Pekka kokkaa 8: Punssirullat

Minähän tykkään kaikesta makeasta, kuten marsipaanista ja suklaasta. Niinpä yksi suurimmista herkuistani ovatkin punssirullat. Tiedättekö, ne vihreät marsipaanipötköt, joissa on sisällä jotain kevyesti alkoholilla maustettua suklaista töhkää ja joiden päät on sinetöity kastamalla ne tummaan suklaaseen.

Kaupasta niitä saa kyllä, mutta niissä on aina paha vika: paketissa on vain kuusi kappaletta, ja kun sellaisen vaivaisen peukalonkokoisen hippusen asettaa pinseteillä kielelle, se on liuennut ennen kuin ehtii edes kunnolla makua rekisteröidä. Kiukkuiseksihan siinä vain tulee.

Niinpä päätin kokeilla, pystyisinkö itse parempaan. Pikaisella googletuksella ensimmäinen löytämäni resepti oli tämä, ja se edellyttää seuraavanlaisia resursseja:

100 g voita
1 1/4 dl tomusokeria
1 rkl tummaa kaakaojauhetta
1 ½ dl keksinmuruja (kaurakeksejä, Digestive-keksejä ym.)
2 ½ dl sokerikakun (tai muun vaalean kuivakakun) muruja
2 rkl punssia
250 g vihreätä marsipaania
120 g tummaa suklaata

Ihan ensiksi kokeillaan, onko punssi hyvää. En olekaan koskaan ennen punssia maistanut sellaisenaan. Liköörikonvehdeissa punssi tosin on ollut sherryn ohella aina suosikkini. Ihan hyvää se vaikuttaa olevan. Kyseessä on (oletettavasti) ruotsalainen Carlshamns Flaggpunsch, eli ainoa punssi, jota Alkosta saa. Ainakin tästä paikallisesta.

Sulatetaan voi. Meni ehkä vähän enemmän kuin 100 grammaa, koska edellinen käyttäjä oli leikannut vinoon, mutta ei kai se mitään haittaa. Tyydyttyneet rasvat ovat hyviä.

Sitten kipataan sekaan tomusokeri ja lusikallinen kaakaojauhetta, ja vaahdotetaan tehosekoittimella. Siitä tulee tällaista liejua:

En tiedä, pitäisikö tuon vaahtoutua enemmän. Ei ole ennen tullut mieleen vaahdottaa voin ja sokerin sekoitusta.

Oli miten oli, seuraavaksi testataan, onko punssi hyvää, ja sitten murennetaan keksejä. Minulla ei ole hajuakaan, mikä on "sokerikakku", enkä taatusti ala sellaista leipomaan ihan vain saadakseni murentaa sen seuraavaan leivonnaiseen. Katsoin kaupasta, oliko siellä valmiiksi sokerikakun muruja, mutta ei ollut. Olisi kyllä periaatteessa voinut olla, koska onhan korppujauhojakin monta merkkiä.

Maustepurkkia nuijana käyttäen jauhoin sitten 12 digestive-keksiä saadakseni kasaan neljä desiä muruja, ja kippasin sekoitukseen.

Sitten testataan, onko punssi hyvää, ja lisätään se seokseen. Ohjeessa lukee, että "2 rkl punssia", mutta luulen, että siinä on kirjoitusvirhe, ja oikeasti sen kuuluisi olla "prkl punssia", eli punssia ihan perkeleesti. Tähän ensimmäiseen kokeiluerään laitoin puoli desiä. Näissähän on usein se ongelma, että vaikka maun puolesta voisi laittaa enemmänkin, seoksesta tulee liian vetelää. 

Sitten otetaan marsipaani. En tällä kertaa jaksanut tehdä itse, vaan ostin kaupasta. Ohjeen ja perinteen mukaan pitäisi käyttää vihreää marsipaania, mutta minä ostin punaista ihan vaan koska fuck the police. Pienenä kun olin tehnyt jotain typerää kavereiden esimerkin innoittamana, äitini tivasi, että jos kaikki muut hyppäisivät kalliolta, hyppäisinkö minäkin. Ei se, että aina ennenkin on käytetty vihreää marsipaania, ole mikään syy, että nytkin pitäisi käyttää, päin vastoin.

Pahoitteluni aiheesta harhautumisesta. Testataan, onko punssi hyvää. Leikataan kaupan marsipaani kolmeen pätkään, pyöritellään niitä vähän tomusokerissa etteivät tartu paperiin, ja kaulitaan suorakaiteen muotoisiksi levyiksi:

Ohjeen mukaan levyn mittasuhteiden kuuluisi olla n. 20x7 senttiä, mutta koska tarkoitus onkin tehdä vähän normaalia isompia rullia, on levyjenkin oltava isompia. Lätkitään täyte levylle pitkittäissuuntaisesti ja kääritään rullaksi:

Sivut voi veitsellä tasoittaa, jos haluaa tarkan sauman. Yli jääneistä reunoista voi sitten vielä kaulita neljännen levyn. Saamme siis neljä rullaa:

Leikataan päädyt tasaisiksi ja pätkitään rullat osiin:

Jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt jakaa ne kolmeen eikä neljään pätkään. Noita oli hankala kastaa suklaaseen.

Mutta joo, sulatetaan suklaata kulhoon ja kastetaan rullien päät siihen. Tarkoituksena on, ettei täyte ala valumaan ulos. Käytin kokeilun vuoksi sekä tummaa että valkoista suklaata.

Yli jääneestä suklaasta tein vielä tuollaisen kinderin:

Sitten laitetaan tuotokset jääkaappiin, että suklaa kovettuu nopeammin eikä voi enää valu marsipaanin liitoskohdasta ulos, ja... Ai niin hitto, tuo voipaperisysteemihän pitää tosiaan saada jotenkin siirrettyä jääkaappiin. Sillä aikaa kun mietitään, mitenköhän se onnistuisi, testataan, onko punssi hyvää.

Leikataan voipaperi pienempiin osiin ja varovasti vedetään osat lautasille. Noin:

Kun aikaa on kulunut riittävästi, päästään maistelemaan.

Ensimmäisestä puraisusta tajuan asian, jota en ollenkaan ottanut huomioon aiemmin, eli sen, että digestive-kekseissä on aika paljon suolaa. Se maistuu vahvasti läpi. Ehkä olisi sittenkin pitänyt perehtyä siihen sokerikakkuun.

Ei se mitään, onhan ihan Fazerillakin suolasuklaata. Kyllä se sopii. Punssiaromin tuntee juuri ja juuri, eli lisääkin olisi voinut laittaa. Ensi kerralla laitan voita vähemmän, jos sitten punssia voisi laittaa enemmän massan kastumatta liikaa.

Lopputuomio: nämä maistuvat aivan erilaisilta kuin kaupan punssirullat, mutta ovat silti erittäin herkullisia. Toisaalta, jos raaka-aineina käytetään suklaata, marsipaania ja alkoholia, ei se kovin pahasti voi mennä pieleen. Voin suositella.

Tämä kuuluu yleissivistykseen

Talvella kirjoitin siitä, kuinka joillain miehillä on erikoinen taipumus korostaa omaa miehisyyttään määrittelemällä itsensä täydellisen miehen arkkityypiksi ja vaatimalla muita miehiä käyttäytymään antamansa mallin mukaisesti. Taannoin taas kirjoitin pakkoruotsista, jonne blogistikollegani Ez kävi kommentteihin linkittämässä oman vastaavansa näyttääkseen, kuinka mielenkiintoiseksi pakkoruotsikeskustelu saattaa mennä. Erään kommentoijan argumenteissa vilahti sellainen väite, että ruotsia on osattava ihan jo senkin takia, koska se kuuluu suomalaisen yleissivistykseen.

Asiaa miettiessäni tajusin, että talvella kuvailemani ilmiö ei rajoitu pelkästään miehekkyyteen, vaan se on vain osa suurempaa kokonaisuutta.

Mietitäänpäs. Mitä yhteistä on ihmisellä, jolle on tärkeää, että muut pitävät häntä maskuliinisena alfauroona; ja ihmisellä, jolle on tärkeää, että muut pitävät häntä sivistyneenä älykkönä ja asiantuntijana? Nuo eivät edes ole toisiaan poissulkevia määritelmiä, vaan aivan hyvin voivat molemmat olla tärkeitä samalle ihmiselle.

Ennen kuin vastataan tuohon, mietitään, mitä yhteistä on seuraavilla tiedoilla/taidoilla:

- Miten autoon vaihdetaan renkaat,
- Kuka oli se ruotsalainen elokuvaohjaaja, joka teki elokuvia kuolemasta,
- Ruotsin kielellä kommunikointi, ranskasta ja latinasta vähintään joitain lausahduksia,
- Kuka on sadan metrin pikajuoksun maailmanmestari,
- Mikä on Thaimaan pääkaupunki,
- Miten erottaa lanttuperhosen kaaliperhosesta,
- Mikä bändi esitti kappaleen Smells like teen spirit, ja mitä kyseisen bändin keulamiehelle kävi,
- Miten silmänympärystät meikataan niin, että saadaan silmät näyttämään suuremmilta,
- Mikä on paitsio ja miten se eroaa eri peleissä,
- Ketkä kirjoittivat kirjat Tuntematon sotilas, Rikos ja rangaistus ja Ylpeys ja ennakkoluulo,
- Mitä tarkoittavat termit rekt ja gg.

Lisääkin keksisi. Ensivilkaisulla noilla ei näyttäisi olevan mitään yhteyttä, mutta tarkemmin mietittynä yhtäläisyyksiä löytyy kolme:

1. Nuo kaikki ovat oman erikoisalansa perustietoa.
2. Nuo kaikki kuuluvat jonkun mielestä yleissivistykseen.
3. Ihmiset, joiden mielestä nuo kuuluvat yleissivistykseen, ovat tyypillisesti kyseisen erikoisalan harrastajia tai ammattilaisia, tai muuten vaan aiheesta kiinnostuneita.

Ihminen, jolle on tärkeää, että häntä pidetään sivistyneenä, saattaa siis tuntea kiusausta eritellä tärkeä tieto turhasta sen perusteella, mistä itse on kiinnostunut, ja sitten arvioida muiden ihmisten sivistystasoa sen perusteella, paljonko he kyseisestä asiasta tietävät. Ehkä myös samalla haukkua asiasta kiinnostumattomia junteiksi ja vaatia heitä kiinnostumaan asiasta enemmän.

Ero miehekkyydestä jauhaviin miehiin on lähinnä vain siinä, mitä ominaisuutta pitää itsessään merkittävimpänä.

Tarkastellaanpa vielä hetken verran tiedon tasoja. Eiväthän nämäkään tyypit ihan kaikkea pidä yleissivistyksenä, ja toisaalta jotkut asiat ovat niin laajalti tunnettuja, ettei niiden tietämisellä oikein pääse pätemään. Huomaamme, että tietoa on yleissivistäjän maailmassa neljää eri tasoa:

1. Itsestäänselvyydet. Tämä kattaa asioita, joiden oppimiselta ei voi välttyä, jos yhtään pitää silmiään ja korviaan auki. Tiedon puutteen paljastamisella voi munata itsensä, mutta tuskin kukaan saa mitään erityisiä sivistyspisteitä, jos kertoo itsensä munanneelle vaikkapa että kukaan ei synnytä kentaurivauvoja juotuaan hevosen siemennestettä.

2. Yleissivistys, eli ylemmän määritelmän mukaan erikoisalan perustieto. Asioita, jotka on helppo oppia, mutta joiden oppiminen vaatii edes vähän kiinnostusta ja oma-aloitteisuutta. Yleissivistäjän ongelma on se, hän pitää näitä juttuja kategoriaan 1 kuuluvina, koska ei tajua tai välitä, etteivät kaikki ole perehtyneitä samoihin asioihin.

3. Sivistys. Erikoisalan korkeampi tieto, jota yleissivistäjä toki mielellään esittelee, mutta ei kehtaa vaatia muilta. Ehkä siksi, koska on itsekin vasta hiljattain asian oppinut ja/tai on vähän epävarma, ja toisaalta siksi, koska jos se muuttuisi kakkostason tiedoksi, hänen oma suhteellinen sivistystasonsahan laskisi.

4. Käsittämätön nörttipaska. Tämä kattaa yleissivistäjän oman erikoisalan tiedot, jotka ovat hänen kyvyilleen liian vaativia, tai muiden erikoisalojen kolmostason tiedot. Näitä ei kenenkään tarvitsekaan tietää.

En missään nimessä halua vastustaa nippelitiedon opettelua tai levittämistä, mutta sen voi tehdä myös niin, että ei tule samalla sormi pystyssä pätemään, että kyllähän kaikkien pitäisi tämä tietää, kun kerran minäkin tiedän.

Ei mitään "yleissivistystä" ole olemassakaan. On toki asioita, jotka kaikki tietävät, ja sitten on asioita, jotka kaikkien olisi hyvä tietää, mutta ei elämä ole mitään Trivial Pursuitia. Kyllä sen tietää sanomattakin, että jokainen pitää itseään fiksuna tyyppinä, turha sitä on erikseen korostaa. Itse itseäni lainaten:

Ei teidän muutenkaan kannata yrittää muuttaa kaikkia itsenne kaltaisiksi. Ennemmin tai myöhemmin tulisi kuitenkin vastaan joku, joka on siinäkin teitä parempi.

Ai niin, lopuksi vielä ilmoitus baletin, teatterin, oopperan ja klassisen musiikin ystäville.

Voi toki olla, että satoja vuosia sitten tehty, nykyään tunnettu musiikki- tai draamateos on laadultaan parempi kuin keskimääräinen nykyaikainen elokuva tai musiikkikappale, mutta se johtuu vain siitä, että satoja vuosia sitten tehdyistä teoksista muistetaan vain parhaat, kun taas nykyaikaisista teoksista huonot eivät ole vielä ehtineet vaipua unholaan eivätkä hyvät sen takia vielä erotu massasta niin kirkkaasti.

Viihdeteoksen toteutustapa ja -välineet eivät vaikuta sisältöön. Jos katsotte mieluumin esitystä, jossa on haastava ja monimutkainen juoni, kuin jotain suoraviivaista ja aivotonta toimintaa, siitä voidaan ehkä jotain päätellä, mutta se, että menette mieluumin teatteriin tai oopperaan kuin elokuviin, ei tee teistä lähtökohtaisesti sivistyneempiä tai kulturellimpia kuin elokuvien yleisö. En nyt väitä, että niissä olisi mitään vikaa, mutta samaa viihdettä nekin ovat.

Nauttikaa viihteestänne missä muodossa tykkäätte. Kyllä minäkin tykkään käydä teatterissa. Älkää silti luulko, että se kertoisi teistä mitään ihmisinä.

No niin. Loppuun vielä vähän hyvää musiikkia:

Reilusta tappelusta 3: Tuomaripeliä

Viimeksi muistutin lukijakuntaani siitä, että reiluja tappeluja ei ole olemassakaan. Tappeluissa eri osapuolilla on erilaisia etuja, jotka vaikuttavat lopputulokseen, ja sen sijaan, että etujen käyttämisestä maristaan ja valitetaan epäurheilijamaisesta käytöksestä, asian reaalisuus pitäisi hyväksyä ja vetää siitä tarvittavat johtopäätökset.

Viimeksi puhuin jihadismista ja muusta sodankäynnistä. Siinä ei pitäisi olla mitään epäselvää, koska sodassa tunnetusti kaikki keinot ovat sallittuja, mikä on omalla tavallaan niin reilua kuin mikään voi olla.

Pienemmän mittakaavan yhteenotoissa sen sijaan mukaan tulee yllätyselementtinä tuomaripeli. Vanha viidakon sananlaskuhan menee jotenkin niin, että tappelun, jonka voittaa kadulla, häviää oikeussalissa. Lopputuloksena on mielenkiintoinen järjestelmä, joka tekee jo valmiiksi epäreiluista tappeluista niin epäreiluja, että niissä häviää jo lähtökohtaisesti, kävi miten kävi.

Otetaanpa esimerkiksi vaikka tappelu, jossa kolme pesismailoin ja pyssyin aseistautunutta tyyppiä hyökkää yllättäen yhden pelkällä keittiöveitsellä varustautuneen vastentahtoisen uhrin kotiin pahoinpitely mielessään, ja vastoin kaikkia odotuksia veitsimies voittaakin.

Jossain sivistyneessä yhteiskunnassa tilanne jatkuisi niin, että jätehuolto toimittaa mailapyssytyypit bioenergialaitoksen uuniin ja veitsimies jatkaa koti-iltaansa Laphroaigia siemaillen ja Pokemonia pelaten, tai mitä nyt tykkääkään tehdä. Aamulla saattaa mainita tapauksesta töissä. Osa työporukasta kehuu, että hienosti hoidettu, ja osa sanoo, että hommaa nyt sinäkin hyvä mies edes katkaistu haulikko, kun leipäveitsi tylsyy tuollaisesta ja verestä tulee ruokaan tympeä jälkimaku.

Ei toki Suomessa. Täällä siitä tulee linnaa. Katsotaanpas tuomioita:

Hyökkääjät: törkeä kotirauhan rikkominen, pahoinpitely, yhdelle lisäksi ampuma-aserikos.
Tuomiot: 1 v 2 kk ehdollista, paitsi yhdelle ehdotonta ja toiselle lisäksi muutama sata euroa päiväsakkoina (eri tyypeille kuin se ampuma-aserikossyte).

Puolustautuja: hätävarjelun liioitteluna tehty tapon yritys ja kaksi muuten vaan tapon yritystä.
Tuomio: 4 v 2 kk ehdotonta.

Ja korvauksiakin päästiin maksamaan:

Hyökkääjät: yhteensä 3 000 €.
Puolustautuja: yhteensä 21 000 €.

Että sellaista. Suomen laki sanoo itsepuolustuksesta näin:

Aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko on hätävarjeluna sallittu, jollei teko ilmeisesti ylitä sitä, mitä on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavana, kun otetaan huomioon hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut olosuhteet.

Jos puolustuksessa on ylitetty hätävarjelun rajat (hätävarjelun liioittelu), tekijä on kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa, jos olosuhteet olivat sellaiset, ettei tekijältä kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan huomioon hyökkäyksen vaarallisuus ja yllätyksellisyys sekä tilanne muutenkin.

Tuohan kuulostaa ihan järkevältä ja kohtuulliselta, eikö vain? Eli itseään saa toki puolustaa, mutta se ei anna tekosyytä ottaa hyökkääjää koekaniiniksi millekään hienoille keskiaikaisille kuulustelumetodeille. Onpa lainsäädännössä otettu huomioon sekin, ettei jokainen ole välttämättä tottunut käyttämään väkivaltaa, jolloin voidaan katsoa läpi sormien, jos paniikissa menee vahingossa vähän överiksi. Itsepuolustus on siis hyväksyttävää, mutta annetaan rikollisillekin tilaisuus parantaa tapansa eikä tapeta heti kohdattaessa.

Teoriassa tuo on ihan jees, mutta käytännössä siinä on eräs paha valuvika. Nimittäin se, että "kokonaisuutena arvioiden puolustettavana pidettävää" voimankäyttöä ei päätä puolustautuja tilanteen ollessa päällä, vaan sen päättävät jälkeenpäin ihan muut tyypit, jotka eivät nähneet tilannetta, eivät tunne ketään osapuolta, ja joilla pahimmassa tapauksessa on idealistisia ennakko-oletuksia, kuten "aina voi juosta pakoon" tai "käskyttäminen riittää, jos on tarpeeksi karismaa".

Lopputuloksena on sitten tällaisia tilanteita. Joku saattaisi kysyä tuomitulta puolustautujalta, että "kannattiko?" Tuo on pirun hyvä kysymys. Mitä tuollaisessa tilanteessa sitten oikein kannattaisi tehdä? Veikkaan, että hän on sitä mieltä, että kyllä kannatti. Sanoohan toinen vanha viidakon sananlasku, että parempi raudoissa kuin laudoissa.

Ymmärrän logiikan, jolla järjestelmä on säädetty niin, että kaikki tappelun osapuolet häviävät automaattisesti. Jos ei voi voittaa, ei kannata tapellakaan. Nyt vain on niin, että tappelussa molemmat osapuolet eivät läheskään aina ole yhtä syyllisiä tappeluun, vaan toinen on enemmän tai vähemmän uhripositiossa. Varsinkin esimerkkimme kaltaisessa tapauksessa, jossa tappelu tulee täysin pyytämättä ja yllätyksenä, uhrin syyllistäminen millään tuomioilla on aika kusipäistä jopa valtion mittapuulla. Jos nyt valtiolla olisi minkäänlaista hinkua korjata lähtökohtaisen epäreiluja tappeluita edes vähän reilumpaan suuntaan, tuollaiset hyökkääjät saisi tappaa. Ainakaan puolustautumisesta ei luulisi saavan moninkertaista tuomiota hyökkäämiseen nähden.

Sitten ulkomaan aiheisiin. Suomessa tapellaan tyypillisesti nyrkeillä tai puukoilla, mutta Amerikassa suositaan pyssyjä. Varsinkin Texasissa. Paikallisessa yliopistossa vietettiin jonkin kouluampumisen 50-vuotispäivää, ja sattumalta samana päivänä astui voimaan laki, jonka mukaan jatkossa luentosaleissakin saa kantaa asetta mukana. Yliopistoväki on syvästi järkyttynyttä.

Itsehän jos asuisin Amerikassa, kantaisin asetta mukanani varsinkin sellaisissa paikoissa, joissa se on kiellettyä.

Uutisen kommenteissa joku ihmettelee, että:

Vähentää kouluampumisia, kun kaikilla on aseet repussa mukana. Vai miten se logiikka meni?

Tuo on varmaan sarkasmia tai jotain, mutta kyllä, noin se menee. Aseet kun harvemmin alkavat itsestään ammuskella ihmisiä, enkä muista kuulleeni sellaisistakaan tapauksista, joissa tervejärkinen ihminen innostuu ampumaan muita ihan vain siksi, koska sattuu olemaan aseita esillä.

Amerikassa joukkoampumiset ovat perinteisesti tapahtuneet kouluissa ja muissa vastaavissa paikoissa juuri siksi, koska niissä ei ole saanut kantaa aseita. Kun ampuja tietää, että muut ovat aseettomia, hän saa ammuskella rauhassa ilman pelkoa siitä, että kukaan ampuu takaisin.

En nyt tahdo sanoa, että vapaa aseenkanto pitäisi sallia Suomessakin, ainakaan toistaiseksi. Täällä asekulttuuri on kuitenkin vähän erilainen kuin Amerikassa. Kun nyt on puhe Texasin kaltaisesta paikasta, jossa aseita on joka tapauksessa paljon, on pienempi paha sallia aseenkanto kaikkialla kuin luoda alueita, joilla aseita on vain ammuskelijoilla. Saadaan ainakin aikaan reilumpia taisteluja, valmiiksi etulyöntiasemassa oleva ampuja ei saa lailta lisätukea.

En usko, että tämä lainmuutos välttämättä ehkäisee seuraavaa joukkoampumista. Vähän pienemmän uhriluvultaan se siitä kyllä luultavasti tekee.