Kansaavvälinen seikkaalusankari

Tiedättekö ne vessapaperit, joissa on jokaiseen palaan painettu jokin aforismi, tai sivistyssana selityksineen? En ole livenä nähnyt, mutta TV:ssä joskus. Ne ovat näppäriä ja viihdyttäviä, koska niillä voi sivistää itseään joka päivä pöntöllä käydessään. Helsingin Sanomat toimii nykyään samalla periaatteella: vessapaperia, jossa kerrotaan päivittäin vaihtuvin perustein, että suomalaiset ovat perseestä.

Onhan se tietysti totta, että jopa Ruotsi on parempi kuin Suomi. Jos ette usko, katsokaa Googlen kuvahaun tuloksia:

Hakusanalla Sweden...

...ja Finland.

Hesarin tämänkertainen päivystävä itsensävihaaja on täyttänyt velvollisuutensa ja tuonut julki perusteen, jota ei olla vielä kuultu kovin montaa sataa kertaa: Suomalaiset eivät ole ollenkaan kansainvälisiä. Näitä ei kyllä saisi ikinä kommentoida, koska se on sellainen savotta, että siitä ei tule loppua koskaan. On näitä tyyppejä sen verran liikkeellä nykyään.

Ensimmäisenä tulee mieleen kysyä, että jos ulkomailla on niin paljon mukavampaa, mitä Johanna Korhonen enää tekee Suomessa? Vastaus on tietenkin se, ettei ulkomailla ketään kiinnosta, mitä sanottavaa hänellä on, eikä hän näin ollen voisi siellä nostaa palkkaa nalkutuksesta.

Lukematta kolumnia voimme jo arvata, että siinä luultavasti puhutaan siitä, kuinka suomalaiset eivät osaa ranskaa, ja että se on jotenkin perussuomalaisten vika. Mutta eipäs nyt tuomita etukäteen, vaan luetaan ensin.

Hetken mietin, kumpi uuvuttaa minua enemmän: Soini, joka laahustaa Pariisissa homovastaisella marssilla, vai Repo, jonka mielestä tämä on hieno osoitus kansainvälisyydestä.

Ymmärrän kyllä. Minuakin uuvuttavat suomalaiset, jotka tunkevat kärsänsä ulkomaalaisten asioihin ja toisinpäin, mutta kaikkein eniten minua uuvuttavat ämmät, jotka ottavat jatkuvasti paineita siitä, onko Suomi nyt varmasti tarpeeksi kansainvälinen ja mitä meistä muualla ajatellaan.

Kansainvälisyyden riittävyydestä osaan sanoa vain sen verran, että ketään ei kiinnosta. Ei se ole mikään itseisarvoinen meriitti. Ihmiset ovat keskenään vuorovaikutuksessa, ja joskus ne ovat ulkomaalaisia, ei siinä sen enempää. Eivät ne ulkomaalaiset ole sen kummempaa porukkaa kuin suomalaisetkaan. Tuohon jälkimmäiseen osaan vastata, että muualla ajatellaan suomalaisten olevan idiootteja ja nyhveröitä juuri siksi, koska suomalaiset kiertelevät jatkuvasti maailmalla kyselemässä: "Tykkäättekö meistä? Tykkäättekö meistä nyt, jos sanomme olevamme kanssanne samaa mieltä kaikesta? Entä jos annamme rahaa?"

Ruokakulttuurikin on ulkomailla parempaa.

Kun suomalainen matkustaa työasioissa ulkomaille seminaariin tai messuille, hän pysyy omassa porukassaan ja välttelee taitavasti kontakteja muunmaalaisiin. Ulkomailla pidetyissä cocktailtilaisuuksissa suomalainen löytää toisen suomalaisen alle minuutissa.

Koska Johanna tuijottaa suomalaisia herkeämättä, hän ei ole huomannut, että tuo pätee kaikkiin kansallisuuksiin. Sekaryhmiä muodostetaan, jos oman maan väkeä ei ole riittävästi ryhmän muodostamiseen. Vaikka kansallisryhmä saataisiinkin muodostettua, eivät ne ole suljettuja muunmaalaisilta, joten jos joku ulkomaalainen haluaa suomalaisten porukkaan ja pysyy menossa mukana, ei häntä pois potkita.

Jos ollaan vaikka Saksassa, Ranskassa tai Espanjassa, suomalainen on hiljaa siksikin, ettei osaa muuta kuin englantia. Saksaa, ranskaa, venäjää tai espanjaa opiskelee ani harva koululainen. Soinikin kehui Pariisista palattuaan, ettei osaa ranskaksi muuta kuin "papa et maman".

Nythän tämä menikin jännäksi, alkaa Johannan ajatusmaailma aueta. Suomalaiset osaavat keskimäärin erittäin hyvin englantia, ja varsinkin paremmin kuin saksalaiset, ranskalaiset, venäläiset ja espanjalaiset. Tämä johtuu siitä, että mitä suurempi ja merkittävämpi maa on, sitä vahvemmin siellä ollaan sitä mieltä, että me ei mitään enkkua opetella, vaan jos tulette tänne, niin puhutte sitten meidän kieltämme. Suomalainen ei pärjää täydellisellä englannillaan, ja Johannan mielestä tämä on suomalaisten ongelma. Pitäisi osata niiden kieltä.

En nyt ala pohtia, miksi suomalaiset eivät osaa muuta kuin englantia (*köh*pakkoruotsi*köh*). Johannan ja muiden kansattomuuskiihkoilijoiden mielestä ei riitä, että kaikki eri maiden ihmiset opiskelisivat yhtä kieltä voidakseen kommunikoida keskenään. Sen sijaan huonojen suomalaisten pitää omaksi parhaakseen pyrkiä kontaktiin hyvien eurooppalaisten kanssa, ja jos eurooppalaiset eivät vaivaudu opettelemaan yhtä vierasta kieltä, suomalaisen velvollisuus on opetella kaksi. Tai viisi.

Tästä huolimatta eurooppalaiset ovat sivistyneitä ja suomalaiset juntteja. Johannan hengenheimolaisten mielestä universumissa on siis kahdenlaisia ihmisiä: suomalaisia ja ulkomaalaisia. Sivistynyt ihminen on määritelmän mukaan sellainen, joka osaa ulkomaisia kieliä ja "sujuvasti sukkuloi" ulkomailla. Suomalaisen täytyy opetella nuo taidot erikseen, kun taas esim. ranskalainen puhuu sivistyksellistä ulkomaankieltä äidinkielisellä tasolla jo parivuotiaasta asti. On ne fiksuja nuo ranskalaiset.

Suomalainen puhumassa kieltä, jota Johannakin ymmärtää.

Puhe "kansainvälisyydestä" on omituista siksikin, etteivät kansat ole keskenään vuorovaikutuksessa, ihmiset ovat. Sen ei pitäisi olla hienoa eikä huonoa, vaan tavallista.

Tuosta ensimmäisestä asiasta jo mainitsinkin, mutta ei se nyt tarkemmin ajatellen aina ihan noinkaan mene. Monimutkaiseksi menee, jos ajatellaan vaikka, että toisessa maailmansodassa oli vain sata miljoonaa erillistä sotilasta keskenään vuorovaikutuksessa, eikä se liittynyt kansakuntiin mitenkään. Toisessa lauseessa sentään vihdoin löytyi jotain, mistä olemme samaa mieltä. Vielä kun Johanna alkaisi itsekin oikeasti uskoa tuohon ja lakkaisi lässyttämästä, että suomalaiset ovat huonompia, koska eivät ole tarpeeksi kansainvälisiä.

Ajatus, että Soinin, Revon ja muiden vanhasuomalaisten lisäksi maailmassa on paljon muitakin, virkistää minua aina.

Ajatus, että maailmassa on Johannan kaltaisia kovaäänisiä maailmaanäkemättömiä pölvästejä, masentaa minua aina. Ajatus, että niille annetaan palstatilaa ihan oikeissa medioissa ja vielä maksetaan siitä sen sijaan, että ne suljettaisiin johonkin laitokseen, nakertaa vakavasti uskoani ihmiskuntaan.

Lopuksi vielä musiikkiterveiset Johannalle. Tarkkaan ottaen minä en ole Nurmosta, mutta isäni on. Minä olen siis vain puolihullu.