Aikaisemmin Huovinen oli kirjoittanut Hitleristä elämäkerrallisen novellikokoelman Veitikka. Sitä en ole valitettavasti vielä lukenut, mutta katsotaan, onnistuisinko saamaan sen käsiini loppuvuodesta. Helsingin kirjamessut ovat parin kuukauden päästä, ja sieltä Huovisen kirjoja tapaa löytyä pokkariversioina alelaareista.
Oli miten oli, hän oli aina halunnut kirjoittaa vastaavan kirjan myös Stalinista, mutta joutui poliittisista syistä odottamaan Joe-sedän julkaisua vuoteen 1988, kunnes Neuvostoliittokin vihdoin myönsi, ettei Stalin ollutkaan loppujen lopuksi niin hieno tyyppi.
Kokoelmassa on 15 noin kymmenen sivun mittaista novellia, jotka käsittelevät Stalinin elämää lapsuudesta kuolemaan. Välissä luemme muiden muassa tympääntyneestä pappisseminaarilaisesta, idealistisesta kommunistiaktivistista, rakastavasta perheenisästä, rauhaa arvostavasta erämiehestä, viinaanmenevästä bile-eläimestä ja kylmän laskelmoivasta diktaattorista.
Novellit ovat katkelmia yksittäisistä kohtaamisista tai esittelyjä Staliniin vaikuttaneista ihmisistä, joten kunnon elämäkertaa ei näin vähästä tekstistä saa aikaan, ainoastaan jonkinlaisen henkilökuvan. Se varmasti oli tarkoituskin. Kirjailija ei yleensä mainitse lähteitään, joten on paha sanoa, kuinka suuri osa kirjasta on historiallista faktaa ja kuinka suuri osa taiteellista/humoristista väritystä.
Heti johdannon ensimmäisessä lauseessa kirjailija varoittaa, että tämä ei ole toinen Veitikka. Kun Veitikan kantava teema oli (ymmärtääkseni) hirmuhallitsijoiden uskottavuuden vieminen naureskelemalla heille, Joe-sedän tarkoitus on paljastaa heidän inhimilliset piirteensä ja sitä kautta osoittaa, että hekin ovat ihan tavallisia ihmisiä, ja että tavallinenkin ihminen voi siis samassa tilanteessa syyllistyä samoihin asioihin.
Pidän suuresti Huovisen veikeästä kirjoitustyylistä. Hänen huumorinsa ei perustu vitseihin, vaan se lävistää koko tekstin implisiittisesti samalla tavalla, kuin chiliperunalastu maistuu miedolta yksinään, mutta jos niitä syö monta, suussa alkaa pikkuhiljaa poltella. Hän kirjoittaa vakavista asioista asialliseen sävyyn, mutta silti lopputulosta lukiessa huomaa hymyilevänsä.
Neljä pistettä viidestä. Tämä kirja sopii pieneksi ja söpöksi välipalaksi isompien lukuprojektien välissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti