Kirja-arvostelu: Kyösti Pietiläinen & Ville Kaarnakari - Sotapoliisi Peters No: 005

Kyösti Pietiläinen eli Karl Peters vietti 28 vuotta Ranskan muukalaislegioonassa laskuvarjojääkärinä ja sotilaspoliisina. Jäätyään eläkkeelle hän julkaisi kokemuksensa kirjana, ja pian tarina laajeni kokonaiseksi sarjaksi. Aikaisemmin luin ja arvostelin sarjan aloitusteoksen, jossa hänen uransa käydään ylimalkaisesti läpi alusta loppuun, ja tarkoitukseni oli ensin kerätä koko sarja ja sitten käydä ne läpi ilmestymisjärjestyksessä.

Sarja on kuitenkin niin suosittu, että tällä hetkellä "kyösti pietiläinen" on blogini toiseksi eniten Google-osumia tuottava hakusana, termien "isot tissit" ja "tissit" välissä. Haluan vastata kysyntään nopeasti, ja siksi päätinkin olla odottamatta ja lukea kirjat sitä mukaa ja siinä järjestyksessä kun saan niitä käsiini. Eipä järjestyksellä näytä olevan väliäkään, koska ainakaan tämän osan perusteella ne eivät vaikuta muodostavan jatkokertomusta, vaan keskittyvät tiettyihin osa-alueisiin tai vaiheisiin Pietiläisen urassa. Ykkösosa kannattaa tietysti olla luettuna.

Kuten nimestä saattaa arvata, tämä kirja keskittyy Pietiläisen tehtävien ja arjen kuvaamiseen sotilaspoliisin toimissa.

Legioonan kotipaikka on Korsikan saari, jossa paikallisten asukkaiden suhtautuminen sotilaisiin vaihtelee epäluulosta avoimeen vihaan. Humalaiset legioonalaiset saavat usein aikaan tappeluita siviilien kanssa, ja joskus he vain muuten vain unohtavat tulla ajoissa iltavapaalta takaisin. Eniten päänvaivaa kuitenkin aiheuttavat karkurit; kaikki eivät kestä legioonan kovaa kuria ja koulutusta, ja hermojen pettäessä yrittävät pakoon joko hetken mielijohteesta tai huolellisten valmistelujen jälkeen. Silloin asialle laitetaan Pietiläinen, legioonan paras ihmisenmetsästäjä. Monet antautuvat suosiolla, vaikka tietävätkin kiinnijääneiden karkureiden saavan jokaiselta pidättäjältä ja kuulustelijalta erikseen kunnolla turpaan, mutta silloin tällöin epätoivoinen karkuri on valmis tappamaan kaikki tielleen astuvat, niin sotilaat kuin siviilitkin.

Kirja koostuu lyhyistä, alle kymmensivuisista episodeista, ja alun koulutuskuvauksia lukuunottamatta kirja on paremminkin novellikokoelma kuin romaani. Jokaisessa luvussa käydään läpi yksittäinen tehtävä tai vastaava, eikä niitä pahemmin yritetäkään sitoa yhteen. Jonkun mielestä luvut saattavat olla liian lyhyitä eivätkä mene tarpeeksi syvälle yksityiskohtiin, mutta toisaalta voi ajatella, että niihin on hyvin tiivistetty kaikki oleellinen.

Toistoa on jonkin verran, mutta hankala siltä on välttyäkään näin tarkasti rajatussa aihepiirissä, ja erilaisia tilanteita on kuitenkin niin paljon, että ei tähän ehdi kyllästyä, jos aihepiiri kiinnostaa. Oikeastaan ainoa asia, mikä jäi pahasti kaivelemaan, on se, että koko kirja tapahtuu Korsikassa. Pietiläinen toimi sotilaspoliisina myös Djiboutissa, kuten kuvaliitteistäkin näkee, joten varmaan sieltäkin olisi jotain mojovaa ollut kerrottavana.

Neljä pistettä viidestä. Olisin toivonut enemmän romaanirakenteisuutta ja maisemanvaihdoksia, mutta itse asian, eli legioonan sotilaspoliisin toiminnan kuvaamisen, suhteen en joutunut pettymään.

Seuraavana sarjassa on sitten viikonloppuna hankkimani Aavikon kettu. Jos aikataulu antaa myöten, saanen sen luettua joskus ensi kuussa.