Mihin aseita tarvitaan?

Serkkupoika kertoi joskus, että laittomia aseita saa hyvin helposti Venäjältä. Joku hänen tuttunsa oli Pietarissa kysellyt oikeannäköisiltä ihmisiltä, osaisivatko he auttaa asiassa, ja aika äkkiä hänet oli ohjattu johonkin sivukujalle kauppoja hieromaan. Mafiosot olivat tarjonneet Uzi-konepistoolia ja ammuksia kaupan päälle 300 euron hintaan. Satasen lisämaksusta mafian kuriiri olisi tuonut aseen Suomen puolelle, ettei ottajan olisi tarvinnut itse ottaa riskiä tullissa kiinni jäämisestä.

Sellainen olisi kyllä näppärä, ja loppuvuodesta hankkimani Outokummun osakkeenikin alkavat olla juuri tuon summan verran plussalla. Saisivat päräkät ja citykanit kyytiä. Joku kertoi hiljattain, että rastaat ovat itse asiassa hyviä ruokalintuja. Ei vaiskaan, enhän minä lähtisi rikkomaan Suomen ase- ja metsästyslakeja tuolla tavalla. Sitten jos täällä olisi amerikkalaistyylinen aselainsäädäntö, varmaan kyllä hankkisin monipuolisen arsenaalin.

Pari päivää sitten tuli TV:stä Morgan Spurlockin dokumentti siitä, kuinka amerikkalaiset ostavat nyt asekaupat tyhjiksi, kun pelkäävät Obaman kieltävän aseet ihan kohta. Monet sellaisetkin, jotka eivät ole ikinä asetta omistaneet, hankkivat niitä nyt ihan vain varmuuden vuoksi, eikä iällä, sukupuolella, poliittisella suuntaumuksella tai sen sellaisella ole juuri merkitystä. Argumentteja aseiden hankinnan puolesta kuultiin monenlaisia, kuten kodinturva, itsepuolustus, kauriinmetsästys, urheilu ja mitä näitä nyt on. Dokumentin oma näkökulma oli kuitenkin, että aseita saa ihan liian helposti, kun sitten niillä kuitenkin tapetaan ihmisiä, eikä ihmisiä voi tappaa ilman tuliaseita.

En nyt halunnut ottaa kantaa aselainsäädäntöön tai siihen, pitäisikö pyssyjensaannin olla helpompaa vai vaikeampaa. Nyt halusin vain keskittyä yhteen tiettyyn kysymykseen. Siihen kysymykseen, joka aina pomppaa ensimmäisenä esiin, kun joku ilmoittaa vastustavansa aseiden täyskieltoa.

Olimme taannoin työporukan kanssa istumassa iltaa, ja sattumalta tulivat tällaiset asiat puheeksi. Sanoin sitten, että olisi hauskaa omistaa jokin pikku konepistooli. Näin naamasta, kuinka kommenttini särähti vasten yhden kaverin ideologiaa, ja hän tivasi minulta heti, että "mihin sinä muka tarvitsisit sellaista?"

Ai että mihinkö minä tarvitsisin konetuliasetta?

Olenko ainoa, jonka mielestä tuo on aivan käsittämättömän outo kysymys?

Kävin pikaisesti kirjahyllyni läpi, ja näytämme emännän kanssa yhteensä omistavamme 410 kirjaa, poislukien oppi- ja tietokirjat, joita niitäkin on pari hyllyllistä. 410 paperinidettä viihteellistä fiktiota, joista olen lukenut 220 eli noin puolet. Itsehän olen sitä mieltä, ettei ole olemassa sellaista ongelmaa kuin "liikaa kirjoja", vaan vain "liian vähän kirjahyllyjä", mutta ymmärrettävästi emäntä närkästyy aina, kun tulen kirjakaupan kautta kotiin.

Enhän minä tällaista kotikirjastoa mihinkään tarvitse. Kirjasto on alle puolen kilometrin kävelymatkan päässä, ja jos nyt on pakko ostaa omaksi, nykytekniikalla kannattaisi ostaa ne sähköiseen lukulaitteeseen. Kaikki nämä hyllymetrit saisi mahtumaan kännykän kokoiseen läpyskään. Ja jos ihan tarkkoja ollaan, kirjojen lukeminen on muutenkin ihan turhaa. Senkin ajan voisin käyttää paremmin vaikkapa ottamalla lisää työvuoroja.

Silti kukaan ei tule kyselemään, että "mihin sinä muka tarvitset kirjoja?" Vajaaälyistähän sellainen olisi. Kyllä jokainen tajuaa, että ostan kirjoja siksi, koska tykkään lukea niitä. Jokainen myös tajuaa, että vaikka itse ei olisikaan kiinnostunut kirjallisuudesta, ei ole hänen asiansa tulla kertomaan minulle, miten minä saan käyttää ylimääräisen aikani ja rahani ja millaista viihdettä minun sopii kuluttaa.

Sitten minulla on tällaista kalustoa:

Enhän minä kuntoiluvälineitä kotona tarvitse, kun kuntosaleja on useita ihan kävelymatkan päässä, eivätkä ne niin kalliita ole, että omat laitteet ihan heti maksaisivat itsensä takaisin. On kuitenkin monta syytä, miksi haluan omistaa monipuolisesti laitteita kotonani:

- En halua odotella vuoroani laitteisiin.
- En muutenkaan tykkää paikoista, joissa on muita ihmisiä.
- Jos minun pitäisi erikseen lähteä kotoani treenaamaan, tulisin treenanneeksi huomattavasti harvemmin, koska olen laiska.
- Kotona voin treenin yhteydessä katsoa DVD:ltä Steven Seagalin elokuvia, joita juuri lainasin appiukolta yhdeksän kappaletta.
- Kotona kukaan ei tule urputtamaan pukukoodista, jos treenaan pelkissä kalsareissa.

Niin hyviltä kuin nuo perusteet kuulostavatkin, ovat ne merkityksettömiä, koska eihän kenenkään tarvitse treenata. Jos työn puolesta tarvitsee hyvää kuntoa ja vahvoja lihaksia, ne kasvavat itsestään työtä tehdessä, ja jos kuluttaa aikansa tietokoneen ääressä, ei niillä tee mitään. Kuntoilu on toki terveellistä, mutta sitä voi harrastaa hyvin halvalla lenkkeilemällä, eikä terveellä itsetunnolla siunattu ihminen koe tarvetta pullistella lihaksilla. Laihduttaminenkin on turhaa, koska todellinen kauneus on sisäistä, joten mitä isompi perse ja maha on, sitä enemmän niiden sisään mahtuu kauneutta.

Silti kukaan ei tule kyselemään, että "mihin sinä muka tarvitset kuntoiluvälineitä?" Vajaaälyistähän sellainen olisi. Kyllä jokainen tajuaa, että minulla on kuntoiluvälineitä, koska tykkään kuntoilla. Edellämainittu asevastainen työkaverini kertoi, että hänelle oli hänen aloitettuaan punttitreenin joku hintelä kaveri tullut väittämään, ettei kannata kasvattaa lihaksia koska gdaashrgaaaydmt, mutta itse en ole vielä kohdannut sellaista. Varsinkaan en ole kuullut kenenkään vaativan, että ihmisten kuntoilumahdollisuuksia pitäisi jotenkin rajoittaa.

Mitähän vielä? Noh, pariin kertaan olen tullut kertoneeksi tykkääväni leipoa, vaikka en valitettavasti ole pitkään aikaan sitä tehnytkään. Se jos mikä vasta turhaa hommaa onkin. Leivonnaiset koostuvat pelkistä tyhjistä kaloreista, ja jos nyt on aivan pakko jotain sokerimössöä mässyttää, kaupasta saa kyllä. Hinta ei ole paljon tarvikkeiden hintaa suurempi, eikä tarvitse ottaa riskiä että kermavaahto juoksettuu tai rommi on huonoa.

Silti kukaan ei tule kyselemään, että "miksi sinun muka tarvitsee leipoa?" Vajaaälyistähän sellainen olisi. Kyllä jokainen tajuaa, että jos leivon, teen sen siksi, koska se on kivaa ja tykkään syödä leivonnaisia. Itse kun leipoo, saa myös juuri sellaista kuin itse haluaa, eikä tarvitse tyytyä kaupan suppeaan valikoimaan. Tykkään esimerkiksi laittaa sämpylöihini reilusti Tabascoa. Eikä siihen kukaan tule lässyttämään, että ämmien hommaa ja kunnon hetero tekee vain grilliruokaa, tai jos tulee, hänelle voi linkata tämän kirjoitukseni.

Mikä siis on johtopäätös? Mihin minä tarvitsisin konetuliasetta? Mihin ylipäänsä kukaan tarvitsee aseita?

No jumalauta, ampumiseen niitä tarvitaan. Niillä voi ampua maalitauluja, joko virallisia sellaisia tai sitten riviin pantuja peltipurkkeja. Niistä lähtee kiva ääni ja niiden aikaansaamaa tuhoa on hauska tarkastella. Porukalla voi ottaa kisaa, kuka osuu parhaiten. Niillä voi myös ampua eläimiä, sillä eläimethän ovat olemassa siksi, koska lihaskasvu vaatii proteiinia.

Niin, eihän maalitauluja varsinaisesti kenenkään tarvitse ampua. Kierrätykseen ne kannattaa laittaa. Pulloista saa pantinkin takaisin. Eläimiä nyt ei ainakaan tarvitse ampua, koska lihaa saa kaupasta, eikä lihaa muutenkaan tarvitse syödä, koska soijarouhettakin saa kaupasta. Marjapuskat saa suojattua harakoilta kätevästi verkolla, jos nyt ylipäänsä oletetaan, että ihmisillä on suurempi kosminen oikeus marjoihin kuin harakoilla.

Mutta mitä sitten? Ammuskelu on hauskaa ja riista maistuu hyvältä. Joku saattaa olla sitä mieltä, että ammuskelu on tylsää ja eläimilläkin on tunteet, mutta jos häntä ei kiinnosta minun mielipiteeni asiasta, miksi minuakaan pitäisi kiinnostaa hänen mielipiteensä?

Kuten alussa sanoin, en halua tässä ottaa kantaa siihen, pitäisikö aselakeja löysentää vai kiristää. Vaikka nykyään ollaankin menty aivan naurettavaan kuristusnysväykseen, tuskin lakeja kuitenkaan löysennettäisiin niin paljoa, että olisi mahdollista saada lupaa uziin soramontturevittelyperusteella. Kunhan vain tulin huomauttamaan, että se, ettei jotain tarkkaan ottaen tarvita, on aika jumalattoman typerä syy kieltää yhtään mitään.

Kannattiko kukkahattuilla?

Silloin tällöin kulttuuriin tehdään uutta sisältöä. Elokuvia, musiikkia, pelejä, nettisivuja ja vaikka mitä. Joskus niiden taiteellinen ja tieteellinen arvo on kyseenalainen ja jotkut saattavat jopa pitää niitä haitallisina. Silloin joidenkin ensimmäinen refleksi on kieltää asia tai ainakin asiasta puhuminen, etteivät viattomat ja hauraat mielet saisi edes tietää kyseisen asian olemassaolosta, vaan voisivat rauhassa jatkaa elämäänsä maailmassa, jossa ei ole väkivaltaa, seksiä, alkoholia tai muitakaan vitsauksia. Lopputulos kuitenkin on, että kieltokampanjoinnin tuoman julkisuuden seurauksena tieto asiasta leviää paljon laajemmalle, kuin mihin se olisi koskaan omillaan pystynyt.

Asia tunnetaan Streisandin ilmiönä. Barbra Streisand on siis ilmeisesti muusikko/näyttelijä, mutta ymmärtääkseni hänen elokuvissaan ei ole räjähdyksiä, joten en ole katsonut tarpeelliseksi nähdä yhtäkään. Oli miten oli, kymmenisen vuotta sitten joku otti 12 000 kuvaa Kalifornian rannikosta ja laittoi ne nettiin, ja yhdessä sattui olemaan Streisandin talo. Koska kuvaa oltiin käyty katsomassa peräti kuusi kertaa (joista kaksi oli rouva S:n asianajajan käyntejä), hän huolestui yksityisyydestään ja vaati oikeusteitse kuvaa poistettavaksi. Juttu ei mennyt läpi, mutta seuraavan kuukauden aikana, kun tapaus sai julkisuutta, kuvaa käytiin katsomassa 420 000 kertaa.

Ja nyt sen olet nähnyt sinäkin.

Ei mennyt ihan putkeen. Vaikka ilmiö toistuu samalla kaavalla joka ikinen kerta, kun vastaavaa sensuuria yritetään, ei se estä yrittämästä ja toistamasta asiaa vähintään muutamaa kertaa vuodessa. No mutta mitäs tällä kertaa?

Tykkään Hesarin Nyt-liitteestä. Sen toimittajilla on toki usein jokseenkin erikoinen näkökulma asioihin, mutta Nytistä voi lukea asioista, joita vakavamminotettavat mediat eivät pidä maininnanarvoisina. Esimerkiksi siitä, että Puolassa on tekeillä Hatred-niminen tietokonepeli, jonka juoni menee yksinkertaisuudessaan niin, että tapetaan kaikki. Ai miksikö? No kun ihmiset nyt vaan ovat perseestä.

Ideahan ei ole mitenkään uusi, vaan jo 17 vuotta sitten kauhua herätti nyt jo klassikoksi nousseen Postal-sarjan ensimmäinen osa. Ainakin esittelykuvien perusteella Hatred näyttää ihan samalta peliltä, joskin paremmilla grafiikoilla:

Postal 1 vuodelta 1997.

Hatred.

Onhan se inhimillisesti ymmärrettävää, että tällainen herättää voimakkaita reaktioita varsinkin siinä väestönosassa, jonka kokemus väkivaltapeleistä rajoittuu siihen, että he ovat joskus katsoneet vierestä kaverin pelatessa Miinaharavaa. Joillain heistä on myös ylimääräistä energiaa, jonka he mieluusti käyttävät erilaisten protestien ja kampanjoiden järjestämiseen.

Steam-peliverkkokaupassa on ominaisuus, jolla jäsenet voivat äänestää keskeneräisistä peliprojekteista, haluavatko he ne Steamiin myytäväksi, kun ne joskus valmistuvat. Aluksi Hatred poistettiin palvelusta vihaisten moralistien raivokkaiden vaatimusten takia, mutta palautettiin pian anteeksipyyntöjen kera, kun pelaajayhteisö vuorostaan ärähti sensuurista.

Asia eteni juuri Streisand-kaavan mukaan, eli peli nousi saman tien palvelun toivotuimmaksi ja odotetuimmaksi peliksi. Nyt on turha kuvitellakaan, että tekijätiimi luopuisi projektista, kun protestoijat ovat onnistuneet julkisuudella satakertaistamaan odotettavat myyntitulot.

Minäkään en olisi kuullutkaan koko pelistä, ellei joku Nytin toimittaja olisi kirjoittanut asiasta artikkelia, jossa hän paheksuu luiskaotsaisia pelejä ja niiden kieltämistä vastustavia "kiukkuisia sananvapauden sotureita". Nyt minäkin joudun tuhlaamaan tähän sairaaseen paskaan kymmenisen euroa - jolla olisin muuten voinut ostaa vaikkapa suurta taiteellista arvostusta nauttivaa Streisandin musiikkia - ja pelaamaan pelin läpi. Juoni kuulemma etenee epälineaarisesti, joten saatan joutua pelaamaan sen montakin kertaa. Yritän olla herättämättä naapureita mielipuolisella naurullani, kun veri lentää.

Oletteko te kukkahattutädit nyt tyytyväisiä?

No joo, se siitä. Katsotaankos, mitä muuta olen tässä joulukuun mittaan pelannut? Koska pidän Call of Duty -sarjasta, ostin uusimman osan, Advanced Warfare, kun se oli hetken alennuksessa. Täytyy sanoa, etten ole täysin vakuuttunut. Juoni toki vaikuttaa mielenkiintoiselta ja grafiikat upeilta...

Kyllä, tuo on Kevin Spacey. Tekee hienon roolisuorituksen.

Billy oli nuorena voimistelija, mutta polvivamma tuhosi ammattilaishaaveet ja hän ajautui terroristin uralle. Vielä kuollessaankin hänen täytyy silti päteä kollegoilleen ja näyttää, että notkeutta ja koordinaatiota löytyy kyllä vanhoista nivelistä vieläkin.

...mutta aseiden tekemät äänet eivät muistuta niinkään laukauksia, vaan paremminkin sitä, kun kaadetaan kipollinen pakasteherneitä muovimattolattialle. Vaikka sisältö olisikin kuinka hyvä tahansa, ei tuolla lailla saa aikaan tunnelmaa.

Sitten olen pelannut sellaista kuin Mount & Blade: Warband, joka onkin paljon koukuttavampi. Kyseessä on keskiaikaan sijoittuva seikkailu/kaupankäynti/politiikka/sotimispeli, joka muistuttaa paljon Heroes of Might & Magic -sarjaa, paitsi että se on reaaliaikainen sekä realistinen siinä mielessä, ettei siinä ole mitään yliluonnollisia elementtejä.

Sen verran väkivaltaa, että kai tämäkin pitää kieltää.

Jotain bandiitteja vastaan varmaan rynnistetään. Tuosta taustalla sirpin kanssa hyökkäävästä eukosta on varmasti paljon hyötyä.

Ei tunnu missään, vaikka on kaksi keihästä rinnassa pystyssä ja hevosellakin kirves päässä.

Sitten nukkumaan. Piti valvoa taas pari tuntia, koska on flunssa, enkä silloin saa mennä nukkumaan ennen kuin emäntä on nukahtanut, etten valvota häntä rohinallani ja köhinnälläni. Tästä pitääkin kysyä, josko lukijoissani olisi aktiivisia urheilunuoria.

Joskus muinoin, seitsemisen vuotta sitten, kun ei ollut töitä eikä naista ja opiskelukin meni rauhalliseen tahtiin, oli aikaa ja energiaa nostella puntteja ja urheilla vaikka kymmenen kertaa viikossa, eikä tuntunut missään. Sittemmin, kun elämääni on tullut muitakin kiireitä (tai ikää kertynyt), minulle on kehittynyt omituinen vaiva, jonka takia voin treenata enää vain muutaman kerran viikossa: jos nimittäin teen kovan treenin peräkkäisinä päivinä, iskee heti flunssa.

Emäntä tuli jonkin nettijutun perusteella johtopäätökseen, että kyseessä on ylikunto. En tiedä. Onko kellään kokemuksia vastaavasta ja keinoja, jolla sen voisi välttää? Vitamiineja ja hivenaineita syön kyllä.

Sainpahan viikonlopun sairaslomaa, että jotain positiivista sentään.

Sotaheviä ja urheilullista suomiräppiä

Naisen kanssa asuminen on henkisesti raskasta, koska pitää olla niin epärehellinen. Keskiviikkonakin minun piti pitää koulussa esitelmä Jugoslavian hajoamisen syistä, ja koko viikon emäntä hiillosti minua, että joko se alkaa olla valmis ja painupas kirjoittamaan. Ihan vain sovun säilyttääkseni jouduin hokemaan, että joo joo, on se melkein valmis, hion vielä vähän huomenna ja se on sitten siinä.

Sitten kirjoitin esitelmän esitelmöintipäivän aamuna, ja ihan hyvin meni. Tai no, tuli siitä kaksi kertaa liian pitkä, mutta muuten. Naiset, älkää stressatko niin kovasti.

"Hupsis, kuinkas tässä nyt näin... No, kello on jo puoli neljä, ei tätä enää tänään ehdi kuitenkaan korjata. Mietitään yön yli ja katsotaan sitten aamulla."

Emäntä tietysti vastaa, että pakkohan edes jonkun on stressata, tai muuten ei tule mistään mitään. Voi olla, mutta enhän minä siitä halunnut nyt puhua. Tänään on musiikkipostauksen aika. Emännän kanssa seikkailimme Youtubessa tarkastelemassa suomalaista nykymusiikkia, ja vastaan tuli muiden muassa mukavankuuloisia punttitreeneihin kannustavia räppiesityksiä.

Meinasin tehdä niistä postauksen, mutta sitten edellisen tekstini kommenteissa tuli loistavan vakiokommenttaattorini Lihapuheen kanssa keskusteltua ruotsalaisesta hevibändistä Sabatonista, ja tarkemmin asiaa tutkiessani huomasin, että heiltä on ilmestynyt uusi levy, ja oikein hyvä sellainen. Koska en tiedä, kirjoittaisinko suomiräpistä vai sabatonista, kirjoitetaan sitten molemmista. Kai ne ovat sen verran toisiaan lähellä, että mahtuvat samaan tekstiin.

Sabatonin laulujen aiheet ovat melko sotaisia, eikä niissä ole samanlaista itseironista lähstymistapaa kuten esim. Teräsbetonilla. Lihapuhe mainitsi Sabatonin musiikin menevän välillä 'sotapornoksi', ja suurelta osin se pitääkin paikkansa, mutta heillä on paljon myös suorastaan pasifistisia lauluja, eikä sanoituksissa kannateta mitään valtiota tai ideologiaa, vaan ainoastaan kunnioitetaan urheita taistelijoita.

Pistän tähän uudelta levyltä muutaman lempparini. Heiltä on jo aiemmin ilmestyneet kappaleet Simo Häyhästä ja Talvisodasta, mutta nyt saatiin vielä Lauri Törnistäkin:

No niin. Mitäs minä suomiräpistä sanoisin? Paskaahan se useimmiten on. Paskassa on kuitenkin nyanssieroja, eikä paskuus välttämättä tarkoita huonoutta. Kappale voi esimerkiksi olla niin paska, että se onkin oikeastaan oikein hyvä. Voi myös olla, ettei sitä ollakaan tehty vakavin mielin, jolloin sitä ei voi arvostella kurttuotsa-asteikolla. Tai sitten esityksessä on kaikesta huolimatta niin hyvää yritystä ja asennetta, ettei sitä olisi reilua arvostella ankarasti.

Lukija päättäköön itse, mihin kategoriaan nämä listaamani kappaleet menevät, vai ovatko oikeasti hyviä. Ensinnäkin tällainen, jonka esittäjistä en olekaan ennen kuullut:

Takaisin Sabatoniin. Heidän musiikkinsa ei (yleensä) ole lainkaan sellaista örinää ja rytinää, jollaiseksi hevi usein leimataan, vaan hyvinkin melodista. Uuden levyn nimi on Heroes, ja siitä voikin päätellä, että laulut kertovat sankarillisten sotilaiden tai yksiköiden tosielämän teoista, kuten tämä:

Tästä en ole nyt ihan varma, pitäisikö se luokitella räpiksi vai eurodanceksi. Viimeisen kymmenen vuoden aikana raja on pahasti hämärtynyt, ja räppipätkiä on ilmestynyt hyvinkin monen genren kappaleisiin. Siitä valittelinkin jo edelliskesänä. Ei se mitään, energinen se on silti:

Seuraavan päähenkilö on Audie Murphy, yksi USA:n armeijan historian palkituimmista sotilaista:

Skandaalin nimi on tuttu, mutta en ole varma, olenko koskaan ennen kuullut hänen tuotantoaan. Tässä kappaleessa ainakin on sanoitukset, joille voin antaa arvoa. Ja jos musiikki ei jostain syystä kuulijaan iske, voi laittaa äänet pois ja katsoa vain videota:

Sabatonilta vielä yksi tapauksesta, jossa saksalainen hävittäjälentäjä saatteli amerikkalaisen hajalle ammutun pommikoneen turvaan pois taistelualueelta, koska ei kehdannut ampua puolustuskyvyttömiä:

Eipä tässä muuta. Tällaista minä olen kuluneen viikon verran kuunnellut. Laitetaanpas loppuun vielä jotain asiaan täysin liittymätöntä:

Feminismiä ja roolimalleja

Feministeillä on muutamia ikuisia valituksenaiheita, jotka pulpahtavat mediaan tasaisin väliajoin. Esimerkkeinä vaikkapa se, että naiset kuulemma tienaavat vähemmän kuin miehet, tai se, että pitäisi voida käyttää paljastavaa kaula-aukkoa ilman, että miehet vilkuilisivat sen suuntaan. Eniten tunteita kuitenkin kuumentaa naisten ulkonäkö ja se, mitä mieltä siitä saisi olla.

Barbie-nuket ovat olleet tähtäimessä kautta aikain. Oikean naisen on käytännössä mahdotonta saavuttaa Barbien vartalon mittasuhteita, ja sen on väitetty aiheuttavan pikkutytöille kohtuuttomia ulkonäkö- ja suorituspaineita. Koska kukaan ei kuitenkaan ikuisesti jaksa samaa tutkainta vastaan potkia, tällä kertaa aktiivinen lukiotyttö Amerikasta on kohdistanut huomionsa Disneyn piirrettyjen naissankareihin ja todennut heidän olevan liian hoikkia.

Mooren toiveena on, että tulevaisuudessa Disney tekisi elokuvan, jossa seikkailisi pluskokoinen prinsessa.

Jätetään nyt mainitsematta, mitä ajattelen tuollaisista kiertoilmauksista kuin "pluskokoinen".

Moore kirjoittaa vetoomukseensa Disneyn vaikuttavan niin monen nuoren tytön naiskuvaan, että elokuvajätin tulisi muuttaa prinsessojensa vartalotyyppejä.

- Olen itse pluskokoinen nuori nainen, ja tiedän monia pluskokoisia tyttöjä ja naisia, jotka kamppailevat itsevarmuutensa kanssa. He kaipaavat positiivisia roolimalleja mediasta, Moore kirjoittaa.

Iltalehti havainnollistaa ongelmaa seuraavalla kuvalla:

Kuvatekstin mukaan "Disneyn prinsessojen vyötärö on kaukana todellisuudesta."

Tähän voisi tietysti huomauttaa, että eipä tuo jätkäkään miltään George Costanzalta näytä. Lisäksi voisi pohtia, että disneyn maailmassa nainen voi olla mitä tahansa prinsessasta vessanpesijään, mutta hänen puolisokseen päätyvä mies on lähes poikkeuksetta ylhäistä syntyperää ja siten rikas, kuuluisa ja kaikkien muidenkin naisten himoama. Kumpi loppujen lopuksi on pahempi asia: se, että pikkutyttöjen annetaan ymmärtää kunnon naisten olevan vartaloltaan timmejä, vai se, että heidän annetaan ymmärtää ainoastaan täydellisten prinssien olevan kunnon miehiä?

Tähän tietysti feministit toteavat, että määritelmänmukaisesti heitä kiinnostavat vain naisiin kohdistuvat epäkohdat, ja jos miehet haluavat parantaa maailmaa omalta osaltaan, he voivat perustaa omia sovinistisia puuhakerhojaan. Tuo on tietysti ihan totta, enkä siis puhukaan yllämainitusta asiasta tämän enempää. Sen sijaan haluan vähän vilkaista pienille pojille tarjottuja roolimalleja.

Ensimmäinen piirrossarja, jota muistan innokkaasti seuranneeni alle kouluikäisenä, oli Masters of the Universe, eli tuttavallisemmin He-man. Nimikkohenkilö kuvassa keskellä:

Huomatkaa myös naishahmojen feministis-tiedostava pukeutuminen.

Kyseinen sankari ei ole ainoastaan maailman, vaan koko maailmankaikkeuden vahvin mies, ja jo hänen nimestään voi päätellä, että nyt ollaan maskuliinisuuden syvimmillä alkulähteillä. Hänen päävihollisensa Skeletor on tiettävästi universumin ainoa luuranko, joka saa Arnold Schwarzeneggerin näyttämään Gwyneth Paltrow'lta.

He-man on myös pääasiallinen syy, miksi lähes kaikki ikäluokkani pojat osasivat lukea sujuvasti jo aloittaessaan koulunkäynnin. Niihin aikoihin kun jopa lastenohjelmat tekstitettiin, eikä niitä raiskattu nenä-äänisten teatterikoulupudokkaiden dubbauksilla. Jos siis ihmetyttää, minkä takia nuorison lukutaito on viimeisten 10-20 vuoden aikana romahtanut, syytä ei tarvitse etsiä tuon kauempaa.

Sitten tulivat Ghostbustersit. Nimenomaan sarja nimeltä The Real Ghostbusters; alkuperäisistä elokuvista on vuosien mittaan tehty useita piirrossarjaversioita, mutta Realiin verrattuna ne kaikki näyttävät enemmän tai vähemmän karvalakkimalleilta.

Joku ystävällinen internettiläinen oli näköjään tehnyt fanitaidetta bustersien sihteeristä, sarjan ainoasta huomionarvoisesta naishahmosta.

Suuria lihaksia päähenkilöiden haalareiden alta ei erottanut, mutta oli heillä niin valtavat sädepyssyt, että niitä piti kanniskella repussa.

Sitten tietysti kaikkein suurin ja kaunein ilmiö, eli Turtlesit. Ensimmäisenä pitää kysyä, että mitä kamaa täytyy vetää, että tulee edes mieleen tehdä sarja teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista. Sitten kiinnostaa tietää, että mistä sitä saa, paljonko se maksaa ja voiko sen yliannostukseen kuolla. Taiteilijoiden näkemykset asiasta kuitenkin vaihtelevat tällaisesta...

Kukahan värisokea tämänkin kuvan on värittänyt?

...tällaiseen:

Molempien kuvien otukset näyttävät silti käyneen yhtä ahkerasti salilla.

Myöhemmin, kun aloin jo pikkuhiljaa kasvaa ulos piirrettyjen kohderyhmästä, pääsivät vuoroon Prätkähiiret Marsista.

Huom. korvakorut vain vasemmassa korvassa; oikeassa ne olisivat homon merkki.
(Henk. koht. en toki kannata korviksia miehille lainkaan.)

Heillä ei ole pelkästään massiiviset lihakset, vaan myös miehekkäitä sotavammoja, ja heidän jälkeensä kysymys "oletko mies vai hiiri?" on melko epäolennainen.

Että tällaista minun nuoruudessani. Nykyään käsittääkseni ainakin He-manista ja Turtleseista pyörii uudisversioita, enkä tiedä, että hauikset olisivat yhtään pienentyneet. Muilta osin en sitten tiedä, mitä nykyipanat katsovat. Oli miten oli, jos pienet tytöt menevät rikki siitä, että heidän vyötärönsä on piirroshahmoja suurempi, miten steroidiriippuvaiset piirrossankarit vaikuttavat poikien minäkuvaan? Feministejä tietysti huolettavat ainoastaan poikien mahdollisesti saamat maskuliiniset käyttäytymismallit.

Haluanko sitten satakiloisten prinsessojen rinnalle seikkailemaan kulottuneen heinän fysiikalla siunattuja sankareita? No en. Kannatan edelleen solakoita nais- ja lihaksikkaita mieshahmoja lapsille, koska väitän, että vaikka täydellisyyttä ei saavuttaisikaan, itsensä kehittämiseen pyrkiminen on sekä fyysisesti että psyykkisesti terveellisempää kuin "itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on", vaikka siitä tulisikin suorituspaineita ja se inhottava tunne, että on velvollisuuksia. Ainakin jos "itsensä hyväksymisellä" tarkoitetaan sitä - kuten nykyään usein tarkoitetaan - että lakataan huolehtimasta itsestä ja vaaditaan hyväksyntää muilta.

Loppuhuomautus: en myönnä, että oma ahkera punttitreenaamiseni johtuisi joistain lapsuuden traumoista. Syytän siitä kaveriporukoita, joihin nuorena ajauduin. Väitänkin, että jos lapsella tai nuorella on minäkuvaongelmia, ne johtuvat hyvin vähäisessä määrin piirretyistä ja paljon enemmän arkielämässä kohdatuista ihmisistä.

Sata lasissa

Tämä on blogissani sadas julkaistu kirjoitus. Ihan aluksi sen kunniaksi musiikkia:

Aikaa on kulunut reilut 5 kuukautta. Käyntien kokonaismääräni tällä hetkellä on 12 729, jos jotakuta kiinnostaa, ja uusia tulee keskimäärin 150 päivässä. Tuosta ei kuitenkaan voi päätellä, montako lukijaa minulla on, ja siksi lisäsin tuonne vasempaan reunaan pienen kyselyn, jolla pyrin ihan vain uteliaisuudesta kartoittamaan asiaa.

Markkinointipäällikköni Candice kävi huomauttamassa, etten ole koko lokakuun aikana julkaissut kuvia vähäpukeisista naisista.

Tulikin tuosta edellisestä biisistä mieleen pari muutakin:

80-luvun elokuvien soundtrack-musiikissa on kyllä sitä jotakin. Pitää tässä jossain vaiheessa polttaa CD täyteen sitä ja soittaa sitä aina punttitreeneissä. Vaikutus tulee olemaan sama kuin jos annostelisi hevosen kasvuhormonia suoraan aorttaan.

En nyt pistä Eye of the tigeria, koska senhän kaikki osaavat muutenkin ulkoa. Tämäkin toki kuuluu yleissivistykseen:

Kuulemma uudessa Karate kidissä lauloi Justin Bieber. En ole katsonut, enkä aiokaan. Niin se länsimaisen sivistyksen rappio etenee, mikään ei ole pyhää.

No niin, yksi vielä.

Miesten ja naisten eroista: treeni

Joskus alkuvuodesta kopioin emännälle pari jumppavideota. Hiljaa siellä takarivissä, nykyään niitä on sellaisiakin, joilla mies voi treenata menettämättä katu-uskottavuuttaan.

Emäntä sitten kokeili, kun olin aikani suositellut, mutta ei ollut vaikuttunut. Hän teki molemmat putkeen, ja valitteli, että ne olivat liian kevyitä. Ihmettelin suuresti, koska minut ne vetävät yksinäänkin piippuun, ja selitys, että hänellä olisi parempi kunto kuin minulla, on melko epätodennäköinen.

Mysteeri ratkesi, kun pääsin katsomaan vierestä hänen treeniään. En selitä sen tarkemmin, mutta sanottakoon, että se toi kirkkaasti mieleen tämän videon:

(Tänään voi kirjoittaa tällaisia blogauksia, koska flunssaisena joudun muutenkin nukkumaan sohvalla. Pakurikääpää en ole saanut vielä hankituksi, vaikka sellaista joku suositteli kommenteissa edellisen sairastumiseni yhteydessä, koska en ole ehtinyt käydä Pohjanmaalla.)

Asennemuutos painonhallintaan

Suomessa ihmisten lihavuus on kausiluonteista. Elämä kulkee sykleissä, jolloin välillä treenataan, stressataan ja paastotaan, ja välillä syödään kaikki, mikä ei pakoon ehdi.

Tammikuussa murehditaan joulukiloja. Kun niistä on (ainakin teoriassa) päästy, tulee pääsiäinen, jolloin suklaata ja muita herkkuja ei ole tapana vältellä. Sitten pitää kovalla kiireellä treenata itsensä "rantakuntoon". Kesälomilla kumminkin ihmiset tuppaavat lihomaan, kun mökillä eletään kaljalla ja grillimakkaralla, eikä mitään tarvitse tehdä, joten loppukesästä, juuri näihin aikoihin, pitää karistaa kesäkilot pois. Syksyllä kukaan ei viitsi kiinnittää huomiota kroppaansa, koska kaikki muukin on rumaa, eikä sadetakin alta mitään muotoja kumminkaan erotu. Jos alkutalvesta vähän tuleekin sitten lasketeltua ja hiihdeltyä, kohta on taas joulu, jolloin lihominen on jokaisen tavallisen ihmisen perusvelvollisuus.

Itse en ole ikinä ymmärtänyt, miksi ei saisi pyrkiä ylläpitämään sitä rantakuntoa ympäri vuoden. Kun asenne on se, että timmiä kroppaa tavoitellaan vain kuukauden parin pätkissä, ja niiden välissä kaikki saavutetut tulokset mitätöidään, ei ole mikään ihme, ettei laihdutuksesta tahdo tulla mitään. Haluaisinpa nähdä sen ihmisen, joka ei normaalisti urheile eikä kiinnitä huomiota syömiseensä, mutta pystyy silti kuukaudessa treenaamaan itsensä sellaiseen kuntoon, että näyttää hyvältä uimapuvussa.

Tähän ei pelkkä mehukuuri riitä.

Oli miten oli, nyt on jälleen se aika vuodesta, jolloin mediassa jaellaan neuvoja kesäkilojen karistamiseksi. Ihan hyviä vinkkejä tuolla kai on, ei siinä mitään:

Jutta Gustafsberg lupaa, että laihtuu tehokkaasti, kun muistaa pitää kiinni terveellisestä, proteiinipitoisesta ruokavaliosta ja säännöllisistä ruoka-ajoista.

Ruokavalio kannattaa Gustafsbergin mukaan rakentaa proteiinipitoisten ruokien ympärille. Hän muistuttaa, että vaikka kaikki lähtee ruokavaliosta, tehokas aerobinen liikunta tehostaa ruokavalion vaikutusta.

Iltapäivälehtien niksiartikkeleista poimitut itsestäänselvyydet kuitenkin yleensä jaksavat motivoida lukijoita juuri sen kuukauden tai pari, eivätkä ne riitä pysyvien tulosten saamiseen. Tarvitaan muutos asenteisiin. Siksi listaan nyt asioita, joiden pitäisi olla yhtä lailla itsestäänselvyyksiä kuin sen, että urheilemalla ja vähemmän syömällä laihtuu, mutta joita ihmiset tulevat ajatelleeksi harvemmin. En aio tässä kertoa ruokaohjeita tai treenikalentereita; niitä kyllä löydätte lehdistäkin.

Tämä postaus on tarkoitettu ensisijaisesti niille, jotka yrittävät laihtua, mutta eivät onnistu. Valmiiksi hoikille tässä ei pitäisi olla mitään uutta, ja jos joku ei haluakaan läskeistään eroon, ei asia minulle kuulu. Mutta mistäs keksinkään kirjoittaa tämän tekstin, tuon kesäkiloartikkelin lisäksi? Aikaisemmin käsittelin naisten epätervettä suhtautumista läskiin ja mainitsin kolumnistin, joka oli omissa läskipohdinnoissaan päätynyt jonkinlaisiin lopputuloksiin. Pientä muutosta parempaan on hänellä tapahtunut, mutta silti hän on ymmärtänyt pahasti väärin monta asiaa, ja ajattelin, että asia täytyy käsitellä syvällisemmin. Hän sanoo esimerkiksi:

Ruoka on aina ollut palkinto, siitä kieltäytyminen itsekurin mitta. Mitä enemmän olen yrittänyt laihtua, sitä varmemmin olen lihonut. Oma keho on ollut vihollinen, kelvoton ja kömpelö.

1. Kuten jo viimeksi mainitsin, oma keho ei ole vihollinen. Se on suorituskyvyltään rajallinen, mutta silti pelkkää tahdotonta lihaa. Aivot ovat vihollinen, koska siellä piilee laiskuus ja tekosyyt, joilla perustellaan, miksi juuri nyt ei pysty laihduttamaan. Keho kyllä tottelee, kunhan aivot antavat käskyn.

2. Ruoka ei saa olla palkinto. Jos tekee kovan treenin ja palkitsee itseään herkuilla, tuloksena on nollasummapeli, jossa paino ei laske. Se voi kyllä nousta, kun läski ei lähde, mutta lihakset kasvavat. Usein ihmiset yliarvioivat liikunnan polttaman kalorimäärän. Kilo läskiä sisältää 7 716 kilokaloria, ja kevyellä hölkkäämisellä tuon määrän polttamiseen menee reilusti yli 10 tuntia. Ahkerallakin laihduttajalla menee siis ainakin viikon verran yhden läskikilon kuluttamiseen pelkällä urheilulla.

3. Liikunnasta ei tule mitään, jos veren maku suussa kierretään rinkiä sillä asenteella, että on kaloreita poltettavana. Ei sellaista kukaan jaksa kovin kauaa. Pitää pyrkiä löytämään liikuntamuoto, josta oikeasti pitää, ja jota jaksaa harrastaa muutenkin kuin laihdutukseen liittyvänä pakkopullana. Jos ei kerta kaikkiaan tykkää liikunnasta, voi kokeilla hankkia kuntopyörän, jota voi veivata TV:n ääressä ihan huomaamattaan.

4. Yksi suurimmista virheistä, minkä laihduttajat tekevät, on jahdata tiettyä tavoitepainoa ja sen saavutettuaan todeta, että homma tuli valmiiksi, ja palata takaisin vanhaan rutiiniin. Samaan sarjaan kuuluvat puheet joulukiloista ja rantakunnosta. Sen seurauksena yleensä kilot tulevat takaisin korkojen kera ja homma pitää aloittaa alusta. Läskiäkin täytyy ylläpitää, eli jos juhannuksena on ylipainoa, se ei johdu siitä, että tuli jouluna mässäiltyä, vaan elintavoissa on jotain kroonisesti vialla. Pitää keskittyä korjaamaan elintavat puntarin lukeman tuijottamisen sijasta, niin laihtuminen seuraa perässä.

5. Kolumnistimme jatkaa:

Olen koko aikuisikäni suhtautunut ruokaan sairaalla tavalla. En minä oikeasti ole jaksanut laskea vaikka, syönkö tarpeeksi ja monipuolisesti kasviksia. Sitä kyllä tarkasti, saanko tänään syödä suklaalevyn vai en.

Tarkistin jääkaapissani olevasta Maraboun minttukrokanttisuklaalevystä. Levy sisältää 1080 kcal, yksi pala 38,6 kcal. Laihduttaja saa siis levyllä melkein koko päivän energia-annoksen, mutta yhdestä palasta ei ole niin väliä. Syökää siis suklaata jos välttämättä haluatte, mutta laskekaa sen kulutus paloissa eikä levyissä. Jos pelkäätte, ettei itsehillintä riitä, sitten se on pakko jättää kauppaan tai ostaa vaikka niitä viiden palan Fazer-patukoita. Kiusauksiin ei voi sortua, jos kiusauksen aiheuttajaa ei ole saatavilla. Eikä niitä kasviksiakaan tarvitse niin tarkasti laskea, koska laihduttamisen kannalta tärkeämpää on syötyjen kalorien yhteismäärä, ei niinkään se, mistä ne kalorit saadaan.

205 kcal. Tummassa suklaassa on suklaanhimoa tyydyttävän kaakaon lisäksi paljon antioksidantteja, joista on kaikenlaista terveydellistä hyötyä.

6. Usein ajatellaan, että kyllä keho tietää, paljonko ruokaa se tarvitsee. Jos syö kun on nälkä, silloin ollaan luontaisessa balanssissa. Ei se niin mene. Keho tottuu saamansa ruoan määrään, ja jos vuosikaudet syö liikaa, keho alkaa pitää sitä normaalitilana, ja sopivampaan ruokamäärään siirtyminen aiheuttaa aluksi vajeentunnetta. Jos siis oikeasti haluaa laihtua, on oltava valmis tuntemaan nälkää. On myös muistettava, että iän kertyessä keho tarvitsee vähemmän energiaa kuin ennen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos keski-ikäisenä syö saman verran kuin nuorena, lihoo. Kääntäen, jos haluaa säilyttää nuoruuden solakkuutensa, ruokamääriä täytyy pikkuhiljaa pienentää.

7. Kaikkein tärkein asia: koska universumi ei ole kiva eikä reilu, laihtua ei voi toteamalla, että kyllä minä muuten treenaisin, mutta pesu- ja tiskikone pitää täyttää ja Salkkaritkin alkaa tunnin päästä, ja söisin vähemmän, mutta kun Ritva toi kahvihuoneeseen viinereitä ja kaikki muutkin ottivat. Universumi ei kuuntele tekosyitä, se kunnioittaa vain suoraa toimintaa. Jos aikaa treenaamiselle ei ole, omia rutiineja pitää uudelleenjärjestää, kunnes sitä löytyy.


Jos nuo pitää mielessä, on mahdollisuus, että terveysinnostus kestää nekin välipäivät, jolloin lehdessä ei ole ketään fitness-misua listaamassa vuodenajan käänteentekevimpiä karppireseptejä. Tosin myönnän, etten itsekään ymmärrä ihan kaikkea, sillä kolumnistimme kertoo tietävänsä jo nuo asiat, ja toteaa seuraavaa:

Ja aina joku muistuttaa, että laihtuminen on ihan helppoa. Syö vain vähemmän kuin kuluttaa.

Tämäkin on täysin totta, mutta hyvin monella vääristynyt suhde ruokaan lähtee vääristyneestä suhteesta omaan kehoon eikä mistään itsekurin puutteesta. Epävarmaa ihmistä on helpointa hämätä yltäkylläisyyden keskellä. 

Siksi läskitalkoot pitäisi aloittaa sen häpeän poistamisesta. Siksi tarvitsemme realistisia kuvia kiiltokuvien rinnalle.

Eli siis ajatus menee jotenkin niin, että "en pidä itseäni viehättävänä, koska olen liian lihava. Syönpä siis vähän lisää." Ja se, että mediassa näytettäisiin enemmän lihavaa porukkaa ja julistettaisiin virallisena totuutena lihavien olevan yhtä viehättäviä kuin laihatkin, jotenkin motivoisi porukkaa laihduttamaan? Tämä on varmaan jotain naisten logiikkaa. Tuosta tulikin mieleeni...

8. Ei pidä paikkaansa, että me tavalliset ihmiset synnyimme lihaviksi ja rumiksi, ja nuo mallikaunottaret upeiksi ja laihoiksi. Yhtä lailla hekin joutuvat näkemään vaivaa ulkonäkönsä eteen, ja varmasti joutuvat panostamaan omaan kunto-ohjelmaansa enemmän, kuin normaali perheenäiti siedettävän perustason saavuttamiseen.

Jos nainen ohjeistani huolimatta hairahtuu edellämainittuun ajatteluun, voi aina pyytää jotain miespuolista kaveria personal traineriksi. Koska naisten atleettisuus on hyvin usein miehen sydäntä lähellä, joku varmasti suostuu. Suostuvathan naisetkin miehille makutuomareiksi vaatekauppoihin.

Before-kuvia näkee peilistäkin. Ei motivaatioon niitä tarvita, vaan after-kuvia.

Miesten ja naisten eroista: läski

Edellisen tekstini johdannossa puhuin ihmisten epäterveestä suhtautumisesta syömiseen. Näköjään asia on ollut tapetilla viime päivinä suositummissakin medioissa, joten kirjoitetaanpa asiasta vähän lisää.


Jos mies on mielestään liian lihava, hän menee salille ja treenaa itsensä kuntoon.

Jos nainen on mielestään liian lihava, hän masentuu ja syö suruunsa suklaata ja jäätelöä.

Jos mies on mielestään lihava, mutta ei niin lihava, että asialle tarvitsisi tehdä jotain, hän toteaa, että EVVK.

Jos nainen on mielestään lihava, mutta ei niin lihava, että asialle tarvitsisi tehdä jotain, hän aloittaa julkisen kampanjan, jossa syyllistetään miehiä epärealistisista kauneusihanteista ja komennetaan tykkäämään enemmän normaaleista naisista, normaalin ollessa synonyymi itsestään huolehtimattomalle. Sitten asiasta kertovan uutisen kommenteissa miehet ja naiset pääsevät taas haukkumaan toisiaan rumiksi ja läskeiksi.

(Tuo ei varmaankaan ollut tämänkertaisen alkuperäisen bloggaajan tavoite, mutta sellaiseen muotoon Iltasanomat sen oli vääntänyt, ja sellaiseen törmää netissä jatkuvasti.)

Ihan ensiksi perusasiat haltuun. Normaali vartalo ei ole määritelmänmukaisesti hoikka, lihava tai mitään siltä väliltä. Normaali vartalo on sellainen, että se lihoo jos syö liikaa, ja kiinteytyy, jos harrastaa tarpeeksi liikuntaa. Harvinaisempia poikkeuksia ovat sitten ne, jotka pysyvät laihoina tai lihavina riippumatta omista valinnoistaan.

Normaali naisvartalo tämäkin. Se on vain itsestä kiinni.

Ongelma edellämainituille naisille on se, että mediassa esitetään hoikkia, jopa Photoshopilla laihdutettuja mallityttöjä ja muita bulimikkoja. He itse eivät osaa/ehdi/jaksa/viitsi pitää itseään kuosissa, joten heidän mielestään on helpompaa vain muuttaa kauneusihannetta, koska heidän uskomuksensa mukaan miehet tykkäävät sellaisista naisista, joita media heille kulloinkin näyttää. Eihän se oikeasti niin mene, vaan päinvastoin media näyttää sellaisia naisia, joita miehet haluavat nähdä. Näiden naisten asenne muistuttaa kommunismia: siinäkin nähtiin ongelmana se, että varallisuudeltaan 'normaaleja' ihmisiä oli paljon vähemmän kuin köyhiä, ja asetelma täytyi kääntää ympäri. Siinä onnistuttiinkin: köyhyydestä tuli normaalia.

Minua ihmetyttää tämä joidenkin pirttihirmujen taipumus pyrkiä kertomaan koko miessuvulle, millainen oikeasti on kaunis nainen, ja että miehet ovat pahoja ihmisiä, elleivät kiinnostu juuri ohjeidenmukaisista naisista. Valitettavasti kuitenkin on niin, että oikeus määritellä naiskauneus on yksinomaan miehillä (ja lesboilla). Vastaavasti minulla ei ole hajuakaan, miltä näyttää komea mies, vaan jätän sen pähkäilyn suosiolla naisille sen sijaan, että määrittelisin itse itseni komeaksi ja painostaisin naisia hyväksymään sen.

Viehättävä assistenttini Katarina tekee sivubisneksenään mallintöitä, ja on siis virallisen direktiivin mukaan ruma.

Hesarin kolumniosastolla oltiin otettu asiaan lisää kantaa. Entinen ylilihava toimittaja on oppinut lopettamaan stressauksen ja tyytymään itseensä, minkä seurauksena laihtuminenkin on helpottunut. Vaikka hänen asenteissaan onkin tapahtunut muutosta parempaan suuntaan, ihan kaikkea hänkään ei vielä ole ymmärtänyt:

Ruoka on aina ollut palkinto, siitä kieltäytyminen itsekurin mitta. Mitä enemmän olen yrittänyt laihtua, sitä varmemmin olen lihonut. Oma keho on ollut vihollinen, kelvoton ja kömpelö.

Keho ei ole vihollinen. Toki se on suorituskyvyltään rajallinen, mutta se on silti pelkkää tahdotonta lihaa. Aivot ovat vihollinen, koska siellä piilee laiskuus ja tekosyyt, joilla perustellaan, miksi juuri nyt ei pysty. Keho tulee kyllä perässä, kunhan aivot antavat käskyn.

Jos olette tyytyväisiä vartaloonne, hieno juttu. Kunhan vain muistatte, että vaikka teillä on oikeus olla juuri sellaisia kuin olette, kellään ei ole velvollisuutta tykätä teistä sellaisina, eikä siinä vaatiminen auta. Jokaisella on omat mieltymyksensä ja harva nainen jää kokonaan ilman (vaikka laadusta voikin joutua tinkimään), mutta kylmä totuus on, että ylipainoisia naisia on monin verroin enemmän kuin sellaisista pitäviä miehiä.

Jos taas ette ole vartaloonne tyytyväisiä, tehkää asialle jotain, älkääkä vain valittako. Älkääkä varsinkaan syyttäkö tilanteestanne muita, kuten miehiä tai mediaa. Miehet pitävät mistä pitävät, eivätkä voi itse asiaan vaikuttaa vaikka haluaisivatkin.

Hauskoja kissavideoita

Flunssa iski. Ei olisi pitänyt tehdä punttitreenejä peräkkäisinä päivinä heti pitkän tauon jälkeen. Minulla on sellainen omituinen syndrooma, että jos kuntoilen liian rankasti muutaman päivän ajan, heti tulee räkätauti, joka pakottaa pitämään viikon tauon. En tiedä, löytyisikö tuohon jokin luontaistuote avuksi.

No ei tämä nyt kovin pahalta vaikuta. Helpottaa varmasti viimeistään siihen mennessä, kun pitää töihin palata. Valitettavasti. Oli miten oli, itse itseäni piristäen, tämänkertaiseen päiväkäskyyn sisältyy söpöjä eläimiä. Eikös sekin kuulu jokaisen blogistin perusvelvollisuuksiin? Tästä lähtee:

Lopuksi vielä kaikkien varmasti tuntema klassikko:

Rahaa, rautaa ja roteiinia

Tuli taas asioitua kaupungilla. Ensin piti käydä pankissa hakemassa lomareissua varten vähän rahaa; Kyllä Kroatiassa varmaan eurotkin hyväksytään, mutta vaihtokurssi voi olla vähän mitä sattuu. Nyt on sitten varmuuden vuoksi vähän kunia, paikallista valuuttaa.

Truu känstä

Oli harvinaisen tylsä pankkireissu. Yleensähän kun istuu penkille odottamaan vuoroaan ja räpläämään jonotusnumerolappua muodottomaksi, viereen ilmestyy eläkeläinen, joka alkaa höpisemään dinosauruksista tai mannerlaatoista tai jostain muusta jännästä. (Tuo on muuten vakioilmiö. Keskustelkaa pankissa eläkeläisen kanssa, niin keskustelu kääntyy väistämättä jossain vaiheessa dinosauruksiin.) Tällä kertaa ei juttua kuitenkaan syntynyt. Valitsin varmaan vierustoverini väärin, kun ei se ollut kuuttakymmentäkään. Parempi onni ensi kerralla.

Pienimmät saamani, kymmenen kunan setelit, ovat arvoltaan 1,34 euroa. Vitosiakin niillä olisi. Toisaalta eipä tuo ole vielä mitään verrattuna serbeihin, joiden pienimmät setelit ovat euroissa vajaat 9 senttiä.

Tuo kuva on suorastaan taiteellinen. Pitääkin ruveta ottamaan enemmän taidekuvia tätä blogia varten.

Pankin jälkeen kävin postissa katsomassa, jos Turkuun eksynyt Fitnesstukku-pakettini olisi jo löytänyt perille. Tilasin proteiinijauheita ja leuanvetotangon, jotka lähetettiin erillisissä paketeissa. Jauheet löysivät perille jo maanantaina, mutta tanko ei; siitä huolimatta posti pisti minulle saapumisilmoituksen molemmista erikseen yhtä aikaa.

Hyvää tuo sitruunajugurtin makuinen proteiini. Nyt on myös tanko perillä, ja sitä pääsee ruuvaamaan paikalleen, kunhan emäntä tulee töistä kotiin ja kertoo, mihin sen saa laittaa.

Postissakin on välillä mielenkiintoista, vaikka ei välttämättä pääsekään keskustelemaan paleontologiasta. Tiesittekö, että Algeriaan ei saa lähettää käytettyjä vaatteita eikä Islaminvastaista propagandaa? Nyt tiedän minäkin.

Lenkille olohuoneeseen

Tässä alkaa pikkuhiljaa tulla kuluneeksi vuosi siitä, kun viimeksi kävin hölkkälenkillä. Juoksin silloin Cooperin, ja sain tulokseksi 2370 m, kun tavoitteeni oli 2300 m. Ihan kohtuullisesti siis, vaikka ei voi väittää, ettei olisi parantamisen varaa. Sitä edellisestä lenkkeilykerrasta onkin sitten jo pari kolme vuotta.

Uuden kämpän lähellä olisi kyllä pururata. En yhtään tiedä minne se menee tai kuinka pitkä se on, mutta kai se pitäisi käydä testaamassa. Itsensä motivoiminen juoksemiseen vaan on kertaluokkaa hankalampaa kuin punttitreeneihin tai muuhun jumppaan.

Ai miksikö en pidä lenkkeilystä? Se on vaan niin tylsää. Saman liikeradan toistoa tasaisesti pitkän aikaa. Uudella reitillä näkee tietysti uusia kiinnostavia maisemia, mutta parin kierroksen jälkeen senkin viehätys katoaa. Musiikin kuuntelu auttaa jonkin verran, mutta ei se Eye of the Tiger kestä kuin sen 4 minuuttia ja 3 sekuntia.

Minä tarvitsen television. Ja koska en voi ottaa sitä mukaani lenkille, täytyy järjestää niin, että voin juosta TV:n ääressä kotona. Siinä aika ja hiki lentää kuin siivillä, kun pistää DVD:ltä Stallonea ruutuun ja lähtee ravaamaan, jumankauta. Eikä tarvitse vilkuilla kelloa tai mittailla kilometrejä, kun pysähtyä saa sitten, kun lopputekstit pärähtävät ruutuun.

Niinpä olen tässä katsellut juoksumattoja. Tässä kämpässä on sen verran iso ja pitkulainen olohuone, että sellainen vehje mahtuisi näppärästi sohvan taakse, sohvan ja ruokapöydän väliin. Mihinkään ammattilaisvehkeisiin ei tietenkään ole varaa, mutta ehkä tonnin verran voisi juuri ja juuri sijoittaa johonkin perusmalliin. Osto tapahtunee elokuussa, kun lomat on lomailtu, mutta suunnittelu kannattaa aloittaa hyvissä ajoin. Tällä hetkellä harkitsen kolmea vaihtoehtoa:

Atlas tr1, 399€

Kettler Pacer, 899€

Bremshey RN2, 849€

Pistäkää ihmeessä kommentteihin suosituksia, jos tiedätte näistä asioista.

Tätä on kuitenkin pakko kokeilla.

Rautakäsivarsi

Viikon kestänyt kurkkuräkätauti alkaa pikkuhiljaa hellittämään. Kurkun selkiämisessä on aina se huono puoli, että suihkulauleskeluissa joutuu siirtymään takaisin Johnny Cashin tuotannosta Antti Tuiskuun.

Mietin, uskaltaisiko jo kokeilla pientä punttien nostelua, ihan kevyesti vaan.

Olen aina ajatellut, että jostain pitäisi saada sellainen vehje, jolla voi treenata kyynärvarsia kiertoliikkeellä. Luulin, että on pakko keksiä ja patentoida sellainen itse, mutta sitten suureksi riemukseni sain selville, että sellaisia on sittenkin olemassa. Eikä maksanut kuin reilu pari kymppiä.

Iron Arms nimeltään, valmistaja Iron Gym. Noista punaisista kahvoista otetaan kiinni ja väännetään keskellepäin. Sitten vehje käännetään ympäri ja tehdään sama toiseen suuntaan.

Vaikuttaa lupaavalta. Huonona puolena sanottakoon, että se on suurelta osin muovista kasattu, ja muovi väsyy käytössä. Vaikka muovilaite aluksi vaikuttaisi kuinka jykevältä ja kestävältä tahansa, ei se kovin montaa vuotta kestä. Toisaalta, kuten sanottua, ei niitä hinnalla ole pilattu.

Lopuksi, Johnny Cash mainittu.

Antti Tuiskua en ala linkittämään. Hiljaa siellä.

Kuitua ja suklaata

Jumankauta. Blogi on ollut olemassa vasta tunnin verran, ja kävijöitä on jo 13. Aloitetaanpas sitten, ettei yleisöni tarvitse loputtomiin lueskella pelkkää tervetulotoivotusta.

Sopivasti sattui tulemaan evästäkin Fitnesstukusta. (Tarkoitukseni ei ole mainostaa, mutta ei kai ole mitään syytä jättää mainitsemattakaan.) Tulette huomaamaan, että vaikka aihepiiriltään blogini on virallisesti sekalainen, suuri osa kirjoituksistani tulee käsittelemään syötävää tai treenausta.

Fitness fiberiä tuli pari purkkia. Olen nyt käyttänyt sitä vuoden alusta, koska ei leipää jaksa jatkuvasti mussuttaa, ja muutenkin kuitua pitää syödä niin paljon, ettei lisäravinne ole pahitteeksi. Odottamattomana sivuvaikutuksena huomasin, että se sulattaa tehokkaasti pois sitä jenkkakahvaläskiä, josta on hankala päästä treenillä eroon. (Tosin en ole varma, johtuuko laihtumiseni kuidusta vai muista treeni- ja ruokavaliomuutoksista, mutta olen varma, että tämä mömmö on ainakin osasyyllinen.)

Piparinmakuisia (siis piparkakun, mitä te siellä oikein mietitte? Hävetkää vähän.) Goodlife-proteiinipatukoita laatikollinen. Pirun hyviä. Niitä tulee joskus vetäistyä aamupalaksi, jos on kiireinen päivä tiedossa.

Sitten vielä Fitness choco crispsejä, suklaalla kuorrutettuja tuollaisia soijasta tehtyjä... en nyt tiedä virallista teknistä termiä, mutta Rice Krispiesiä ne muistuttavat koostumukseltaan. Aluksi maku on aika pahvinen, mutta siihen tottuu äkkiä, ja näihin tulee huomaamatta himo.

Koska nautin (en voi sanoa kärsiväni) vakavasta suklaa-addiktiosta, välillä pitää hankkia varastoon tuollaisia terveellisempiä vaihtoehtoja. Näillä pärjää jonkin aikaa.