Porstuassa kylässä: Cthulhun kultisti

Tänään ajattelin kokeilla jotain aivan uutta. Blogistiikan oppi-isälläni Yrjöperskeleellä on suositut ja loistavat Epäilyksen Piru- ja Antero Lärvänen -tekstisarjansa, joissa tekstien kuvitteellinen nimikkohenkilö haastattelee kuvitteellista, mutta arkkityyppistä poliitikkoa tms. yhteiskunnallista vaikuttajaa ikään kuin harjoituksena ymmärtää sellaisten sielunmaisemaa.

Niinpä ajattelin itsekin kokeilla samanlaista formaattia. En kuitenkaan halua matkia, joten tämänkertainen kirjoitus ei liity millään lailla politiikkaan tai yhteiskunnallisiin ilmiöihin, vaan ihan vain kirjallisuuteen. Viimeisen parin vuoden aikana kun on tullut päntättyä vain ns. oman alan kirjallisuutta, jolloin kirja-arvostelut ja muut kirjallisuuspostaukset ovat jääneet kokonaan pois, ja koska kirjallisuus kumminkin kuuluu Pekan Porstuan keskeiseen aihevalikoimaan, asialle on tehtävä jotain.

Niinpä pidemmittä puheitta, toivottakaamme tervetulleeksi blogin historian ensimmäinen haastatteluvieras, herra Cthulhun Kultisti.

- Kiitos kiitos. Iä! Iä! Cthulhu fhtagn!

Anteeksi kuinka?

- Se on ikään kuin meidän tunnuslauseemme. Se on muinaista r'lyehin kieltä ja tarkoittaa "Cthulhu nukkuu". Kuten sloganien kanssa yleensäkin, merkityssisällöllä ei ole niinkään väliä, mutta siitä tiedämme, kuka on puolellamme. Toinen, mitä tykkäämme julistaa, on "ph'nglui mglw'nafh Cthulhu R'lyeh wgah'nagl fhtagn".

Hetkinen. Tarkoittaakos tuo suunnilleen "palatsissaan R'lyehin kaupungissa kuollut Cthulhu uinuu"?

- Katos, jätkähän osaa!

Niin, minähän kävin muutama vuosi sitten yliopistolla pakollisen virkamiesr'lyehin kurssin, ja vaikka se ei enää tuoreessa muistissa ollutkaan, se meni yllättävän hyvin, vaikka itse sanonkin. Mutta asiaan. Sinähän olet fiktiivinen hahmo. Sinut, ja koko Cthulhu-mytologian, loi kauhunovelisti H.P. Lovecraft 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Mutta kuka, tai mikä, on suuri Cthulhu?

- Hän on suuri muinainen jumala ja muiden muinaisten jumalten ylipappi, ja kulttimme tavoite on herättää hänet kuoleman ikiunesta. Kun hän herää, hän auttaa palauttamaan muinaiset jumalat valtaan. Ne ovat kosmisia hirviöitä, kotoisin universumin synkimmistä ääristä, ja ihmisen elämä merkitsee niille vähemmän kuin hyttysen elämä meille. Kun ne palaavat, ihmiskunta syödään viimeistä yksilöä myöten pois häiritsemästä uutta järjestystä. Muita jumalia ovat Azathoth, demonisulttaani; Abhoth, epäpuhtauden lähde; Nyarlathotep, ryömivä kaaos...

Aivan, ymmärrän. Teidän uskontonne siis perustuu sille, että palvomalla näitä tuhoajajumalia saisitte ne muuttamaan mielensä ja jättämään ihmiskunnan rauhaan?

- Ei, nyt käsitit väärin. Ihmiskunta on tuomittu. Kaikki syödään. Se on kohtalo, eikä sitä voi muuttaa.

Te siis palvotte näitä jumalia, että teidät itse henkilökohtaisesti säästettäisiin?

- Eijei, et vieläkään ymmärrä. Kun sanon, että kaikki syödään, tarkoitan että aivan jokainen, myös sinut ja minut.

No miksi ihmeessä te sitten palvotte niitä? Mitä te siitä hyödytte?

- Uskolliset palvelijat palkitaan siten, että meidät syödään viimeisinä. Joo, joudumme katsomaan vierestä, kun maailma tuhoutuu, mutta meidän mielestämme se on pienempi paha kuin se, että elämämme päättyy täysin äkkiarvaamatta tuntemattomien hirviöiden kynsissä.

No tuossa nyt ei ole mitään järkeä.

- Päin vastoin, tämä on ainoa järkevä toimintatapa. Koska pelastusta ei kerta kaikkiaan ole, loogisinta on toimia niin, että oma elinaika edes pitenee mahdollisimman paljon.

Joo joo, mutta ymmärrättehän te, että vaikka teidät syötäisiinkin viimeisinä, te tulette silti syödyiksi aikaisemmin kuin siinä tapauksessa, että muinaisia suuria jumalia ei herätetä?

- Nyt... Nyt en oikein ymmärrä tuota tulokulmaa...

Siis meinaan vain, että eiväthän ne välttämättä juuri nyt ole heräämässä. Jos ne ovat uinuneet jo tuhansia vuosia, kyllä ne todennäköisesti jatkavat vielä ainakin sinun elinaikasi verran. Lovecraftin aikaisetkin kultistit ovat jo maatuneet kymmeniä vuosia sitten.

- ...

...

- Iä! Iä! Cthulhu fhtagn!

Joo, eiköhän tämä haastattelu ollut nyt tässä. Kiitos vierailusta, herra Kultisti.

- Minulle luvattiin haastattelupalkkioksi jumalten juomaa, IPA-olutt--

Häivy nyt jo siitä.

* * *

Jooh, antaa olla, ei tästä tule mitään. Tällainen idea nyt vain tuli mieleen, kun tajusin, etten ole pitkiin aikoihin lukenut Lovecraftia. Onpahan nyt kokeiltu, ettei tarvitse kokeilla toistamiseen.

En edes keksi, mitä kuvia näin turhaan tekstiin viitsisi laittaa, mutta pakko kai jotain on. Tissejäkin laitoin juuri edelliseen tekstiin, joten ei niitäkään oikein viitsi. No, katsotaan, mitä kuvahaulla tulee vastaan ja laitetaan jotain sekalaista.

Korostan siis uudestaan, että nämä kuvat eivät liity millään tavalla tekstiin tai yhtään mihinkään muuhunkaan, vaan ovat täysin sattumanvaraista täytemateriaalia:

Kirja-arvostelu: Pajtim Statovci - Kissani Jugoslavia

Jos olet käynyt kirjakaupassa vuoden 2014 jälkeen, olet varmasti nähnyt tämän kirjan. Sen lisäksi, että se on mennyt kaupaksi oikein hyvin, se sai tuolloin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, ja usein tuota näkee kirjakaupoissa vieläkin "henkilökunta suosittelee"-kyltin alla. Sitä ei ehkä ole markkinoitu ihan yhtä aggressiivisesti kuin joulun dekkariuutuuksia, mutta se on saanut silti paljon näkyvyyttä ihan vaan fanien toimesta.

Aihepiiri ei ole sellainen, mitä innostuisin lukemaan huvikseni, paitsi toki Jugoslavian hajoamiskonfliktien osalta, mutta kirjallisuusihmisenä minun pitää pysyä ajan hermolla näissä asioissa. Vielä kun tätä kehuttiin joka käänteessä, väsyin ja ostin sillä asenteella, että pakkohan sen on olla hyvä. Muutenkin on suositeltavaa lukea välillä jotain ihan muuta.

Kirja alkaa serbiankielisellä lainauksella Ivo Andrićin klassikkoromaanista Drina-joen silta, mikä on jännä valinta, kun ottaa huomioon, että Statovcin kirja käsittelee kosovonalbaaneja, eikä serbejä edes mainita kuin hyvin harvoin. No, miten vaan.

Päähenkilöitä on kaksi. Ensimmäinen on helsinkiläinen yliopisto-opiskelija, kosovolaistaustainen pakolaisperheen lapsi ja homo. Hän pokailee miehiä netistä irtoseksiin etsien samalla elämänsä rakkautta, ottaa henkilökohtaisena loukkauksena kaikenlaisen maahanmuuttokritiikin ja yrittää tulla toimeen lemmikkiensä - kissan ja boakäärmeen - kanssa.

Kissa ei ole oikeasti kissa, vaan puhekykyisenä ja kädellisenä selkeä viittaus rakastajaan. Se inhoaa homoja ja pakolaisia, mutta haluaa silti hengata heidän kanssaan, varmaan vain omaa erinoimaisuuttaan korostaakseen. Tuhoisana narsistina se on vähän vähemmän selkeä viittaus Jugoslaviaan ja sen historiaan albaanivähemmistönsä kohtelun suhteen, ja oikeastaan samalla viittaus kaikkiin enemmistöihin, jotka katsovat oikeudekseen kuseskella kaikkien vähemmistöjen päälle vain koska voivat.

Käärmeen viittaukset jäävät hienovaraisemmiksi, ja hahmona se yrittääkin olla oikeasti käärme, mikä näin käärmeenomistajana kyrsii minua ankarasti. Statovcin käärme kun räpyttää silmiään ja latkii juomaa kielellään, mikä tekee siitä suunnilleen yhtä realistisen eläimen kuin koira, joka kävelee aavikolla 2 viikkoa juomatta ja tekee jäähän avannon, jonka kautta se voi nousta pintaan hengittämään.

Loppujen lopuksi kissan osuus tarinasta jää melko merkityksettömäksi katkelmaksi, jota ei sen mentyä juuri muistella. Käärmeelle taas käy, kuten tällaisissa tarinoissa aina voi olettaa käyvän käärmeille, jotka ovat riittävän isoja yrittääkseen syödä ihmisen.

Toinen päähenkilö on edellisen äiti, joka teinityttönä 80-luvulla Kosovon maaseudulla rakastuu komeimpaan koskaan näkemäänsä mieheen ja pääsee tämän kanssa naimisiin. Mies kuitenkin osoittautuu väkivaltaiseksi narsistiksi, jolloin tytön köyhä, mutta onnellinen elämä muuttuu köyhäksi ja onnettomaksi. Lapsia syntyy jatkuvalla syötöllä. Sodan syttyessä perhe lähtee Suomeen pakolaisiksi, jolloin naisen elämä muuttuu vielä kaoottisemmaksi. Sen lisäksi, että pitää sietää kusipäistä miestä, pitäisi saada lapsikatras ruokittua ja ylipäänsä saada asioita hoidettua kulttuurissa, jonka kieltä ja tapoja ei tunne.

Kolme pistettä viidestä. Ymmärrän hyvin, että ihan jo tuolla aihevalinnalla saa napattua Hesarin kirjallisuuspalkinnon, ja loppua kohti kirja muuttuu jännittäväksi ja hyvin tunnepitoiseksi. Kielellisestikin kirja on miellyttävää luettavaa. Statovci on taitava kirjoittaja.

Taitavaksi kirjailijaksi en vielä tämän perusteella kehuisi. Sellainen ei tekisi faktavirheitä, joiden tarkistamiseksi ei tarvitsisi kuin lukea aihetta käsittelevän Wikipedia-sivun ensimmäinen kappale, eikä täyttäisi kirjaa irvistyttävillä kliseillä. Muuten tämä on hyvää hömppäviihdettä niille, joita aihepiiri kiinnostaa.

Pakolaiskysymykseen kirja yrittää kovasti ottaa kantaa, mikä onkin positiivista siinä mielessä, että kirjailija on itse pakolaistaustainen, eikä mikään kantaväestöläinen puolestaloukkaantuja. Valitettavasti kannanotto jää vain yksipuoliseksi "me nyt tulimme tänne ja teidän pitää sopeutua siihen, koska meillä on ollut vaikeaa"-töksäyttelyksi, joten en anna siitä lisäpisteitä.

Kirja-arvostelu: Unto Parvilahti - Berijan tarhat

Päätin jokin aika sitten ottaa sivistävämmän näkökulman lukuharrastukseeni: sen sijaan, että lukisin voittopuolisesti fiktiivistä kirjallisuutta, aloin lukea vuorotellen fiktiota ja faktapohjaisempaa kirjallisuutta. Tämähän ei tarkoita, että mitään sanakirjoja alkaisin kahlailla läpi, vaan vaikkapa muistelmateoksetkin riittävät määritelmän täyttämiseen.

Joskus viime vuonna blogistikollegani Yrjöperskeleen jonkin tekstin kommenteissa mainittiin natsiyhteyksistä vangitun ja Neuvostoliittoon vankilaan lähetetyn Unto Parvilahden muistelmateos Berijan tarhat, jossa hän kuvaa elämäänsä ja selvitytymiskamppailujaan ensin vankiloissa, sitten vankileireillä ja lopulta vapaana, vaikkakin Siperiaan karkoitettuna neuvostokansalaisena.

Nykyään vanhoja ja harvinaisiakin kirjoja löytyy helposti, kun netissä on divariportaali antikvaari.fi. Sieltä pistin tämän tilaukseen. Ilmeisesti tuosta on otettu uusintapainos vuonna 2004, mutta oma kappaleeni on hyväkuntoinen yksilö vuodelta 1957, ja etusivulla on leima "arvosteltavaksi". Ettei olisi ihan ykköspainosta.

Unto tullaan hakemaan kotoaan kuulusteluihin vuonna 1944, kun Suomi on jo antautunut, mutta Saksa vielä jatkaa. Ensin häntä pyöritetään kuulusteluissa useissa vankiloissa ensin Suomessa ja sitten Neuvostoliitossa. Unton rikos, eli saksalaisten auttaminen sotaponnisteluissa, on jo selvillä, joten kuulustelujen tarkoituksena ei niinkään ole niinkään selvittää, onko hän syyllinen vai ei, vaan löytää mahdollisia raskauttavia asianhaaroja ja saada vinkkejä rikostovereista. Väkivaltaa ei kuulusteluissa juuri käytetä, vaan menetelmät ovat paremminkin psykologisia. Vankilassa hän tutustuu moniin muihin omalaatuisiin järjestelmän vihollisiin, joita on koottu tutkintavankeuteen ympäri Neuvostoliittoa ja sen lähialueita.

Kun Unto useiden kuukausien jälkeen todetaan suhteellisen harmittomaksi, hänelle annetaan tyypillinen viiden vuoden tuomio ja lähetetään työleirille. Tuomion pituudellahan ei sinänsä ole mitään väliä, koska työleirit on suunniteltu niin, että vangit nääntyvät vuodessa tai parissa työhön ja aliravitsemukseen, mutta neuvokkuudellaan Unto onnistuu pitämään työtaakkansa siedettävänä ja hän selviää viisivuotiskautensa loppuun asti.

Vankileirillä rikollisvangit pitävät valtaa, ja poliittiset vangit saavat pärjätä niiden kanssa miten pystyvät. Ruoka on riittämätöntä, mutta jos haluaa syödä edes sen verran, täytyy täyttää lähes mahdottoman suuret päivittäiset työkiintiöt. Onneksi "tuhtaa"-järjestelmä auttaa. Jos vaikka määrätään valmistamaan päivän aikana epärealistinen määrä tuohivirsuja, lahjotaan varaston kirjanpitäjä tuomaan varastolta valmiita virsuja, ja sitten illalla luovutetaan ne takaisin varastolle muka uusina. Tietysti se aiheuttaa varastolle valtavasti hävikkiä, mutta isossa maassa on isot toleranssit jne.

Pari muutakin hienoa esimerkkiä neuvostoliittolaisesta luovasta kiintiöntäytöstä annetaan. Esimerkiksi kun vangit määrätään kylvämään tietynkokoinen pelto täyteen perunaa, ja huomataan, ettei siemenperunoita ole annettu läheskään tarpeeksi, ongelma voidaan ratkaista kylvämällä perunat kahden metrin välein. Kunhan vaan vältetään täyttämättäjättämisestä saatava rangaistus, nälästä voi murehtia sitten syksymmällä.

Tuomion päättyminen ja vapaus ei tietenkään tarkoita, että hän pääsisi lähtemään takaisin Suomeen, vaan hänet karkoitetaan Siperiaan, missä hän saa elää arktista kolhoosielämää muiden vapaiden neuvostokansalaisten keskuudessa. Enää ei tarvitse varoa rikollisvankeja, vaan niiden sijan ovat ottaneet puolueen jäsenet, jotka saavat kauppatavarasta parhaat päältä ja joiden kohdalla lakeja tulkitaan huomattavasti lempeämmin. Unto pärjää täälläkin teknisen osaamisensa ansiosta; tai tarkemmin sen ansiosta, että hän esittää tuntevansa tekniikkaa ja ratkoo ongelmat stetson-menetelmällä sitä mukaa kuin niitä vastaan tulee.

Ruoan ja työn määrät eivät parane paljoa, koska jos kolhoosi ei tuota riittävästi ruokaa, sehän johtuu vain siitä, että työläiset ovat laiskoja, eikä suinkaan siitä, että ideologisista syistä kolhoosi on pystytetty kairalle, jossa talvi kestää kymmenen kuukautta. Ainoa kulutustavara, jota saa jonottamatta ja niin paljon kuin ruplia riittää, on viina, koska pitäähän se neuvostotyöläinen jotenkin saada pidettyä iloisena ja lämpimänä. Täälläkin neuvokkailla kansalaisilla on omat verkostonsa, joissa palveluksia vaihdetaan ja joiden kautta saadaan paljon sellaista, mitä virallisten kanavien kautta olisi turha toivoa.

Vasta Stalinin kuoltua hänelle annetaan lupa palata kotiin. Paluukaan ei ole niin yksinkertaista kuin luulisi, sillä pois pääsee vain laivalla, joka kulkee niinä muutamana kuukautena, kun joki ei ole jäässä, ja rajallakin menee muutama kuukausi papereita selvitellessä, mutta Unto pääsee kuin pääseekin takaisin kotiin vuonna 1954.

5/5 pistettä. Omaelämäkerrallisissa teoksissa on tietysti aina se riski, että tapahtumat esitetään puolueellisesti ja värittäen, mutta sen perusteella, mitä Neuvostoliitosta tiedetään, ei tässä mitään silmiinpistävän epäuskottavaa ole. Valitettavasti Unto Parvilahti kuuluu samoihin kansanryhmiin kuin minäkin, joten hänestä ei saa toiseuspisteitä, mutta korvataan se joskus myöhemmin.

Feministinen kirjallisuushaaste 3: Yhteenveto

Tämän talven lukijakartoitusgallupissa ilmoittautui 91 lukijaa. Tänä vuonna en erotellut tuttuja ja tuntemattomia, vaan kysyin, onko täällä sellaisiakin vakiolukijoita, jotka olisivat kanssani eri mieltä. Yllättäen jopa neljä tunnusti. 64 kertoi lukevansa juttujani, koska ovat samaa mieltä, ja kaksi piti tarjonnastani, vaikka olivat uusia tuttavuuksia. Kukaan satunnainen paikallehortoilija ei kertonut vastustavansa ilosanomaani.

Kaksi vastaajaa ei ymmärtänyt kysymystä, ja peräti 19 vaati isoja tissejä. Aloittakaamme siis tämä feministishenkinen teksti viehättävän assistenttini Denisen vastauksella:

Asiaan. Reilu vuosi sitten kolumnisti Maria Pettersson toi esille epäkohdan, että suurin osa miehistä ei lue lainkaan naisten kirjoittamia kirjoja ja että se on ongelma, koska sellainen on ihan junttia. Tutkiskelin hänen sanojaan sydämessäni ja järkytyksekseni huomasin, että se päti minuunkin. Omistamistani kirjoista alle 7 % oli naisten kirjoittamia.

Samassa yhteydessä Pettersson haastoi kaltaiseni juntit lukemaan naisten kirjoja. Tai ei suoraan haastanut, mutta vihjasi sinnepäin väittämällä allekirjoittanutta sivistymättömäksi, mainitsemalla sitten ihmisten harrastavan sellaista, että lukevat vuoden verran vain tietynkaltaisten kirjailijoiden teoksia, ja ottamalla lopuksi itse tavoitteekseen lukea n. 18 eri vähemmistön kirjoittamia teoksia.

Koska nobody calls me chicken ja jippikaijei motherfucker ja muita latteuksia, tartuin haasteeseen. Samassa yhteydessä esitin vastahaasteenkin, johon keräsin omia lukusuosituksiani, mutta antaa muiden kirjoitella siitä.

Hehheh, te varmaan luulitte, että olin jo unohtanut koko jutun. Ehei; voin ylpeänä kehua, että vuonna 2017 luin ainoastaan naisten kirjoittamia kirjoja, kuten luvattu oli. Nyt käyn ne läpi ja pohdin lopuksi, kannattiko.

Sitä ennen lanseeraan käsitteen "toiseuspiste". Koska kuulemma kirjailijan henkilökohtaisilla ominaisuuksilla on väliä, ja on sitä parempi, mitä useampaan vähemmistöön kirjailija kuuluu, aion nyt pisteyttää lukemani kirjat sen mukaan, kuinka monella tavalla kirjailija minusta poikkeaa. Kriteerejä ovat Petterssonin määritteleminä ainakin sukupuoli, kansallisuus, uskonto, ihonväri, seksuaalinen suuntautuminen ja vammaisuus.

No niin, tässä koko läjä:

Marge Piercy - Woman on the Edge of Time. Tämä ei ole niinkään romaani kuin utopistinen pamfletti, jossa kirjailija kuvailee ihanneyhteiskuntaa, jossa kaikilla on kivaa, kaikki toimii anarkistisesti itsekseen eikä kukaan tee pahaa kenellekään, ilman turhia pohdintoja siitä, miten se on mahdollista ja millaisia uhrauksia se ehkä vaatii. Ainoa lukemistani, jonka sain aikaiseksi arvostella blogiini. Pahoittelut siitä, varsinkin, kun se oli koko vuoden lähes heikoin tekele. Silloin annoin pisteiksi 2,5/5, mikä sekin tuntuu näin jälkikäteen anteliaalta. Toiseuspisteitä Piercy antaa 2, koska on amerikkalainen nainen. Tässä vaiheessa suomalainen feministi saattaa huomauttaa, että amerikkalaiset eivät edusta riittävän toisenlaista kulttuuria ansaitakseen pisteitä, mutta jos heidän amerikkalaisilta kollegoiltaan kysyisi, edustaako suomalaisuus toiseutta, varmasti vastaus olisi myöntävä.

Ursula Le Guin - The Dispossessed. Myös anarkistinen utopiaromaani, jossa riistokapitalistiselta planeetalta paennut siirtokunta on perustanut anarkokommunistisen yhteisön naapuriplaneetalle, ja useiden sukupolvien jälkeen päähenkilö anarkistiplaneetalta saapuu tarkkailemaan kapitalistiplaneettaa. Tässä yhteiskunta on kuvattu paljon elävämmin ja uskottavammin kuin Piercyn tekeleessä: anarkistit eivät elä yltäkylläisyydessä ja välillä jopa kuolevat nälkään; anarkistinen ajattelu ei tule ihmisiltä täysin luonnostaan, vaan he joutuvat vahtimaan poliittista puhdasoppisuutta ankaralla vertaispaineella; ja johtoneuvostot, joita anarkistien on ollut pakko perustaa saadakseen hommansa organisoiduksi, ovat huomaamatta saaneet hyvinkin autoritaarisia piirteitä. 3/5 pistettä. Vaikka maailma on mielenkiintoinen, tämäkin kirja jää juonensa puolesta melko köyhäksi, eikä mielenkiintoisia juonielementtejä käytetä läheskään tarpeeksi. Myös 2 toiseuspistettä.

Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen. Pikkutyttö seuraa vierestä 30-luvun Amerikan etelävaltioiden junttiseuduilla, kun hänen lakimiesisänsä puolustaa valkoisen tytön raiskauksesta syytettyä mustaa miestä. Todisteiden mukaan mies on selvästi syytön, mutta hänet on silti hirtettävä ihan vaan periaatteesta, ja hänen puolustamisensa tarkoittaa perheelle sosiaalista itsemurhaa. 5/5 pistettä. En ihmettele, että tästä on tullut niinkin maineikas klassikko. Mielenkiintoinen pääjuoni, monia sulavasti yhteensopivia sivujuonia, mielenkiintoisia henkilöitä, miellyttävää kieltä. Toiseuspisteitä Lee antaa 2 kuten edellisetkin. Vahvojen epäilysten mukaan Lee olisi ollut lesbo, mutta koska tätä ei ainakaan nopean googletuksen perusteella ole vahvistettu, jätetään kolmas piste antamatta.

Leena Lander - Käsky. Suomalaista välillä. Sisällissodan aikana nuori jääkäri saa tehtäväkseen kuljettaa vangitun punaisen naisen oikeudenkäyntiä varten kenttätuomioistuimeksi muutettuun entiseen mielisairaalaan. Matkan aikana he viettävät kahdeksan päivää autiolla saarella ilman yhteyttä ulkomaailmaan, ja tapausta tutkiva viiniä lipittävä tuomari ottaa tehtäväkseen selvittää, mitä he saarella keskenään puuhastelivat. 3,5/5 pistettä. Nykykirjallisuudessa ei oikein voi välttyä "punaiset = hyvä, valkoiset = paha"-asetelmalta, mutta tässä se ei pistänyt silmään niin pahasti kuin olin pelännyt. Enemmän minua harmitti se, että kun koko kirjan ajan mieltäni oli jäytänyt pelko siitä, että tämänkin kirjan loppuratkaisu on juuri se sama vanha, joka tällaisiin aina poikkeuksetta laitetaan, niin kyllähän se oli. Tapanani ei ole paljastaa loppuratkaisuja, mutta ette te tästä oikeasti ylläty. Jääkäri auttaa punavangin pakoon ja haavoittuu itse kuolettavasti samalla, ja tuomari ampuu itsensä. Vaikka kirja muilta osin oli jännittävä, tunnelmallinen ja erinomaisesti kirjoitettu, en tuon loppuratkaisun takia voi antaa korkeampia pisteitä. 1 toiseuspiste Landerin naiseudesta.

Gillian Anderson & Jeff Rovin - Liekkien näkijät. Lastenpsykologi tutkii muutamaa eri maissa asuvaa ihmistä, joilla on samanlaisia outoja sairauskohtauksia. Samalla arkeologit löytävät oudosti kuvioituja muinaisjäänteitä, joiden mystinen energia tappaa porukkaa. Näillä kaikilla on yliluonnollinen yhteys Antarktiksella muinoin asuneeseen sivilisaatioon. 1/5 pistettä. Entinen X-Files-tähti Anderson on kokeillut taitojaan monella eri taiteen ja viihteen alalla, mutta kirjallisuus olisi saanut jäädä väliin. Juoni on kliseinen ja teksti on yksinkertaista, mutta silti raskaslukuista, vaikka apuun oli pestattu useita kymmeniä kirjoja monesta eri aihepiiristä tuottanut ammattikirjailija. Kirja on aika lyhyt, mutta se tuntui pidemmältä kuin mikään muu näistä, eikä hyvällä tavalla. 2 toiseuspistettä.

Tiina Korhonen - Rautasaappaiden kaiku. Aiempien tekstieni kommentteihin tuli paljon ehdotuksia kirjoista, jotka minun kannattaisi sisällyttää haasteeseeni, mutta tämä oli niistä ainoa, jonka sain käsiini. Pääasiassa suomalaisista vapaaehtoisista koostuva ryhmä SS-sotilaita seikkailee itärintaman verisissä ja kaoottisissa taisteluissa. Sinänsä tämä on tyypillinen sotaromaani, jossa ei ole selkeää juonta, vaan jossa seurataan monipuolista hahmovalikoimaa ryyppäämässä, tappelemassa, kiroilemassa ja yrittämässä pysyä hengissä, mutta siinä lajissa tämä on erinomainen, lähes Tuntemattoman sotilaan veroinen. 5/5 pistettä ja kunniamaininta siitä, että oli feministisen kirjallisuushaasteen paras kirja. 1 toiseuspiste etunimen perusteella; Tiina Korhosesta ei oikein tahdo googlettamalla löytää mitään tietoja, ja aikaisempien tekstieni kommenteissa esitettiin sekin mahdollisuus, että kyseessä olisi salanimellä esiintyvä miespuolinen kirjailija, mutta ei anneta vahvistamattomien spekulaatioiden vaikuttaa pisteytykseen. Blogistikollegani Tom Kärnä luki tämän myös juuri hiljattain ja kirjoitti yksityiskohtaisemman arvostelun.

Octavia E. Butler - Dawn. Lähitulevaisuudessa ihmiskunta on lähes tuhonnut itsensä ydinsodassa, ja Sopivasti paikalle osuneet alienit ovat pelastaneet muutamia ihmisyksilöitä tarkoituksenaan uudelleenkansoittaa maapallo heidän jälkeläisillään. Jekkuna on sellainen ehto, että alienit sulauttaisivat ihmisiin omaa DNA:taan, jolloin ihmiskunta saisi jatkaa olemassaoloaan, mutta muuttuneena ja vieraana. Päähenkilölle annetaan tehtäväksi valmentaa ja kouluttaa ryhmä ihmisiä uudisasukkaiksi, mutta samalla hän kamppailee sen kysymyksen kanssa, kannattaako koko touhu lainkaan, jos tulevaisuuden ihmiset eivät oikeasti ole ihmisiä. 4/5 pistettä ja kunniamaininta mielenkiintoisimmasta ideasta. Välillä homma meni tunteista jaaritteluksi, ja ärsytti kirjailijan tapa kuvata miehet aggressiivisina juntteina, joiden ainoa motivaatio on saada seksiä, vaikka väkisin jos ei muuten. Toisaalta naiset kuvattiin typerinä ja mielipiteettöminä kanoina, jotka mieluumin roikkuvat miehissään kuin tekevät mitään itse, joten siinä mielessä kirja on aika tasa-arvoinen. Alieneilla on kolmas sukupuoli, ooloi, jonka jäsenet ovat alienyhteiskunnan tasa-arvoisimpia jäseniä urosten ja naaraiden ollessa lähinnä avustajan roolissa. Päähenkilön alienit määrittävät ooloiksi, vaikka ihmisten rajoittuneemmalla asteikolla hänet mielletään naiseksi. 3 toiseuspistettä naiseudesta, amerikkalaisuudesta ja listan tummimmasta orvaskedestä.

Virginia Woolf - Orlando. Päähenkilö syntyy 1500-luvulla ja elää 1900-luvun alkupuolelle asti kiertäen maailmaa ja tarkastellen eri aikakausia, ja muuttuu jossain vaiheessa yllättäen miehestä naiseksi. 2/5 pistettä. Tämän piti olla humoristinen ja vauhdikas. No ei ollut. Tuon aikakauden brittikirjallisuus on yleensäkin puuduttavaa luettavaa, ja ymmärrän toki, että tekstin oli osittain nimenomaan tarkoitus parodioida sellaista, mutta silti. 3 toiseuspistettä brittinaiseudesta ja lesboudesta.

Jennifer Egan - Sydäntorni. Amerikkalainen bilehile saa kutsun keskieurooppalaiseen keskiaikaiseen linnaan, jota hänen serkkunsa restauroi hotellikäyttöä varten. Linnan keskitornissa asuu yhä linnan aiemmin omistaneen aatelissuvun viimeinen jäsen, joka ei suostu luopumaan perinnöstään, vaan aiheuttaa ongelmia. Päähenkilö joutuu murehtimaan, onko vanha ruhtinatar oikea ihminen vai jokin demoni, vai onko koko touhu vain serkun kehittämä monimutkainen kostojuoni teininä tehdystä liian pitkälle menneestä pilasta. 4,5/5 pistettä. Oikein viihdyttävä, vaikka loppuratkaisu ei oikein tarjoakaan vastauksia mysteereihin. Osittain tämä selittyy sillä, että kirjan päähenkilöksi on (ihan toimivasti) valittu henkilö, joka ei kuitenkaan ole varsinaisen tarinan päähenkilö, ja siksi vain puolen pisteen miinus. 2 toiseuspistettä.

Vain yhdeksän kirjaa. Vuodessa. Säälittävää. Lukioaikoina meni tuon verran kuukaudessa. No, ei voi mitään.

Mitä tästä haasteesta jäi käteen? Ensinnäkin yhdeksästä kirjasta sain 18 toiseuspistettä, että kai jonkin sortin tasa-arvoa sain ajettua. Oli kirjoja, jotka olisin joka tapauksessa lukenut ilman haastettakin, vaikka paljon myöhemmin, ja oli kirjoja, jotka minulta olisivat jääneet lukematta kokonaan. Osasta olen oikein iloinen, että luin, mutta osa olisi saanut jäädäkin lukematta. Oli erinomaisia kirjoja ja ala-arvoisia kirjoja. Ei ollut pelkkää scifiä ja sotaa, kuten aluksi suunnittelin, vaikka olisin minä vuodeksi löytänyt lukemista pelkästään niistäkin.

Kaiken kaikkiaan kokemus oli positiivinen, mutta loppupäätelmäni tuskin miellyttää haasteen esittäneitä feministejä. Havaitsin nimittäin selvästi, että naisten kirjoittamat kirjat poikkeavat oleellisesti miesten kirjoista. Siinä missä mieskirjailijat keskittyvät jännittävään ja mielenkiintoiseen juoneen, naiskirjailijat keskittyvät henkilöidenvälisiin suhteisiin ja heidän tunteisiinsa. Mieskirjailijoilla henkilöt saattavat jäädä latteiksi, tylsiksi ja stereotyyppisiksi, kun taas naiskirjailijoilla juonenkuljetus saattaa unohtua kokonaan useiden kymmenien sivujen ajaksi ja loppuratkaisukin jää usein mitäänsanomattomaksi. Poikkeuksia toki on paljon ja niitä mahtui tähänkin mukaan, mutta jo yhdeksässä kirjassa huomasi selvän trendin.

On täysin lukijasta kiinni, kumpaa pitää pahempana puutteena, eikä tarkoitukseni olekaan ottaa kantaa siihen, minkä sukupuolen edustajat ovat parempia kirjailijoita. Kysyntää varmasti riittää molemmille, joten on hyvä, että tarjontaakin riittää. Tulin kuitenkin osoittaneeksi vääräksi feministisen väittämän, että kannattaisi lukea tasapuolisemmin eri sukupuolten kirjoja sillä oletuksella, ettei sukupuolella ole väliä. Koska miehet ja naiset kirjoittavat eri tavalla, on täysin perusteltua pitää toisesta tyylistä enemmän kuin toisesta. Kohdistui valinta sitten miesten tai naisten kirjoihin.

No niin. Kun ahmin vuoden verran pelkkiä tyttöjuttuja, täytyi ottaa kuurin päätteeksi kunnon vastalääke.

Lee Child - Tappotahti. Entinen sotilaspoliisiupseeri, Tom Cruisen tähdittämästä elokuvastakin tuttu Jack Reacher, kiertelee amerikkalaisissa pikkukaupungeissa muuten vaan hortoilemassa, kun tulee syytetyksi murhasta ihan vain koska on ainoa muukalainen. Hän alkaa itse tutkia asiaa välttääkseen tuomion ja paljastaa valtavan rikosoperaation, jossa on mukana korkean profiilin kaupunkilaisia ja jonka suojelemiseksi väkivallassa ei pihtailla. 4/5 pistettä, miinusta em. stereotyyppisistä henkilöistä sekä juonessa vilahtelevista liian epätodennäköisistä yhteensattumista. Toimii tämä silti feministihaasteen jälkeen. Annanpa pienen lukunäytteen:

Olin tappanut yhden miehen ja sokeuttanut toista. Minun oli aika kohdata tunteeni, mutta en tuntenut juuri mitään. Oikeastaan en yhtään mitään. Ei syyllisyydentunnetta, ei katumusta. Ei minkäänlaista.  Tuntuu kuin olisin jahdannut kahta torakkaa vankilan pesutiloissa ja tallonut niitä. Mutta torakka on sentään jonkinlainen ymmärrettävissä oleva, järjellinen ja kehittynyt olio. Ne pesutilaan tulleet tyypit olivat syöpäläistä pahempia. Olin potkaissut yhtä kaulaan, ja hän oli tukehtunut kurkunpäänsä murskaannuttua. No, paska nakki. Hänhän tappelun aloitti. Eikö niin? Se että käy minun kimppuuni on kuin työntäisi auki oven, jota on kielletty avaamasta. Oli hänen ongelmansa, mitä oven toisella puolella odotti. Hänen riskinsä. Jos se ei häntä miellyttänyt, hänen ei olisi pitänyt avata sitä saamarin ovea. Kohautin harteitani ja unohdin koko jutun.

Kunnon äijäenergiaa. Ja tosiaan, saa Childista vielä yhden toiseuspisteenkin.

Kirjallisuutta ja natsinlahtausta

Joskus kerroin Counter-Strike-tietokonepelissä myytävistä tarroista, joita voi pelissä liimailla pyssyjensä koristeeksi ja joita pelaajat voivat keskenään ostaa ja myydä oikealla rahalla. Pari päivää sitten otin kolme tarraa, jotka olin muutama vuosi sitten ostanut yhteensä noin 5 €:lla odottamaan arvonnousua, ja myin ne pois n. 62 €:lla. Tienesteilläni ostin toissa viikonloppuna julkaistun Call of Duty -sarjan uusimman pelin, jossa onkin pitkästä aikaa palattu vanhaan kunnon toisen maailmansodan lihamyllyyn. Pelin nimi on, kuten odottaa voisi, Call of Duty: WWII.

Normandian maihinnoususta alkava ja Reinin ylitykseen päättyvä yksinpelikampanja on aivan huikea, ehkä jopa paras tähänastisista (ainakin Black Ops 1:n jälkeen). Juoneltaan se noudattaa perinteistä amerikkalaista toisen maailmansodan elokuvan kaavaa kaikkine mahdollisine kliseineen. Esim. henkilöhahmoissa on edustettuina seuraavat välttämättömyydet:

- Päähenkilönä teksasilainen maalaispoika, joka välillä muistelee, kuinka lapsena isoveli opetti häntä metsästämään.
- Parhaana kaverina juutalainen, joka osaa saksaa ja pystyy puhumaan vangeille ja siviileille.
- Kiva joukkueenjohtaja, joka uhraa itsensä että miehet pääsisivät hengissä pakoon.
- Kusipäinen sotahullu kersantti, joka ei malta odottaa täydennysjoukkoja ja pitää ylempää tulleita käskyjä noudattamisenarvoisina vain, jos käskynä on rynnäköidä vihollisen kimppuun.
- Tummaihoinen tekniikka-aliupseeri, jota aluksi ihmetellään, mutta jota opitaan kunnioittamaan hänen todistettuaan kykynsä taisteluissa.
- Kaunis naisagentti, joka työskentelee Ranskan vastarinnan hyväksi.
- Italialaistaustainen sivuhahmo.
- Latinotaustainen panssarivaunukuski.
- Yliopistonörtti, jonka käyttämät sivistyssanat ärsyttävät muita.
- Harmaaviiksinen eversti, joka osaa pitää inspiroivia puheita.
- Natsiupseeri, joka haluaa puhua englantia harjoituksen vuoksi.

Viime vuosinahan Call of Duty -sarjaa on kritisoitu kovasti siitä, että touhu on mennyt yhä pahemmin scifin puolelle. Juonet ovat sijoittuneet osittain tai kokonaan tulevaisuuteen, aseina ja varusteina on käytetty nykyään vasta konseptiasteella olevia vehkeitä, ja vihollisina on ollut milloin mitäkin yksityisarmeijoita tai Etelä-Amerikan Unionia. Pari kertaa ollaan päästy jopa avaruuteen räiskimään. CoDien pitäisi olla sotapelejä eikä mitään Star Trekkiä, ollaan huudeltu.

Tämän pelin kanssa onkin ilmeisesti todettu, että jos kerran mielikuvituksen käytöstä rutistaan, pistetään sitten kasaan niin kliseinen perusrymistely kuin vain osataan. Aivan mahtava keskisormenojennus valittajille. Juonen kliseisyys ei tietenkään tarkoita, ettei se olisi vahva ja vaikuttava. Muutenkin pelissä on koko ajan tekemisen meininki, eikä tule samaa vaikutelmaa kuin monissa aikaisemmissa osissa, että juostaan rännissä ja välillä napsitaan hernepyssyllä eteen pomppaavia vihuja. Tai siis tulee, mutta ainakin tämä peli osaa peittää sen paremmin kuin monet aikaisemmat osat.

Moninpelikin on pitkästä aikaa siedettävä, vaikka jostain syystä edelleen halutaan pitää kiinni naurettavan pienestä 12 pelaajan maksimimäärästä. Omaksi hahmokseni olen valinnut mulattinaisen, ihan vaan koska se on mahdollista:

Joo, minulla on tuo sama hahmo silloinkin, kun pelaan saksalaisten puolella.

Vähän huonosti näkyy, mutta tuossa keskellä.

No, kehitys kehittyy ja edistys edistyy jne.

Pyssyihinkin saa jo heijastintähtäimiä.

Aika kädetöntä touhua natseilta.

Kuten aina, liekinheitin on pelin hauskin ase.

Kunnorrrähinä.

4/5, suosittelen. Älytön, mutta viihdyttävä. Nyt kovasti toivoisin, että ensi syksynä tekijät päättäisivät repäistä oikein kunnolla ja tehdä vaikka Call of Duty: Cross of Ironin, jossa mentäisiin saksalaisten puolella itärintamalla. Siitä saisi irti oikein kunnon sodan tuntua ja hardcoreilua. Taitaa kuitenkin olla, että tekijöillä ei ole pokkaa tarjota amerikkalaiselle kohdeyleisölle sellaista, ja muutenkin kun sarjan johtoajatuksena on tavannut olla 'Murica fuck yeah, ei sellainen sopisi jatkumoon. Toisaalta, kun nykyään mikään ei tunnu faneille kelpaavan, ei olisi paljoa hävittävääkään.

Natseja vastaan taistelemisesta täytyy näin ohimennen todeta, että enhän suinkaan ole ainoa, joka viime aikoina on siinä kunnostautunut, vaan se on Suomessa kovassa nousussa ihan livenäkin. Tampereelle kokoontui muutama natsi lippujaan heiluttelemaan, mikä puolestaan sai sankarilliset antifasistiset aktivistimme nousemaan vastarintaan ja puolustamaan ihmisoikeuksia mm. heittelemällä poliiseja räjähteillä.

Nöyrästi väitän, että istumalla viikon kotona ammuskelemassa muutamia satoja virtuaalinatseja, sain itse enemmän aikaan natsismin vastustamiseksi, kuin yhteensä kaikki mieltään osoittavat antifasistit, jotka onnistuivat lähinnä viestittämään yleisölle olevansa itse suurempi uhka kuin vastustamansa natsit.

Ei siitä sen enempää. Tämänkertaisen kirjoituksen pääaiheena piti olla Helsingin kirjamessut, joilla pääsin vaihteeksi käymään. Viimeksihän kirjamessuviikonloppu meni synnytyssairaalaan hälytystä odotellessa, joten nyt piti ostella kahden vuoden edestä. Tällaista settiä:

Ensiksi elokuvia:

Bullet in the head. Ohjaajana John Woo, mikä on jo itsessään laadun tae, ja noin asiallinen nimi voi kuulua vain erittäin asialliselle elokuvalle.

Robotic cop. Vähän tuntemattomampi teos, jonka ostin vain nimen takia. Odotan tämän olevan niin huono, että se on oikeastaan hyvä.

Dredd. 90-luvulla Sylvester Stallone tähditti loistavaa Judge Dredd -toimintapläjäystä, joten ostin tämän 2010-luvun uudisversion, jota on kovasti kehuttu, vaikka siinä ei Stallonea olekaan.

Myn bala. Kazakstanilainen historiallinen elokuva, joka tehtiin tilaustyönä juhlistamaan maan 20-vuotista itsenäisyyttä. Ostin päästäkseni tutustumaan alueen historiaan ja kulttuuriin siten kuten paikalliset sen näkevät.

Ylioppilasrykmentti. Eteläkorealainen sotaelokuva, joka on ollut hankintalistallani jo jonkin aikaa. Aasiasta tulee nykyään paljon hyviä sotaelokuvia.

Herkules New Yorkissa. Arnold Schwarzeneggerin ensimmäinen elokuva. Olen iloinen ja suorastaan helpottunut, että pääsen vihdoin paikkaamaan sivistyksestäni sen aukon, jonka tämän elokuvan näkemättömyys on aiheuttanut.

Lopulta tärkeimpänä Babylon 5:n kaikki tuotantokaudet yhdessä nipussa. Vihdoinkin. Kyllähän sen 20 vuotta vanhat tietokonegrafiikat olisivat kovasti uudistamisen tarpeessa, mutta menee se näinkin.

Sitten kevyempää:

Mauri Kunnas - Huhuu, kuka siellä -kurkistuskirja lapselle. Olen aivan varma, että itselläni on pienenä ollut tuo sama, mutta ei kurkistuskirjaversiona. Pienenä rakastin niin kovasti Kunnaksen kirjoja, että täytyy tutustuttaa jälkipolvikin niihin.

Sokal - Ankardo: Kuolema järvellä. Ankardo-albumeja ostin tällä kertaa vain tämän yhden, koska sinne asti päästyäni oli budjettia jo tullut venytettyä vähän liikaa. Rahallista budjettiahan minulla ei kirjamessuille ole, vaan budjetti perustuu sormien kantokestävyyteen. Tällainen parinkymmenen kilon lasti muovipusseissa kannettuna katkaisee vähänkin pidemmällä matkalla inhottavasti verenkierron sormenpäistä.

Ksenofon & Petri Hiltunen: Anabasis, 2. osa: Tuhanten miesten marssi. Loppuosa 3 vuotta sitten ostamalleni Sokrateen oppilaan Ksenofonin silminnäkijäkuvaukselle kreikkalaisten palkkasotilaiden seikkailuista antiikin Persiassa, jossa kaikki vastaantulijat hyökkäilevät kimppuun. Tämä oli tänä vuonna oikeastaan ainoa kirja, jota minulla oli tarkoitus messuilta etsiä.

Tuuli Hypén - Nanna 2. Sarjakuvastrippialbumi tytöstä, joka on puoliksi kettu ja puoliksi helsinkiläinen yliopisto-opiskelija. Ostin, kun ei maksanut kuin 2 euroa, ja on minulla sarjishyllyssä hämärämpiäkin juttuja. Lyhyellä vilkaisulla vaikuttaa yllättävän hyvältä.

Sitten varsinaisia kirjoja:

Arvid Järnefelt - Maaemon lapsia. Tykkäsin Järnefeltin Isänmaasta, joten otin sitten tämänkin, kun ei kovin paksu läpyskä ole.

Antti Tuuri - Ikitie. Tuurin kirjat ovat hyviä varsinkin kirjoitustyyliltään. Tämän ostin lähinnä elokuvatrailerin perusteella, jonka mukaan kirja käsittelee Neuvostoliittoon karkoitetun kommunistin kohtaloa tjsp.

Samassa hyllyssä oli toinenkin kirja, joka kertoi "Lapuan liikkeen synkistä vuosista" ja kommunistien kyydityksistä. En enää muista nimeä enkä kirjailijaa. Olin jo ottamassa kirjaa mukaani, kun muistin, että olen nykyään perheenisä, eikä siihen enää monta vuotta mene, kun jälkikasvu jo lueskelee omin päin kaikkea, mitä käsiinsä saa, eikä siinä vaiheessa ole hyvä pitää hyllyssä mitään epämääräisyyksiä. Voi lapsi saada vielä päähänsä, että kommunistien karkoittamisessa olisi jotain pahaa. Mielestäni se on vain ystävänpalvelus. Jos joku välttämättä haluaa asua kommunistisessa yhteiskunnassa, on sekä hänelle että kaikille muille parempi, että hänet siirretään jo valmiiseen sellaiseen, kuin että hän joutuisi muuttamaan Suomen sellaiseksi.

Asiaan. Alastair Reynolds - Poseidonin lapset. Reynolds-kokoelmani vain kasvaa, koska hänen kirjojaan saa halvalla ja kaverit suosittelevat, että on kovaa scifiä. Tämä on jo viides. Pitäisi varmaan joskus lukeakin niitä.

Veronica Roth - Neljä. Outolintu-sarjan neljäs osa. En itse ole lukenut, mutta emäntä tykkää, ja hänelle tämänkin ostin. Sarja on siis nuorille naisille suunnattua dystopiascifiä vähän Nälkäpelin tyyliin.

Ernest Hemingway - Kuolema iltapäivällä. Kunnon klassikko ja Nobel-voittaja. Hemingwayltä olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan, Vanhus ja meri. Armeijakaveri otti sen mukaansa matkalukemiseksi Rovajärvelle mentäessä, ja lukaisin sen junassa muiden nukkuessa. Tykkäsin, vaikka Hemingwayn kirjoitustyyli muistuttaakin viidesluokkalaista. Joskus joku häntä tästä moittikin, ja hän vastasi vain jotain sellaista, että montakos Nobelia sinä sitten olet kirjoituksillasi voittanut.

Reino Lehväslaiho - S/S Bombata. Lehväslaiho tunnetaan sotakirjoistaan, mutta tämä harvinaisuus perustuu hänen kokemuksiinsa merimiehenä.

Sam Eastland - Punatsaarin silmä. En yleensä lue jännäreitä, mutta tämä onkin erikoinen. Amerikkalaisen kirjailijan Stalinin Neuvostoliittoon sijoittuva tarina suomalaistaustaisella päähenkilöllä.

Janet Evanovich - Kuudestilaukeava. Jännäri tämäkin, mutta kun takakannessa luvattiin mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja sen maksoi vain 2 euroa, niin antaa mennä.

Virginia Woolf - Orlando. Kummallista, ettei minua ole vielä laitettu koulussa lukemaan tätä. Feministisen kirjallisuuden klassikko, jossa päähenkilö vaihtelee sukupuoltaan, elää satoja vuosia ja seurustelee kulloistenkin aikakausien merkkihenkilöiden kanssa. Kuulemma terävä ja humoristinen. Ajattelin, että tämän lukeminen olisi talvella sopiva lopetus femistiselle kirjallisuushaasteelleni.

Jan Salminen - Äidinmaa. Kun saan kirjallisuushaasteeni päätökseen, tarvitsen tietenkin kovat vastalääkkeet. Sitä varten ostin tämän feministisen dystopian, jossa akkavalta on ajanut tulevaisuuden Suomen totalitarismiin.

Sergei Lukjanenko - Viimeinen partio ja Uusi partio. Yöpartio-sarjan neljäs ja viides osa, jotka vihdoin on saatu suomeksi kovakantisina. Samalla päivitin ykkösosankin kovakantiseen, kun sen divaripuolelta halvalla sai.

Philip K. Dick - Cantata 140. Tästä minulla ei ollut taustatietoja, enkä taida vieläkään olla lukenut sen takakansitekstiä. Kunhan vain tulee aina napsittua mukaan Dickin kirjoja, joita en ole vielä lukenut.

Kari Hotakainen - Sydänkohtauksia sekä Hannu Luntiala - Viimeiset Viestit. Löysin pöydän, jolla oli suomalaista kirjallisuutta käännettynä kaiken maailman ulkomaankielille. Ostin nämä ulkomaankielisinä ihan vain treenimielessä. Aioin ostaa vain yhden, mutta ystävällinen kauppias antoi toisen kaupan päälle, kun autoin häntä tunnistamaan, millä kielellä eräs hänen kirjoistaan oli kirjoitettu.

Terry Pratchett - Pienet jumalat sekä Herraskaista väkeä. Nämä Kiekkomaailma-jutut ovat ihan hauskoja, vaikka kannattaisikin lukea ne englanniksi.

Lee Child - Tappotahti. Tietysti nuo Pratchettit olivat kolmen kirjan yhteistarjouksessa, eikä niitä ollut kuin kaksi. Piti ottaa jotain kolmanneksi, ja otin sitten tämän rikosjutun, koska sen pääosassa on Jack Reacher, ja minulla on hämärä muistikuva, että senniminen elokuva, jossa on Tom Cruise pääosassa, on ihan asiallinen.

Tuomas Muraja - Sotilaana Afganistanissa. Kokemuksia rauhanturvaajan arjesta. Joo, tuo on se Tuomas Muraja, joka meni kihloihin Rosa Meriläisen kanssa.

J. Pekka Mäkelä - Karsta. Suomalaista scifiä. Se on niin harvinainen ilmiö, että pitää aina ostaa kun näkee. Lisäksi aiemmin Mäkelältä lukemani Alshain vakuutti minut Mäkelän taitavuudesta, vaikka siinä olikin havaittavissa pientä kliseisyyttä, josta amerikkalainen scifi on jo päässyt yli.

Hannu Rajaniemi - Näkymättömät planeetat. Scifinovellikokoelma. En yleensä harrasta novelleja, mutta Rajaniemen kohdalla voin tehdä poikkeuksen. On hänen läpimurtoteoksensa Kvanttivaras sen verran nerokasta työtä.

Vernor Vinge - Rauhansota. Vielä vähän avaruusscifiä.

Lopuksi fantasiasarjan alku Erin Hunter - Soturikissat: Villiin luontoon sekä kissaterapia-stressinpoistovärityskirja. Nämä ostin työkaverille kiitokseksi siitä, että hän otti minulta työvuoron päästääkseni minut messuille. Tykkäsi kovasti.

Sellaista. Pitkästä aikaa kohtuullinen määrä scifiä.

Kirja-arvostelu: Marge Piercy - Woman on the Edge of Time

No niin. Kuten muistatte, otin haasteeksi lukea tämän vuoden aikana ainoastaan naisten kirjoittamia kirjoja. Kun haaste minulle esitettiin, väitettiin samalla, etten voi piiloutua sen verukkeen taakse, etteivät naiset kirjoita sellaisista aihepiireistä, jotka minua saattaisivat kiinnostaa, koska kyllähän naiskirjailijoitakin on ihan joka lähtöön. Niinpä otin omin päin lisähaasteen, että vaikka luenkin vain naisten kirjoittamia kirjoja, luen vain sellaisia genrejä, joita ei yleensä pidetä kovin naisvoittoisina. Kuten vaikka scifiä.

Kävinkin sitten kirjakaupassa perehtymässä tarjontaan, eikä tarjolla ollut valikoima tehnyt minuun suurta vaikutusta. Pari lupaavanoloista kirjaa nappasin silti mukaan, että saan projektin kunnolla alulle.

Nyt olisi sitten ensimmäinen valmiina raportoitavaksi. Joo, kolme kuukautta siihen meni. Sitä se vanhuus teettää, ei ole lukutahti enää sama kuin teininä. Oli miten oli, tätä mainostettiin klassisena feministisenä scifiromaanina, ja koska haaste oli luonteeltaan niin kovin feministinen, ajattelin, että tämä on juuri sitä, mitä minun halutaan lukevan. Ilmeisesti tämä oli ilmestyessään 70-luvulla hyvinkin merkittävä teos. Eli siis, Marge Piercyn Woman on the Edge of Time:

Päähenkilönä on keski-ikäinen, suurkaupungin slummissa asuva köyhä latinonainen Connie. Hänellä on syvät henkiset arvet monista epäonnistuneista miessuhteistaan ja muutenkin kovasta elämästään, minkä seurauksena hän on rupsahtanut ennenaikaisesti eikä osaa enää toivoa elämältään mitään hyvää. Ainoa valopilkku on parhaana ystävänä toimiva veljentytär, mutta hänkin aiheuttaa huolta ja murhetta ottamalla jatkuvasti sutenööripoikaystävältään turpaan. Kun Connie erään kerran puolustaa veljentytärtään ja pieksee sutenöörin oikein kunnolla, äijä järjestää Connien väkivaltaisen luonnevian perusteella mielisairaalaan.

Niin syrjitty ja sorrettu kuin Connie onkin, hänellä on harvinaislaatuinen kyky: hän osaa olla mielensä välityksellä yhteydessä toisissa ajoissa eläviin ihmisiin, joilla on sama kyky. Aikamatkaaja vuodesta 2137 ottaa Connieen yhteyttä ja alkaa käydä vierailuilla hänen luonaan. Pian hän opettaa yhteydenottotaidon Conniellekin ja vie hänet mukanaan omaan aikaansa vierailulle. Aina, kun mielisairaalaelämä masentaa häntä liikaa, hän voi paeta tulevaisuuteen, jossa kaikilla on kivaa.

Tulevaisuudessa ei ole suurkaupunkien ahtautta ja saasteita, vaan ihmiset elävät pienissä maalaisyhteisöissä läheisessä yhteydessä luontoon. Heillä on toki erikoistuneet ammatit ja korkeaa teknologiaa, mutta kaikki osallistuvat ruokansa tuottamiseen itse. Koulujakaan ei ole, vaan lapsille opetetaan tarpeelliset tiedot peltotöiden yhteydessä.

Jokaisella yhteisöllä on oma historiallinen kulttuurinsa, joskaan sillä ei ole yhteyttä etnisyyteen tai muuhun perintöön, vaan se on ihan vaan yhteisöä perustettaessa valittu. Erivärisiä ihmisiä on, mutta sekin on tietoinen valinta, koska erilaisuus on rikkaus. Lapsia ei enää synnytetä, vaan aina, kun yhteisöstä joku kuolee, tilataan vauvahautomosta uusi vauva, että väkiluku pysyy vakiona. Vauvalle ryhtyy kasvattajaksi kolme vapaaehtoista kaverusta, joita kaikkia kutsutaan sukupuolesta riippumatta äideiksi, eikä käsitettä "isä" tunneta. Hormonihoitojen ansiosta miehetkin voivat imettää.

Sukupuolirooleja ei muutenkaan ole, joskin sen verran 70-lukulaisuus näkyy tässä kirjassa, että transseksuaalisuuden ja muunsukupuolisuuden nousua vakavaksi keskustelunaiheeksi ei ole osattu ennakoida, vaan kaikki hahmot ovat edelleen selkeästi miehiä tai naisia. Eivät he sentään valikoi seksikumppaneitaan sukupuolen perusteella tai muutenkaan millään ulkonäkökriteereillä, vaan kaikki ovat vapaasti kaikkien kanssa.

Valtiollista kontrollia ei ole, vaan päätöksenteko tapahtuu yhteisön tasolla. Joskus toki joudutaan naapurikylien kanssa neuvottelemaan kaupankäynnistä ja suuremmista projekteista, mutta kaikki tapahtuu aina hyvässä hengessä. Mitään yksityisomistusta ei tietenkään ole, ja ainoa rahaa muistuttava asia ovat luksustavarapisteet, joita voi kuluttaa halutessaan tuotteita, joita ei voida valmistaa niin paljoa, että kaikille riittäisi niitä yllin kyllin. Vankiloitakaan ei ole, vaan rikollisille keksitään räätälöidyt sovitusmenetelmät neuvottelemalla. Jos sitten joku joskus uusii rikoksensa ja siten osoittaa olevansa haluton elämään ihmisiksi, sellainen apina silputaan kompostiksi hyvin äkkiä.

Ihan täydellinen maailma ei ole, vaan käynnissä on jatkuva sota jotain tarkemmin määrittelemätöntä tahoa vastaan. Puolustus perustuu jonkinlaiseen asevelvollisuusjärjestelmään, ja sen myötä Connien ystäväkylästäkin kuolee porukkaa.

Miksi Connieen sitten vaivaudutaan ottamaan yhteyttä? Hän elää aikana, joka on jonkinlainen risteyskohta ajan virrassa. Hänen näkemänsä onnela on vain yksi vaihtoehto; toteutua voi myös maailma, jossa ihmisarvo riippuu omaisuuden määrästä ja jossa naisen osana on pyrkiä saamaan mahdollisimman pitkä määräaikainen avioliittosopimus sellaisen miehen kanssa, jonka tulotaso riittää siedettävään elämään, ja toivoa, että onnistuu ylläpitämään ulkonäköään sen verran, että saa sopimuksensa aikanaan uusittua vielä yhdeksi kaudeksi ennen kuin tulee väistämättä korvatuksi nuoremmalla.

Jollain tavalla Connie on avainasemassa sen suhteen, kumpi tulevaisuus toteutuu, ja kun sairaalassa hänet määrätään koekaniiniksi uudelle mielenhallintalaitteelle, tulee tärkeäksi saada autettua hänet karkaamaan sairaalasta.


2,5 pistettä viidestä. Olisi ehkä pitänyt arvata, että tämä on naistenkirja. Tarkoitan, että siinä keskitytään henkilöiden välisiin suhteisiin, ja juonenkuljetus jää pahasti sivuosaan. Toiminnan sijasta puhutaan tunteista, ja mielestäni aivan oleellisiakin asioita jää käsittelemättä. En tarkoita, että pitäisi olla räiskintää ja räjähdyksiä (oli niitäkin vähän), mutta esimerkiksi se vaihtoehtoinen paha tulevaisuus jäi lähes täysin käsittelemättä, eikä Connien roolia tulevaisuuden valitsemisen kannalta juuri korostettu. Harmittaa, koska kirjan idea on niinkin hyvä ja kehityskelpoinen.

Toinen ongelma on, että kirja muistuttaa enemmän pamflettia kuin romaania. Suhteettoman suuri osa kirjasta omistetaan uuden hienon unelmayhteiskunnan kuvailulle, ja sitten se kuitenkin jää viihdemielessä valjuksi. Tarkoitan, ettei siinä ole juurikaan säröjä, jotka tekisivät siitä mielenkiintoisen. Millaisia uhrauksia uuden yhteiskunnan luominen on vaatinut? Millaisia synkkiä salaisuuksia sen jäsenillä on? Eikö siellä muka ole kapinallisia, jotka on pidettävä väkivalloin tukahdutettuina, etteivät ne kaataisi koko järjestelmää? No, onhan siellä se sota, josta ei juuri mitään puhuta, mutta koska siitä ei puhuta, ei se auta elävöittämään kuvausta. Tuntuu, että kirjoittajan tarkoituskaan ei ollut kirjoittaa jännittävää tarinaa, vaan vain kertoa kaikille, millaisen yhteiskunnan hän itse haluaisi.

Tätä voi varmasti suositella vihervasemmistolaisille naisille. Muita aatesuuntia edustaville ei oikein viitsi, koska puolet kirjasta on mainitunlaisen maailmankuvan itsensäpaljastelua, eikä miehille viitsi, koska toinen puoli kirjasta on tunteista jaarittelua.

Ymmärrän, että joidenkin mielestä tämä on erinomainen ja merkittävä teos. Itse en vielä tämän perusteella koe, että osallistumiseni naiskirjailijahaasteeseen olisi toistaiseksi ollut kannattavaa.

Kukkahattutädin uudesta määritelmästä

Tehän tiedätte, mitä conit ovat. Tai no, ehkä ette. Ne ovat suuria yleisötapahtumia, joissa on jokin yhdistävä teema, joka liittyy yleensä sarjakuviin, TV-sarjoihin, tietokonepeleihin tai johonkin viihdegenreen. Siellä on myynnissä kaikenmoista alan kirjallisuutta ja muuta tilpehööriä, keskustelutilaisuuksissa alan ammattilaiset jakavat viisauttaan yleisölle, ja harrastajat pääsevät verkostoitumaan ja pitämään hauskaa porukalla. Vanhempi väki käyttää tällaisista nimitystä "messut".

Messujen ja conien näkyvin ero kävijöiden ikähaitarin lisäksi on, että coneissa merkittävä osa tapahtuman viehätyksestä perustuu siihen, että kävijät pukeutuvat suosikkihahmoikseen tai jotenkin muuten teemaan sopivasti. Silloin päästään ihastelemaan esim. seuraavanlaisia ilmestyksiä:

Nyt kun perustiedot ovat hallussa, jatketaan. Tulevana viikonloppuna järjestetään Helsingissä kauhuviihteen faneille KauhuCon. Tapahtumaan oli kutsuttu paneelikeskustelijaksi eräs Timo Hännikäinen, jonka luulisi olevan pätevä, koska on kirjailija ja on muutenkin perehtynyt kauhugenreen.

Harmikseen Hännikäisellä on myös tapana kirjoitella nettiin epämääräisiä möläyksiä epäkorrekteista aiheista, minkä myötä hän on hankkinut itselleen maineen julkirasistina ja -misogynistinä. Itse en ole perehtynyt hänen kirjoituksiinsa niin syvällisesti, että osaisin sanoa tuohon juuta taikka jaata, mutta ettei asiani harhautuisi siitä jankkaamiseen, oletetaan nyt tämän kirjoituksen ajan, että hän haluaa raiskata kaikki naiset ja hirttää eri_väriset. Ei se ole oleellista.

Kauhufanithan kauhistuivat sydänjuuriaan myöten kuullessaan, millainen demoni heidän mukavaa ja turvallista tapahtumaansa oli tulossa riivaamaan. Ei sellainen sovi. Kuten eräskin uhri kommentoi,

Tuskin pelkona on, että Hännikäinen on kykenemätön hillitsemään veriorgiaviettejään ja alkaa järjestelmällisesti raiskata conikävijöitä läpi esiintymislavalla. En oikein usko sitäkään, että kävijät menevät kuuntelemaan sivistynyttä keskustelua kauhusta ja pelkäävätkin joutuvansa kuuntelemaan palavan ristin loisteessa esitettyä hurmoshenkistä fantasiointia alempien rotujen ja sukupuolten orjuuttamisesta.

Pelkona on siis vain joutua olemaan samassa tilassa ja vieläpä näköyhteyden päässä sellaisen ihmisen kanssa, joka joskus muulloin kirjoittelee inhottavia nettiin. Aika jännää, että kauhua viihteekseen kuluttavalla voi olla näinkin matala pelkokynnys.

Aikansa KauhuConin järjestäjät yrittivät vedota siihen, että kauhu viihteenä on luonteeltaan sellaista, että siinä koetellaan rajoja ja tehdään asioita, joita muualla pidettäisiin epäsopivina ja järkyttävinä, ja siihen, etteivät Hännikäisen muihin aiheisiin liittyvät puheet vähennä hänen asiantuntemustaan tässä aiheessa. Jos kiinnostaa, näitä virallisia lausuntoja voi klikata suuremmaksi ja lukea:

Erityisesti tykkään tuosta maininnasta, että kun ennen vanhaan tyttöjen pussailukohtaus järkytti, nykyään sellainen ei saa aikaan mitään reaktioita, vaan nykyään järkytys ja skandaali on se, kun joutuu olemaan tekemisissä eri mieltä olevien ihmisten kanssa.

Mutta joo, ei mennyt läpi. Kun paskaa satoi niskaan, lopulta todettiin, että Hännikäisen poistaminen ohjelmistosta on pienimmän riesan tie. Eikä siinä mitään, niinhän sen kuuluukin mennä. KauhuCon toimii markkinavoimien lakien mukaan, joten jos niitä, jotka kieltäytyvät tulemasta, jos Hännikäisen annetaan puhua, on enemmän kuin niitä, jotka kieltäytyvät tulemasta, ellei Hännikäisen anneta puhua, asia pitää ottaa huomioon. Muutenkin yksityisenä tahona sillä on oikeus valita esiintyjänsä ilman mitään selittelyvelvollisuuksia kenellekään.

Tietysti on sitten se toinen laita. Kaikkia ei voi miellyttää, joten jos yhden puolen vaatimuksiin suostutaan, toinen puoli kiroaa sensuuria ja kukkahattuilua. Ja ihan oikeassahan he ovat, mutta kuten sanoin, markkinavoimien lakien mukaan nämä jutut pitää suunnitella. Jossain vaiheessa on vain pakko todeta, että jos ei miellytä, saa jättää tulematta.

Ei tästäkään olisi normaalisti tämän enempää sanottavaa. Jos itse tapaisin käydä coneissa ja olisin menossa KauhuConiin, toteaisin, että minun puolestani Hännikäinen saa ihan rauhassa tulla. Voisin jopa vaatia, että ihan jo tämän kohun takia Hännikäisen on annettava tulla, mutta kun en kuitenkaan sinne ole menossa, ei minun mielipiteelläni ole väliä.

Nyt vain satuin huomaamaan Hesarin Nyt-liitteestä, että joku toimittaja oli ottanut asiaan myös kantaa. Nyt-liite on kiva, koska se ei edes yritä tai esitä olevansa puolueetonta tiedonvälitystä, vaan artikkelit ovat ihan avoimesti jonkinlaisia uutisen, mielipidekirjoituksen ja kuumeunen ristisiitoksia. Tässäkin artikkelissa toimittaja kirjoittaa, että:

Kuulun ilman muuta siihen Hännikäisen puolustajien inhoamaan suvakkimädättäjäfeministi-leiriin.

Virkistävää rehellisyyttä. Mutta joo, Hännikäisen tapauksesta ei toimittajakaan enempää väittele, vaan johtaa puheen 80- ja 90-luvuilla vallinneeseen elokuvien sensuurijärjestelmään, joka esti kaikkien hardcoreimpien elokuvien pääsyn Suomeen ja joka oli olemassa vain siksi, koska asioista oli päättämässä vanhoja tanttoja, jotka eivät tajunneet aiheesta mitään ja halusivat kieltää moraalittomana kaiken, mitä eivät tajunneet. Ns. kukkahattutätejä.

Kukkahattutäti-termiin törmäsin kotimaisessa Pelit-lehdessä. Sillä kuvailtiin pelisensuurista haaveilevaa tyypillistä sensuuri-intoilijaa. Vanhempaa elitististä tyyppiä – ei välttämättä naista – joka paheksuu mielestään ala-arvoista ja haitallista nuortenkulttuuria. Ja haluaa kieltää sen kaikilta, koska kuvittelee tietävänsä, mikä heillekin on parasta.

Sana tuntui etenkin nuoren mielestä erittäin osuvalta. Kukkahattutädit sitä ja tätä, paasasin, kun taas yksi odottamani ulkomainen kauhufilmi jumiutui Suomen sensuuriin.

Sitten tuli vuosi 2001. Videolaista ja koko elokuvien ennakkotarkastuksesta Suomessa luovuttiin. Taistelu oli voitettu. 

Poliittisista päättäjistä juuri kukaan ei sen koommin ole vaatimalla vaatinut elokuvasensuuria takaisin. Kukkahattutätejä, sellaisina kuin minä heidät mielsin, ei enää ollut.

Niin, samanlainen näkemys minullakin on. Mutta entäs nykyään? Toimittajalla on havainto, että sanan merkitys on muuttunut. Siitä päästäänkin vihdoin tämän kirjoituksen varsinaiseen asiaan:

Kukkahattutäti-haukkumasana tuntui yleistyneen ensin maahanmuuttovastaisella Hommaforumilla. Sitä käytetiin ihmisistä, jotka puolustavat humanitaarista maahanmuuttoa, kannattavat pakolaisten auttamista, suhtautuvat positiivisesti muihin kulttuureihin ja vastustavat rasismia.

Maahanmuuttokriitikoiden mielestä tällainen on hölmöyttä ja naiivia maailmojensyleilyä. Kukkahattutäteilyä.

Maahanmuuttokeskustelun kuumennuttua kukkahattutäti-sanan käyttö on vain yleistynyt Rajat kiinni -yhteisöissä ja vastaavissa piireissä. Sillä haukutaan sujuvasti myös feministejä tai keitä tahansa oikeistokonservatiivista ajattelua vastustavia. Kukkahattutäti, suvakki, punavihermädättäjä – samaa sarjaa kaikki.

Ei, toimittaja. Ei "kukkahattutädin" merkitys ole muuttunut. Se tarkoittaa edelleen ihmistä, joka haluaa kieltää asioita, jotka eivät omaan maailmankuvaan mahdu.

Esimerkiksi oikeistokonservatiivisen ajattelun vastustaja ei ole automaattisesti kukkahattutäti. Oikeistokonservatiivisen ajattelun vastustaminen on täysin mahdollista fiksussa ja asiallisessakin hengessä. Ei se vaadi muuta kuin sen, että asiakysymyksiin annetaan asiavastauksia. Kukkahattutäti tällaisesta ihmisestä tulee vasta siinä vaiheessa, kun hän alkaa vastata vastustajiensa argumentteihin sanomalla, ettei noin saa sanoa. Tai leimaamalla heidät rasisteiksi, fasisteiksi tai muiksi epäihmisiksi, joiden mielipiteitä ei kuulu huomioida. Tai jopa vaatimalla vastustajiensa rankaisua lakiteitse.

Vastaavasti oikeistokonservatiivi voi aivan yhtä hyvin olla kukkahattutäti. Ainakin teoriassa. Käytännössä näkee paljon harvemmin, että kukaan vaatisi vihervasemmistolaisen ajattelun kriminalisoimista. No, homoliittojen vastustaminen voidaan ehkä laskea yhdeksi esimerkiksi.

Sinänsä huvittavaa: itse yhdistin aikoinaan kukkahattutäteilyn konservatiivisuuteen ja sensuurivapauden suvaitsevaisuuteen. Nyt sitten konservatiivit haukkuvat suvaitsevaisia kukkahattutädeiksi.

Kyllä minä haukun kukkahattutädeiksi niitä, joiden mielestä Hännikäinen ei saa mennä puhumaan kauhusta paikkaan, jossa joku saattaa olla hänen kanssaan eri mieltä jostain muusta asiasta kuin kauhusta. Suvaitsevaisiksi minä en heitä sano.

Kirja-arvostelu: James Dashner - The Maze Runner

Kun nyt on tässä talven aikana tullut pariinkin otteeseen puhuttua kirjallisuudesta, tuli mieleen, etten olekaan pitkään aikaan kirjoittanut yhtään arvostelua. Kesällä varmaan viimeksi.

Arvostellaan nyt sitten. Olin keväällä kirjakaupassa ostamassa jotain ihan muuta, kun silmiini osui tämä koko neliosainen sarja sellaisessa hienossa pahvisessa kokoelmalaatikossa. Laatikon kyljissä mainitaan isoin kirjaimin, että sarja on ollut New York Timesin bestseller-listan kärjessä ja että ensimmäisestä osasta on jo tehty ison budjetin Hollywood-elokuva ja kakkososakin on työn alla.

Tämän kun yhdistää siihen, että haluan pysyä kirjallisuudesta ajan hermolla ja lukea silloin tällöin uutuuksiakin, ajattelin, että tuo pitää lukea ihan jo periaatteesta, ja pakkohan sen on tuollaisilla saatesanoilla olla vähintäänkin siedettävä.

Päähenkilö on noin 16-vuotias poika, joka herää muistinsa menettäneenä ja tuotuna outoon, Aukioksi nimettyyn paikkaan. Myöhemmin hän kuulee, että joka kuukausi tuodaan uusi poika erilaisten elämiseen tarvittavien kulutustavaroiden kera, joskaan kukaan ei tiedä, kuka niitä tuo ja miksi.

Aukiolle on parin vuoden aikana kasvanut kymmenien samanikäisten, niin ikään muistinsa menettäneiden poikien joukko, joka on olosuhteiden pakosta kehittänyt joten kuten toimivan yhteisön. Muita henkilöitä ovat mm. läski nörtti, joka väkisin tuppautuu päähenkilön uudeksi parhaaksi kaveriksi; outo kusipää, jonka ainoa funktio tuntuu olevan päähenkilön aggressiivinen kuumottelu; sekä etnisesti korostetun monimuotoinen joukko mukavia tyyppejä.

Päähenkilönkin on nopeasti hankittava ammatti, koska ulkomaailmasta eristyneessä yhteisössä ei ole varaa antaa kenenkään loikoilla muiden siivellä. Vaihtoehtoja on monia, kuten eläintenhoitaja, kokki, puutarhuri jne., mutta arvostetuin ja kiinnostavin ammatti on juoksija. Aukio kun sijaitsee keskellä sokkeloa, jonka seinät muuttavat järjestystään joka yö, ja juoksijat kuluttavat päivänsä etsien uloskäyntiä tai edes jonkinlaisia vihjeitä, että mistä oikein on kysymys. Yleinen käsitys kun on, että pojat on laitettu sokkeloon sitä varten, että he etsisivät reitin ulos, oli syy sitten mikä tahansa.

Ettei asiaa oltaisi tehty liian helpoksi, sokkeloa partioivat kaikin puolin vastenmieliset ja kammottavat tappokoneet, mielikuvituksellisesti nimetyt grieverit eli mielenpahoittajat. Jotkut onnekkaat pääsevät niiltä silloin tällöin karkuun vain myrkkypistoksen saaneina, mutta eivät päiväkausia kestävät tuskalliset komplikaatiotkaan herkkua ole. Se hyvä puoli myrkytyksessä kuitenkin on, että sen aikana muistinmenetys rakoilee ja pieniä välähdyksiä entisestä elämästä pääsee mieleen. Näin käy ilmi, että päähenkilö ei ole sivullinen uhri kuten muut pojat, vaan hänellä on ollut jonkinlainen rooli sokkelon luomisessa.

Seuraava uusi tulokas on tyttö, joka onkin ainoa tyttö, joka Aukiolle koskaan on tuotu. Sukupuolten merkitystä ei vielä ainakaan ensimmäisessä kirjassa kerrota, mutta tytön tulo käynnistää sokkelojärjestelmän alasajon, jolloin ulospääsy muuttuu paljon entistä akuutimmaksi ongelmaksi.

2,5 pistettä viidestä. Tähän on hienosti kerätty kaikki mahdolliset kliseet, alkaen muistinsa menettäneestä päähenkilöstä, edeten stereotyyppisten henkilöhahmojen ja mielikuvituksettomien mörköjen kautta dystooppiseen ulkomaailmaan, jota tosin vielä tässä osassa ei päästy liiemmin käsittelemään.

Hyvänä puolena voi mainita tekstin jäsentelyn, jolla kirjailija onnistuu tiristämään juonesta irti niin paljon jännitystä kuin mahdollista on. Luvut ovat melko lyhyitä, noin viitisen sivua kukin, joten niiden lukemista ei viitsi lopettaa kesken. Sitten jokainen luku loppuu jännittävään lauseeseen, joka pakottaa aloittamaan seuraavan.

En tämän perusteella vaivautuisi hankkimaan niitä kolmea jatko-osaa, mutta kun nyt piru vie tuli koko setti ostettua, kai nekin pitää jaksaa lukea. Kenelleköhän tätä voisi suositella? No, nuorempi yleisö ei välttämättä ole vielä niin syvällisesti perehtynyt tällaiseen, että se tuntuisi tylsältä ja kliseiseltä. Teinipojat varmasti innostuisivat tästä kovasti.

Feministinen kirjallisuushaaste 2: Vastahaaste

Kävin kirjakaupassa. Kuten muistatte, aiemmin kävin läpi kirjahyllyni sukupuolijakaumaa, ja koska kauhukseni huomasin, että omistamistani kirjoista vain vajaat 7 % on naisten kirjoittamia, otin vastaan haasteen, että ensi vuoden aikana luen vain naisten kirjoittamia kirjoja.

Kirjallisuus ja naiset sopivat oikein hyvin yhteen, kuten viehättävä assistenttini Sasha tässä demonstroi.

Haasteen yhteydessä kolumnisti Maria Pettersson väitti, etteivät sovinistiset, naisia lukemattomat mieslukijat voi piiloutua sen taakse, etteivät naiset kirjoita scifiä, sotaa sun muita miehiä kiinnostavia juttuja, koska kyllä ne kirjoittavat. Tämänkertaisen kirjakauppakäyntini tarkoitus oli ottaa selvää, kuinka paikkansapitävä tuo väite on.

Akateemisen kirjakaupan scifi- ja fantasiahyllyssä oli 138 eri scifiteosta. Luvussa on kyllä iso virhemarginaali, koska yritin vain nopeasti erotella scifit fantasioista kansien perusteella, enkä välttämättä aina arvannut oikein. Fantasiat jätin huomiotta, koska se kiinnostaa minua aihepiirinä vähemmän, vaikka kyllä sitäkin välillä tulee luettua. Tarkkoja lukuja laskematta luulen, että jos fantasia olisi laskettu mukaan, naisten kokonaisedustus lähentelisi vähintään neljäsosaa, koska sitä naiset kyllä kirjoittavat ahkerasti.

Olen muuten aina ihmetellyt, että miksi scifi ja fantasia sotketaan samaan nippuun? Mikä yhteinen nimittäjä on kirjallisuudella, jossa spekuloidaan tulevaisuuden teknologialla ja yhteiskunnalla, ja kirjallisuudella, jossa taistellaan taruolentoja vastaan miekoilla ja taikuudella?

Mutta joo, tutkin vain englanninkielisten pokkarien hyllyn, koska siinä valikoima on suurin. Suomen- ja ruotsinkielisten kovakantisten hyllyn jätin huomiotta, koska a) olisi tullut paljon päällekkäisyyksiä, ja b) ei minulla ole varaa ostella kovakantisia kumminkaan. Sukupuolijakauma oli seuraava (kategoriaan "muut" kuuluvat nimikirjaimilla esiintyvät ja vieraskulttuuriset, joista en voi tietää sukupuolta):

Naisten kirjoittamia: 11 (8,0 %)
Miesten kirjoittamia: 121 (87,7 %)
Muiden kirjoittamia: 6 (4,3 %)

Että sellaista. Huomaamme, että jos omistamistani kirjoista on naisten kirjoittamia 6,9 %, se osuu itse asiassa melko hyvin yhteen sen kanssa, paljonko naisten kirjoittamia scifikirjoja tulisi valittua puhtaalla sukupuoleen perustumattomalla satunnaisotannalla. Tosin eiväthän läheskään kaikki kirjoistani ole scifiä. Katsotaanpas seuraavaksi suomenkielistä sotahistoriaa, jonka hyllyn lukemat olivat:

Naisten kirjoittamia: 11 (12,5 %)
Miesten kirjoittamia: 75 (85,2 %)
Nimettömiä: 2 (2,3 %)

Yhteensä 88. Naisten kirjoittamia oli jopa enemmän kuin olisin luullut. Valitettavasti luulen, että sotafiktio oli sekoitettuna jännityshyllyyn, tai ainakaan en löytänyt sille pyhitettyä hyllyä, joten sen osalta en voinut tehdä vertailua.

Tosiaan, vaikka yleensä luenkin aihepiirejä laidasta laitaan, tämän haasteen aikana aion keskittyä nimenomaan scifiin ja sotaan juuri siksi, koska Petterssonin mukaan naiset kirjoittavat niistäkin ja miesten luulisi haluavan lukea naistenkin näkökulmia niistä, jos vilpittömästi ovat sitä mieltä, ettei kirjailijan naiseus ole mikään este. Haasteen aikana aion selvittää, onko se varmasti ihan noin.

Rakkaat lukijani listasivat minulle paljon hyviä suosituksia, mutta vielä ei ollut niiden hankkimisen aika. Ostinhan minä silti jotain, koska en tykkää poistua kirjakaupasta tyhjin käsin. Noista 11:sta naisscifikirjasta pari kuului edellisellä kerralla hehkuttamaani Halo-sarjaan, mutta kun olen lukenut siitä vain kolme ensimmäistä, joiden jälkeen sarjaan on tullut toistakymmentä osaa lisää, ei niitä oikein viitsi ostella summittaisesti, vaan pitäisi hankkia ne kronologisessa järjestyksessä. Pari oli sellaista, jotka olen jo lukenut, ja muutama sellainen, joiden juoni on kaavaa "mystinen ja vaikutusvaltainen salaseura x ajaa takaa nuorta ja nokkelaa naista, joka on saanut selville synkän salaisuuden, joka uhkaa salaseuran olemassaoloa, ja" joo, seuraava, kiitos. Pari ihan mielenkiintoista oli:

Ursula LeGuin - The Dispossessed. LeGuinia oli muutama kirja, ja mainitsemani aiemmin lukemani olivatkin juuri häneltä. Mieluumin olisin toki valinnut sellaisen kirjailijan, josta minulla ei ole kokemuksia, mutta kuten sanottua, valikoima oli rajallinen. Tässä kirjassa fyysikko keksii tavan välittää viestejä välittömästi planeetoilta toiselle, mutta joutuu sen vuoksi ongelmiin tai jotain.

Marge Piercy - Woman on the Edge of Time. Tämä onkin sitten kunnon karvakainaloinen 70-lukulainen feminismipläjäys. Mielisairaalaan joutuneelle naiselle ilmaantuu tulevaisuuden aikamatkaajia, jotka näyttävät hänelle kaksi vaihtoehtoista tulevaisuutta: utopistisen onnelan, jossa seksuaalinen ja rodullinen tasa-arvo kukoistaa ja luonnon kanssa eletään harmoniassa; ja dystooppisen "groteskiin riistoon" perustuvan yhteiskunnan. Se, kumpi tulevaisuus toteutuu, riippuu päähenkilön valinnoista. Tämän lukemista odotankin innolla.

Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen. Tämän bongasin lähinnä ohimennen sattumalta, mutta kai se on sen luokan klassikko, että pitää lukea, vaikka ei varsinaisesti valittuihin aihepiireihin kuulukaan.

Ai niin, hauska juttu. Suomenkielisissä pokkareissahan on nykyään tapana painaa takakanteen hintaluokka, jossa kirja myydään. Järjestelmä on ymmärtääkseni standardi useimpien suomalaisten kustantamoiden kesken, mutta kirjakaupat voivat päättää, miten itse minkäkin hintaluokan hinnoittelevat. Ei sitten tarvitse erikseen lätkiä hintalappuja joka ikiseen tuotteeseen. Yleensä hintaluokka A on noin 6 €, B on 7 €, C on 8 € jne. Hintaluokat menevät ainakin K:hon asti, mutta useimmat kirjat sijoittuvat välille C-E.

Huomasin, että vanhasta kunnon Kommunistisesta manifestista on taas otettu uusintapainos. Satasivuisena ohuena läpyskänä se on sellainen harvinaislaatuinen taskukirja, että se oikeasti mahtuukin taskuun. Olisin heti ostanut sen ja sijoittanut kirjahyllyni huumoriosastoon, mutta sitten vilkaisin hintaluokkaa. Se oli J niin kuin Jumalauta. 15 euroa. Kaksi kertaa kalliimpi kuin samankokoiset kirjat yleensä.

Ymmärrän kyllä, että se on pieneltä kustantamolta, joka ei ehkä voi tehdä tuottoa volyymillä, mutta onhan se nyt koomista, että julkaistaan kommunismin perusteos, mutta lätkäistään siihen sitten sellainen hintalappu, että tällainen prekariaatin edustaja joutuu toteamaan, että liian hapokasta.

Se tunne, kun pyhittää elämänsä taistelulle kapitalismia vastaan, eikä saa muuta kuin tehtyä itsestään yhden tunnetuimmista tuotteista, joilla kapitalistit tahkoavat rahaa.

Nyt viimein kirjoituksen varsinaiseen asiaan. Kun nyt olen näin ennakkoluulottomasti ja rohkeasti tarttunut haasteeseen, pidän kohtuullisena, että esitän vuorostani vastahaasteen. Vaikka Petterssonilla on paljon tekemistä omassakin haasteessaan lukea kirjoja jokaisen mahdollisen ja mahdottoman vähemmistön edustajilta, sadan kirjan vuosilukutahdilla hän kyllä varmasti ehtii sisällyttää nämäkin listalleen. Tämä haaste ei myöskään koske vain Petterssonia, vaan esitän sen jokaiselle, jonka mielestä on jonkinlainen yhteiskunnallinen ongelma tai sivistystä rajoittava tekijä, etteivät miehet lue riittävästi naisten tai vähemmistöjen kirjoittamia kirjoja.

Koska edelleen olen sitä mieltä, että kirjan sisällöllä on enemmän merkitystä kuin kirjoittajan henkilöllä, totean, etten tiedä yhdenkään mainitun kirjailijan taustoista yhtään enempää kuin mitä nimestä voi päätellä, enkä välitäkään tietää. Haasteen tarkoitus on laajentaa lukijan sivistyneisyyttä perehdyttämällä hänet aihepiireihin ja genreihin, jotka helposti jäävät vähemmälle huomiolle, jos lukuvalinnoissaan tietoisesti tai tietämättään tuppaa painottamaan feministisiä tai muuten yhteiskunnallisesti edistyksellisiä näkökulmia.

Haastan siis teidät lukemaan seuraavat teokset:

- Neil Gaiman - American Gods (Unohdetut jumalat). Kirjan maailmassa jumalolentojen olemassaolo ja voima riippuu siitä, miten paljon ihmiset heihin uskovat. Joukko muinaisia heikentyneitä jumalia materialisoituu ihmisruumiisiin ja käy taisteluun ihmisten hengellisyyden vieneitä materialistisia voimia vastaan. Omasta mielestäni tämä kirja on vain ihan OK, mutta tällä listalla se on siksi, koska edellisessä haastekirjoituksessani olleessa Twitter-kuvankaappauksessa esiintynyt feministihaastaja käytti tätä esimerkkinä teoksista ja kirjailijoista, joita ei tulisi lukea.

- Harry Turtledove - The Guns of the South. Amerikan sisällissota menee Etelävaltioiden kannalta huonosti, jolloin jokin uusnatsijärjestö tulee aikakoneella tulevaisuudesta jakamaan harmaille kalashnikoveja siinä toivossa, että Etelä voittaa eikä neekeriorjuutta lakkauteta. Teidän ei tarvitse säikähtää tätä kuvausta, sillä vaikka kirja esitääkin Etelävaltiot hyviksinä, on se silti antirasistinen.

- Niall Griffiths - Sheepshagger (Lampaanköyrijä). Jälkeenjäänyt ja seksuaalisesti häiriintynyt hyypiö pyörii epämääräisissä porukoissa Walesin syrjäseuduilla.

- Esa Sirén - Aunuksen terässade. Sirén on parhaiten onnistunut hollywoodisoimaan jatkosodan, ja hänen kirjoistaan tämä on mielestäni vauhdikkain ja viihdyttävin. Eipä tässä mitään syvällisyyksiä pohdita, mutta sotateoksen laatu on suoraan verrannollinen siinä kuolevien kommunistien määrään, ja jo se tekee tästä merkkiteoksen.

- Mikä tahansa Sven Hasselin kirja. Vähän sama kuin edellinen, mutta Suomen sijasta Saksassa. Lisäksi Hasselin teksteissä on aivan mahtavan synkän humoristinen ote.

- Minkä tahansa tietokonepelin virallinen kirjaversio. Aiemmin jo suosittelin Halo-sarjaa, mutta jos alienräiskintä ei maistu, Baldur's Gaten fantasiamaailmasta on myös paljon kirjoja. Doom-pelien pohjalta tehdyn elokuvan pohjalta tehty kirja on myös niin hyvä, että olen lukenut sen parikin kertaa.

- Robert A. Heinlein - Starship Troopers. Ette te alienräiskinnältä kokonaan saa välttyä. Tässä on lisäksi paljon yhteiskunnallista syvyyttäkin. Elokuvan katsominen ei riitä haasteen täyttämiseen, koska se on ihan eri juttu.

- Chuck Palahniuk - Fight Club. Unettomuudesta ja muista mielenvioista kärsivä tyyppi perustaa kaverinsa kanssa tappelukerhon terapiakseen, mutta mielenterveysongelmien pahetessa homma alkaa luisua käsistä. Oikein synkkää mindfuckia.

- Petri & Kyösti Pietiläinen - Legioonalainen Peters: suomalaisen palkkasoturin muistelmat. Ranskan muukalaislegioonan veteraani kertoilee jossain määrin todenperäisiä muistelmiaan palvelusajastaan.

- David Gunn - Death's Head. Muukalaislegioona on voimissaan vielä silloinkin, kun ihmiskunta on levittäytynyt koko galaksiin. Viikinkinimen itselleen ottanut yli-ihmissotilas kiertelee ammuskelemassa kaikenmoisia pahiksia sarkastisesti kettuilevalla tekoälyllä varustetulla pyssyllään, ja muutenkin on tekemisen meininki.

- Rudyard Kipling - Valkoisen miehen taakka. Vaikka itse pidänkin runoutta lähinnä vanhentuneena teknologiana, laitetaan mukaan vähän sitäkin viktoriaanisesta Englannista, eli aikakaudelta, joka oli länsimaiden historiassa yksi ongelmallisimmista kaikenlaisen tasa-arvon kannalta ja jolla monet nykyfeministit tuntuvat argumenttiensa perusteella luulevan vieläkin elävänsä. Erityisesti suosittelen heille runoa Saarelaiset (The Islanders).

- Maddox - The Alphabet of Manliness. Ettei lista menisi pelkäksi fiktioksi, laitetaan mukaan vähän tietokirjallisuuttakin. Tämä on oikein kattava ja selkeästi jäsennelty sovinistisen kusipäisyyden käsikirja, joka on suunniteltu yhtä lailla raivostuttamaan feministejä kuin huvittamaan miehiäkin.


Noin. Siinä olisi kaksitoista valittua palaa kirjahyllystäni, yksi joka kuukaudelle. Niin menneitä aikakausia, nykyisyyttä kuin tulevaakin. Niin fantasiamaisen epärealistista fiktiota, tavallista fiktiota kuin realismiakin. Elämäkertaa, runoutta ja faktakirjallisuutta. Tarkoitukseni ei olekaan mainostaa lempikirjojani, vaan tarjota mahdollisimman laaja ja kattava valikoima.