Feministinen kirjallisuushaaste

Viime aikoina on kirjojen lukeminen jäänyt vähemmälle. Lähinnä tulee luettua ennen nukkumaanmenoa, enkä silloinkaan yleensä jaksa lukea kuin korkeintaan kymmenen sivua. Myös jokavuotinen kirjamessusaalispostauskin jäi tänä vuonna tekemättä, kun messujen aikaan piti olla jatkuvassa lähtövalmiudessa sairaalaan.

Lueskelen paljon kaikenlaista. Toki joitain genrejä enemmän ja joitain vähemmän. Scifistä ja historiallisista kirjoista tykkään, ja Sven Hasselin sotakirjat ovat aivan huikeita. Toisaalta pidän rennosta räiskinnästä, tapahtui se sitten jonkin maailmansodan juoksuhaudoissa tai jollain vieraalla planeetalla. Toisaalta taas pidän täysin vieraista ympäristöistä ja aikakausista, koska sellainen haastaa älyä ja mielikuvitusta paljon enemmän kuin mikään sellainen, jonka voi kuka tahansa havainnoida ja kokea arjessaan. Synkkä psykologinen jännitys sekä kaikenlainen todellisuuden kyseenalaistaminen uppoavat myös.

Tästähän voidaan päätellä, että ns. romanttinen kirjallisuus ei minua kiehdo. Lukeminen siitä, kun nainen pohdiskelee tunteitaan ja miettii, valitsisiko sen pojan, jolla on söpöt suklaasilmät, vai sen, jolla on timmit vatsalihakset, ei täytä sen paremmin leppoisan toiminnan kuin älyllisen stimulaationkaan kriteereitä. Toisaalta en minä kovin usein jokajouluisia hittidekkareitakaan lue. Ne saattaisivat toki jossain määrin olla kiinnostavia, mutta kun TV:stä tulee monta murhamysteerisarjaa joka päivä, sellaiseen tulee ähky. Ei jaksa, ei huvita.

Ehkä juuri todellisuusrajoitteisesta kirjallisuusmaustani johtuu, että yksi lempikolumnisteistani on Maria Pettersson. Kirjallisuudesta on hyvä puhua näin isäinpäivän ja joulun aikana, koska juuri silloin kirjojen myynti on huipussaan, ja niinpä Pettersson ottaakin puheeksi erään merkittävän yhteiskunnallisen epäkohdan sivaltamalla raflaavasti, että "Mies, joka ei lue naisten kirjoittamia kirjoja, ei ole sivistynyt".

Useimmat miehet vastaavat, että he lukevat itseään kiinnostavia kirjoja, eikä kirjoittajan sukupuolella ole väliä. Siitä huolimatta havaitaan, että käytännössä kaksi kolmasosaa miehistä ei lainkaan lue naisten kirjoittamia kirjoja. Linkitetystä tutkimuksesta kyllä huomataan, että 40 % naisistakaan ei lue molempien sukupuolten kirjoittamia kirjoja, mutta eihän "ei nuo muutkaan" ole mikään peruste millekään, joten turha siihen on puuttua.

Itsekin pidän itsestäänselvyytenä, etten valikoi lukemisiani sukupuolen tai minkään muunkaan kirjoittajan henkilökohtaisen ominaisuuden mukaan, mutta kun nyt asia tuli puheeksi, aloin miettiä tarkemmin. Ihan totta, viimeksi luin naisen kirjoittaman kirjan joskus alkuvuodesta, ja senkin siksi, koska se oli kirjallisuuskurssilla pakollista luettavaa. Tutkiakseni asiaa tarkemmin, laskin omistamani kaunokirjalliset teokset ja niiden sukupuolijakauman:

Kirjoja yhteensä: 417
Naisten kirjoittamia: 62 (14,9 %)
Miesten kirjoittamia: 355 (85,1 %)

Laskuissa naisten kirjoittamiksi laskettiin myös teokset useammalta kirjoittajalta, joista ainakin yksi oli nainen, sekä novellikokoelmat, joissa oli mukana vähintään yksi naisen kirjoittama novelli. Jos olisin laskenut vain yhden kirjoittajan teokset, naisten osuus olisi vielä jonkin verran pienempi.

Ai mutta hitto. Eihän tämä vielä mitään kerro. Hyllyssähän ovat sekaisin minun ja emännän kirjat. Lasketaanpa uudestaan.

Emännän kirjat: 68
Naisten kirjoittamia: 38 (55,9 %)
Miesten kirjoittamia: 30 (44,1 %)

Minun kirjani: 349
Naisten kirjoittamia: 24 (6,9 %)
Miesten kirjoittamia 325 (93,1 %)

Perhana, enhän minä tosiaankaan juuri lue naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Kiitos, Pettersson, tämän epäkohdan julkituomisesta. Mutta mistä tämä voisi johtua? Pohditaan yhdessä Petterssonin kanssa.

Äidinkielentunnilla koko Suomalais-venäläisen koulun 6B-luokan piti lukea sama kirja.

En muista kirjasta juuri mitään, mutta perustelun muistan hyvin. ”Kirjan pitää kiinnostaa kaikkia, eivätkä pojat, no, sillä tavalla välttämättä tykkää naisten kirjoittamista kirjoista.”

Heh. Tämähän ei ole vain tyttöjen ongelma. Itse suosittelisin, että koulussa luettaisiin enemmän vanhoja suomalaisia klassikoita. Perusteluja on monta: 1) ne ovat taitavasti kirjoitettuja, minkä luulisi olevan äidinkielen opetuksen kannalta tärkeää; 2) ne auttaisivat tuntemaan ja arvostamaan suomalaista kulttuuria; sekä ehkä tärkeimpänä 3) ne ovat oikeasti mielenkiintoisia, hauskoja ja viihdyttäviä. Minun aikananihan kirjat valittiin sen mukaan, minkä keski-ikäiset opettajat luulivat esiteinejä kiinnostavan, jolloin luettavaksi valikoitui modernia nuortenkirjallisuutta, joka oli sekä kirjallisen että sisällöllisen laatunsa puolesta melko paskaa. Lopputuloksena kukaan ei sitten lukenutkaan muita kirjoja kuin ne, jotka oli koulun takia pakko, enkä muista tässä asiassa olleen mitään sukupuolieroja.

Seuraavaksi naiskirjailija ihmettelee, miksi miehet eivät lue hänen naistenkirjojaan, vaikka ne naisten mielestä ovat kovinkin jänniä:

"Joka ainoan kirjan olen signeerannut naiselle", kirjoittaa palkittu ja kiitetty yhdysvaltalaiskirjailija Robin Black, nainen. Miehet ostavat kyllä hänen Life Drawing -romaaniaan, Black kertoo, mutta ainoastaan lahjaksi vaimoilleen ja äideilleen.

”Kirjaani kuvailtiin arvioissa jännittäväksi, tiukaksi ja brutaaliksi”, hän kirjoittaa ja kuvailee huvittuneena kauhistuneita miehiä, joille ehdottaa kirjansa lukemista. ”Kirjoittamaani kirjaa luonnehditaan adjektiiveilla, jotka tämä seksistinen yhteiskunta liittää miehisyyteen, eivätkä miehet siltikään kiinnostu kirjasta – vain koska sen on kirjoittanut nainen... Se on masentavaa.”

Black on tietysti onnellinen, että hänen kirjaansa ostetaan, lukipa sen mies tai vaimo. Mutta miksi kummassa miehille ei tule edes mieleen lukea sitä?

Kieltämättä kiehtovia adjektiiveja, mutta katsotaanpas tarkemmin kirjan kuvausta:

honest and moving story of married life--its betrayals, intimacies, and secrets.

Useimpien miesten, jotka tuollaisen kuvauksen kuulevat, ensireaktio on "onks pakko jos ei haluu?" Eipä silti, olen minä ennenkin yllättynyt positiivisesti, kun minut on laitettu lukemaan kirja, jonka teema ei ole minua kiinnostanut. Silti on turha rutista, etteivät miehet kiinnostu naistenkirjallisuudesta. Yhtä hyvin minäkin voisin tivata, joko Pettersson on lukenut Halo-alieninammuskelupelisarjan viralliset kirjaversiot, joista itse nautin hyvin paljon, ja jos ei, niin miksi ei.

Ensin lähes kaikki kieltävät, että sukupuolella olisi mitään merkitystä kirjan valinnassa. Se ei tietenkään ole totta – jos sukupuolella kerran ei ole väliä, miten on mahdollista, että lukupinoon osuu ”sattumalta” uudelleen ja uudelleen vain yhtä sukupuolta?

Seuraavaksi he sanovat, että aihe ratkaisee, ja että naiset eivät kirjoita heidän lempiaiheestaan (sota, scifi, fantasia, luonnontieteet, urheilu jne). Se ei myöskään ole totta – naiset kirjoittavat kaikista noista aiheista. Ja mikäli ne todella ovat miesten lempiaiheita, luulisi heidän haluavan tarkastella niitä monelta kantilta, myös naiskirjoittajan näkökulmasta.

Onhan niitä. Ongelma vain on, että niitä pitää erikseen etsiä. Pitää googlettaa suosituksia ja tilata Amazonista. Innokkaalle kirjallisuudenharrastajalle tämä ei ole ongelma, jos tavoitteena on nimenomaan tutustua naisten kirjoittamiin kirjoihin. Jos sen sijaan menee kirjakauppaan tarkoituksenaan vain ostaa jotain mielenkiintoista, hyllyssä on helposti 10-20 miehen kirjoittamaa kirjaa jokaista naisen kirjoittamaa kohti. Silloin odotusarvo on, että lukija lukee 10-20 miehen kirjoittamaa kirjaa jokaista naisen kirjoittamaa kohti, ellei ole jotain erityistä syytä suosia naisia.

Yllättäen Pettersson tekee saman havainnon itsestään:

Sitten tajusin olevani ihan yhtä urpo.

Olen lukenut tänä vuonna 85 kirjaa, siis vajaa kaksi kirjaa viikossa. Laskin, kuinka monen kirjailijan ihonväri on eri kuin omani. Vain neljän. Neljän! Säälittävää.

Entä kuinka monen uskonto on muu kuin kristitty tai ateisti? Arvelen, että kahden. Moniko kirjailijoista kuuluu sukupuolivähemmistöön? Tietääkseni ei yksikään.

Niin. Länsimaissa enemmistö kirjailijoista on valkoisia ja kristittyjä tai ateisteja. Muunkinlaisia on, mutta satunnaisotannalla niitä osuu kohdalle paljon vähemmän. Sukupuolivähemmistöydestä ei tietenkään tiedä, ellei kirjailija erikseen asiaa korosta, mikä yleensä käytännössä tarkoittaa, että kirja käsittelee sukupuolivähemmistöyttä, mikä taas saattaa merkittävästi vaikuttaa lukupäätökseen.

Jonkun mielestä tuossa saattaisi olla jo riittävästi mietittävää, mutta Pettersson vie asian loogiseen päätepisteeseensä:

Ensi vuonna lupaan lukea ainakin afrikkalaisen, aasialaisen, eteläamerikkalaisen ja australialaisen kirjailijan kirjan. Kirjan, jonka on kirjoittanut muunsukupuolinen. Kirjan, jonka on kirjoittanut seksuaalivähemmistöön kuuluva. Muslimin, hindun, juutalaisen ja buddhalaisen kirjailijan kirjan. Venäläisen, ruotsalaisen, norjalaisen ja virolaisen kirjailijan kirjan, ja kirjan, jonka on kirjoittanut vammainen saamelainen, romani ja suomenruotsalainen.

Joku saattaisi huomauttaa, ettei tuossa ole mitään järkeä. Tässähän on kaksi vaihtoehtoa, eli:

a) Eri taustoista tulevilla ihmisillä on erilaiset kirjoitustavat ja näkökulmat, jolloin on ihan perusteltua valita lempparinsa, eli jos valkoinen kristitty mies kokee samaistuvansa parhaiten muiden valkoisten kristittyjen miesten teksteihin, ei kenelläkään ole mitään kitisemistä siitä, että hän lukee vain sellaisia tekstejä,

b) Eri taustoista tulevilla ihmisillä ei ole eroa ilmaisunsa laadussa tai sisällössä, jolloin on aivan sama, kenen kirjoja lukee, vaikka sitten niiden valkoisten kristittyjen miesten.

Mutta eihän tässä ole kyse siitä, vaan mahdollisuuden antamisesta muillekin. Siispä, koska olen yllytyshullu ja tapaan ryhtyä kaikenlaisiin älyvapaisiin projekteihin ihan vaan koska nobody calls me chicken, tartun minäkin haasteeseen. En kyllä jaksa kirjakaupan hyllyn ääressä googletella kännykällä jokaista kirjoittajaa ihan vain varmistaakseni, että he ovat erivärisiä kuin minä, enkä aio kuluttaa aikaani sen selvittämiseen, onko vammaisia saamelaiskirjailijoita olemassakaan, ja ovatko he kirjoittaneet minua kiinnostavia kirjoja.

Aloitetaan siis kevyesti. Lupaan täten, että vuonna 2017 luen ainoastaan naisten kirjoittamia kirjoja. Haasteen jälkeen raportoin sitten kokemuksistani tänne. Kirjallisuuden sivuaineopiskelijanahan olen tottunut lukemaan kaikenlaisia kirjoja, joita muut käskevät minun lukea, sekä löytämään niistä merkityksiä, joita niissä ei ole. Sellaisen force majeure -varauksen teen kuitenkin, että jos opintoni jatkuvat syksyllä ja minun pitää ottaa kirjallisuuskursseja, lopetan haasteen elokuun loppuun, koska kursseilla lukutahti on niin kova, ettei pakollisiakaan läksyjä aina ehdi.

En myöskään aio laajentaa kirjallisuusvalikoimaani draamaan, romantiikkaan tai ylipäänsä mihinkään sellaiseen kirjallisuuteen, jonka kansikuvituksissa tyypillinen elementti on miehen paljas vatsalihaksisto. Luen naisten sotaa ja scifiä, koska minulle luvattiin, että sitäkin on riittämiin, ja arvioin sitä sitten samoilla kriteereillä kuin miestenkin vastaavia. No, tuon Life drawingin voin lukea, jos se vastaan tulee. Jos luettava loppuu kesken - vaikka en uskokaan niin käyvän - katson haasteen suoritetuksi ja Petterssonin väitteet osoitetuksi vääriksi.