Yksi asia sentään on, minkä suomalaiset kirjailijat ja elokuvaohjaajat tekevät paremmin kuin kollegansa missään muualla: sotajutut. Saving Private Ryanin alkukohtaus on toki näyttävä, mutta ei sekään kokonaisuutena pärjää esimerkiksi Pekka Parikan Talvisodan verenmakuiselle hardcoreudelle.
Nyt käsiteltävän kirjan kirjoittaja, Esa Sirén, on ehkä tämän hetken kovin nimi suomalaisessa sotakirjallisuudessa. Vaikka hän kuuluukin sodanjälkeisiin suuriin ikäluokkiin, kirjailijaksi hän on ryhtynyt vasta vanhoilla päivillään 2000-luvulla. Pari kirjaa olen lukenut häneltä jo aiemmin (Sissien Tulimarssi ja Sissivääpeli Rusa), ja olen tykännyt. Nyt sain töiden hiljaisina tunteina luettua viime kirjamessuilta ostamani Aunuksen Terässateen. Emäntää tuo nimi kovasti nauratti; tiedä sitten, mitä mielleyhtymiä tuo sana "Aunus" hänessä herätti.
Täytyy kyllä sanoa, että nimi ei ole kovin omaperäinen. Noin puolet sotakirjoista noudattaa nimen suhteen samaa kaavaa: otetaan jokin sodasta tunnettu paikka, ja lisätään siihen sana, joka jollain lailla symboloi kuolemanvaaraa, sodan rankkuutta ja tuhoa tai jotain muuta sodasta mieleen tulevaa asiaa. Hyllystäni löytyvät eri kirjailijoilta mm. Tyynenmeren Taistelutoverit, Syväri - Kuoleman Joki, Tuhotkaa Pariisi!, Poventsan Korpit, Partio Yli Äänisen, Äänisen Tie ja Tie Tali-Ihantalaan. Andrei Pogoževin Pako Auschwitzista saanee nimensä anteeksi, koska jos kirja kertoo paosta Auschwitzista, ei juuri tuon kuvaavampaa nimeä voi keksiä.
No mutta ei nimi teosta pahenna. Tarinassa on kyse kersantiksi matkan varrella ylenevän Armas Ukkolan ja hänen ryhmänsä vaiheista vuonna 1944 Aunuksen rintamalla. Aluksi eletään normaalia asemasotaa, silloin tällöin tiedusteluja tehden ja vihollisen kieroja hyökkäysjuonia torjuen, mutta kun neuvostojoukkojen suurhyökkäys alkaa, vetäydytään ja siirrytään ankariin viivytystaisteluihin.
Sirénin tapa kuljettaa juonta on hyvin hollywoodmainen, eikä kirjaa lukiessa aika käy pitkäksi. Monet muut kirjailijat kuvaavat sotaa realismilla, joka on kaikille armeijan käyneille tuttua: 90% ajasta on siirtymisiä, odottelua, härväystä, lonnimista, kikkailua ja näppäilyä, ja varsinaisille taistelutoimille riittää vain muutama kymmenen sivua. Tämä kirja sen sijaan on lähes tauotonta räiskettä alusta loppuun; silloinkin, kun päähenkilöt joutuvat juonen pakottamana hetkeksi takamaastoon lippaita täyttämään, siirrytään lukemaan jostain vähemmän keskeisestä hahmosta tukalassa paikassa. Aunuksen Terässade on kuin lihamylly, joka jauhaa puna-armeijasta sikanautaa hengästyttävällä tahdilla.
Mitään sellaista erityistä, joka nostaisi sen klassikoksi Tuntemattoman Sotilaan rinnalle, siinä ei ole, mutta toisaalta sotateoksen laatu on pitkälti verrannollinen siinä kuolevien kommunistien määrään, ja jo se tekee tästä korkeatasoisen lukuelämyksen. Hyvä maku silti säilytetään väkivallan kuvailussa - tämä ei ole splatter.
4,5 pistettä viidestä. En halua antaa täysiä pisteitä kirjalle, joka ei ole millään omaperäisellä tavalla huomiotaherättävä ja mieleenpainuva, niin viihdyttävä kuin se onkin. Myös huolimattomasta kieliopista pitää rokottaa; possessiivisuffiksia ei kai olla vielä kokonaan kielletty.
Oli miten oli, näyttää siltä, että pitää kerätä hyllyyn loputkin Sirénin tuotannosta.
Sain juuri ensimmäisen Sirénini luettua, ja oli kyllä vakuuttavaa viihdettä. Ehdottomasti luettava lisää, lukemasi ehkä seuraavaksi.
VastaaPoista