perjantai 28. helmikuuta 2014

Kauneimmat TV-tähtöset

Nyt on muutamana kertana tullut kommenttiosiossa puheeksi TV-sarjat ja niiden kauniit näyttelijättäret, joten yleisön pyynnöstä aion nyt koota listan omasta mielestäni mieleenpainuvimmista kaunottarista. Yleensähän (amerikkalaisissa) TV-sarjoissa ei epäviehättäviä naisia olekaan, mutta nämä ovat sellaisia, jotka tekevät itse ohjelmasta entistäkin kiinnostavamman ihan vain olemalla mukana. Keskityn vain televisioon, koska jos ottaisin laulajat ja muut sekalaiset julkkikset mukaan, lista voisi paisua holtittomasti. Pyrin ottamaan mukaan noin kymmenen, mutta katsotaan nyt, montako mieleen juolahtaa. En edes yritä saada aikaan mitään paremmuusjärjestystä.

Joskus tuli aiheesta puhetta emännän kanssa. Hänen listastaan löytyi niitä tavallisia Brad Pittiä ja George Clooneytä ja mitä näitä nyt on, keistä kaikki naiset tykkäävät. Minun makuni oli hänen mielestään jotenkin epätavallisempi, mutta ei anneta sen häiritä.

Ensimmäisenä tulee mieleen Amy Acker, joka aiemmin näytteli sellaisissa mestariteoksissa kuin Angel ja Dollhouse, ja tätä nykyä riehuu pääpahiksena Kohteessa.


Sinänsä tuollainen koiranpentusilmäinen tyttönen on jännä valinta roiston rooliin, mutta ehkä ajatus onkin juuri siinä, että ulkonäkö hämää.

Seuraavaksi Summer Glau, jokaisen nörttiäidin unelmaminiä. Hän näytteli autistista, täydelliseksi tappokoneeksi aivopestyä teinityttöä erinomaisessa ja valitettavan lyhyeen loppuneessa Fireflyssä...


...josta hän siirtyi Terminator: Sarah Connor Chroniclesiin esittämään sosiaalisesti täysin kyvytöntä teinityttöä, joka oli ihan kirjaimellisesti tappokone. Todellinen luonnenäyttelijä siis. Kuvaa etsiessäni huomasin suureksi riemukseni, että hän liittyy Arrowin näyttelijäkaartiin kakkoskaudella.

Kun nyt tuli Fireflystä puhe, siinä oli toinenkin ihastuttava nainen, nimittäin avaruusaluksen mekaanikkoa näytellyt Jewel Staite.


Huomasin, että hänhän näytteli myös Stargate: Atlantiksessa. Onko sitä edes näytetty Suomessa? Jos ei, niin miksi ei?

Ettei mene liian brunettipainoiseksi, täytyy mainita Sarah Michelle Gellar, Buffy, vampyyrintappajan pääosan esittäjä. Buffyn jälkeen hän yritti siirtyä elokuviin, mutta ilmeisesti kovin valtavaa menestystä ei tullut, ja hän on palaillut televisioon, mutta ei mihinkään sellaiseen sarjaan, jonka tuntisin. Harmi.


Onkohan sattumaa, että kaikki yllä mainitsemani näyttelijättäret ovat tulleet tutuiksi Joss Whedonin sarjoista? Ilmeisesti sen lisäksi, että hän on aikamme nerokkain tuottaja, hän myös ymmärtää naiskauneutta. En maltakaan odottaa, että hänen uusi tuotoksensa S.H.I.E.L.D. Agentit alkaa.

Ai niin, kun Stargate: Atlantis tuli mainittua, käsitelkäämme myös normaali Tähtiportti. Blogistikollegani Yrjöperskeles pyysi minua mainitsemaan Amanda Tappingin, joka sittemmin näytteli Sanctuaryssa ja näköjään Supernaturalissakin.


Tähtiportissa en kiinnittänyt häneen niin paljoa huomiota kahdesta syystä: ensinnäkin siinä hänellä nähty poikatukka ei korostanut hänen piirteitään läheskään yhtä nätisti kuin nuo Sanctuaryn tummat kiharat, ja toiseksi hän jäi niin pahasti erään toisen sarjassa nähdyn kaunottaren varjoon:


Kyseessä on tietysti tukikohdan lääkäriä, tohtori Fraiseria näytellyt Teryl Rothery.

Nuorempaa polvea listallani edustaa Willa Holland, joka bimboilee Arrowin päähenkilön känniääliönä pikkusiskona.


Ollut kuulemma Gossip Girlissäkin.

Samaa ikäluokkaa edustaa Spencer Locke, jonka muistan pienehköstä sivuroolista Puumanaisessa. Erityisesti pyydän kiinnittämään huomiota seksikkäisiin kulmakarvoihin.


Toistaiseksi hänellä on takanaan lähinnä jakson tai parin esiintymisiä sarjoissa tai pieniä sivurooleja TV-elokuvissa (ja parissa Resident Evilissä), mutta kyllä tuolla lärvillä voi odottaa kirkasta tulevaisuutta.

Sitten True Bloodin vampyyrityttö Deborah Ann Woll.


Punapäitä on muutenkin aivan liian vähän.

Lopuksi vielä Miehenpuolikkaissa kärttyisää ja hankalasti miellytettävää ex-vaimoa näyttelevä Marin Hinkle.


Hän oli mielestäni aika huono valinta kyseiseen rooliin. Hahmon entisen miehen, Alanin luonteeseen kuului lähes täydellinen saamattomuus naisrintamalla, ja siksi tuonnäköinen entinen vaimo vaikutti ristiriitaiselta. Tai no joo, kyllähän komediasarjoissa kuuluukin olla outoja ristiriitoja, joista voi sitten repiä huumoria.

Kaipa tässä oli jo riittävästi. Muutamia muita, joita harkitsin, mutta jotka kuitenkin jäivät listalta pois, olivat Fireflyn Morena Baccarin, Dark Angelin Jessica Alba, Heroesin Hayden Panettiere, Viikinkien Katheryn Winnick, Seinfeldin Julia Louis-Dreyfus, Client Listin Jennifer Love Hewitt ja Babylon 5:n Patricia Tallman. Lisäksi kunniamaininta Nikitan Maggie Q:lle television timmeimmästä kropasta.

Tähtiporttikuvia etsiessäni törmäsin muuten masentavaan kuvaan:


MacGyver on päässyt pahasti rupsahtamaan. Mihin tässä maailmassa voi enää luottaa?

maanantai 24. helmikuuta 2014

Pölvästiikka pääaineena

Yliopisto on jännä paikka, ja humanistinen tiedekunta varsinkin. En ole vielä varma, hakeutuuko sinne nimenomaan väestön hörhöosuus älykkyystasosta riippumatta, vai onko luentosaleissa esim. homevaurioita, jotka aiheuttavat opiskelijoissa henkisiä komplikaatioita. Joka tapauksessa paikka on jonkinlainen vihervasemmistolainen alitodellisuuskupla, jossa on helppo tehdä kauniita teorioita maailman parantamiseksi todellisuuden häiritsemättä, koska se on melko vähäisessä kontaktissa reaalimaailman kanssa. Tietenkin asia vaihtelee tiedekunnittain, mutta kuvaavaa on, että kun opiskelijajärjestön edustajistovaaleissa kaikilla poliittisilla puolueilla on omat opiskelijaryhmänsä ja ehdokaslistansa, niin vihreillä ehdokkaita on kymmenittäin ja vasemmistoliitollakin melkoisesti, kun taas persuilla oli viimeksi vain kolme.

Luonnollisesti siis Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan oma lehti, omaperäisesti nimetty Ylioppilaslehti, saa vihervasemmistolaisen tiedostamisen tasollaan Helsingin Sanomat näyttämään Kiljuskinien Sanomilta. Kyseessä on sama lehti - jos joku vielä muistaa - johon vuosi sitten pari tyttöä kirjoitti reportaasin siitä, kuinka olivat paskantaneet housuun linja-autossa tarkkaillakseen ihmisten reaktioita. Muualla mediassa tapaus kirvoitti kärkeviä kannanottoja siitä, kuinka tytöt ovat urheita feministisen emansipaation taistelijoita, ja heidän moittijansa ovat vain vanhoja äijiä, joita pelottaa tasa-arvo ja harmittaa, ettei julkisiin kulkuvälineisiin ulostaminen ole enää heidän yksinoikeutensa. Mutta tuo on jo vanha juttu, eikä ollut tarkoitus puhua siitä.

Kyseisen ylioppilaskunnan jäsenenä minulle tulee kyseinen lehti, ja joskus sitä tulee selailtua ihan huumorimielessä. Tällä kertaa ajattelin tajoilla omillekin lukijoilleni vähän maistiaisia siitä, mikä ylioppilaita puhuttaa.

1. Sirkkoja au chocolat
Farmasiaa Itä-Suomen yliopistossa opiskeleva Janhonen, 25, syö erilaisia hyönteisiä: jättijauhomatoja, pieniä jauhomatoja, kulkusirkkoja ja kenttäsirkkoja.
Minä olen avomielisin ihminen, jonka tiedän. Olen suurella todennäköisyydellä avomielisin ihminen, jonka sinäkään tiedät. Siksi minulle ei tuota mitään ongelmia hyväksyä sitä, että joku on päättänyt ruveta syömään ötököitä muutenkin kuin osana moottoripyöräilyharrastusta. Voisin jopa pyytää maistiaisia.

Äitikin aina opetti, että kaikkea pitää maistaa. 
Mitään halpaa herkkua ne eivät ole: esimerkiksi 15 kulkusirkkaa maksaa 7,90 euroa. Siksi Janhonen syö niitä vain noin kerran kuussa. Silloin hän panee ne ensin pakkaseen vartiksi – se on ötököille armollisin tapa kuolla.
Ai jaa... Hinta/laatu-suhteen periaatetta noudattaen täytynee edelleen pysyä sikanaudassa. Mutta maistuvatko nuo paremmilta, vai miksi Janhonen haluaa syödä niitä?
Ajatus hyönteisten syömisestä syntyi kaksi vuotta sitten, kun hän näki tv-ohjelman aiheesta. Janhonen ymmärsi, että ötököiden olisi ilmestyttävä hänen ruokalautaselleen – ne ovat terveellistä ja ekologista ruokaa, ilmastoystävällisempi ja eettisempi vaihtoehto lihalle.
En tiedä, millaisia ekologisia vaikutuksia olisi sillä, jos kulkusirkkoja alettaisiin kasvattamaan teollisessa mittakaavassa samoja tonnimääriä kuin nykyään lihakarjaa, joten en nyt kommentoi sitä. Voi olla, ettei niistä tulisi metaania ilmakehää pilaamaan, mutta toisaalta niitä voisi päästä silloin tällöin karkuun kaluamaan lähiympäristön pellot sängeksi. Enemmän kiinnitän huomiota tuohon eettisyyteen. Vegaanithan perustelevat valintaansa sillä, että on väärin tappaa viattomia eläimiä ihan vain ihmisten ravinnontarpeen tyydyttämiseen, kun pavut ja linssitkin on keksitty.

Ennen yliopistolle tuloa opiskelin kauan TKK:lla, tuossa nykyään Aalto-yliopistoksi muutetussa paikassa, jossa ituhipit olivat paljon harvinaisempi näky. Katsotaanpas, jos muistaisin vielä jotain matematiikasta.

Lehmästä saa karkeasti arvioiden 200 kg lihaa (kiitokset Ghettomaksajalle tarkennuksesta). Jos ajatellaan, että perusannoksessa on lihaa 200 g, yhdestä lehmästä saa 1000 annosta, tai kääntäen yhdellä aterialla tulee syötyä 0,001 lehmää. En tiedä, kuinka suuria Janhosen syömät kulkusirkat ovat, mutta oletan, että hän syö kaikki 15 yhdessä ateriassa. Siispä siinä ajassa, kun hän olisi saanut syötyä yhden lehmän, hän on tullut syöneeksi 15 000 kulkusirkkaa.

Koska tuo on kuulemma eettisempi valinta, lehmän henki on siis enemmän kuin 15 000 kertaa arvokkaampi kuin kulkusirkan henki.

Miten näin voi olla? Eivätkö lihastakieltäytyjät ajattele aina asioita loppuun asti? Vai onko kyse vain siitä, että lehmän tappaminen on enemmän väärin kuin kulkusirkan, koska lehmä on söpömpi?

2. Pariskunta BJ

Ruotsalainen Bengt ei oikein tiedä, onko mies vai nainen vai homo vai transu vai mikä. Hän ei edes halua tietää, koska hänen mielestään moiset luokitukset ovat turhia ja keinotekoisia. Ymmärrettävästi hänen lapsuutensa oli hankala, koska tuli turpaan, jos jääkiekko ja tissit eivät kiinnostaneet, ja siispä hän muuttikin Tukholmaan opiskelemaan heti kynnelle kyettyään. Koska hän itse oli ujo, hän kehitti itselleen kärttyisän naispuolisen sivupersoonan, jolle ulkoisti vihantunteet. Ei ihme, jos sukupuoli-identiteetti on hukassa.
Yliopistossa Källman viehättyi feministiteo­reetikko Judith Butlerin kirjoituksista, joiden mukaan sukupuoli on sosiaalinen rakennelma: sillä on merkitystä vain, koska annamme sille merkityksen.
Hän on ajankohtainen siksi, koska sukupuolineutraali avioliitto on pitkästä aikaa tapetilla. Nykyään sille on keksitty uusi, entistä tunteitaherättävämpi ja propagandistisempi nimi: "tasa-arvoinen" avioliitto. Ei nyt kuitenkaan harhauduta puhumaan tuosta. Bengt ei nimestä riippumatta moista kannata:
Häntä esimerkiksi ärsyttää, että homot taistelevat oikeudestaan mennä naimisiin. Hä­nestä kyseessä on heteronormi, joka pitäisi en­nemmin poistaa kokonaan.
On kaikin puolin perseestä, jos joku saa turpaansa siksi, ettei suostu noudattamaan ulkopuolisten sanelemia kriteereitä siitä, millainen tosimiehen pitää olla tai miten elämäänsä pitää elää. Sympatiani siis Bengtille. Siitä huolimatta todettakoon, että vaikka lesbot feministit kovasti vastaan hangoittelevatkin, yhteiskunta nyt vain on heteronormatiivinen, eikä sille mitään voi. Koska kansasta vain pari prosenttia ei ole heteroita, on kohtuullista olettaa tuntematon henkilö heteroksi kunnes toisin todistetaan.

Jos sitten avioliittolakia uudistetaan näiden parin prosentin eduksi tavalla, joka ei vaikuta enemmistön elämään mitenkään, aivan sama. Jos taas koko systeemi pitää heittää romukoppaan siksi, koska tuosta parista prosentista löytyy pari prosenttia sellaisia, jotka eivät oikein tiedä, miten systeemi hyödyttäisi heitä, ei ole mikään ihme, jos asiaa pohtiva ministeri lähtee tupakkatauolle miettimään, olisiko sittenkin saanut olla tekemisissä järkevämpien ihmisten kanssa, jos olisi pysynyt ala-asteen luokanopettajana.

3. Pelottava vieras

Mikään edistyksellinen ja tiedostava julkaisu ei olisi täydellinen ilman artikkelia, jossa puolustetaan monikulttuurisuutta eli maahanmuuttoa eli nimenomaan somalien maahanmuuttoa. Artikkelissa käydään huolellisesti perusasiat läpi:

- Maahanmuuttoa vastustetaan lähinnä siksi, koska tuntematon pelottaa.
- Suomen somalit ovat EU:n syrjityin maahanmuuttajaryhmä.
- Suomeen on ennenkin otettu pakolaisia, nimittäin Karjalan evakkoja.
   - Evakkoja ryssiteltiin ja kohdeltiin muutenkin huonosti, joten suomalaiset ovat ennenkin olleet rasisteja.
- ”Olisi hyvä jos ihmiset, joiden kanssa asumme, lakkaisivat käyttämästä fraasia ’maassa maan tavalla’, jolla he tarkoittavat sitä, että ihmisen pitäisi luopua uskonnostaan ja totella lakeja ja elää maan tapojen mukaisesti," sanoo joku somali.
- "Totuus on se, että kaikki haluavat tehdä työtä ja elää hyvin," jatkaa em. somali somaleista.
- Karjalaiset eivät saaneet nurkua rasismista, vaan piti olla reipas ja kiitollinen, ja samaa vaaditaan nykyisiltäkin maahanmuuttajilta, eikä sellainen ole kohtuullista.
Elias Huurinainen on uskonnostaan ylpeä:”Minusta ortodoksit ovat ansaitusti hyvin arvostetussa asemassa. Arvostusta ei ole saavutettu ilman uhrauksia.”
Ehkä somalit voivat sanoa samoin vuosikymmenien päästä ja neuvoa niitä, jotka ovat silloin uusia. Sillä uusia tulee: vuoteen 2030 mennessä joka viidennen helsinkiläisen arvioidaan puhuvan jotakin vierasta kieltä äidinkielenään.
Olen pettynyt. Tietenkin oletin tällaisia tekstejä löytyvän Ylioppilaslehdestä, mutta olisin toivonut akateemisuudellaan ylpeilevän tahon pystyvän keksimään aiheesta jotain tuorettakin; tällaisenaan se muistuttaa yläasteen ainekirjoitusta tai Hesarin kolumnia.


4. Maisterin mielipiteet

Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Joulukuisessa pääkirjoituksessa käsitellään erittäin osuvasti mediassa esiintyviä tutkijoita ja asiantuntijoita, joilta pyydetään kommentteja milloin mihinkin puhuttavaan aiheeseen.
Kun tapahtuu jotain uutisarvoista, kommentaattorin numeron tallennus toimittajan kännykkään tapahtuu näin: toimittaja etsii tittelin perusteella sopivan kuuloisen tutkijan ja panee tämän selvittämään, mikä kulloisenkin sekoilun laajempi yhteiskunnallinen merkitys on.
Tutkija vastaa jotain. Yleensä vastaus ei kerro tapahtuneesta vaan esittelee vastaajan lukeneisuutta. Eihän muutaman tunnin varoitusajalla pysty selvittämään, mitä kukakin milläkin tarkoittaa: vielä ei olla yksimielisiä edes siitä, oliko Mannerheim fasisti vai kansallissankari.
Sitten käykin ilmi, ettei lukeminen ole ainoa asia, mitä tutkijat tekevät. He saattavat olla myös sitoutumattoman vasemmiston jäseniä tai esimerkiksi Johan Bäckman.
Minä olisin toivonut, että Eranti olisi ollut sitoutumattoman vasemmiston jäsenenä mukana järjestämässä Kiakkovierasjuhlia. Silloin hänen kommenttinsa olisivat olleet oikeasti kiinnostavia. Nyt ne olivat vain mielipiteitä ihmiseltä, jolla on valtiotieteen maisterin tutkinto.
Eipä tuohon ole enää mitään lisättävää.

Vielä loppukevennys. Tämä ei ole Ylioppilaslehdestä vaan Hesarista, mutta tunnetusti nykytaide on opiskelijapiirien sydämiä lähellä:

5. Siivooja ei erottanut nykytaidetta roskasta – heitti pois
Siivooja oli luullut, että teokset olivat roskia, jotka olivat jääneet lattialle näyttelyn pystyttäjiltä. Teosten oli tarkoitus olla esillä keskiviikkona Barin kaupungissa avautuneessa taidenäyttelyssä.
Toisen teoksen osana oli ollut lattialle leviteltyjä keksinpaloja, mutta siivooja antoi ne kaupungin puhtaanapitolaitoksen miesten matkaan.
Ei kai tuo nyt niin paha ole. Siivooja hakee Lidlistä keksipaketin alle eurolla ja levittelee uudet murut tilalle. Vai?
Siivousfirman vakuutus kattaa siivoojan vahingosta koituneen laskun. Vahingon laajuus arvioitiin 10 000 euron arvoiseksi.
Että sillä lailla.


The Telegraphin mukaan italialainen siivooja ei ole ensimmäinen, jolle tällainen vahinko on sattunut. Esimerkiksi vuonna 2001 lontoolaisen gallerian siivoojat heittivät roskikseen osan kuulun nykytaiteilijan Damien Hirstin teoksesta.  
Teos koostui tuhkakupista, likaisista kahvikupeista, tyhjistä olutpulloista ja rypistyneistä sanomalehdistä.
Taidankin seuraavaksi vaihtaa taideteolliseen. Päivääkään en tee töitä sen jälkeen, kun pääsen nykytaiteilijaksi.

perjantai 21. helmikuuta 2014

Venäläiset kalsarit

Tein tuonne oikeaan sivupalkkiin suosituslistan blogeista, joita pidän fiksuina ja/tai viihdyttävinä. (Joo, Lonegaru, huomasin sinunkin ruvenneen bloggaamaan.) Käykää katsomassa, ellette jo tunne kyseisiä sivuja. Lisää tullee sitä mukaa kuin tulee mieleen lisätä tai löydän uusia.

Asiaan. En tiedä, ovatko suomalaiset tiedotusvälineet noteeranneet asiaa, mutta britit tietävät kertoa, että Venäjällä (ja tulliliiton myötä Valko-Venäjällä ja Kazakhstanissa) ollaan kieltämässä keinokuituisten pitsialusvaatteiden valmistus, myynti ja maahantuonti. Asia on saanut naisväestön lähtemään mielenosoituksiin alusvaatteita heiluttelemaan, ja hyvien keskiaasialaisten perinteiden mukaisesti Kazakhstanissa mielenosoittajia on pidätettykin.

Markkinointipäällikköni Candice tuumasi asiasta, että "jos ne prkleen ryssät haluavat viedä kalsarini, he saavat tulla kynsin ja hampain kiskomaan ne päältäni."

Koska Candice on markkinointipäällikkönä vastuussa Porstuan julkisuuskuvasta, hänen yllä antamansa virallinen lausunto oli paljon siloitellumpi, kohteliaampi ja poliittisesti korrektimpi kuin hänen ensireaktionsa uutiseen. Oli miten oli, kiellon seurauksena 90 % alusvaatekauppojen valikoimista tulee poistumaan. Virallinen selitys kiellolle on, että pitsi ei ime tarpeeksi kosteutta, ja siksi jatkossa sallitaan vain sellaiset alusvaatteet, joissa on vähintään 6 % puuvillaa.

Tietysti jokainen edes jostain jotain tajuava näkee heti, että tuo syy on paskapuhetta. Jos nimittäin joku on sitä mieltä, että nihkeä persvako tuntuu epämiellyttävältä, ei mikään laki ole tähänkään asti velvoittanut käyttämään pitsiä. Aivan hyvin on voinut olla neuvostomallisissa alushousuissa tai vaikka kokonaan ilman. Kyseessä lieneekin vain taas näitä tällaisia, joilla Venäjä pyrkii kohottamaan kansansa moraalia lakisääteisesti. Kun kielletään huorahtava eli moraaliton pukeutuminen, kansalaisten pitäisi gravitoitua kohti perinteisiä perhearvoja ihan huomaamattaan.

Ei ollut edes ensimmäinen laatuaan. Onkohan Venäjällä vielä voimassa se pornolaki, joka oli muotoiltu jotenkin niin, että "laiton porno on kiellettyä", ilman sen kummempaa määrittelyä, että mikä porno lasketaan laittomaksi?

Että tällaiseen kerhoon Ukrainan presidentti Janukovytš haluaisi maataan ohjastaa. Ei mikään ihme, että siellä kansa riehuu barrikadeilla.

Hieno väligiffi.

Samaan aikaan Suomen juna-asemilla on lämmitettyjä tiloja, joissa ihmiset voivat odottaa kulkuvälineitään. Idea oli joskus hyvä, mutta sitten romanikerjäläiset hoksasivat asian, ja loput voi arvata. Suomalaisilla ei enää ole juuri asiaa näihin tiiliseinäisiin paimentolaisleireihin, mutta minkäs teet? Vartijat voivat silloin tällöin käydä hätistämässä porukat pihalle, mutta kun selkänsä kääntää, ne palaavat takaisin.
Kerjäläisiä voidaan karkottaa tiloista vain, jos heistä koituu häiriöitä. Tilanne on muutenkin kimurantti.
– Toisaalta saamme negatiivista palautetta siitä, että häädämme kerjäläiset ulos pakkaseen, Ahola huomauttaa.
Tikkurilan asemalla ei ole pysyvää vartiointia. Aholan mukaan siitä ei ole varsinaisesti hyötyä, kun järjestyksenvalvojilla ei ole oikeutta estää ihmisten pääsyä odotustiloihin.
 Jollekin voisi tulla mieleen, että voisi säätää lakeja, joilla esimerkiksi...

a)...asiatonta norkoilua rajoitettaisiin.
b)...kerjäämistä, kaupustelua ja yleistä häiriköintiä rajoitettaisiin.
c)...irtolaiset ulkomaalaiset palautettaisiin oman maansa konsulaattiin, joka voisi sitten murehtia heidän palauttamisestaan kotiin.
d)...pistettäisiin joitain kriteerejä sille, millaista porukkaa maahan päästetään, että tuollaiset jäisivät jo rajalle.

Ja niin edelleen. Tällaista ei voi kuitenkaan edes ajatella, koska siitä tulisi negatiivista palautetta. Sillä onhan ihmisillä oikeus, eikä köyhyys voi olla rikos.


Jumalauta. Onko tosiaan liikaa toivottu, että saataisiin aikaan yhteiskunta, jonka pelisääntöjä eivät määritä hörhöt kummastakaan ääripäästä?

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Heh, ihmisoikeuksia?

Olipa kerran niin, että täysiä kansalaisoikeuksia nautti vain pieni eliitti, ja tavallinen rahvas oli vain karjaa, jota eliitti sai riistää, ryöstää ja rääkätä mielin määrin. Elintason noustessa rahvas kasvoi huomaamaan, ettei näin voi olla, ja teki eliitille ns. tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Näin syntyi länsimainen demokratia, ja rahvas muuttui karjasta tilastoksi. He saivat useimmiten päättää elämästään ja jossain määrin myös yhteiskunnallisista asioista, mutta suurten linjojen ollessa uhattuina heitä voitiin edelleen käsitellä uusiutuvana raaka-aineena tai hävitettävänä jätteenä.

Maailmansotien jälkeen tähänkin kyllästyttiin. Jokainen oli sitä mieltä, että minä en tykkää, kun minua riistetään, ryöstetään tai rääkätään, etkä varmaan sinäkään, joten voitaisiin sopia, että jos minä en riistä, ryöstä tai rääkkää sinua, et sinäkään minua. Näin keksittiin ihmisoikeudet, ja hyvin nopeasti ne otettiin käyttöön länsimaisen politiikan ylimmäksi ohjenuoraksi.

Nykyään ihmisoikeudet ovat niin itsestäänselviä, että niitä kuulemma pitäisi opettaa koulussa kaikilla asteilla itsestäänselvyyksinä. Jostain syystä niin ei kuitenkaan tapahdu.
Ihmisoikeuskeskus on todennut vakavia puutteita suomalaisessa ihmisoikeuskasvatuksessa ja -koulutuksessa.

Suurimpana ongelmana pidetään sitä, että ihmisoikeuksien merkitystä ei painoteta tarpeeksi ja niitä ei esitetä velvoittavina normeina. Sen sijaan ihmisoikeudet näyttäytyvät arvoina, jotka voi vapaasti valita tai jättää valitsematta.
Pekka-setä onkin tainnut unohtaa kertoa erään perustavanlaatuisen tosiasian elämästä. Tässä se nyt sitten tulee:

Ihmisillä on tasan sen verran oikeuksia, kuin heidän maansa hallinto suvaitsee heille myöntää.

Älkääkä nyt käsittäkö väärin. Mielestäni ihmisoikeudet ovat oikein hieno juttu. On mukavaa, että olen syntynyt "vapaana ja tasa-arvoisena", ja että minulla on oikeus "elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen". On hienoa, että minulla on oikeus omistaa asioita, ja ettei minua voi pidättää ilman hyvää syytä. Sananvapauskin olisi ihan kiva.

Ei sillä, että vastustaisin, mutta en edelleenkään ymmärrä, miten aktivistit olettavat saavansa asialleen lisäkannatusta näyttämällä tissejä.

Tämä ei kuitenkaan kumoa sitä faktaa, että ihmisoikeudet ovat pelkkää puhetta, joka on voimassa vain niin kauan, kuin kaikki osapuolet uskovat siihen. Tietyissä piireissä niin vasemmistossa kuin oikeistossakin tykätään teoretisoida, kuinka ihmisoikeudet ovat ikuisia ja universaaleja, eikä niitä voi luovuttaa tai ottaa pois, mutta eihän se oikeasti niin mene.

Ai miten niin? Mietitäänpä maita kuten vaikkapa Pohjois-Korea. Lähi-idästä, Aasiasta ja Afrikasta löytyy lisää esimerkkejä. Näissä maissa ihmisoikeuksista ei jakseta välittää, ja jos joku erehtyy huomauttamaan asiasta ko. maan rajojen sisäpuolella, löytää hän äkkiä itsensä gulagista tai montun pohjalta mätänemästä. Ulkomailla asia toki herättää närää ja vastalauseita, mutta teot rajoittuvat voimakkaimmillaankin YK:n tuomitseviin päätöslauselmiin, eivätkä ne aiheuta toimenpiteitä kyseisissä maissa.

Pohjoiskorealaisilla ei siis ole ihmisoikeuksia. Heillä ei ole niitä, koska heidän maansa hallinto ei niitä myönnä. Sen ei tarvitse myöntää niitä, koska myöntämättömyydestä ei seuraa vallastasyrjäyttämistä. Sillä, onko hallinnolla jonkinlaista jumalallista tai kosmista lupaa toimintaansa, ei ole merkitystä. Huomaamme siis, että kansallisella tasolla ihmisoikeudet todellakin ovat "arvoja, jotka voi vapaasti valita tai jättää valitsematta."

Mikä siis oli pointtini? Ensinnäkin on ihan hyvä juttu, että koululaisille puhutaan ihmisoikeuksista, mutta niistä pitäisi nimenomaan puhua arvoina, jotka voi (ja kannattaa) valita, eikä minään universaaleina totuuksina. Tämä siksi, ettei kukaan erehtyisi kuvittelemaan, ettei niitä voi ottaa pois. Toiseksi, toivon kaikkien pitävän mielessä, että siinä vaiheessa, kun rautasaapas painaa kurkkua, ei enää auta vikistä, että "kyllähän minä periaatteessa saisin..."
– Olen kuullut opettajan kertoneen, ettei hän voi puuttua rasistiseen puheeseen sananvapauden vuoksi. Se osoittaa ymmärryksen puutetta. Oikeudet eivät ole ehdottomia, vaan ne pitää nähdä kokonaisuutena, sanoo ihmisoikeuskeskuksen johtaja Kristiina Kouros.
 Siitä se lähtee.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Feminismiä ja roolimalleja

Feministeillä on muutamia ikuisia valituksenaiheita, jotka pulpahtavat mediaan tasaisin väliajoin. Esimerkkeinä vaikkapa se, että naiset kuulemma tienaavat vähemmän kuin miehet, tai se, että pitäisi voida käyttää paljastavaa kaula-aukkoa ilman, että miehet vilkuilisivat sen suuntaan. Eniten tunteita kuitenkin kuumentaa naisten ulkonäkö ja se, mitä mieltä siitä saisi olla.

Barbie-nuket ovat olleet tähtäimessä kautta aikain. Oikean naisen on käytännössä mahdotonta saavuttaa Barbien vartalon mittasuhteita, ja sen on väitetty aiheuttavan pikkutytöille kohtuuttomia ulkonäkö- ja suorituspaineita. Koska kukaan ei kuitenkaan ikuisesti jaksa samaa tutkainta vastaan potkia, tällä kertaa aktiivinen lukiotyttö Amerikasta on kohdistanut huomionsa Disneyn piirrettyjen naissankareihin ja todennut heidän olevan liian hoikkia.
Mooren toiveena on, että tulevaisuudessa Disney tekisi elokuvan, jossa seikkailisi pluskokoinen prinsessa.
Jätetään nyt mainitsematta, mitä ajattelen tuollaisista kiertoilmauksista kuin "pluskokoinen".
Moore kirjoittaa vetoomukseensa Disneyn vaikuttavan niin monen nuoren tytön naiskuvaan, että elokuvajätin tulisi muuttaa prinsessojensa vartalotyyppejä.
- Olen itse pluskokoinen nuori nainen, ja tiedän monia pluskokoisia tyttöjä ja naisia, jotka kamppailevat itsevarmuutensa kanssa. He kaipaavat positiivisia roolimalleja mediasta, Moore kirjoittaa.
Iltalehti havainnollistaa ongelmaa seuraavalla kuvalla:

Kuvatekstin mukaan "Disneyn prinsessojen vyötärö on kaukana todellisuudesta."

Tähän voisi tietysti huomauttaa, että eipä tuo jätkäkään miltään George Costanzalta näytä. Lisäksi voisi pohtia, että disneyn maailmassa nainen voi olla mitä tahansa prinsessasta vessanpesijään, mutta hänen puolisokseen päätyvä mies on lähes poikkeuksetta ylhäistä syntyperää ja siten rikas, kuuluisa ja kaikkien muidenkin naisten himoama. Kumpi loppujen lopuksi on pahempi asia: se, että pikkutyttöjen annetaan ymmärtää kunnon naisten olevan vartaloltaan timmejä, vai se, että heidän annetaan ymmärtää ainoastaan täydellisten prinssien olevan kunnon miehiä?

Tähän tietysti feministit toteavat, että määritelmänmukaisesti heitä kiinnostavat vain naisiin kohdistuvat epäkohdat, ja jos miehet haluavat parantaa maailmaa omalta osaltaan, he voivat perustaa omia sovinistisia puuhakerhojaan. Tuo on tietysti ihan totta, enkä siis puhukaan yllämainitusta asiasta tämän enempää. Sen sijaan haluan vähän vilkaista pienille pojille tarjottuja roolimalleja.

Ensimmäinen piirrossarja, jota muistan innokkaasti seuranneeni alle kouluikäisenä, oli Masters of the Universe, eli tuttavallisemmin He-man. Nimikkohenkilö kuvassa keskellä:

Huomatkaa myös naishahmojen feministis-tiedostava pukeutuminen.

Kyseinen sankari ei ole ainoastaan maailman, vaan koko maailmankaikkeuden vahvin mies, ja jo hänen nimestään voi päätellä, että nyt ollaan maskuliinisuuden syvimmillä alkulähteillä. Hänen päävihollisensa Skeletor on tiettävästi universumin ainoa luuranko, joka saa Arnold Schwarzeneggerin näyttämään Gwyneth Paltrow'lta.

He-man on myös pääasiallinen syy, miksi lähes kaikki ikäluokkani pojat osasivat lukea sujuvasti jo aloittaessaan koulunkäynnin. Niihin aikoihin kun jopa lastenohjelmat tekstitettiin, eikä niitä raiskattu nenä-äänisten teatterikoulupudokkaiden dubbauksilla. Jos siis ihmetyttää, minkä takia nuorison lukutaito on viimeisten 10-20 vuoden aikana romahtanut, syytä ei tarvitse etsiä tuon kauempaa.

Sitten tulivat Ghostbustersit. Nimenomaan sarja nimeltä The Real Ghostbusters; alkuperäisistä elokuvista on vuosien mittaan tehty useita piirrossarjaversioita, mutta Realiin verrattuna ne kaikki näyttävät enemmän tai vähemmän karvalakkimalleilta.

Joku ystävällinen internettiläinen oli näköjään tehnyt fanitaidetta bustersien sihteeristä, sarjan ainoasta huomionarvoisesta naishahmosta.

Suuria lihaksia päähenkilöiden haalareiden alta ei erottanut, mutta oli heillä niin valtavat sädepyssyt, että niitä piti kanniskella repussa.

Sitten tietysti kaikkein suurin ja kaunein ilmiö, eli Turtlesit. Ensimmäisenä pitää kysyä, että mitä kamaa täytyy vetää, että tulee edes mieleen tehdä sarja teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista. Sitten kiinnostaa tietää, että mistä sitä saa, paljonko se maksaa ja voiko sen yliannostukseen kuolla. Taiteilijoiden näkemykset asiasta kuitenkin vaihtelevat tällaisesta...
Kukahan värisokea tämänkin kuvan on värittänyt?

...tällaiseen:


Molempien kuvien otukset näyttävät silti käyneen yhtä ahkerasti salilla.

Myöhemmin, kun aloin jo pikkuhiljaa kasvaa ulos piirrettyjen kohderyhmästä, pääsivät vuoroon Prätkähiiret Marsista.

Huom. korvakorut vain vasemmassa korvassa; oikeassa ne olisivat homon merkki.
(Henk. koht. en toki kannata korviksia miehille lainkaan.)

Heillä ei ole pelkästään massiiviset lihakset, vaan myös miehekkäitä sotavammoja, ja heidän jälkeensä kysymys "oletko mies vai hiiri?" on melko epäolennainen.

Että tällaista minun nuoruudessani. Nykyään käsittääkseni ainakin He-manista ja Turtleseista pyörii uudisversioita, enkä tiedä, että hauikset olisivat yhtään pienentyneet. Muilta osin en sitten tiedä, mitä nykyipanat katsovat. Oli miten oli, jos pienet tytöt menevät rikki siitä, että heidän vyötärönsä on piirroshahmoja suurempi, miten steroidiriippuvaiset piirrossankarit vaikuttavat poikien minäkuvaan? Feministejä tietysti huolettavat ainoastaan poikien mahdollisesti saamat maskuliiniset käyttäytymismallit.

Haluanko sitten satakiloisten prinsessojen rinnalle seikkailemaan kulottuneen heinän fysiikalla siunattuja sankareita? No en. Kannatan edelleen solakoita nais- ja lihaksikkaita mieshahmoja lapsille, koska väitän, että vaikka täydellisyyttä ei saavuttaisikaan, itsensä kehittämiseen pyrkiminen on sekä fyysisesti että psyykkisesti terveellisempää kuin "itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on", vaikka siitä tulisikin suorituspaineita ja se inhottava tunne, että on velvollisuuksia. Ainakin jos "itsensä hyväksymisellä" tarkoitetaan sitä - kuten nykyään usein tarkoitetaan - että lakataan huolehtimasta itsestä ja vaaditaan hyväksyntää muilta.

Loppuhuomautus: en myönnä, että oma ahkera punttitreenaamiseni johtuisi joistain lapsuuden traumoista. Syytän siitä kaveriporukoita, joihin nuorena ajauduin. Väitänkin, että jos lapsella tai nuorella on minäkuvaongelmia, ne johtuvat hyvin vähäisessä määrin piirretyistä ja paljon enemmän arkielämässä kohdatuista ihmisistä.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Kirja-arvostelu: Stephen E. Ambrose - Taistelutoverit

Olipas mukava torstai-ilta viikko sitten. Kun tulin töihin, tyhjensin taskuistani tavarat lokeroon, mutta kun lähdin kotiin varttia vaille kolme yöllä, unohdin ottaa ne takaisin. En päässyt kotiin, kun ei ollut avainta; en voinut soittaa kellekään ilman puhelinta; enkä kehdannut mennä huoltoasemalle norkoilemaan, kun ei ollut lompakkoa. Onneksi sentään ystävällinen hesarinjakaja päästi minut viideltä rappukäytävään, ettei tarvinnut pakkasessa koko yötä odottaa, mutta emäntä ei herännyt ovikellon rimputukseen, joten sain odotella käytävässä vielä seitsemään.

Noh, onneksi tätä sattuu vain keskimäärin kerran parissa vuodessa.

Hyvä puoli asiassa oli se, että sain odotellessani luettua rauhassa loppuun työlukemisena mukanani kulkeneen Taistelutoverit-kirjan. Tähän kirjaan pohjautuu samanniminen suurta mainetta niittänyt TV-sarja, jota valitettavasti en ole vieläkään nähnyt kokonaan. Pitää kai etsiä joskus jostain alelaarista DVD-boksina.


101. maahanlaskudivisioona, lempinimeltään Screaming Eagles, on yksi USA:n armeijan tunnetuimmista yksiköistä. Kirja seuraa divisioonan, ja erityisesti sen 506. laskuvarjorykmentin E-komppanian, vaiheita läpi toisen maailmansodan. Selkeää päähenkilöä ei ole, vaan pääosassa on koko yksikkö ja ääneen pääsevät vuorollaan kaikki komppaniasta hengissä selvinneet sotilaat, jotka kirjailija tavoitti haastateltaviksi vuonna 1990 tai joilta jäi jälkeen muistiinpanoja.

Kirja alkaa genrelle tyypillisesti esittelemällä ankaraa koulutusta, jolla sekalaisesta junttiporukasta rääkätään huippuunsa viritettyjä sotureita. Keskeisiin hahmoihin tutustutaan koulutuksen ohessa, ja hyviä upseereita kehutaan ja huonot - joita on suurin osa - haukutaan.

Intoa puhkuen sotilaat pääsevät hyppäämään saksalaisten selustaan Normandian maihinnousua tukemaan. Matka jatkuu Ranskasta Hollantiin ja Belgiaan operaatio market gardeniin ja Ardennien taisteluun, ja miesten motivaatio ja usko selviytymiseen rapistuvat taistelujen pitkittyessä ja varustehuollon heikentyessä.

Pinta kuitenkin pidetään, ja saksalaisten sotainto kuluu loppuun ensin. Saksalaiset antautuvat tuhansittain amerikkalaisten marssiessa Ruhrin kautta Hitlerin Kotkanpesälle, jossa käydään enää ankaria kulutustaisteluja natsien viinakokoelmia vastaan. Kirja loppuu osioon, jossa kerrotaan, mitä miehille nykyään (tai siis 20 vuotta sitten) kuuluu: paria rappioalkoholistia ja muuten vaan elämäänsä kyllästynyttä lukuunottamatta hyvin on mennyt.

Neljä pistettä viidestä. Tämä ei yritäkään olla kaunokirjallisuutta, vaan todenmukainen reportaasi sodasta sotilaiden silmin, joten fiktiolle tyypillisiä juonikaaria ja hyytävää jännitystä on turha odottaa. Sotahistoriasta kiinnostuneille tätä voi kuitenkin suositella.

En aina kuuntele heviä, mutta silloin kun kuuntelen, kuuntelen yleensä Sabatonia. Eräs heidän kappaleistaan kertoo divisioonan taistelusta Bastognen motissa:


maanantai 3. helmikuuta 2014

Pekka lukee lehteä 10: Suhteellisuudentaju, mitä se on?

Viimeisimmässä kyselyssäni äänioikeuttaan vaivautui käyttämään 11 lukijaa. USA ja Tansania pelasivat tasapelin 5 äänellä kummallekin, kun taas Venäjä joutui tyytymään yhteen. Kieltämättä Tansanian kappaleessa oli ns. munaa.

Ennen kuin mennään päivän varsinaiseen asiaan, käydään läpi vähän lukijakyselyitä. Eräs lukija on lähestynyt seuraavanlaisella kysymyksellä:

kissakuvia joista tulee hyvä mieli

En nyt ala opettamaan Googlen käyttöä, koska sellainen ei kuulu konseptiini, ja muutenkin aiheesta löytyy maksullisia kursseja, joiden järjestäjillä voisi olla painavaa asiaa polvilumpioilleni, jos alkaisin jakamaan heidän materiaaliaan ilmaiseksi. Sen sijaan annan vain yleisölleni sitä, mitä se tilaa:


No niin, sitten asiaan. Urheilumaailmassa kuohuu. En nyt tarkoita sitä, kun joku uimari meni ilmoittautumaan homoksi, vaan sitä, kun joku lätkänpelaaja sanoi kollegastaan törkeän rumasti:

1. YLE: TPS:n lainahyökkääjälle pelikieltoa rasistisista puheista
KooKoossa loppukauden kiekkoilevalle Henri Tuomiselle tuomittiin perjantaina Hokki-ottelussa ottelurangaistus toisen erän lopulla, kun hän sortui tuomarien mukaan pelikatkon jälkeisessä "torikokouksessa" etniseen loukkaukseen.
Kouvolan Sanomien mukaan rangaistu pelaaja olisi käyttänyt n-kirjaimella alkavaa sanaa.
Nössö? Nulikka? Neiti? Nyyppä? Nuo eivät kyllä ole etnisiä loukkauksia. Venäläiset kuulemma loukkaantuvat, jos heitä erehtyy luulemaan nemetseiksi eli saksalaisiksi, joten ehkä se oli se.

Henkilökohtaisesti en vastustaisi, vaikka urheilusta kiellettäisiin kaikenlainen loukkaava ja epäkohtelias huutelu kokonaan, koska sellainen antaa huutelijasta itsestään apinamaisen kuvan ja vain vahvistaa kritisoitua käytöstä huutelun kohteessa. Ymmärrän kuitenkin jääkiekon olevan aggressiivinen kontaktilaji, jonka viehätys perustuu pääosin siihen, että porukkaa niitataan seinään ja välillä vedellään reilusti turpaankin, joten uhoaminen kuuluu asiaan.

Huomatkaa jääkiekon herrasmiesmäinen tappelutyyli: sen sijaan, että esim. potkittaisiin luistimella kurkkuun, pidetään toisella kädellä partneria kauluksesta ja vedellään toisella rehellisiä suoria lärviin. Vastustajan iskuja ei myöskään raukkamaisesti torjuta tai väistellä, vaan annetaan hänellekin lyöntirauha.
Huutelua ei siis voi kieltää käytännössä eikä edes periaatteessa. Vähintään kuitenkin toivoisin johdonmukaisuutta, eli että kielletään kaikki tai sitten ei mitään. Miten voidaan kohtuullisesti perustella yksien loukkaavien sanojen hyväksyminen ja toisten kielto? Ja etenkin millä logiikalla voidaan olettaa, että kielletyt sanat sen myötä menettävät tehonsa ja jäävät pois käytöstä?

Toiseksi toivoisin, että vaikka joku ulkomaalainen viitisentoista vuotta sitten päättikin "neekerin" olevan loukkaava sana, media pystyisi silti käyttämään sanaa tiedonvälityksellisiin ja selvästi loukkaamattomiin tarkoituksiin sen sijaan, että käyttäisivät väkinäisiä ja idioottimaisia kiertoilmauksia kuten "n-kirjaimella alkava sana". Tämä touhu alkaa muistuttaa vanhatestamentillisia aikoja, jolloin sanan "Jehova" ääneen lausumisesta tuli kivitystuomio. Vaikka neekerit joskus näkisivätkin sanan "neekeri", eivät ne siitä rikki mene.
Henri Tuominen on omassa vastineessaan kiistänyt käyttäneensä mitään mainittua sanaa.
Väärä vastaus. Oikea olisi ollut: "Niin käytinkin, mitä sitten?"

Kolmanneksi tavallaan toivoisin, että alussa mainittu homouimari häviäisi olympialaisissa voittajalle sekunnin sadasosalla, että joku suivaantunut katsoja erehtyisi haukkumaan häntä "vitun homoksi" ja joutuisi viharikossyytteeseen. Saisi taas nauraa.

2. Thaimaassa ennätyksellisen kylmä - jo 63 kuollut

Kun 1. kohdan kaltaisia uutisia lukee, tulee helposti mieleen, että itse on järkevä ja kohtuullinen, ja muut ovat sekaisin. Mutta kun tulee tällaisia uutisia, jossa puolueeton ja armoton luonto soheltaa, alkaakin näyttää siltä, että itse onkin se, jonka taajuus ei sovi yhteen maailman kanssa. Luonto kun on mitä on, eikä sillä ole riittävästi järkeä ollakseen typerä.
Viimeisen kolmen kuukauden aikana poikkeavan pitkä kylmä kausi on johtanut 63 ihmisen kuolemaan Thaimaan pohjois-, itä-, ja keskiosissa. Bangkokissa on vietetty kylmin yö kolmeenkymmenen vuoteen.
 Kurjaa. No mutta kuinkas kylmä siellä olikaan?
Paikallisen ilmatieteen laitoksen johtajan Songkram Aksornin mukaan Bangkokissa koettiin kylmin yö 30 vuoteen torstaina, kun lämpötila tippui 15,6 asteeseen.
Siis plus-, ei miinusasteeseen. Ymmärrän kyllä, että sielläpäin talojen rakentamisessa on kiinnitetty enemmän huomiota niiden jäähdyttämiseen kuin lämmittämiseen, ja seinälaudat ovat niin harvassa että oravat juoksevat läpi, mutta on se nyt jumalauta, kun shortsikeleillä porukkaa paleltuu hengiltä.

Mutta joo, ymmärtäähän tuon. Eri populaatiot ovat sopeutuneet eri olosuhteisiin, ja Suomessa lakoaisi porukkaa yhtälailla, jos koko kesä olisi yli 40 astetta. Ei tästä sen enempää.


3. HS: Tuettaisiinko lastensairaalan sijaan panssarivaunuhankintoja?

Yksikään tällainen uutiskoostekirjoitus ei ole täydellinen ilman asiaankuuluvan harhaista kolumnia. Eräs kovista alan nimistä on Maria Pettersson, joka tällä kertaa on tehnyt sinänsä tarkan havainnon: yhteiskunnallisia asioita voidaan rahoittaa joko/sekä verovaroista tai/että ihmisten ja firmojen vapaaehtoisesti lahjoittamista varoista, ja eri asiat painottuvat rahanlähteissään eri tavoin.
Maailmalla vaikuttaisi olevan niin, että taiteet ja tieteet pyörivät usein merkittävältä osin yksityisellä rahalla, terveydenhoito joskus ja armeija hyvin harvoin.
Lastensairaalaan ei tunnu vuosien kampanjoinninkaan jälkeen löytyvän rahaa, mutta silti valtio pistää saman verran ja enemmänkin panssarivaunuihin. On kuulemma väärin, että verorahoilla ostetaan tankkeja, ja sairaat lapset joutuvat luottamaan ihmisten anteliaisuuteen. Pitäisi olla toisinpäin.
Paremmalta tuntuisi yhteiskunta, jossa lastensairaala maksettaisiin veroista ja panssarivaunujen ystävät myisivät heijastimia. Jos kyseessä on suurlahjoittaja, ohjaamoon voisi laittaa pienen paperilapun, jossa kerrotaan ylpeän lahjoittajan nimi. Panssarivaunu ei ole söpö, mutta ehkä joku kiintyisi siihenkin.


Nythän on niin, että yhteiskunnassa tarvitaan sekä lastensairaaloita että panssarivaunuja. Helposti tähän Maria tai vastaava kysyy, että mihin niitä panssarivaunuja tarvitaan, ja vastaus on, että hyvillä panssarivaunuilla pidetään pahat panssarivaunut poissa, koska jos ne pääsevät maahan, silloin ei uusia sairaaloita enää rakennella kenenkään rahoilla ja vanhatkin vedetään helposti tasaiseksi.

Ihmiset lahjoittavat mieluumin rahaa sairaille lapsille kuin armeijalle, kuten Maria itsekin totesi. Jos valtiolla ei ole varaa molempiin, on täysin ymmärrettävää priorisoida sellaisia kohteita, joihin ei muualta rahaa saa, ja jättää hyväntekeväisyydelle suurempi vastuu niissä kohteissa, joihin joku saattaa lahjoittaakin. Marian maailmassa on kuitenkin varaa idealismiin, ja olen yllättynyt, että siellä edes on sairaita lapsia, kun kerran lamaakaan ei ole ja ikuinen maailmanrauha on saavutettu.

Nokkela väkivallan vihollinen huomauttaa tähän, että ei tänne juuri nyt ole kukaan hyökkäämässä; sairaalan voisi rakentaa nyt ja ostaa tankit ensi vuonna. Niin, on kai se niin. Olen kuitenkin varma, että Maria keksii ensi vuonnakin jotain muuta rahareikää.

Yksi vielä.