Armeijanostalgiaa Hesarin malliin

(Ensi alkuun varoitus, että jos joku haluaa lukea asiallista argumentointia yleisen asevelvollisuuden säilyttämisen puolesta, sitä olen tarjoillut jo aikaisemmin täällä. Tässä postauksessa keskitytään sarkastiseen huuteluun.)

Hesariin kirjoitti kolumnin kirjailija nimeltä Jarkko Tontti. En tunne lainkaan hänen tuotantoaan, mutta sehän on minun häpeäni. Nimi ja naama jäivät kuitenkin lähtemättömästi mieleen kaksi vuotta sitten, kun hänet nimitettiin PEN:in, kirjailijoiden sananvapausjärjestön, Suomen osaston puheenjohtajaksi. Nimityksensä aikoihin hän ilmoitti, että Mannerheimin patsas keskellä Helsinkiä on "loukkaus kaikkia maailman sotarikosten uhreja kohtaan."

Tiesin silloin, että tuosta tyypistä kuullaan vielä, eikä mitenkään hyvässä mielessä. Tällä kertaa hän on vankan asiantuntemuksensa ja objektiivisuutensa voimin ottanut kantaa maanpuolustuksellisiin asioihin kirjoittamalla söpön novellin omista armeijakokemuksistaan.

Hän aloittaa huomauttamalla käyneensä reserviupseerikoulun, joten asiantuntemusta on enemmän kuin tyypillisillä armeijakriitikoilla, joiden käsivarret tuppaavat olemaan päistä roikkuvia rastanyörejä ohuemmat. Lopuksi tullaan johtopäätökseen, että hän ei aio osallistua maanpuolustukseen, että muidenkaan ei kannattaisi, ja että saman tien voisi allekirjoittaa adressin, jolla moinen touhu vaaditaan lakkautettavaksi kokonaan. Välissä johtopäätöstä perustellaan jotenkin niin, että on niin noloa, kun Suomella on yleinen asevelvollisuus, vaikka millään muulla länsimaalla ei ole. Paitsi Sveitsillä ja Tanskalla ja Itävallalla ja Norjalla ja mitä näitä nyt on, mutta niitä ei lasketa.

Make love, not war.

Mutta kuten sanoin, novellin muotoon kirjoitettu kolumni oli ihan söpö. Koska olen itsekin kirjallisesti suuntautunut ihminen, aion nyt tässä kirjoittaa itselleni sopivan mukaelman Tontin alkuperäistekstistä. Niinhän sitä sanotaan, että parodia imitaatio on kuittailun ihailun viihdyttävin vilpittömin muoto. No niin, tästä lähtee:

Olipa kerran nuori poika, ruskeatukkainen ja -silmäinen. Kuten hänen kotimaassaan oli tapana, poika lähti suorittamaan asevelvollisuuttaan heti koulusta päästyään. Hän oli 18-vuotias. Naisiakin päästettiin jo armeijaan, ja se oli ihan kiva, kunhan satakiloiset olivat parin ensimmäisen viikon aikana karsiutuneet pois.

Pojan suvussa oli sotaveteraani. Toinen isoisä oli ollut liian nuori, mutta toinen oli heti iän riittäessä lähtenyt taistelemaan maailman oikeutetuimmassa sodassa. Iso öykkäri vastaan pieni ja puhtoinen. Urhea puolustustaistelu lumivalkeilla hangilla. Se velvoitti ja innosti.

Tästä tulee jännää, poika mietti maatessaan yöllä alokastuvan hiljaisuudessa. Evoluutio ei ollut antanut hänelle pituutta eikä ladonleveitä harteita, mutta motivaatio ja nopea oppimiskyky tuottivat tulosta.

Aliupseerikoulun kurssijuhlassa ei juhlapukuja tai daameja näkynyt. Hyvä kun hämärtyvässä joulukuisessa illassa pystyi erottamaan puhetta pitävän prikaatin komentajan, jota kuuntelemaan oltiin kokoonnuttu sotilaskodin parkkipaikalle puolisääreen ulottuvassa hangessa ja kahdenkymmenen asteen pakkasessa.

Me, niin poika ajatteli, olemme historian puhtaimmassa sodassa uhrautuneiden nuorten alikessujen seuraajia, sen Tuntemattoman Sotilaan ärsyttävän turkulaisen henkisiä perillisiä. Uusia alokkaita juoksutettiin hetken aikaa, kunnes ylemmältä taholta alkoi tulla tiukkasävyisiä viestejä, että enää ei saa teettää mitään, mistä saattaa tulla paha mieli, ja päällystön mielestä oli paljon tärkeämpää, ettei johtajien tuvassa ollut elektroniikkaa tai nojatuoleja, kuin se, että totteliko miehistö minkäänlaista kuria. Oli se silti mukavaa aikaa.

Sitten se oli ohi.

Vuodet kuluivat. Asevelvollisuuden muisto haalistui. Ulkomaille poika ei päässyt muuttamaan, mutta se ei tarkoittanut, ettei hänellä olisi ollut kontakteja ulkomaalaisiin. Internetin keskustelupalstoilla tuli väännettyä kättä kaikista mahdollisista asioista kaikkien mahdollisten kansalaisuuksien ja argumenteista päätellen kaikkien mahdollisten tautiluokitusten kanssa. Poika huomasi, että joissain maissa armeijaan suhtauduttiin toisin; kotimaan puolustus ei niissä ollut koko kansan yhteinen velvollisuus, vaan se oli ulkoistettu niille, jotka sellaisesta pitävät.

Poika huomasi myös, että jokaisella kansalla on omat sokeat kipupisteensä, joihin ne eivät yksinkertaisesti pysty suhtautumaan objektiivisesti ja matalalla pulssilla. Esimerkiksi saksalaiselle oli tärkeää todistella jatkuvasti, ettei tykkää natseista eikä varsinkaan itse ole natsi. Amerikkalaisen sai räjähtämään viihdyttävästi, jos edes vihjaisi julkisten paikkojen videovalvonnasta tai muista konsteista, joilla valtio voisi saada tietoa kansalaisistaan. Pojan oman kansan kipupiste oli pelko siitä, että muut kansat, jos ylipäätään ovat kuulleet siitä, luulevat sitä itäeurooppalaiseksi jälkikommunistiseksi takapajulaksi eivätkä sivistyneeksi länsimaaksi.

Poika istui aamuyöllä koneella blogitekstiä kirjoittamassa. Armeija-ajoista oli kulunut toistakymmentä vuotta, mutta pojan kotimaa, kotiplaneetasta puhumattakaan, ei ollut muuttunut yhtään miksikään, tai ei ainakaan parempaan suuntaan. Maailma ei itse asiassa ollut muuttunut tuhansiin vuosiin muuten, kuin että pommit olivat tulleet isommiksi. Poika mietti, että mitä jos marssisi verovirastoon, ojentaisi verokorttinsa virkailijalle ja toteaisi, että "en ole enää käytettävissä verotukseen. Tämä poika tekee jatkossa hommansa pimeänä." Kun nyt näyttää olevan muotia valikoida velvollisuutensa sen mukaan, mikä sattuu huvittamaan.

Pojan nimi on Pekka. Nyt hän miettii, riittääkö aikuisen miehen määritelmän täyttämiseen tietyn iän saavuttaminen, vai pitäisikö myös tajuta elämästä ja maailmasta jotain. Hän kuitenkin toivoo sinun ymmärtävän, että valtiolla on käytettävissään tasan sen verran resursseja - myös inhimillisiä - kuin sen kansalaiset sille suvaitsevat antaa. Hän myös haastaa sinut esittämään malleja maan sotilaallisen koskemattomuuden takaamiseksi armeijalla, jolla riittäisi miesvoimaa juuri ja juuri paraateihin ja rauhallisempien kaukomaiden rauhanturvaoperaatioihin, mutta ei minkään Liechtensteinia suuremman maan puolustamiseen.

Lopuksi hän pyytää, että jos yleisesti ottaen uskot, että jos tarpeeksi lujasti toivoo jonkin asian olevan jotenkin, se oikeasti muuttuu sellaiseksi, niin jättäisit kaikki adressit allekirjoittamatta ihan kaikkien parhaaksi.

Kirjoittaja on blogisti ja kylähullu.

Laitetaan lopuksi vielä Jarkolle musiikkiterveiset.