Keskusteluja maahanmuuttajan kanssa

Pyrin välttämään maahanmuuttoaiheista puhumista monesta syystä. Siihen aiheeseen on jo erikoistunut niin monta blogistia, etten minä voisi tuoda keskusteluun mitään uutta, enkä myöskään halua leimautua maahanmuuttokritiikkiblogistiksi, koska se on aika suljettu piiri, ja pyrin levittämään omaa ilosanomaani mahdollisimman suuresta aihepiiristä mahdollisimman suurelle yleisölle. Enkä minä Halla-aholle pärjäisi kuitenkaan.

Humanitäärinen maahanmuutto - siis se, jossa esim. Somalian kymmenestä miljoonasta sisällissodan ja nälkäkuoleman välissä tasapainoilevasta asukkaasta tuodaan muutama sata Suomeen kansaneläkelaitoksen asiakkaiksi ja ajatellaan, että nyt on maailman pelastaminen hyvässä nousussa - on kuitenkin sellainen riemuidiotismin rypälease, ettei sitä oikein voi jättää kokonaan käsittelemättäkään.

Maahanmuuton yhteydessä puhutaan kotouttamisesta, eli paikallisen kielen, kulttuurin ja tapojen opetuksesta, jolla pitäisi voida vähentää maahanmuuton mukanaan tuomia ongelmia. On ihmisiä, joiden mielestä maahanmuutossa ei ole ongelmia, tai jos onkin, ne johtuvat vain siitä, että suomalaiset ovat rasistisia paskoja; ja sitten on niitä, joiden mielestä kaikki eriväriset sopisi kotouttaa merenpohjaan. Väliin jää konservatiivien enemmistö, joka vaatii maahanmuuton rajoittamista sellaisiin määriin, että ne pystytään tehokkaasti kotouttamaan olemassaolevilla resursseilla; ja vihervasemmiston enemmistö, joka vaatii kotouttamiseen jatkuvasti enemmän resursseja, eli käytännössä vihervasemmistolle lisää rahaa, jolla he sitten järjestävät teemailtoja ja muuta pikkukivaa maahanmuuttajille. Kunhan omat palkat on otettu päältä pois, tietenkin.

Pekan porstuassa yhteiskunnalliset velvollisuudet otetaan kuitenkin vakavasti. Tällä ilmoituksella palkkaan siis Vanessan viehättäväksi assistentikseni, vaikka valkoisiakin olisi tarjolla.

Nyt en halua ottaa kantaa maahanmuuttoon sinänsä. Kestolukija voinee muiden mielipiteideni pohjalta tehdä valistuneita arvauksia mielipiteestäni sen suhteen. Tänään halusin puhua pelkästään kotouttamisesta. Kerronpa siis tapauksesta, joka sattui minulle aikana ennen blogini syntymää:


Olin töissä. Oli hiljainen ilta, eikä tekemistä ollut niin paljon, että juttuseura olisi keskeyttänyt mitään tärkeää. Paikalle saapui ulkomaalainen mies, ja pysähtyi juttelemaan. Hän kertoi tulleensa Hollannista; vähän epäilin, oliko hän kuitenkaan alkujaan sieltä lähtöisin, koska hän puhui puhdasta englantia ja oli niin musta kuin ihminen vaan voi olla, mutta en pitänyt kohteliaana ruveta tenttailemaan tarkemmin. Hän oli asunut Suomessa vuoden, mutta ei osannut kommunikoida kielellämme, joten juttelimme englanniksi.

Hän oli oikein ystävällinen, mukava ja puhelias, kuten afrikkalaiset usein ovatkin. Juttelimme elämästä Suomessa ja vähän kaikesta muustakin, ja koska hän näki minun olevan töissä, hän oli erityisen kiinnostunut työhöni liittyvistä asioista, kuten palkkani suuruudesta. Kerroin, ettei tällaisista hanttihommista makseta päätähuimaavia summia, ja koska asun kalliilla alueella, palkastani menee puolet vuokraan.

Tämä ihmetytti häntä. Hän kysyi, eikö valtio maksa vuokraani. Yhtä kummissani vastasin, että ei tietenkään.

Siihen hän kysyi suoraan ja vakavalla naamalla: miksi ei?

Jouduin sitten selittämään hänelle rautalankamallilla, ettei valtio Suomessa maksa vuokria kaikkien puolesta. Vain ne saavat sosiaalitukia, jotka eivät tienaa palkkaa töitä tekemällä. Uusi ystäväni sulatteli tätä tietoa hetken, ja sitten hänen silmänsä kirkastuivat ja hän huokaisi "Aaah!" aivan kuin hän olisi vihdoin saanut vastauksen häntä kauan vaivanneeseen kysymykseen.


Nyt minua askarruttaakin, että mitä niille siellä kotoutuksessa opetetaan? Voisiko joku kertoa minulle, että kotouttaminen tarkoittaa Suomessa jotain muutakin kuin sitä, että ohjataan lähimmälle sossun luukulle ja näytetään, mitä rukseja mihinkin paperiin pitää laittaa, että saa rahaa? Minun mielestäni tuollaisen touhun voisi vaikka lopettaa kokonaan. Tai sitten kotoutuksen ja siihen liittyvän yhteiskuntaopetuksen voisi antaa hoidettavaksi sellaisille kavereille, joilla on kokemusta myös verojen maksusta, eikä vain niiden kuluttamisesta.

Keskustelumme ei suinkaan päättynyt tähän, vaan pääsin opastamaan ystävääni lisääkin. Hän ajatteli minun olevan hyvin köyhä ja ihmetteli, miten tulen toimeen, kun palkastani puolet menee vuokraan ja minulla on vielä tyttöystäväkin elätettävänä. Kerroin, että Suomessa naiset tienaavat itse omat rahansa, eikä miesten tarvitse elättää heitä. Olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että se on hyvä.