Kirja-arvostelu: Antti Tuuri - Rauta-antura

Taas yksi koulukirja. Piti valita luettava viiden uudehkon suomalaisen kirjan listasta, ja muina vaihtoehtoina oli Sofi Oksasta, Jari Tervoa ja pari sellaista, joista en ollut kuullutkaan. Otin ainoan, joka vähänkään vaikutti kiinnostavalta.

Toisaalta harmittaa, kun kirjamessuilla tätä olisi joka paikassa ollut vitosella tarjolla, mutta en pitkän harkinnan jälkeen viitsinyt ostaa, koska suhtaudun Antti Tuurin sotakirjoihin jotenkin kaksijakoisesti. Nyt piti sitten maksaa normaalihinta, joka oli yli kaksinkertainen. No kumminkin, aihepiiri on Lapin sota, joka on kirjallisuudessa jäänyt pahasti jatkosodan ja sen kaukopartioretkien jalkoihin. Onhan se sinänsä ymmärrettävää, kun jatkosodassa taisteltiin olemassaolosta vanhaa perivihollista vastaan, ja Lapin sodassa vain vedettiin kaveria turpaan, kun isompi käski.

Kirjan päähenkilö on 19-vuotias kauhavalaispoika Heikki, joka on kaverinsa Paulin kanssa kunnostautunut jatkosodassa pelottomana tankintuhoojana. Sota loppuu, mutta heitä ei päästetäkään kotiin, vaan tulee tieto, että saksalaiset pitää vielä hätistää Lapista pois. Pojat ja Paulin veli Arvo (jokaisen sotakirjan vaatima kiintiökommunisti) lähetetään Tornioon.

Aluksi uutta sotaa ei kukaan ota vakavasti, ja aika kuluu paimentaessa suomalaisia sotilaita, jotka ovat jatkuvasti kännissä päällystöä myöten. Ennen pitkää taisteluunkin päästään, mutta kun joukkueenjohtaja kaatuu, poikien ryhmä ei enää tiedä mitä tehdä, ja eksyy osastostaan. He päättävät seurata eteneviä suomalaisjoukkoja, jos sattuisivat löytämään omansa.

Noin puolessavälissä he kohtaavat vangiksi otettuja saksalaisten hylkäämiä suomalaisia sotamorsiamia, ja saavat käskyn saattaa nämä Ouluun tuomittaviksi. Kävellen ei huvittaisi lähteä, mutta kyytiäkään ei ole helppo saada, koska kenenkään mielestä sellaiset naiset eivät sellaista ylellisyyttä ansaitse. Loppupään taistelut ovatkin enää suullisia konflikteja vastaantulevien suomalaisten kanssa.

Kuten sanoin, suhtaudun Tuuriin kaksijakoisesti. Toisaalta hän on oikein taitava kirjoittaja ja yksi niistä hyvin harvoista kirjailijoista, jotka ovat ymmärtäneet, että suomenkieli ei kerta kaikkiaan taivu suoraan dialogiin. Toisaalta hän kuvaa sotaa vähän turhankin todenmukaisesti: 90% hänen sotakirjoistaan on marssimista, nakkisuojassa nukkumista, saunomista, taistelujen äänten kuuntelemista kaukaa, sekalaista perseilyä ja muuta sotilaselämän oheistoimintaa, ja varsinaisille taistelukohtauksille liikenee vain parikymmentä sivua. Onhan se toki realistista, mutta ei se oikein viihteenä toimi.

Neljä pistettä viidestä. Tuurin kirjojen joukossa tämä on keskitasoa; ei niin erinomainen kuin Talvisota - josta tehdyn elokuvan linkitinkin edellisessä kirjoituksessani - mutta monipuolisempi ja syvällisempi kuin Elämä isänmaalle ja Rata, jotka ovat pääasiassa pelkkää marssimista. Jos tykkää rauhallisemmasta ja realistisemmasta, tätä voi oikein hyvin suositella. Jos haluaa räiskettä ja ruumiita Esa Sirénin malliin, kannattaa jättää väliin.