Yleisempää urheilua

Nyt on ilmeisesti taas jotkin yleisurheilukisat menossa.

Urheilusta yleisesti sanoisin, että se on kiva harrastus niille, jotka sellaisesta tykkäävät. Ammattiurheilun seuraamisesta en ole kovin innostunut, koska se on vuodesta toiseen täysin samaa, ja vaikka joskus voitettaisiinkin, seuraavalla kerralla kaikki alkaa taas alusta, eikä vanhaa menestystä muista enää kukaan. Televisiosta tulee kyllä ihan oikeaakin ohjelmaa, kuten CSI Miamin, Matlockin ja MacGyverin uusintoja, joten nuo hyppelehtimiset voidaan aivan hyvin pitää maksukanavilla lähetysaikaa viemästä. Jos haluan välttämättä katsella, kun mustat miehet juoksevat ringissä pakoon valkoisilta miehiltä, vedän hupun päähän ja laitan ristin palamaan.

Mutta katselkoot urheilua ne, joita kiinnostaa. Katsotaanhan Salkkareita ja deittichattiakin. Ymmärrän myös, että kansojen ja huippuyksilöiden suorituskyvyn vertailu kiinnostaa. Tykkäänhän minäkin selailla Guinnessin ennätyskirjaa, ja naapurimaille on kiva virnuilla. Sen vain sanon, että yleisurheilu nykymuodossaan on väkisintehtyä ja räikeää rahastusta. Nyt kerron miksi, ja miten siitä saisi parempaa.

Ihan ensimmäisenä, miesten sarjat ansaitsevat pienemmän roolin. Naisten kisoja on paljon mielenkiintoisempi katsoa.

1. Juoksut

Juoksu on ehkä kaikkein alkuperäisin kilpailumuoto, tappelun jälkeen tietenkin. Sen on siis ehdottomasti oltava mukana yleisurheilukisoissa. Lisäksi pitkät ja lyhyet matkat vaativat keholta eri asioita, joten niissä pitänee edelleen kilpailla erikseen. Onko kuitenkaan mitään järkeä pitää kokonaan oma kisansa aina sadan metrin välein? Olympialaisissa on omat sarjansa 100, 200, 400, 800, 1500, 5000 ja 10000 metrille ja maratonille, ja lisäksi löytyy harvemmin kilpaillut 150, 1000, 1200, 2000 ja 3000 metriä, maili, kaksi mailia ja puolimaraton. Kyllä yhden pikamatkan ja yhden pitkän pitää riittää. Ja siihenkin riittää yksi juoksija, viestejä voi lähettää kännykällä nykyään.

Sitten on vielä aitajuoksut. OK, mutta mitä estejuoksulla tekee erikseen? Miten se muka eroaa aitajuoksusta? Pidempi matka ja kaatumattomat esteet, lopettakaa nyt jo. Ja se vesieste. Ei se ole mikään vesieste, jos siitä voi suoriutua munat kuivina. Laittakaa sinne enemmän vaihtelua, vaikka vesiesteen lisäksi maa-, ilma- ja tuliesteitä, niin alkaa laji erottua muista ja siten ansaita paikkansa kisoissa.

Siitä lähtee. Tulieste käsillä juosten.

Vielä on erikseen kävely. Juoskaa kunnolla, jos kerran meinaatte.

2. Heitot

Keihäänheitto, moukarinheitto, kiekonheitto ja kuulantyöntö. Vielä ei ole virallista asemaa saappaan- ja kännykänheitolla, mutta mitä järkeä on viskellä jokaista objektia erikseen? Ehdotan, että lajit yhdistetään yleislajiksi nimeltä 'heitto', jossa kappaleen paino on säädetty, mutta sen muoto ja heittotekniikka on vapaa. Materiaalin voisi myös säätää vaikka teräkseksi, ettei kukaan ilmoittaudu kilpailuun millään säähavaintopallolla.

3. Hypyt

Pituus- ja korkeushypyn ymmärrän, mutta jos jokin asia todistaa yleisurheilun olevan väkisin tehtyä rahastusta, se on kolmiloikka. Miksi tuollaisessa kilpaillaan? Kenelle voi edes tulla mieleen tuollaisen lajin luonti?

"Joko pituushyppy meni? Oho, tässähän on vielä tunti ennen ruokataukoa. Hypätäänpäs pojat toisen kerran, mutta koitetaan vähän eri tyylillä, ettei mene tylsäksi. Koitetaan vaikka, kuinka pitkälle päästään kolmella ponnistuksella."
"Kolmella? Miksi ei kahdella?"
"Turpa kiinni, tuohan on ihan absurdia. Kolme sen olla pitää."

Seiväshyppy on ihan sama juttu. Kun hypätä voi normaalisti vain kahteen suuntaan, on kovan brainstormauksen takana kehittää muita variaatioita, että saataisiin lisää lajeja.


Näitä perusohjeita seuraamalla saadaan yleisurheilusta kehitettyä järkevämpää ja kohtuullisempaa. Lisäksi sitten ei enää mene koko viikkoa niissäkään kinkereissä, vaan homma saadaan pakettiin yhdessä iltapäivässä.

Pekka lukee lehteä 2: turhaa ruikutusta

Lomaillessani entisessä Jugoslaviassa pidin lomaa töiden, treenaamisen ja muiden velvoitteiden lisäksi myös suomalaisesta mediasta, ja elin lähes kuukauden täydellisessä uutispimennossa. Ainoa asia, joka tietooni muiden blogien kautta tuli, oli se, että Päivi Räsänen oli mennyt avaamaan suunsa. Jos minkä tahansa muun puolueen (persuja ehkä lukuunottamatta) edustaja olisi sanonut saman asian, vaikka sitten sisäministerinäkin, ketään ei olisi kiinnostanut, mutta kristittyjä vastaan on aina kiva nostaa kohuja.

Kivoin ja helpoin tapa leikkiä radikaalia kansalaisaktivistia on aukoa päätään kristityille, koska se on turvallista. Jos soittaa suutaan virkamiehille ja muille valtaapitäville, siitä joutuu tuomiolle, kuten esim. Jussi Halla-aho ja Seppo Lehto tietävät kertoa. Sama seuraa, jos mitenkään toruu seksuaali- tai etnisiä vähemmistöjä tai niiden yksittäisiä edustajia. Erilaisten poliittisten ryhmittymien ja järjestöjen edustajatkin ovat nykyään kovin herkkiä soittelemaan lehdistölle, jos heistä ei tykätä. Uskonnot ovat aina luontainen kohde kritiikille, mutta siinäkin uhri pitää valita tarkasti, koska skientologit haastavat oikeuteen ja muslimit nakkaavat pommilla.

Jos siis on ihan välttämätön pakko päästä pätemään julkisesti ja potkimaan jotain porukkaa verbaalisesti maiharilla munille, kivoin, helpoin ja turvallisin kohde on kristinusko ja sen kannattajayhteisöt, koska kaikki tietävät, että ne eivät tappele vastaan.

Ei minun tuosta ollut tarkoitus puhua, vaan tämän päivän otsikoista ja siitä, kuinka oikeiden valituksenaiheiden puutteessa ihmiset ovat valmiita keksimään kitisemistä ihan mistä tahansa. Ihmisen perusluonteeseenhan kuuluu, että koskaan ei olla tyytyväisiä, ja tietyillä ryhmillä, kuten feministeillä, uskonto jopa kieltää tyytyväisyyden:

YK huolissaan naisten asemasta Suomessa

Nyt kun kaikki tasa-arvo-ongelmat ollaan näköjään saatu poistettua Afrikasta, Lähi-idästä, Etelä-Amerikasta, Kaakkois-Aasiasta ja Itä-Euroopasta, YK:lla on vihdoinkin aikaa pureutua pimeyden sydämeen ja sovinismin viimeiseen bunkkeriin Suomeen. Päävihollinen on edelleen vanha tuttu:

YK painottaa sukupuolten välistä palkkaeroa

Voisiko joku vihdoinkin näyttää sen työpaikan, jossa naisille maksetaan samasta työstä samalla koulutuksella ja kokemuksella vähemmän palkkaa kuin miehille? Lähihoitajille toki maksetaan vähemmän kuin paperikoneenkuljettajille, mutta se on vain ammatinvalintakysymys, eikä mikään laki kiellä naista menemästä miesten töihin.

Lisää terää artikkelilta syö se, että heti sen alla on linkki toiseen artikkeliin, jonka mukaan Suomi häviää tasa-arvossa vain Ruotsille ja Tanskalle. Myönnettäköön, että siinä on vertailtu vain EU-maita, joten Jemenin ja Kongon kaltaiset ihmisoikeuksien supervallat eivät päässeet näyttämään Suomelle, mistä kana kusee.

Tutkimustulos antaa tukea direktiiviesitykselle, jonka mukaan naisten osuutta suurien pörssiyhtiöiden ja valtio-omisteisten yritysten johtavissa elimissä kasvatetaan 40 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä.

Näin se homma etenee. Kun johtajat valitaan jalkovälin eikä pätevyyden mukaan, ei kohta enää tarvitse höpistä sukupuolten välisistä palkkaeroista, tai palkoista muutenkaan.

Pekan porstuassa yhteiskunnalliset velvollisuudet otetaan kuitenkin vakavasti. Tällä ilmoituksella nimitän siis markkinointipäällikköni Candicen johtokunnan täysivaltaiseksi jäseneksi.

Mutta mitäs muuta tänään löytyi?

Ihmisoikeustuomioistuin tutkii uskontolehtien massajakelua

Jyväskylässä ollaan kyrpiinnytty siitä, että 1-2 kertaa kuukaudessa postilaatikkoon ilmestyy saunansytykettä, johon painettu sisältö ei sovi yhteen oman maailmankatsomuksen kanssa. Ollaan sitä mieltä, että uskonnonvapauden nimissä moista ei saisi tapahtua, ja vastapuolelta todetaan, että nimenomaan uskonnonvapauden nimissä ilmaiseen saunansytykkeeseen saa painaa ihan mitä huvittaa.

Jumalauta. Kyllä minuakin ottaa päähän, kun postiluukku täyttyy pizzamainoksista ja muusta roskapostista, mutta en minä sentään katso ihmisoikeuksieni tulleen sen myötä loukatuksi. Menkääpä vaikka sanomaan tälle kiinalaiselle, että Suomessa Isoveli polkee pienen kansalaisen ihmisoikeuksia lähettelemällä lehtiä. Räjäyttää vielä toisenkin pommin, eikä varmaan huuda varoituksia.

"Tämä voi vaikuttaa pieneltä asialta, mutta tällä on iso periaatteellinen merkitys sitä kautta, millä tasolla uskontoa voi pakkosyöttää yhteiskunnassa. Siihen on hyvin vaikea vaikuttaa. Siksi toivon, että edes omassa kodissaan olisi vapaus valita, vastaanottaako uskonnollista materiaalia vai ei"

Se vaikuttaa pieneltä asialta, koska se on pieni asia. Se ei ole uskonnon pakkosyöttöä, koska kukaan ei pakota lukemaan lehteä. Asiaan on myös hyvin helppoa vaikuttaa: heittäkää paperinkeräykseen, mitä ette lue. Ei se sen hankalampaa ole.

En tiedä, oliko tämä tyyppi ateisti, mutta suomalainen ateisti hän ei ainakaan ollut.

Välimerellistä ruokakulttuuria

No niin, olen palannut Suomeen, ja voin sanoa syöneeni hyvin. Ulkomailla ravintolassa käydessä pitää aina tilata jotain paikallista harvinaisuutta, tai edes jotain, mitä ei tule ikinä kotona syötyä. Jos meinaa tilata jotain spagettia, voi aivan yhtä hyvin pysyä kotona. Tietysti eksoottisilla ruuilla voi saada mahansa sekaisin, mutta sekin kuuluu olennaisesti kokonaisvaltaiseen lomamatkaelämykseen.

Katsotaanpas mieleenpainuneimmat tapaukset:

Ensimmäisenä on tyypillinen balkanilainen pikaruoka, pleskavica. Se on ikään kuin hampurilaisen ja pitaleivän välimuoto, eikä varmasti jätä nälkäiseksi. Isoon versioon kuului 300 gramman jauhelihapihvi, ja koska kokki teki pihvin itse juuri ennen paistamista, lisämaksua vastaan hän tunki sen vielä täyteen pekonia ja juustoa.

Seuraavaksi maukas kymmenen euron vasikanlihapihvi. Sen lisukkeena tuli minulle uusia tuttavuuksia, gnoccheja. Kroaatit kirjoittavat sen muodossa 'njoki', joten se varmaan lausutaan noin. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä 'gnocchi' sananmukaisesti tarkoittaa, mutta täytyy sanoa, että foneettisesti se on erittäin osuva nimitys. Jos minä olisin tuotekehittelystä vastaava ammattikokki, ja minulle annettaisiin tehtäväksi kehittää mikä tahansa ruokalaji, jolle tulisi nimeksi 'gnocchi', lopputulos olisi juuri tuollaisia muhjuisia pastaklimppejä. Oikein hyviä ne ovat.

Sitten mustekalaa. Mustekala on yllättävän monipuolinen raaka-aine; olen syönyt sitä jo muutamiakin kertoja, mutta koskaan en ole kahta kertaa saanut sitä samalla tavalla valmistettuna. Tällä kertaa tuli pikkukalmareista pätkittyjä uppopaistettuja rinkuloita. Varsinkin lonkeropalat olivat hyviä.

Kotorin vanhassakaupungissa Montenegron puolella oli kahvila, jota matkaopas suositteli erityisesti kakkujen takia, joten piti kokeilla. Olihan se elämys. En olekaan ennen nähnyt kermakakkua, jota pitää leikata pihviveitsellä.

Kalaravintolassa tarjottiin haifilettä merileväkastikkeessa. Kun kysyin tarjoilijalta, minkä lajin hai on kyseessä, hän vastasi vain, että hai, merihai. Nuori kloppi varmaan ensimmäistä viikkoa töissä. En taida syödä haita toiste, ei se ollut niin hyvää. Kitkerä sivumaku. Tuo läjä merilevää oli kuitenkin yllättävän maukasta.

Se hyvä puoli tässä kokeilussa sentään oli, että nyt voin vihdoin mennä mereen uimaan. Jos hai syö minut, se on silloin tasapeli, ja sen voin hyväksyä.

Lopuksi kunnon T-luupihvi. Paksuutta 5 senttiä.

Kirja-arvostelu: Sebastian Junger - Sota

Aikaisemmin valittelin, että sotakirjoja nimettäessä ei käytetä kovinkaan paljoa mielikuvitusta. Sebastian Junger päätti näyttää minulle reteästi keskisormea ja antaa omalle kirjalleen nimeksi lyhyesti ja ytimekkäästi Sota.

Otin tämän kirjan matka- ja rantalukemiseksi lomalle, mutta se oli vähän turhan lyhyt. Nyt pitää yrittää lentokentältä metsästää jotain luettavaa paluumatkalle. Ostin kyllä sloveeninkielisen käännöksen Arto Paasilinnan Hurmaavasta Joukkoitsemurhasta, mutta en ihan vielä lue sitä sujuvasti, ja lentokoneessa on sen verran vähän kyynärpäätilaa, etten jaksa siellä ruveta säheltämään sanakirjojen kanssa.

Junger ei ole fiktiokirjailija, vaan reportteri, joka ihan oikeasti vietti yli vuoden Korengalin laaksossa, Afganistanin vaarallisimmassa loukossa amerikkalaisten sotilaiden kanssa. Kirja perustuu dokumenttimaisella tarkkuudella tositapahtumiin, mutta silti se on sujuvaa ja jännittävää luettavaa kuin paraskin romaani.

Junger kuvaa sotilaiden arkea jatkuvan tulituksen alla ja heidän railakkaita rituaalejaan tylsyyden ja paineiden vähentämiseksi. Turpaan annetaan niin kavereille kuin upseereillekin kunnioituksen ja arvostuksen osoituksena, ja eräs hyvin suosittu jäynä on napata kaveri takaapäin kuristusotteeseen, kunnes häneltä lähtee taju. Pari kuukautta sitten hämmästyin nähdessäni lehdessä artikkelin, jonka mukaan jopa 20% Afganistanista palanneista veteraaneista kärsii jonkinasteisesta aivovauriosta, mutta enää en ihmettele.

Taisteluihin joudutaan vähän väliä. Silloin tällöin kokemattomat upseerit tapattavat miehiään lähettämällä partioita avomaastoon päivänvalossa, mutta yleensä taistelu on sitä, että yhden kukkulan laelta tulitetaan toiselle, kunnes ilmatuki saapuu siivoamaan jäljellejääneet viholliset.

Kirjan parasta antia ovat kuitenkin kohdat, joissa Junger analysoi sotilaiden mielenliikkeitä. Motiivit ja käyttäytymismallit käydään läpi selvänä tarkoituksena opettaa siviililukijalle, että sotilaat eivät ole verenjanoisia hulluja, jotka tuntevat olevansa elossa vain saadessaan murhata ihmisiä, vaan ihan asiallista porukkaa, johon rankat kokemukset vaikuttavat syvästi.

Viisi pistettä viidestä. Suomalainen media on epäonnistunut täysin Afganistanin sodan kuvaamisessa, mutta tämä kirja täyttää aukot.

Slovenia vs. Kroatia

Jatkoin sitten Sloveniasta matkaa suoraan Kroatian puolelle. Ensin linja-autolla pariksi päiväksi Splitiin, ja sieltä Dubrovnikiin. Tämän päivän olen pyörinyt Montenegron puolella, mutta se onkin sitten toinen juttu.

Slovenia ja Kroatia olivat samaa valtiota vielä reilut 20 vuotta sitten. Kielet ovat hyvin samanlaisia, uskonto on sama, ja mailla on samanlainen viha-rakkaussuhde kuin Suomella ja Ruotsilla. Asiaan perehtymätön saattaisi siis luulla, että maiden välillä on eroja lähinnä vain rekisterikilvissä. Se ei kuitenkaan voisi olla kauempana totuudesta. Slovenia on selvästi Keski-Eurooppaa, kun taas Kroatia on jo Balkanin rajoilla. Mutta tutkitaanpas asiaa tarkemmin.

1. Luonto

Maisemat Sloveniassa näyttävät ensivilkaisulla hyvin samalta kuin eteläisessä Suomessa. Vihreää sekametsää ja peltoja joka puolella. Maaseutu on paljon tiheämmin asutettua kuin Suomessa, mutta sen lisäksi oleellisin ero on kaikkialla horisonttia hallitsevat vuoret ja jyrkät kukkulat, joiden jokaisen huipulla täytyy olla kirkko.

Kroatiassa maaperä muuttuu tyystin toisenlaiseksi. Sekametsät vaihtuvat sypresseihin ja piikkipusikkoihin, ja karut hiekkakiviset kukkulat muistuttavat spagettilänkkäreistä. Pitääkin Suomeen palattuani pistää CDON:sta tilaukseen vähän Sergio Leonea. Kroatiassa on myös valtavasti perhosia, kaskaita, aivan jumalattoman isoja mötiäisiä ja muita hienoja ötököitä.

Purjeperhonen (Iphiclides podalirius). Suomessa erittäin harvoin tavattu, mutta Kroatiassa niitä on joka paikka täynnä.

Tämä on tasapeli, piste molemmille. Luonto on upeaa molemmissa maissa, eikä toisen näkeminen ole syy jättää toinen katsomatta.

2. Liikenne

Sloveniassa jalankulkijat jäävät odottamaan liikennevaloihin, vaikka autoja ei olisi ainuttakaan näköpiirissä. He ovat myös joskus kuulleet autokoulusta.

Kroatialaiset ajavat tavalla, joka jättää taakseen seinäjokelaisen ammattikoululaisenkin. En voi käsittää, miten tässä maassa voi olla enää ketään hengissä. Ehkä paikalliset ovat geneettisesti sopeutuneet vallitseviin olosuhteisiin, ja jos autoilijat yhtäkkiä alkaisivat ajaa normaalien ihmisten tapaan, kadut lainehtisivat verestä. Siis samaan tapaan kuin joillain lintulajeilla, jotka ovat sopeutuneet pesimään peltojen sarkaojissa, ja ovat kuolemassa sukupuuttoon maanviljelijöiden siirryttyä salaojitukseen.

Taajama-alueella (jossa näkyvyys on mäkien ja mutkaisten katujen takia n. 50 m) nopeus pyörii kuusissakymmenissä, auton voi huoletta jättää keskelle katua käyntiin ovi auki, kun käy äkkiä kaupassa tai kaljalla, ja tietenkin turvaväli on turha väli.

Pisteet Slovenialle. Olen aina ajatellut, että auton alle jääminen on kaikkein noloin tapa kuolla, samaa sarjaa kuin autoeroottinen asfyksiaatio ja se tyyppi, joka joi vahingossa bensaa, yskäisi sen rinnuksilleen ja yritti häivyttää maun suustaan polttamalla tupakan. Jos kuitenkin kohtalonani on Zastava-teloitus Kroatiassa, voinen antaa sen itselleni anteeksi.

3. Ravintolat

Slovenialaiset makkarat mainitsin jo aikaisemmin. Muuten ruokakulttuurissa ei ole erityisempää mainittavaa kummankaan maan osalta. Hintataso on karkeasti arvioiden Sloveniassa kolme neljäsosaa Suomen tasosta, Kroatiassa noin puolet. Se tosin on täysin odotettavaa paikallisen yleisen tulotason huomioon ottaen. Se, mikä minuun on tehnyt suurimman vaikutuksen, on kroatialaisten palvelualttius.

Pisteet Kroatialle. Ei slovenialaisissa tarjoilijoissa mitään vikaa ole, hommansa nekin hoitavat asiallisesti. Kroatiassa se homma kumminkin otetaan tosissaan ihan toisella tavalla. Ja on halpaakin.

4. Raha

Sloveniassa ei olla turhan tarkkoja hinnoista. Ilmoittautuessani hostelliin ensimmäistä yötä varten, virkailija totesi, että hinta on aamupalan kanssa 27,30 €. Sitten hän mietti hetken, ja totesi, että koska olin ollut siellä viime vuonnakin, hän antaa aamupalan ilmaiseksi, eli 24 €. Sitten hän puhui hetken puhelimessa pomonsa kanssa, ja päätyi loppusummaan 20,01 € ilman, että minä olisin ehtinyt sanoa mitään. Jäätelökioskilla sattui pariinkin kertaan, että sain liikaa rahasta takaisin, ja kun mainitsin asiasta, myyjätyttö totesi vain, että antaa olla vaan.

Kroatiassa taasen saatetaan pyöristää ronskisti ylöspäin, ja vaihtorahan antajat saattavat ottaa itselleen tippiä asiasta mitään mainitsematta.

Pisteet siis ilman muuta Slovenialle. Tosin en ole varma, johtuvatko erot kulttuurista ja käytännöistä vai vain siitä, että nuo mukavat ja anteliaat tapaukset ovat tyypillisesti nuoria ja nättejä tyttöjä. Kroatiassa palveluammatit näyttävät olevan tyypillisemmin miesten hommia.

"Sinulle vain 20 sentillä."

5. Kaupunkisuunnittelu

Keskiaikaiset kaupunkikeskustat ovat aina ahtaita ja sokkeloisia. Se on ymmärrettävää, koska entisaikojen feodaaliherrat olivat rosvoja sydämiltään, ja siten luontaisesti ja alitajuisesti teettivät kaupunkeja, joissa myös alempitasoisten rosvojen olisi helpompi harjoittaa kutsumustaan. En siis valita Ljubljanan ja Dubrovnikin keskiaikaisista pimeistä pikkukujista.

Nykyaikainen Ljubljana sen sijaan on toteutettu kohtuullisen selkeällä ruutukaavalla, kun taas Dubrovnikissa ollaan jatkettu vanhoja perinteitä. Talot on rakennettu vähän minne sattuu, ja niitä yhdistää kapeiden ja vinojen portaikkojen labyrintti. Jos paikallisilta kysytään, he varmaan sanovat, että jyrkän mäen kylkeen rakennetussa kaupungissa on vaikea toteuttaa poikittaissuuntaisia autoteitä, mutta minä väitän, että se on vain motivaation puutetta.

Ljubljanassa ihmiset ovat tarkkoja siitä, että heidän puutarhansa ovat moitteettomassa kunnossa. Dubrovnikissa lähes kaikki pihat ovat joko aavikoituneet tai viidakoituneet. Tästä en osaa sanoa, kumpi on parempi; kieltämättä Slovenian tyyli on miellyttävämpi silmälle, mutta jos minulla olisi puutarha, siitä tulisi kroatialaistyylinen parissa viikossa.

Oli miten oli, pisteet Slovenialle.

6. Turismi

Suorien lentoyhteyksien takia Sloveniassakin on nykyään melkoisesti turisteja, ja varsinkin suomenkieltä tuntuu kuulevan jokaisessa kadunkulmassa. Turistit eivät kuitenkaan ylitä määrältään kantaväestöä, ja määrät ovat sen verran kohtuulliset, ettei edes tärkeimmissä nähtävyyskohteissa ole tungosta.

Kroatia alkaa olla niin valtavirtaistunut turistikohteena, että paikallista elämänmenoa nähdäkseen täytyy lähteä syrjäisemmille seuduille.Keskeiset alueet ovat niin täynnä tungosta, ettei kaltaiseni erakko voi viihtyä.

Jonkun mielestä nimenomaan turismia varten suunnitellut rysät saattavat olla ihanteellisia lomakohteita, mutta minä annan pisteet Slovenialle.

Lopputulos on se, että Slovenia voittaa 6-2. Kroatia on myös ilman muuta käymisen arvoinen maa, ja suuremman kokonsa ansiosta siellä on enemmän nähtävääkin, mutta Slovenia on edelleen lempimaani tässä maailmankolkassa.

Zboczeniec

No niin, kielikurssi on rämmitty kunnialla läpi. Matka jatkuu tästä Kroatiaan, mutta linja-auto lähtee vasta illalla, ja siihen asti pitäisi keksiä tekemistä. Melkein kaikki muut ovat jo lähteneet tai ovat tekemässä lähtöä. On sentään kiva, että vihdoinkin yli viikon jälkeen ehtii bloggaamaan.

Reissu meni odotusten mukaisesti. Vietin jo viime vuonna paljon vapaa-ajastani puolalaisten porukoissa, ja olin suunnitellut opettelevani puolankieltä ennen tänne tuloani, mutta oli niin paljon muutakin opiskeltavaa, etten ehtinyt. Olisi pitänyt, koska nytkin päädyin roikkumaan puolalaisten mukana. Kielikylpy oli sen verran tehokas, että nyt ymmärrän puolankielisestä keskustelusta n. 20 %, ja toisen viidenneksen pystyn päättelemään asiayhteydestä. En vielä voi ottaa osaa keskusteluun, mutta suurimman osan ajasta tiedän sentään, mistä puhutaan.

Piknikillä. Vasemmalta lukien Weronika, Daria, Michal ja Ola.

 

Nuo olivat lukeneet jostain kirjasta tuosta Ljubljanan kaupunginosasta, jossa asuvat kaikki bosniakit ja albaanit ja muut Jugoslavian köyhemmistä paikoista tulleet maahanmuuttajat. Siellä on melko vaarallista, ja päivittäin hostellimme ohi ajaakin ambulansseja pillit huutaen sinnepäin. Pakkohan siellä oli sitten käydä. Otimme vähän viiniä ja naposteltavaa, ja etsimme joenrannalta rauhaisan istuskelupaikan. Löysin vielä joenpohjasta pari avaamatonta kaljatölkkiä, ja ihan hyvin ne olivat säilyneet. Paikallinen voimalaitos oli heti yläpuolella, mutta se ei näyttänyt vaivaavan luontoa; kaloja, kurkia ja jopa majavia pyöri melkein jaloissa.

Bubr puolaksi.

Tytöt olivat muuten sitä mieltä, että olen liian vakava. En muka hymyile tarpeeksi. Yritin selittää, ettei suomalaiseen kulttuuriin kuulu tyhjälle virnuilu, ja muutenkin ylenpalttinen tunteilu on akkojen hommaa. Hymyilen jos on hymyilemisen aihetta. No mutta ainahan ulkomaalaiset ovat vähän outoja.

Puolalaisilla on mielenkiintoinen musiikkityyli, "disco polo". Se on niin huonoa, että se on oikeastaan aivan mahtavaa. Esimerkki:

Puolalaisissa on vain se huono puoli, että siellä on halukkaita sloveeninopiskelijoita paljon enemmän kuin niille on tarjolla stipendejä. Se tarkoittaa, että käytännössä stipendiä ei anneta samalle tyypille kahta kertaa, joten ensi vuonna en tapaa vanhoja kavereita, vaan joudun tutustumaan uusiin.

Viime vuonna jäin ikävästi pois matkasta, kun muut lähtivät merenrannalle, mutta tänä vuonna ehdin mukaan. Piran on hieno kaupunki palmuineen, kasinoineen ja valtavine taloineen, mutta niiden uimarannassa ei ole paljoa lastenlapsille kertomista. Se koostuu pääasiassa metrisistä teräväsärmäisistä kivenlohkareista, mutta yhteen kohtaan oli sentään valettu betonista suuri tasanne loikoilua ja uimassakäymistä varten. Aurinkoa saa ottaa yläosattomissa, mutta kun auringonpalvojien keski-ikä huitelee yli neljässäkymmenessä, se ei ole niin kivaa kuin miltä kuulostaa.

Piranin keskusaukio ja loput tytöt: Julia, Irena ja Kamila. Vähän huono kuva, mutta ehkä he eivät haluakaan tulla tunnistetuiksi.

Valokuvia on kyllä enemmänkin, mutta postailen niitä myöhemmin Suomeen palattuani. Tällä miniläppärillä on niin tympeää käsitellä kuvia. Samasta syystä teksti saattaa vaikuttaa tajunnanvirtamaiselta, koska ilman hiirtä editointi menee rasittavaksi nysväykseksi tällä postimerkin kokoisella kosketusalustalla.

Ensi vuotta varten käyn kyllä ehdottomasti jonkinlaisen puolan alkeiskurssin.

Turista terrorista

Noilla sanoilla paikallinen kerjäläinen minua manasi, kun esitin, etten ymmärtänyt häntä ja väitin puhuvani huonosti sloveenia liueten samanaikaisesti paikalta.

Tosiaan, olen tällä hetkellä Sloveniassa kielikurssilla. Ensimmäisen varsinaisen koulupäivän luennot ovat nyt takana, ja kirjoittelen odotellessani iltaohjelman alkamista. Teatteriin pitäisi mennä. Valitettavasti kiireet saattavat hidastaa blogini päivitystahtia, ja päivitykset tulevat olemaan Slovenia-painotteisia, mutta viimeistään elokuussa palataan normaaliin päiväjärjestykseen.

Ljubljanan vanhaa keskustaa.

Hostelli on sama kuin viime vuonna ja muutenkin melkein kaikki on vanhalla paikallaan, joten kaikki on jo valmiiksi tuttua, ja olen saanut opastaa uusia kuinka homma toimii ja missä mikäkin on kaupungilla. Vastaanottovirkailijatkin niin hostellilla kuin kurssilla riemastuivat heti nähdessään minut, joten tein silloin näköjään lähtemättömän vaikutuksen. Valitettavasti viime vuoden kavereista ei tällä kertaa tullut paikalle enää kuin yksi, vaikka silloin kaikki niin kovasti lupailivatkin.

Tämä on neljäs päiväni täällä, mutta kurssi alkoi virallisesti vasta eilen ja opiskelu alkoi toden teolla tänään. On siis ollut hyvin aikaa kierrellä ja norkoilla kaupungilla. Ensimmäisenä piti tietysti etsiä ravintola, josta saa slovenialaista makkaraa. Allaoleva annos (olutta mukaanlukematta) maksoi 5,50€. Mitään suomalaistyylisiä leivonnaisia nuo eivät ole, vaan kuori on tungettu äärimmilleen täyteen pelkkää lihaa ja puolen sentin paksuisia rasvakokkareita. Kuoren alla on kuplia, joista purskahtaa sulaa rasvaa kun niitä tökkää haarukalla.

Jo pelkkä makkara on hyvä syy tulla Sloveniaan.

Kaikki keskeiset nähtävyydet on taas pitänyt käydä läpi, ja tietysti ensimmäisenä kaupungin keskellä kukkulan päällä oleva linna.

Viehättävät seuralaiseni: vasemmalla ukrainalainen Anna, oikealla puolalainen Julia.

Pistivät minut keskitason ryhmään. Viimeksi kun olin alkeistasolla, ei tullut läksyjä tai muutakaan aikaavievää koulutyötä luentojen lisäksi, mutta nyt täällä joutuu oikeasti tekemäänkin jotain, eikä kännäämiselle omaehtoiselle paikalliskulttuuriin tutustumiselle jää läheskään yhtä paljoa aikaa.

Lisää maisemia linnantornista.

Tosiaan, nyt pitää lähteä teatteriin. Pelasin äsken hostellin edessä koripalloa ensimmäistä kertaa yläasteen jälkeen, ja nyt on vetelä olo. Oikeasti pelasimme vain saadaksemme tekosyyn ottaa paidat pois tyttöjen edessä, mutta he eivät tulleetkaan katsomaan, eikä tuollainen pyrähtelyurheilu oikein sovi minulle.