Tyhmien ihmisten tyhmästä kieliopista

Eräs suuri viisas suomalainen valtiomies on joskus sanonut, että maailman ongelmat johtuvat siitä, että älykkäitä ihmisiä on liian vähän ja tyhmät sotkevat asiat tonttuilullaan. Tyhmät vaan "käyvät hitaammalla", mistä seuraa, että he kannattavat kaikenlaisia kollektiivisia aivopieruja kuten Trumpia ja Brexitiä. Lisäksi:

"Kun asiat menevät pieleen, kyse on usein siitä, että joku karismaattinen hahmo saa tuon hitaammalla käyvän enemmistön innostumaan jostain älyttömästä. Uskomaan että faktoilla ei ole väliä, että älymystö kusettaa kansaa ja että on täysin ok olla tyhmä ja tietämätön."

Viikko sitten saimme hienon esimerkin asiasta, kun Mikael Jungner Otti kantaa suomen kielioppiin. Se on kuulemma rikki ja pitäisi korjata, koska se on erilainen kuin esimerkiksi englannissa. Kieli on suomalaisille taakka, jonka takia suomalaiset syrjäytyvät. Ulkomaalaisia asioita ja ihmisiä ei ymmärretä, talous näivettyy kun ei voida käydä vientikauppaa, masennutaan, juodaan viinaa, hakataan vaimot tai ainakin lapset jos ei vaimolle pärjätä.

Itse olen yliopistolla käynyt joitain pakollisia kielitiedekursseja, joten katson olevani pätevä kommentoimaan tätä asiaa. Ainakin nyt pätevämpi kuin Jungner, jos en muuten. Ensinnäkin:

Jungnerin mukaan suomessa on vähemmän sanoja kuin esimerkiksi englannissa. Siksi suomalaisten ajattelu on kapeampaa kuin brittien.

Aksiooma: suomi on huonompi kieli kuin englanti.
Havainto: suomessa on vähemmän sanoja kuin englannissa.
Johtopäätös: suomi on huonompi kieli kuin englanti, koska suomessa on vähemmän sanoja.

Selvä. Jos Jungner olisi pohtinut lausuntoaan edes tupakkatauon ajan, olisi hän saattanut huomata tällaisen asian:

Eli vaikka englannissakin toki voi jossain määrin johtaa sanoja toisista, suomessa voidaan yhdestä kantasanasta johtaa kymmenittäin sanoja, joiden ilmaisemiseen englannissa tarvittaisiin kokonaan uusia sanoja tai jopa kokonaisia lauseita. Englannissa on enemmän sanoja, koska rajoittuneemman kieliopin takia niitä on pakko olla.

Suomea on Jungnerin mukaan myös vaikeaa kääntää koneellisesti.

Ihan totta. Otetaan esimerkiksi vaikka tämä:

Sinänsä on ihan totta, että monimutkaisesti taivuttavia kieliä on vaikeampi kääntää kuin sellaisia, joissa vain pannaan sanoja peräkkäin, mutta jokainen, joka oikeasti on joutunut käyttämään konekääntäjää mihinkään yksittäisiä sanoja vaativampaan käännöstyöhön, tietää kyllä, etteivät konekäännökset ole koskaan luotettavia, vaan pitää myös itsekin hallita perustiedot käännettävistä kielistä, että osaa erottaa järkevät ehdotukset täydestä puutaheinästä, olivat kielet mitkä tahansa.

Toisaalta nykyiset konekääntäjät ovat paljon laadukkaampia kuin vielä kymmenen vuotta sitten, jolloin oli suurta huvia ajaa jokin lause kääntäjän läpi pari kertaa ja sitten naureskella päättömälle lopputulokselle. Varmasti kymmenen vuoden päästä ollaan taas edistytty yhtä paljon ja ehkä jopa päästy tasolle, jolla käännökset eivät ehkä vieläkään ole luotettavia, mutta ainakaan tahatonta huumoria ei saa yhtä paljoa.

Jungnerin mukaan sijamuodoille ja muille päätteille olisikin etsittävä nyt korvaavia vaihtoehtoja. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että tulevaisuudessa ei enää sanottaisi ”minä menen kouluun” tai ”käyttämätön matkalippuni”.

Jungnerin uuskielessä saatettaisiin sanoa "minä mennä koulu" ja "minun eikäytetty matkalippu".

Ensimmäisessä lauseessahan ei varsinaisesti korvattu mitään, vaan karsittiin vain taivutukset pois. Toisessa sitten korvattiin possessiivisuffiksi (ei sijamuoto) persoonapronominin genetiivillä (sijamuoto), mistä viimeistään voidaan huomata, että Jungner ei pahemmin tunnu tietävän itsekään, mitä hänen suustaan tulee.

Muuten tämä saattaisi yleensä toimiakin yksinkertaisissa kolmisanaisissa lauseissa. Tai no, ainakin sellaisissa, joissa aikamuodoilla ei ole väliä eikä lauseenjäsenten suhteista ole epäselvyyttä. "Minä mennä koulu" on vielä melko selkeä, mutta entäs "minä tulla koulu"? Tulenko kouluun, koulusta, koululle vai koululta? Joku irstas saattaisi jopa tulla koulussa.

Sijapäätteet ovat aika oleellisia, joten ei niitä voi noin vain poistaakaan, vaan ne tosiaan pitäisi korvata jollain, kuten vaikka prepositioilla. Mistähän ne otettaisiin? Lainattaisiinko englannista? Toinen ja ehkä luontevampi vaihtoehto olisi tietysti käyttää postpositioita, jotka voitaisiin vaikka muodostaa vanhoista sijapäätteistä. Esimerkiksi lause "minä menen kouluun" olisi silloin muotoa "minä mennä koulu un".

Sitten voidaankin miettiä, oliko tässäkään taas mitään järkeä. Voidaan myös miettiä, että miettiköhän Jungner ideaansa pohtiessaan yhtään mitään muita esimerkkilauseita kuin noita kahta mainitsemaansa.

Sitten hän horisi jotain siitä, että vierasnimisten käsitteiden oppiminen on suomalaisille hankalaa, joskin jäi vähän epäselväksi, miten suomen kieliopin amputointi siihen ongelmaan auttaisi. Ja sitten siitä, että suomen kieli kehittyy hitaammin kuin muut, joskaan hän ei itsekään tainnut tietää, mitä sillä tarkoitti, koska ei mitenkään perustellut asiaa tai antanut esimerkkejä.

Jungnerille kerrottiin hyvin nopeasti usean sadan kommentoijan toimesta, että ei Mikael, ei se toimi noin. Joukossa oli niin maallikoita, jotka huutelivat hävyttömyyksiä, kuin ihan oikeita kielitieteilijöitäkin, jotka selittivät asian asiallisesti ja faktapohjaisesti. Kuulemma Jungner reagoi tällaisiin viesteihin bannivasaralla. Mehän tiedämme, että jos nykyään on jostain eri mieltä jonkun kanssa, sitä ei saa kertoa, koska esittämällä eriävän mielipiteen kommentoija määrittelee itsensä Viholliseksi, jonka kanssa ei tarvitse keskustella eikä mielipiteitä huomioida, vaan sellaiset saa ja pitää blokata saman tien.

Kauan sitten esittelin johannakorhosismin. Se on maailmankatsomus, jonka mukaan jos jokin asia tehdään Suomessa toisin kuin muualla maailmassa ja varsinkin Länsi-Euroopassa, suomalainen tapa on määritelmällisesti huonompi ja väärä, vaikka se käytännössä vaikuttaisikin miellyttävämmältä, tehokkaammalta ja muutenkin paremmalta. Yleensä johannakorhosismista kärsivä ihminen on harmiton, koska hän puhuu lähinnä arkipäiväisistä ja mitättömistä asioista, tai ainakaan ei tungeksi oman erikoisalansa ulkopuolelle.

Nyt on sitten aika lanseerata mikaeljungnerismi. Se on johannakorhosismin vaikeampi muoto, joka pakottaa potilaan jakamaan näkemyksensä kaikelle kansalle heti niiden tullessa mieleen ilman minkäänlaista itsekritiikkiä; ottamaan kantaa asioihin, joihin hän on perehtynyt yhtä syvällisesti kuin meriantura polkupyöräilyyn; ja suhtautumaan kaikkiin eriäviin mielipiteisiin ja faktoihin aggressiivisen torjuvasti.


Palataanpa lopuksi kirjoituksen alkuun. Kukas olikaan se suuri valtiomies, joka valitteli älykkäiden ihmisten vähyyttä ja sitä, kuinka typerykset sotkevat kaiken tonttuilullaan?

No sehän oli tietysti Mikael Jungner itse.

Ihmiskunnan ongelmat johtuvat suureksi osaksi siitä, että vähemmistö ihmisistä on avarakatseisia älykköjä, kirjoittaa viestintätoimisto Kreab Oy:n toimitusjohtaja Mikael Jungner Facebook-päivityksessään.

"Siis sellaisia jotka suhtautuvat muihin ihmisiin sallivasti ja ovat samalla kiinnostuneita eri näkökulmista ja faktoista. Ymmärtävät maailman monimutkaisia syy-seuraus-suhteita", hän täsmentää.

Tämä uutinen julkaistiin heinäkuussa, mutta silloin se jäi huomaamatta minulta, kuten muistaakseni kaikilta muiltakin silloin seuraamiltani blogisteilta ja kolumnisteilta. Ymmärrän, että Jungneria ehkä jäi kaivelemaan raflaavaksi tarkoitetun lausuntonsa saama vähäinen huomio.

Niinpä hänen täytyi näköjään ravistella ihmisiä antamalla ongelmasta erinomaisen käytännön esimerkin.

Kaksi näkökulmaa pakkoruotsiin

Viimeksi lupasin, että nyt kirjoittaisin jotain pakkoruotsista, kun se tuli silloin mainittua. Kesä on siitä mukavaa aikaa, että silloin ihmisillä on muutakin tekemistä kuin lukea blogeja, ja kävijämäärät laskevat. Voi siis rauhassa hokea moneen kertaan ennenkin hoettuja itsestäänselvyyksiä.

Pakkoruotsin kannattajat ovat ilmeisesti huomanneet saman, ja hokevat vanhoja väitteitään ilmeisenä oletuksenaan, että koska kukaan ei näitä kesällä lue, ei kukaan sitten naurakaan. Nyt vuorossa on nuori kloppi, joka käyttää vanhaa ja suosittua, vakiomuotoista "ruotsin opiskelun on oltava pakollista, koska minä tykkään ruotsista"-taktiikkaa.

Olisihan se tietysti kiva, jos maailma toimisi noin. Minä tykkäsin koulussa eniten matematiikasta, koska olen hajamielinen, ja jos minun pitää selittää suuria kokonaisuuksia, jotain oleellista unohtuu aina. Kielissä ja reaaliaineissa pitää opetella sellaisia ulkoa, mutta matematiikassa riittää, kunhan tajuaa periaatteen. Toinen suosikkini oli äidinkieli, koska siellä sai kirjoitella aineita, jolloin kyse ei ollut edes mistään opiskelusta, vaan mielikuvituksen vapaalennosta. Tuolla logiikallahan voitaisiin ulkomaiden kielten, historian, biologian, maantiedon, ja mitä niitä nyt oli, opettaminen lopettaa ihan turhina ja mälsinä kokonaan ja kuluttaa senkin ajan derivoimiseen ja blogikirjoitteluun. Ne, jotka osaisivat jo, saisivat mennä kotiin ja kuluttaa aikansa mielekkäämmin esim. pelaamalla tietokoneella.

Eipäs nyt mennä liiallisuuksiin. En mitenkään halua kyseenalaistaa Ville Virtasen henkilökohtaisen kokemuksen paikkansapitävyyttä tai merkityksellisyyttä. Jos hän on sitä mieltä, että on hyvä, että hänet laitettiin aikoinaan lukemaan ruotsia, kuka minä olen väittämään vastaan? Nyt vain on niin, että Suomenkin kokoiseen maahan mahtuu monenmoisia henkilökohtaisia kokemuksia, jotka omista näkökulmistaan ovat aivan yhtä paikkansapitäviä ja merkityksellisiä kuin Virtasenkin. Koska Virtasen mielestä hänen omansa on kuitenkin niin merkityksellinen, että sitä voidaan käyttää kansallisen päätöksenteon ohjenuorana, ajattelin, että kai minunkin on sitten. Katsotaanpas, mihin päädytään.

Synnyin 1990-luvun alussa keskisuomalaiseen yliopistokaupunkiin, Jyväskylään. Kiinnostuin kielistä jo varsin nuorena, ja olin innoissani, kun aloitin englannin kielen opinnot kolmannella luokalla.

Synnyin 1980-luvun alussa länsisuomalaiseen yliopistottomaan kaupunkiin, Seinäjoelle. Ainahan sitä ihmeteltiin, miksei siellä ollut yliopistoa, vaikka monessa muussa samankokoisessa kaupungissa oli, ja sitä perusteltiin sillä, että onhan siellä paljon muita koulutusmahdollisuuksia, mutta se ei liity tähän. Kiinnostuin kielistä vasta myöhemmällä iällä, ja koulussa opiskelin niitä vain pakollisen minimin. Kolmannella luokalla meidän annettiin äänestää, aloittaako luokkamme ruotsin vai englannin opiskelun, ja muistan jännittäneeni tulosta kauhuissani. Yksi kaveri äänesti ruotsia, koska se on "toinen kotimainen", mutta onneksi englanti voitti, emmekä jääneet ilman kansainvälisesti merkittävän kielen taitoa.

Kieliopinnot sujuivat niin hyvin, että viidennellä luokalla opettajani kehotti minua aloittamaan saksan kielen. Ryhmään ei kuitenkaan tullut tarpeeksi opiskelijoita, eikä kielen opiskelua voinut aloittaa.

Kieliopinnot sujuivat hyvin, mutta meillä ei silloin vielä ollut ala-asteella mitään valinnaisia aineita, joten pakollinen minimi oli samalla pakollinen maksimi. Eipä siinä mitään, englanti oli ihan kivaa.

Sama toistui yläasteella – olisin halunnut alkaa opiskella mitä tahansa muutakin kieltä ruotsin ja englannin lisäksi, mutta halukkaita ei ollut tarpeeksi. Onneksi seitsemännellä luokalla alkoi sentään pakkoruotsi. Mahdollisuuteni opiskella lisää kieliä koitti vasta lukiossa, jolloin aloitin kahden muun vieraan kielen opinnot samaan aikaan, myös venäjän.

Yläasteella alkoi jo tulla valinnanvaraa, ja pari kaveria otti saksan valinnaisena. Kuten sanottua, minua ei sellainen kiinnostanut, vaan täytin valinnaistuntini talousmatematiikalla. 7. ja 8. luokilla oli pakkoruotsi, mutta yhdeksännellä se oli vapaaehtoista, ainakin teoriassa. Kaikkihan sen ottivat, koska pelkäsivät jäävänsä muista jälkeen ja olevansa lukiossa ihan pihalla, joten minunkin oli mentävä, koska mitään kiinnostavampaa opetusryhmää ei saatu perustettua.

Lukiossa jatkoin pakollisen minimin linjalla, plus pari syventävää englannin kurssia viimeisenä vuonna, koska niistä sai helppoja opintoviikkoja täytteeksi. Englantiahan osasin jo sujuvasti, joskin olin varmaan oppinut sitä enemmän professoreilta Arnold Schwarzenegger ja Leisure Suit Larry kuin keneltäkään koulussani pyörineeltä opettajan titteliä kantaneelta. Venäjästäkin kävin piruuttani viikon intensiivikurssin, jossa ehdittiin opetella kirjaimet, mutta ei sitten juuri muuta.

Muutettuani pääkaupunkiseudulle opiskelemaan kuulin, että eteläsuomalaiset ikätoverini olivat saaneet valita ruotsin jo kolmannella luokalla. Muitakin kieliä oli päässyt lukemaan, jos vain halusi, sillä ryhmiä kyllä syntyi.

Muutettuani pääkaupunkiseudulle opiskelemaan, huomasin, että eteläsuomalaiset ikätoverini eivät osanneet ruotsia yhtään sen paremmin kuin minäkään. Noh, olinhan minä kirjoittanut siitä M:n, joten kai minä jotain osasin. Nykyään, kun olen tekemisissä kymmenen vuotta nuorempien kanssa, ne eivät osaa ruotsia sitäkään vähää, vaan heille pelkkä "hejsan, jag heter homo-Peter" on jo saavutus.

Sittemmin olen oppinut ruotsia niin hyvin, että pärjään sillä myös yliopisto-opinnoissa. Joskus pohdin silti, että tässä suhteessa kaverini ovat selvässä etulyöntiasemassa aloitettuaan kielen opiskelun neljä vuotta minua aiemmin.

Sittemmin olen unohtanut ruotsin melko hyvin, koska en ole juuri koskaan joutunut käyttämään sitä koulun jälkeen. En edes silloin yhtenä kesänä, jonka vietin Närpiössä töissä. Ymmärrän ruotsia vielä jonkin verran, mutta en osaa puhua lainkaan. Turha puhuakaan, että "pärjäisin" sillä yhtään missään, enkä kyllä usko, että aikaisemmin aloitettu opiskelu olisi auttanut tässä vaiheessa.

Pelkään pahoin, että mikäli ruotsin pakollisuudesta luovutaan, ruotsille voi Ruuhka-Suomen ulkopuolella käydä samoin kuin muille valinnaisille kielille: resursseja opetukseen ei ole, vaikka joiltakin oppilailta halua löytyisikin.

Uskon, että mikäli ruotsin pakollisuudesta luovutaan, sille käy samoin kuin ranskalle, espanjalle, italialle, portugalille, saksalle ja muille valinnaisille kielille: sen harrastajat voivat maassa käydessään tehdä vaikutuksen paikallisiin osaamalla kysyä tietä postiin ja kirjastoon heidän kielellään, mutta eivät käytä sitä mihinkään oikeaan kommunikointiin sen paremmin Suomessa kuin ulkomaillakaan. Vähän kuin nykyäänkin siis, mutta vapaaehtoisesti.

Voin kokemuksesta sanoa, että ruotsin opiskelu ei varsinaisesti vie aikaa muiden kielten opiskelulta – se päin vastoin helpottaa urakkaa.

Nämä, jotka väittävät, ettei yhden kielen opiskelu vie aikaa muiden kielten opiskelulta, lähtevät aina siitä oletuksesta, että kaikki haluavat opiskella mahdollisimman paljon kieliä ja kuluttavat siihen vielä vapaa-aikaansakin. Jos oletetaan, että joku olisi niin juntti, että suostuisi opiskelemaan vain ne pari kieltä, mitkä käsketään, voisi edes yrittää valita ne kielet jotenkin mielekkäästi. Mielekkäämmin kuin "joku helsinkiläinen opiskelijapoika tykkää tästä" tai "Muumit kirjoitettiin tällä kielellä".

Se tunne, kun ymmärtää opetettavaa kieltä, mutta ei opetuskieltä.

Esimerkiksi venäjän kieli on tunnettu lainasanoistaan, joista osa tulee myös ruotsista.

Itsehän voin kokemuksesta sanoa, että venäjän ja ruotsin opiskelut eivät tue toisiaan, vaikka kielissä yllättävän paljon yhtäläisyyksiä onkin. Itsellenihän kävi TKK:lla kymmenisen vuotta sitten venäjän kursseja ottaessani, että venäjä tallentui aivoihini ruotsin päälle, jolloin ruotsin taitoni romahti, ja vielä nykyäänkin jos yritän puhua ruotsia, suusta tulee pelkkää venäjää.

Oli miten oli, jos tavoitteena on oppia venäjää, väitän, että on helpompi oppia pelkkää venäjää, kuin ensin ruotsia ja sitten venäjää.

Ai niin, olenhan minä opiskellut sellaisiakin kieliä, jotka ovat toistensa lähisukulaisia ja joiden luulisi tukevan toisiaan. Oman kokemukseni mukaan se menee niin, että ensimmäisenä vuonna opinnot todellakin tukevat toisiaan ja edistyminen on huimaa. Myöhemmässä vaiheessa edistyminen hidastuu ja lähikielten osaamisesta on itse asiassa haittaa. Tämä johtuu siitä, että perustason jälkeen kieliopit ja sanastot eivät enää olekaan täysin yhteensopivia, vaan ne menevät jatkuvasti sekaisin. Myös jos on opetellut kieltä X, ja sitten alkaa opetella lähisukukieltä Y, sen puhuminen tuntuu kuin vastavirtaan uimiselta, kun mielessä pyörivät vain kielen X säännöt.

Mielestäni ruotsi voitaisiin ottaa osaksi vaikkapa kirjallisuuden tai historian kursseja, sillä kuinka moni koululainen edes tietää, että esimerkiksi Muumit kirjoitettiin alun perin ruotsiksi?

Mielestäni ruotsi voitaisiin ottaa yliopistoon osaksi Suomen historian pääaineopintoja, koska siellä siitä voi olla jotain hyötyäkin. Se, että Muumi-kirjat on kirjoitettu ruotsiksi, on yhtä järkevä peruste ruotsin opetukselle kuin se, että Muumi-piirretyt on alun perin puhuttu japaniksi, on peruste japanin kulttuurinarvostuspohjaiselle opetukselle.

Olen kiitollinen siitä, että olen saanut lukea pakkoruotsia.

En ole kiitollinen siitä, että olen joutunut lukemaan pakkoruotsia. Kyse ei ole siitä, että mitenkään inhoaisin tai muuten vastustaisin kyseistä kieltä tai siihen liittyvää kulttuuria, tai että pitäisin aivojeni perukoilla vielä lojuvia kielitaidon rippeitä jotenkin haitallisina, vaan vain siitä, että tiesin jo kieltä opetellessani, ettei tästä mitään hyötyä ole, ja oikeassa olin.

Ruotsin kielen taito on antanut minulle apua työtehtävissäni, tietoa ruotsinkielisestä kulttuurista ja uudenlaisen yhteyden muihin Pohjoismaihin.

Ruotsin kielen taito ei ole antanut minulle apua työtehtävissäni, koska pääkaupunkiseudulla asuvat ruotsinkieliset puhuvat niin hyvää suomea, ettei heitä puheen perusteella osaisi erottaa suomenkielisistä. Ei heitä tunnista ulkonäön, nimen eikä oikeastaan yhteiskuntaluokankaan perusteella. Ainoastaan kysymällä suoraan, jos jostain syystä kiinnostaa.

Ruotsinkielisessä kulttuurissa on myös asioita, joista ei tarvitsisikaan tulla tietoa ja jotka saisivat rauhassa pysyä Pohjanlahden sillä puolella.

Se on myös auttanut minua saamaan ruotsinkielisiä ystäviä.

Olen myös saanut ruotsinkielisiä ystäviä ilman, että olen puhunut heille sanaakaan ruotsia. Niin suomalaisia (joille olen puhunut suomea) kuin ruotsalaisiakin (joille olen puhunut englantia). Sattuikin hauska juttu ihan pari viikkoa sitten, kun istuskelin kahden suomenruotsalaisen tuttavani kanssa. Juttelimme suomeksi, kunnes keskustelu ajautui asiaan, josta en tiennyt enkä ollut kiinnostunut, eikä minulla siis ollut mitään sanottavaa eikä edes mielenkiintoa häiritä heidän jutteluaan. He lipsahtivat ihan vahingossa ja huomaamattaan puhumaan ruotsiksi, kunnes he sitten tajusivat tapahtuneen, jolloin he pyysivät noloina minulta anteeksi. Vähän nolotti itseänikin, koska eihän asia minua ollut haitannut.

Minusta on väärin, jos tällaiset mahdollisuudet viedään nuorilta pois ilman, että he vielä edes ymmärtävät kielitaidon merkitystä.

Minähän aina tapaan sanoa asevelvollisuuden tasa-arvo-ongelmista rutiseville hipeille, että Suomen armeijajärjestelmä on hyvinkin tasa-arvoinen, koska sekä miehillä että naisilla on mahdollisuus mennä armeijaan. Silti ne aina inttävät vastaan, ettei pakko ole sama asia kuin mahdollisuus.

Minusta on väärin, että nuorille annetaan kieltenopiskelusta paska maku vaatimalla heitä oppimaan kieltä, joka heitä ei kiinnosta ja jota he eivät mihinkään tarvitse. Se kun saattaa vaikuttaa vielä paljon myöhemmälläkin iällä heidän asenteisiinsa niin ruotsin kieltä ja kulttuuria kuin yleisestikin kieltenopiskelua kohtaan.

Ville Virtanen
opiskelija
Helsinki

Pekka
opiskelija, blogisti ja kylähullu
Espoo

Mites olisi? Suostuukohan Virtanen siihen, että jatkossa kielipolitiikka tehdään sen pohjalta, mistä minä tykkään ja mitä minä henkilökohtaisesti olen joskus tarvinnut? Vai kannattaisiko kuitenkin perustaa nämä päätökset johonkin muuhun kuin joidenkin yksittäisten nettimölisijöiden mielihaluihin? Minä lupaan lakata inttämästä, että "en minä ainakaan", jos kaikki villevirtaset puolestaan lopettavat asioiden vaatimisen perusteella "kyllä minä ainakin". Kun tästä päästään yhteisymmärrykseen, voidaan sitten katsoa ihan tilastojen pohjalta, kuinka tarpeellista virallinen tai epävirallinen ruotsintaito on Suomessa, ja päättää asiasta sitten sen pohjalta.

Myönnetään, että ehdotan tätä, koska uskon oman näkökantani voittavan tuossa tapauksessa. Voin toki olla väärässäkin. Jos Virtanen on vilpittömästi sitä mieltä, että ruotsia pitää opiskella siksi, koska se on oikeasti tarpeellista, eikä vain siksi, että haistakaa juntit paska, varmasti hänkin luottaa oman näkökantansa oikeellisuuteen ja suostuu ehdotukseeni.

Eipä tässä muuta. Lähden viettämään juhannusta. Sen sekä tämänkertaisen aiheen kunniaksi laitetaan vielä loppuun ruotsalainen, modernisoitu versio juhannussalosta:

Okei, tuo alkaa olla jo vanha juttu. Korjataan tilanne ja laitetaan vielä lopummaksi kunnon perinteistä suomalaista juhannusmusiikkia:

Rästiin jääneitä arvosteluja

Viimeksi, kun kirjoitin kirja-arvostelun, minulta kysyttiin, miten voi olla, että kaikki viime aikoina arvostelemani kirjat ovat olleet joko oikein tai melko hyviä. Että jätänkö huonot mainitsematta, vai mitä.

Hyvin harvoin kohdalleni osuu oikeasti huonoja kirjoja, mutta osittain kyse on kyllä siitä, että joistain kirjoista ei keksi mitään järkevää sanottavaa. Ehkä suurempi syy on kuitenkin se, että minähän luen aika paljon, niin itsekseni kuin koulun kirjallisuustiedekursseja varten. Alkukuukausina, kun julkaisin muutenkin uuden tekstin joka toinen päivä, ei haitannut arvostella kaikki lukemani kirjat, mutta nykyisellä päivitystahdillani se tarkoittaisi, että tästä tulisi voittopuolisesti kirjallisuusblogi, enkä minä sitäkään halua.

On kuitenkin aivan totta, että kaikki kirjat ansaitsevat tulla mainituiksi, joten uusi vuosi on hyvä aloittaa käymällä lyhyesti läpi ne kirjat, jotka viime vuonna jäivät ilman omaa postausta.

Aiheeseen on vaikea keksiä järkevää kuvaa, mutta jotain kuvitusta on pakko olla, että saa sen sitten hienosti näkymään tuohon sivupalkkiin, joten tässä nyt sitten on Porstuan markkinointipäällikkö Candice ylläpitämässä julkaisujeni visuaalista laatua.

No niin:

Tim powers - Paheiden palatsi. Tämä on taas niitä, jotka luin lukioikäisenä ja joita olen sen jälkeen etsinyt kaikkialta. Eletään Los Angelesin raunioissa tulevaisuudessa, jossa ydinsota tms. on taannuttanut sivilisaation. Sekopäinen uskonnollinen kultti käännyttää nuoria ja vie ne tukikohtaansa, josta kukaan ei koskaan palaa. Päähenkilö kuuluu ammattikuntaan, joka omaisten maksamia palkkioita vastaan pelastaa käännytettyjä ennen kuin heidät ehditään viedä pois. Päähenkilö saa tehtävän, jota kukaan ei ole koskaan (ainakaan onnistuneesti) yrittänyt: soluttautua tukikohtaan, pelastaa vanha rakastettunsa ja kohdata kultin johtaja. 4/5, miinuspiste vain siitä, että avaruusolentojen lisääminen tarinaan juonenkäänteenä on aivan perseestä.

Aino Kallas - Sudenmorsian. Jollain tunnistamattomalla murteella kirjoitettu runollinen pienoisromaani 1600-luvulla eläneestä virolaisnaisesta, joka muuttuu ihmissudeksi ja hylkää perheensä sekä muun ihmiselämänsä elääkseen sutena metsissä muiden pirunsikiöiden kanssa. 3,5/5, jännää kielenkäyttöä, mutta jää vähän turhan lyhyeksi.

Volter Kilpi - Bathseba. Rohkea tulkinta Raamatun kuningas Davidin rakkaudesta jonkun parvekkeelta bongaamansa naisen kanssa. 2/5. Kieli on oikein taitavaa ja runollista, mutta kun kirjan juoni mahtuisi kymmeneen sivuun ja loput 124 sivua ovat rakkaudentunnustusten hokemista, ei tästä jää käteen oikein mitään.

Pentti Haanpää - Noitaympyrä. 30-luvun aikalaiskuvaus tukkijätkästä, joka kohoaa esimiesasemaan nokkeluudellaan, mutta saa potkut kieltäytymällä olemasta kapitalistinen riistäjä, ja erakoituu vuodeksi Lapin metsiin, kunnes päättää lopuksi loikata Neuvostoliittoon. Tämä jäi aikanaan julkaisematta, koska Lapuan liikkeen aikoina ei sopinut julistaa vasemmistoaatteita, mutta 50-luvulla julkaisu jo onnistui. 3/5, plussaa mielenkiintoisesta aikalaiskuvauksesta, miinusta kommunistisesta propagandasta.

Minna Canth - Työmiehen vaimo. Näytelmiä ei kuuluisi lukea kirjamuodossa, mutta tulipahan nyt luettua. Silloin, kun feministeillä vielä oli järkevää sanottavaa, tämä oli kova juttu. Päähenkilö on nuori nainen, joka menee naimisiin kaikkien hyvänä pitämän miehen kanssa. Vallitsevien lakien mukaan naisen omaisuus menee miehen käyttöön, eikä mene kauaa, kun mies ryyppää kaikki naisen rahat niin, ettei edes vastasyntyneelle lapselle voi ostaa ruokaa, kun kalja on tärkeämpää. 3/5, vähän turhan yksioikoinen ja valmiiksipureskeltu juoni. Sanomaltaan tämä oli omana aikanaan tärkeä, mutta nyt se on jo vanhentunut.

J. L. Runeberg - Vänrikki Stoolin tarinat. Sankarirunoja Suomen sodasta. Vaikka en yleensä runoja tapaakaan lukea, tästä tykkään. 5/5.

Esa Sirén - Kannaksen kostajat. Kannaksella asemasodan aikana pari ansioitunutta sotapoikaa pääsee mukaan erikoisosastoon, joka hiippailee pimeän turvin vihollisen tukikohdassa nappaamassa vankeja ja räjäyttelemässä paikkoja. 4/5. Sirén on onnistunut oikein hienosti hollywoodisoimaan jatkosodan. Jännitystä ja toimintaa piisaa. Syvällisyyttä ei niinkään, mutta ei sellaiseen ole pyrkimystäkään.

Esa Sirén - Rukajärven korpisissit. En muista. Varmaan jotain samanlaista kuin tuossa aiemmassakin. 4/5.

Clifford D. Simak - Väliasema. Amerikan sisällissodan veteraani asuu yksin talossa, jonka sisällä aika ei kulje. Hän huolehtii avaruusolioiden teleporttiverkoston solmukohdasta, saa niiltä mielenkiintoisia tuliaisia ympäri galaksia ja käy niiden kanssa syvällisiä keskusteluja. Samalla valtion agentit kiinnostuvat yli satavuotiaasta kaverista, joka on edelleen nuoruuden voimissaan. 5/5.

Clifford D. Simak - City. Novellikokoelma, jonka johdannossa tietoisuuden saavuttaneet koirat tarinoivat leirinuotiolla myyttisistä "ihmisistä", jotka muinoin asuttivat Maapalloa. Novellit käsittelevät yhden suvun historiaa lähitulevaisuudesta tuhansien vuosien päähän, ja samalla käydään vaiheittain läpi ihmiskunnan kehitystä siihen asti, kunnes ihmiset pääsevät muuttamaan Maasta pois. Myöskin 5/5.

Max Brooks - World War Z. Kuten kirjoihin pohjautuvilla elokuvilla on usein tapana, tähän perustuva Brad Pittin elokuvakaan ei juuri liittynyt kirjan juoneen. Kirjassa zombiapokalypsi on jo päättymässä, muutamia viimeisiä enää metsästellään. Päähenkilö on toimittaja tjsp., joka kiertää ympäri maailmaa haastattelemassa selviytyjiä ja yrittämässä selvittää zombiviruksen alkulähdettä. 5/5, mielenkiintoinen uusi ote suosittuun zombi-ideaan.

Stephen King - Running man. 70- ja 80-lukujen vaihteessa King oli jo hyvin suosittu, ja hän päätti kokeilla, vieläkö hän pystyisi saavuttamaan saman suosion, jos aloittaisi tyhjästä. Niinpä hän loi Richard Bachman -valepersoonan ja ehti kirjoittaa sillä nimellä 4 kirjaa, ennen kuin jäi kiinni. Tämä oli niistä viimeinen. Kirja kuuluu ns. Battle Royale -genreen, eli tulevaisuudessa luokkaerot ovat kärjistyneet siihen pisteeseen, että on olemassa kilpailuja, joissa rupusakki taistelee kuolemaan asti ja joita sitten näytetään kansalle suurena viihteenä. Tässä tapauksessa päähenkilö pakenee virkavaltaa ja saalistajia tienaten satasen jokaisesta tunnista, jonka onnistuu pysymään hengissä. Pääpalkinnon voittaa selviämällä kokonaisen kuukauden, mutta kukaan ei ole koskaan siinä onnistunut. 3/5. Tällaiset ovat aina jänniä ja olihan tämäkin toiminnantäyteinen, mutta juoni oli aika kömpelö ja epäuskottava. Bachman-kirjoista toinen, The Long Walk, kuuluu samaan genreen ja onnistuu mielestäni paremmin. Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä elokuva tästä kirjasta on myös aivan mahtava, huolimatta siitä, ettei sillä juuri ole yhtymäkohtia kirjan tarinaan (tai ehkä juuri siksi).

Sam Bradbury - Killzone: Ascendancy. En tiedä, onko kirjoittaja sukua scifimestari Ray Bradburylle. Kirja kuitenkin perustuu Killzone 3 -räiskintäpeliin, jota en ole pelannut, koska sitä ei olla katsottu tarpeelliseksi julkaista PC:lle, vaan pelkälle pleikkarille. Päähenkilö on scifisodassa, jossa ihmiset sotivat mutantteja vastaan. Hänen ryhmänsä on juuri saanut tapettua mutanttien johtajan, mutta nyt ryhmä on jumissa mutanttien kotiplaneetalla, ja pakoon pitäisi päästä. 4/5. Paljon räjähdyksiä ja muuta kivaa toimintaa. Räiskintäpeleihin perustuvissa kirjoissa vain tapaa aina olla se perusongelma, että toiminta on aika tasapaksua ja suoraviivaista. Se, mikä peleissä on jännää, ei vain käänny kunnolla kirjamuotoon.

Hugues Douriaux - Kalliohin paholaisen palvojat. Mutanttinainen näkee vahingossa saatananpalvojien rituaalin ja joutuu tappolistalle. Koska saatananpalvojat ovat hyvin verkostoituneita ja heitä on kaikkialla, korkeissakin asemissa, hän on suuressa vaarassa ja joutuu paetessaan matkustamaan planeetalta toiselle. Tehdään selväksi, että saatananpalvojat ovat scifimaailman vastine natseille, joiden lopullinen tavoite on tuhota kaikki rodullisesti epäpuhtaat. 2/5. Eurooppalaisessa scifissä on se ikävä puoli, että se on täynnä kliseitä, joista amerikkalainen scifi on jo kasvanut ulos. Arvosana olisi korkeampi, jos jossain kohdassa ennen viimeistä sivua oltaisiin mainittu, että kyseessä on sarjan ensimmäinen osa. Mistähän ne kuvittelevat minun löytävän jatko-osan, kun tämänkin parikymmentä vuotta vanhan kirjan löysin sattumalta divarista?

Aldous Huxley - Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti. Kaksi novellia, joissa kirjoittaja vetää huumeita ja selostaa sitten kokemuksiaan. Kun takakannessa mainostettiin kirjaa "psykedeelisen vallankumouksen merkkiteoksena", odotin jotain muuta kuin taidehistoriallista luentoa ja namedroppingia. 1/5. Tylsää.

Hugh Howey - Siirros. Siilo-sarjan kakkososa, jossa pääosassa ovat ne tyypit, jotka siilojärjestelmän rakensivat ja jotka pitävät sitä yllä. Tarkastellaan siilojen yhteiskuntaa ja tapahtumia ulkopuolelta ja selitetään paljon, mutta säästetään paljon loppuosaakin varten. 5/5.

Arvid Järnefelt - Isänmaa. Realismin aikakaudella 1800-luvun lopulla kirjoitettu kriittinen teos kaupungistumisesta ja teollistumisesta. Maalla eletään rauhallisessa idyllissä, kunnes paikkakunnalle rakennetaan saha. Hyvä palkka houkuttelee maatalojen rengit sinne töihin, ja he rappeutuvat henkisesti. Uusi koulu houkuttaa fiksut lapset opiskelemaan, eikä maatiloille enää löydy kunnon työvoimaa. Myös päähenkilö, ison talon poika, osoittaa älykkyyttä, joten hänet lähetetään opiskelemaan Helsinkiin. Hän ei löydä paikkaansa kaupungissa, koska hänen juurensa ovat maalla, mutta ei myöskään pärjää maalla, koska hänellä ei ole enää yhteistä maalaisten kanssa. 4/5.

Stanisław Lem - Futurologinen kongressi. Yksi lempikirjoistani. Lemin vakiosankari, astronautti Ijon Tichy, herää syväjäädytyksestä tulevaisuudessa, jossa kaikki ihmisten ongelmat on ratkaistu. Kaikki elävät yltäkylläisyydessä, eikä asioiden eteen tarvitse raataa. Pikkuhiljaa hän alkaa huomata, ettei kaikki olekaan niin, vaan ihmisten aisteja hämätään kaikkialla läsnäolevilla kemikaaleilla. Kun harhat kasaantuvat harhojen päälle, ei hän voi tietää, mikä on todellisuutta. 5/5. Ainoa syy, miksi tämä ylipäänsä mahtuu arvosteluasteikolle, on, ettei se ole kuin 145 sivua pitkä. Ei harmita edes, että jouduin divarissa maksamaan kärsineestä ja vanhasta niteestä 35 €.

Arto Paasilinna - Hurmaava joukkoitsemurha. Pari elämäänsä kyllästynyttä äijää kohtaa toisensa itsemurha-aikeissa ja ystävystyy. Aikansa pohdittuaan he päättävät ottaa lehti-ilmoituksella yhteyttä kaikkiin muihinkin Suomessa itsemurhaa hautoviin, kerätä porukan kasaan ja päättää päivänsä yhteisenä projektina. Sekalainen seurue reissaa linja-autolla ympäri Suomea ja Eurooppaa, kunnes he huomaavat sittenkin pitävänsä elämästä. Tämä tuli keväällä koulussa vähän turhankin tutuksi, kun jouduin lukemaan sen useammalla kielellä, mutta annetaan silti arvosanaksi 5/5.


Noh, eipä näitä nyt niin paljoa ollutkaan. Alle parikymmentä, ja niistäkin iso osa kasautui koulun lukukausiin. Pari novellikokoelmaa jätin kyllä pois, koska en kerta kaikkiaan muistanut niistä enää mitään, ja voi olla, että muutenkin olen jotain unohtanut. Uuden vuoden aloitin mielenkiintoisesti tutustumalla Jarkko "Mannerheim oli terroristi" Tontin tuotantoon, mutta siitä lisää seuraavassa kirja-arvostelussa.

Kirja-arvostelu: Teuvo Pakkala - Vaaralla

Kävin tuossa syksyllä kurssin suomalaisesta 1800-luvun kirjallisuudesta. Puoliakaan kurssin lukemistosta en ehtinyt saada luettua, mutta kuitenkin ne oleellisimmat, joista piti sitten palauttaa kaksi analyysiesseetä. Kuukausi oli aikaa tehdä ne, ja koko ajan emäntä hiillosti minua asiasta. Sitten tein ne viimeisenä iltana, ja oikein hyvin ehdin palauttaa ne 15 minuuttia ennen deadlinea. En minä ymmärrä, minkä takia naisilla on aina niin kova kiire kaikkien asioiden tekemisen kanssa.

Kotitöiden kanssa on sama juttu. Jos olen luvannut jotain tehdä, kyllä minä sen teen, kunhan kerkiän. Ei siitä tarvitse joka viikko muistuttaa.

Mutta asiaan. Realismi taiteellisena tyylisuuntana tarkoitti sitä, että taiteessa kuvattiin tavallista rahvasta (eikä mitään ritareita tai prinsessoja, kuten romantiikan aikakaudella) tavallisen arjen ongelmineen ja samalla otettiin kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Sitten realismi kehittyi naturalismiksi, jolloin aihepiiri laajeni hyvinkin rumaksi ja mukaan tuli pessimistinen asenne, että kaikki on paskaa eikä muuksi muutu.

Teuvo Pakkalan vuonna 1891 ilmestynyt Vaaralla on tyylipuhdas esimerkki naturalistisesta kirjallisuudesta.

Kirjassa ei ole selkeää päähenkilöä, vaan siinä seurataan useiden perheiden elämää Oulun Vaaran köyhälistökaupunginosassa. Jokaisella perheellä on omat ongelmansa: yhdessä ainoa poika on kuollut, isäntä on invalidi ja emäntä dementoituu hyvää vauhtia; toisessa isäntä on kuollut ja töitä pitää tehdä kellon ympäri nälkäpalkalla; kolmannessa lapset uhkaavat kasvaa kieroon; ja neljännessä lasten täytyy kerjätä, koska työttömän isännän tulot eivät riitä heidän ruokkimiseensa, ja niin edelleen. Kaikille yhteistä on köyhyys ja siitä seuraava jatkuva nälkäkuoleman vaara.

Jokaisella on kuitenkin omat psyykkiset selviämiskeinonsa. Joku luottaa Jumalaan, jollain taas on muuten vaan optimistinen asenne. Naturalismille tyypillisesti mitään pelastusta ei tule, vaan asiat vain huonontuvat loppua kohti. Näennäisetkin onnenpotkut kostautuvat; esimerkiksi jos köyhän perheen lapsi pääsee ottopojaksi rikkaalle rouvalle, perhe köyhtyy entisestään, kun poika ei ole enää auttamassa kerjäämisessä.

Kontrastina köyhien kärsimyksille seurataan välillä hienostorouvien elämää. He puuhastelevat lähinnä omassa kerhossaan keräten hätäapua Afrikan köyhille lapsille, mutta omalle ovelle tulevat kotimaiset kerjäläislapset ajetaan tylysti hankeen. Kun köyhä lapsi ilmaisee halunsa syödä jouluruuaksi jotain muutakin kuin kuivaa leipää, hienostorouvat tuomitsevat heidät huonoiksi ja syntisiksi ihmisiksi, jotka eivät mitään apua ansaitsekaan.

Kirjan maailmassa lapset ovat ainoat onnelliset. Vaikeutensa on toki heilläkin, mutta he ovat tottuneet asiaan ja osaavat tyytyä vähään ja nauttia pienistä asioista. Vähän väliä annetaan kuitenkin ymmärtää, ettei asia jatku kauaa, vaan aikuistuttuaan heistä väistämättä tulee yhtä köyhiä, syntisiä ja surkeita kuin vanhemmistaankin. Muu ei ole mahdollista, kun he joutuvat kasvamaan sellaisessa ympäristössä.

Neljä pistettä viidestä. Vaikka kirjassa ei olekaan kovin kummoista juonikaarta, on mielenkiintoista seurata elämää yli sadan vuoden takaa.

Ilmestymisaikanaan kirjalla oli merkittävä vaikutus yhteiskunnallisten ongelmien esillenostamisessa, ja nykyään asiat onkin niiltä osin saatu pääosin kuntoon. Nykylukijan kannalta mielenkiintoisinta onkin verrata nyky-yhteiskuntaa ja ihmisten asennetta silloiseen. Sosiaaliturvaa oli silloinkin, mutta se oli niin kamala kohtalo, että ihmiset eivät turvautuneet siihen, ennen kuin kuolema oli ainoa toinen vaihtoehto. Kaikki tunsivat toisensa, ja jos rahat loppuivat, naapurilta sai aina lainattua sen verran, että pärjäsi seuraavaan tilipäivään. Lapset tappelivat toki keskenään, mutta yleensä heidät pidettiin tiukassa kurissa, ja varsinkin tytöt peloteltiin lähes vainoharhaisiksi varoittelemalla synnistä.

Samankaltaisuuksiakin nykyiseen löytyy. Kuten se, kuinka humanistiaktivistit edelleen murehtivat muiden mantereiden ihmisten kärsimyksiä, ja hyökkäävät vihaisina niiden kimppuun, jotka ovat sitä mieltä, että oman yhteiskunnan vähäosaisista kannattaisi huolehtia ensin, ennen kuin lähtee koko maailmaa pelastamaan.

Kouluessee suomalaisista

Tässä kuussa blogini näyttää taas lipsahtaneen ihan hommafoorumiksi. Suurin osa lukijoistani ei pitäne sitä pahana asiana, mutta itseäni asia harmittaa, koska en blogia perustaessani halunnut kirjoittaa pitkiä manifesteja kurttuotsaisista aiheista, vaan paremminkin kuulua kategoriaan "muu, mikä". Niinpä kevennys tai jonkinlainen vastapaino on paikallaan. Myöskään minulla ei ole kandityön lähestyvän deadlinen takia aikaa syväluotaavaan laatujournalismiin, joten pitää laittaa joku täytekirjoitus, joka on jo ennestään pääosin valmis eikä vaadi paljoa aikaa tai ajatustyötä.

Tähän alkuun varoitus, että jos sinulla on vaikeuksia hahmottaa ironiaa tai olet muuten vaan herkästi närkästyvää sorttia, suosittelen jättämään tämän tekstin väliin. Ettei tänne tulo olisi ollut aivan turha klikkaus, voit lukemisen sijaan vaikka ihailla viehättävää assistenttiani Dianaa:

No niin. Ulkomaankielen toisen vuosikurssin kirjassa oli kotitehtävä, että pitäisi tehdä lyhyt kirjoitelma oman kotimaansa eri alueista, niillä asuvista ihmisistä ja siitä, millaisia stereotypioita vierasmaakuntalaisia kohtaan maassa tunnetaan. Opettaja antoi tämän tehtävän suurella innolla, koska oli itsekin ulkomaalainen eikä ollut asunut Suomessa kuin pari vuotta, ja oli kovasti utelias kuulemaan, millaista porukkaa täällä on vaarana tulla vastaan.

Silloin hyvin harvoin, kun ehdin/muistan/jaksan tehdä läksyt, yritän tehdä ne huolella, enkä siksi tyytynyt pelkkään puolikkaaseen A5:een, jossa listataan, että savolaiset ovat puheliaita ja pohjalaiset eivät. Varsinaista arvosanaa ei annettu, mutta vastaanotto ja palaute oli erityisen positiivinen niin opettajalta kuin opiskelijakollegoiltakin. Tämä teksti tuli mieleen, kun opettaja tässä taannoin naureskellen muisteli sitä, vaikka sen kirjoittamisesta on jo kohta pari vuotta. Ajattelin nyt laittaa sen suomennettuna tänne:


Suomalaisista

Suomi jakautuu moneen osaan, joista jotkin ovat erikoisia ja mielenkiintoisia, ja toiset eivät niinkään. Tässä mielessä suomalaiset ovat samanlaisia kuin valtionsa. Nyt aion kertoa, en stereotypioita, vaan totuuden suomalaisista.

Ensin, menkäämme Lappiin (1). Siellä asuvat lappalaiset; alkuasukkaat, joilla on oma omanlaisensa kulttuuri ja kieli, ja joiden pääelinkeino on porojen kasvatus. Lappi on erittäin harvaan asuttu ja joskus siellä voi olla vaikeaa kohdata muita ihmisiä. Siksi lappalaiset saattavat naida poroja.

Tyypillisiä lappalaisia.

Lappalaiset ovat hyviä bisnesmiehiä ja heillä on monta erinomaista laskettelukeskusta, joissa rikkaat suomalaiset voivat käydä; köyhät joutuvat matkustamaan alpeille. Syksylläkin Lappi on miellyttävä paikka retkeilylle ja telttailulle, mutta ei kesällä, koska silloin siellä on liikaa ihmisiä syöviä ötököitä. Kun olin armeijassa, meillä oli pari kertaa sotaharjoitus Lapissa Rovajärvellä, joka on suuri tykistön ampumaharjoitusalue. Joskus kun ammuimme tykeillä, lappalaiset veivät tahallaan poronsa maalialueelle, koska jos poro kuolee sotaharjoituksessa, valtio maksaa siitä korvauksia enemmän kuin mitä Lappalaiset poron myymisestä saisivat. Kaikki lappalaiset ajavat uusilla isoilla Mercedes Benzeillä.

Leirielämää Lapissa.

Lapin suurin kaupunki on Rovaniemi n. 60 000 asukkaalla. Saksalaiset polttivat sen sodassa, ja nykyään jos tapaamme saksalaisia, tykkäämme sytytellä tulitikkuja heidän nenänsä edessä ja hokea "Rovaniemi". Heitä alkaa pelottaa, ja se on hauskaa.

Lapista etelään on Pohjois- (2) ja Keski-Pohjanmaa (3). Ne ovat oikeastaan savolaisten siirtokuntia, eikä minulla ole mitään erikoista, mitä osaisin niistä sanoa. Pohjois-Pohjanmaan suurimmassa kaupungissa, Oulussa, on paljon informaatioteknologian alan yrityksiä, ja siksi siellä voi tavata paljon nörttejä.

Yöelämää Oulussa.

Pohjois-Pohjanmaasta itään on Kainuu (4). Perinteisesti siellä ei ole ollut mitään muuta kuin metsää, mutta nykyään siellä on myös kaivosten aiheuttamia saasteita. Suuret metsät ovat oikein hyödyllisiä Kainuun elinkeinoelämälle; Suomessa on laitonta valmistaa alkoholia ilman lupaa, mutta Kainuussa se on mahdollista, koska metsissä on helppoa piileksiä. En ole koskaan tavannut ketään kainuulaista. Pohjois-Karjala (5) on vähän niin kuin Kainuu.

Kainuussa ei ole mitään.

Seuraavaksi Pohjois- (6) ja Etelä-Savo (7). Muut suomalaiset ovat tunnettuja rehellisyydestään ja suoruudestaan, mutta savolaiset eivät ole sellaisia. He ovat kieroja, ja siksi heistä tulee usein menestyksekkäitä poliitikkoja ja/tai talousrikollisia. Savo on harvaan asuttu, mutta silti he levittäytyvät länteen Pohjanmaalle. Koska he asuvat idässä lähellä Venäjää, heidän murteessaan on paljon venäläisvaikutteita.

Savolainen talousrikollinen.

Keski-Suomi (8) on alue, jossa sekoittuvat kaikki Suomen heimot, eikä sikäläisillä ole omia erikoispiirteitä.

Minä olen Etelä-Pohjanmaalta (9). Olen onnekas, koska se on Suomen paras osa. Ihmiset siellä ovat vähän itsepäisiä, mutta se ei haittaa, koska he ovat aina oikeassa. Heillä on aina puukot mukana, ja kun he ovat kännissä, he saattavat tapella niillä. Tämä on tavallista varsinkin häissä ja muissa suurissa juhlissa. Siksi muut suomalaiset pitävät eteläpohjalaisia väkivaltaisina, mutta se ei pidä paikkaansa; sieltä on väkivaltaiset jo kauan sitten tapettu.

Eteläpohjalaiset häät.

Heidän murteessaan on paljon sanoja ruotsin kielestä. Se on outoa, koska he vihaavat ruotsalaisia. Ainoa kansallisuus, jota he vihaavat enemmän kuin ruotsalaisia, on venäläiset, eikä ulkomaalaisten välttämättä kannatakaan mennä sinne, koska heitä saatetaan luulla venäläisiksi.

Tyypillinen eteläpohjalainen.

Työttömyys ei ole siellä aivan yhtä suuri ongelma kuin muualla, koska sikäläiset ovat yritteliäitä. Jos heillä ei ole työtä tai maatilaa, he perustavat firman. Siksi he vihaavat myös kommunisteja.

Etelä-Pohjanmaalla on myös maailman kauneimmat maisemat.

Yleensä kun puhumme Pohjanmaasta, tarkoitamme Etelä-Pohjanmaata, mutta on myös maakunta nimeltä Pohjanmaa (10), joka aikaisemmin oli osa Etelä-Pohjanmaata. Siellä ihmiset puhuvat ruotsia, ja he saivat oman maakuntansa siksi, koska senaikainen pääministeri tykkäsi ruotsinkielisistä. Suomen etelärannikon ruotsinkieliset eivät tietenkään saaneet mitään, koska siitä ei olisi ollut kiusaa eteläpohjalaisille.

Itse asiassa ruotsinkieliset hallitsevat Suomea niin laajalti, että he ovat voineet järjestää erilaisia etuoikeuksia itselleen. Esimerkiksi heidän on helpompi päästä yliopistoon kiintiöiden ansiosta, ja suomalaisten täytyy opiskella ruotsia. Ruotsalaiset ovat rikkaita ja paljon paremman näköisiä kuin suomalaiset. Jos ruotsinkieliset miehet haluaisivat hurmata kaikki suomenkieliset naiset, se olisi helppoa, mutta onneksi he ovat kaikki homoseksuaaleja.

Tyypillisiä ruotsinkielisiä.

Seuraavaksi Pirkanmaa (11). En tiedä mitään sen maaseudusta, mutta suurin kaupunki, Tampere, on tunnettu kahdesta asiasta. Ensimmäinen on huumori: monet hyvät koomikot ja huumoriryhmät ovat kotoisin Tampereelta. Toinen on kommunismi: yritimme tappaa kaikki kommunistit jo vuonna 1918, mutta vielä paljon jäi jäljelle. Tamperelaiset tykkäävät syödä verestä tehtyä makkaraa. Se kuulostaa oudolta, mutta se on itse asiassa oikein herkullista.

Tamperelaista huumoria.

Satakunta (12) on hyvin outo paikka. Mitä muuta voisi odottaa maakunnalta, jonka nimi on "satakunta" vaikka siellä ei ole kuin kaksikymmentä kuntaa? Sen suurin kaupunki, Pori, on tunnettu suuresta jazz-festivaalista ja Suomen suurimmasta uimarannasta. Armeijassa tutustuin moniin porilaisiin, ja he kaikki olivat päästään vialla. Älkää koskaan menkö sinne.

Suomen lounaiskulmassa on Varsinais-Suomi (13), joka sai nimensä siksi, koska se oli ensimmäinen Suomen osa, jonka ruotsalaiset löysivät. Sen suurin kaupunki on Turku, ja kaikki muut suomalaiset, etenkin tamperelaiset, vihaavat turkulaisia. En oikein ymmärrä miksi, koska kaikki tapaamani turkulaiset ovat olleet mukavia. En ole koskaan käynyt Turussa, joten en tiedä, jos he käyttäytyvät kotonaan toisin. Sanotaan, että Turussa on Suomen kauneimmat naiset. En tiedä, mutta varmaa on, että 100 %:lla turkulaisista on puhevika.

Turkulaisen miehen keittiö.

Hämeellä on kaksi osaa: Kanta-Häme (14) ja Päijät-Häme (15). Ihmiset ovat siellä hitaita, pohdiskelevia ja sitkeitä, tai ainakin hitaita. He pitävät maanviljelystä.

Neuvostoliitto vei sodassa suurimman osan Etelä-Karjalaa (16), jolloin sikäläiset levittäytyivät ympäri Suomea, mutta vielä vähän on jäljellä. Ihmiset ovat siellä iloisia ja musikaalisia, ja pitävät enemmän kaupankäynnistä kuin maanviljelystä. Karjalaan tulee paljon venäläisiä turisteina, mikä aiheuttaa paikallisille ongelmia; vaikka he tuovatkin Suomeen paljon rahaa, he eivät puhu mitään ymmärrettävää kieltä.

Turismia Karjalassa.

Kymenlaakso (17) on kuin Keski-Suomi; ei selkeästi omanlaisensa, vaan eri heimojen sekoituspaikka. Kaikki tapaamani kymenlaaksolaiset ovat kuitenkin olleet oikein fiksuja.

Suomen etelärannikolla on Uusimaa (18), suomen tiheiten asutettu osa. Se myös kasvaa nopeiten johtuen muuttoliikkeestä muualta Suomesta ja ulkomailta. Käytännöllisesti katsoen kaikki uusimaalaiset ovat oikeastaan helsinkiläisiä, koska Helsinkiin on niin helppoa mennä muualta, eikä Uudenmaan muissa kaupungeissa olekaan juuri mitään, koska ihmiset tekevät isoimmat hankintansa Helsingissä.

Itä-Helsinki

Etenkin somalit haluavat asua Helsingissä, koska se on suuri satamakaupunki, ja he ovat tunnettua merenkävijäkansaa. Helsingissä on myös keskimääräistä enemmän alkoholisteja, narkomaaneja ja vihreiden äänestäjiä, mikä tarkoittaa sitä, ettei siellä ole paljoakaan normaaleja ihmisiä. Siitä huolimatta he pitävät Helsinkiä Suomen parhaana kaupunkina ja muualla asuvia sivistymättöminä juntteina.

Tyypillisiä helsinkiläisiä.

Lopuksi Ahvenanmaa (19). Siellä on mukava lomailla ja luonto on hyvin kaunis, mutta en ymmärrä, miksi emme ole myyneet sitä Ruotsille. Sikäläiset eivät ymmärrä suomea, toisin kuin ruotsinkieliset Pohjanmaalla ja Uudellamaalla, ja he harvoin poistuvat saareltaan.

Alueellisista eroistaan huolimatta suomalaiset ovat keskimäärin tyypillisesti tällaisia.

Sotaheviä ja urheilullista suomiräppiä

Naisen kanssa asuminen on henkisesti raskasta, koska pitää olla niin epärehellinen. Keskiviikkonakin minun piti pitää koulussa esitelmä Jugoslavian hajoamisen syistä, ja koko viikon emäntä hiillosti minua, että joko se alkaa olla valmis ja painupas kirjoittamaan. Ihan vain sovun säilyttääkseni jouduin hokemaan, että joo joo, on se melkein valmis, hion vielä vähän huomenna ja se on sitten siinä.

Sitten kirjoitin esitelmän esitelmöintipäivän aamuna, ja ihan hyvin meni. Tai no, tuli siitä kaksi kertaa liian pitkä, mutta muuten. Naiset, älkää stressatko niin kovasti.

"Hupsis, kuinkas tässä nyt näin... No, kello on jo puoli neljä, ei tätä enää tänään ehdi kuitenkaan korjata. Mietitään yön yli ja katsotaan sitten aamulla."

Emäntä tietysti vastaa, että pakkohan edes jonkun on stressata, tai muuten ei tule mistään mitään. Voi olla, mutta enhän minä siitä halunnut nyt puhua. Tänään on musiikkipostauksen aika. Emännän kanssa seikkailimme Youtubessa tarkastelemassa suomalaista nykymusiikkia, ja vastaan tuli muiden muassa mukavankuuloisia punttitreeneihin kannustavia räppiesityksiä.

Meinasin tehdä niistä postauksen, mutta sitten edellisen tekstini kommenteissa tuli loistavan vakiokommenttaattorini Lihapuheen kanssa keskusteltua ruotsalaisesta hevibändistä Sabatonista, ja tarkemmin asiaa tutkiessani huomasin, että heiltä on ilmestynyt uusi levy, ja oikein hyvä sellainen. Koska en tiedä, kirjoittaisinko suomiräpistä vai sabatonista, kirjoitetaan sitten molemmista. Kai ne ovat sen verran toisiaan lähellä, että mahtuvat samaan tekstiin.

Sabatonin laulujen aiheet ovat melko sotaisia, eikä niissä ole samanlaista itseironista lähstymistapaa kuten esim. Teräsbetonilla. Lihapuhe mainitsi Sabatonin musiikin menevän välillä 'sotapornoksi', ja suurelta osin se pitääkin paikkansa, mutta heillä on paljon myös suorastaan pasifistisia lauluja, eikä sanoituksissa kannateta mitään valtiota tai ideologiaa, vaan ainoastaan kunnioitetaan urheita taistelijoita.

Pistän tähän uudelta levyltä muutaman lempparini. Heiltä on jo aiemmin ilmestyneet kappaleet Simo Häyhästä ja Talvisodasta, mutta nyt saatiin vielä Lauri Törnistäkin:

No niin. Mitäs minä suomiräpistä sanoisin? Paskaahan se useimmiten on. Paskassa on kuitenkin nyanssieroja, eikä paskuus välttämättä tarkoita huonoutta. Kappale voi esimerkiksi olla niin paska, että se onkin oikeastaan oikein hyvä. Voi myös olla, ettei sitä ollakaan tehty vakavin mielin, jolloin sitä ei voi arvostella kurttuotsa-asteikolla. Tai sitten esityksessä on kaikesta huolimatta niin hyvää yritystä ja asennetta, ettei sitä olisi reilua arvostella ankarasti.

Lukija päättäköön itse, mihin kategoriaan nämä listaamani kappaleet menevät, vai ovatko oikeasti hyviä. Ensinnäkin tällainen, jonka esittäjistä en olekaan ennen kuullut:

Takaisin Sabatoniin. Heidän musiikkinsa ei (yleensä) ole lainkaan sellaista örinää ja rytinää, jollaiseksi hevi usein leimataan, vaan hyvinkin melodista. Uuden levyn nimi on Heroes, ja siitä voikin päätellä, että laulut kertovat sankarillisten sotilaiden tai yksiköiden tosielämän teoista, kuten tämä:

Tästä en ole nyt ihan varma, pitäisikö se luokitella räpiksi vai eurodanceksi. Viimeisen kymmenen vuoden aikana raja on pahasti hämärtynyt, ja räppipätkiä on ilmestynyt hyvinkin monen genren kappaleisiin. Siitä valittelinkin jo edelliskesänä. Ei se mitään, energinen se on silti:

Seuraavan päähenkilö on Audie Murphy, yksi USA:n armeijan historian palkituimmista sotilaista:

Skandaalin nimi on tuttu, mutta en ole varma, olenko koskaan ennen kuullut hänen tuotantoaan. Tässä kappaleessa ainakin on sanoitukset, joille voin antaa arvoa. Ja jos musiikki ei jostain syystä kuulijaan iske, voi laittaa äänet pois ja katsoa vain videota:

Sabatonilta vielä yksi tapauksesta, jossa saksalainen hävittäjälentäjä saatteli amerikkalaisen hajalle ammutun pommikoneen turvaan pois taistelualueelta, koska ei kehdannut ampua puolustuskyvyttömiä:

Eipä tässä muuta. Tällaista minä olen kuluneen viikon verran kuunnellut. Laitetaanpas loppuun vielä jotain asiaan täysin liittymätöntä:

Pölvästiikka pääaineena

Yliopisto on jännä paikka, ja humanistinen tiedekunta varsinkin. En ole vielä varma, hakeutuuko sinne nimenomaan väestön hörhöosuus älykkyystasosta riippumatta, vai onko luentosaleissa esim. homevaurioita, jotka aiheuttavat opiskelijoissa henkisiä komplikaatioita. Joka tapauksessa paikka on jonkinlainen vihervasemmistolainen alitodellisuuskupla, jossa on helppo tehdä kauniita teorioita maailman parantamiseksi todellisuuden häiritsemättä, koska se on melko vähäisessä kontaktissa reaalimaailman kanssa. Tietenkin asia vaihtelee tiedekunnittain, mutta kuvaavaa on, että kun opiskelijajärjestön edustajistovaaleissa kaikilla poliittisilla puolueilla on omat opiskelijaryhmänsä ja ehdokaslistansa, niin vihreillä ehdokkaita on kymmenittäin ja vasemmistoliitollakin melkoisesti, kun taas persuilla oli viimeksi vain kolme.

Luonnollisesti siis Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan oma lehti, omaperäisesti nimetty Ylioppilaslehti, saa vihervasemmistolaisen tiedostamisen tasollaan Helsingin Sanomat näyttämään Kiljuskinien Sanomilta. Kyseessä on sama lehti - jos joku vielä muistaa - johon vuosi sitten pari tyttöä kirjoitti reportaasin siitä, kuinka olivat paskantaneet housuun linja-autossa tarkkaillakseen ihmisten reaktioita. Muualla mediassa tapaus kirvoitti kärkeviä kannanottoja siitä, kuinka tytöt ovat urheita feministisen emansipaation taistelijoita, ja heidän moittijansa ovat vain vanhoja äijiä, joita pelottaa tasa-arvo ja harmittaa, ettei julkisiin kulkuvälineisiin ulostaminen ole enää heidän yksinoikeutensa. Mutta tuo on jo vanha juttu, eikä ollut tarkoitus puhua siitä.

Kyseisen ylioppilaskunnan jäsenenä minulle tulee kyseinen lehti, ja joskus sitä tulee selailtua ihan huumorimielessä. Tällä kertaa ajattelin tajoilla omillekin lukijoilleni vähän maistiaisia siitä, mikä ylioppilaita puhuttaa.

1. Sirkkoja au chocolat

Farmasiaa Itä-Suomen yliopistossa opiskeleva Janhonen, 25, syö erilaisia hyönteisiä: jättijauhomatoja, pieniä jauhomatoja, kulkusirkkoja ja kenttäsirkkoja.

Minä olen avomielisin ihminen, jonka tiedän. Olen suurella todennäköisyydellä avomielisin ihminen, jonka sinäkään tiedät. Siksi minulle ei tuota mitään ongelmia hyväksyä sitä, että joku on päättänyt ruveta syömään ötököitä muutenkin kuin osana moottoripyöräilyharrastusta. Voisin jopa pyytää maistiaisia.

Äitikin aina opetti, että kaikkea pitää maistaa. 

Mitään halpaa herkkua ne eivät ole: esimerkiksi 15 kulkusirkkaa maksaa 7,90 euroa. Siksi Janhonen syö niitä vain noin kerran kuussa. Silloin hän panee ne ensin pakkaseen vartiksi – se on ötököille armollisin tapa kuolla.

Ai jaa... Hinta/laatu-suhteen periaatetta noudattaen täytynee edelleen pysyä sikanaudassa. Mutta maistuvatko nuo paremmilta, vai miksi Janhonen haluaa syödä niitä?

Ajatus hyönteisten syömisestä syntyi kaksi vuotta sitten, kun hän näki tv-ohjelman aiheesta. Janhonen ymmärsi, että ötököiden olisi ilmestyttävä hänen ruokalautaselleen – ne ovat terveellistä ja ekologista ruokaa, ilmastoystävällisempi ja eettisempi vaihtoehto lihalle.

En tiedä, millaisia ekologisia vaikutuksia olisi sillä, jos kulkusirkkoja alettaisiin kasvattamaan teollisessa mittakaavassa samoja tonnimääriä kuin nykyään lihakarjaa, joten en nyt kommentoi sitä. Voi olla, ettei niistä tulisi metaania ilmakehää pilaamaan, mutta toisaalta niitä voisi päästä silloin tällöin karkuun kaluamaan lähiympäristön pellot sängeksi. Enemmän kiinnitän huomiota tuohon eettisyyteen. Vegaanithan perustelevat valintaansa sillä, että on väärin tappaa viattomia eläimiä ihan vain ihmisten ravinnontarpeen tyydyttämiseen, kun pavut ja linssitkin on keksitty.

Ennen yliopistolle tuloa opiskelin kauan TKK:lla, tuossa nykyään Aalto-yliopistoksi muutetussa paikassa, jossa ituhipit olivat paljon harvinaisempi näky. Katsotaanpas, jos muistaisin vielä jotain matematiikasta.

Lehmästä saa karkeasti arvioiden 200 kg lihaa (kiitokset Ghettomaksajalle tarkennuksesta). Jos ajatellaan, että perusannoksessa on lihaa 200 g, yhdestä lehmästä saa 1000 annosta, tai kääntäen yhdellä aterialla tulee syötyä 0,001 lehmää. En tiedä, kuinka suuria Janhosen syömät kulkusirkat ovat, mutta oletan, että hän syö kaikki 15 yhdessä ateriassa. Siispä siinä ajassa, kun hän olisi saanut syötyä yhden lehmän, hän on tullut syöneeksi 15 000 kulkusirkkaa.

Koska tuo on kuulemma eettisempi valinta, lehmän henki on siis enemmän kuin 15 000 kertaa arvokkaampi kuin kulkusirkan henki.

Miten näin voi olla? Eivätkö lihastakieltäytyjät ajattele aina asioita loppuun asti? Vai onko kyse vain siitä, että lehmän tappaminen on enemmän väärin kuin kulkusirkan, koska lehmä on söpömpi?

2. Pariskunta BJ

Ruotsalainen Bengt ei oikein tiedä, onko mies vai nainen vai homo vai transu vai mikä. Hän ei edes halua tietää, koska hänen mielestään moiset luokitukset ovat turhia ja keinotekoisia. Ymmärrettävästi hänen lapsuutensa oli hankala, koska tuli turpaan, jos jääkiekko ja tissit eivät kiinnostaneet, ja siispä hän muuttikin Tukholmaan opiskelemaan heti kynnelle kyettyään. Koska hän itse oli ujo, hän kehitti itselleen kärttyisän naispuolisen sivupersoonan, jolle ulkoisti vihantunteet. Ei ihme, jos sukupuoli-identiteetti on hukassa.

Yliopistossa Källman viehättyi feministiteo­reetikko Judith Butlerin kirjoituksista, joiden mukaan sukupuoli on sosiaalinen rakennelma: sillä on merkitystä vain, koska annamme sille merkityksen.

Hän on ajankohtainen siksi, koska sukupuolineutraali avioliitto on pitkästä aikaa tapetilla. Nykyään sille on keksitty uusi, entistä tunteitaherättävämpi ja propagandistisempi nimi: "tasa-arvoinen" avioliitto. Ei nyt kuitenkaan harhauduta puhumaan tuosta. Bengt ei nimestä riippumatta moista kannata:

Häntä esimerkiksi ärsyttää, että homot taistelevat oikeudestaan mennä naimisiin. Hä­nestä kyseessä on heteronormi, joka pitäisi en­nemmin poistaa kokonaan.

On kaikin puolin perseestä, jos joku saa turpaansa siksi, ettei suostu noudattamaan ulkopuolisten sanelemia kriteereitä siitä, millainen tosimiehen pitää olla tai miten elämäänsä pitää elää. Sympatiani siis Bengtille. Siitä huolimatta todettakoon, että vaikka lesbot feministit kovasti vastaan hangoittelevatkin, yhteiskunta nyt vain on heteronormatiivinen, eikä sille mitään voi. Koska kansasta vain pari prosenttia ei ole heteroita, on kohtuullista olettaa tuntematon henkilö heteroksi kunnes toisin todistetaan.

Jos sitten avioliittolakia uudistetaan näiden parin prosentin eduksi tavalla, joka ei vaikuta enemmistön elämään mitenkään, aivan sama. Jos taas koko systeemi pitää heittää romukoppaan siksi, koska tuosta parista prosentista löytyy pari prosenttia sellaisia, jotka eivät oikein tiedä, miten systeemi hyödyttäisi heitä, ei ole mikään ihme, jos asiaa pohtiva ministeri lähtee tupakkatauolle miettimään, olisiko sittenkin saanut olla tekemisissä järkevämpien ihmisten kanssa, jos olisi pysynyt ala-asteen luokanopettajana.

3. Pelottava vieras

Mikään edistyksellinen ja tiedostava julkaisu ei olisi täydellinen ilman artikkelia, jossa puolustetaan monikulttuurisuutta eli maahanmuuttoa eli nimenomaan somalien maahanmuuttoa. Artikkelissa käydään huolellisesti perusasiat läpi:

- Maahanmuuttoa vastustetaan lähinnä siksi, koska tuntematon pelottaa.
- Suomen somalit ovat EU:n syrjityin maahanmuuttajaryhmä.
- Suomeen on ennenkin otettu pakolaisia, nimittäin Karjalan evakkoja.
   - Evakkoja ryssiteltiin ja kohdeltiin muutenkin huonosti, joten suomalaiset ovat ennenkin olleet rasisteja.
- ”Olisi hyvä jos ihmiset, joiden kanssa asumme, lakkaisivat käyttämästä fraasia ’maassa maan tavalla’, jolla he tarkoittavat sitä, että ihmisen pitäisi luopua uskonnostaan ja totella lakeja ja elää maan tapojen mukaisesti," sanoo joku somali.

- "Totuus on se, että kaikki haluavat tehdä työtä ja elää hyvin," jatkaa em. somali somaleista.

- Karjalaiset eivät saaneet nurkua rasismista, vaan piti olla reipas ja kiitollinen, ja samaa vaaditaan nykyisiltäkin maahanmuuttajilta, eikä sellainen ole kohtuullista.

Elias Huurinainen on uskonnostaan ylpeä:”Minusta ortodoksit ovat ansaitusti hyvin arvostetussa asemassa. Arvostusta ei ole saavutettu ilman uhrauksia.”

Ehkä somalit voivat sanoa samoin vuosikymmenien päästä ja neuvoa niitä, jotka ovat silloin uusia. Sillä uusia tulee: vuoteen 2030 mennessä joka viidennen helsinkiläisen arvioidaan puhuvan jotakin vierasta kieltä äidinkielenään.

Olen pettynyt. Tietenkin oletin tällaisia tekstejä löytyvän Ylioppilaslehdestä, mutta olisin toivonut akateemisuudellaan ylpeilevän tahon pystyvän keksimään aiheesta jotain tuorettakin; tällaisenaan se muistuttaa yläasteen ainekirjoitusta tai Hesarin kolumnia.

4. Maisterin mielipiteet

Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Joulukuisessa pääkirjoituksessa käsitellään erittäin osuvasti mediassa esiintyviä tutkijoita ja asiantuntijoita, joilta pyydetään kommentteja milloin mihinkin puhuttavaan aiheeseen.

Kun tapahtuu jotain uutisarvoista, kommentaattorin numeron tallennus toimittajan kännykkään tapahtuu näin: toimittaja etsii tittelin perusteella sopivan kuuloisen tutkijan ja panee tämän selvittämään, mikä kulloisenkin sekoilun laajempi yhteiskunnallinen merkitys on.

Tutkija vastaa jotain. Yleensä vastaus ei kerro tapahtuneesta vaan esittelee vastaajan lukeneisuutta. Eihän muutaman tunnin varoitusajalla pysty selvittämään, mitä kukakin milläkin tarkoittaa: vielä ei olla yksimielisiä edes siitä, oliko Mannerheim fasisti vai kansallissankari.

Sitten käykin ilmi, ettei lukeminen ole ainoa asia, mitä tutkijat tekevät. He saattavat olla myös sitoutumattoman vasemmiston jäseniä tai esimerkiksi Johan Bäckman.

Minä olisin toivonut, että Eranti olisi ollut sitoutumattoman vasemmiston jäsenenä mukana järjestämässä Kiakkovierasjuhlia. Silloin hänen kommenttinsa olisivat olleet oikeasti kiinnostavia. Nyt ne olivat vain mielipiteitä ihmiseltä, jolla on valtiotieteen maisterin tutkinto.

Eipä tuohon ole enää mitään lisättävää.

Vielä loppukevennys. Tämä ei ole Ylioppilaslehdestä vaan Hesarista, mutta tunnetusti nykytaide on opiskelijapiirien sydämiä lähellä:

5. Siivooja ei erottanut nykytaidetta roskasta – heitti pois

Siivooja oli luullut, että teokset olivat roskia, jotka olivat jääneet lattialle näyttelyn pystyttäjiltä. Teosten oli tarkoitus olla esillä keskiviikkona Barin kaupungissa avautuneessa taidenäyttelyssä.

Toisen teoksen osana oli ollut lattialle leviteltyjä keksinpaloja, mutta siivooja antoi ne kaupungin puhtaanapitolaitoksen miesten matkaan.

Ei kai tuo nyt niin paha ole. Siivooja hakee Lidlistä keksipaketin alle eurolla ja levittelee uudet murut tilalle. Vai?

Siivousfirman vakuutus kattaa siivoojan vahingosta koituneen laskun. Vahingon laajuus arvioitiin 10 000 euron arvoiseksi.

Että sillä lailla.

The Telegraphin mukaan italialainen siivooja ei ole ensimmäinen, jolle tällainen vahinko on sattunut. Esimerkiksi vuonna 2001 lontoolaisen gallerian siivoojat heittivät roskikseen osan kuulun nykytaiteilijan Damien Hirstin teoksesta.  

Teos koostui tuhkakupista, likaisista kahvikupeista, tyhjistä olutpulloista ja rypistyneistä sanomalehdistä.

Taidankin seuraavaksi vaihtaa taideteolliseen. Päivääkään en tee töitä sen jälkeen, kun pääsen nykytaiteilijaksi.

Kirja-arvostelu: Italo Calvino - Jos talviyönä matkamies

Kävin syksyllä tekstianalyysin kurssin, koska toivoin siellä saavani luettavaksi mielenkiintoisia kirjoja, joita muuten minulle ei tulisi mieleenkään lukea (ja siksi, koska kurssi oli pakollinen). Näin kävikin, ja kenties erikoisin lukulistalta löytynyt tapaus oli Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies.

Kirja ärsytti minua jo valmiiksi typerän nimensä takia. Jos talviyönä matkamies tekee mitä? Kävikin ilmi, että kesken katkennut lause kuvaa kirjaa täydellisesti, eikä parempaa nimeä voisi ollakaan.

Kirja alkaa, kun päähenkilö, joka tunnetaan vain "lukijana" ja jota kirjailija puhuttelee suoraan toisessa persoonassa, ryhtyy lukemaan Italo Calvinon uutta Jos talviyönä matkamies -kirjaa. Painovirheen takia kirja loppuu kesken muutaman sivun jälkeen, ja koska lukija haluaa kiihkeästi tietää, miten tarina jatkuu, hän rientää kirjakauppaan vaihtamaan tilalle kunnollisen kappaleen. Samalla hän tutustuu lukijattareen, joka on kaupassa samalla asialla.

Kirja, jonka he saavat vaihdossa, onkin jokin ihan muu, ja vaikka ensimmäisen tarinan jatko kiinnostaisi edelleen, toinen kirja on jopa ensimmäistä mielenkiintoisempi. Valitettavasti sekin loppuu kesken, ja parivaljakko joutuu lähtemään jäljittämään sen alkulähteitä. Kun he luulevat löytäneensä etsimänsä, paljastuu, että he ovatkin jäljittäneet taas jotain ihan muuta kirjaa.

Sama toistuu eri tavoin kymmenisen kertaa. Kirja koostuukin kymmenestä toisiinsa mitenkään liittymättömästä tarinanalusta, jotka vuorottelevat lukijan harharetkien kanssa, kun hän pyrkii lukijattaren kanssa romanttiseen kanssakäymiseen ja kiertää ympäri maailmaa jahtaamassa tarinoiden loppuosia.

Neljä pistettä viidestä. Tarinan idea on suorastaan nerokas, ja toteutus on jännällä tavalla outo ja humoristinen. Bonusta siitä, että Suomi mainitaan, joskin keksityllä kansan ja kielen nimellä. Ainoa miinuspiste tulee liian taiteellisesta kirjoitustyylistä. Rönsyilevää kuvailua ja runollisia ilmauksia voi varmaan jonkun mielestä pitää korkeakirjallisuuden merkkinä, mutta jos sitä on liikaa, se tekee lukemisesta raskasta ja kömpelöä. Jollain voi aika käydä pitkäksi.

Tämä ei kuulu mihinkään vakavastiotettavaan genreen, vaan sitä voi suositella niille, jotka pitävät hämäristä kokeiluista.