Porstuassa kylässä 2: Petroskoin Tiltu

Koska Porstuan edellinen vierashaastattelu osoittautui suosituksi, ajattelin kokeilla tätä blogistiikan oppi-isältäni Yrjöperskeleeltä plagioimaani tekstiformaattia toisenkin kerran. Koska edellinen vieras oli täysin fiktiivinen hahmo 1920-luvun kauhukirjallisuudesta, tuskin pahastutte siitäkään, että tämänkertainen vieras on todellinen henkilö, joka on käyty hakemassa haastateltavaksi aikakoneella menneestä ajasta ja paikasta.

Tarkemmin sanottuna Neuvostoliitosta joulukuulta 1939:

Toivottakaamme siis tervetulleeksi journalisti ja ihmisoikeusaktivisti Petroskoin Tiltu.

- Spasiiba, toveri.

Rouva Tiltu... tai siis, onko se etu- vai sukunimesi?

- Voit sanoa minua ihan vain Tiltuksi, mutta oikea nimenihän on Saimi Virtanen. Tiltu on pelkkä lempinimi, jonka te valkobandiitit olette antaneet jossain vanhassa laulussa esiintyneen huorahtavan naisen mukaan minulle ja kollegoilleni. Meitä Tiltujahan on muitakin, Leningradissa ja Moskovassa jne. Useimmat meistä ovat ihan suomalaisia, mutta Suomesta pois potkittuja kommunisteja.

Selvä. Kerrotko meille, mikä sitten on "Tiltu"? Mitä te teette?

- No nyt kun Suomen ja Neuvostoliiton välillä on tämä, eh... pienimuotoinen rajaselkkaus, me lähetämme signaalia suomalaisille sotilaille tarkoitettujen radiolähetysten taajuuksilla ja puhumme niiden päälle. Levitämme Neuvostoliiton propagandaa, misinformaatiota ja epätietoisuutta, ja olemme muutenkin niin rasittavia räähkiä, että jo pelkkä äänemme kuuleminen saa ihmiset tappelemaan keskenään ihan vain ärtymystä purkaakseen.

Pienimuotoinen rajaselkkaus? Tarkoitatko siis sitä, kun Neuvostoliiton Puna-armeija ylitti rajan 21 divisioonan voimin viikko sitten, on jo miehittänyt Suomussalmen ja useita muita rajapitäjiä koko rajan matkalta, ja etenee Karjalankannaksella kohti suomalaisten pääpuolustusasemia?

- Juuri sitä, ja se eteneekin aivan liian hitaasti teidän valkobandiittien oikeudettomien viivytystaistelujenne takia. Vaadinkin, että sellainen peli lopetetaan alkuunsa ja neuvostojoukoille taataan vapaa ja turvallinen pääsy Suomeen.

Eikös sodassa perinteisesti ole ollut niin, että suvereenilla valtiolla on oikeus torjua itseensä kohdistuvat hyökkäykset?

- Missä ihmeen sodassa? Mitkä hyökkäykset? Neuvostoliitto ei ole julistanut Suomelle sotaa, joten valtiomme eivät ole sodassa. Sen sijaan ehdoton puolueettomuuslinja, johon Suomi on sitoutunut, vaatii, ettei Suomi saa eikä voi osallistua sotatoimiin Neuvostoliittoa tai muutakaan suurvaltaa vastaan. Sen lisäksi kansainväliset sopimukset, kuten Suomen ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus, jo itsessään kieltävät Suomea eskaloimasta tätä rajaselkkausta sodaksi.

Neuvostoliittohan irtisanoi hyökkäämättömyyssopimuksen vastoin kaikkia omia kansainvälisiä sitoumuksiaan kaksi päivää Mainilan laukausten jälkeen, jotka se lavasti saadakseen perusteen hyökkäykselle, eli kaksi päivää ennen hyökkäyksen alkua.

- Vain omalta osaltaan. Suomi ei käsittääkseni ole siitä irtisanoutunut, eikä sopimustekstin mukaan voikaan ennen vuotta 1945. Ei vääryyttä voi oikaista toisella vääryydellä.

Mutta eikö tässä muuttuneessa tilanteessa voida katsoa, että nämä sopimukset eivät enää--

- Ei mitään muttia! Kansainväliset sopimukset ovat tältä osin ehdottoman yksiselitteisiä! Sitä paitsi jos te yritätte rajoittaa Puna-armeijan oikeutta liikkumiseen, te väistämättä asemoitte itsenne natsien puolelle. Täytyykö minun muistuttaa, että Natsi-Saksa vasta pari kuukautta sitten hyökkäsi oikeudettomasti Puolaan jokin kämäisesti lavastettu pommi-isku tekosyynään ja miehitti siitä ne osat, joita me emme ehtineet omalla humanitäärisellä operaatiollamme miehit-- siis suojella? Sen myötä panette itsenne alttiiksi myös Ison-Britannian ja Ranskan pakotteille.

Itse asiassa länsiliittoutuneet ovat alustavasti puhuneet, että ne auttaisivat Suomea lähettämällä aseita, tarvikkeita ja ehkä jopa joukkoja Suomen avuksi Puna-armeijaa vastaan.

- Etkö sinä tajua, että juuri sitä Stalin ja hänen kätyrinsä Otto Wille Kuusinen haluavat? Te pelaatte suoraan heidän pussiinsa!

Anteeksi kuinka?

- No siis kun, äh... Tehän - siis Suomi ja muut niin sanotut länsimaat - väitätte olevanne vapaita demokratioita, ettekö vain? Mikä se sellainen vapaa demokratia on, jossa suvaitaan vain tiettyihin ahtaisiin muotteihin pakotetut ajatukset ja ihmiset? Stalinistinen diktatuuri on hieno aate, melkein kuin pohjoismainen sosialidemokratia, eikä sitä ole mitään syytä pelätä. Jos te ette päästä Puna-armeijan hienoja ihmisiä maahanne, koko ideanne ja kaikki arvonne lakkaavat olemasta, ja niiden myötä myös valtionne ja kansanne olemassaolon oikeutus.

Tuo on aika erikoinen tulkinta ja siitä voidaan olla monta mieltä, mutta miten se liittyy Staliniin ja Kuusiseen?

- Sittenhän he voivat osoitella teitä sormella. Ja kertoa Neuvostoliiton urhoollisille ja korkeamoraalisille kansalaisille, millaisia heikkoja ja arkoja luusereita te olette. Ja muutenkin lällätellä. Tuollainen älytön militaristinen retoriikka vain aiheuttaa eripuraa ja hajaannusta sekä osoittaa heikkoutenne. Sen sijaan teidän pitäisi osoittaa vahvuutenne julistamalla yhtenä miehenä, että te ette pelkää haasteita eikä varsinkaan muutaman neuvostodivisioonan majoittaminen ole mitään, mistä ette pystyisi selviytymään.

Tähän siis pitäisi taipua siksi, että lällättelijät eivät pitäisi meitä raukkiksina ja lopettaisivat lällättelyn? Eikö jo päiväkodissa opetettu, ettei--

- Päiväkodissa puhuttiin vain kalliolta hyppimisestä ja sellaisesta, ei mistään tosielämän aikuisten haasteista. Siis ihan oikeasti nyt jumalauta. Kuinka nössöä porukkaa siellä Suomessa oikein on? Heti ollaan vetelät housuissa ulvomassa jostain "sodasta" ja "hyökkäyksestä" kun vähän rajalla piippalakkeja vilahtelee. Jos Puna-armeijan uljaat sankarit joskus oikeasti tulisivat Suomeen hyökkäystarkoituksessa, miten meinasitte tappaa heidät? Nauruun vai?

Ettekös te lällättele meille sisäpropagandassanne joka tapauksessa? Miksi tämän pitäisi aiheuttaa meillä yhtään sen enempää toimenpiteitä? 

- Niin no en minä tiedä, mutta mitä te oikein niin hysteerisinä pelkureina kammoksutte? Eihän sinne kovin paljoa ole tulossa. Vain 450 000 sotilasta. Suomessa on 3,8 miljoonaa asukasta. Ei tuollainen pikkumäärä näkyisi noin isossa maassa yhtään mitenkään. Lisäksi on muistettava, että he kaikki ovat terveitä nuoria miehiä, ja venäläiset ovat tunnetusti ahkeria työntekijöitä, joten mieti, kuinka huiman piristysruiskeen taloutenne heistä saisi! Tai no tottakai Puna-armeijassa on myös jonkin verran naisia ja lapsia, joten ette voi väittää, että he kaikki olisivat pelkkiä raavaita miehiä. Sitä paitsi jos tämä ei riitä, Stalin voi lähettää Suomeen sotilaita vaikka kymmeniä miljoonia. Meillä kyllä riittää väkeä, eikä heidän henkensä ole uljaalle johtajallemme minkään arvoinen.

Niin siis oliko sieltä nyt tulossa ne 450 000, vai kymmeniä miljoonia?

- Niin paljon kuin tarvitaan. Eiku... Lopullinen määrähän riippuu tietysti siitä, että... Tai siis... Äh. Minä olen pelkkä propagandisti, en ole oikea nainen vastaamaan tällaisiin. Sovitaanko, että suostutte vain päästämään neuvostojoukot maahanne, niin teille kyllä myöhemmin määritellään kohtuullinen ja oikeudenmukainen määrä isommissa pöydissä?

Olisiko suomalaisilla sananvaltaa niissä isommissa pöydissä?

- Ei tietenkään! Eihän siinä päätettäisi suomalaisten asioista, vaan vain Suomeen tulevien neuvostojoukkojen asioista.

Aha. Sitten se on varmaan juuri niin. Ehkä kuitenkin vielä käyn laittamassa ylipäällikölle viestin, että vastarintaa kannattaa jatkaa, samalla reissulla kun käyn kyyditsemässä sinut takaisin vuoteen 1939.

- Mutta ette te voi! Tuo on suorastaan kylmäävää! Eikö teitä fasisteja lainkaan kiinnosta ihmis--

No niin, aikamme alkaakin olla jo loppu. Kiitos käynnistä, Saimi Virtanen alias Petroskoin Tiltu. Mielestäni tämä oli ihan onnistunut ja avartava haastattelu, vaikka emme päässeetkään yhteis- tai muuhunkaan ymmärrykseen.

- Entäs se IPA-olut, joka minulle luvattiin palkkioksi haastattelusta?

Se järjestyy kyllä. Valitettavasti aikamatkustuksen lainalaisuudet eivät salli alkoholijuomien viemistä pois anniskeluajankohdasta, mutta tässä on sinulle drinkkilippu Kuusisen Klubille.

* * *

Inspiraatiosta haastattelun tekemiseen kiitän seuraavia sosiaalisessa mediassa vastaantulleita innokkaita isänmaanpuolustajia ja kymmeniä muita heidän kaltaisiaan. Klikkaa kuva isommaksi.

Jos olisin hyvä työssäni

Paikallisessa marketissa käydessäni pisti silmään mainoslappu, jolla viestitetään, että ostosten yhteydessä on mahdollista nostaa käteistä rahaa. Lapussa lukee, että "osta & nosta":

Onhan tuo mahdollisuus ollut olemassa jo jonkin aikaa, ja se taitaa olla jo aika laajalle levinnyt perusjuttu. Vasta nyt vain tuli mieleeni, että jos perustaisin asekaupan, sen tiskillä voisi sitten lukea, että "osta & kosta".


Hehheh. Hauska juttu. Asiaan. Aseista puheenollen, seikkailin taas Wikipediassa, ja vastaani tuli artikkeli Lahti-Saloranta M/26 -pikakivääristä. Asia ei olisi muuten maininnanarvoinen, mutta huomioni kiinnitti seuraava kappale:

Palvelus- ja varsinkin sotakäytössä M/26 sai epäluotettavan aseen maineen. Aimo Lahden mielestä pääsyynä toimintahäiriöihin oli, ettei aseen tukin sisässä olevaa rekyylijousta puhdistettu paksusta varastorasvasta. Tämän toimenpiteen vaatima aseen purkaminen oli tavallisilta sotilailta nimenomaan kielletty, ja se olisi pitänyt suorittaa asevarikoilla ennen aseitten käyttöön jakamista.

Kuinka monelle muulle on esim. työelämästä tuttu seuraavanlainen keskustelu?

1. Tässä on sinulle työtehtävä X. Sinun on pakko suoriutua siitä, tai ollaan kaikki kusessa.
2. Selvä. Tarvitsen työkalun Y.
1. Siinä, ole hyvä.
2. Tämä ei toimi.
1. Joo... varaston moka, niiden olisi pitänyt korjata.
2. Ei se mitään, voin minäkin--
1. Ehdottomasti ei! Se on varaston poikien ongelma.
2. Miten sitten ajattelit, että suoriudun tehtävästäni toimimattomalla työkalulla?
1. Se on sinun ongelmasi. Jos olisit hyvä työssäsi, keksisit kyllä keinon.

Toinen versio:

1. Tässä on sinulle työtehtävä X. Sinun on pakko suoriutua siitä, tai ollaan kaikki kusessa.
2. Selvä. Tarvitsen työkalun Y.
1. Siinä, ole hyvä.
2. Tämä ei toimi.
1. No tässä on toinen.
2. Tämäkään ei toimi.
1. Entäs tämä kolmas?
2. Sekään ei toimi, ja nyt täällä ei enää mahdu liikkumaan, kun kaikki paikat ovat täynnä romua.
1. Mitä ihmettä sinä vielä nillität? Sinulla on jo kolme kappaletta pyytämääsi työkalua. Kyllä niillä luulisi jo pärjäävän.

Lopuksi oma lempparini:

1. Tässä on sinulle työtehtävä X. Sinun on pakko suoriutua siitä, tai ollaan kaikki kusessa.
2. Selvä. Tarvitsen työkalun Y.
1. Et saa.
2. Miksi en? Ei se vaatisi edes mitään hankintoja tai investointeja, vaan niitä pitäisi kyllä olla varastolla käyttövalmiina.
1. Ei käy. Jos olisit hyvä työssäsi, keksisit keinon suoriutua tehtävästä ilmankin.

Oli ihan mukavaa lukea se Wikipedia-artikkeli. On hyvä tietää, että tällaiselle touhulle on sentään Suomessa jo pitkät perinteet.

"Laukaus! Laukaus! Herra vänrikki, tämä ei tunnu toimivan!"
"No huuda lujempaa!"

Kulttuurista, teknologiasta ja Japanista

Lapsi alkaa pikkuhiljaa olla siinä iässä, että sen kanssa uskaltaa lähteä kylille jo tunnin tai parinkin kestoisille reissuille ilman merkittävää pelkoa, että reissu pitää lopettaa kesken lohduttomien huutoprotestien takia.

Kävimme sitten taannoin pitkästä aikaa paikallisessa sushibuffetissa. Sushi on suurta herkkuani, mutta sitä ei suositella raskaana oleville tai imettäville, koska sen sisältämät myrkyt tappavat lapsen, äidin sekä esivanhemmat seitsemänteen polveen. Raskaana ollessaan pitää syödä paljon ja monipuolisesti, kunhan muistaa, että kaikki ruoka-aineet ovat kiellettyjä. Mutta joo, jos emäntä ei saa syödä sushia, en kuulemma saa minäkään, koska se on hänenkin suurta herkkuaan.

Tuli käynnistämme mieleen edellinen kerta, kun siellä kävimme joskus viime vuonna. Silloin opin tärkeän elämäntaidon, jonka saman tien jaoin kavereillekin. Kävi nimittäin ilmi, että jos syö 32 sushipalaa, ei kannata ottaa ruokajuomaksi kaliaa. Se turvottaa ikävästi ja aiheuttaa epämukavan olon. Lähetin heille samalla kuvan lautasestani, jolla lepäsi haarukka suuren sushikasan päällä.

Eräs kaveri huomasi kommentoida haarukkaa. Sellainenhan ei käy päinsä, vaan sushia kuuluu syödä puikoilla. Sushi ja puikot kuuluvat yhteen, koska ovat samaa kulttuuria.

Huoh. Ei. Sushi voidaan kyllä määritellä kulttuuri-ilmentymäksi, mutta syömäpuikot ovat vain primitiivistä ja vanhentunutta tekniikkaa.

Mitä järkeä on kuluttaa aikaa ja roiskia riisiä lattialle opetellessaan tasapainottamaan tikkuja sormiensa välissä ja puristamaan niitä juuri oikealla voimalla, että onnistuu ohjaamaan valmiiksi suupalaksi rakennetun (koska eihän puikoilla voi leikatakaan) rullan suuhunsa, kun olisi niin paljon tehokkaampaa vain tökätä metallipiikit rullasta läpi ja lapioida menemään?

Tuli tässä mieleen vertaus... Ai hitto, viimeksihän lupasin, ettei enää vähään aikaan sotajuttuja. No, kerta kiellon päälle. Pari tekstiä sitten listasin hyviä sotaelokuvia. Jäi silloin mainitsematta ainakin jossain määrin tositapahtumiin perustuva The Last Samurai, jota on laajalti haukuttu muun muassa siksi, koska se joidenkin mielestä antaa nimensä kautta ymmärtää, että Japanin viimeinen samurai olisi ollut Tom Cruisen esittämä valkonaamainen jenkki. On se minun mielestäni silti ihan katsomisen arvoinen elokuva.

Elokuva kertoo siitä, kun 1860-luvulla Japanin keisari totesi, että ikiaikainen feodaalijärjestelmä ja muu menneeseen käpertyminen on tuhon tie, ja rupesi modernisoimaan maataan kovalla kädellä. Vanha kastijärjestelmä sai mennä, ja tilalle tuli länsimainen koulutus, hallinto, pankkijärjestelmä jne. Rautatiet levisivät, ulkomaankauppa kukoisti, ja armeija vaihtoi katanat kivääreihin. Muutos pisti alulle Japanin nopean nousun takapajulasta merkittäväksi suurvallaksi.

Osa vanhoista feodaaliherroista liittyi keisarin puolelle huolimatta siitä, että he menettivät muutoksessa arvonsa ja valtansa, koska uskoivat muutoksen hyvyyteen ja tarpeellisuuteen. Osa taas oli vahvasti sitä mieltä, että mitään ulkomaista hapatusta ei tarvita pilaamaan vanhoja hyväksi havaittuja perinteitä. Seurasi sekava sisällissota, kun keisari joutui kiertelemään ympäri maata näyttämässä samuraille kantapään kautta, miten homma toimii.

Voinhan minäkin havainnollistaa asian teille. Total War: Shogun 2:n lisäosa Fall of the Samurai sijoittuu kyseiseen sotaan. Pistinpä huvikseni pystyyn taistelun, jossa keisarilliset kiväärimiehet puolustautuvat shogunaatin miekkamiehiä vastaan.

Alussa minulla on joukkoja 1698 miestä ja vihollisella 3495, eli vähän päälle tuplaten. Onneksi apuharvennus alkaa jo kaukaa tykistöllä.

Gatling-konekiväärit liittyvät kuoroon vihollisrivistön ollessa sopivasti muniaan myöten jäätymispisteisessä vedessä.

Kun miekkakomppania vihdoin pääsee kuiville, se on harventunut jo kolmasosaan kooltaan.

Muutama harva onnistuu pääsemään hengissä kiväärien kantomatkan päähän, jolloin kiväärimiesten yhteislaukaus tuhoaa komppanian rippeet ja säikyttää muutamat onnekkaat eloonjääneet pakoon.

Kun keskeltä ei päässyt läpi, vihollinen yrittää pihtiliikettä sivuilta.

Vihollisen kenraali yrittää henkivartio-osastonsa kanssa urheaa ratsuväkirynnäkköä...

...joka pysäytetäänkin muutamassa sekunnissa.

Vihollinen kokoaa voimansa vielä yhteen epätoivoiseen rynnäkköön joka suunnasta yhtaikaa.

Pakoon ei kannata juosta, siinä vain kuolee väsyneenä.

Kun savu on hälvennyt, päästään laskemaan ruumiita. Menetin yhteensä 36 miestä, joista vihollisen tappamina 7. Loput 29 kuolivat lähinnä siihen, että tohelot soltut ampuivat toisiaan selkään. Vihollinen menetti kaatuneina kaikkiaan 1952 miestä.

Tämä antanee hyvän käsityksen, mitä siitä seuraa, kun lähtee puukon kanssa pyssytappeluun. Tosielämässä asia ei ollut ehkä ihan noin yksinkertainen, mutta yksityiskohtiin puuttumatta lopputulos oli, että keisari murskasi vanhoillisen vastarinnan. Yksikään armeija nykyaikana ei sodi miekoilla ja keihäillä, vaikka sellainen kuinka kuuluisi kulttuuriperintöön, koska siinä vain tulee turpaan niin että tukka lähtee.

Jos tämä logiikka toimii miekkoihin ja kivääreihin, miksei se toimisi myös syömäpuikkoihin ja haarukoihin?

Mitä siis opimme? Vieraat kulttuurivaikutteet ovat ihan kiva juttu, mutta kyllä niitä saa valikoida järkeä käyttäen. Tuokaa tänne herkkujanne, mutta jättäkää kaikki älyttömyydet tulliin. Syömäpuikot ovat tässä asiassa harmittomimmasta päästä, mutta valistunut lukija varmasti keksii esimerkkejä vakavammistakin asioista, joita kopioidaan, suvaitaan ja perustellaan kulttuurisyillä.

Taantumusta, innovaatioiden torjuntaa ja muuta perse edellä puuhun kiipeämistä ei voi eikä saa perustella sillä, että niin on aina ennenkin tehty, eikä varsinkaan sillä, nuo toisetkin tekevät niin.

Huhhuh. Kaikesta minäkin ärsyynnyn. Laitetaan vielä loppuun vähän työväenmusiikkia sen kunniaksi, että oli vappu:

Edit: Mitähän ihmettä, Blogger oli itsekseen vaihtanut musiikkikappaleen. Korjattu.

Onks pakko jos ei haluu: Militära numret

Ruotsissa tehtiin vihdoinkin kauan odotettu terrori-isku. Hieno juttu.

Ai miten niin? No, en minä itse niinkään tiedä, mitä hienoa siinä on. Äkkiseltäni voisin kuvitella, että on ihan perseestä, että viattomia sivullisia scanioidaan ja henkiinjääneetkin joutuvat tästä lähtien säikkymään aina kun diesel lemahtaa ja yö yskäisee. Minä kuitenkin olen vain yksittäinen blogisti ja kylähullu, eikä minulla ole samaa visiota ja pitkän tähtäimen organisaatiokykyä kuin kunnioitetuilla eurooppalaisilla valtiomiehillämme ja -naisillamme.

Ovathan he pitkäjänteisesti ja määrätietoisesti jo vuosikausia tehneet senlaatuista maahanmuuttopolitiikkaa, jonka väistämättömänä loogisena seurauksena saamme terrori-iskuja kotialueillemme. Tälle on kolme mahdollista selitystä: A) he eivät osaa tehdä loogisia johtopäätöksiä, eli he ovat tyhmiä; tai B) he toimivat johtopäätöksistä välittämättä, eli ovat vastuuttomia; ja koska kumpikaan noista ei tietenkään voi pitää paikkaansa, oikean vaihtoehdon on oltava, että C) eurooppalaiset päättäjät tietoisesti haluavat terrorismia, eivätkä he niin tekisi, ellei terrorismissa olisi jotain suurempaa hyvää, joka kaltaisiltani junteilta vain jää pimentoon.

Iskun jälkeen kuulimme monen eritaustaisen poliitikon suusta, että "ei saa antaa pelolle valtaa". Tämä on aivan totta. Jos me nyt alamme panikoida tai, Luoja armahtakoon, tehdä minkäänlaisia toimenpiteitä terrorismin ehkäisemiseksi, päättäjiemme hienot suunnitelmat menevät sotkuun, ja terrorismin pienestä harmista myöhemmin seuraava mystinen suurempi hyvä saattaa jäädä meiltä kokonaan saamatta. Rauhoittukaamme siis, jatkakaamme entiseen malliin ja luottakaamme sokeasti rakastettujen johtajiemme rautaiseen osaamiseen.

Sarkasmi sikseen. Pidin pienen hiihtoloman ja kävin kavereiden kanssa viettämässä muutaman päivän Rovaniemellä. Emmehän me varsinaisesti hiihtäneet, mutta ihan hauskaa silti oli. Ei yhtä hauskaa kuin parina edellisenä kertana, jolloin olen alueella seikkaillut, koska silloin pääsin pistämään metsiköitä mataliksi johtamalla niihin tykistötulta, mutta ihan hauskaa silti.

Yhtenä päivänä käväisimme Haaparannassa tuliaistenhakureissulla. Itse kun en mitään huulensisäisiä urheiluravinteita harrasta, mukaan tarttui lähinnä vain muutamia kiloja irtokarkkeja. Samalla tuli kokeiltua paikallista Max-pikaruokalaa, joiden toivoisin leviävän äkkiä Suomeenkin. Ajetaan vaikka McDonaldsit mereen, jos ei muuten markkinaosuutta riitä. Se niiden pihviliha oli vaan niin paljon parempaa kuin mikään Suomessa syömäni hampurilaisliha. Lisäksi niillä oli näppärä kosketusnäytöllä toimiva itsepalvelutilauspömpeli, joka jopa toimi hyvin, vaikka noutopisteellä tilauksia kasailleet tarjoilijat hortoilivatkin toistensa ympärillä vähän eksyneen näköisinä.

Ihan kiva paikka oli Ruotsi tällaisen tunnin kokeilun perusteella.

Tykistötulituksesta tuli mieleen, että onhan Ruotsista kuulunut viime aikoina muitakin sotauutisia kuin pelkkiä pyhään sotaan liittyviä. Joitain aikoja sittenhän Ruotsi teki radikaalin päätöksen siirtyä asevelvollisuudesta ammattiarmeijan ylläpitoon. Jo silloin armeijan päällystö varoitteli, että jos Ruotsiin jatkossa hyökätään, puolustustaistelujen kestoa ei enää mitata kalenterilla, vaan sekuntikellolla.

Nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin, poliitikotkin ovat oivaltaneet, ettei asia ihan niin voi olla, ja ovat päättäneet palauttaa asevelvollisuuden jossain pienessä mittakaavassa. Ongelmana on ollut, että vapaaehtoisia hakijoita ei ole ollut niin paljoa kuin odotettiin, eikä heistä siksi olla saatu kasattua riittävän suurta armeijaa. Sodankäynnissähän taistelijoiden laatu on tärkeämpää kuin määrä, mutta vain tiettyyn rajaan asti, eikä asiaa voida ottaa uudelleen tarkasteluun ennen kuin keksitään ne Starship Troopersin kirjaversiossa esitellyt taisteluhaarniskat, jotka voivat hyppiä pilvenpiirtäjien yli ja ampua ydinkranaatteja ja joilla yksittäinen sotilas voi hallita useiden neliökilometrien kokoisia alueita.

Tai Gears of Warin varustus, jossa on rynnäkkökivääriin integroitu moottorisaha.

Kaikenkarvaiset pasifistit ja ihmisoikeusteoreetikot ovat tietysti innostuneet vastustamaan. Asepalvelukseen ja sitä kautta sotimaan pakottaminen on kuulemma ehdottomasti väärin siinäkin tapauksessa, että se määrittää, tappaako armeija vihollisensa ampumalla vai nauruun. Ruotsin uudessa ehdotuksessa sisäänottomäärät ovat niin pieniä, että on epätodennäköistä, että kukaan joutuisi armeijaan ilman minkäänlaista mielenkiintoa, mutta kumminkin.

Eräs vastustajien vakioperusteista on, että jos maa koetaan puolustamisen arvoiseksi, vapaaehtoisia kyllä löytyy riittämiin, eikä pakottamiselle ole tarvetta. Jos ei löydy, kuten Ruotsissa on havaittu, ei maata silloin kannata puolustaakaan. Tämä väite ei tietenkään pidä paikkaansa, ja nyt aionkin perustella, miksei.

Ensiksi tietysti se itsestäänselvyys, ettei kyse olekaan mistään periaatteesta, vaan käytännöstä. Vaikka hyvään tottuneet kansalaiset kuinka rutisisivatkin, että oma maa on ihan paska, kun opintotukea ei makseta kuin muutamia satoja euroja kuussa ja linja-autokin kulkee vain puolen tunnin välein, miehityksen kohteeksi joutuminen on kuitenkin lähes poikkeuksetta muutos huonompaan. Loppuu nimittäin opintotukien maksu ja linja-autojen kulkeminen helposti kokonaan. Siinä vaiheessa on enää turha vikistä, että "ainakin me olimme periaatteessa oikeassa".

Hyvissä yhteiskunnissa on eräs valuvika. Ihmiset nimittäin ovat hyvin nopeita tottumaan hyvään, ja kun ihmiset tottuvat saamaan suhteellisen paljon suhteellisen vähällä, he alkavat kuvitella, että se on universumin luontainen tila, joka ei vaadi erikseen ylläpitoa, tai jos vaatiikin, joku muu kyllä varmaan tekee sitä ihan työkseen. Tästä seuraa tilanne, jossa ihmiset ovat kyllä sitä mieltä, että heidän yhteiskuntansa on puolustamisen arvoinen, mutta samalla ajattelevat, että ei se nyt voi heidän omalla vastuullaan olla. Kyllä kai joku muukin voi puolustuksen hoitaa.

Ruotsissa on varmasti paljon nuoria, jotka kokevat maansa puolustamisen arvoiseksi. Sellaisia, jotka ihan mielellään menisivät armeijaan. Jopa sellaisia, jotka asiaa vakavasti jossain vaiheessa harkitsevat. Valitettavasti nuorella on muitakin kiireitä. Pitää mennä opiskelemaan ja töihin, pitää nähdä maailmaa, pitää perustaa perhe. Ajatus armeijaan menosta on koko ajan taustalla, mutta sitä lykätään muiden kiireiden tieltä vuosi vuodelta, kunnes ikäraja tulee vastaan ja onkin jo liian myöhäistä. No, ei se jää kaihertamaan mieltä, koska ei sinä aikana sotaa ehtinyt tulla ja ilman armeijaakin pärjättiin.

Vapaaehtoisessa armeijassa käy helposti niin, että sinne menevät lähinnä ne, jotka eivät parempaakaan tekemistä keksi, jolloin ei saada sen paremmin määrää kuin laatuakaan. Kutsunnoissa voidaan toki suorittaa enemmän tai vähemmän karsintaa kyvykkyyden ja halukkuuden mukaan, mutta Ruotsi on kuitenkin nyt osoittanut, että passiivinen kansalaisten omaehtoisen riveihinhortoilun odottaminen ei toimi. Aloitteen on tultava valtiolta, että nuorille tulee selväksi, että asia koskee heitäkin ja on juuri sillä hetkellä ajankohtainen.

OK, asevelvollisuus on kaikenmoista sortoa, fasismia ja orjuutta, selvä. Mutta asevelvollisuuden puuttumisella maa luo alueelleen sotilaallisen tyhjiön. Eiköhän tuo ensinmainittu kuitenkin ole se pienempi paha.

Hohhoijaa. Kesti kolme viikkoa saada tämä juttu jyrsittyä kasaan. Jotain kevyempää ensi kerralla, ei enää sotajuttuja.

300 ja muita sotaelokuvia

Pahoitteluni, ettei minua ole hetkeen näkynyt täällä. Olen viime viikkoina tehnyt tuplamäärän työtunteja, ja jos en ole ollut töissä, on lapsenhoito vienyt melkoisesti tilaa luovilta prosesseiltani.

Mutta asiaan. Tai siis ei nyt mitään asiaa ole, vaan koko tämänkertaisen kirjoituksen tarkoitus on mainita, että tämä on blogin kolmassadas julkaistu kirjoitus.

Jee!

Heh, 300. Tulikin tuosta mieleen, että se on perhanan hyvä elokuva. Viimeksi kun puhuttiin natsien turpaanvedosta, mainittiin myös artikkeli, jossa slovenialainen vasemmistojulkkis Slavoj Žižek ehdotti, että väärää mieltä olevat pitäisi turpaanvedon sijaan jättää kokonaan huomiotta. Se asia tuli jo viimeksi käsiteltyä, mutta siitä tuli mieleen edellinen kerta, kun kuulin Žižekin mielipiteitä. Silloin häneltä kysyttiin, että mitä vasemmistolaista elokuvaa hän suosittelisi.

Hänen ehdotuksensa oli 300. Sen aggressiivinen, diktaattorin johtama monikansallinen valloittajaimperiumi Persia on kuulemma ilmiselvä viittaus USA:an, ja pieni Sparta urhoollisesti puolustautuu kapitalismin väkivaltaista levittämistä vastaan.

On tietysti ihmisestä kiinni, tuleeko elokuvan Persiasta ensimmäisenä mieleen USA, vai jokin muu maa, kuten vaikka eräs, joka lakkasi olemasta jo ollessani ala-asteella. Se vain ärsyttää, että jostain syystä usein vasemmistolaisten mielestä kapitalismi on yhtä kuin USA, jolloin kaikki amerikkalaisten tekemät vääryydet ovat kapitalismin tekemiä vääryyksiä ja vasemmistolaiseksi kannanotoksi riittää, että jotenkin epämääräisesti haistattelee amerikkalaisille.

Slovenialaiset muuten ovat valtavan ylpeitä Žižekistä. No, kyllähän suomalaisetkin tapaavat torilla aina, kun Suomi jossain mainitaan. Entisissä kommunistimaissa on yleensäkin jännä ilmiö, että vaikka politiikka on suhteellisen oikeistolaista, kommunistiaikojen paskuus on vielä muistissa, eikä poliittista korrektiutta tai muuta punaviherrystä juuri harrasteta, sieltä nousee vähän väliä oikein kunnon vanhan linjan kommareita, eikä asiassa nähdä mitään kummallista.

Mutta joo, minäkin suosittelen tuota elokuvaa. Se kertoo Thermopylain taistelusta, jossa vuonna 480 eKr. Spartan kuningas Leonidas onnistui hyvin pienellä sotajoukolla pidättelemään ehkä jopa satoja kertoja suurempaa persialaista invaasioarmeijaa usean päivän ajan. No, olihan heillä maasto puolellaan, ja tuohon aikaan kreikkalaiset olivat sekä taktisesti että teknisesti niin paljon persialaisia edellä, että olisi ollut sama vaikka niillä olisi ollut siellä konekiväärit rivissä. Sillä erotuksella tietysti, että konekivääreistä loppuvat ennen pitkää panokset. Oli miten oli, kyllähän tuollaista sopii muistella vielä tuhansien vuosien jälkeenkin.

Vaikka elokuva perustuu tositapahtumiin ja historiallisesti se on melko tarkka, on ohjauksessa otettu paljon, eh, taiteellisia vapauksia. Graafisesti se on kaunis, ja erityisesti huomio kiinnittyy siihen, että kun yleensä miekka&kilpi-aikakaudelle sijoittuvissa taistelukohtauksissa kamera heiluu ja tärisee holtittomasti, että katsojalle välittyisi hektisen toiminnan tunnelma, tässä päin vastoin käytetään paljon hidastuksia, että varmasti kaikki ehtivät nähdä, kun tietokoneveri roiskuu.

Dialogi on suorastaan legendaarista, ja pari tylyimmistä lausahduksista itse asiassa historioitsijoiden mukaan sanottiin oikeastikin. Kuten se, kun spartalaisia varoitetaan vihollisia olevan niin paljon, että heidän ampumansa nuolet peittävät auringon, ja joku kuittaa siihen, että saadaanpahan taistella varjossa. Ja se, kun persialaiset vaativat spartalaisia luovuttamaan aseensa, ja Leonidas huutaa takaisin, että tulkaa hakemaan.

Kaikkein parasta tässä elokuvassa kuitenkin on se, että puvustuksessa päätettiin olla haaskaamatta pronssia historiallisesti tarkkoihin rintahaarniskoihin, ja sellaisen sijaan marssitettiin urhot rintamalle pelkkiin uikkareihin puettuina, huippuunsa asti trimmatut lihakset pullistellen ja kimmeltäen.

Porstuan markkinointipäällikkö Candicen virallinen ilmoitus: "Ylläolevasta lausunnosta huolimatta blogistin seksuaalinen suuntautuminen ei ole kyseenalaistettavissa."

Antakaapas kun selitän. Sotaelokuvien kohderyhmää ovat nuoret miehet. Nuorilla miehillä on usein tyttöystävät, tai ainakin he yrittävät käydä treffeillä silloin tällöin, ja elokuvissakäynti on perinteinen tapa viettää treffit. Niinpä elokuvien yleisöt koostuvat hyvin suureksi osaksi pariskunnista.

Tästä seuraa, että vaikka elokuva tehtäisiinkin ensisijaisesti nuorille miehille, on otettava huomioon myös se, että yleisössä istuu merkittävä määrä enemmän tai vähemmän vastahakoisia naisia. Niinpä elokuvassa täytyy olla jotain, joka vetoaa myös heihin.

Hyvin usein tämä ongelma on ratkaistu vääntämällä väkisin mukaan jokin romanttinen sivujuoni, tai sitten stereotyyppisten feministi-ideaalien mukainen naissoturi. Noloimmissa tapauksissa sekä että. Muitakin ratkaisuja näkee silloin tällöin, mutta yhteistä niille on, että elokuvan pituudesta kuluu kaikenlaiseen höperehtimiseen useita kymmeniä minuutteja, jotka voisi käyttää paremmin päiden katkomiseen.

Sama taktiikka toimii toki toisinkin päin. Rakkausdraama voidaan sijoittaa jonkin ison sodan aikakaudelle, että saadaan mukaan vähän räjähdyksiä ja saadaan markkinoitua se "sota"elokuvana, etteivät pojat protestoisi liikaa, kun heidän tyttöystävänsä raahaavat heidät katsomaan sitä. Edellisen kerran haksahdin tähän, kun hankin DVD:nä elokuvan Passchendaelen taistelu. Joissain Youtube-musiikkivideoissa oli kyseisen elokuvan taistelukohtauksia, jotka näyttivät vakuuttavilta. No, olihan siinä toimintaa 5 minuuttia alussa ja 20 minuuttia lopussa, mutta väliin oli lipsahtanut puolitoista tuntia sitä, kun joku solttu istuu kotirintamalla höpisemässä naapurin tytön kanssa Kanadan kauniista maisemista. Harvoin on ollut elokuvan jälkeen niin kusetettu olo.

300:ssa ei kuitenkaan haaskata kenenkään aikaa. Koska naisyleisöongelma on ratkaistu viihdyttämällä heitä komeilla miehillä toiminnan sivussa varsinaisen juonen häiriintymättä, miesyleisön ei tarvitse odotella vuoroaan, vaan molemmat voivat keskittyä nauttimaan elokuvasta yhtaikaa toisistaan riippumatta. Täydellinen ratkaisu.


Ei siitä sen enempää. Vasta vähän aikaa sitten listasin kymmenen mielestäni parasta elokuvaa, ja kommenteissa tuli puheeksi, että voisin myöhemmin tehdä vastaavan listan pelkistä sotaelokuvista. Voisin tehdä sen vaikkapa nyt, kun kerran tuli aihe puheeksi. Siispä:

1. Talvisota. Kuten viimeksi perustelin, tässä ei ole mitään väkisinväännettyjä yleviä juonia tai filosofiaa, vaan pelkkää epätoivoista ylivoimaisen vihollisen torjuntaa. Sotaelokuvat kärsivät usein siitä, ettei ole saatu riittävästi avustajia, jolloin massarynnäkköjä joudutaan toteuttamaan parinkymmenen taistelijan voimin, mutta tässä sitä ongelmaa ei ole, vaan isot taistelut näyttävätkin isoilta. Dialogi on nokkelaa, ja entistä eeppisemmäksi sen tekee suhteellisen uskottavankuuloinen pohjalaismurre.

Täydellinen tämäkään ei ole, koska elokuvaversio on tehty alkuperäisestä sarjaversiosta leikkaamalla vähän holtittomasti. Sarjaversio löytyy Youtubesta, mutta tietääkseni DVD-muodossa sitä ei ole katsottu tarpeelliseksi julkaista.

2. Starship Troopers. Tulevaisuuden sodankäyntiä avaruuden ötököitä vastaan. Meininki on niin hardcorea ja suhtautuminen militarismiin niin innokas, että se menee itse asiassa parodian ja irvailun puolelle. Sen verran hienovaraisesti tosin, etteivät kaikki katsojat sitä huomaa, ja niinpä tätä onkin moitittu edellämainituista asioista. Sen verran pitää varoittaa, että vaikka tämä nimellisesti perustuukin Robert A. Heinleinin kirjaan, ovat ne kuitenkin niin erilaisia teoksia, ettei yhtä voi suositella toisen perusteella.

3. 300. Perustelut tulivatkin jo käytyä läpi.

4. Zulu. Tämä kertoo Rorke's Driftin taistelusta, jossa pari sataa brittisotilasta puolustutuu kimppuun rynnivää monituhatpäistä zuluarmeijaa vastaan siirtomaa-aikaisessa Etelä-Afrikassa. Onhan tämä jo 60-luvulla tehty, mikä näkyy jonkin verran taistelukohtausten uskottavuudessa, mutta ei niin pahasti kuin monissa muissa vastaavissa.

Tätä on joskus moitittu rasistiseksi, koska elokuvan jälkimmäinen puolisko on aivan estotonta neekerinlahtausta, mutta se ei voisi olla kauempana totuudesta. Zulut kuvataan älykkäinä, kunniallisina ja hyvin urheina sotureina, joilla on hieno oma kulttuurinsa, ja vaikka zulujen tappiolukemat nousevatkin korkeiksi, se on vain luonnollinen seuraus siitä, että hyökätään keihäillä ja nahkakilvillä aseistautuneina kiväärejä vastaan.

Sabaton julkaisi uudella levyllään tästä taistelusta kertovan kappaleen. Joku ystävällinen oli tehnyt videon, jossa musiikin taustalla pyörii kohtauksia tästä elokuvasta:



5. Full Metal Jacket. Vietnamin sotaan sijoittuva klassikko, jossa ensin kärsitään alokaskauden koulutuksesta ja sitten mennään viidakkoon sotimaan. En tiedä, miksei Vietnamista tehdä enempää elokuvia. Onkohan se liian tuore aihe, vai onko siitä vain niin paljon vaikeampaa saada aikaan sellaista selvää "hyvikset antavat pahiksille turpaan"-asetelmaa kuin toisesta maailmansodasta?

Vaikka tämä onkin hieno elokuva monella tasolla, suurin osa sen viehätyksestä perustuu hyviin musiikkeihin ja kouluttajakersanttina simputtelevan R. Lee Ermeyn henkilökohtaiseen karismaan ja viihdearvoon. Aluksi häntä ei haluttu palkata kyseiseen rooliin, joten hän kuvautti videon, jossa avustajat heittelevät häntä appelsiineilla ja tennispalloilla samalla, kun hän häiriintymättä ja itseään toistamatta huutaa alokkaille mielikuvituksellisia hävyttömyyksiä. Hän sai roolin, ja hyvä niin, koska muuten elokuvahistoria olisi jäänyt paljosta paitsi.

6. Rambo - Taistelija. On ehkä kyseenalaista, voidaanko tämä määritellä sotaelokuvaksi, koska se ei sijoitu mihinkään sotaan eikä siinä edes kuole kuin yksi ihminen, mutta väittäisin, että voidaan. Siinä Vietnamin sodan veteraani palaa kotiin ja etsii vanhoja kavereitaan, mutta koska siihen aikaan suhtautuminen Vietnamin sotaan ja sotilaisiin oli hyvin nuivaa, paikallinen sheriffi alkaa vainota häntä ilman järkevää syytä. Rambo pakenee metsään, jossa lainvalvojat yrittävät metsästää häntä lisääntyvällä tulivoimalla, vaikka todellisuudessa Rambo metsästääkin heitä.

Sarjan myöhemmät osat ovat selkeämmin sota- ja toimintaelokuvia ja muutenkin oikein hyviä, mutta jos nyt rehellisiä ollaan, ovathan ne vain Rambon legendaarisella hahmolla tehtyä rahastusta. Tässä ykkösosassa on eniten sisältöä.

7. Perikato. Elokuva Hitlerin viimeisistä päivistä bunkkerissa Berliinin alla. Hieno tunnelma ja loistavia näyttelijäsuorituksia. Nekin, jotka eivät tätä elokuvaa ole nähneet, tietävät sen kaikista niistä parodiavideoista, joissa Hitler raivoaa alaisilleen ja tekstityksissä puhutaan jostain ihan muusta. Ehdoton suosikkini on se, jossa Hitlerillä on ongelmia nopeusvalvontakameroiden kanssa:



8. Gettysburg. Amerikan sisällissodan ratkaisevin taistelu molempien osapuolten näkökulmista. Robert E. Lee on hieno hahmo, ja häntä myös näyttelee hienosti joku Baldwineista.

9. Rautaristi. Saksalaiskersantti ei suostu valehtelemaan esimiehensä puolesta, että esimies saisi himoitsemansa kunniamerkin, jolloin upseeri yrittää tapattaa kersantin ryhmineen toisen maailmansodan itärintamalla. Erikoinen elokuva siinä mielessä, että se esitetään saksalaisten näkökulmasta, vaikka onkin amerikkalainen. Ei olisi luullut tulevan yllätyksenä, että elokuvan menestys jäi julkaisuaikanaan vaatimattomaksi.

10. Länsirintamalta ei mitään uutta. Vähän sama kuin ykköskohdan Talvisota, mutta ensimmäisen maailmansodan Saksassa.


Sellainen lista. Hyviä elokuvia on paljon enemmänkin, mutta tuolle listalle pääsee vain sellaisia, joita katselen toistuvasti. Annetaan nyt kuitenkin vielä muutama kunniamaininta:

Kunnian kentät. Kaikkien aikojen kallein eteläkorealainen elokuva. Se kertoo tositarinan tyypistä, joka pakotettiin ensin taistelemaan Japanin puolesta; joutui Siperiaan vankileirille, josta pakotettiin torjumaan saksalaisten hyökkäystä; ja lopuksi vielä päätyi Saksan riveihin torjumaan Normandian maihinnousua. Tämä on minulle ihan uusi löytö, ja varmaan nousee ylläolevalle listalle jossain vaiheessa.

Helvettiin ja takaisin. Myös tositarina, tällä kertaa USA:n armeijan kaikkien aikojen ansioituneimmasta sotilaasta Audie Murphystä. Oikeita sotaveteraaneja on näytellyt elokuvissa ennenkin, mutta tämä on siitä ainutlaatuinen tapaus, että elokuvan nimikkosankari itse näyttelee itseään.

1944 - Veli veljeä vastaan. Virolainen elokuva, jossa on kunnon rytinää. Ensin kuvataan saksalaisten puolella taistellutta osastoa, josta siirrytään venäläisten puolella taistelleeseen. Siihen aikaan oli kieltämättä ikävää olla virolainen. Erityisesti tätä voi suositella katsottavaksi niille, jotka väittävät, että Suomi olisi toisen maailmansodan aikaan voinut valita olla sotimatta.

Yamato. Japanin Pearl Harboriksi kehuttu elokuva, jossa upotetaan Japanin laivaston suurin ja kaunein sotalaiva.

Red Dawn. Kiinan sisällissotaan 30-luvulle sijoittuva elokuva. Joo, Aasiasta tulee nykyään paljon upeita sotaelokuvia. Tässä alkupuolisko on kunnon rytinää, mutta sitä vaivaa sama ongelma kuin aika usein aasialaisia elokuvia yleensä, eli puolenvälin jälkeen meno hyytyy.

Päivä ilman sotaa. Monet ovat varmaan kuulleet siitä, kun kerran ensimmäisen maailmansodan aikaan saksalaiset ja ranskalaiset sotilaat päättivät omin päin julistaa joulurauhan ja viettää joulupäivän jalkapalloa pelaten ja mukavia jutellen. Tämä elokuva kertoo siitä.

War of the Dead (Stone's War). Joskus talvisodan aikoihin (eli kun natsit ja neukut olivat vielä samalla puolella Suomea vastaan) natseilla on jossain Suomen korvessa salainen tutkimuslaitos, jossa tehdään lääketieteellisiä kokeita. Suomalaiset ja suomalaisten puolella olevat amerikkalaiset sotilaat menevät sinne tutkimaan ja saavat vastaansa natsizombeja. Tätä on pakko suositella ihan jo periaatteesta, koska tämä on suomalainen, ja toisin kuin suomalaiset elokuva-alan päättäjät kuvittelevat, on tällaisten elokuvien teko selvä parannus suomalaiseen elokuvamaailmaan.

Noin. Saa ehdottaa lisää.

Itsenäisyyspäivän sotimattomuuskirjoitus

Käydäänpäs taas jokavuotisen lukijakyselyni tulokset läpi. Vastauksia oli tasan sata, mikä on 30 pistettä pienempi luku kuin viime vuonna. Toisaalta tänä vuonna kävijöitä oli kyselyn aikana 29 % enemmän kuin viimeksi, joten selitys on luultavasti vain se, että olette kyllästyneet vastailemaan tähän joka vuosi.

Pari tuttua sekä 83 muuta tunnustautui vakiolukijoiksi, mutta uusia tuttavuuksia oli vain 7. Toisaalta vain yksi ei pitänyt blogistani, ja sekin oli hyvin suurella todennäköisyydellä vain trolliääni Feyrikseltä. 4 jaksaa edelleen googletella sukuelimiä, ja 3 hortoili tänne joltain muulta kielialueelta.

Asiaan. Itsenäisyyspäivää pitää kunnioittaa asiaankuuluvalla kirjoituksella. Virallisestihan se oli jo viikolla, mutta se meni töissä, eikä tässä muutenkaan vapaata aikaa ole ollut, kun on ristiäisiä tulossa ja muuta. Onneksi ei sentään niin kova kiire ollut töissä, ettei olisi ehtinyt katsoa Tuntematonta sotilasta.

Niin, itsenäisyyspäivänä pitää puhua sotajuttuja. Ainahan hipit vinkuvat, että kai sitä nyt Suomesta muutakin hienoa löytyy kuin se, että meillä on väkilukuun suhteutettuna maailmanennätys kommunistien lahtaamisessa (en tiedä onko, en jaksa tarkistaa), kuten vaikka koulutus. Tai luonto. Tai monikulttuurisuus.

Älkää nyt jaksako. Jokaisella tietysti on oma mielipiteensä siitä, mikä Suomessa on hienointa, mutta jos vuodessa on vain yksi päivä, jolloin viinanhuuruinen militarismiuho on poliittisesti korrektia, tottahan tilaisuuteen pitää tarttua.

Kaikki eivät ole samaa mieltä. Tämä kävi ilmi bloggaamisen oppi-isäni Yrjöperskeleen kirjoituksen kommenteissa, jossa nimimerkki Lemminkäinen totesi seuraavasti:

On turhaa jeesustelua valitella sodissa tapettujen kohtaloa, tapettiin tapetut pommituksissa, napalmilla tai sotilaan tai partisaanin toimesta henkilökohtaisesti. Sodassa tapetaan ja ihmishenki ei ole minkään arvoinen, oli ihminen nuori tai vanha. Sota on looginen tapahtumaketju, sen voi käydä tai olla käymättä. Vinkuintiaanit jotka puhuvat Isänmaan edestä vuodatetusta verestä, sankareista tai muusta asiaan liittyvästä huuhaasta ovat nähdäkseni täyttä ymmärrystä vailla.

Vastasinkin jo siellä, mutta halusin kirjoittaa asiasta täälläkin. Kommentista kun tuli mieleeni eräs Hesarissa julkaistu mielipidekirjoitus kesältä. Siinä valtiotieteiden opiskelija Roy Sandberg kritisoi asevelvollisuusjärjestelmää, mikä toki mielipiteenä on sinänsä validi, mutta lopettaa kirjoituksensa suorastaan erinomaisesti kaiken kiteyttävään kappaleeseen:

Sotimista ei lopeteta sotimalla paremmin, eikä väittelyitä voiteta huutamalla kovempaa. Paras keino välttyä sodalta on kieltäytyä taistelemasta. Sotaan näet tarvitaan kaksi puolta.

 Valtiotieteiden opiskelija. Siis tuleva poliitikko tai virkamies.

Joku voisi kuvitella, että Sandberg ja Lemminkäinen puhuvat ihan höpöjä, mutta ei. He ovat aivan oikeassa. Sodan todellakin voi käydä tai olla käymättä, ja sen voi välttää ihan vaan kieltäytymällä sotimasta.

Kun puhe on Suomen osallistumisesta toiseen maailmansotaan, pohdinta on erityisen helppoa. Silloin Suomelle tarjottiin vaihtoehtoa olla sotimatta, mutta itsepäisesti kieltäydyimme, jolloin kukaan ei voi väittää, ettei asia olisi ollut oma valintamme. Kukaan ei voi myöskään väittää, että "emme saa koskaan tietää" mitä sotimattomuudesta olisi seurannut, koska meillä on heti etelänaapurissa konkreettinen mallivaltio, josta voimme suoraan katsoa, millaisia vaikutuksia rauhan valitseminen olisi kansallemme tuonut. Mietitäänpäs:

- Neuvostomiehitys.
- Kaksi koko maan halki pyyhkäisevää hävityssodan aaltoa, kun ensin saksalaiset valtaavat Suomen, ja paria vuotta myöhemmin Neuvostoliitto valtaa sen takaisin. Kyseisissä sodissa eivät olisi sotineet vain saksalaiset ja venäläiset keskenään, vaan molemmilla puolilla olisi sotinut enemmän tai vähemmän pakolla värvättyjä suomalaisia toisiaan vastaan.
- Suomen poliittisen, taloudellisen, kulttuurillisen ja älyllisen eliitin likvidointi.
- Muita puhdistuksia, joiden yhteissaldona ehkä jopa miljoona suomalaista tapettuina tai Siperiaan karkoitettuina.
- Vastaavankokoisen venäläisvähemmistön tuominen tilalle ja sitä kautta paskamaisten etnisten jännitteiden luominen Suomeen sukupolviksi eteenpäin.

- Epäonnistuneesta poliittisesta järjestelmästä johtuva kymmenien vuosien pituinen täydellinen pysähtyneisyyden aika, jonka jälkiä ei vielä tähän päivään mennessäkään neljännesvuosisata Neuvostoliiton väistämättömän romahduksen jälkeen oltaisi saatu kokonaan korjattua.

Eli joo, sodat oltaisiin voitu jättää sotimatta, jos oltaisiin haluttu. En kyllä sitten tiedä, minkälaisen mielipuolen mielestä niin olisi pitänyt tehdäkin. Oli sitten puhe moraalisesta oikeutuksesta tai konkreettisesta hyöty/haitta-analyysistä. Tästä luulisi jokaisen olevan samaa mieltä, oltiin kansallisuusaatteesta, militarismiuhosta ja muusta politiikasta mitä mieltä tahansa.

Ei siitä sen enempää. Kun nyt oppitunnin asia on saatu käsiteltyä, pääsette soveltamaan oppimaanne harjoitustehtävässä: mitä saadaan, kun laitetaan natsi ja antifasisti yhdessä vartioimatta suljettuun tilaan?

No tappeluhan siitä saadaan. Ja eikös se mene niin, että paha väkivaltainen natsi hakkaa viattoman ja pasifistisen rauhaa ja suvaitsevaisuutta peräänkuuluttavan antifantin? No ei, vaan juuri päinvastoin.

Olisiko natsin pelastanut selkäsaunalta se, että hän olisi kieltäytynyt tappelemasta? Pelastiko sekään, ettei hän edes pystynyt tappelemaan, koska hän oli raudoissa? Eipä tainnut pelastaa.

Mitä siis opimme? Jotain sellaista, joka pätisi niin yksilö- kuin valtiotasollakin? Tappelu, jossa toisen osapuolen kädet ovat selän takana raudoissa, ei ole epäreilu tappelu, vaan helppo tappelu.

Reilusta tappelusta 2: Jihad edition

Kaksi vuotta sitten kirjoitin siitä, kuinka siihen ikään mennessä en ollut vielä kertaakaan päässyt todistamaan sellaista tapahtumaa kuin reilu tappelu. Tätä kirjoittaessani tilanne ei ole vieläkään muuttunut. Kun vertaa vaikkapa siihen, että mm. jumalaisen väliintulon olen nähnyt, voidaan arvioida, kuinka harvinaisia, suorastaan mytologisia, reilun tappelun kaltaisten tapausten täytyy olla.

Kerrataanpas, mitä tuolloin sanoin. Reilu tappelu päättyy aina määritelmänmukaisesti tasapeliin. Jos toinen osapuoli voittaa, hänellä on silloin ollut jokin etu puolellaan, eikä tappelu siis ole ollut reilu. Voi olla, että hän on ollut vain parempi tappelija, tai sitten hän on häviölle jäätyään kaivanut taskusta puukon ja tasoittanut tilannetta sillä.

Yleisesti ottaen noista vaihtoehdoista ensimmäistä pidetään jostain syystä jotenkin "reiluna" tapana voittaa tappelu, kun taas jälkimmäistä paheksutaan. Luusereiden hommaa sellainen. Kyllä pitäisi nyrkeillä pärjätä, ja jos ei pärjää, niin ainakin pitäisi kestää tappionsa kuin mies.

Itse en vaan kerta kaikkiaan tajua, mitä periaatteellista eroa on sillä, voittaako tappelun paremmilla taidoilla vai paremmilla välineillä. Nyrkkeilyä, muuta väkivaltaurheilua tai kavereiden leikkimielistä nahistelua en tietenkään pidä tappeluna. Silloin kun tapellaan, yritetään ihan tosissaan tehdä toiselle pahaa.

Sama pätee suuremmassakin mittakaavassa, eli sodassa. Mitäpä tappelukaan on muuta kuin yksilötason sotaa? Sain juuri luettua Sotaromaanin, eli Tuntemattoman sotilaan sensuroimattoman version, ja täytyy hehkuttaa sitä, koska ei-niin-yllättäen se oli paras kirja, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Siinä alikersantti Lahtinen totesi aseettoman vangin ampumisesta järkyttyneille kollegoilleen näin:

Sota on itsessänsä jo niin järjetön asia, ettei sitä tarvitse tehdä enää sen järjettömämmäksi kaikenlaisilla kohteliaisuusäännöillä.

Kyllähän sodassa solmitaan kaikenlaisia Geneven sopimuksia ja vastaavia, joita sitten noudatetaan vaihtelevalla tarkkuudella, mikä onkin nykyään aiheuttanut joillekin idealistisia käsityksiä, että sodassa sotilaiden kuuluu ottaa mittaa toisistaan eikä häiritä siviilejä moisella turhuudella. Todellisuudessahan homma meni alun perin niin, että sodassa yksi puoli lahtasi vastustajan kansaa täysin ikään, sukupuoleen ja aseistukseen katsomatta, jolloin vastapuolenkin oli pakko kehittää armeijaansa siviilejä suojaamaan, ja yhä edelleenkin sodassa pyritään kohdistamaan siviileihin erilaisia jekkuja, koska tiedetään, että siviilien kautta vastustajan hallintoon on paljon tehokkaampaa vaikuttaa. Jos ei suoranaisesti tapeta, niin sitten on talouspakotteita, tai ehkä käänteisesti propagandaa, jolla pyritään saamaan hyökkääjä näyttämään houkuttelevammalta kuin oman maan hallinto. Mitä nyt satutaankaan keksimään.

Rupesin taas pohdiskelemaan tällaisia, kun vähän aikaa sitten Ranskan Nizzassa joku allahuakbari päästi 84 ihmistä päiviltä ajamalla rekalla niiden yli. Asiaa puitiin luonnollisesti kaikissa mahdollisissa medioissa ja varmaan puitaisiin vieläkin, ellei Turkin vallankaappausyritys olisi vienyt siltä huomiota. Asiaan painavan sanansa ovat antaneet muiden muassa Ylen ulkomaantoimittaja, EU-komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker ja pääministeri Juha Sipilä.

Lukekaapas nuo artikkelit läpi. Mitä yhteistä niissä huomaatte? Nämä eivät ole ainoat tapaukset, vaan sama yhtäläisyys löytyy monien muidenkin eritasoisten vaikuttajien kannanotoista. Jos ette huomaa, voin auttaa:

1) Nyt maahan on julistettu kolmen päivän suruaika. Raukkamainen isku juhlivaan väkijoukkoon löi Ranskaa päin näköä.
Juuri nyt kyyneleitä tai raivoa raukkamaista tekoa kohtaan on vaikea pidätellä.

2) Komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker puolestaan luonnehti tekoa ”katalaksi” ja ”raukkamaiseksi” ja tuomitsi iskun ankarin sanoin.

3) – Kyllähän tämä karmaiseva ja raukkamainen teko oli. Vaikuttaa suunnitelmalliselta, ja on ilman muuta terrori-isku. Kansallispäivänä kävelevien ihmisten päälle ajetaan, ilmeisesti paljon lapsia kuollut. Ei tätä voi ymmärtää, puhelimitse Aasian ja Euroopan maiden yhteiskokouksesta Mongoliasta tavoitettu Sipilä kommentoi Huomenta Suomessa.

Isku oli siis ennen kaikkea raukkamainen. Ettäs tiedätte. Tekijä oli surkea nössö, joka hyökkäsi naisten ja lasten kimppuun, kun ei ollut munaa ottaa kohteekseen aseistettuja sotilaita, kuten Tosi Äijä olisi tehnyt. Sen takia pelkuri rupesi terroristiksi, kun ei saanut naisia, tai varmaankin hän itse asiassa halusi niitä lapsia, sen verran pienimunainen rääpäle oli kyseessä. Osoitetaan yhdessä sormella ja nauretaan. Lällällää, raukkis.

Nyt onkin sitten taas Pekka-sedän aika kertoa eräs tosiasia, joka noilta järkyttyjiltä jää säännönmukaisesti tajuamatta.

Talvisodassa, tammikuussa 1940, Neuvostoliitto yritti katkaista Suomen marssimalla valtaamaltaan Suomussalmelta Ouluun. Suunnitelma epäonnistui, kun suomalaiset väijyttivät NL:n kolonnan ja tuhosivat sen lähes viimeiseen mieheen. Kevyesti aseistetut suomalaiset hiihtojoukot hyökkäsivät vähintään kaksi kertaa suuremman vihollisen kimppuun koko kolonnan matkalta, pätkivät kolonnan pieniksi moteiksi ja lahtasivat panikoivat, Suomen oloihin tottumattomat ukrainalaissotilaat hyvin pienillä omilla tappioilla. Kyseessä oli Raatteen tien taistelu, jota edelleenkin muistellaan yhtenä suomalaisten legendaarisimmista sotasaavutuksista.

Kaipa sekin oli katala ja raukkamainen isku, jos noilta kysytään. Hyökätä nyt varoittamatta kylkeen. Kyllähän todellinen miehekäs soturi hyökkää suoraan edestä, mahdollisesti sopien ajan ja paikan etukäteen viholliskomentajan kanssa. Se, että vihollisia on moninkertainen määrä, ei vaikuta asiaan millään lailla, koska toteuttihan Nizzan iskijäkin operaationsa 84-kertaisen ylivoiman edessä.

Joku lukijani saattaa närkästyä siitä, että tällä tavalla rinnastan Suomen sankarilliset puolustajat hihhuloivaan lastenmurhaajaan. Rinnastus on kuitenkin pätevä lastenmurhaajan omasta näkökulmasta. Eivät jihadistit pidä itseään murhaajina. He pitävät itseään sotilaina. Ei heidän toimintansa ole heidän mielestään silmitöntä terrorismia, vaan sotaa, jolle on kirjaimellisesti jumalallinen oikeutus. Omasta mielestään he ovat ihan yhtä oikealla asialla kuin talvisodan taistelijat aikoinaan. Heidän vihollisensa ei ole Ranskan valtio tai armeija, vaan koko länsimainen sivilisaatio ja elämäntapa, jolloin heidän vihollisiaan eivät ole vain aseistetut miehet, vaan myös naiset ja lapset.

Sodassa pätevät sodan lait, enkä nyt tarkoita Geneven sopimuksia, vaan niitä muinaisia alkuperäisiä. Niinpä yllätyshyökkäys siviilien kimppuun ei ole raukkamaisuutta, vaan hyvää taktista pelisilmää. Sillä saadaan maksimivaikutus minimipanoksella.

Jihadisteja ei kiinnosta, kunnioittaako joku länsimainen viranpuolestajärkyttyjä heitä tai heidän metodejaan. Ei heitä kiinnosta, kuinka rumasti heitä nimitellään tai paheksutaan. Eivät he ole etsimässä haastavaa koitosta tai jännittävää mittelöä, jossa tärkeintä ei ole voitto, vaan reilu peli. He ovat suorittamassa sotilaallista operaatiota vihollista vastaan.

Itse asiassa iskujen raukkamaisuuden päivittely on jihadisteille vain eduksi. Se nimittäin osoittaa, etteivät länsimaalaiset johtajat vieläkään ota heitä vakavasti. Niin kauan kuin iskut tuomitaan yksinäisten luusereiden henkisen heikkouden osoituksiksi, jihadistit voivat rauhassa todeta, että koirat haukkuvat ja karavaani kulkee.

Je m'en bats les couilles

On joitain asioita, jotka toistuvat vuosittain tai muuten vaan säännöllisesti, mutta joista joka kerralla revitään suuria otsikoita aivan kuin ne tapahtuisivat ensimmäistä kertaa. Tunnetuin esimerkki on vanha klassikko "talvi yllätti autoilijat", ja juhannuksen hukkumiskuolemista kertovat artikkelit kuuluvat osittain samaan kategoriaan. Viime aikoina uudeksi klassikkoaseman haastajaksi on ilmaantunut "terrorismi järkytti eurooppalaiset".

Jälleen kerran yllätyimme ja järkytyimme, kun Brysselissä räjäyteltiin pommeja Allahin nimissä ilman mitään yhteyttä islamiin. Itse iskuista en jaksa sanoa mitään, koska kaikki poliittisesta suuntauksesta riippumatta osasivat aavistaa tämän olevan tulossa, ja kuten todettiin eräässä suomalaisen elokuvataiteen kirkkaimmista helmistä: "kyllähän sodassa ihmisiä kuolee." Mielenkiintoisempaa onkin käydä läpi median ja muutenkin eurooppalaisten reaktioita asiaan.

Aloitetaan kuulemalla erään belgialaisen kadunhenkilön tuntoja:

Eli kymmenien ihmisten räjäyttäminen ei ole yhtä paha asia kuin räjäyttämisestä suuttuminen. Selvä.

Ymmärrän kyllä, mitä tällaiset tyypit ajavat takaa. Heidän pointtinsa on, etteivät kaikki muslimit ole vastuussa yksittäisten terroristien teoista, ja siksi islamin demonisointi, maahanmuuton rajoittamisen vaatiminen ja muu nuivailu on väärin kohdistettua vihaa.

Onko se nyt ihan noinkaan? Useimmat natsit 30- ja 40-luvuilla eivät henkilökohtaisesti tappaneet tai pahoinpidelleet ainuttakaan vähemmistöläistä. Holokaustista eivät edes tienneet muut kuin harvat ja valitut ennen kuin sota loppui ja voittajavaltiot ryhtyivät valistamaan saksalaisia siitä, mille olivatkaan menneet antamaan äänensä. Jos olisivat tienneet, varmasti monet olisivat olleet sitä mieltä, että kai juutalaiskysymys voitaisiin ratkaista pehmeämmilläkin keinoilla. Useimmat natsit olivat vain tavallisia ihmisiä, jotka vilpittömin mielin tukivat järjestelmää, jonka uskoivat tuovan vauraimman ja mukavimman mahdollisen tulevaisuuden maalleen.

Se ei kuitenkaan kumoa sitä, että he kannattivat totalitaristista murhaideologiaa, joka ei olisi koskaan saanut aikaiseksi mitään ilman kansan hiljaista tukea. Useimmat natsit eivät olleet henkilökohtaisesti syyllisiä Holokaustiin, mutta he saivat aikaan ilmapiirin, jossa Holokausti oli mahdollinen. Useimmat muslimitkaan eivät ole syyllisiä Brysselin iskuihin, mutta iskut eivät olisi onnistuneet niin todennäköisesti, elleivät tekijät olisi voineet rauhassa piileskellä ja varustautua Belgian muslimilähiöissä uskonveljiensä hiljaisella tuella.

Seuraavaksi meitä muistutetaan siitä, että terroristit itse asiassa tappavat enemmän muslimeja kuin eurooppalaisia. Samalla viikolla Afrikassa ja Lähi-idässä sattui kymmenen iskua, joista kukaan ei ole kuullutkaan, kun kaikkien huomio keskittyi Brysseliin. Pointti näissä uutisissa on, ettei terrorismissa voi olla kyse uskonnosta, jos muslimit räjäyttelevät muslimialueilla.

Näissä väitteissä kivasti unohdetaan, etteivät kaikki Lähi-idän asukit ole yhtenäistä muslimimassaa, vaan kyllä sielläkin on monikulttuuria. Shiiat ja sunnit pitävät toisiaan kerettiläisinä, jesidejä saatananpalvojina ja juutalaisia ja kristittyjä muuten vaan sikakoirina. Lisäksi usein isketään valtion kohteita, kuten poliisia ja armeijaa, vastaan, sillä seisoohan maallinen hallinto islamilaisen kalifaatin tiellä.

Sori vaan, en ole kovin vakuuttunut uskonnollisen motiivin puuttumisesta.

Toinen syy, miksi tällaiset uutiset otetaan puheeksi, on, että tuntisin syyllisyyttä rasismistani, kun välitän enemmän eurooppalaisista kuin lähi-itäläisistä uhreista.

Ei kyse ole niinkään siitä, etten välittäisi, vaan että lähemmäs tulevat iskut huolestuttavat enemmän. En tunne ketään, joka olisi ollut Lähi-idässä hengenvaarassa, mutta yksi kaverini oli Brysselin metrossa kolmen pysäkin päässä metropommin räjähtäessä. Sitten, kun Suomessa paukkuu, se kiinnostaa minua varmasti enemmän kuin jossain kaukana Belgiassa tehdyt iskut. Jos tämä on jonkun mielestä rasismia, ei kiinnosta.

Sekin on jännä, että jos eurooppalaiset ja muualla tehdyt iskut asetetaan tällä tavalla vastakkain, eihän sillä vihjata, että meidän pitäisi ottaa muualla tehdyt vakavammin, vaan että otamme eurooppalaiset iskut liian vakavasti. Pitäisi asettaa kontekstiin. Muuallakin tapahtuu, miksei siis meillä. Ei ilmeisesti pitäisi kiinnostaa.

Sitten Suomeen. Kirjailijat ovat lähtökohtaisesti fiksuja ja sivistyneitä ihmisiä, joten jos halutaan kuulla jotain fiksua, on ihan järkevää kysyä kirjailijoilta. Hesari kysyi varmuuden vuoksi kuudelta kirjailijalta, että kuoliko Euroopan idea nyt ja onko liikkumisen ja uskonnon vapaus nyt mennyttä. Ensin on Virpi Hämeen-Anttila, jonka puoliso Jaakko onkin jo tullut tutuksi islamjuttujen yhteydessä.

Ajatukset liikkuivat Euroopassa vilkkaasti kauan ennen EU:ta. Ja miten terrori-isku uhkaisi uskonnon vapautta? Vika on ennemminkin siinä, että osa ihmisistä pitää kaikkia uskonnon ilmentymiä uhkana.

En suinkaan pidä kaikkia uskonnon ilmentymiä uhkana, vaan päin vastoin kannustan ihmisiä uskonnollisuuteen. Nimen omaan tyypilliseen suomalaiseen tapaluterilaisuuteen. Ateistien lapsilla on ikävä taipumus kääntyä kaiken maailman hihhulikultteihin, sikäli kun ateistit ylipäänsä lapsia tekevät. Kun lapsi oppii, että hänellä on uskonto, mutta että sitä ei tarvitse ottaa turhan vakavasti, sellaiselta vältytään.

Mutta joo, kyllä mielestäni ihmisten räjäyttely on uhkaava uskonnon ilmentymä.

Sitten Leena Parkkinen, jonka tuotantoa en valitettavasti tunne:

Terrorismi Euroopassa ei ole mikään uusi asia. Kamalia asioita on tapahtunut aina. Uutta on tämä vastakkainasettelu ja se että on olemassa ryhmiä, kuten populistit ja maahanmuuttokriitikot, jotka ovat ensimmäisinä ratsastamassa uhrien verellä. Enemmän kuin kulkeminen Pariisin metrossa tai Brysselin lentokentällä minua pelottaa rasismin arkipäiväistyminen. Rasismi ja vieraiden asioiden pelko vaarantaa ajatuksen yhteisestä Euroopasta. Sen sijaan että keskittyisimme vaalimaan kulttuurista rikkauttamme, oppimaan muilta ja auttamaan tänne tulevia, jäämme kyräilemään nurkkiin. Toivon että näennäisen turvallisuuden nimissä emme lähde tuhoamaan ajatusta vapaasta liikkuvuudesta ja monikulttuurisesta Euroopasta.

Monikulttuurisuus hyvä, rasismi paha, terrorismi EVVK. Ilmeisesti Parkkinen säästää kaikki omaperäiset ajatukset kirjalliseen tuotantoonsa.

Seuraavaksi Jari Tervo. Hänet tuntien luulisi tulevan mielenkiintoista tekstiä:

Isis on valtion kokoinen painajainen, jolla on pääsy Euroopan sydämeen. Se riemuitsee jokaisesta kaltoin kohdellusta turvapaikanhakijasta. Silloin todistamme Isisin mielestä olevamme juuri sellaisia kuin se on väittänyt: jokaisen muslimin vihollisia.

Eli siis standardiargumentti "emme saa rajoittaa maahanmuuttoa, koska juuri sitä Isis haluaa!" No joo, varmaan pitää paikkansa, että lisääntynyt muslimivastainen liikehdintä saa Euroopassa jo olevat muslimit närkästymään, mutta mitkä tässä ovat vaihtoehdot? Joko pystytämme raja-aitoja ja rajoitamme pakolaisten pääsyä Eurooppaan, jolloin täällä jo olevat oikeauskoiset saattavat radikalisoitua, tai sitten päästämme kaikki halukkaat sisään, jolloin kukaan ei tiedä, mitä porukkaa miljoonien tulijoiden seassa tulee.

Jos ja kun noista pitää valita, sanoisin, että pienempää porukkaa on helpompi pitää silmällä.

Eurooppalainen maahanmuuttopolitiikka.

Sitten Jarkko Tontti, listan ainoa jäsen, jonka tiedän lukevan tätä blogia.

Tekijät olivat Belgian kansalaisia. Rajavalvonta ei olisi heitä pysäyttänyt.

Kyllä olisi. Se tuli vain sukupolven verran liian myöhässä.

Tulijoiden kontrollointi tosiaan auttaa terrorismin ehkäisyssä vain rajallisesti, koska maltillisten ja hyvin integroituvienkaan tulijoiden lapsista ei voi tietää, mitä ne saavat päähänsä. Siksi ei riitäkään, että vahditaan vain laatua, vaan myös määrää. Brysselin ja monen muun eurooppalaisen kaupungin ongelma on, että muslimiyhteisö on kasvanut niin suureksi, ettei sitä enää voi integroida. Yhtäältä yhteisön sisältä tuleva integroitumattomuuspaine on voimakkaampi kuin ulkoa tuleva integroitumispaine, ja toisaalta suuressa omanmaalaisessaan yhteisössä voi aivan hyvin elää ilman mitään kontakteja valtaväestöön, jolloin integroitumiselle ei ole mitään tarvetta.

Uskontojen suhteen johdonmukainen ratkaisu on sekularismi eli se, että ei ole valtionkirkkoja vaan julkinen valta suhtautuu kaikkiin maailmankatsomuksiin tasa-arvoisesti. Kotoutuminen ja yhteiselo helpottuvat, kun ihmiset tuntevat, että heidän uskontonsa tai muu maailmankatsomuksensa on tasavertaisessa asemassa muiden kanssa. Olennaista on se, että kaikkien uskontojen ja maailmankatsomusten edustajien pitää noudattaa samoja, kaikille yhteisiä lakeja.

Kieltämättä hienosti muotoiltu niin, ettei vahingossakaan leimata tai syyllistetä mitään tiettyä ryhmää. Kyllähän niin kristityt, buddhalaiset, shintolaiset, krishnat ja pastafaritkin ovat tasan yhtä kärkkäitä räjäyttämään itsensä väkijoukossa, jos sattuvat olemaan vähemmistönä asuinmaassaan. Tästä todistaa hyvin mm. se, kuinka kristityt itsemurhapommittajat ovat Saudi-Arabiassa päivittäinen riesa ja vakava turvallisuusuhka.

Ei mutta vakavasti puhuen, miten tämä teoria sopii yhteen sen aiemmin tehdyn havainnon kanssa, että suurin osa terrori-iskuista tapahtuu muslimienemmistöisissä maissa?

Seuraavaksi ääneen päästetään Antti Tuuri:

Jokaisen pitäisi kuitenkin ymmärtää, että ainoa keino terrorismia vastaan Euroopassa on syrjinnän poistaminen, tuloerojen pienentäminen ja yleinen oikeudenmukaisuus.

Jännä kuinka persaukiset suomalaiset eivät kuitenkaan ole intoutuneet pommittelemaan, vaikka täällä on varmasti aivan riittävästi syrjäydytty jo kymmeniä vuosia. Olen lukenut useita Tuurin kirjoja, mutta en arvannutkaan, että hänkin kuuluu tähän kommariporukkaan, jolle ongelmat eivät ole niinkään ongelmia, vaan paremminkin tilaisuuksia päästä horisemaan ideologiastaan.

Mutta joo, annetaan terroristeille kaikkea kivaa ilmaiseksi, niin ehkä ne sitten eivät enää tee iskuja. Lopuksi Hannu Väisänen:

Vaarallisempaa kuin Isis Euroopan yhtenäisyyden kannalta on useiden Euroopan Unionin jäsenmaiden hivuttautuminen populismin ja suoranaisen fasismin muotoihin. Se mitä nyt tapahtuu Unkarissa, Puolassa, Tanskassa, Sloveniassa ja tietysti myös Suomessa, huolittelee Isiksen ja kumppaneiden keskeneräiseksi jättämän käsityön.

Poliittiset päätökset, joissa oman kansan etu asetetaan abstraktien eurooppalaisten arvojen edelle, on siis fasismia. Pelkästään se, että kansan keskuudesta kuuluu sellaisia vaatimuksia, on fasismiin hivuttautumista. Selvä. Onneksi terrori-isku tapahtui, että Todellinen Vihollinen saatiin paljastettua.

Tehdäänpä pieni yhteenveto. Tiedämme nyt fiksumpiemme kertomana, että:

- Uskonnolla ei ole mitään tekemistä asian kanssa, tai jos on, ongelma on uskonnollisuudessa ylipäänsä, eikä missään tietyssä uskonnossa.
- Jos pitää valita, pommit ovat pienempi paha kuin rasismi.
- Raja-aitoja ei saa pystyttää, koska ne eivät toimi, tai siis toimivat, mutta eivät ole kivoja.
- Terrorismi loppuu, kunhan paha kapitalismi saadaan loppumaan, koska vanhempani opettivat minullekin pienenä, että jos ei saa kaikkea haluamaansa, kannattaa räjäyttää itsensä väkijoukossa.
- On vähän kiusallista, että ihmisiä kuolee näissä iskuissa, mutta ei se kuitenkaan ole niin paha juttu kuin fasismi, jota taas on kaikki paitsi valtionrajojen täydellinen poistaminen.

Vielä yksi uutinen ulkomaan mediasta. Brysselissä oli tarkoitus järjestää iskun jälkimainingeissa "marssi pelkoa vastaan", jossa oltaisiin osoitettu rauhanomaisesti mieltä ja osoitettu, että "belgialaiset kieltäytyvät pelkäämästä ja ovat yhtenäisiä". Harmi vaan, että marssi peruttiin turvallisuushuolien takia.

Kaipa tuokin jonkinlaisen viestin lähettää.

Mutta joo, mitä tästä pitkästä analyysistä jäi käteen? Blogistikollegani Ruukinmatruuna tykkää näissä terrorismiuutisissa lopettaa kirjoituksensa Ranskan kansallislaulusta lainattuun lausahdukseen:

Aux armes, citoyens! Formez vos bataillons!

Jotain tuossa kai puhutaan aseista ja pataljoonista. Sanoivat stereotypiat ranskalaisten sotakyvykkyydestä mitä tahansa, heillä on kyllä kaikkein hardcorein kansallishymni. Mikä muu kansa laulaa vihollistensa naisten ja lasten kurkkujen leikkaamisesta?

Nyt tuo ei kuitenkaan käy laatuun. Ei tuollaista nyky-Euroopassa sovi julistaa. Paremmin eurooppalaisten suhtautumista terrorismiin kuvaa toinen ranskankielinen lausahdus, jonka ylempänä mainittu Brysselissä asuva kaverini minulle opetti:

Je m'en bats les couilles!

Eli että kiinnostaa kuin kilo paskaa. Ei aiheuta toimenpiteitä. On tässä muitakin murheita. Huomiota ne vaan haluavat, ja kyllä ne menevät pois, jos niille ei anna sitä. Eikä meitä teidän siviilit kiinnosta, niitä nyt on muutenkin joka paikka täynnä.

Terveisiä punaisesta Suomesta

Suomidemokraateilla näyttää olevan blogini lukijakunnassa suuri kannatus. 59 vastaajasta kyseistä puoluetta äänestäisi mielellään 12 ja paremman puutteessa 27 vastaajaa, eli yhteensä kaksi kolmasosaa. Tietämättä tässä vaiheessa sen tarkemmin puolueen näkemyksiä, itsekin kallistun varmaan tuon jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle. Yksi luottaa vanhoihin isoihin puolueisiin ja 7 vielä Persuihin, ja 8 ei viitsi äänestää lainkaan. Vihervasemmistoa kannattaa neljä vastaajaa, mikä on oikeastaan yllättävän paljon. Mukavaa, että sielläkin luetaan tätä blogia.

Mutta asiaan. Muutama teksti sitten kirjoitin vähän Mannerheimista ja totesin arvostavani häntä siksi, koska hän pelasti meidät kommunismilta, enkä niinkään siksi, että hän olisi joku suomalaisuuden määritelmä. Vähän sitä ennen blogistikollegani Yrjöperskeles kirjoitti loistavan vaihtoehtoishistoriallisen novellinsa Suomesta, jossa punaiset voittivat sisällissodan, ja heti perään blogistikollegani Ruukinmatruuna kirjoitti oman näkemyksensä kyseisen sodan veritöistä.

Ajattelinpa sitten minäkin vielä vähän käsitellä aihetta. En nyt tässä ota kantaa siihen, mitä ajattelen nilkeistä, jotka yrittävät väkivalloin tuoda maahan totalitaristista murhaideologiaa, ja kommunismin toimimattomuudesta sinänsä olen puhunut aikaisemmin täällä. Nyt ajattelin vain pohtia objektiivisesti ja puolueettomasti, miten olisi käynyt, jos punaiset olisivat voittaneet.

Punamyrkkysammakko. Sen myrkky on riittävän vahvaa tappamaan sata miljoonaa ihmistä.

Eikös hieno kuva? Ihan itse shoppasin. Mutta joo, haluaisin uskoa, että on vain kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka kannattavat avoimesti valkoisia; ja niitä, joiden mielestä punaiset olivat niinku sillee periaatteessa oikeammassa, mutta jotka samalla myöntävät, että valkoisten voitto toi käytännössä paremman lopputuloksen. Valitettavasti kuitenkin kohtaan säännöllisen epäsäännöllisesti sellaisiakin tapauksia, joiden mielestä väärä puoli voitti. Kun heille huomauttaa, että jos punaiset olisivat voittaneet, Suomi olisi tätä nykyä hyvällä tuurilla Viron ja huonolla Moldovan kaltainen persaukinen ex-neukkutasavalta, vastaus on vain, että "ei välttämättä" tai "ei sitä voi tietää".

No kyllä jumalauta voi. Antakaas, kun Pekka-setä selittää. Käytän ns. sokraattista menetelmää vastatakseni useimmin kuulemiini punafanien väitteisiin.

Ensinnäkin, Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden sillä oletuksella, että hyvin pian bolševikit pääsevät myös Suomessa valtaan ja Suomi enemmän tai vähemmän oma-aloitteisesti palaa saman tien Neuvostoliittoon. Tällä asenteella punaisia myös tuettiin.

Mutta Pekka, kyllähän punaisilla oli ihan päteviäkin syitä nousta kapinaan.

Voi olla, mutta ei niitä ongelmia herrajjumala millään kommunismilla korjata. Tuo tuo mieleen sen kuuluisan intiaanien päänsärkylääkkeen: jos päätä särkee, hakkaa kirveellä käsi poikki. Päänsärky unohtuu saman tien.

Mutta Pekka, valkoiset halusivat saksalaisen kuninkaan ja jos asiat olisivat menneet heidän toiveidensa mukaan, Suomesta olisi tullut Saksan satelliittivaltio. Et kai sinä sitä halua?

Totta, mutta valkoisten tukijavaltio Saksa romahti ja sen mukana menivät kaikki pitkän tähtäimen suunnitelmat. Punaisten tukijavaltio sen sijaan ei romahtanut, joten sodan jälkeen velat olisivat menneet maksuun täysimääräisinä.

Mutta Pekka, ei punaisten enemmistökään halunnut liittyä Neuvostoliittoon, vaan rakentaa kommunismia itsenäisessä Suomessa.

Njoo, en väitäkään, että he olisivat riemusta kiljuen rientäneet Leninin avoimeen syliin, ja voi ollakin, että itsenäisyyden kannattajat olisivat päässeet väittelyissä voitolle ja seuraavat parikymmentä vuotta olisivatkin menneet noin.

Sitten tuli 30-luku ja toinen maailmansota alkoi lähestyä. Historiasta muistamme, että Neuvostoliitto esitti Baltian maille uhkavaatimuksia, ensin tukikohtaluovutuksista ja lopuksi Neuvostoliittoon liittymisestä. Myös Suomea painostettiin samalla tavalla, mutta toisin kuin Baltian maat, valkoinen Suomi valitsi sodan.

Mutta Pekka, kuten jo sanoin, punaisetkin halusivat pysyä itsenäisinä, eivätkä olisi suostuneet vaatimuksiin.

Eivät varmaan mielellään olisikaan suostuneet, mutta uskon, että heidän laskujensa mukaan antautuminen olisi ollut pienempi paha kuin pakkoliitos ylivoimaista vihollista vastaan käydyn sodan jälkeen ja siitä mahdollisesti seuranneet kostotoimenpiteet.

Sota valittiin, koska sosialismiin vihamielisesti suhtautuneet poliitikot olivat sitä mieltä, että mikä tahansa on parempi vaihtoehto kuin alistuminen. Sosialismiin myönteisesti suhtautuneet poliitikot eivät olisi valinneet samoin.

Mutta Pekka, jos punaiset lähtivät sotaan valkoisia vastaan, kai niillä nyt olisi ollut pokkaa vastustaa ulkomaalaista miehittäjääkin.

No okei, oletetaan, että punainen Suomi olisi torjunut NL:n vaatimukset ja lähtenyt sotaan. Matemaattisestihan Suomi olisi ollut aivan yhtä alakynnessä kuin toteutuneessakin historiassa, eli oltaisiin voitu luottaa vain parempaan koulutukseen ja parempiin taktiikoihin.

Punaisen Suomen armeijan upseeristoa ei kuitenkaan oltaisi koulutettu jääkärien mukanaan tuomilla saksalaisilla opeilla - jääkärithän oltaisiin viety saunan taa joka ukko - vaan kaikin puolin huonommilla venäläisillä opeilla. Ekstrahuonolla tuurilla mukana olisi vielä ollut sellaisia idealistisia elementtejä kuin että upseerit eivät komenna yksinvaltaisesti, vaan taisteluiden toteuttamisesta äänestettäisiin miehistön kesken, jne.

Ota tuosta panoskampa, kaverisi saa kiväärin. Seuraa sitä. Kun kaveri kuolee, ota siltä kivääri ja jatka taistelua.

Sota oltaisiin siis hävitty. Suomi oltaisiin miehitetty ja liitetty Neuvostoliittoon, koska Pietari oli liian lähellä rajaa, että alueen turvallisuutta oltaisiin voitu uskoa näennäisesti itsenäisen satelliittivaltion vastuulle.

Huomaamme siis, että ennemmin tai myöhemmin Suomi olisi ajautunut osaksi Neuvostoliittoa täysin riippumatta siitä, mitä mieltä punaiset kapinan aikaan asiasta olivat.

Mutta Pekka, vaikka Suomi olisikin ollut osa Neuvostoliittoa, eihän se tarkoita, etteikö yhteiskunnalliseen, teolliseen ja taloudelliseen kehitykseen oltaisi voitu panostaa.

Tässä on se ongelma, että Suomi olisi Neuvostoliitossakin ollut merkityksetön reuna-alue. Tänne ei olisi ollut mitään järkeä keskittää teollisuutta, eikä täällä edes ole sellaisia mittavia raaka-ainevaroja, että teollisuuden rakentaminen tänne kuljetusmatkojen minimoimiseksi olisi ollut järkevää. No puuta ehkä on, mutta sitä nyt on Venäjälläkin ihan riittävästi.

Lisäksi koska Suomi olisi ollut harvaan asuttu rajamaa, jonka väestöllä ei edes ole mitään sukulaisyhteyttä venäläisiin tai muihin slaaveihin, ei Neuvostoliitolla ei olisi ollut mielenkiintoa kehittää suomalaista yhteiskuntaa muuten kuin korkeintaan venäläistämistarkoituksessa, ja koska Suomi olisi mahdollisessa lännen ja NL:n sodassa jäänyt puskurivyöhykkeeksi ja sodankäyntialueeksi Pietarin rintamalle, ei tänne olisi kannattanut rakentaa infrastruktuuria tuhottavaksi, ja investoinnit olisivat olleet lähinnä sotilastukikohtia.

Ja vaikka olisinkin tässä väärässä, miksi ihmeessä Suomeen oltaisiin haluttu panostaa selvästi enemmän kuin Neuvostoliiton ydinalueisiin?

No mutta Pekka, ei kai se nyt ihan pelkkää paskaa olisi voinut olla. Kai siitä jotain hyvääkin olisi seurannut nykytilanteeseen verrattuna.

Kuten mitä?

No Suomen rajat menisivät ainakin Tarton rauhan rajojen mukaan. Hyvällä tuurilla itäraja olisi Syvärillä tai jopa Vienanmerellä asti.

Ei jollain maapläntillä ole itseisarvoa. Oleellista on, mitä sillä pläntillä on. Pieni alue pitkälle kehitettyä ja etnisesti yhtenäistä maata on parempi kuin suuri alue hunningolle jätettyä ja vieraan kansan (tai vieraaksi pakkokäännytetyn kansan) asuttamaa maata.

Etnisyyksistä puheen ollen, ainakaan meillä ei olisi ongelmia kymmenistä tuhansista ilmaisen elatuksen perässä maahan virtaavista lähi-itäläisistä.

Ei olisi ei, mutta meillä olisi miljoona venäläistä, jotka eivät katsoisi tarpeelliseksi opetella suomen kieltä ja joiden jäljiltä esim. Helsingin keskusta jääkiekon MM-finaalimatsin jäkeen olisi hyvin erilaisen remontin tarpeessa kuin nykyisin.

Lähi-idän elintasopakolaisista myös pääsee ainakin periaatteessa suhteellisen helposti eroon, jos vain poliittista tahtoa löytyy, mutta milläs karkoitetaan miljoona sopeutumishalutonta venäläistä, kun Venäjä kyttää divisioonineen vieressä, ettei venäläisten ihmisoikeuksia vahingossakaan loukata Venäjän rajojen ulkopuolella?

No mutta täytyy sinun myöntää, että ainakin naiset sentään olisivat tyylikkäämpiä.

...No joo, hyvä on, myönnetään. Ei neuvostomiehitys aivan kaikilta osin olisi ollut pahaksi.