Kaksi näkökulmaa pakkoruotsiin

Viimeksi lupasin, että nyt kirjoittaisin jotain pakkoruotsista, kun se tuli silloin mainittua. Kesä on siitä mukavaa aikaa, että silloin ihmisillä on muutakin tekemistä kuin lukea blogeja, ja kävijämäärät laskevat. Voi siis rauhassa hokea moneen kertaan ennenkin hoettuja itsestäänselvyyksiä.

Pakkoruotsin kannattajat ovat ilmeisesti huomanneet saman, ja hokevat vanhoja väitteitään ilmeisenä oletuksenaan, että koska kukaan ei näitä kesällä lue, ei kukaan sitten naurakaan. Nyt vuorossa on nuori kloppi, joka käyttää vanhaa ja suosittua, vakiomuotoista "ruotsin opiskelun on oltava pakollista, koska minä tykkään ruotsista"-taktiikkaa.

Olisihan se tietysti kiva, jos maailma toimisi noin. Minä tykkäsin koulussa eniten matematiikasta, koska olen hajamielinen, ja jos minun pitää selittää suuria kokonaisuuksia, jotain oleellista unohtuu aina. Kielissä ja reaaliaineissa pitää opetella sellaisia ulkoa, mutta matematiikassa riittää, kunhan tajuaa periaatteen. Toinen suosikkini oli äidinkieli, koska siellä sai kirjoitella aineita, jolloin kyse ei ollut edes mistään opiskelusta, vaan mielikuvituksen vapaalennosta. Tuolla logiikallahan voitaisiin ulkomaiden kielten, historian, biologian, maantiedon, ja mitä niitä nyt oli, opettaminen lopettaa ihan turhina ja mälsinä kokonaan ja kuluttaa senkin ajan derivoimiseen ja blogikirjoitteluun. Ne, jotka osaisivat jo, saisivat mennä kotiin ja kuluttaa aikansa mielekkäämmin esim. pelaamalla tietokoneella.

Eipäs nyt mennä liiallisuuksiin. En mitenkään halua kyseenalaistaa Ville Virtasen henkilökohtaisen kokemuksen paikkansapitävyyttä tai merkityksellisyyttä. Jos hän on sitä mieltä, että on hyvä, että hänet laitettiin aikoinaan lukemaan ruotsia, kuka minä olen väittämään vastaan? Nyt vain on niin, että Suomenkin kokoiseen maahan mahtuu monenmoisia henkilökohtaisia kokemuksia, jotka omista näkökulmistaan ovat aivan yhtä paikkansapitäviä ja merkityksellisiä kuin Virtasenkin. Koska Virtasen mielestä hänen omansa on kuitenkin niin merkityksellinen, että sitä voidaan käyttää kansallisen päätöksenteon ohjenuorana, ajattelin, että kai minunkin on sitten. Katsotaanpas, mihin päädytään.

Synnyin 1990-luvun alussa keskisuomalaiseen yliopistokaupunkiin, Jyväskylään. Kiinnostuin kielistä jo varsin nuorena, ja olin innoissani, kun aloitin englannin kielen opinnot kolmannella luokalla.

Synnyin 1980-luvun alussa länsisuomalaiseen yliopistottomaan kaupunkiin, Seinäjoelle. Ainahan sitä ihmeteltiin, miksei siellä ollut yliopistoa, vaikka monessa muussa samankokoisessa kaupungissa oli, ja sitä perusteltiin sillä, että onhan siellä paljon muita koulutusmahdollisuuksia, mutta se ei liity tähän. Kiinnostuin kielistä vasta myöhemmällä iällä, ja koulussa opiskelin niitä vain pakollisen minimin. Kolmannella luokalla meidän annettiin äänestää, aloittaako luokkamme ruotsin vai englannin opiskelun, ja muistan jännittäneeni tulosta kauhuissani. Yksi kaveri äänesti ruotsia, koska se on "toinen kotimainen", mutta onneksi englanti voitti, emmekä jääneet ilman kansainvälisesti merkittävän kielen taitoa.

Kieliopinnot sujuivat niin hyvin, että viidennellä luokalla opettajani kehotti minua aloittamaan saksan kielen. Ryhmään ei kuitenkaan tullut tarpeeksi opiskelijoita, eikä kielen opiskelua voinut aloittaa.

Kieliopinnot sujuivat hyvin, mutta meillä ei silloin vielä ollut ala-asteella mitään valinnaisia aineita, joten pakollinen minimi oli samalla pakollinen maksimi. Eipä siinä mitään, englanti oli ihan kivaa.

Sama toistui yläasteella – olisin halunnut alkaa opiskella mitä tahansa muutakin kieltä ruotsin ja englannin lisäksi, mutta halukkaita ei ollut tarpeeksi. Onneksi seitsemännellä luokalla alkoi sentään pakkoruotsi. Mahdollisuuteni opiskella lisää kieliä koitti vasta lukiossa, jolloin aloitin kahden muun vieraan kielen opinnot samaan aikaan, myös venäjän.

Yläasteella alkoi jo tulla valinnanvaraa, ja pari kaveria otti saksan valinnaisena. Kuten sanottua, minua ei sellainen kiinnostanut, vaan täytin valinnaistuntini talousmatematiikalla. 7. ja 8. luokilla oli pakkoruotsi, mutta yhdeksännellä se oli vapaaehtoista, ainakin teoriassa. Kaikkihan sen ottivat, koska pelkäsivät jäävänsä muista jälkeen ja olevansa lukiossa ihan pihalla, joten minunkin oli mentävä, koska mitään kiinnostavampaa opetusryhmää ei saatu perustettua.

Lukiossa jatkoin pakollisen minimin linjalla, plus pari syventävää englannin kurssia viimeisenä vuonna, koska niistä sai helppoja opintoviikkoja täytteeksi. Englantiahan osasin jo sujuvasti, joskin olin varmaan oppinut sitä enemmän professoreilta Arnold Schwarzenegger ja Leisure Suit Larry kuin keneltäkään koulussani pyörineeltä opettajan titteliä kantaneelta. Venäjästäkin kävin piruuttani viikon intensiivikurssin, jossa ehdittiin opetella kirjaimet, mutta ei sitten juuri muuta.

Muutettuani pääkaupunkiseudulle opiskelemaan kuulin, että eteläsuomalaiset ikätoverini olivat saaneet valita ruotsin jo kolmannella luokalla. Muitakin kieliä oli päässyt lukemaan, jos vain halusi, sillä ryhmiä kyllä syntyi.

Muutettuani pääkaupunkiseudulle opiskelemaan, huomasin, että eteläsuomalaiset ikätoverini eivät osanneet ruotsia yhtään sen paremmin kuin minäkään. Noh, olinhan minä kirjoittanut siitä M:n, joten kai minä jotain osasin. Nykyään, kun olen tekemisissä kymmenen vuotta nuorempien kanssa, ne eivät osaa ruotsia sitäkään vähää, vaan heille pelkkä "hejsan, jag heter homo-Peter" on jo saavutus.

Sittemmin olen oppinut ruotsia niin hyvin, että pärjään sillä myös yliopisto-opinnoissa. Joskus pohdin silti, että tässä suhteessa kaverini ovat selvässä etulyöntiasemassa aloitettuaan kielen opiskelun neljä vuotta minua aiemmin.

Sittemmin olen unohtanut ruotsin melko hyvin, koska en ole juuri koskaan joutunut käyttämään sitä koulun jälkeen. En edes silloin yhtenä kesänä, jonka vietin Närpiössä töissä. Ymmärrän ruotsia vielä jonkin verran, mutta en osaa puhua lainkaan. Turha puhuakaan, että "pärjäisin" sillä yhtään missään, enkä kyllä usko, että aikaisemmin aloitettu opiskelu olisi auttanut tässä vaiheessa.

Pelkään pahoin, että mikäli ruotsin pakollisuudesta luovutaan, ruotsille voi Ruuhka-Suomen ulkopuolella käydä samoin kuin muille valinnaisille kielille: resursseja opetukseen ei ole, vaikka joiltakin oppilailta halua löytyisikin.

Uskon, että mikäli ruotsin pakollisuudesta luovutaan, sille käy samoin kuin ranskalle, espanjalle, italialle, portugalille, saksalle ja muille valinnaisille kielille: sen harrastajat voivat maassa käydessään tehdä vaikutuksen paikallisiin osaamalla kysyä tietä postiin ja kirjastoon heidän kielellään, mutta eivät käytä sitä mihinkään oikeaan kommunikointiin sen paremmin Suomessa kuin ulkomaillakaan. Vähän kuin nykyäänkin siis, mutta vapaaehtoisesti.

Voin kokemuksesta sanoa, että ruotsin opiskelu ei varsinaisesti vie aikaa muiden kielten opiskelulta – se päin vastoin helpottaa urakkaa.

Nämä, jotka väittävät, ettei yhden kielen opiskelu vie aikaa muiden kielten opiskelulta, lähtevät aina siitä oletuksesta, että kaikki haluavat opiskella mahdollisimman paljon kieliä ja kuluttavat siihen vielä vapaa-aikaansakin. Jos oletetaan, että joku olisi niin juntti, että suostuisi opiskelemaan vain ne pari kieltä, mitkä käsketään, voisi edes yrittää valita ne kielet jotenkin mielekkäästi. Mielekkäämmin kuin "joku helsinkiläinen opiskelijapoika tykkää tästä" tai "Muumit kirjoitettiin tällä kielellä".

Se tunne, kun ymmärtää opetettavaa kieltä, mutta ei opetuskieltä.

Esimerkiksi venäjän kieli on tunnettu lainasanoistaan, joista osa tulee myös ruotsista.

Itsehän voin kokemuksesta sanoa, että venäjän ja ruotsin opiskelut eivät tue toisiaan, vaikka kielissä yllättävän paljon yhtäläisyyksiä onkin. Itsellenihän kävi TKK:lla kymmenisen vuotta sitten venäjän kursseja ottaessani, että venäjä tallentui aivoihini ruotsin päälle, jolloin ruotsin taitoni romahti, ja vielä nykyäänkin jos yritän puhua ruotsia, suusta tulee pelkkää venäjää.

Oli miten oli, jos tavoitteena on oppia venäjää, väitän, että on helpompi oppia pelkkää venäjää, kuin ensin ruotsia ja sitten venäjää.

Ai niin, olenhan minä opiskellut sellaisiakin kieliä, jotka ovat toistensa lähisukulaisia ja joiden luulisi tukevan toisiaan. Oman kokemukseni mukaan se menee niin, että ensimmäisenä vuonna opinnot todellakin tukevat toisiaan ja edistyminen on huimaa. Myöhemmässä vaiheessa edistyminen hidastuu ja lähikielten osaamisesta on itse asiassa haittaa. Tämä johtuu siitä, että perustason jälkeen kieliopit ja sanastot eivät enää olekaan täysin yhteensopivia, vaan ne menevät jatkuvasti sekaisin. Myös jos on opetellut kieltä X, ja sitten alkaa opetella lähisukukieltä Y, sen puhuminen tuntuu kuin vastavirtaan uimiselta, kun mielessä pyörivät vain kielen X säännöt.

Mielestäni ruotsi voitaisiin ottaa osaksi vaikkapa kirjallisuuden tai historian kursseja, sillä kuinka moni koululainen edes tietää, että esimerkiksi Muumit kirjoitettiin alun perin ruotsiksi?

Mielestäni ruotsi voitaisiin ottaa yliopistoon osaksi Suomen historian pääaineopintoja, koska siellä siitä voi olla jotain hyötyäkin. Se, että Muumi-kirjat on kirjoitettu ruotsiksi, on yhtä järkevä peruste ruotsin opetukselle kuin se, että Muumi-piirretyt on alun perin puhuttu japaniksi, on peruste japanin kulttuurinarvostuspohjaiselle opetukselle.

Olen kiitollinen siitä, että olen saanut lukea pakkoruotsia.

En ole kiitollinen siitä, että olen joutunut lukemaan pakkoruotsia. Kyse ei ole siitä, että mitenkään inhoaisin tai muuten vastustaisin kyseistä kieltä tai siihen liittyvää kulttuuria, tai että pitäisin aivojeni perukoilla vielä lojuvia kielitaidon rippeitä jotenkin haitallisina, vaan vain siitä, että tiesin jo kieltä opetellessani, ettei tästä mitään hyötyä ole, ja oikeassa olin.

Ruotsin kielen taito on antanut minulle apua työtehtävissäni, tietoa ruotsinkielisestä kulttuurista ja uudenlaisen yhteyden muihin Pohjoismaihin.

Ruotsin kielen taito ei ole antanut minulle apua työtehtävissäni, koska pääkaupunkiseudulla asuvat ruotsinkieliset puhuvat niin hyvää suomea, ettei heitä puheen perusteella osaisi erottaa suomenkielisistä. Ei heitä tunnista ulkonäön, nimen eikä oikeastaan yhteiskuntaluokankaan perusteella. Ainoastaan kysymällä suoraan, jos jostain syystä kiinnostaa.

Ruotsinkielisessä kulttuurissa on myös asioita, joista ei tarvitsisikaan tulla tietoa ja jotka saisivat rauhassa pysyä Pohjanlahden sillä puolella.

Se on myös auttanut minua saamaan ruotsinkielisiä ystäviä.

Olen myös saanut ruotsinkielisiä ystäviä ilman, että olen puhunut heille sanaakaan ruotsia. Niin suomalaisia (joille olen puhunut suomea) kuin ruotsalaisiakin (joille olen puhunut englantia). Sattuikin hauska juttu ihan pari viikkoa sitten, kun istuskelin kahden suomenruotsalaisen tuttavani kanssa. Juttelimme suomeksi, kunnes keskustelu ajautui asiaan, josta en tiennyt enkä ollut kiinnostunut, eikä minulla siis ollut mitään sanottavaa eikä edes mielenkiintoa häiritä heidän jutteluaan. He lipsahtivat ihan vahingossa ja huomaamattaan puhumaan ruotsiksi, kunnes he sitten tajusivat tapahtuneen, jolloin he pyysivät noloina minulta anteeksi. Vähän nolotti itseänikin, koska eihän asia minua ollut haitannut.

Minusta on väärin, jos tällaiset mahdollisuudet viedään nuorilta pois ilman, että he vielä edes ymmärtävät kielitaidon merkitystä.

Minähän aina tapaan sanoa asevelvollisuuden tasa-arvo-ongelmista rutiseville hipeille, että Suomen armeijajärjestelmä on hyvinkin tasa-arvoinen, koska sekä miehillä että naisilla on mahdollisuus mennä armeijaan. Silti ne aina inttävät vastaan, ettei pakko ole sama asia kuin mahdollisuus.

Minusta on väärin, että nuorille annetaan kieltenopiskelusta paska maku vaatimalla heitä oppimaan kieltä, joka heitä ei kiinnosta ja jota he eivät mihinkään tarvitse. Se kun saattaa vaikuttaa vielä paljon myöhemmälläkin iällä heidän asenteisiinsa niin ruotsin kieltä ja kulttuuria kuin yleisestikin kieltenopiskelua kohtaan.

Ville Virtanen
opiskelija
Helsinki

Pekka
opiskelija, blogisti ja kylähullu
Espoo

Mites olisi? Suostuukohan Virtanen siihen, että jatkossa kielipolitiikka tehdään sen pohjalta, mistä minä tykkään ja mitä minä henkilökohtaisesti olen joskus tarvinnut? Vai kannattaisiko kuitenkin perustaa nämä päätökset johonkin muuhun kuin joidenkin yksittäisten nettimölisijöiden mielihaluihin? Minä lupaan lakata inttämästä, että "en minä ainakaan", jos kaikki villevirtaset puolestaan lopettavat asioiden vaatimisen perusteella "kyllä minä ainakin". Kun tästä päästään yhteisymmärrykseen, voidaan sitten katsoa ihan tilastojen pohjalta, kuinka tarpeellista virallinen tai epävirallinen ruotsintaito on Suomessa, ja päättää asiasta sitten sen pohjalta.

Myönnetään, että ehdotan tätä, koska uskon oman näkökantani voittavan tuossa tapauksessa. Voin toki olla väärässäkin. Jos Virtanen on vilpittömästi sitä mieltä, että ruotsia pitää opiskella siksi, koska se on oikeasti tarpeellista, eikä vain siksi, että haistakaa juntit paska, varmasti hänkin luottaa oman näkökantansa oikeellisuuteen ja suostuu ehdotukseeni.

Eipä tässä muuta. Lähden viettämään juhannusta. Sen sekä tämänkertaisen aiheen kunniaksi laitetaan vielä loppuun ruotsalainen, modernisoitu versio juhannussalosta:

Okei, tuo alkaa olla jo vanha juttu. Korjataan tilanne ja laitetaan vielä lopummaksi kunnon perinteistä suomalaista juhannusmusiikkia: