keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Kirjallisuutta ja natsinlahtausta

Joskus kerroin Counter-Strike-tietokonepelissä myytävistä tarroista, joita voi pelissä liimailla pyssyjensä koristeeksi ja joita pelaajat voivat keskenään ostaa ja myydä oikealla rahalla. Pari päivää sitten otin kolme tarraa, jotka olin muutama vuosi sitten ostanut yhteensä noin 5 €:lla odottamaan arvonnousua, ja myin ne pois n. 62 €:lla. Tienesteilläni ostin toissa viikonloppuna julkaistun Call of Duty -sarjan uusimman pelin, jossa onkin pitkästä aikaa palattu vanhaan kunnon toisen maailmansodan lihamyllyyn. Pelin nimi on, kuten odottaa voisi, Call of Duty: WWII.

Normandian maihinnoususta alkava ja Reinin ylitykseen päättyvä yksinpelikampanja on aivan huikea, ehkä jopa paras tähänastisista (ainakin Black Ops 1:n jälkeen). Juoneltaan se noudattaa perinteistä amerikkalaista toisen maailmansodan elokuvan kaavaa kaikkine mahdollisine kliseineen. Esim. henkilöhahmoissa on edustettuina seuraavat välttämättömyydet:

- Päähenkilönä teksasilainen maalaispoika, joka välillä muistelee, kuinka lapsena isoveli opetti häntä metsästämään.
- Parhaana kaverina juutalainen, joka osaa saksaa ja pystyy puhumaan vangeille ja siviileille.
- Kiva joukkueenjohtaja, joka uhraa itsensä että miehet pääsisivät hengissä pakoon.
- Kusipäinen sotahullu kersantti, joka ei malta odottaa täydennysjoukkoja ja pitää ylempää tulleita käskyjä noudattamisenarvoisina vain, jos käskynä on rynnäköidä vihollisen kimppuun.
- Tummaihoinen tekniikka-aliupseeri, jota aluksi ihmetellään, mutta jota opitaan kunnioittamaan hänen todistettuaan kykynsä taisteluissa.
- Kaunis naisagentti, joka työskentelee Ranskan vastarinnan hyväksi.
- Italialaistaustainen sivuhahmo.
- Latinotaustainen panssarivaunukuski.
- Yliopistonörtti, jonka käyttämät sivistyssanat ärsyttävät muita.
- Harmaaviiksinen eversti, joka osaa pitää inspiroivia puheita.
- Natsiupseeri, joka haluaa puhua englantia harjoituksen vuoksi.

Viime vuosinahan Call of Duty -sarjaa on kritisoitu kovasti siitä, että touhu on mennyt yhä pahemmin scifin puolelle. Juonet ovat sijoittuneet osittain tai kokonaan tulevaisuuteen, aseina ja varusteina on käytetty nykyään vasta konseptiasteella olevia vehkeitä, ja vihollisina on ollut milloin mitäkin yksityisarmeijoita tai Etelä-Amerikan Unionia. Pari kertaa ollaan päästy jopa avaruuteen räiskimään. CoDien pitäisi olla sotapelejä eikä mitään Star Trekkiä, ollaan huudeltu.

Tämän pelin kanssa onkin ilmeisesti todettu, että jos kerran mielikuvituksen käytöstä rutistaan, pistetään sitten kasaan niin kliseinen perusrymistely kuin vain osataan. Aivan mahtava keskisormenojennus valittajille. Juonen kliseisyys ei tietenkään tarkoita, ettei se olisi vahva ja vaikuttava. Muutenkin pelissä on koko ajan tekemisen meininki, eikä tule samaa vaikutelmaa kuin monissa aikaisemmissa osissa, että juostaan rännissä ja välillä napsitaan hernepyssyllä eteen pomppaavia vihuja. Tai siis tulee, mutta ainakin tämä peli osaa peittää sen paremmin kuin monet aikaisemmat osat.

Moninpelikin on pitkästä aikaa siedettävä, vaikka jostain syystä edelleen halutaan pitää kiinni naurettavan pienestä 12 pelaajan maksimimäärästä. Omaksi hahmokseni olen valinnut mulattinaisen, ihan vaan koska se on mahdollista:


Joo, minulla on tuo sama hahmo silloinkin, kun pelaan saksalaisten puolella.

Vähän huonosti näkyy, mutta tuossa keskellä.

No, kehitys kehittyy ja edistys edistyy jne.

Pyssyihinkin saa jo heijastintähtäimiä.

Aika kädetöntä touhua natseilta.

Kuten aina, liekinheitin on pelin hauskin ase.

Kunnorrrähinä.

4/5, suosittelen. Älytön, mutta viihdyttävä. Nyt kovasti toivoisin, että ensi syksynä tekijät päättäisivät repäistä oikein kunnolla ja tehdä vaikka Call of Duty: Cross of Ironin, jossa mentäisiin saksalaisten puolella itärintamalla. Siitä saisi irti oikein kunnon sodan tuntua ja hardcoreilua. Taitaa kuitenkin olla, että tekijöillä ei ole pokkaa tarjota amerikkalaiselle kohdeyleisölle sellaista, ja muutenkin kun sarjan johtoajatuksena on tavannut olla 'Murica fuck yeah, ei sellainen sopisi jatkumoon. Toisaalta, kun nykyään mikään ei tunnu faneille kelpaavan, ei olisi paljoa hävittävääkään.

Natseja vastaan taistelemisesta täytyy näin ohimennen todeta, että enhän suinkaan ole ainoa, joka viime aikoina on siinä kunnostautunut, vaan se on Suomessa kovassa nousussa ihan livenäkin. Tampereelle kokoontui muutama natsi lippujaan heiluttelemaan, mikä puolestaan sai sankarilliset antifasistiset aktivistimme nousemaan vastarintaan ja puolustamaan ihmisoikeuksia mm. heittelemällä poliiseja räjähteillä.

Nöyrästi väitän, että istumalla viikon kotona ammuskelemassa muutamia satoja virtuaalinatseja, sain itse enemmän aikaan natsismin vastustamiseksi, kuin yhteensä kaikki mieltään osoittavat antifasistit, jotka onnistuivat lähinnä viestittämään yleisölle olevansa itse suurempi uhka kuin vastustamansa natsit.

Ei siitä sen enempää. Tämänkertaisen kirjoituksen pääaiheena piti olla Helsingin kirjamessut, joilla pääsin vaihteeksi käymään. Viimeksihän kirjamessuviikonloppu meni synnytyssairaalaan hälytystä odotellessa, joten nyt piti ostella kahden vuoden edestä. Tällaista settiä:


Ensiksi elokuvia:

Bullet in the head. Ohjaajana John Woo, mikä on jo itsessään laadun tae, ja noin asiallinen nimi voi kuulua vain erittäin asialliselle elokuvalle.

Robotic cop. Vähän tuntemattomampi teos, jonka ostin vain nimen takia. Odotan tämän olevan niin huono, että se on oikeastaan hyvä.

Dredd. 90-luvulla Sylvester Stallone tähditti loistavaa Judge Dredd -toimintapläjäystä, joten ostin tämän 2010-luvun uudisversion, jota on kovasti kehuttu, vaikka siinä ei Stallonea olekaan.

Myn bala. Kazakstanilainen historiallinen elokuva, joka tehtiin tilaustyönä juhlistamaan maan 20-vuotista itsenäisyyttä. Ostin päästäkseni tutustumaan alueen historiaan ja kulttuuriin siten kuten paikalliset sen näkevät.

Ylioppilasrykmentti. Eteläkorealainen sotaelokuva, joka on ollut hankintalistallani jo jonkin aikaa. Aasiasta tulee nykyään paljon hyviä sotaelokuvia.

Herkules New Yorkissa. Arnold Schwarzeneggerin ensimmäinen elokuva. Olen iloinen ja suorastaan helpottunut, että pääsen vihdoin paikkaamaan sivistyksestäni sen aukon, jonka tämän elokuvan näkemättömyys on aiheuttanut.

Lopulta tärkeimpänä Babylon 5:n kaikki tuotantokaudet yhdessä nipussa. Vihdoinkin. Kyllähän sen 20 vuotta vanhat tietokonegrafiikat olisivat kovasti uudistamisen tarpeessa, mutta menee se näinkin.

Sitten kevyempää:

Mauri Kunnas - Huhuu, kuka siellä -kurkistuskirja lapselle. Olen aivan varma, että itselläni on pienenä ollut tuo sama, mutta ei kurkistuskirjaversiona. Pienenä rakastin niin kovasti Kunnaksen kirjoja, että täytyy tutustuttaa jälkipolvikin niihin.

Sokal - Ankardo: Kuolema järvellä. Ankardo-albumeja ostin tällä kertaa vain tämän yhden, koska sinne asti päästyäni oli budjettia jo tullut venytettyä vähän liikaa. Rahallista budjettiahan minulla ei kirjamessuille ole, vaan budjetti perustuu sormien kantokestävyyteen. Tällainen parinkymmenen kilon lasti muovipusseissa kannettuna katkaisee vähänkin pidemmällä matkalla inhottavasti verenkierron sormenpäistä.

Ksenofon & Petri Hiltunen: Anabasis, 2. osa: Tuhanten miesten marssi. Loppuosa 3 vuotta sitten ostamalleni Sokrateen oppilaan Ksenofonin silminnäkijäkuvaukselle kreikkalaisten palkkasotilaiden seikkailuista antiikin Persiassa, jossa kaikki vastaantulijat hyökkäilevät kimppuun. Tämä oli tänä vuonna oikeastaan ainoa kirja, jota minulla oli tarkoitus messuilta etsiä.

Tuuli Hypén - Nanna 2. Sarjakuvastrippialbumi tytöstä, joka on puoliksi kettu ja puoliksi helsinkiläinen yliopisto-opiskelija. Ostin, kun ei maksanut kuin 2 euroa, ja on minulla sarjishyllyssä hämärämpiäkin juttuja. Lyhyellä vilkaisulla vaikuttaa yllättävän hyvältä.



Sitten varsinaisia kirjoja:

Arvid Järnefelt - Maaemon lapsia. Tykkäsin Järnefeltin Isänmaasta, joten otin sitten tämänkin, kun ei kovin paksu läpyskä ole.

Antti Tuuri - Ikitie. Tuurin kirjat ovat hyviä varsinkin kirjoitustyyliltään. Tämän ostin lähinnä elokuvatrailerin perusteella, jonka mukaan kirja käsittelee Neuvostoliittoon karkoitetun kommunistin kohtaloa tjsp.

Samassa hyllyssä oli toinenkin kirja, joka kertoi "Lapuan liikkeen synkistä vuosista" ja kommunistien kyydityksistä. En enää muista nimeä enkä kirjailijaa. Olin jo ottamassa kirjaa mukaani, kun muistin, että olen nykyään perheenisä, eikä siihen enää monta vuotta mene, kun jälkikasvu jo lueskelee omin päin kaikkea, mitä käsiinsä saa, eikä siinä vaiheessa ole hyvä pitää hyllyssä mitään epämääräisyyksiä. Voi lapsi saada vielä päähänsä, että kommunistien karkoittamisessa olisi jotain pahaa. Mielestäni se on vain ystävänpalvelus. Jos joku välttämättä haluaa asua kommunistisessa yhteiskunnassa, on sekä hänelle että kaikille muille parempi, että hänet siirretään jo valmiiseen sellaiseen, kuin että hän joutuisi muuttamaan Suomen sellaiseksi.

Asiaan. Alastair Reynolds - Poseidonin lapset. Reynolds-kokoelmani vain kasvaa, koska hänen kirjojaan saa halvalla ja kaverit suosittelevat, että on kovaa scifiä. Tämä on jo viides. Pitäisi varmaan joskus lukeakin niitä.

Veronica Roth - Neljä. Outolintu-sarjan neljäs osa. En itse ole lukenut, mutta emäntä tykkää, ja hänelle tämänkin ostin. Sarja on siis nuorille naisille suunnattua dystopiascifiä vähän Nälkäpelin tyyliin.

Ernest Hemingway - Kuolema iltapäivällä. Kunnon klassikko ja Nobel-voittaja. Hemingwayltä olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan, Vanhus ja meri. Armeijakaveri otti sen mukaansa matkalukemiseksi Rovajärvelle mentäessä, ja lukaisin sen junassa muiden nukkuessa. Tykkäsin, vaikka Hemingwayn kirjoitustyyli muistuttaakin viidesluokkalaista. Joskus joku häntä tästä moittikin, ja hän vastasi vain jotain sellaista, että montakos Nobelia sinä sitten olet kirjoituksillasi voittanut.

Reino Lehväslaiho - S/S Bombata. Lehväslaiho tunnetaan sotakirjoistaan, mutta tämä harvinaisuus perustuu hänen kokemuksiinsa merimiehenä.

Sam Eastland - Punatsaarin silmä. En yleensä lue jännäreitä, mutta tämä onkin erikoinen. Amerikkalaisen kirjailijan Stalinin Neuvostoliittoon sijoittuva tarina suomalaistaustaisella päähenkilöllä.

Janet Evanovich - Kuudestilaukeava. Jännäri tämäkin, mutta kun takakannessa luvattiin mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja sen maksoi vain 2 euroa, niin antaa mennä.

Virginia Woolf - Orlando. Kummallista, ettei minua ole vielä laitettu koulussa lukemaan tätä. Feministisen kirjallisuuden klassikko, jossa päähenkilö vaihtelee sukupuoltaan, elää satoja vuosia ja seurustelee kulloistenkin aikakausien merkkihenkilöiden kanssa. Kuulemma terävä ja humoristinen. Ajattelin, että tämän lukeminen olisi talvella sopiva lopetus femistiselle kirjallisuushaasteelleni.

Jan Salminen - Äidinmaa. Kun saan kirjallisuushaasteeni päätökseen, tarvitsen tietenkin kovat vastalääkkeet. Sitä varten ostin tämän feministisen dystopian, jossa akkavalta on ajanut tulevaisuuden Suomen totalitarismiin.

Sergei Lukjanenko - Viimeinen partio ja Uusi partio. Yöpartio-sarjan neljäs ja viides osa, jotka vihdoin on saatu suomeksi kovakantisina. Samalla päivitin ykkösosankin kovakantiseen, kun sen divaripuolelta halvalla sai.

Philip K. Dick - Cantata 140. Tästä minulla ei ollut taustatietoja, enkä taida vieläkään olla lukenut sen takakansitekstiä. Kunhan vain tulee aina napsittua mukaan Dickin kirjoja, joita en ole vielä lukenut.

Kari Hotakainen - Sydänkohtauksia sekä Hannu Luntiala - Viimeiset Viestit. Löysin pöydän, jolla oli suomalaista kirjallisuutta käännettynä kaiken maailman ulkomaankielille. Ostin nämä ulkomaankielisinä ihan vain treenimielessä. Aioin ostaa vain yhden, mutta ystävällinen kauppias antoi toisen kaupan päälle, kun autoin häntä tunnistamaan, millä kielellä eräs hänen kirjoistaan oli kirjoitettu.

Terry Pratchett - Pienet jumalat sekä Herraskaista väkeä. Nämä Kiekkomaailma-jutut ovat ihan hauskoja, vaikka kannattaisikin lukea ne englanniksi.

Lee Child - Tappotahti. Tietysti nuo Pratchettit olivat kolmen kirjan yhteistarjouksessa, eikä niitä ollut kuin kaksi. Piti ottaa jotain kolmanneksi, ja otin sitten tämän rikosjutun, koska sen pääosassa on Jack Reacher, ja minulla on hämärä muistikuva, että senniminen elokuva, jossa on Tom Cruise pääosassa, on ihan asiallinen.

Tuomas Muraja - Sotilaana Afganistanissa. Kokemuksia rauhanturvaajan arjesta. Joo, tuo on se Tuomas Muraja, joka meni kihloihin Rosa Meriläisen kanssa.

J. Pekka Mäkelä - Karsta. Suomalaista scifiä. Se on niin harvinainen ilmiö, että pitää aina ostaa kun näkee. Lisäksi aiemmin Mäkelältä lukemani Alshain vakuutti minut Mäkelän taitavuudesta, vaikka siinä olikin havaittavissa pientä kliseisyyttä, josta amerikkalainen scifi on jo päässyt yli.

Hannu Rajaniemi - Näkymättömät planeetat. Scifinovellikokoelma. En yleensä harrasta novelleja, mutta Rajaniemen kohdalla voin tehdä poikkeuksen. On hänen läpimurtoteoksensa Kvanttivaras sen verran nerokasta työtä.

Vernor Vinge - Rauhansota. Vielä vähän avaruusscifiä.

Lopuksi fantasiasarjan alku Erin Hunter - Soturikissat: Villiin luontoon sekä kissaterapia-stressinpoistovärityskirja. Nämä ostin työkaverille kiitokseksi siitä, että hän otti minulta työvuoron päästääkseni minut messuille. Tykkäsi kovasti.


Sellaista. Pitkästä aikaa kohtuullinen määrä scifiä.