaristista diktatuuria, he vastaavat kovaan ääneen ja täysin rehellisesti, että eivät tietenkään. He kannattavat mahdollisimman laajaa demokratiaa, itsemääräämisoikeutta ja kansalaisvapauksia, eivätkä halua, että valtio tulee vaatimaan heiltä mitään tai kertomaan heille, miten heidän pitää elää ja ajatella.

Syykin on itsestään selvä. Tällaiset ihmiset ovat oikeuksien nauttijoita, eivät velvollisuuksien täyttäjiä. He ovat sitä mieltä itsekin, eivätkä näe siinä mitään pahaa. He tietävät oikein hyvin myös sen, että epädemokraattisessa valtiossa ihminen on valtiota varten eikä valtio ihmistä varten, eikä minkäänvärisellä diktatuurilla ole mitään käyttöä ihmisille, jotka viettävät aikansa mieluumin mielenosoituksissa kuin liukuhihnan ääressä. Jos demokratia korvataan diktatuurilla, tämä jengi lähetetään gulagille heti ensimmäisenä ideologioita kyselemättä.

Meillä on siis merkittävä määrä porukkaa, joka vilpittömästi haluaa demokratiaa ja jolle olisi demokratian rajoituksista pelkkää haittaa, mutta joka silti vaatii toimenpiteitä, jotka rajoittaisivat demokratiaa hyvinkin merkittävästi. Mitä voimme tästä päätellä?

Vaikuttaa siltä, että kansandemokratian ylistäjät ovatkin sittenkin tosissaan. Näille ihmisille mielipiteenvapaus tarkoittaa vapautta olla samaa mieltä oikeassaolijoiden kanssa, ja demokratian tehtävä on tuottaa tuloksia, jotka miellyttävät heitä. Tästä johtuen demokratia voi sitä paremmin, mitä laajempi ja vakaampi kannatus oikeilla mielipiteillä on, ja väärien mielipiteiden mukaantulo ja kannatuksen nousu uhkaavat demokratiaa.

Usein heillä on lisäksi idealistinen käsitys, että kaikki mielipiteet ovat yhtä hyviä ja niille on siksi annettava yhtäläisesti tilaa. Koska tämä näkemys ei sovi yhteen sen kanssa, että oma mielipide on absoluuttisesti oikein ja vastakkaiset ovat yhtä yksiselitteisesti vääriä, tämä looginen aukko korjataan toteamalla, että väärät mielipiteet eivät itse asiassa ole mielipiteitä, vaan pelkkää vihaa, väkivaltaa tai muuta sortoa, jollaista ilman maailma pärjäisi mainiosti, ja jonka voi siis aivan hyvin vaikka kieltää.

Totalitaristisessa diktatuurissa demokratia saavuttaa täydellisyytensä, koska silloin väärät näkemykset eivät kerta kaikkiaan pääse mukaan poliittiseen prosessiin, eikä tarvitse pelätä, että ne vaikuttaisivat mihinkään.

Tällainen ihminen ei tietenkään kannata vaikkapa Pohjois-Koreaa tai mitään muitakaan olemassaolevia diktatuureja, mutta ei hän tuomitse menetelmiä, vaan vain sisällön. Pohjois-Koreassa demokratia on nollassa, koska se on väärän mielipiteen diktatuuria, eikä oikeilla mielipiteillä ole siellä vaikutusvaltaa. Se, että valtio määrää ihmiset ajattelemaan väärin, on ihan eri asia kuin se, että valtio määräisi ihmiset ajattelemaan oikein.

"Itse asiassa oikeaa kommunismia ei ole vielä koskaan kokeiltu!"

Kansandemokratiat tapaavat yleensä olla sosialistisia, mutta en itse asiassa usko, että tällä on tekemistä vasemmistolaisuuden, oikeistolaisuuden tai muun poliittisen suuntautumisen kanssa. Kyseessä on luonteenpiirre, joka voi ilmetä kenessä tahansa. Miksi sitten juuri lajityypin sosialistiset yksilöt tapaavat saada touhulleen riittävästi tukea saadakseen kansandemokratioita aikaan, sitä en tiedä.


Mutta joo. Oltiin Trumpista mitä mieltä tahansa, juuri hänenlaisensa virkistävät häiriköt ovat paras todiste siitä, että demokratia voi hyvin. Demokratia voi hyvin silloin, kun vaaleissa ja niidenjälkeisessä politiikassa kuunnellaan kannattajien toiveita, ei vastustajien painostusta.

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Turpaan pyytämisestä ja turpaan antamisesta

Jalkapallon MM-kisat ovat perseestä.

Jääkiekon MM-kisat ovat paljon siedettävämpiä. Ei siksi, että tuntisin erityistä rakkautta tai vihamielisyyttä kumpaakaan lajia kohtaan, vaan siksi, koska niiden aikana ihmiset menevät järjiltään paljon maltillisemmin. Jääkiekon MM-kisojen aikana asiasta intoilevat lähinnä ne, joita yleisemminkin kiinnostaa jääkiekko ja/tai kansallishurmos, ja kaikki muut pitävät meteliä vain silloin, kun Suomi pelaa.

Jalkapallon kisojen aikana taas sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole eläissään jalkapalloon mitään huomiota kiinnittäneet, innostuvat kuukaudeksi julistamaan, kuinka jalkapallo on paras asia ikinä, koska onhan se nyt sentään kuningaslaji. Tänäänkin siellä pelaa Kongon tasavalta Kongon demokraattista tasavaltaa vastaan, vähänkö siistiä? Toivottavasti Messi tekee maalin.

Ja ihan kuin tällaisissa siviileissä ei olisi tarpeeksi sietämistä, myös media on täynnä narinaa siitä, kuinka suomalaiset ovat juntteja, koska eivät kiinnostu jalkapallosta riittävästi, että voisimme koskaan kansana menestyä arvokisoissa. Jääkiekkohan on pelkkää kaukalotappelua, kun taas jalkapallo on universaali kieli, jonka kautta saavutetaan maailmanrauha. Maahanmuuttoakin voisi hankkia Afrikasta lisää, jos vaikka johonkin Välimerellä ajelehtivaan vuotavaan kumiveneeseen olisi eksynyt maailmanluokan urheilutähtiä.

Lopettakaa nyt jo. Katsokaa ihmeessä kisoja, jos ne teitä kiinnostavat ja viihdyttävät, mutta hyväksykää, että pelkkää viihdettä ne ovat.


No niin, asiaan. Sattuipa taas töissä. Tai siis tapahtui. Kehenkään ei tällä kertaa sattunut, vaikka yrityksen puutteesta ei voi moittia.

Ensi alkuun pieni harjoitustehtävä. Jos jostain syystä koet vastustamatonta tarvetta korottaa omaa egoasi aukomalla lärviäsi tuntemattomille sivullisille ja tuottamalla heille pahaa mieltä, kummanlainen ihminen sinun kannattaa valita uhriksesi?

A) Se rauhallinen kaveri, joka istuu hiljaa pitämässä huolta vain omista asioistaan, vai

2) se kovaääninen urpo, joka myös katsoo oikeudekseen esittää töykeitä kommentteja sivullisille omaksi viihteekseen?

Oikea vastaus on tietenkin 2). Miksikö? No, tullaan siihen kohta.


Kun minä joudun työni puolesta menemään väliin ja toppuuttelemaan näitä pösilöitä, he pöyristyvät ja loukkaantuvat töykeydestäni, koska he eivät itse koe tekevänsä mitään väärää. Kyllähän maailmaan puhetta mahtuu, eikä tosiasioita tarvitse pyydellä anteeksi ja muutenkin Minulla On Oikeus.

Tällaisten asiakkaiden palvelun lopettaminen on heidän kokemansa mielipahan määrästä riippumatta kuitenkin turvallista, koska sen tietää hyvin suurella varmuudella, millainen reaktio sieltä tulee. Se ei juuri koskaan ole "haluatko turpaan?" vaan lähes aina "teen sinusta valituksen!" Niin tämänkertaisessa esimerkkitapauksessammekin.

(Aggressiiviset tyypit ovat oma lukunsa, mutta nyt ei ollut puhe heistä. Heidän riehumisensa lähtee yleensä liikkeelle jostain selkeästä konfliktista, eikä pelkästä vastapuolen naaman miellyttämättömyydestä, kun taas nyt puhutaan tyypeistä, jotka soittavat suutaan pelkästä suunsoiton ilosta.)

Miksi siis kannattaa mieluumin urputtaa toiselle urputtajalle, kuin rauhalliselle ja kohteliaalle tyypille? Siksikö, koska hän ansaitsee sen? Ei, vaan koska se on turvallisempaa.

Kun ihmiset on lapsesta asti kasvatettu siihen, että toisia ei saa lyödä, joillekin saattaa muodostua käsitys, että toisia ei voi lyödä. Tällaiset ihmiset tuntevat olonsa turvalliseksi tilanteessa kuin tilanteessa, ja heidän mielestään riittävän kohteliasta käytöstä on sellainen, jota ei ole missään laki- tai sääntökirjassa erikseen kielletty. Vastaavasti jos he kokevat oikeuksiensa tulleen loukatuiksi, heille ei tule mieleenkään ruveta riehumaan, vaan luontainen reaktio on käskeä jotain auktoriteettia lukemaan vastapuolelle sääntöjä. Sen sijaan ihminen, joka tietää, että silmille pomppiva apina on tarvittaessa mahdollista polkea tonttiin rauhoittumaan, ei itsekään ala pomppia muiden silmille ilman selkeää syytä.

Mietin, että voisikohan tästä vetää joitain kansallisella tasolla päteviä johtopäätöksiä. Sehän nyt on totta, että suomalaisilta on suhteellisen vaikeaa saada turpaan, ja silloinkin tilanteen eskaloituminen kestää yleensä niin kauan, ettei asia tule hitaammallekaan kaverille yllätyksenä. Jotkut tahot toki väittävät suomalaisten olevan erityisen väkivaltaisia, mutta väittäväthän jotkut Maan olevan litteäkin.

Toisaalta tarkemmin ajatellen eivät suomalaiset ole erityisen epäkohteliaitakaan, edes sellaisiin kansoihin verrattuna, joiden edustajilta saa halutessaan turpaan kahta kertaa käskemättä. Hahmottelin mielessäni teoriaa, jonka mukaan yhteiskunnissa ollaan sitä kohteliaampia, mitä väkivaltaisemmin epäkohteliaisuudesta rangaistaan, mutta enpä nyt tiedä.

Ei kai tästä mitään johtopäätöksiä saa. Sen ehkä korkeintaan, että yhteiskunnan rauhallisuus saattaa johtaa pelisilmän surkastumiseen ja itsesuojeluvaiston turtumiseen, jolloin yleinen varovaisuus herpaantuu.

Porstuasta toivotetaan kaikille lukijoille hyvää, rauhallista ja turpaanantamatonta sekä -saamatonta juhannusta. Älkää haastako riitaa, ja jos kumminkin haastatte, älkää ruvetko ulisemaan, jos lennätte anniskelualueelta pihalle. Siinä ei suojella muita teiltä, vaan teitä muilta.

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Vasemmistolainen ympyrä 2: Vastalauseet

Pari tekstiä sitten - tai no, puoli vuotta sitten - kirjoitin mm. vasemmistoliittolaisen kansanedustajan Anna Kontulan tekemästä lakialoitteesta, jolla avattaisiin suomalaiset työmarkkinat kehitysmaalaiselle halpatyövoimalle ja sitä kautta kettuiltaisiin suomalaiselle työväestölle intensiteetillä, jota on yleensä totuttu kuulemaan korkeintaan Kokoomusnuorten idealistisimmilta anarkoaspergereilta.

Nyt asia on noussut uudestaan pinnalle. En nyt ole varma, kuka asian ensin otti puheeksi, mutta ainakin ammattiliittojen keskusjärjestö STTK tuollaista väläytteli puheenjohtajansa suulla. Jussi Halla-aho puolestaan ehdotti saatavuusharkinnan tiukentamista siten, että Suomesta tulisi "Euroopan Japani", eli että työvoiman kysynnän ja tarjonnan kohtaanto-ongelmia pyrittäisiin korjaamaan ensisijaisesti teknologian kehityksellä, eikä neekeriorjuudella halpatyövoiman maahantuonnilla. Kunnianarvoisa kokoomuslainen sisäministerimme Kai Mykkänen reagoi tuohon jotenkin oudosti, ikään kuin se olisi huono tavoite.

Mykkäsen kannanotosta en viitsi kokonaista tekstiä kirjoittaa. Kun Mykkäsen tulokulma on se, että paras tapa houkutella Suomeen kansainvälisiä huippuosaajia on vyöryttää maahan porukkaa, joka ei koulutustasonsa suhteen pärjää edes suomalaiselle rippikoululaiselle, siitä ei kovin pitkää tekstiä tulisi.

Ehkä Mykkänen on lapsena katsonut Power Rangersia ja muistaa ne monet pienet taistelurobotit, jotka voidaan yhdistää yhdeksi suureksi ja vahvaksi taistelurobotiksi, ja perustaa maahanmuuttonäkemyksensä samalle periaatteelle.

Mutta joo. En tiedä, onko STTK omasta mielestään oikeistolainen vai vasemmistolainen, mutta olettaisin, että sitä, kuten AY-porukoita yleensäkin, kiinnostaisi ajaa sellaisia asioita, joiden seurauksena A) suomalaisilla riittäisi töitä vastaisuudessakin ja B) niistä töistä maksettaisiin sen verran, ettei tarvitsisi ottaa ylimääräisiä vapaapäiviä leipäjonoissa seisomiseen.

Ei siitäkään sen enempää. Mieluumin puhun tarveharkinnan poistosta herättämällä taas oman aikaisemman tekstini kuolleista. Vetäkööt Mykkänen, STTK ja muutkin asianosaiset siitä tarvittavat johtopäätökset. No, Mykkästä kokoomuslaisena kaverikapitalistina tämä ei varmaan kiinnosta, ja muutenkin hän vain tekee ja sanoo mitä ylemmiltä tahoilta määrätään, mutta itsensä vasemmistolaisiksi mieltäviä tämä enemmän koskee.

Sain tekstiini ihan hyvin kommentteja, kymmenen omani poislukien. Niissä ei juuri oltu näkemyksistäni eri mieltä. Saattaisi luulla, että perustelin asiani niin hyvin, että kaikki lukijat vakuuttuivat. Totuus kuitenkin taitaa olla, että erimielisiä kyllä löytyy, mutta he eivät käy täällä, tai jos käyvätkin, poistuvat saman tien sanaakaan sanomatta. Joku ystävällinen lukijani linkitti tekstin Reddit-keskustelupalstalle, ja sinne vastalauseitakin ilmaantui.

Käydään nyt sitten ne läpi, ettei minua päästäisi syyttämään vuoropuhelun puutteesta. Ihan ensiksi tällainen kunniamaininta:
Taas muistin miksi en lähtökohtaisesti lue blogeja, tämäkin on jäätävää käppää jossa on taas vähän "funtsittu".
Kiitos. Minäkin olen nykyään sellainen "käppäukko", ettäs tiedätte. Muuten sanoisin, että kai jäätäväkin käppä, jossa on vähän funtsittu, on parempi kuin poliitikkojen viralliset kannanotot, joissa ei ole lainkaan funtsittu?


Sitten ihan hyvä kysymys:
Sinällään minulla ei ole mielipidettä asiasta, mutta miten tarveharkinnan poistaminen polkee palkkoja? Samat TES:ien mukaiset sopimukset sitovat myös heitä ketkä tulevat muualta?
Eli mitä sillä on väliä, pääseekö tänne töihin muualta, kun samoilla säännöillä heitäkin pitää kohdella? Ei kai työehtosopimuksissa ole eritelty kansalaisia ja ulkomaalaisia?

Ei ole ei, mutta kuka noita sopimuksia valvoo? Yleensä rikkomukset tulevat ilmi vasta siinä vaiheessa, kun kaltoinkohdeltu työntekijä itse nostaa asiasta metelin. Suomalaiset työntekijät ovat siitä hyviä/huonoja, että he ovat tarkkoja omista oikeuksistaan ja osaavat esittää vaatimuksia. Ulkomailta, varsinkin köyhemmistä maista, tuleville työntekijöille ei välttämättä tule sellainen mieleen.

Muistan eräänkin kohtuullisen tasokkaan nimeltämainitsemattoman ravintolan, jonka omisti ulkomaalainen herra. Nuori suomalaisnainen haki sinne töihin, ja omistaja tarjosi selvästi TES:iä huonompaa palkkaa. Nainen vastasi, että joko toimitaan TES:in mukaan tai sitten ei ollenkaan. Omistaja hetken kakisteli, että miten tuo likka kehtaa puhua tuohon sävyyn vanhemmalle miehelle, mutta totesi varmaan sitten, että parempi myöntyä kuin ottaa riski, että se menee kertomaan asiasta viranomaisille. Firmassa oli sitten kahdenlaisia työntekijöitä: suomalaisia, joiden ehdot vastasivat TES:iä, ja omistajan sukulaispoikia, joille maksettiin vitonen tunnilta ja joiden työn jälkikin oli sitten sen mukaista.

Sen lisäksi pitää muistaa, etteivät työntekijät pääse sanelemaan työehtosopimuksia omin päin, vaan niistä käydään ankaria neuvotteluja, eikä heillä ole neuvotteluissa muita valtteja kuin "me emme tule töihin noilla ehdoilla". Mitä enemmän työvoimasta on keinotekoista ylitarjontaa, sitä heikommilla työntekijät ovat neuvotteluissa, joten vaikka TES:iä noudatettaisiinkin tarkalleen, ilman tarveharkintaa sen ehdot olisivat huonommat kuin tarveharkinnan kanssa.


Viidestä vastalauseesta loput kolme keskittyivät huomauttamaan, että se, että pari vasemmistolaista flirttailee riistokapitalismin kanssa, ei vielä tarkoita, että asiasta voisi vetää koko vasemmistoa koskevia johtopäätöksiä.
Ei ollut vasemmistoliiton projekti.
Kontula oli yksi niistä aloitteen laatijista yhdessä Vartiaisen (kok), Rehn-Kiven (rkp), Karin (vihr) ja Tuppuraisen (sdp) kanssa.
Yksittäisen jäsenen aloite ei ole sama asia kuin puolueen ajama asia. Kukin edustaja on vapaa ehdottamaan ja laatimaan mitä haluaa.
Lisäksi puolueena vasemmistoliitto ei aja saatavuusharkinnan poistoa.
Toisin kuin kokoomus.
Tähän joku muu linkittikin Hesarin vaalikoneen tulospalvelun viime eduskuntavaaleista Vasemmistoliiton osalta, ja siitä näemme, että 42 %, eli lähes puolet eduskuntaan päässeistä vasemmistoliittolaisista, kannattaa tarveharkinnan poistoa. Sekään ei tietysti tarkoita vielä, että puolue ajaisi sitä, joten jatketaan eteenpäin.
2/12 Vasemmistoliiton edustajasta on allekirjoittanut kyseisen aloitteen. Sellaista "täysillä palkkapoljennan ajamista vasureilta" se.
Tällä logiikalla varmaan perussuomalaiset ajoivat täysillä samaa sukupuolta olevien avioliittoa, koska 3/38 (PS:n ja SiTun ollessa vielä samaa ryhmää) äänesti sen puolesta.
Tuo on siinä mielessä huono vertaus, että persut eivät ole rakentaneet imagoaan homovastaisuuden varaan, ja vaikka olisivatkin, homoliittojen salliminen ei vaikuta konkreettisesti persujen äänestäjäkunnan elämään.

Osuvampi vertaus olisi sellainen, että joku persu tekisi aloitteen vaikka maahanmuuttajien rekrytointipisteiden perustamisesta Somaliaan. Tai joku vihreä ehdottaisi piristysruisketta teollisuudelle hyödyntämällä valtion mailla olevat luonnonvarat avolouhinnalla. Tai joku keskustalainen ehdottaisi Suomen infrastruktuurin tehostamista pakkosijoittamalla koko maan väestön Helsingin keskustaan rakennettaviin hongkongilaistyylisiin tornitalokomplekseihin. Todennäköistä olisi, ettei tuollaisia tyyppejä kauaa puolueessa katseltaisi, eivätkä heidän toverinsa selittelisi, että "niin mutta". Eikä kyseistä tyyppiä ainakaan äänestettäisi eduskuntaan enää seuraavaksi kaudeksi. Kuten eräskin kommentoija vastasi:
Jos Kokoomuslainen ajaisi kommunismia niin kauankohan olisi puolueessa? Petturi on petturi. Villat pois ja susi takaisin metsään.
Sitten vielä:
Mikä on tällaisten tekstien ongelma? Tekstistä: 
Vasemmistopuolueet ottavat 
[Vasemmistopuolueet] ovat tietysti sitä mieltä 
[Vasemmistopuolueet] ovat sitä mieltä 
vasemmistomme tiesi 
vihreät poliitikot jaksavat [...] copypasteilla 
[Vasemmiston toimesta] ollaan vaadittu 
Käytännössä vasemmisto siis vaatii 
vasemmistolle on itseisarvoisen tärkeää 
Voidaan siis todeta, että vasemmiston mielestä 
Vasemmisto [...] osoittaa kaipaavansa 
vasemmistolaiset eivät yksinkertaisesti kykene
Joo, kyllä, olin epäreilu ja epätarkka yleistäessäni muutaman henkilön toilailut koko porukkaa koskemaan. Vai olinko sittenkään? Nythän oleellista ei ole se, mitä Kontula sanoi, vaan se, mitä puolue ja toverit sanoivat. Puheenjohtaja Li Andersson oli sitä mieltä, että puolueella ei ole asiaan virallista kantaa. Itse tulkitsen tuon niin, että jos puolue ei vastusta työehtojen alasajoa, ei sillä ole mitään sitä vastaankaan.

Lisäksi se, että tällaisia tyyppejä on vasemmiston kärkipaikoilla edes muutamia yksilöitä, on häkellyttävän paljon. Eikä se tunnu ketään häiritsevän, koska heidät otetaan listoille ja äänestetään valtaan kerta toisensa jälkeen.

Kirjoitukseni tarkoitus ei muutenkaan ollut irvailla vasemmistolle yksittäisestä aivopierusta, koska kyllä niitä tulee kaikille. Enemmänkin halusin kiinnittää huomiota trendiin. Vasemmalta väläytellään nykyään riistokapitalismia paljon useammin kuin oikealta kommunistidiktatuuria. On ihan paikkansapitävää sanoa, että "eivät kaikki vasemmistolaiset", mutta sitä vain ihmettelen, että ne muutkaan eivät tunnu näkevän tässä asiassa mitään kummallista.

Ei kun hetkinen. Juuri saamamme tiedon mukaan nykyään kokoomusnuorissakin vaikuttaa tällainen henkilö:


Voi jumalauta nyt taas. Antaa olla, unohtakaa koko juttu. Onneksi on vapaapäivä, voi ottaa viskiä. Johnnie Walkerin double black labeliä. Ja ensi kerralla puhutaan sitten jostain ihan muusta kuin vasemmistolaisista tai ylipäätäänkään politiikasta.

lauantai 5. toukokuuta 2018

Ihmisten rahoista ja valtion rahoista

Useimmissa maailman maissa on tapana kinastella siitä, pitäisikö maan johdossa olla oikeistolaisia vai vasemmistolaisia. Tämä väittely voi olla hyvinkin kärkevää ja pahimmissa tapauksissa johtaa vuosikymmeniä kestäviin aseellisiin dialogeihin. Joskus sata vuotta sitten Suomikin oli tällainen maa.

Nykyään Suomi on kuitenkin eronnut tuosta kerhosta ja seurannut omia polkujaan. Nykyään täällä kinastellaan siitä, onko maan johdossa jo nyt oikeistolaisia vai vasemmistolaisia. Monien mielestä Sipilän hallitus on ottanut oppinsa suoraan Karl Marxilta, monien muiden mielestä taas Ayn Randilta.

En osaa itsekään vastata tuohon, mutta sentään vähän aikaa sitten tajusin, mikä on vasemmistolaisen ja oikeistolaisen perimmäinen ero, ja totesin itsekin olevani oikeistolainen. Vaikka olenkin täällä blogissani usein pilkannut vasemmistolaisia aika ankarastikin, en silti ole koskaan mieltänyt itseäni oikeistolaiseksi, vaan ennemminkin keskustalaiseksi. Ihmiset on kuitenkin mahdollista jakaa kylmästi kahteen kategoriaan, eikä jako riipu siitä, mitä mieltä on mistään yksittäisistä kysymyksistä.


Esimerkiksi, on kiva, että verovaroista annetaan työttömille siedettävään elämään riittävä sosiaaliturva, koska vaikka siitä luopuminen helpottaisikin veronmaksajien verotaakkaa, tuskin he sitäkään arvostaisivat, että säästyneet rahat pitäisi käyttää sähköaitoihin ja aseistettuihin vartijoihin. Toisaalta sosiaalitukia on mahdollista vastustaa vasemmistolaisestakin näkökulmasta toteamalla, että sen, joka ei töitä tee, ei syömänkään pidä.

Toiseksi, verovaroista kustannettu koulutus on kiva juttu, koska jos koulutus annetaan niille, joilla on päätä, eikä niille, joilla on rahaa, käyttämättä jää paljon vähemmän potentiaalia ja yhteiskunnan taso parantuu monella tavalla kansalaisten tason parantuessa. Toisaalta julkista koulutusta voi vastustaa vasemmistolaisestakin näkökulmasta toteamalla, että ei duunari tarvitse mitään maisterin papereita pellon kuokkimiseen ja muutenkin tyhmemmät kansalaiset ovat vähemmän kärkkäitä nousemaan järjestelmää vastaan.

Tosiaan, vasemmistolaisuus tai oikeistolaisuus ei riipu yksittäisistä mielipiteistä. Mutta mistäs sitten? Jokin aika sitten blogistikollegani Kumitonttu pohdiskeli sosialistista psykologiaa käsittelevässä kirjoituksessaan, että:
Sosialistina miettisin, onko minulla oikeus ottaa keneltäkään muulta rahaa vastoin tämän tahtoa.
Kuten hänen blogissaan kommentoin, tämän kysymyksen perusongelma on, että vasemmistolaiset eivät edes tunne käsitettä "muiden rahat", vaan heille kaikki raha on yhteiskunnan rahaa. Heidän mielestään verotus ei toimi niin, että kansalaiset maksavat valtiolle osan omista rahoistaan, vaan niin, että valtio jättää ottamatta heiltä osan omista rahoistaan.

Tästä näkökulmasta on tietysti väärin, että on tuloeroja, koska sehän tarkoittaa, että jotkut saavat omaan käyttöönsä suuremman osan yhteisistä rahoista kuin muut. Sekään ei riitä tuloerojen perusteeksi, että jotkut tuottavat yhteiskuntaan enemmän lisäarvoa kuin muut, koska juuri siksihän yhteiskuntaa rakennetaan, ettei kenenkään tarvitsisi tulla toimeen omillaan. Kumitontun kysymys ei siis herätä vasemmistolaisessa mitään itsetutkiskelua, vaan vain äkäisen vastakysymyksen: "Mikä oikeus sinulla on ottaa enemmän kuin muut?"

Tämän myötä meillä onkin sitten mm. yhdyskuntasuunnittelun professoreita, joiden mielestä esim. se, että omistusasunnosta ei tarvitse maksaa veroa, on "hyväosaisten tukemista":


Eli siis raha, joka jää tilittämättä verottajalle, ei ole ihmisen omaa rahaa, vaan "yhteiskunnalle saamatta jäävää tuloa". Selvä.

Johtopäätös rautalangasta: oikeistolaisen mielestä kaikki raha on jonkun ihmisen tai muun yksityisen tahon omaisuutta, josta annetaan osa yhteiskunnan käyttöön; kun taas vasemmistolaisen mielestä kaikki raha on yhteiskunnan rahaa, josta annetaan osa ihmisten käyttöön.

Niinpä aina, kun mietitään uusia julkisia rahareikiä, ensimmäinen kysymys oikeistolaisen mielessä on, että onko tästä veronmaksajille jotain sellaista hyötyä, jolla asia voidaan heille perustella ja oikeuttaa. Vasemmistolaisilla taas on usein kiusaus vaatia yhteiskunnalta asioita oikeuksiin vedoten ilman sen kummempia perusteluja, ja veronmaksajille ei ainakaan tarvitse perustella mitään, koska hekin syövät valtion kädestä ihan samoin kuin kaikki muutkin.

Tuo nyt on vielä aika maltillista. Tuollaisten riitojen kanssa voidaan kyllä vielä käydä rakentavaa yhteiskunnallista keskustelua. Mutta sitten meillä on hardcorempia vaihtoehtoekonomisteja, jotka väläyttelevät tällaisia:

Minkä takia ylipäänsä pitää verottaa, kun rahaa voi vaan tehdä lisää tarpeen ja halun mukaan?

Aijai. Nyt minun on pakko paljastaa teille eräs salaisuus. Nimittäin se, että rahaa ei oikeasti ole olemassa.

Tarkoitan, että yksi euro tai dollari ei ole mikään konkreettinen ja itseisarvollinen objekti yhtään sen enempää kuin vaikka metri, tunti tai celciusastekaan. Raha on pelkkä mittajärjestelmä, jolla mitataan talousalueellaan liikkuvien tuotteiden ja palvelujen arvoa. Rahan arvo siis riippuu siitä, mitä sillä voi ostaa, eikä toisin päin.

Jos minä piirrän mittanauhaan metrin kohdalle kakkosen, ei se tarkoita, että yhtäkkiä kaikkien muiden päälaet yltävät minua vain rintakarvoituksiin. Se tarkoittaa vain, että minun mittanauhassani on lyhyemmät metrit kuin muilla. Jos minä piirrän kelloon ylimääräisiä tuntiviivoja, ei se tarkoita, että saisin laskutettua työvuorosta enemmän tunteja kuin työkaverini. Se tarkoittaa vain, että kellostani ei enää näe, mitä aikaa muut elävät. Ja jos minä vaihdan lämpömittarini kelvin-asteikolle, ei se tarkoita, että voin paistaa ruokaa viemällä sen parvekkeelle, vaikka mittari näyttääkin melkein kolmeasataa.

Samalla periaatteella valtio voi kyllä painaa lisää rahaa, mutta kun se ei lisää rahalla ostettavien tuotteiden määrää, siitä seuraa vain se, että jatkossa saman tuotteen ostamiseen tarvitaan enemmän rahaa.

Olipas sekava selitys. Yritetään uudestaan. Jos minulla on lompakossa 50 €:n seteli, ei se paperinpala minua kylläisenä pidä, vaan oleellisempaa on, että voin vaihtaa sen viikon ruokiin. Jos Euroopan Keskuspankki päättää kymmenkertaistaa liikkeellä olevien eurojen määrän painamalla seteleihin yhden nollan lisää, siitä ei seuraa se, että saan uudella 500 €:n setelillä ostettua kymmenen viikon ruuat, koska ei se kaupan hyllyillä oleva tavara kymmenkertaistu. Siitä seuraa vain se, että sitten kaupoilla on varaa laskuttaa samasta ruokamäärästä kymmenen kertaa enemmän, koska ihmisillä on enemmän rahaa, ja niinpä saan uudella hienolla 500 €:n setelilläni edelleen vain yhden viikon ruuat. Sen lisäksi se vanha 50 €:n seteli, joka minulla on säästössä ja jolla vasta vähän aikaa sitten olisin saanut viikon ruuat, ei enää riitä edes yhden päivän ruokiin.

Eikä asia muutu miksikään, vaikka nollia painettaisiin lisää kuinka paljon tahansa. Ihmisten säästöt vain sulavat olemattomiin ja pankit lakkaavat antamasta lainaa, jolloin kaikesta pitkäjänteisestä taloudellisesta suunnittelusta tulee järjetöntä ja mahdotonta.

Joo, valtio voi periaatteessa kasvattaa omaa suhteellista varallisuuttaan kansalaisiinsa nähden painamalla lisää rahaa, mutta niin tehdessään se ei luo lisää varallisuutta, vaan ainoastaan köyhdyttää kansalaisia alentamalla heidän rahojensa arvoa. Tällä tavalla ei saa budjettia tasapainoon, vaan jos tälle linjalle lähdetään, sama juttu pitää tehdä uudestaan ja uudestaan, kunnes setelit hyvin äkkiä näyttävät tältä:

Tällä ei aikoinaan saanut ostettua edes linja-autolippua.

Sain siskolta tämän joskus joululahjaksi. Monetalla on tuollainen keräilysarja "miljonäärikerho", jossa myydään yli miljoonan nimellisarvoisia seteleitä maailman eri perslävistä taloudellisesti haasteellisista maista.

Vuonna 1980 käyttöön otettu Zimbabwen dollari vastasi alun perin arvoltaan USA:n dollaria. Vuoteen 2009 mennessä rahan arvo oli sohellettu jo niin sekaisin, että katsottiin parhaaksi luopua omasta valuutasta kokonaan, eikä Zimbabwen dollareilla olekaan enää muuta kuin keräilyarvoa. Siinä välissä suoritettiin kolme valuuttauudistusta, joissa seteleistä tiputettiin nollia pois, eikä edes tuo ylläoleva seteli kerro koko totuutta; yksi tuon setelin dollari vastaa kymmentä biljoonaa alkuperäistä dollaria, ja siihen aikaan, kun Zimbabwen dollari lakkautettiin pian tuon setelin painatuksen jälkeen, yksi USA:n dollari vastasi arvoltaan 2 621 984 228 675 650 147 435 579 309 984 228 Zimbabwen dollaria.

Seuraavaksi tulee mieleen, että "no eikö hintojen nostamista vaan voisi kieltää?" Joo, voi. Mutta kun sekään ei lisää ostettavien tavaroiden määrää, käy niin, että kauppojen hyllyt ostetaan äkkiä tyhjiksi, eikä tavaraa saa enää muualta kuin laittomista mustista pörsseistä, joissa siitä saakin pulittaa vielä paljon enemmän.


Yhteenveto. Opimme, että 1) varallisuus ei ole sitä, että on paljon rahaa, vaan sitä, että on paljon asioita, mitä sillä rahalla saa ostettua, eikä niitä saa millään painokoneilla monistettua.

Opimme, että 2) oikeistolaiset puhuvat ihmisten rahoista, kun taas vasemmistolaiset puhuvat valtion/yhteiskunnan rahoista. Tämä ei ole mikään neutraali näkemysero, vaan oikeistolaiset ovat tässä(kin) asiassa oikeassa. Yhteiskunta kun luo suhteellisen vähän varallisuutta, ja suurimman osan varallisuudesta luovat yksityiset ihmiset, eivätkä he tee sitä siksi, että yhteiskunta saisi lisää jaettavaa, vaan ihan vaan omaksi henkilökohtaiseksi elannokseen.

Opimme, että 3) valtion pitää edelleen kerätä tulonsa kansalaisilta ja mitoittaa menonsa kerättyjen varojen mukaan. Valtiolla on periaatteessa kyky yrittää luovempiakin rikastumiskeinoja, mutta niistä käytännössä aina seuraa ennemmin tai myöhemmin kansalaisten perseen aukeaminen, vaikka valtionvarainministeri voisikin tyytyväisenä myhäillä, että onhan meillä budjetissa isoja numeroita.

Lakatkaa mystifioimasta rahaa, niin oikeistolaiset kuin vasemmistolaisetkin. Se on vain maksuväline. Asioiden vaihtoarvon symboli ja mittari. Ettei tarvitsisi miettiä, montako perunasäkkiä pitää ottaa mukaan televisiokauppaan ja montako televisiota autokauppaan.