torstai 30. maaliskuuta 2017

Kukkahattutädin uudesta määritelmästä

Tehän tiedätte, mitä conit ovat. Tai no, ehkä ette. Ne ovat suuria yleisötapahtumia, joissa on jokin yhdistävä teema, joka liittyy yleensä sarjakuviin, TV-sarjoihin, tietokonepeleihin tai johonkin viihdegenreen. Siellä on myynnissä kaikenmoista alan kirjallisuutta ja muuta tilpehööriä, keskustelutilaisuuksissa alan ammattilaiset jakavat viisauttaan yleisölle, ja harrastajat pääsevät verkostoitumaan ja pitämään hauskaa porukalla. Vanhempi väki käyttää tällaisista nimitystä "messut".

Messujen ja conien näkyvin ero kävijöiden ikähaitarin lisäksi on, että coneissa merkittävä osa tapahtuman viehätyksestä perustuu siihen, että kävijät pukeutuvat suosikkihahmoikseen tai jotenkin muuten teemaan sopivasti. Silloin päästään ihastelemaan esim. seuraavanlaisia ilmestyksiä:




Nyt kun perustiedot ovat hallussa, jatketaan. Tulevana viikonloppuna järjestetään Helsingissä kauhuviihteen faneille KauhuCon. Tapahtumaan oli kutsuttu paneelikeskustelijaksi eräs Timo Hännikäinen, jonka luulisi olevan pätevä, koska on kirjailija ja on muutenkin perehtynyt kauhugenreen.

Harmikseen Hännikäisellä on myös tapana kirjoitella nettiin epämääräisiä möläyksiä epäkorrekteista aiheista, minkä myötä hän on hankkinut itselleen maineen julkirasistina ja -misogynistinä. Itse en ole perehtynyt hänen kirjoituksiinsa niin syvällisesti, että osaisin sanoa tuohon juuta taikka jaata, mutta ettei asiani harhautuisi siitä jankkaamiseen, oletetaan nyt tämän kirjoituksen ajan, että hän haluaa raiskata kaikki naiset ja hirttää eri_väriset. Ei se ole oleellista.

Kauhufanithan kauhistuivat sydänjuuriaan myöten kuullessaan, millainen demoni heidän mukavaa ja turvallista tapahtumaansa oli tulossa riivaamaan. Ei sellainen sovi. Kuten eräskin uhri kommentoi,


Tuskin pelkona on, että Hännikäinen on kykenemätön hillitsemään veriorgiaviettejään ja alkaa järjestelmällisesti raiskata conikävijöitä läpi esiintymislavalla. En oikein usko sitäkään, että kävijät menevät kuuntelemaan sivistynyttä keskustelua kauhusta ja pelkäävätkin joutuvansa kuuntelemaan palavan ristin loisteessa esitettyä hurmoshenkistä fantasiointia alempien rotujen ja sukupuolten orjuuttamisesta.

Pelkona on siis vain joutua olemaan samassa tilassa ja vieläpä näköyhteyden päässä sellaisen ihmisen kanssa, joka joskus muulloin kirjoittelee inhottavia nettiin. Aika jännää, että kauhua viihteekseen kuluttavalla voi olla näinkin matala pelkokynnys.

Aikansa KauhuConin järjestäjät yrittivät vedota siihen, että kauhu viihteenä on luonteeltaan sellaista, että siinä koetellaan rajoja ja tehdään asioita, joita muualla pidettäisiin epäsopivina ja järkyttävinä, ja siihen, etteivät Hännikäisen muihin aiheisiin liittyvät puheet vähennä hänen asiantuntemustaan tässä aiheessa. Jos kiinnostaa, näitä virallisia lausuntoja voi klikata suuremmaksi ja lukea:


Erityisesti tykkään tuosta maininnasta, että kun ennen vanhaan tyttöjen pussailukohtaus järkytti, nykyään sellainen ei saa aikaan mitään reaktioita, vaan nykyään järkytys ja skandaali on se, kun joutuu olemaan tekemisissä eri mieltä olevien ihmisten kanssa.

Mutta joo, ei mennyt läpi. Kun paskaa satoi niskaan, lopulta todettiin, että Hännikäisen poistaminen ohjelmistosta on pienimmän riesan tie. Eikä siinä mitään, niinhän sen kuuluukin mennä. KauhuCon toimii markkinavoimien lakien mukaan, joten jos niitä, jotka kieltäytyvät tulemasta, jos Hännikäisen annetaan puhua, on enemmän kuin niitä, jotka kieltäytyvät tulemasta, ellei Hännikäisen anneta puhua, asia pitää ottaa huomioon. Muutenkin yksityisenä tahona sillä on oikeus valita esiintyjänsä ilman mitään selittelyvelvollisuuksia kenellekään.

Tietysti on sitten se toinen laita. Kaikkia ei voi miellyttää, joten jos yhden puolen vaatimuksiin suostutaan, toinen puoli kiroaa sensuuria ja kukkahattuilua. Ja ihan oikeassahan he ovat, mutta kuten sanoin, markkinavoimien lakien mukaan nämä jutut pitää suunnitella. Jossain vaiheessa on vain pakko todeta, että jos ei miellytä, saa jättää tulematta.

Ei tästäkään olisi normaalisti tämän enempää sanottavaa. Jos itse tapaisin käydä coneissa ja olisin menossa KauhuConiin, toteaisin, että minun puolestani Hännikäinen saa ihan rauhassa tulla. Voisin jopa vaatia, että ihan jo tämän kohun takia Hännikäisen on annettava tulla, mutta kun en kuitenkaan sinne ole menossa, ei minun mielipiteelläni ole väliä.

Nyt vain satuin huomaamaan Hesarin Nyt-liitteestä, että joku toimittaja oli ottanut asiaan myös kantaa. Nyt-liite on kiva, koska se ei edes yritä tai esitä olevansa puolueetonta tiedonvälitystä, vaan artikkelit ovat ihan avoimesti jonkinlaisia uutisen, mielipidekirjoituksen ja kuumeunen ristisiitoksia. Tässäkin artikkelissa toimittaja kirjoittaa, että:
Kuulun ilman muuta siihen Hännikäisen puolustajien inhoamaan suvakkimädättäjäfeministi-leiriin.
Virkistävää rehellisyyttä. Mutta joo, Hännikäisen tapauksesta ei toimittajakaan enempää väittele, vaan johtaa puheen 80- ja 90-luvuilla vallinneeseen elokuvien sensuurijärjestelmään, joka esti kaikkien hardcoreimpien elokuvien pääsyn Suomeen ja joka oli olemassa vain siksi, koska asioista oli päättämässä vanhoja tanttoja, jotka eivät tajunneet aiheesta mitään ja halusivat kieltää moraalittomana kaiken, mitä eivät tajunneet. Ns. kukkahattutätejä.


Kukkahattutäti-termiin törmäsin kotimaisessa Pelit-lehdessä. Sillä kuvailtiin pelisensuurista haaveilevaa tyypillistä sensuuri-intoilijaa. Vanhempaa elitististä tyyppiä – ei välttämättä naista – joka paheksuu mielestään ala-arvoista ja haitallista nuortenkulttuuria. Ja haluaa kieltää sen kaikilta, koska kuvittelee tietävänsä, mikä heillekin on parasta.
Sana tuntui etenkin nuoren mielestä erittäin osuvalta. Kukkahattutädit sitä ja tätä, paasasin, kun taas yksi odottamani ulkomainen kauhufilmi jumiutui Suomen sensuuriin.
Sitten tuli vuosi 2001. Videolaista ja koko elokuvien ennakkotarkastuksesta Suomessa luovuttiin. Taistelu oli voitettu. 
Poliittisista päättäjistä juuri kukaan ei sen koommin ole vaatimalla vaatinut elokuvasensuuria takaisin. Kukkahattutätejä, sellaisina kuin minä heidät mielsin, ei enää ollut.
Niin, samanlainen näkemys minullakin on. Mutta entäs nykyään? Toimittajalla on havainto, että sanan merkitys on muuttunut. Siitä päästäänkin vihdoin tämän kirjoituksen varsinaiseen asiaan:
Kukkahattutäti-haukkumasana tuntui yleistyneen ensin maahanmuuttovastaisella Hommaforumilla. Sitä käytetiin ihmisistä, jotka puolustavat humanitaarista maahanmuuttoa, kannattavat pakolaisten auttamista, suhtautuvat positiivisesti muihin kulttuureihin ja vastustavat rasismia.
Maahanmuuttokriitikoiden mielestä tällainen on hölmöyttä ja naiivia maailmojensyleilyä. Kukkahattutäteilyä.
Maahanmuuttokeskustelun kuumennuttua kukkahattutäti-sanan käyttö on vain yleistynyt Rajat kiinni -yhteisöissä ja vastaavissa piireissä. Sillä haukutaan sujuvasti myös feministejä tai keitä tahansa oikeistokonservatiivista ajattelua vastustavia. Kukkahattutäti, suvakki, punavihermädättäjä – samaa sarjaa kaikki.
Ei, toimittaja. Ei "kukkahattutädin" merkitys ole muuttunut. Se tarkoittaa edelleen ihmistä, joka haluaa kieltää asioita, jotka eivät omaan maailmankuvaan mahdu.

Esimerkiksi oikeistokonservatiivisen ajattelun vastustaja ei ole automaattisesti kukkahattutäti. Oikeistokonservatiivisen ajattelun vastustaminen on täysin mahdollista fiksussa ja asiallisessakin hengessä. Ei se vaadi muuta kuin sen, että asiakysymyksiin annetaan asiavastauksia. Kukkahattutäti tällaisesta ihmisestä tulee vasta siinä vaiheessa, kun hän alkaa vastata vastustajiensa argumentteihin sanomalla, ettei noin saa sanoa. Tai leimaamalla heidät rasisteiksi, fasisteiksi tai muiksi epäihmisiksi, joiden mielipiteitä ei kuulu huomioida. Tai jopa vaatimalla vastustajiensa rankaisua lakiteitse.

Vastaavasti oikeistokonservatiivi voi aivan yhtä hyvin olla kukkahattutäti. Ainakin teoriassa. Käytännössä näkee paljon harvemmin, että kukaan vaatisi vihervasemmistolaisen ajattelun kriminalisoimista. No, homoliittojen vastustaminen voidaan ehkä laskea yhdeksi esimerkiksi.
Sinänsä huvittavaa: itse yhdistin aikoinaan kukkahattutäteilyn konservatiivisuuteen ja sensuurivapauden suvaitsevaisuuteen. Nyt sitten konservatiivit haukkuvat suvaitsevaisia kukkahattutädeiksi.
Kyllä minä haukun kukkahattutädeiksi niitä, joiden mielestä Hännikäinen ei saa mennä puhumaan kauhusta paikkaan, jossa joku saattaa olla hänen kanssaan eri mieltä jostain muusta asiasta kuin kauhusta. Suvaitsevaisiksi minä en heitä sano.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Kuntavaalit 2017

Kevät on tullut, ja sen myötä, kuten Suomessa tapana on, jonkinmoiset vaalitkin lähestyvät. Kuntavaalit tällä kertaa. Pitäisi ruveta miettimään, kenelle äänensä antaa. Onneksi se on nykyään tehty helpoksi, kun ei tarvitse kuin syöttää mielipiteensä vaalikoneeseen, ja se kertoo, ketä pitää äänestää. Itse valitsen ehdokkaan seuraavalla prosessilla:

1. Mennään vastaamaan johonkin vaalikoneeseen. Hesarin koneessa on kuulemma noudatettu hyvien kansandemokraattisten periaatteiden mukaista ehdokkaiden esikarsintaa, joten käytetään tällä kertaa Ylen konetta.

2. Karsitaan annetuista ehdokkaista kategorisesti pois vanhojen valtapuolueiden ja vihervasemmiston edustajat. Tämä ei ole suuri menetys, koska ei minulle heitä juuri tarjotakaan.

3. Jäljellejääneistä karsitaan pois kaikki, jotka eivät ole perustelleet vastauksiaan sanallisesti. Vaikka he olisivatkin kanssani samaa mieltä, en voi tietää, ovatko he päätyneet vastauksiinsa hyväksyttävällä logiikalla vai ihan vain vahingossa. Luonnollisesti tässä vaiheessa karsitaan nekin, joiden logiikka ei minua miellytä.

4. Jäljellejääneistä otan tarkempaan tarkasteluun muutaman parhaan, joista äänestettäväni valitsen tarkemmalla perehtymisellä.

Tässä välissä täytyy tietenkin varoittaa, että tämä on pitkä, poliittinen ja muutenkin tylsä teksti. Kuten kohteliaisuus vaatii, kompensoin sitä vähäpukeisilla naisilla. Viehättävä assistenttini Xenia:


Xenia muuten teki totta jokaisen tytön - ja miksei pojankin - unelmasta ja meni naimisiin kuusikymppisen miljardöörin kanssa. Itseni ja Porstuan koko muun henkilökunnan puolesta toivotan hänelle onnea ja menestystä.

Mutta niin, katsotaanpas. Ensin kategoria "oppi":

1. Nuoret on velvoitettava jatko-opintoihin tai työharjoitteluun suoraan peruskoulun jälkeen.

Eikö tämä olisi paremminkin eduskunta- kuin kuntavaalikysymys? Oli miten oli, jokseenkin eri mieltä. Yläaste on yhtä helvettiä, koska siellä on paljon porukkaa, joka on jo päättänyt, että pulpetinkulutus ei kiinnosta. Jos heidät velvoitetaan kouluttautumaan pidemmälle, siitä ei seuraa muuta kuin että sama perseily jatkuu seuraavissakin oppiasteissa. Koulutusmahdollisuuksia pitää tarjota, mutta ei pakottaminen mitään auta.

2. Kuntien tulee tarjota lasten päivähoidon varhaiskasvatus ilmaiseksi kaikille lapsille.

Jokseenkin samaa mieltä. Päivähoidon tarkoitus ei ole vain toimia lapsivarastona, vaan se myös antaa lapsille ympäristön sosiaalisten taitojen kehitykselle vertaistensa kanssa. Siksi en oikein ymmärrä tätä jatkuvaa vääntöä päivähoidosta, koska en muista kenenkään koskaan rutisseen siitäkään, että peruskoulu on kaikille maksutonta.

3. Kouluissa pitää olla vähintään kerran viikossa kasvisruokapäivä.


Täysin eri mieltä. Ei jumalauta nyt taas ituhipit, tunkekaa sitä ideologiaanne toistenne kurkuista alas, mutta jättäkää edes lapset rauhaan.

4. Kunnan tulee tukea kulttuuria antamalla tilojaan ilmaiseksi yhdistysten käyttöön.

Jokseenkin samaa mieltä. Eivätkös ne sitä varten olekin? Vähän tietysti pitää katsoa, millaisille yhdistyksille ja mihin tarkoituksiin.

5. Koulujen opetusryhmät ovat jo niin isoja, että oppiminen häiriintyy.

Ohita kysymys. Tällaista olen kuullut, mutta kun en ole pariin vuosikymmeneen käynyt katsomassa, en tiedä.


Sitten "hoito":

1. Vanhuksilla on oltava oikeus palvelukotipaikkaan, koska nykyinen kotihoito ei ole riittävää.


Jokseenkin samaa mieltä. Parempi tietysti olisi, jos kotihoitoa onnistuttaisiin kehittämään riittävämmäksi.

Aika jännä kysymyksenasettelu kyllä. Vastaoletuksenahan on, että vanhuksilla ei kuuluisi olla oikeutta palvelukotipaikkaan, vaikka kotihoito ei olisikaan riittävää. Kyllähän sellaistakin politiikkaa voi joku kannattaa, mutta tuskin kovin moni vaaliehdokas kuitenkaan.

2. Nykyisten kuntatyöntekijöiden työpaikat on turvattava sote-uudistuksessa.

Täysin eri mieltä. Mitä järkeä uudistuksessa sitten olisi?

3. Sosiaali- ja terveyspalveluiden toimivuus on tärkeämpää kuin sijainti.

Täysin samaa mieltä. Jossain muualla en ehkä vastaisi näin, mutta muistetaan, että vastaan Espoon näkökulmasta. Täällä sijainti ei aiheuta ongelmia, vaan voidaan täysillä keskittyä toimivuuteen.

4. Kunnallisten terveyspalveluiden yksityistäminen tuo palveluihin tehokkuutta ja säästää kustannuksia.


Jokseenkin eri mieltä. En vieläkään ole hahmottanut, miten olisi matemaattisesti mahdollista sekä parantaa tasoa että madaltaa kustannuksia niin, että rahaa jää vielä sen verran ylikin, että touhu on liiketaloudellisesti kannattavaa.

Omasta työelämästäni olen myös oppinut, että ulkoistaminen ja kilpailutus johtaa vain siihen, että koska käytännössä on pakko ostaa sieltä, mistä halvimmalla saa, laatu on ala-arvoista, minkä lisäksi on jatkuvasti kommunikaatiokatkoksia ja riitoja sekä palveluntarjoajan kanssa että eri palveluntarjoajien välillä. En ole lainkaan vakuuttunut, että jos tästä joitain säästöjä saataisiinkin, ne olisivat kaiken tuon arvoisia.

5. Avohoidon suosiminen mielenterveystyössä luo turvattomuuden tunnetta.


Jokseenkin eri mieltä. Päihteidenkäyttäjät ovat tässä suuremmassa osassa kuin mielenterveyspotilaat.


Seuraavaksi "raha":

1. Kuntaveroa voidaan laskea roimasti, koska suuri osa tehtävistä siirtyy maakuntahallinnolle.

Ohita kysymys, koska en ole kuullut, mistä maakuntahallinto sitten rahansa saa. Jos se tulee valtion verotuloista, niin sitten joo, mutta loogisesti olisin kuvitellut, että kuntaveroista. Onko tämä taas näitä juttuja, että miksi veronmaksajan pitää maksaa, miksei valtio voisi?

2. Rakentamista on nopeutettava kansalaisten valitusoikeutta rajoittamalla.


Jokseenkin eri mieltä. Rakentamista voisi nopeuttaa, mutta ei siitäkään mitään tule, jos eivät alueella asuvat saa päättää, mitä heidän kotialueelleen tulee.

3. Yksityisautoilijoita suositaan liikaa kaavoitusratkaisuissa.

Jokseenkin eri mieltä. Espoossa on hyvä julkinen liikenne, mutta ei tämä ole sellainen betoniviidakko kuin tuo itäinen satamakaupunki, jossa metrolla pääsee liikkumaan näppärämmin kuin autolla. Yksityisautoilu on hyvä valinta, eikä sitä ole syytä erikseen vaikeuttaa. Kaikki eivät parkkipaikkoja tarvitse, mutta jos joku tarvitsee, olisi hyvä jos niitä löytyisi helposti eikä niistä tarvitsisi maksaa itseään kipeäksi.

4. Kunnan pitää tukea yrityksiä tarjoamalla niille halpoja tontteja.


Jokseenkin samaa mieltä. Kai nyt puhutaan vuokraamisesta eikä myymisestä? Muutenhan joku koijari ostaa niitä muka firmansa tarpeisiin ja sitten myy ne eteenpäin normaalilla markkinahinnalla hyvällä voitolla. Mutta joo, yritystoiminnan tukeminen on hyvä juttu.

5. Ympäristö- ja luontoarvoista voidaan joustaa, jos siten voidaan lisätä työpaikkoja.


Jokseenkin samaa mieltä, mutta riippuu vähän, mitä tarkoitetaan. Jos puhe on näkyvästä ja konkreettisesti elämänlaatua laskevasta saastuttamisesta ja ympäristötuhoista, niin ei. Jos puhe on jostain yleismaailmallisemmasta ilmastonmuutosjalanjäljestä, niin voi.


Sitten "arki":

1. Oman kuntani tulee ottaa vastaan Suomesta turvapaikan saaneita.


Täysin eri mieltä. Espoossa on jo valtavasti kehitysmaalaisia, ja vaikka heitä sijoitettaisiinkin muualle, suuri osa heistä kuitenkin muuttaa tänne ennen pitkää. Lisäksi mitä vähemmän kunnat suostuvat ottamaan heitä vastaan, sitä selvemmän signaalin se lähettää valtiolle, että maahanmuuttopolitiikassa olisi järkeistämisen varaa.

2. Kirjastojen palveluista voisi periä vuosimaksun.

Täysin eri mieltä. Maksullinen kirjasto olisi vähän sama juttu kuin parkkihalli, jonka sisäänkäynnin edessä on rivi betoniporsaita. Kirjaston koko idea on sen maksuttomuudessa. Muutenkin, pienikin vuosimaksu pudottaisi käyttöasteen kymmenesosaan, kun satunnaiset käyttäjät jättäisivät mieluumin kirjat lukematta.

3. Tulorajat kunnan vuokra-asunnoista on poistettava.

Täysin eri mieltä. Espoossakin vuokrat ovat naurettavan korkeita, joten jos tulorajat poistetaan, pienituloisten mahdollisuudet saada mistään siedettävänhintaista asuntoa pienenevät entisestään.

4. Kuntani käyttää liikaa rahaa urheilupaikkojen rakentamiseen ja ylläpitoon.


Jokseenkin eri mieltä. Ihan hyvä, että kansalaisia kannustetaan liikkumaan. Jos ei ihan vaan periaatteesta, niin edes siksi, että se tuo pidemmän päälle säästöjä terveyspuolelle.

5. Jokaisen pitää päästä palveluiden äärelle joukkoliikenteellä.

Täysin samaa mieltä. Vaikka aiemmin puolustin yksityisautoilua hyvänä vaihtoehtona, ei se silti ole kaikille realistinen vaihtoehto.


Vielä "koti":

1. Espoon ei missään nimessä tule nostaa veroprosenttiaan Länsimetron takia.

Jokseenkin eri mieltä. Juurihan ylempänä vaadin joukkoliikenteen kehittämistä, ja tämä nyt olisi sellaista. Ei nyt kuitenkaan ihan millä hinnalla hyvänsä.

2. Raide-Jokeria ei kannata rakentaa, mikäli kustannusarvio nousee nykyisestä 275 miljoonasta.

Ohita kysymys, koska eihän minulla ole hajuakaan, onko tuo edes paljon vai vähän tuollaiseen projektiin.

3. Espoon tulee luopua investointikatosta homekoulujen osalta.

Jokseenkin samaa mieltä. Tästä ei kannata pihistellä, koska se saattaa myöhemmin kostautua arvaamattoman suurina kuluina terveyspuolella.

4. Espoon tulee osallistua kaupunkiin rakennettavan jalkapallostadionin kustannuksiin ja näin varmistaa, että siitä tulee kansainväliset vaatimukset täyttävä viihdeareena.

Täysin eri mieltä. Vaikka aiemmin puolustin investointeja kansalaisten liikkumismahdollisuuksien lisäämiseksi, viihdeurheilu ei enää mene siihen kategoriaan.

5. Espoon tulee kaavoittaa entistä tiiviimpää asuntorakentamista.

Jokseenkin eri mieltä. Asuntoja saisi tehdä enemmän, jos sillä saisi hintoja alemmaksi, mutta kanakoppiasumisen voi jatkossakin pitää Helsingin puolella.


Lopuksi "arvot":

1. Ennen ei ollut paremmin - suomalaisen elämäntavan muutokset ovat olleet hyvästä.


Jokseenkin eri mieltä. Hyviäkin muutoksia on tapahtunut, mutta huonot ovat olleet isompia ja niitä on ollut enemmän.

2. Tarvitsemme vahvaa johtajuutta, joka voi korjata ongelmat ilman tarvetta kompromisseille.

Jokseenkin eri mieltä. Jos minä pääsen johtajaksi, niin ehkä sitten, mutta enhän minä kuitenkaan saisi johtajaa valita, jolloin kävisi herkästi niin, että ongelmat ratkaistaisiin kompromissittomasti ottamalla lisää pakolaisia ja päästörajoituksia. Ehkä kuitenkin parempi päättää demokraattisesti, vaikka se olisikin hitaampaa ja keskimääräisempää.

3. Lasten on tärkeämpää olla uteliaita ja itsenäisiä kuin hyvin käyttäytyviä ja tottelevaisia.

Outo kysymys. Miksi nuo on asetettu vastakkain? Jos nyt kuitenkin on pakko valita, niin jokseenkin eri mieltä. Minulla menevät hermot ihmisiin, jotka hyppivät silmille ja inttävät vastaan, eikä sellaisia tarvitsisi kasvattaa yhtään lisää.

4. Pohjimmiltaan elämässä vallitsee resurssi- ja valtakilpailu, jossa ei pärjää ilman taistelua.

Jokseenkin eri mieltä. Luonnontilassa kyllä, mutta meillä on sivistynyt ja järjestäytynyt yhteiskunta juuri siksi, ettei noin tarvitsisi olla.

5. Yhteiskunnassamme olisi vähemmän ongelmia, jos ihmisiä kohdeltaisiin tasa-arvoisemmin.

Jokseenkin eri mieltä. En tarkoita, että ihmisiä pitäisi kohdella epätasa-arvoisesti. Mitä tasa-arvoisemmin ihmisiä kohdellaan, sitä vähemmän ongelmia on. En vain keksi yhtään asiaa, joissa ihmisiä nykyään kohdeltaisiin epätasa-arvoisesti, lukuunottamatta tiettyjä ns. positiivisen syrjinnän muotoja, joissa tasa-arvo sivuutetaan tasa-arvon itsensä nimissä.

6. Suomessa kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet rikkauteen ja onneen.


Jokseenkin samaa mieltä. Yksilölliset erot tulevat aina ennen pitkää vastaan, mutta yhteiskunnan taholta asiaa on helpotettu niin paljon kuin on käytännössä mahdollista.


No niin. Katsotaanpa tarjokkaat...

Ohhoh, heti ykkösvaihtoehtona 80 %:n yhteensopivuudella on vanha kaverini Jiska Gröhn! En ollutkaan kuullut hänestä muutamaan vuoteen, koska hän oli pappina Pohjanmaalla, mutta muutama viikko sitten häneen törmäsin, joten tiesin hänen palanneen Espoohon. Ei hän kuitenkaan maininnut ehdokkuudestaan.

Eipä tarvitse tätäkään valintaa tämän enempää mietiskellä. En ole ikinä ennen äänestänyt Kristillisdemokraatteja, mutta ei minulla ole erityistä syytä olla äänestämättäkään heitä.

Tällä mennään.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

300 ja muita sotaelokuvia

Pahoitteluni, ettei minua ole hetkeen näkynyt täällä. Olen viime viikkoina tehnyt tuplamäärän työtunteja, ja jos en ole ollut töissä, on lapsenhoito vienyt melkoisesti tilaa luovilta prosesseiltani.

Mutta asiaan. Tai siis ei nyt mitään asiaa ole, vaan koko tämänkertaisen kirjoituksen tarkoitus on mainita, että tämä on blogin kolmassadas julkaistu kirjoitus.

Jee!

Heh, 300. Tulikin tuosta mieleen, että se on perhanan hyvä elokuva. Viimeksi kun puhuttiin natsien turpaanvedosta, mainittiin myös artikkeli, jossa slovenialainen vasemmistojulkkis Slavoj Žižek ehdotti, että väärää mieltä olevat pitäisi turpaanvedon sijaan jättää kokonaan huomiotta. Se asia tuli jo viimeksi käsiteltyä, mutta siitä tuli mieleen edellinen kerta, kun kuulin Žižekin mielipiteitä. Silloin häneltä kysyttiin, että mitä vasemmistolaista elokuvaa hän suosittelisi.

Hänen ehdotuksensa oli 300. Sen aggressiivinen, diktaattorin johtama monikansallinen valloittajaimperiumi Persia on kuulemma ilmiselvä viittaus USA:an, ja pieni Sparta urhoollisesti puolustautuu kapitalismin väkivaltaista levittämistä vastaan.

On tietysti ihmisestä kiinni, tuleeko elokuvan Persiasta ensimmäisenä mieleen USA, vai jokin muu maa, kuten vaikka eräs, joka lakkasi olemasta jo ollessani ala-asteella. Se vain ärsyttää, että jostain syystä usein vasemmistolaisten mielestä kapitalismi on yhtä kuin USA, jolloin kaikki amerikkalaisten tekemät vääryydet ovat kapitalismin tekemiä vääryyksiä ja vasemmistolaiseksi kannanotoksi riittää, että jotenkin epämääräisesti haistattelee amerikkalaisille.

Slovenialaiset muuten ovat valtavan ylpeitä Žižekistä. No, kyllähän suomalaisetkin tapaavat torilla aina, kun Suomi jossain mainitaan. Entisissä kommunistimaissa on yleensäkin jännä ilmiö, että vaikka politiikka on suhteellisen oikeistolaista, kommunistiaikojen paskuus on vielä muistissa, eikä poliittista korrektiutta tai muuta punaviherrystä juuri harrasteta, sieltä nousee vähän väliä oikein kunnon vanhan linjan kommareita, eikä asiassa nähdä mitään kummallista.

Mutta joo, minäkin suosittelen tuota elokuvaa. Se kertoo Thermopylain taistelusta, jossa vuonna 480 eKr. Spartan kuningas Leonidas onnistui hyvin pienellä sotajoukolla pidättelemään ehkä jopa satoja kertoja suurempaa persialaista invaasioarmeijaa usean päivän ajan. No, olihan heillä maasto puolellaan, ja tuohon aikaan kreikkalaiset olivat sekä taktisesti että teknisesti niin paljon persialaisia edellä, että olisi ollut sama vaikka niillä olisi ollut siellä konekiväärit rivissä. Sillä erotuksella tietysti, että konekivääreistä loppuvat ennen pitkää panokset. Oli miten oli, kyllähän tuollaista sopii muistella vielä tuhansien vuosien jälkeenkin.

Vaikka elokuva perustuu tositapahtumiin ja historiallisesti se on melko tarkka, on ohjauksessa otettu paljon, eh, taiteellisia vapauksia. Graafisesti se on kaunis, ja erityisesti huomio kiinnittyy siihen, että kun yleensä miekka&kilpi-aikakaudelle sijoittuvissa taistelukohtauksissa kamera heiluu ja tärisee holtittomasti, että katsojalle välittyisi hektisen toiminnan tunnelma, tässä päin vastoin käytetään paljon hidastuksia, että varmasti kaikki ehtivät nähdä, kun tietokoneveri roiskuu.

Dialogi on suorastaan legendaarista, ja pari tylyimmistä lausahduksista itse asiassa historioitsijoiden mukaan sanottiin oikeastikin. Kuten se, kun spartalaisia varoitetaan vihollisia olevan niin paljon, että heidän ampumansa nuolet peittävät auringon, ja joku kuittaa siihen, että saadaanpahan taistella varjossa. Ja se, kun persialaiset vaativat spartalaisia luovuttamaan aseensa, ja Leonidas huutaa takaisin, että tulkaa hakemaan.

Kaikkein parasta tässä elokuvassa kuitenkin on se, että puvustuksessa päätettiin olla haaskaamatta pronssia historiallisesti tarkkoihin rintahaarniskoihin, ja sellaisen sijaan marssitettiin urhot rintamalle pelkkiin uikkareihin puettuina, huippuunsa asti trimmatut lihakset pullistellen ja kimmeltäen.

Porstuan markkinointipäällikkö Candicen virallinen ilmoitus: "Ylläolevasta lausunnosta huolimatta blogistin seksuaalinen suuntautuminen ei ole kyseenalaistettavissa."

Antakaapas kun selitän. Sotaelokuvien kohderyhmää ovat nuoret miehet. Nuorilla miehillä on usein tyttöystävät, tai ainakin he yrittävät käydä treffeillä silloin tällöin, ja elokuvissakäynti on perinteinen tapa viettää treffit. Niinpä elokuvien yleisöt koostuvat hyvin suureksi osaksi pariskunnista.

Tästä seuraa, että vaikka elokuva tehtäisiinkin ensisijaisesti nuorille miehille, on otettava huomioon myös se, että yleisössä istuu merkittävä määrä enemmän tai vähemmän vastahakoisia naisia. Niinpä elokuvassa täytyy olla jotain, joka vetoaa myös heihin.

Hyvin usein tämä ongelma on ratkaistu vääntämällä väkisin mukaan jokin romanttinen sivujuoni, tai sitten stereotyyppisten feministi-ideaalien mukainen naissoturi. Noloimmissa tapauksissa sekä että. Muitakin ratkaisuja näkee silloin tällöin, mutta yhteistä niille on, että elokuvan pituudesta kuluu kaikenlaiseen höperehtimiseen useita kymmeniä minuutteja, jotka voisi käyttää paremmin päiden katkomiseen.

Sama taktiikka toimii toki toisinkin päin. Rakkausdraama voidaan sijoittaa jonkin ison sodan aikakaudelle, että saadaan mukaan vähän räjähdyksiä ja saadaan markkinoitua se "sota"elokuvana, etteivät pojat protestoisi liikaa, kun heidän tyttöystävänsä raahaavat heidät katsomaan sitä. Edellisen kerran haksahdin tähän, kun hankin DVD:nä elokuvan Passchendaelen taistelu. Joissain Youtube-musiikkivideoissa oli kyseisen elokuvan taistelukohtauksia, jotka näyttivät vakuuttavilta. No, olihan siinä toimintaa 5 minuuttia alussa ja 20 minuuttia lopussa, mutta väliin oli lipsahtanut puolitoista tuntia sitä, kun joku solttu istuu kotirintamalla höpisemässä naapurin tytön kanssa Kanadan kauniista maisemista. Harvoin on ollut elokuvan jälkeen niin kusetettu olo.


300:ssa ei kuitenkaan haaskata kenenkään aikaa. Koska naisyleisöongelma on ratkaistu viihdyttämällä heitä komeilla miehillä toiminnan sivussa varsinaisen juonen häiriintymättä, miesyleisön ei tarvitse odotella vuoroaan, vaan molemmat voivat keskittyä nauttimaan elokuvasta yhtaikaa toisistaan riippumatta. Täydellinen ratkaisu.


Ei siitä sen enempää. Vasta vähän aikaa sitten listasin kymmenen mielestäni parasta elokuvaa, ja kommenteissa tuli puheeksi, että voisin myöhemmin tehdä vastaavan listan pelkistä sotaelokuvista. Voisin tehdä sen vaikkapa nyt, kun kerran tuli aihe puheeksi. Siispä:

1. Talvisota. Kuten viimeksi perustelin, tässä ei ole mitään väkisinväännettyjä yleviä juonia tai filosofiaa, vaan pelkkää epätoivoista ylivoimaisen vihollisen torjuntaa. Sotaelokuvat kärsivät usein siitä, ettei ole saatu riittävästi avustajia, jolloin massarynnäkköjä joudutaan toteuttamaan parinkymmenen taistelijan voimin, mutta tässä sitä ongelmaa ei ole, vaan isot taistelut näyttävätkin isoilta. Dialogi on nokkelaa, ja entistä eeppisemmäksi sen tekee suhteellisen uskottavankuuloinen pohjalaismurre.

Täydellinen tämäkään ei ole, koska elokuvaversio on tehty alkuperäisestä sarjaversiosta leikkaamalla vähän holtittomasti. Sarjaversio löytyy Youtubesta, mutta tietääkseni DVD-muodossa sitä ei ole katsottu tarpeelliseksi julkaista.

2. Starship Troopers. Tulevaisuuden sodankäyntiä avaruuden ötököitä vastaan. Meininki on niin hardcorea ja suhtautuminen militarismiin niin innokas, että se menee itse asiassa parodian ja irvailun puolelle. Sen verran hienovaraisesti tosin, etteivät kaikki katsojat sitä huomaa, ja niinpä tätä onkin moitittu edellämainituista asioista. Sen verran pitää varoittaa, että vaikka tämä nimellisesti perustuukin Robert A. Heinleinin kirjaan, ovat ne kuitenkin niin erilaisia teoksia, ettei yhtä voi suositella toisen perusteella.

3. 300. Perustelut tulivatkin jo käytyä läpi.

4. Zulu. Tämä kertoo Rorke's Driftin taistelusta, jossa pari sataa brittisotilasta puolustutuu kimppuun rynnivää monituhatpäistä zuluarmeijaa vastaan siirtomaa-aikaisessa Etelä-Afrikassa. Onhan tämä jo 60-luvulla tehty, mikä näkyy jonkin verran taistelukohtausten uskottavuudessa, mutta ei niin pahasti kuin monissa muissa vastaavissa.

Tätä on joskus moitittu rasistiseksi, koska elokuvan jälkimmäinen puolisko on aivan estotonta neekerinlahtausta, mutta se ei voisi olla kauempana totuudesta. Zulut kuvataan älykkäinä, kunniallisina ja hyvin urheina sotureina, joilla on hieno oma kulttuurinsa, ja vaikka zulujen tappiolukemat nousevatkin korkeiksi, se on vain luonnollinen seuraus siitä, että hyökätään keihäillä ja nahkakilvillä aseistautuneina kiväärejä vastaan.

Sabaton julkaisi uudella levyllään tästä taistelusta kertovan kappaleen. Joku ystävällinen oli tehnyt videon, jossa musiikin taustalla pyörii kohtauksia tästä elokuvasta:



5. Full Metal Jacket. Vietnamin sotaan sijoittuva klassikko, jossa ensin kärsitään alokaskauden koulutuksesta ja sitten mennään viidakkoon sotimaan. En tiedä, miksei Vietnamista tehdä enempää elokuvia. Onkohan se liian tuore aihe, vai onko siitä vain niin paljon vaikeampaa saada aikaan sellaista selvää "hyvikset antavat pahiksille turpaan"-asetelmaa kuin toisesta maailmansodasta?

Vaikka tämä onkin hieno elokuva monella tasolla, suurin osa sen viehätyksestä perustuu hyviin musiikkeihin ja kouluttajakersanttina simputtelevan R. Lee Ermeyn henkilökohtaiseen karismaan ja viihdearvoon. Aluksi häntä ei haluttu palkata kyseiseen rooliin, joten hän kuvautti videon, jossa avustajat heittelevät häntä appelsiineilla ja tennispalloilla samalla, kun hän häiriintymättä ja itseään toistamatta huutaa alokkaille mielikuvituksellisia hävyttömyyksiä. Hän sai roolin, ja hyvä niin, koska muuten elokuvahistoria olisi jäänyt paljosta paitsi.

6. Rambo - Taistelija. On ehkä kyseenalaista, voidaanko tämä määritellä sotaelokuvaksi, koska se ei sijoitu mihinkään sotaan eikä siinä edes kuole kuin yksi ihminen, mutta väittäisin, että voidaan. Siinä Vietnamin sodan veteraani palaa kotiin ja etsii vanhoja kavereitaan, mutta koska siihen aikaan suhtautuminen Vietnamin sotaan ja sotilaisiin oli hyvin nuivaa, paikallinen sheriffi alkaa vainota häntä ilman järkevää syytä. Rambo pakenee metsään, jossa lainvalvojat yrittävät metsästää häntä lisääntyvällä tulivoimalla, vaikka todellisuudessa Rambo metsästääkin heitä.

Sarjan myöhemmät osat ovat selkeämmin sota- ja toimintaelokuvia ja muutenkin oikein hyviä, mutta jos nyt rehellisiä ollaan, ovathan ne vain Rambon legendaarisella hahmolla tehtyä rahastusta. Tässä ykkösosassa on eniten sisältöä.

7. Perikato. Elokuva Hitlerin viimeisistä päivistä bunkkerissa Berliinin alla. Hieno tunnelma ja loistavia näyttelijäsuorituksia. Nekin, jotka eivät tätä elokuvaa ole nähneet, tietävät sen kaikista niistä parodiavideoista, joissa Hitler raivoaa alaisilleen ja tekstityksissä puhutaan jostain ihan muusta. Ehdoton suosikkini on se, jossa Hitlerillä on ongelmia nopeusvalvontakameroiden kanssa:



8. Gettysburg. Amerikan sisällissodan ratkaisevin taistelu molempien osapuolten näkökulmista. Robert E. Lee on hieno hahmo, ja häntä myös näyttelee hienosti joku Baldwineista.

9. Rautaristi. Saksalaiskersantti ei suostu valehtelemaan esimiehensä puolesta, että esimies saisi himoitsemansa kunniamerkin, jolloin upseeri yrittää tapattaa kersantin ryhmineen toisen maailmansodan itärintamalla. Erikoinen elokuva siinä mielessä, että se esitetään saksalaisten näkökulmasta, vaikka onkin amerikkalainen. Ei olisi luullut tulevan yllätyksenä, että elokuvan menestys jäi julkaisuaikanaan vaatimattomaksi.

10. Länsirintamalta ei mitään uutta. Vähän sama kuin ykköskohdan Talvisota, mutta ensimmäisen maailmansodan Saksassa.


Sellainen lista. Hyviä elokuvia on paljon enemmänkin, mutta tuolle listalle pääsee vain sellaisia, joita katselen toistuvasti. Annetaan nyt kuitenkin vielä muutama kunniamaininta:

Kunnian kentät. Kaikkien aikojen kallein eteläkorealainen elokuva. Se kertoo tositarinan tyypistä, joka pakotettiin ensin taistelemaan Japanin puolesta; joutui Siperiaan vankileirille, josta pakotettiin torjumaan saksalaisten hyökkäystä; ja lopuksi vielä päätyi Saksan riveihin torjumaan Normandian maihinnousua. Tämä on minulle ihan uusi löytö, ja varmaan nousee ylläolevalle listalle jossain vaiheessa.

Helvettiin ja takaisin. Myös tositarina, tällä kertaa USA:n armeijan kaikkien aikojen ansioituneimmasta sotilaasta Audie Murphystä. Oikeita sotaveteraaneja on näytellyt elokuvissa ennenkin, mutta tämä on siitä ainutlaatuinen tapaus, että elokuvan nimikkosankari itse näyttelee itseään.

1944 - Veli veljeä vastaan. Virolainen elokuva, jossa on kunnon rytinää. Ensin kuvataan saksalaisten puolella taistellutta osastoa, josta siirrytään venäläisten puolella taistelleeseen. Siihen aikaan oli kieltämättä ikävää olla virolainen. Erityisesti tätä voi suositella katsottavaksi niille, jotka väittävät, että Suomi olisi toisen maailmansodan aikaan voinut valita olla sotimatta.

Yamato. Japanin Pearl Harboriksi kehuttu elokuva, jossa upotetaan Japanin laivaston suurin ja kaunein sotalaiva.

Red Dawn. Kiinan sisällissotaan 30-luvulle sijoittuva elokuva. Joo, Aasiasta tulee nykyään paljon upeita sotaelokuvia. Tässä alkupuolisko on kunnon rytinää, mutta sitä vaivaa sama ongelma kuin aika usein aasialaisia elokuvia yleensä, eli puolenvälin jälkeen meno hyytyy.

Päivä ilman sotaa. Monet ovat varmaan kuulleet siitä, kun kerran ensimmäisen maailmansodan aikaan saksalaiset ja ranskalaiset sotilaat päättivät omin päin julistaa joulurauhan ja viettää joulupäivän jalkapalloa pelaten ja mukavia jutellen. Tämä elokuva kertoo siitä.

War of the Dead (Stone's War). Joskus talvisodan aikoihin (eli kun natsit ja neukut olivat vielä samalla puolella Suomea vastaan) natseilla on jossain Suomen korvessa salainen tutkimuslaitos, jossa tehdään lääketieteellisiä kokeita. Suomalaiset ja suomalaisten puolella olevat amerikkalaiset sotilaat menevät sinne tutkimaan ja saavat vastaansa natsizombeja. Tätä on pakko suositella ihan jo periaatteesta, koska tämä on suomalainen, ja toisin kuin suomalaiset elokuva-alan päättäjät kuvittelevat, on tällaisten elokuvien teko selvä parannus suomalaiseen elokuvamaailmaan.

Noin. Saa ehdottaa lisää.