lauantai 10. helmikuuta 2018

Sivistyksen rappiosta ja vähäpukeisista naisista

Twitterin paras puoli on siinä, että sen avulla saa helposti yhteyden kaikkiin muihin palvelun käyttäjiin, jopa muulloin vaikeasti lähestyttäviin julkkiksiin. Linkitin edellisen tekstini sinne ja pistin twiittaukseen suoran viittauksen Maria Petterssonille, jonka kolumnia kirjoitukseni käsitteli, ja siten hänkin pääsi lukemaan feministisestä kirjallisuushaasteestani. Hän ei edes blokannut minua saman tien, kuten olin aluksi pelännyt, vaan päin vastoin uudelleentwiittasi julkaisuni. Arvostukseni häntä kohtaan nousi reippaasti.

Oli miten oli, hänen ansiostaan tekstini sai laajaa näkyvyyttä sellaisissakin piireissä, joissa minuntyyliseni blogistit eivät ole erityisen luettuja ja joissa huumoriani ja estetiikkaani ei arvosteta. Eräskin lukija ilmoitti lopettaneensa tekstini lukemisen alkuunsa tultuaan viehättävän assistenttini Denisen kuvan kohdalle. Omaan Twitter-virtaansa hän ilmeisesti minun innoittamanani laittoi vanhanaikaisemman ja siten hillitymmän vähäpukeisen kuvan Marilyn Monroesta ja esitti kysymyksen:
Onko tällaisten kuvien jakaminen nykyään sopivaa? Onko tämä esimerkki taidevalokuvasta vai esimerkki naisvartalon esineellistämisestä?
Tuo on hyvä kysymys. Mietitäänpä sitä hetki. Tätä kysymystähän ei ole viime aikoina pohdittu vain Twitterissä eikä vain nykyaikaisten mallityttöjen poseerauksiin liittyen, vaan asia nousee merkittäväksi yhteiskunnalliseksi puheenaiheeksi säännöllisesti aikakaudesta toiseen. Otetaan esimerkiksi tällainen taideteos:


Löytyy Vatikaanista ns. isoolta kirkoolta. Alun perin, vuonna 1541, hahmot olivat kuulemma alastomia, mutta niille maalattiin jälkeenpäin pyyhkeet munien peitoksi, koska eihän nyt kirkoista pyhimmässä voi näyttää meininkiä, jota ei näe edes bordelleissa, kuten eräs aikalainenkin Michelangeloa moitti. Sitten on tällainen patsas:


Vuonna 1894 tuota suunniteltiin Bostonin kaupunginkirjaston pihalle, mutta Naisten Kristillisellä Raittiusliitolla oli asiaan painavaa sanottavaa. Ei tuollainen juopunut rietastelu sopinut lainkaan, eikä ainakaan kirjastolle. Ankaran paineen myötä patsas siirrettiin New Yorkiin museoon, ja vasta lähes sata vuotta myöhemmin melu oli laskeutunut sen verran, että Bostonin kirjastokin sai oman kopionsa alkuperäiselle paikalleen.

Streisand-efektin myötä, kun tapaus oli saanut paljon julkisuutta, taiteilija tienasi valtavasti rahaa myymällä kopioita teoksestaan, mutta siinähän nyt ei ole mitään yllättävää.

Tietenkään pelkästään alastomuutta ei ole sensuroitu, vaan tähtäimessä on ollut muitakin ominaisuuksia, jotka on katsottu epäkorrekteiksi, tasa-arvoisimpia kansanryhmiä alentaviksi tai muuten vaan aikakaudelle sopimattomiksi. Esimerkiksi natsit kielsivät taiteen, joka oli juutalaista, kommunistista tai muuten vaan paskaa, eikä taidekriitikkonakaan saanut toimia ilman propagandaministeriön lisenssiä. Esimerkiksi tällainen:


Eihän tuo edes esitä mitään, ja mitä järkeä on taiteessa, joka ei esitä mitään? Kieltoon vaan. Ja kuten Hitlerkin sanoi, jos joku haluaa maalata taivaan vihreäksi ja ruohon siniseksi, sellaisen ääliön sopii kastroida.

Natsien järjestämät rappiotaiteen näyttelyt kuulemma olivat yleensä paljon suositumpia kuin hyväksytyn arjalaisen taiteen näyttelyt. Mistäköhän lie johtunut.

Neuvostoliitossakin oli virallisena taidemuotona "sosialistinen realismi", joka terminä on yhtä mielekäs kuin vaikka natsistinen suvaitsevaisuus tai anarkistinen despotia, mutta jota kuitenkin onnistuttiin soveltamaan melkein 60 vuotta ja jonka myötä taiteilijoiden oli parasta pitää huolta, että heidän teoksensa viestittivät yleisölle aiheesta riippumatta, että työ on niin kivaa, että siitä on aivan turhaa kaiken muun hyvän lisäksi vielä maksaa palkkaakin.

2000-luvulle päästyämme tanskalainen Jyllands Posten -lehti päätti kokeilla, mitä tapahtuu, jos järjestää pilakuvakilpailun profeetta Muhammedista. Kilpailuun osallistui näinkin räväkkää ja edesvastuutonta perseilyä:


Tästä närkästyneinä muslimit pistivät pystyyn rähinöitä ympäri maailmaa. Ihmisiäkin kuoli. Lähinnä kuolleet olivat kiukkuisia muslimeja, jotka olivat tallautuneet hengiltä muiden kiukkuisten muslimien jaloissa, mutta jotenkin se saatiin käännettyä koko Tanskan kansan syyksi. Euroopassa keskusteltiin, onko sananvapaus mennyt liian pitkälle. Monet yksittäiset sanomalehdet julkaisivat kuvia vastustaakseen noussutta sensuurimielialaa, mutta Suomessa yksikään lehti ei siihen lähtenyt mukaan. Kun sitten kansalaisjärjestö Suomen Sisu laittoi kuvat nettisivuilleen, pääministeri Matti Vanhanen riensi pyytämään koko Suomen puolesta anteeksi muslimeilta, vaikka kukaan ei ollut ehtinyt häneltä kysyäkään.

Voidaan toki väitellä, oliko muslimien pillastuminen lapsellista ylireagointia, vai oikeutettua vihaa pyhien arvojen loukkaamisesta, ja voidaan väitellä siitäkin, oliko kuvien sensurointi pelkurimaista omien arvojen hylkäämistä, vai vain tervettä pelisilmää väkivaltaisten kilikallojen kostoiskujen välttämiseksi. Joka tapauksessa sensuurivaatimuksia esitettiin uskonnollisin perustein, ja niihin suostuttiin hihhulien mielistelemiseksi.

Esimerkkejä useista syistä sensuroidusta taiteesta löytyy paljon ihan viime vuosiltakin, mutta ne ovat olleet lähinnä yksittäistapauksia, eivätkä ole saaneet suurta mediahuomiota.

Sitten tuli #MeToo-kampanja, jolla oli kannatettava tavoite: kun kaikki naiset, jotka ovat joutuneet seksuaalisen häirinnän kohteiksi, ilmoittavat asiasta ääneen, ongelman laajuus paljastuu viimein kaikille. Valitettavasti kuitenkin jotkut oman elämänsä judithbutlerit päättivät, että #MeToo on hyvä tekosyy rusikoida maailma omaan ideologiaansa sopivaksi. Niinpä osittain kampanjan painostamana eräs brittiläinen museo päätti "herätellä keskustelua" poistamalla näytiltä seuraavan taideteoksen:


vuonna 1896 valmistunut maalaus poistettiin Manchester Art Gallerysta seinältä, koska taidegalleria haluaa ”haastaa tyypillisen aikakauden fantasian”, jossa alaston naisvartalo esitetään joko passiivisena koristuksena tai sitten femme fatale -tyyppisenä hahmona.
Jaa. Minä kun olin tottunut siihen, että keskustelua herätellään yleensä tuomalla taideteos esille. Poistamalla teos julistetaan vain, että teoksessa oli jotain väärää ja siksi sitä ei saa katsella eikä siitä ole mitään puhuttavaakaan.

On helppoa olla samaa mieltä, että tuonaikainen naiskuva oli huonompi kuin nykyinen, mutta ei sitä "haasteta" piilottamalla aikakauden maalauksia. Piilottamisella julistetaan autoritaarisesti, että nykyinen naiskuva on parempi ja pulinat pois. Lisäksi julistetaan, että koska nykyinen naiskuva on objektiivisesti parempi, ei kellään ole mitään syytä katsella menneiden aikojen hapatuksia. Joku sivistymätön plebeiji voisi vielä saada päähänsä kyseenalaistaa em. julistukset ja haastaa nykyisen naiskuvan.

Suomessakaan tältä ei ole vältytty, vaan Ateneumissa esillepantua Akseli Gallen-Kallelan Aino-tarua, eli tätä:


...on viime aikoina vaadittu piilotettavaksi mm. saatesanoilla "eikö museota yhtään hävetä?" Koska vaatijat eivät tietenkään ole lukeneet Kalevalaa, he jäävät vain jumittamaan kuvaan, jossa vanha irstas käppänä jahtaa nuorta tyttöä, eivätkä tiedä, etteivät Väinämöisen yritykset suinkaan pääty onnellisesti kummankaan kannalta. Tarun opetus onkin hyvin feministishenkisesti se, että kannattaa pysytellä vaan kiltisti omissa kategorioissaan.

Onneksi museon johtaja Susanna Pettersson pysyy suoraselkäisenä ja jättää tuollaiset vaatimukset omaan arvoonsa. Hän summaa koko touhun hienosti:
Taiteen tehtävä on esittää kysymyksiä ja antaa ajattelemisen aihetta. Museoiden tehtävä on toimia esittämisen, puheen ja monimuotoisten tulkintojen areenoina. Ei ole oikeaa tai vääränlaista taidetta. On vain taidetta.
Harvinaisen asiallista puhetta. Mutta millaisen yhteenvedon saamme tästä taidehistoriallisesta oppitunnista?

Huomaamme, että vääränlaisten kuvien kieltäminen niin siveellisyyden loukkaamisen kuin vallitsevan ideologian kanssa ristiriidassa olemisenkin takia on jo vanha keksintö, eivätkä naiskuvasta huolestuneet feministit tai #MeToo-kampanjoijat ole tuoneet tähän muotiin mitään uusia innovaatioita. Perusteet sensuurin vaatimiselle vaihtelevat, mutta periaate pysyy samana: halutaan kieltää muilta se, mikä ei itseä miellytä.

Näköjään oikea kysymys ei olekaan, että onko tällaisten kuvien jakaminen enää nykyään sopivaa, vaan että onko se vieläkään sopivaa. Reaktioista päätellen ei vaikuta olevan.

* * *

Entäs sitten bikinityttöjen postailu blogeihin? Eihän sillä ole mitään tekemistä taiteen kanssa. Vaikka suvaittaisiinkin joidenkin sata vuotta sitten eläneiden kääkkien kiinnostusta teinityttöihin ihan vain sen takia, että ne ovat keksineet maalata perversionsa kankaalle, miten siitä seuraa vaatimus suvaita sitäkin, että silikonilla pumpattuja bimboja tungetaan joka tuutti täyteen?

Kysytäänpä sitä Formula 1 -maailmasta. Siellä on aiemmin ollut tapana käyttää "grid girlejä", eli kauniita ja usein vähäpukeisia naisia moniin niinkin oleellisiin tehtäviin kuin numerokylttien kanniskeluun ja ajajien vieressä hymyilyyn. Eipä ole enää. Sellainen ei johtoportaan mielestä enää sovi "modernin yhteiskunnan sosiaalisiin normeihin".

Napa näkyy, naapurin poijat nauraa.

Eikä siinä mitään. Markkinavoimien lakien mukaan F1-touhukin pyörii, joten jos johtoportaan mielestä vihaiset feministit ovat autourheilulle merkittävämpi kohderyhmä kuin kiimaiset miehet, ilman muuta näin kannattaa tehdä. Mutta mistäs suunnasta suurimmat vastalauseet kuuluvat? Kiimaisilta miehiltäkö, joilta on nyt viety yksi monista tilaisuuksista patriarkaaliseen tuijotusahdisteluun?

Ei, vaan työnsä menettäneiltä tytöiltä. Aihetta Twitterissä käsittelevässä #gridgirl-virrassa ei juuri lopettamispäätöstä puolustavia kommentteja näe. Vastalauseet ovat usein tällaisia:
Come rain or shine we would be there waiting with our boards for our drivers to come round the bend. Why are 'idiots' taking our jobs away? #gridgirl #BTCC fed up of trying to defend myself, it's simple I LOVE my job get over it! #robbers #f1gridgirls
There is a huge discussion on #F1 banning #gridgirls. Being a #gridgirl for several years, I absolutely love it. Many of us who model at these events do it because we love the sport of racing. I have traveled the world and have met the most amazing people doing it.
So the inevitable has happened, F1 gridgirls have been banned. Ridiculous that women who say they are "fighting for women's rights" are saying what others should and shouldn't do, stopping us from doing a job we love and are proud to do. PC gone mad.
Yhdenkään alalla työskentelevän naisen en nähnyt kommentoivan, että onpa tämä päätös hieno juttu, kun vihdoinkin pääsee pois vihaamastaan alistavasta orjatyöstä. Ne harvat kommentit, jotka eivät olleet työnsä menettäviä naisia tukevia ja kannustavia, olivat lähinnä muotoa "hehheh, mahtaa vatuttaa, kun joutuu etsimään oikeaa työtä, jossa ei enää pelkällä ulkonäöllä pärjää".
Bye bye Sophie. now go and get yourself an education rather than standing in the mirror all day taking selfies.
Joo, kyllä minuakin vatuttaisi, jos saisin kenkää ja pitäisi mennä töihin, joissa joutuisin näkemään enemmän vaivaa tienatakseni pienempää palkkaa. Voiko ketään moittia siitä?

Viehättävä ulkonäkö on markkinoitavissa oleva ominaisuus ihan samalla tavalla kuin mikä tahansa ammattitaito. Sen hankkiminen, kehittäminen ja ylläpitäminen vaativat sekä synnynnäisiä ominaisuuksia että jatkuvaa työtä. Ketään ei siihen pakoteta, vaan päin vastoin kilpailu ja karsinta ovat ankaria.

Sama pätee edellisessä kirjoituksessa esiintyneeseen ja kritiikkiä saaneeseen Denise Milaniin. Monien mielestä kaula-aukon esittely ei varmaankaan ole mikään oikea ammatti, mutta hän tuskin ihan heti lähtisi alaa vaihtamaan moisista puheista, kun ottaa huomioon, että hän on mallintöillä tienannut jo 6 miljoonan dollarin omaisuuden. Pekan Porstuan viehättäväksi assistentiksi ei ihan kuka tahansa pyllistelijä pääsekään, vaan useimmilla täällä vierailevilla naisilla on seitsennumeroiset tienestit. Ja sen haluavat vihaiset feministit viedä heiltä pois.

Porstuan henkilökunnan pitkäaikaisimman jäsenen Candicen ilme, kun hän kuulee, että hänen pitäisi luopua 7 miljoonan dollarin vuosituloistaan ja mennä tienaamaan 20 000 dollaria vuodessa johonkin hikipajaan tasa-arvon ja naisten vapautuksen nimissä.

Kauas on tultu niistä ajoista, jolloin feministien mielestä naisella piti olla oikeus itse päättää, mitä haluaa kehollaan tehdä. Erityisen kuvaava on alussa mainitsemaani Twitter-keskusteluun osallistuneen henkilön kommentti:
Tuo on aika kesy verrattuna siihen millaisia kuvia ihmiset julkaisevat itsestään esim. Instagramissa. Lienee voimaannuttavaa esineellistää itsensä?
Esineellistäminenhän se onkin päivän sana. Nättejä naisia ei saa katsoa, koska se jotenkin kumoaa heidän sisäisen kauneutensa, tai jotain. Selvä. Itsensä esineellistäminen taas on oikein mielenkiintoinen konsepti. Nainen ei siis saa tehdä mitä haluaa, koska jonkun muun mielestä sellainen ei ole naiselle soveliasta käytöstä.

Tosiaan. Niin kauan kuin kulttuurissa ylipäätään tunnetaan sellainen käsite kuin "itsensä esineellistäminen", naiset eivät ole vapaita. En näe mitään eroa siinä, onko vapautta rajoittamassa joukko irstaita äijiä vai joukko vihaisia feministejä.

No niin. Huhhuh. Tulipas tästä paljon pidempi teksti kuin ajattelin. Yhteenvedon aika. Olemme todenneet, että 1) taiteen sensurointi millä tahansa verukkeella ei ole feminismiä, vaan totalitarismia, ja 2) feministien pyrkimykset deletoida kauniit naiset näkyviltä ei ole naisten vapauttamista, vaan alistamista. Enää jäljellä on yksi kysymys.

Miksi?

Miksi tauluihin pitää maalata nättejä naisia tissit tanassa? Miksi formuloissa pitää olla nättejä naisia numerokylttejä kanniskelemassa? Miksi minun muka pitää postailla tännekin jotain bikinikuvia vaivautumatta edes keksimään sille mitään kunnollista yhteyttä kirjoitusten aiheisiin?

No, ei varsinaisesti pidäkään. Aivan yhtä hyvin tuollainen voidaan lopettaa. Ei sille ole mitään loogisesti pitävää perustetta. Esitän kuitenkin vastakysymyksen.

Miksi naisille on tärkeää, että olohuoneen verhojen värisävy sopii yhteen sohvan kanssa? Miksi naiset postailevat kuvia kauniista maisemista? Miksi naiset laittavat kukkia maljakoihin? Miksi naiset kuluttavat valtavia rahasummia vaatteisiin, joita he käyttävät yhden kerran? Miksi naiset ripustelevat seinille tauluja, jotka eivät esitä mitään ihan vaan sillä perusteella, että seinillä pitää olla tauluja? Miksi naiset keräävät ikkunalaudat täyteen juuri tietynvärisiä kukkia? Miksi naisten kirjahyllyissä on aina vähintään yksi taso varattuna koriste-esineille?

Miksi?

Eihän siinäkään ole hyödystä ja tarpeesta kyse. Kyse on pelkästä estetiikasta. Elinympäristö on viihtyisämpi, kun ympärillä on kauneutta katseltavaksi. Miehet eivät välitä yllälistatuista asioista, koska he eivät yksinkertaisesti kiinnitä tuollaiseen materiaan juuri huomiota. Miehet kiinnittävät huomionsa kauniisiin naisiin ja siksi haluavat ympäröidä itsensä kauniilla naisilla tai ainakin heidän kuvillaan.

Ajatus, että kauneuden havaitseminen, tunnustaminen ja arvostaminen jotenkin vähentäisi arvoa "esineellistämisen" kautta, on täysin mielipuolinen, käsittämätön ja väärä.

Tuleeko minusta vähemmän isänmaallinen ihminen, jos tykkään katsella suomalaisia maisemakuvia?
Käännynkö minä ateistiksi, jos kirkkoon tuodaan liian hienoja alttaritauluja?
Joutaako hyvä kirja saman tien saunansytykkeeksi, jos siitä tehdään näyttävä elokuva?

Ei tietenkään. Eikä minun arvostukseni naisia kohtaan vähene tippaakaan sillä, että arvostan myös heidän fyysisiä piirteitään.

maanantai 5. helmikuuta 2018

Feministinen kirjallisuushaaste 3: Yhteenveto

Tämän talven lukijakartoitusgallupissa ilmoittautui 91 lukijaa. Tänä vuonna en erotellut tuttuja ja tuntemattomia, vaan kysyin, onko täällä sellaisiakin vakiolukijoita, jotka olisivat kanssani eri mieltä. Yllättäen jopa neljä tunnusti. 64 kertoi lukevansa juttujani, koska ovat samaa mieltä, ja kaksi piti tarjonnastani, vaikka olivat uusia tuttavuuksia. Kukaan satunnainen paikallehortoilija ei kertonut vastustavansa ilosanomaani.

Kaksi vastaajaa ei ymmärtänyt kysymystä, ja peräti 19 vaati isoja tissejä. Aloittakaamme siis tämä feministishenkinen teksti viehättävän assistenttini Denisen vastauksella:


Asiaan. Reilu vuosi sitten kolumnisti Maria Pettersson toi esille epäkohdan, että suurin osa miehistä ei lue lainkaan naisten kirjoittamia kirjoja ja että se on ongelma, koska sellainen on ihan junttia. Tutkiskelin hänen sanojaan sydämessäni ja järkytyksekseni huomasin, että se päti minuunkin. Omistamistani kirjoista alle 7 % oli naisten kirjoittamia.

Samassa yhteydessä Pettersson haastoi kaltaiseni juntit lukemaan naisten kirjoja. Tai ei suoraan haastanut, mutta vihjasi sinnepäin väittämällä allekirjoittanutta sivistymättömäksi, mainitsemalla sitten ihmisten harrastavan sellaista, että lukevat vuoden verran vain tietynkaltaisten kirjailijoiden teoksia, ja ottamalla lopuksi itse tavoitteekseen lukea n. 18 eri vähemmistön kirjoittamia teoksia.

Koska nobody calls me chicken ja jippikaijei motherfucker ja muita latteuksia, tartuin haasteeseen. Samassa yhteydessä esitin vastahaasteenkin, johon keräsin omia lukusuosituksiani, mutta antaa muiden kirjoitella siitä.

Hehheh, te varmaan luulitte, että olin jo unohtanut koko jutun. Ehei; voin ylpeänä kehua, että vuonna 2017 luin ainoastaan naisten kirjoittamia kirjoja, kuten luvattu oli. Nyt käyn ne läpi ja pohdin lopuksi, kannattiko.

Sitä ennen lanseeraan käsitteen "toiseuspiste". Koska kuulemma kirjailijan henkilökohtaisilla ominaisuuksilla on väliä, ja on sitä parempi, mitä useampaan vähemmistöön kirjailija kuuluu, aion nyt pisteyttää lukemani kirjat sen mukaan, kuinka monella tavalla kirjailija minusta poikkeaa. Kriteerejä ovat Petterssonin määritteleminä ainakin sukupuoli, kansallisuus, uskonto, ihonväri, seksuaalinen suuntautuminen ja vammaisuus.

No niin, tässä koko läjä:


Marge Piercy - Woman on the Edge of Time. Tämä ei ole niinkään romaani kuin utopistinen pamfletti, jossa kirjailija kuvailee ihanneyhteiskuntaa, jossa kaikilla on kivaa, kaikki toimii anarkistisesti itsekseen eikä kukaan tee pahaa kenellekään, ilman turhia pohdintoja siitä, miten se on mahdollista ja millaisia uhrauksia se ehkä vaatii. Ainoa lukemistani, jonka sain aikaiseksi arvostella blogiini. Pahoittelut siitä, varsinkin, kun se oli koko vuoden lähes heikoin tekele. Silloin annoin pisteiksi 2,5/5, mikä sekin tuntuu näin jälkikäteen anteliaalta. Toiseuspisteitä Piercy antaa 2, koska on amerikkalainen nainen. Tässä vaiheessa suomalainen feministi saattaa huomauttaa, että amerikkalaiset eivät edusta riittävän toisenlaista kulttuuria ansaitakseen pisteitä, mutta jos heidän amerikkalaisilta kollegoiltaan kysyisi, edustaako suomalaisuus toiseutta, varmasti vastaus olisi myöntävä.

Ursula Le Guin - The Dispossessed. Myös anarkistinen utopiaromaani, jossa riistokapitalistiselta planeetalta paennut siirtokunta on perustanut anarkokommunistisen yhteisön naapuriplaneetalle, ja useiden sukupolvien jälkeen päähenkilö anarkistiplaneetalta saapuu tarkkailemaan kapitalistiplaneettaa. Tässä yhteiskunta on kuvattu paljon elävämmin ja uskottavammin kuin Piercyn tekeleessä: anarkistit eivät elä yltäkylläisyydessä ja välillä jopa kuolevat nälkään; anarkistinen ajattelu ei tule ihmisiltä täysin luonnostaan, vaan he joutuvat vahtimaan poliittista puhdasoppisuutta ankaralla vertaispaineella; ja johtoneuvostot, joita anarkistien on ollut pakko perustaa saadakseen hommansa organisoiduksi, ovat huomaamatta saaneet hyvinkin autoritaarisia piirteitä. 3/5 pistettä. Vaikka maailma on mielenkiintoinen, tämäkin kirja jää juonensa puolesta melko köyhäksi, eikä mielenkiintoisia juonielementtejä käytetä läheskään tarpeeksi. Myös 2 toiseuspistettä.

Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen. Pikkutyttö seuraa vierestä 30-luvun Amerikan etelävaltioiden junttiseuduilla, kun hänen lakimiesisänsä puolustaa valkoisen tytön raiskauksesta syytettyä mustaa miestä. Todisteiden mukaan mies on selvästi syytön, mutta hänet on silti hirtettävä ihan vaan periaatteesta, ja hänen puolustamisensa tarkoittaa perheelle sosiaalista itsemurhaa. 5/5 pistettä. En ihmettele, että tästä on tullut niinkin maineikas klassikko. Mielenkiintoinen pääjuoni, monia sulavasti yhteensopivia sivujuonia, mielenkiintoisia henkilöitä, miellyttävää kieltä. Toiseuspisteitä Lee antaa 2 kuten edellisetkin. Vahvojen epäilysten mukaan Lee olisi ollut lesbo, mutta koska tätä ei ainakaan nopean googletuksen perusteella ole vahvistettu, jätetään kolmas piste antamatta.

Leena Lander - Käsky. Suomalaista välillä. Sisällissodan aikana nuori jääkäri saa tehtäväkseen kuljettaa vangitun punaisen naisen oikeudenkäyntiä varten kenttätuomioistuimeksi muutettuun entiseen mielisairaalaan. Matkan aikana he viettävät kahdeksan päivää autiolla saarella ilman yhteyttä ulkomaailmaan, ja tapausta tutkiva viiniä lipittävä tuomari ottaa tehtäväkseen selvittää, mitä he saarella keskenään puuhastelivat. 3,5/5 pistettä. Nykykirjallisuudessa ei oikein voi välttyä "punaiset = hyvä, valkoiset = paha"-asetelmalta, mutta tässä se ei pistänyt silmään niin pahasti kuin olin pelännyt. Enemmän minua harmitti se, että kun koko kirjan ajan mieltäni oli jäytänyt pelko siitä, että tämänkin kirjan loppuratkaisu on juuri se sama vanha, joka tällaisiin aina poikkeuksetta laitetaan, niin kyllähän se oli. Tapanani ei ole paljastaa loppuratkaisuja, mutta ette te tästä oikeasti ylläty. Jääkäri auttaa punavangin pakoon ja haavoittuu itse kuolettavasti samalla, ja tuomari ampuu itsensä. Vaikka kirja muilta osin oli jännittävä, tunnelmallinen ja erinomaisesti kirjoitettu, en tuon loppuratkaisun takia voi antaa korkeampia pisteitä. 1 toiseuspiste Landerin naiseudesta.

Gillian Anderson & Jeff Rovin - Liekkien näkijät. Lastenpsykologi tutkii muutamaa eri maissa asuvaa ihmistä, joilla on samanlaisia outoja sairauskohtauksia. Samalla arkeologit löytävät oudosti kuvioituja muinaisjäänteitä, joiden mystinen energia tappaa porukkaa. Näillä kaikilla on yliluonnollinen yhteys Antarktiksella muinoin asuneeseen sivilisaatioon. 1/5 pistettä. Entinen X-Files-tähti Anderson on kokeillut taitojaan monella eri taiteen ja viihteen alalla, mutta kirjallisuus olisi saanut jäädä väliin. Juoni on kliseinen ja teksti on yksinkertaista, mutta silti raskaslukuista, vaikka apuun oli pestattu useita kymmeniä kirjoja monesta eri aihepiiristä tuottanut ammattikirjailija. Kirja on aika lyhyt, mutta se tuntui pidemmältä kuin mikään muu näistä, eikä hyvällä tavalla. 2 toiseuspistettä.

Tiina Korhonen - Rautasaappaiden kaiku. Aiempien tekstieni kommentteihin tuli paljon ehdotuksia kirjoista, jotka minun kannattaisi sisällyttää haasteeseeni, mutta tämä oli niistä ainoa, jonka sain käsiini. Pääasiassa suomalaisista vapaaehtoisista koostuva ryhmä SS-sotilaita seikkailee itärintaman verisissä ja kaoottisissa taisteluissa. Sinänsä tämä on tyypillinen sotaromaani, jossa ei ole selkeää juonta, vaan jossa seurataan monipuolista hahmovalikoimaa ryyppäämässä, tappelemassa, kiroilemassa ja yrittämässä pysyä hengissä, mutta siinä lajissa tämä on erinomainen, lähes Tuntemattoman sotilaan veroinen. 5/5 pistettä ja kunniamaininta siitä, että oli feministisen kirjallisuushaasteen paras kirja. 1 toiseuspiste etunimen perusteella; Tiina Korhosesta ei oikein tahdo googlettamalla löytää mitään tietoja, ja aikaisempien tekstieni kommenteissa esitettiin sekin mahdollisuus, että kyseessä olisi salanimellä esiintyvä miespuolinen kirjailija, mutta ei anneta vahvistamattomien spekulaatioiden vaikuttaa pisteytykseen. Blogistikollegani Tom Kärnä luki tämän myös juuri hiljattain ja kirjoitti yksityiskohtaisemman arvostelun.

Octavia E. Butler - Dawn. Lähitulevaisuudessa ihmiskunta on lähes tuhonnut itsensä ydinsodassa, ja Sopivasti paikalle osuneet alienit ovat pelastaneet muutamia ihmisyksilöitä tarkoituksenaan uudelleenkansoittaa maapallo heidän jälkeläisillään. Jekkuna on sellainen ehto, että alienit sulauttaisivat ihmisiin omaa DNA:taan, jolloin ihmiskunta saisi jatkaa olemassaoloaan, mutta muuttuneena ja vieraana. Päähenkilölle annetaan tehtäväksi valmentaa ja kouluttaa ryhmä ihmisiä uudisasukkaiksi, mutta samalla hän kamppailee sen kysymyksen kanssa, kannattaako koko touhu lainkaan, jos tulevaisuuden ihmiset eivät oikeasti ole ihmisiä. 4/5 pistettä ja kunniamaininta mielenkiintoisimmasta ideasta. Välillä homma meni tunteista jaaritteluksi, ja ärsytti kirjailijan tapa kuvata miehet aggressiivisina juntteina, joiden ainoa motivaatio on saada seksiä, vaikka väkisin jos ei muuten. Toisaalta naiset kuvattiin typerinä ja mielipiteettöminä kanoina, jotka mieluumin roikkuvat miehissään kuin tekevät mitään itse, joten siinä mielessä kirja on aika tasa-arvoinen. Alieneilla on kolmas sukupuoli, ooloi, jonka jäsenet ovat alienyhteiskunnan tasa-arvoisimpia jäseniä urosten ja naaraiden ollessa lähinnä avustajan roolissa. Päähenkilön alienit määrittävät ooloiksi, vaikka ihmisten rajoittuneemmalla asteikolla hänet mielletään naiseksi. 3 toiseuspistettä naiseudesta, amerikkalaisuudesta ja listan tummimmasta orvaskedestä.

Virginia Woolf - Orlando. Päähenkilö syntyy 1500-luvulla ja elää 1900-luvun alkupuolelle asti kiertäen maailmaa ja tarkastellen eri aikakausia, ja muuttuu jossain vaiheessa yllättäen miehestä naiseksi. 2/5 pistettä. Tämän piti olla humoristinen ja vauhdikas. No ei ollut. Tuon aikakauden brittikirjallisuus on yleensäkin puuduttavaa luettavaa, ja ymmärrän toki, että tekstin oli osittain nimenomaan tarkoitus parodioida sellaista, mutta silti. 3 toiseuspistettä brittinaiseudesta ja lesboudesta.

Jennifer Egan - Sydäntorni. Amerikkalainen bilehile saa kutsun keskieurooppalaiseen keskiaikaiseen linnaan, jota hänen serkkunsa restauroi hotellikäyttöä varten. Linnan keskitornissa asuu yhä linnan aiemmin omistaneen aatelissuvun viimeinen jäsen, joka ei suostu luopumaan perinnöstään, vaan aiheuttaa ongelmia. Päähenkilö joutuu murehtimaan, onko vanha ruhtinatar oikea ihminen vai jokin demoni, vai onko koko touhu vain serkun kehittämä monimutkainen kostojuoni teininä tehdystä liian pitkälle menneestä pilasta. 4,5/5 pistettä. Oikein viihdyttävä, vaikka loppuratkaisu ei oikein tarjoakaan vastauksia mysteereihin. Osittain tämä selittyy sillä, että kirjan päähenkilöksi on (ihan toimivasti) valittu henkilö, joka ei kuitenkaan ole varsinaisen tarinan päähenkilö, ja siksi vain puolen pisteen miinus. 2 toiseuspistettä.

Vain yhdeksän kirjaa. Vuodessa. Säälittävää. Lukioaikoina meni tuon verran kuukaudessa. No, ei voi mitään.


Mitä tästä haasteesta jäi käteen? Ensinnäkin yhdeksästä kirjasta sain 18 toiseuspistettä, että kai jonkin sortin tasa-arvoa sain ajettua. Oli kirjoja, jotka olisin joka tapauksessa lukenut ilman haastettakin, vaikka paljon myöhemmin, ja oli kirjoja, jotka minulta olisivat jääneet lukematta kokonaan. Osasta olen oikein iloinen, että luin, mutta osa olisi saanut jäädäkin lukematta. Oli erinomaisia kirjoja ja ala-arvoisia kirjoja. Ei ollut pelkkää scifiä ja sotaa, kuten aluksi suunnittelin, vaikka olisin minä vuodeksi löytänyt lukemista pelkästään niistäkin.

Kaiken kaikkiaan kokemus oli positiivinen, mutta loppupäätelmäni tuskin miellyttää haasteen esittäneitä feministejä. Havaitsin nimittäin selvästi, että naisten kirjoittamat kirjat poikkeavat oleellisesti miesten kirjoista. Siinä missä mieskirjailijat keskittyvät jännittävään ja mielenkiintoiseen juoneen, naiskirjailijat keskittyvät henkilöidenvälisiin suhteisiin ja heidän tunteisiinsa. Mieskirjailijoilla henkilöt saattavat jäädä latteiksi, tylsiksi ja stereotyyppisiksi, kun taas naiskirjailijoilla juonenkuljetus saattaa unohtua kokonaan useiden kymmenien sivujen ajaksi ja loppuratkaisukin jää usein mitäänsanomattomaksi. Poikkeuksia toki on paljon ja niitä mahtui tähänkin mukaan, mutta jo yhdeksässä kirjassa huomasi selvän trendin.

On täysin lukijasta kiinni, kumpaa pitää pahempana puutteena, eikä tarkoitukseni olekaan ottaa kantaa siihen, minkä sukupuolen edustajat ovat parempia kirjailijoita. Kysyntää varmasti riittää molemmille, joten on hyvä, että tarjontaakin riittää. Tulin kuitenkin osoittaneeksi vääräksi feministisen väittämän, että kannattaisi lukea tasapuolisemmin eri sukupuolten kirjoja sillä oletuksella, ettei sukupuolella ole väliä. Koska miehet ja naiset kirjoittavat eri tavalla, on täysin perusteltua pitää toisesta tyylistä enemmän kuin toisesta. Kohdistui valinta sitten miesten tai naisten kirjoihin.

No niin. Kun ahmin vuoden verran pelkkiä tyttöjuttuja, täytyi ottaa kuurin päätteeksi kunnon vastalääke.

Lee Child - Tappotahti. Entinen sotilaspoliisiupseeri, Tom Cruisen tähdittämästä elokuvastakin tuttu Jack Reacher, kiertelee amerikkalaisissa pikkukaupungeissa muuten vaan hortoilemassa, kun tulee syytetyksi murhasta ihan vain koska on ainoa muukalainen. Hän alkaa itse tutkia asiaa välttääkseen tuomion ja paljastaa valtavan rikosoperaation, jossa on mukana korkean profiilin kaupunkilaisia ja jonka suojelemiseksi väkivallassa ei pihtailla. 4/5 pistettä, miinusta em. stereotyyppisistä henkilöistä sekä juonessa vilahtelevista liian epätodennäköisistä yhteensattumista. Toimii tämä silti feministihaasteen jälkeen. Annanpa pienen lukunäytteen:
Olin tappanut yhden miehen ja sokeuttanut toista. Minun oli aika kohdata tunteeni, mutta en tuntenut juuri mitään. Oikeastaan en yhtään mitään. Ei syyllisyydentunnetta, ei katumusta. Ei minkäänlaista.  Tuntuu kuin olisin jahdannut kahta torakkaa vankilan pesutiloissa ja tallonut niitä. Mutta torakka on sentään jonkinlainen ymmärrettävissä oleva, järjellinen ja kehittynyt olio. Ne pesutilaan tulleet tyypit olivat syöpäläistä pahempia. Olin potkaissut yhtä kaulaan, ja hän oli tukehtunut kurkunpäänsä murskaannuttua. No, paska nakki. Hänhän tappelun aloitti. Eikö niin? Se että käy minun kimppuuni on kuin työntäisi auki oven, jota on kielletty avaamasta. Oli hänen ongelmansa, mitä oven toisella puolella odotti. Hänen riskinsä. Jos se ei häntä miellyttänyt, hänen ei olisi pitänyt avata sitä saamarin ovea. Kohautin harteitani ja unohdin koko jutun.
Kunnon äijäenergiaa. Ja tosiaan, saa Childista vielä yhden toiseuspisteenkin.