Feministinen kirjallisuushaaste

Viime aikoina on kirjojen lukeminen jäänyt vähemmälle. Lähinnä tulee luettua ennen nukkumaanmenoa, enkä silloinkaan yleensä jaksa lukea kuin korkeintaan kymmenen sivua. Myös jokavuotinen kirjamessusaalispostauskin jäi tänä vuonna tekemättä, kun messujen aikaan piti olla jatkuvassa lähtövalmiudessa sairaalaan.

Lueskelen paljon kaikenlaista. Toki joitain genrejä enemmän ja joitain vähemmän. Scifistä ja historiallisista kirjoista tykkään, ja Sven Hasselin sotakirjat ovat aivan huikeita. Toisaalta pidän rennosta räiskinnästä, tapahtui se sitten jonkin maailmansodan juoksuhaudoissa tai jollain vieraalla planeetalla. Toisaalta taas pidän täysin vieraista ympäristöistä ja aikakausista, koska sellainen haastaa älyä ja mielikuvitusta paljon enemmän kuin mikään sellainen, jonka voi kuka tahansa havainnoida ja kokea arjessaan. Synkkä psykologinen jännitys sekä kaikenlainen todellisuuden kyseenalaistaminen uppoavat myös.

Tästähän voidaan päätellä, että ns. romanttinen kirjallisuus ei minua kiehdo. Lukeminen siitä, kun nainen pohdiskelee tunteitaan ja miettii, valitsisiko sen pojan, jolla on söpöt suklaasilmät, vai sen, jolla on timmit vatsalihakset, ei täytä sen paremmin leppoisan toiminnan kuin älyllisen stimulaationkaan kriteereitä. Toisaalta en minä kovin usein jokajouluisia hittidekkareitakaan lue. Ne saattaisivat toki jossain määrin olla kiinnostavia, mutta kun TV:stä tulee monta murhamysteerisarjaa joka päivä, sellaiseen tulee ähky. Ei jaksa, ei huvita.

Ehkä juuri todellisuusrajoitteisesta kirjallisuusmaustani johtuu, että yksi lempikolumnisteistani on Maria Pettersson. Kirjallisuudesta on hyvä puhua näin isäinpäivän ja joulun aikana, koska juuri silloin kirjojen myynti on huipussaan, ja niinpä Pettersson ottaakin puheeksi erään merkittävän yhteiskunnallisen epäkohdan sivaltamalla raflaavasti, että "Mies, joka ei lue naisten kirjoittamia kirjoja, ei ole sivistynyt".

Useimmat miehet vastaavat, että he lukevat itseään kiinnostavia kirjoja, eikä kirjoittajan sukupuolella ole väliä. Siitä huolimatta havaitaan, että käytännössä kaksi kolmasosaa miehistä ei lainkaan lue naisten kirjoittamia kirjoja. Linkitetystä tutkimuksesta kyllä huomataan, että 40 % naisistakaan ei lue molempien sukupuolten kirjoittamia kirjoja, mutta eihän "ei nuo muutkaan" ole mikään peruste millekään, joten turha siihen on puuttua.

Itsekin pidän itsestäänselvyytenä, etten valikoi lukemisiani sukupuolen tai minkään muunkaan kirjoittajan henkilökohtaisen ominaisuuden mukaan, mutta kun nyt asia tuli puheeksi, aloin miettiä tarkemmin. Ihan totta, viimeksi luin naisen kirjoittaman kirjan joskus alkuvuodesta, ja senkin siksi, koska se oli kirjallisuuskurssilla pakollista luettavaa. Tutkiakseni asiaa tarkemmin, laskin omistamani kaunokirjalliset teokset ja niiden sukupuolijakauman:

Kirjoja yhteensä: 417
Naisten kirjoittamia: 62 (14,9 %)
Miesten kirjoittamia: 355 (85,1 %)

Laskuissa naisten kirjoittamiksi laskettiin myös teokset useammalta kirjoittajalta, joista ainakin yksi oli nainen, sekä novellikokoelmat, joissa oli mukana vähintään yksi naisen kirjoittama novelli. Jos olisin laskenut vain yhden kirjoittajan teokset, naisten osuus olisi vielä jonkin verran pienempi.

Ai mutta hitto. Eihän tämä vielä mitään kerro. Hyllyssähän ovat sekaisin minun ja emännän kirjat. Lasketaanpa uudestaan.

Emännän kirjat: 68
Naisten kirjoittamia: 38 (55,9 %)
Miesten kirjoittamia: 30 (44,1 %)

Minun kirjani: 349
Naisten kirjoittamia: 24 (6,9 %)
Miesten kirjoittamia 325 (93,1 %)

Perhana, enhän minä tosiaankaan juuri lue naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Kiitos, Pettersson, tämän epäkohdan julkituomisesta. Mutta mistä tämä voisi johtua? Pohditaan yhdessä Petterssonin kanssa.

Äidinkielentunnilla koko Suomalais-venäläisen koulun 6B-luokan piti lukea sama kirja.

En muista kirjasta juuri mitään, mutta perustelun muistan hyvin. ”Kirjan pitää kiinnostaa kaikkia, eivätkä pojat, no, sillä tavalla välttämättä tykkää naisten kirjoittamista kirjoista.”

Heh. Tämähän ei ole vain tyttöjen ongelma. Itse suosittelisin, että koulussa luettaisiin enemmän vanhoja suomalaisia klassikoita. Perusteluja on monta: 1) ne ovat taitavasti kirjoitettuja, minkä luulisi olevan äidinkielen opetuksen kannalta tärkeää; 2) ne auttaisivat tuntemaan ja arvostamaan suomalaista kulttuuria; sekä ehkä tärkeimpänä 3) ne ovat oikeasti mielenkiintoisia, hauskoja ja viihdyttäviä. Minun aikananihan kirjat valittiin sen mukaan, minkä keski-ikäiset opettajat luulivat esiteinejä kiinnostavan, jolloin luettavaksi valikoitui modernia nuortenkirjallisuutta, joka oli sekä kirjallisen että sisällöllisen laatunsa puolesta melko paskaa. Lopputuloksena kukaan ei sitten lukenutkaan muita kirjoja kuin ne, jotka oli koulun takia pakko, enkä muista tässä asiassa olleen mitään sukupuolieroja.

Seuraavaksi naiskirjailija ihmettelee, miksi miehet eivät lue hänen naistenkirjojaan, vaikka ne naisten mielestä ovat kovinkin jänniä:

"Joka ainoan kirjan olen signeerannut naiselle", kirjoittaa palkittu ja kiitetty yhdysvaltalaiskirjailija Robin Black, nainen. Miehet ostavat kyllä hänen Life Drawing -romaaniaan, Black kertoo, mutta ainoastaan lahjaksi vaimoilleen ja äideilleen.

”Kirjaani kuvailtiin arvioissa jännittäväksi, tiukaksi ja brutaaliksi”, hän kirjoittaa ja kuvailee huvittuneena kauhistuneita miehiä, joille ehdottaa kirjansa lukemista. ”Kirjoittamaani kirjaa luonnehditaan adjektiiveilla, jotka tämä seksistinen yhteiskunta liittää miehisyyteen, eivätkä miehet siltikään kiinnostu kirjasta – vain koska sen on kirjoittanut nainen... Se on masentavaa.”

Black on tietysti onnellinen, että hänen kirjaansa ostetaan, lukipa sen mies tai vaimo. Mutta miksi kummassa miehille ei tule edes mieleen lukea sitä?

Kieltämättä kiehtovia adjektiiveja, mutta katsotaanpas tarkemmin kirjan kuvausta:

honest and moving story of married life--its betrayals, intimacies, and secrets.

Useimpien miesten, jotka tuollaisen kuvauksen kuulevat, ensireaktio on "onks pakko jos ei haluu?" Eipä silti, olen minä ennenkin yllättynyt positiivisesti, kun minut on laitettu lukemaan kirja, jonka teema ei ole minua kiinnostanut. Silti on turha rutista, etteivät miehet kiinnostu naistenkirjallisuudesta. Yhtä hyvin minäkin voisin tivata, joko Pettersson on lukenut Halo-alieninammuskelupelisarjan viralliset kirjaversiot, joista itse nautin hyvin paljon, ja jos ei, niin miksi ei.

Ensin lähes kaikki kieltävät, että sukupuolella olisi mitään merkitystä kirjan valinnassa. Se ei tietenkään ole totta – jos sukupuolella kerran ei ole väliä, miten on mahdollista, että lukupinoon osuu ”sattumalta” uudelleen ja uudelleen vain yhtä sukupuolta?

Seuraavaksi he sanovat, että aihe ratkaisee, ja että naiset eivät kirjoita heidän lempiaiheestaan (sota, scifi, fantasia, luonnontieteet, urheilu jne). Se ei myöskään ole totta – naiset kirjoittavat kaikista noista aiheista. Ja mikäli ne todella ovat miesten lempiaiheita, luulisi heidän haluavan tarkastella niitä monelta kantilta, myös naiskirjoittajan näkökulmasta.

Onhan niitä. Ongelma vain on, että niitä pitää erikseen etsiä. Pitää googlettaa suosituksia ja tilata Amazonista. Innokkaalle kirjallisuudenharrastajalle tämä ei ole ongelma, jos tavoitteena on nimenomaan tutustua naisten kirjoittamiin kirjoihin. Jos sen sijaan menee kirjakauppaan tarkoituksenaan vain ostaa jotain mielenkiintoista, hyllyssä on helposti 10-20 miehen kirjoittamaa kirjaa jokaista naisen kirjoittamaa kohti. Silloin odotusarvo on, että lukija lukee 10-20 miehen kirjoittamaa kirjaa jokaista naisen kirjoittamaa kohti, ellei ole jotain erityistä syytä suosia naisia.

Yllättäen Pettersson tekee saman havainnon itsestään:

Sitten tajusin olevani ihan yhtä urpo.

Olen lukenut tänä vuonna 85 kirjaa, siis vajaa kaksi kirjaa viikossa. Laskin, kuinka monen kirjailijan ihonväri on eri kuin omani. Vain neljän. Neljän! Säälittävää.

Entä kuinka monen uskonto on muu kuin kristitty tai ateisti? Arvelen, että kahden. Moniko kirjailijoista kuuluu sukupuolivähemmistöön? Tietääkseni ei yksikään.

Niin. Länsimaissa enemmistö kirjailijoista on valkoisia ja kristittyjä tai ateisteja. Muunkinlaisia on, mutta satunnaisotannalla niitä osuu kohdalle paljon vähemmän. Sukupuolivähemmistöydestä ei tietenkään tiedä, ellei kirjailija erikseen asiaa korosta, mikä yleensä käytännössä tarkoittaa, että kirja käsittelee sukupuolivähemmistöyttä, mikä taas saattaa merkittävästi vaikuttaa lukupäätökseen.

Jonkun mielestä tuossa saattaisi olla jo riittävästi mietittävää, mutta Pettersson vie asian loogiseen päätepisteeseensä:

Ensi vuonna lupaan lukea ainakin afrikkalaisen, aasialaisen, eteläamerikkalaisen ja australialaisen kirjailijan kirjan. Kirjan, jonka on kirjoittanut muunsukupuolinen. Kirjan, jonka on kirjoittanut seksuaalivähemmistöön kuuluva. Muslimin, hindun, juutalaisen ja buddhalaisen kirjailijan kirjan. Venäläisen, ruotsalaisen, norjalaisen ja virolaisen kirjailijan kirjan, ja kirjan, jonka on kirjoittanut vammainen saamelainen, romani ja suomenruotsalainen.

Joku saattaisi huomauttaa, ettei tuossa ole mitään järkeä. Tässähän on kaksi vaihtoehtoa, eli:

a) Eri taustoista tulevilla ihmisillä on erilaiset kirjoitustavat ja näkökulmat, jolloin on ihan perusteltua valita lempparinsa, eli jos valkoinen kristitty mies kokee samaistuvansa parhaiten muiden valkoisten kristittyjen miesten teksteihin, ei kenelläkään ole mitään kitisemistä siitä, että hän lukee vain sellaisia tekstejä,

b) Eri taustoista tulevilla ihmisillä ei ole eroa ilmaisunsa laadussa tai sisällössä, jolloin on aivan sama, kenen kirjoja lukee, vaikka sitten niiden valkoisten kristittyjen miesten.

Mutta eihän tässä ole kyse siitä, vaan mahdollisuuden antamisesta muillekin. Siispä, koska olen yllytyshullu ja tapaan ryhtyä kaikenlaisiin älyvapaisiin projekteihin ihan vaan koska nobody calls me chicken, tartun minäkin haasteeseen. En kyllä jaksa kirjakaupan hyllyn ääressä googletella kännykällä jokaista kirjoittajaa ihan vain varmistaakseni, että he ovat erivärisiä kuin minä, enkä aio kuluttaa aikaani sen selvittämiseen, onko vammaisia saamelaiskirjailijoita olemassakaan, ja ovatko he kirjoittaneet minua kiinnostavia kirjoja.

Aloitetaan siis kevyesti. Lupaan täten, että vuonna 2017 luen ainoastaan naisten kirjoittamia kirjoja. Haasteen jälkeen raportoin sitten kokemuksistani tänne. Kirjallisuuden sivuaineopiskelijanahan olen tottunut lukemaan kaikenlaisia kirjoja, joita muut käskevät minun lukea, sekä löytämään niistä merkityksiä, joita niissä ei ole. Sellaisen force majeure -varauksen teen kuitenkin, että jos opintoni jatkuvat syksyllä ja minun pitää ottaa kirjallisuuskursseja, lopetan haasteen elokuun loppuun, koska kursseilla lukutahti on niin kova, ettei pakollisiakaan läksyjä aina ehdi.

En myöskään aio laajentaa kirjallisuusvalikoimaani draamaan, romantiikkaan tai ylipäänsä mihinkään sellaiseen kirjallisuuteen, jonka kansikuvituksissa tyypillinen elementti on miehen paljas vatsalihaksisto. Luen naisten sotaa ja scifiä, koska minulle luvattiin, että sitäkin on riittämiin, ja arvioin sitä sitten samoilla kriteereillä kuin miestenkin vastaavia. No, tuon Life drawingin voin lukea, jos se vastaan tulee. Jos luettava loppuu kesken - vaikka en uskokaan niin käyvän - katson haasteen suoritetuksi ja Petterssonin väitteet osoitetuksi vääriksi.

Hajakommentteja Trumpista

Amerikan presidentiksi sitten valittiin sekä suomalaisen että amerikkalaisen median suureksi kauhuksi ja järkytykseksi Donald Trump. En nyt tässä ota kantaa siihen, tuliko valituksi enemmän vai vähemmän huono ehdokas, koska vaikka minulla asiasta mielipide onkin, sitä ei minulta kysytä, koska en ole amerikkalainen. Nokkela lukija pystyy ehkä tulkitsemaan asian kirjoituksen rivien välistä. Halusin vain kiinnittää huomiota muutamaan yksityiskohtaan, jotka ovat tapahtuman jälkipuinneissa jääneet liian pienelle huomiolle.

Ihan ensiksi haluan kertoa perimmäisen syyn, miksi Clinton hävisi. Joskus vuosia sitten väittelin yliopistolla opiskelijakaverini kanssa jostain poliittisesta kysymyksestä. En muista, mitä sanoin, enkä edes, mitä väittelymme koski, mutta jossain vaiheessa kaverini vastasi, että "tuo on aika oikeistolainen asenne." Huomautan tässä välissä, että yliopiston opiskelijapiireissä vallitsee vahva vihervasemmisto-oletus. Ei paikka ole mitenkään vihamielinen tai torjuva erimielisillekään, mutta jostain syystä heitä vain ei ole.

Menin vähän hämilleni. Oli se varmaan oikeistolainen kannanotto, mutta mitä sitten? Miksi kaverini oletti, että sen toteaminen riitti vasta-argumentiksi? Luulen, että hän oli omissa piireissään tottunut, että kukaan ei halua tunnustautua tai leimautua oikeistolaiseksi, jolloin riittää huomauttaa, että alat lipsua Kielletylle Vyöhykkeelle. Jos vastassa kuitenkin on kaltaiseni tyyppi, joka ei koe kategorista vastenmielisyyttä oikeistolaisuutta kohtaan, tarvitaan vähän enemmän.

Trumpin kohdalla keskityttiin mekastamaan siitä, kuinka rasistinen ja seksistinen hän on. Kaiken tämän metelin keskellä unohdettiin kertoa tarkemmin, että mitäs sitten? Tällaisenaan valistus tehosi vain niihin, joiden mielestä rasismi ja seksismi ovat niin kamalia asioita, että ne peittoavat kaiken muun. Tässä vain oli se ongelma, että sellaiset tyypit eivät olisi Trumpia äänestäneet muutenkaan. Trumpin kannattajakunta oli porukkaa, 1) joka itsekin oli rasistista ja seksististä; 2) jonka mielestä Trump ei ollut kumpaakaan; tai 3) jonka mielestä rasismia ja seksismiä voi katsoa läpi sormien, jos ehdokas on muuten parempi. Porukkaa, jolle olisi pitänyt perustella, että mitä sitten.

Clintonin tukijoukot keskittyivät saarnaamaan kuorolle, eivätkä muistaneet, etteivät kaikki amerikkalaiset asu paikallisissa punavihreissä kuplissa.

Myös työporukassani ollaan keskusteltu Trumpista. Eräs kollegani oli kauhuissaan, että Trumpin valinta on maailmalle katastrofi mm. siksi, että Trump rakentaa Muurin eikä Amerikkaan enää pääse niin helposti muuttamaan.

Vähän epäselväksi jäi, miksi se olisi huono asia, mutta ei nyt mennä siihen. Oleellisempaa on, että mitä se kuuluu kenellekään muulle, millaista maahanmuuttopolitiikkaa Amerikka harjoittaa? Jos amerikkalaiset eivät halua maahansa meksikolaisia ja muslimeja, heillä on oikeus se demokraattisella päätöksellä kieltää. Aivan sama, millä perusteella. Oli sitten kyse taloudesta, turvallisuudesta tai vaikka ihan oikeasta rasismista. Amerikkalaisilla (samoin kuin minkä tahansa muunkin maan kansalaisilla) on oikeus päättää, kuka heidän maahansa saa tulla ja millä edellytyksillä, ja siihen on muiden turha mukista mitään. Jos sitten käykin niin, että tämän päätöksen seurauksena Amerikan talous romahtaa, sekin on heidän oma asiansa.

Toinen työkaveri sitten kauhisteli sitä, että Trumpin valinnasta seuraa ydinsota, eikä hän ollut ainoa, vaan vastaavaa on kuulunut monesta muustakin suunnasta. Vähän epäselväksi jäi, että ketähän vastaan. Se nyt tiedetään, että Clinton halusi kovasti perustaa Syyriaan lentokieltoalueen, mikä olisi käytännössä johtanut sotaan Syyrian hallintoa ja todennäköisesti Venäjääkin vastaan, mutta en muista Trumpin uhanneen mitään maata.

Käsittääkseni tämä pelko perustuu siihen, kun Trump jossain totesi, että "jos meillä on ydinaseita, miksi emme saa käyttää niitä?" Tähän täytyy todeta, että Amerikan presidenttinä on ehdottomasti oltava sellainen kaveri, joka on valmis tarvittaessa käyttämään ydinaseita.

Tämä johtuu siitä, että ydinaseet eivät ole olemassa siksi, että niitä käytettäisiin, vaan siksi, että niillä voidaan pelotella. Niillä ei voida pelotella, jos vastapuoli tietää, että se on pelkkää bluffia.

Sellaistakin Trump on tainnut puhua, että Amerikan sotilaallista läsnäoloa Euroopassa ja Natossa vähennetään, mikä on tulkittu tilaisuudeksi Putinille painostaa Baltiaa ja Itä-Eurooppaa enemmän. Ehkä se onkin totta. Toisaalta ainahan se on ollut itsestään selvää, ettei Amerikka aloita kolmatta maailmansotaa jonkin postimerkinkokoisen entisen neukkumaan takia, ja on ihan hyvä, että se sanotaan ääneen. Ettei päästä tuudittautumaan valheelliseen turvallisuudentunteeseen.

Jatketaan. Kai te kaikki luette Feissarimokia? En yleensä kommentoi niitä täällä, koska ei niiden naurettavuus tarvitse lisäkommentteja, mutta pistetään nyt heidän Trump-kokoelmansa helmet tännekin.

Ennen vaaleja suomalainen media kävi ankaraa taistelua sen puolesta, etteivät suomalaiset äänestäisi Trumpia, ja työ tuotti tulosta. Nyt meillä nimittäin on hätääntyneitä ihmisiä, jotka luulevat Trumpin olevan Suomen presidentti. Sitä minä vaan mietin, että minneköhän Hanna suunnittelee muuttavansa?

Toinen samanlainen. Tästä mieleeni tulee, että Iina selvästi on ihminen, joka:

1) kannattaa Clintonia,
2) uskoo, että Suomessa pystyi äänestämään näissä vaaleissa,
3) on sitä mieltä, että äänestäminen oli ja on hyvin tärkeää.

Looginen johtopäätös on, että Iina itse kävi äänestämässä Clintonia. Sitä minä vaan mietin, että mitenköhän hän tässä onnistui? Oletan, että hän meni itseprintatun äänestyslipun kanssa johonkin postiin ja väitteli asiakaspalvelijan kanssa asiasta pidemmän aikaa haukkuen häntä Trumpin kannattajaksi, kun ei anna äänestää Clintonia, kunnes asiakaspalvelija antoi periksi ja otti äänestyslipukkeen vastaan.

Niin, mitäköhän pitäisi sanoa siihen, että näköjään Nora on googlettanut hakusanoilla "Trump hyökkää Suomeen"?

Lopuksi vielä blogistikollegaltani Yrjöperskeleeltä kopioimani Saska Saarikosken profeetallinen ennustus:

Saskan ennustajanlahjoille on naureskeltu ympäri internettiä, mutta en minä sitä halunnut kommentoida nyt. Eihän se, että Saska on väärässä, ylitä uutiskynnystä. Sellaisen vinkin voisin hänelle antaa, että seuraavissa vaaleissa hänen kannattaa taktisesti julistaa inhokkiehdokkaansa voittavan. Näin hän voi varmistaa itselleen mieluisan ehdokkaan voiton.

Mutta joo, kiinnittäisin huomiota kohtaan "saa republikaanien muut ehdokkaat näyttämään lähes täysijärkisiltä."

Saska aatetovereineen vastustaa koko republikaanipuoluetta, eikä missään tapauksessa antaisi julkista tukeaan kenellekään heistä. Vaikka hän vastustaa Trumpia erityisesti, olisi hän tukenut Clintonia yhtä antaumuksellisesti, vaikka vastassa olisi ollut kuka tahansa muu.

Republikaanipuolue olisi voinut valita ehdokkaan, joka on sävyisämpi ja enemmän liberaalien mieleen. Silloin se olisi hävinnyt. Vaikka liberaalit olisivatkin antaneet hyväksyntänsä republikaanien ehdokkaalle, eivät he hänelle ääntään sentään olisi antaneet, kun taas republikaanit olisivat saattaneet jättää kokonaan äänestämättä tyyppiä, joka kumartelee väärään suuntaan. Tietysti Amerikan kaksipuoluejärjestelmä on perseestä juuri siksi, koska se polarisoi poliittisen kentän ja valittavaksi jää vain kilikalloja molemmista ääripäistä, mutta tämä sääntö on silti hyvä muistaa kaikissa maissa ja puolueissa, joissa mietitään, miten tulisi suhtautua poliittisten vastustajien pöyristymisiin, loukkaantumisiin ja vaatimuksiin.

Huonoja syitä olla hankkimatta lapsia

Edellisessä kirjoituksessani käsittelin uusinta Porstuassa istuskelijaa ja tulin sitten ohimennen listanneeksi sekalaisia kohtaamiani syitä, miksi jotkut päättävät olla tekemättä lapsia. Tein havainnon, että jostain syystä lapsettomuuden ideologisista syistä valitsevat henkilöt edustavat käytännössä aina jotain vihervasemmistolaisuuden nurkkaa, kun taas konservatiivisemmat tyypit tapaavat aina haluta ainakin pari lasta "sitten joskus", tai ainakin lapsettomuutta perustellaan ihan rehellisellä lapsi-inholla, eikä millään maailmantuskalla.

En tiedä, miksi. No, tietysti kansallismieliset haluavat kasvattaa omasta kansastaan mahdollisimman ison ja vahvan, mutta olisi kai periaatteessa mahdollista vastustaa lastentekoa siksi, että olisi vähemmän maksajia pakolaisten sosiaalituille, tai vaikka protestina EU:n liittovaltiokehitykselle.  Eipä tuollaista silti kuulu.

Mutta joo, tuli tässä vaan mieleen, että koska monet listaamiini syihin ihan oikeasti vetoavat, minun ehkä kannattaisi selittää, miksi ne ovat huonoja syitä, ettei tämä touhu mene ihan pelkäksi lällättelyksi. Huomautan tässä välissä, että tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole yrittää taivutella ketään tekemään lapsia. Eihän muiden lapsiluku minulle kuulu, ja muutenkin listan syitä käyttävät lähinnä ihmiset, joiden en toivoisi lisääntyvän. Kunhan nyt vain haluan korjata virheellistä logiikkaa, kun sellaista kohtaan. Asiaan:

1. "Maailma on niin kamala paikka, ettei ole oikein tehdä tänne lisää ihmisiä kärsimään."

Ihminen on luonteeltaan sellainen, ettei ole koskaan mihinkään tyytyväinen. Tavallaan tämä on hyvä juttu, koska jos näin ei olisi, istuisimme vieläkin puissa heittelemässä toisiamme ulosteilla. Toisaalta tämän takia maailma näyttäytyy aina kurjana paikkana, mutta toisaalta myös sen ansiosta kurjuuden laatu vaihtelee.

Muinaisina aikoina maailma oli kurja, koska jos nilkka taittui tai jostain muusta syystä ei pystynyt juoksemaan antilooppia kiinni, kuoli nälkään.
Sitten keksittiin sivistys, mutta maailma oli edelleen kurja, koska saattoi joutua rakentamaan pyramideja jumalkuninkaan käskystä, kunnes kuoli ylirasitukseen.
Ajanlaskun alun aikoihin sai olla hallitsijoiden taholta melko rauhassa, mutta elo oli kurjaa, sillä edelleen piti itse hankkia ruokansa, eikä koskaan tiennyt, koska joku barbaarilauma tulee sen ryöstämään.
Keskiajalla vasta kurjaa olikin, kun kansa määriteltiin lähinnä vallanpitäjien irtaimistoksi, ja sitä sitten kohdeltiin sen mukaisesti, eikä niistä barbaarilaumoistakaan vielä oltu päästy eroon. Ja jos erehtyi olemaan eri mieltä vallanpitäjien kanssa, silloin poltettiin roviolla, sidottiin kärrynpyörään ja hakattiin raajat hajalle rautakangella, tai tungettiin puhelinpylväs perseeseen sielunpuhdistuksen nimissä.
Keskiajan jälkeen oli kurjaa, kun joutui olemaan töissä hiilikaivoksessa sata tuntia viikossa. Tai no, eihän enää kukaan pakottanut niin kuin ennen vanhaan, mutta jos ei töitä tehnyt, ei sitten tarvinnut syödäkään. Eivätkä siinä auttaneet mitkään selitykset, kuten "töitä ei ole," "olen 80-vuotias," tai "minulla ei ole käsiä, kun ne jäivät koneen väliin." Henkilökohtainen voivoi, liukuhihnalle vaan tai kerjuulle.
1900-luvun alkupuolella alettiin jo lähestyä tasoa, jota voisi kutsua aineelliseksi mukavuudeksi, mutta elämästä teki kurjan se, että se saattoi äkisti päättyä fosforipommituksiin tai kuolemanpartion visiittiin.

Nyky-Suomessa kurjuutta on lähinnä se, että raha ei riitä asumisen ja ruoan jälkeen harrastuksiin ja ulkomaanmatkoihin, kännykkä on Huawei eikä iPhone, ja joku sanoo ilkeästi sosiaalisessa mediassa.

"Hei, mennään kolauttamaan nuo sarvikuonot hengiltä, niin saadaan syötyä tällä viikolla."
"En mä, sanoin jo pomolle, että pidän palkallista vapaata, kun on kertynyt niin paljon plussatunteja. Ei siinä muukaan auttanut, kun ei se natsi suostunut antamaan saikkua krapulaan. Kyllä nyt sen verran luulisi pomon tajuavan, ettei järkkäisi firman bileitä arkena. Mutta tuo vaan mullekin, ja sisäfilettä tällä kertaa, eikä taas vaan jotain jämäpaloja."

Tietysti rehellisyyden nimissä eihän se, että ennen on ollut vielä kurjempaa, tarkoita, ettei nyt olisi kurjaa jollain mittarilla tarkasteltuna. Mitä kukakin sitten pitää sietämättömänä kurjuutena. Silti pidän outona, jos jonkun mielestä nykymeno on täysin ihmisarvolle kelpaamatonta.

Toisaalta asiaa voi lähestyä siltäkin kannalta, että maailma on inhottava suurimmaksi osaksi sen takia, koska ihmiset ovat inhottavia. Siinä tapauksessa ainoa tapa, millä asiaan voisi yrittää vaikuttaa, on tehdä lisää ihmisiä, jotka sitten kasvattaa mukaviksi.

2. "Jos kaikki kuluttaisivat luonnonvaroja samaa tahtia kuin suomalaiset, tarvitsisimme kolme maapalloa."

Joo, mutta eihän tässä ole ongelma se, että suomalaiset kuluttavat liikaa, vaan se, että kehitysmaalaiset lisääntyvät liikaa. Vaikka suomalaiset lopettaisivat lisääntymisensä kokonaan, ei siitä silti säästyisi muulle maailmalle resursseja jaettavaksi mitenkään merkittävästi.

Tämä, kuten tuo ykkönenkin, on itse asiassa hyvä argumentti kehitysmaalaisten lapsiluvun rajoittamisen puolesta, mutta ei sillä Suomen kannalta mitään merkitystä ole.

3. "Liikakansoittuminen on tulevaisuuden pahin uhka ihmiskunnalle."

Tämä argumentti onkin tiiviissä yhteydessä edelliseen. Nyt vain pitää ymmärtää, että toisin kuin usein luullaan, liikakansoittuminen ei ole globaali vaan paikallinen ongelma. Länsimaissa yleisesti ja Suomessa erityisesti ei ole liikakansoitusta. Tämän voi todeta siitä, että kaikille riittää yllin kyllin sähköä, puhdasta vettä, ruokaa, jätehuoltokapasiteettia, asuntoja sekä mukavan elämäntyylin mahdollistavia tavaroita.

(Tietysti täälläkin on niitäkin, jotka eivät noista pääse osallisiksi, mutta siinä on kyse yksilötason maksukyvyn puutteesta, eikä niinkään siitä, että rahaa olisi, muttei ostettavaa.)

Liikakansoituksessa ei ole kyse siitä, että jokin tietty miljardiluku ylittyy, vaan siitä, että ympäristön kantokyky ylittyy. Länsimaat ovat onnistuneet sovittamaan väestönkasvunsa ja hyvinvoinnin tuotantokapasiteettinsa yhteen niin, että käytännössä kaikkien perustarpeet tulevat tyydytetyiksi. Monissa muissa maissa tässä ei olla onnistuttu. Syitä siihen en nyt ala pohtia, mutta joka tapauksessa tilanne on se, että siellä lapsiluvun rajoittamiselle on hyvin painavat perusteet, mutta Suomessa ne eivät päde, eikä lastenteon lopettaminen Suomessa auta heidän ongelmassaan millään tavalla.

"Panssarivaunu...? Ee-ei, tämä on meidän uusi traktori! Vääntöä piisaa niin, ettei varmasti jää hiekkaan sutimaan. Ja tällä kylvöputkella kun jysäyttää siemenperunat peltoon, niin syksyllä ei yksikään pottu mahdu halkaisematta kellarin ovesta sisään. Koskas muuten se seuraava kehitysapuerä tulikaan?"

4. "Maahanmuutto on paljon tehokkaampi ja taloudellisempi tapa ylläpitää riittävää väkilukua."

Tämän argumentin käyttäjät ovat mielestään oikein fiksuja, kun ovat osanneet ratkaista kaksi polttavaa ongelmaa kerralla. Liikakansoittuminen helpottaa, kun siirretään kehitysmaiden liikaväestöä tänne, missä on tilaa, ja samalla Suomen talous lähtee nousuun väkiluvun kasvaessa.

Samalla tätä markkinoidaan kansallismielisille siten, että suomalainen kulttuuri vahvistuu, kun se saa lisää edustajia ja kielikin lisää puhujia ulkomailta. Tähän voisi huomauttaa, että kulttuurin asema itse asiassa heikkenee ja olemassaolo vaarantuu, kun se saa esiintymisalueelleen kilpailijoita, mutta koska argumentin esittäjiä ei yleensä voisi suomalaisen kulttuurin tulevaisuus vähempää kiinnostaa, jätetään huomauttamatta.

Mutta joo, tuossa väitteessä voisi olla järkeä, jos tarkoitus olisi houkutella muuttajia muista korkealle kehittyneistä teollisuusmaista, joiden asukkaiden koulutustaso ja yhteiskunnalliset näkemykset suunnilleen vastaavat suomalaisia. Väkiluvun jatkuva kasvuhan on oleellista vain talouskasvun kannalta, jos sellaista pitää tärkeänä. Jos taas maahanmuutto koostuu suurelta osin kehitysmaalaisista, missä tarkoituksessa argumenttia yleensä käytetään, käy niin, ettei heidän koulutustaustallaan löydä täältä mitään järkevää tekemistä, jolloin heistä suhteettoman suuri osa joutuu valtion elätettäväksi ja siten vain heikentää taloutta entisestään.

Kehitysmaalaisten uudelleensijoittaminen harvemmin asuttuihin maihin on myös sama juttu kuin se kuuluisa housuihin kuseminen pakkasella. Kyllähän se hetkeksi helpottaa, mutta ellei kehitysmaiden väestönkasvuun puututa, sama ongelma on edessä uudestaan seuraavan sukupolven kanssa, ja silloin uudelleensijoituspaikatkin alkavat käydä vähiin.

5. "En suostu lisääntymiselläni tukemaan valtiota, jossa on ydinvoimaloita / aseteollisuutta / turkistarhoja / tuloeroja / yhtään mitään, mistä en tykkää."

Meillä oli lukiossa 90-luvun lopulla opettaja, joka oli mukana kampanjassa, jossa sitouduttiin olemaan tekemättä lapsia niin kauan, kuin Suomi käyttää ydinvoimaa. Äkkiä tuo periaate väistyi, kun hän löysi miehen, mutta eipä siitä sen enempää. Itse kannatan ydinvoimaa, koska se on puhdasta ja tehokasta, eikä se ole vaarallistakaan, ellei puikkoihin päästetä suorastaan neuvostoliittolaistason soheltajia.

Oli miten oli, oletetaan, että asia otetaan kansanäänestykseen, tai muuten vaan on esillä vaaleissa. Oletetaan, että minä väittelen asiasta ydinvoiman vastustajan kanssa. Juuri nyt äänemme menevät tasan, koska minä olen yksin yhtä vastustajaa vastaan.

Oletetaan, että teen kaksi lasta, mikä taitaa olla nykyään aika keskiarvoinen perhekoko. Vastustaja ei tee yhtään. Oletetaan, että pystyn perustelemaan kantani lapsilleni paremmin kuin argumentilla "turpa kiinni ja tottele," jolloin he omaksuvat minun näkemykseni.

30 vuoden päästä meitä ydinvoiman puolesta äänestäjiä on siis kolme, kun taas vastustaja on edelleen yksin.

60 vuoden päästä sekä minä että vastustaja olemme kuolleita ja kuopattuja. Jos oletetaan, että lapsenikin tekevät kaksi lasta, silloin äänet ydinvoiman puolesta menevät 6-0. Siinä voi sitten jokainen miettiä, millaista energiapolitiikkaa tuollaisessa maassa harjoitetaan.

Onhan tuossa paljon oletuksia. Voihan se olla, että jollain pojalla ei ole polvi parantunut, jolloin äänet menevätkin 5-1 tai jopa 4-2. Periaate kuitenkin pätee.

6. "Valkoihoiset ovat perseestä ja joutavatkin kuolla sukupuuttoon."

Niin, valkoisethan yhdessä historian vaiheessa valtasivat ja alistivat melkein koko planeetan, mikä kieltämättä oli melko kusipäinen veto. On hyvä muistaa historia ja ottaa siitä opiksi, mutta sitten meillä on nämä idiootit:

On vähän eri asia muistaa historian vääryydet kuin ottaa henkilökohtaista vastuuta asioista, jotka tehtiin kauan ennen omaa syntymää.

Yksien ihmisten syyttäminen toisten tekemistä vääryyksistä pelkän ihonvärin perusteella on rasismia. Suomalaisten syyttäminen brittien, ranskalaisten ja espanjalaisten tekemistä vääryyksistä on sen lisäksi aivan sanoinkuvaamattoman aivokuollutta, koska siirtomaa-aikana Suomikin oli siirtomaa ja siten pystyi vaikuttamaan kolonialismiin tasan yhtä vähän kuin Afrikan ja Amerikan alkuperäisväestöt.

7. "En ole täydellinen ihminen, joten geenini eivät ansaitse jatkaa eteenpäin."

Tunnen erään nuoren naisen, joka ei aio tehdä lapsia, ja yksi hänen perusteluistaan on se, että hänellä on suvussa (ja itselläänkin) iso joukko hyvinkin paskamaisia perinnöllisiä sairauksia. Hänen tapauksessaan kyllä ymmärrän oikein hyvin, mutta en nyt tarkoittanut sitä.

Osittain tämä on samaa kuin kohdissa 2, 3 ja 6. Tämä ajattelu voidaan kiteyttää siihen, että koska kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, paitsi länsimaalaiset vähän huonompia, ei voida mitenkään perustella, että juuri itse saisi jatkaa sukuaan, koska ahtaalla ja ylikulutuksesta kärsivällä maapallolla yksi syntyvä lapsi vie tilan toiselta. On itsekyyttä - ehkä jopa rasismia - ajatella, että juuri itse on niin erinomainen, että ansaitsee päästä jalostamaan tulevaisuuden ihmiskuntaa itsensä suuntaan.

Noh, siinähän mielessä ihmiset ovat samanarvoisia, ettei kukaan muukaan ole täydellinen. Oleellista ei olekaan kysyä itseltään, miksi itsellä olisi oikeus lisääntyä, vaan miksi muiden lisääntymisoikeus olisi vielä suurempi. Lisääntymisessä, sen enempää kuin muussakaan biologiassa, kun ei kysellä mitään metafyysisiä oikeuksia, vaan lisääntymisen oikeus on sama asia kuin lisääntymisen mahdollisuus.

Jos joku on vilpittömästi sitä mieltä, ettei ansaitse lisääntyä, en minä ala väittää vastaan. Kunhan vain totean, että sellainen tyyppi varmasti tuntee monta muuta, jotka eivät hänen mielestään ansaitse lisääntyä sitäkään vähää, mutta joita moinen ei haittaa tai rajoita. Taas päästään samaan johtopäätökseen kuin vitoskohdassa: kukas niitä opettaa tavoille, jos hyvät ihmiset tappavat itsensä sukupuuttoon?

8. "Vanhemmuus on patriarkaalinen sortokonstruktio."

Eikä ole. Se on vain luonnollinen seuraus siitä, että nykyteknologialla ei ole vielä mahdollista kerätä lapsia heti syntymän jälkeen kytkettäviksi valtion viralliseen aivokoneeseen, jossa niitä indoktrinoitaisiin koulutusmatrixissa, kunnes ne ovat täysi-ikäisiä ja nimellisesti valmiita toimimaan itsenäisesti, vaan lapsen tekijöiden on vielä itse katsottava sen perään suurimman osan ajasta.

Tietysti jos lapsen vahtiminen tuntuu ajatuksena vastenmieliseltä, ei niitä kannata tehdä, mutta turha sitä on ihmisoikeuskysymykseksi vääntää.

9. "Lapsista on liikaa vaivaa ja vastuuta, mieluumin matkustelen ja biletän."

Tämä taisikin olla listan ainoa järkevä syy olla tekemättä lapsia. On niitä varmasti muitakin, ja kuten sanoin, en yritäkään tällä patistaa ketään lastentekoon. Turha niitä on tehdä, ellei usko haluavansa tai pystyvänsä niitä kasvattamaan.

Tässäkin tosin kannattaa pitää mielessä, että ennen vanhaan ei edes mietitty, halutaanko lapsia vai ei, vaan ne olivat normaali seuraus normaalista sukupuolivietistä. Siitä huolimatta ihmisistä kasvoi vähintään yhtä täysipäisiä kuin nykyään. Varmasti myös sellaisista lapsista, joiden vanhemmat murehtivat omaa kelvollisuuttaan vanhempina.


Eipä tässä sitten muuta. Yhteenveto:

1. Maailman ongelmat eivät parane sillä, että suomalaiset lakkaavat tekemästä lapsia, koska mikään maailman ongelmista ei johdu siitä, että suomalaisia olisi liikaa.
2. Jos omasta mielestään oikeassa olevat ovat sitä mieltä, että väärässä olevia on liikaa, sitä vastaan ei kannata protestoida olemalla tekemättä lapsia, koska sen seurauksena väärässä olevien suhteellinen osuus vain kasvaa tulevaisuudessa.

Pekka v2.0

Olinpas sitten melkein koko viikon sairaalassa. Vaikka olenkin parhaani mukaan yrittänyt välttää asian mainostamista täällä, tarkkanäköinen lukijani 1kautta17 onnistui sen lukemaan rivien välistä jo kesällä:

Jaa-a. Tulkitsenko tuosta nyt niin, että perheenlisäystä on tulossa?

Silloin sanoin, etten puhu asiasta ennen kuin se on valmis, ja nyt se sitten on. Tyttö tuli. Mietin, että osuukohan samalle päivälle kuin blogistikollegallani Vuoden siivoojalla, mutta ei aivan. Onnitteluni hänellekin tämän kautta.

Synnytys tapahtui niin nopeasti, että kätilöitäkin nauratti. Illalla mentiin sairaalaan, ja siellä alkutarkastusta tehdessä kysäisin, että kauankohan tässä vielä menee. Kätilö tuumasi, että sellainen 20 tuntia olisi aika normaalia. Anopille laitoin viestin, että tuskin sen vuorokauden puolella vielä tulee valmista. Niin varmaan, kaksi tuntia myöhemmin vauva oli jo syntynyt.

Itse kehuskelin, ettei yhtä synnytystä nyt koko yötä ehdi tuhertamaan, mutta todellisuudessa asia taisikin olla niin, että emäntä vain on niin rauhallinen tyyppi, ettei ala hermoilla, vaan menee sairaalaankin vasta siinä vaiheessa, kun sen aika on. Ei kai minun kanssani yhtään vähemmästä hysterisoituva nainen pystyisi olemaankaan.

Noh, sairaalassa menikin sitten useampi päivä, ja mikäs siinä olikaan ollessa, kun saimme perhehuoneen, jossa saimme kaikki asua. Eipä siinä juuri kotiaskareille energiaa olisi ollutkaan, kun jatkuvassa huudossa emäntä sai unta noin tunnin vuorokaudessa. Itse sain nukuttua vähän enemmän sen takia, ettei vauva suostunut millään rauhoittumaan minun sylissäni, mutta puolen tunnin pätkissä minäkin jouduin lepoani metsästämään.

Huvituin huomatessani, että kun vastasyntynyt vauva haparoi olemattomalla motoriikallaan rintaa suuhunsa, käsien liikkeet muistuttavat erehdyttävästi räppärien ja muiden pikkurikollista elämäntapaa ihannoivien katupoikien harrastamia käsimerkkejä:

Olen myös vihdoin lopullisesti varmistunut siitä, että armoton ketutus on ihmiskunnan luontaistila. Tämän näkee vastasyntyneen kasvoilta. Nälkää, pelkoa, märkiä vaippoja ja kaikenlaista epämukavuutta se osaa ilmaista välittömästi syntymästä lähtien monipuolisin ja vivahteikkain, täydellisesti kehittynein asianmukaisin kasvonilmein. Hymyily sen sijaan täytyy erikseen opetella, ja vasta nyt viikon jälkeen alkaa ensimmäisiä varovaisia harjoitusyrityksiä sellaisesta näkyä. Eikä niistäkään voi tietää, ovatko ne oikeasti tarkoitettuja sellaisiksi, vai onko kyse vain satunnaisista poskennytkähdyksistä, jotka innokkaat vanhemmat tulkitsevat virheellisesti.

Vaikka lapsen luonteesta ei vielä kovin paljoa voikaan tietää, on jo havaittu kaksi asiaa, joissa se selkeästi tulee minuun: 1) se piereskelee paljon, ja 2) sen luontainen unirytmi on sellainen, että se mieluiten nukkuu päivät ja valvoo yöt. Saa nähdä, mitä lisää siitä jatkossa paljastuu.

Netistä löysin tällaisen kuvan, johon kovasti samaistun:

Miksipä tuo ei tytönkin kanssa voisi noin mennä.

Lopuksi, vaikka tämä onkin näin epäpoliittinen aihe, en voi vastustaa kiusausta sotkea sitäkin vähän tähän mukaan.

Meinaan vaan, että oletteko huomanneet, että kaikenlaisten modernien humanististen ideologioiden kannattajat ovat uusiutumaton luonnonvara? Niissä piireissä lapsia tehdään yleensä hyvin vähän, jos ollenkaan. Perusteluja on vaikka kuinka paljon:

- "Maailma on niin kamala paikka, ettei ole oikein tehdä tänne lisää ihmisiä kärsimään,"
- "Jos kaikki kuluttaisivat luonnonvaroja samaa tahtia kuin suomalaiset, tarvitsisimme kolme maapalloa,"
- "Liikakansoittuminen on tulevaisuuden pahin uhka ihmiskunnalle,"
- "Maahanmuutto on paljon tehokkaampi ja taloudellisempi tapa ylläpitää riittävää väkilukua,"
- "En suostu lisääntymiselläni tukemaan valtiota, jossa on ydinvoimaloita / aseteollisuutta / turkistarhoja / tuloeroja / yhtään mitään, mistä en tykkää,"
- "Valkoihoiset ovat perseestä ja joutavatkin kuolla sukupuuttoon,"
- "En ole täydellinen ihminen, joten geenini eivät ansaitse jatkaa eteenpäin,"
- "Vanhemmuus on patriarkaalinen sortokonstruktio,"
- "Lapsista on liikaa vaivaa ja vastuuta, mieluumin matkustelen ja biletän,"

...ja niin edelleen. Heille tahdon sanoa, että onneksi olkoon. Niin innokkaasti kuin te oppejanne propagoittekin omana elinaikananne, teette silti parhaanne sen eteen, että seuraava sukupolvi koostuisi mahdollisimman suureksi osaksi minunkaltaisistani junteista.

Pekka lukee lehteä 20: Tyttöjä ja poikia

"Lait on tehty rikottaviksi," sanotaan. Toisaalta tyypit, jotka tuota tapaavat sanoa, ovat suurelta osin samoja kuin he, jotka googlettelevat hakusanoilla "asunnon vuokraus jos luottotiedot menneet" ja "poliisi väki valta rikos ilmoitus".

Yleensähän tuossa on puhe ns. ihmisen laeista, joiden rikkominen on paljon helpompaa kuin esim. nopeimman lakien, termodynamiikan lakien ja muiden ns. luonnonlakien rikkominen. Todelliset katujen kingit osaavat ja uskaltavat kuitenkin rikkoa niitäkin mennen tullen.

Otetaan vaikka esimerkiksi Opetushallitus, joka rohkeasti linjasi, ettei tytöillä ja pojilla ole enää niin merkittäviä eroja, että olisi tarpeen vaivautua määrittelemään ketään tytöksi tai pojaksi:

1: IL: Opetushallitus: Pojat eivät ole poikia ja tytöt tyttöjä - ensi vuonna kouluissa saa puhutella vain nimillä

Ongelmana on sukupuolen ylikorostaminen ja stereotypioiden vahvistaminen, koska teorian mukaanhan sukupuolilla ei mitään eroja ole, vaan kaikki erot ovat opittuja, ja nimenomaan koulussa eikä kotona opittuja. Hauskin yksityiskohta oli tämä:

Vieraissa kielissä tulisi opetella "sukupuolen moninaisuudelle tilaa antavia persoonapronomineja sekä sukupuolineutraaleja ja naisten siviilisäätyä määrittelemättömiä puhuttelusanoja".

Sukupuolen moninaisuudelle tilaa antavista persoonapronomineista kirjoitinkin jo viime talvena. Voin kuvitella brittien ja jenkkien ilmeet, kun nykypäivän lapset menevät aikuistuttuaan turisteina ulkomaille ja vakavissaan kyselevät rutiininomaisesti keskustelun alussa kaikilta, että haluavatko nämä käytettävän itsestään sanaa he, she, xe, thon vai ney.

Tämähän herätti heti melkoista keskustelua, minkä johdosta seurasikin nopeasti tarkennus, ettei tuota nyt niin vakavasti tarvitse ottaa, suositushan se vaan on. Ei velvoita mihinkään. Totta kai Opetushallituksessakin ymmärretään, että vaikka opettajiksi yliopistoista valmistuvat nuoret ovatkin innokkaita päästessään vihdoin soveltamaan yliopistomaailmasta imemiään edistyksellisiä vaikutteita käytännössä ja tartuttamaan niitä seuraavallekin sukupolvelle, 90 % opettajista on kuitenkin vanhempaa ja vanhoihin käytäntöihin kangistunutta polvea, joka on tottunut ohittamaan tuollaiset suositukset olankohautuksella, ja ne uudetkin opettajat oppivat viimeistään vuoden tai parin yrittämisen jälkeen, että edistyksellisempi ajattelu tarttuu vain niihin, joita sellainen kiinnostaa, ja lapsia pääsääntöisesti ei kiinnosta.

Itse ohjeistuksesta minulla ei ole tuon enempää sanottavaa. Tämähän, kuten moni muukin vastaava, kuuluu kategoriaan "merkitään vastaanotetuksi, ei aiheuta toimenpiteitä". Enemmän haluaisin puhua tapauksen nostattamista kriittisistä reaktioista. Monet kommentoijat ovat lyöneet faktoja tiskiin ja osoittaneet, kuinka sukupuolten välillä on suuriakin biologisia eroja. Jotkut ovat tuon lisäksi tai sijasta pohtineet salaliittoteorioita, kuinka marxilaiset pyrkivät romuttamaan yhteiskunnan mädättämällä sen perusarvot. Teille minun on sanottava, että olette molemmat väärässä.

Sukupuolten määrittelystäkin kirjoitin jo alkuvuodesta, mutta lyhyesti muistutettakoon, että punavihreässä teoretisoinnissa sukupuolella ei ole mitään tekemistä biologian kanssa, vaan kyse on ainoastaan henkilön omasta minäkuvasta. Siksi kaikenlainen puhe sukupuolten eriävistä biologisista ominaisuuksista on kuin tuuleen huutaisi. He eivät pidä sitä edes minkäänlaisena vasta-argumenttina. He vain kummastelevat aivan vilpittömästi, että mitä ihmettä tuo alkaa horista jostain biologiasta, kun yritetään käydä keskustelua ihmisten identiteettikokemuksista.

Myöskään mitään salaliittoa ei ole. Nämä tyypit ovat ihan tosissaan sitä mieltä, että perinteinen tyttöihin ja poikiin perustuva sukupuolikäsitys on virheellinen ja sortava. He tarkoittavat pelkkää hyvää, kun pyrkivät korvaamaan omasta mielestään vanhentuneen näkemyksen paremmalla. Siksi myös kaikenlainen puhe mädättämisestä ja uussosialismista kaikuu kuuroille korville.

Nämä asiat on tärkeää ymmärtää, että voi rakentaa minkäänlaisia järjellisiä vasta-argumentteja. Nykyisellään tämä väittely ei eroa mitenkään siitä, että joku yrittää perustella, miksi laajamittainen maahanmuutto kehitysmaista on huono idea, ja saa palautteena vain perusteluja sille, miksi on väärin olla rasisti ja fasisti.

Eipä tässä muuten mitään, mutta tästä tuli hauskasti mieleen eräs toinen uutinen parin kuukauden takaa:

2: MTV3: Oppikirjan esimerkki ihmetyttää: Jenni Haukio sosiaalista ja taloudellista asemaa tavoitteleva nainen?

Lukion psykologian oppikirjassa tunnustetaan, että joidenkin mielestä sukupuolten välillä on vielä eroja, ja kerrotaan, että joidenkin väitteiden mukaan naiset kiinnostuisivat miehistä, joilla on rahaa ja valtaa. Asiaa havainnollistamaan oltiin valittu kuva onnellisesta pariskunnasta, jonka jäsenistä toinen on kaunis runoilijatyttö ja toinen on naista kolmisenkymmentä vuotta vanhempi Suomen tasavallan presidentti.

Tuollainen.

Kuvan yläpuolisessa tekstissä spekuloidaan, että miehiä puolestaan mahdollisesti vetäisi naisessa puoleensa "tietynlainen rasvan jakautuminen kehossa (vyötärön ja lantion suhde 0,67-0,80), hyvä lihaskunto ja terhakka..." en tiedä mikä, koska kuvan rajaus jättää tekstin pahaan cliffhangeriin.

Mitenköhän opetushallitus reagoi siihen, että Suomen lukioissa opetetaan tällaista? Kysymyksen nosti julkisuuteen keskustalainen kansanedustaja Mika Lintilä, joka argumentoi seuraavasti:

Tämä on lukion psykologian kirjasta vuonna 2016, ihan huikeeta.

Twitterissä on hyvin rajallisesti kirjoitustilaa, joten siellä riittää argumentiksi kulloisenkin vuosiluvun mainitseminen. Onhan tieteen kehitys nykyään niin huimaa, että ihmisten genetiikan ja perusvaistojenkin voidaan odottaa muuttuvan vähintään vuosittain. Jos sukupuolineutraalia avioliittoa perusteltiin aikoinaan mm. sillä, että oli jo vuosi 2015, ja vuonna 2016 pidetään outona sitä, että miehillä ja naisilla on erilaisia kiinnostuksenkohteita, ehkä vuonna 2017 päästään jo ihmettelemään sitä, että joillain ihmisillä on vielä penis ja joillain vagina sen sijaan, että kaikilla olisi samanlainen EU-standardoitu virtsaventtiili.

Vuonna 2018 vaaditaankin sitten jo Siemensin valmistamien virtsaventtiilien kieltämistä, koska firman nimi aiheuttaa patriarkaalis-fallistisia mielleyhtymiä, jotka... no joo, ei nyt venytetä vitsiä liian pitkälle, vaan palataan asiaan.

Kirjan kustantajan edustaja kommentoi asiaa näin:

– Kirjassa on tuotu tekstissä selkeästi esiin evoluutiopsykologiaa kohtaan esitetty kritiikki ja kuvan tarkoitus on herättää opetustilanteessa kriittistä keskustelua evoluutiopsykologian teoriasta.

Eli ei mitään hätää, kaikki voivat rauhoittua. Kirjassa ei suinkaan opeteta, että noin olisi, vaan että noinkin jotkut uskovat, eivätkä välttämättä ole oikeassa.

Ehkä Lintilä ei tarkoittanutkaan tuota, vaan vain sitä, että on epäkunnioittavaa käyttää presidenttiä tällaisessa yhteydessä. Kalenteriin perustuvassa argumentoinnissa kun ei välttämättä tiedä, mitä sillä ajetaan takaa. Noh... joo. Niinpä kai. Toisaalta onhan jo vuosi 2016, Kekkosen ajoista on jo kauan, eikä presidenttiys tai muut vastaavat instituutiot enää nauti samaa arvostusta kuin ennen vanhaan.

Kerrataanpas:

1. Sukupuolten välillä ei ole oleellisia eroja,
2. Naiset eivät kiinnitä huomiota miehissä niihin ominaisuuksiin, joihin on ennen uskottu, vaan johonkin tarkemmin määrittelemättömään, kuten esim. sisäiseen komeuteen,
Looginen johtopäätös 3. Miehetkään eivät kiinnitä huomiota naisissa niihin ominaisuuksiin, joihin on ennen uskottu, vaan samoihin asioihin kuin naisetkin. Tai ainakaan he eivät saisi, koska muuten käytäntö ei vastaa teoriaa ja on siis väärässä. Tästä päästäänkin kirjoituksen seuraavaan osaan:

3: Nyt: Nyt villitsevät #merenneitoreidet, koska hyvä olo on tärkeämpi kuin reisivako – tästä on kyse

Jokin aika sitten nuoret naiset pitivät naisellisen kauneuden ihanteena reisivakoa. Sellaisen saa aikaan, kun kroppa on niin timmissä kunnossa, että reidet eivät kosketa toisiaan, kun nilkat ovat yhdessä. Tältä se näyttää:

Kieltämättä aika epäreilu vaatimus, kun ottaa huomioon, ettei tuollainen edes ole luuston rakenteen puolesta fyysisesti mahdollista kuin n. 5 %:lle naisista, ja heiltäkin se vaatii sellaista treeniä, että varmasti tietää treenanneensa.

Niinpä nyt sitten keksittiin merenneitoreidet, että saadaan hyvä mieli niillekin, jotka eivät tuohon pysty.

Mutta nyt aina uudestaan paluun tekevälle #thighgap-trendille on syntynyt todellinen vastavoima: #mermaidthighs eli merenneitoreidet juhlivat kaikkia niitä, joiden reidet koskettavat toisiaan: Onnittelut, olet yhden askeleen lähempänä merenneitoa!
Kuka olikaan se todellinen voittaja?

Ovathan kaikki naiset jo valmiiksi puoliksi merenneitoja, joten en tiedä, onko ero reisien rakenteessa kovin merkittävä tuossa mielessä, mutta miten vain. Hyvä idea sinänsä, mutta kuten arvata saattaa, sille kävi kuten näille aina käy, eli se meni lihavuuden ja velttouden glorifioinniksi.

Nytin toimittaja jalosti ideaa vielä siitäkin eteenpäin ja ryhtyi psykologisoimaan Disneyn Pieni merenneito -elokuvaa. Kyseinen elokuva tehtiin aikana, jolloin siskoni oli Disney-piirrettyjen parhaassa kohderyhmässä, joten minäkin osaan sen lähestulkoon ulkoa. Se on oikein hyvä, lukuunottamatta järkyttävää suomennosta, mutta senkin voi antaa anteeksi, koska dubbausten kääntäminen on kaikkein vaikein kääntämisen laji. Kun repliikin kesto on määritelty sekunnin murto-osien tarkkuudella, saattaa joutua turvautumaan mielenkiintoisiin lauserakenteisiin, että saa tarvittavan tunne- ja asiasisällön mahtumaan siihen.

Toimittaja kertaa lukijoille:

Kuten moni muistaa, Ariel on merenvaltias Tritonin nuorin tytär H.C. Andersenin klassikkosatuun perustuvassa animaatioelokuvassa Pieni merenneito (1989). Ariel on tavattoman laiha ja pukeutuu pelkkiin simpukoihin – ei mikään voimauttavin esikuva tytöille, siis.

Kun Ariel rakastuu ihmiseen nimeltä Erik, hän menee merennoita Ursulan lankaan ja vaihtaa äänensä kävelykykyyn.

Dramaattisessa kohtauksessa Arielin kaunis pyrstö repeytyy pitkiksi sääriksi.

 Sitten toimittaja päättää kirjoituksensa oleelliseen kysymykseen:

Se tuntui jo pieneltä ihan epäreilulta:
Miksi Arielin pitää muuttua, jotta hän saisi elämänsä rakkauden?

Hyvä kysymys. Itse esitän vielä paremman: Miksi Ariel välttämättä haluaa ihmisprinssin, eli koko tunnetun maailman vaikeimmin saatavilla olevan miehen? Varmasti hänellä olisi kotipuolessa ottajia, eikä edes mistään huonoimmasta päästä, merten kuninkaan suosikkitytär kun on. Ei tarvitsisi muuttua tai luopua mistään.

Käänteinen merenneito.

No, sydän haluaa mitä haluaa, eikä se meille kuulu. Uusi kysymys: Miksi toimittaja antaa ymmärtää, että Arielin (ja naisten yleensäkin) tulisi saada haluamansa miehet ilman omia uhrauksia tai vaivannäköä?

Siitä voidaan tietysti väitellä, mikä on sopiva rasvaprosentti naiselle ja kuinka terhakka minkäkin pitää olla jne., mutta toimittajan olisi hyvä hyväksyä, että miehilläkin on oikeus kriteereihin, eikä tämä muutu millään voimauttamisella, nettimeemeillä tai sukupuolikasvatuksella. Ei se ole mikään sisäisen rumuuden merkki, ettei kelpuuta ihan jokaista vastaantulijaa. Eikä sellaisen vaatiminen ainakaan ole merkki sisäisestä kauneudesta.


Eiköhän tämä nyt riitä tältä erää. Laitoin taas tuonne vasempaan yläkulmaan vuosittaisen lukijamääräkyselyn, jolla yritän vähän tutkia, kuinka lukijamääräni on vuosien saatossa kehittynyt. Toivottavasti te kaikki vastaatte, olitte sitten monivuotisia faneja, uusia tuttavuuksia tai vain satunnaisia paikallehortoilijoita.

Menneen kesän uutiskatsaus

No niin. Nyt, kun T-paitakelejä ei varmaankaan ole jäljellä enää kuin pari viikkoa, voisin oikeastaan vihdoinkin...

Niin joo, tuo onkin jännä juttu. Nyt kun katselee kadulla muita, kaikki kulkevat jo toppatakeissa paksut karvahuput kaulalla ja pipot silmillä, kun itse olen vain tyytyväinen, että vihdoin voi kävellä ulkoilmassa T-paidassa niin, ettei se kastu hiestä läpi kymmenessä minuutissa. Ymmärtäisin tällaisen eron, jos olisin kotoisin jostain Inarista tai Verhojanskista, mutta Seinäjoki kuitenkin on Suomen eteläisimmässä neljänneksessä tai ainakin kolmanneksessa, joten ei eron näihin etelärannikon alkuasukkaisiin luulisi olevan niin silmiinpistävä.

Mitäs olinkaan sanomassa? Niin siis, voisin oikeastaan vihdoinkin käydä läpi menneen kesän pääuutisaiheita. Se on hyvä näin jälkeenpäin, kun on tullut vähän perspektiiviä.

Minä en koskaan laiskottele, minä vain odottelen perspektiiviä.

Niitä oli ainakin Brexit (mikä on aivan jumalattoman rasittava sana, mutta käytetään nyt sitä, kun en jaksa joka välissä kirjoittaa "Ison-Britannian eroaminen EU:sta"), Turkin vallankaappausyritys ja Rion olympialaiset. Olkoot nuo jälkimmäiset vaikka sitten Turitys ja, öö... Rimpialaiset, tai jotain.

Brexit: Niin pitkää perspektiiviä ei olla vielä taidettu saada, että tiedettäisiin varmuudella, ymmärtääkö EU vinkin, ottaa tosissaan ne syyt, jotka brittejä eroon johdattivat, ja muuttaa politiikkaansa sen mukaan, ettei muiden maiden äänestäjien tarvitsisi jatkossa murehtia samoja asioita; vai toteaako se vain, että hyvä, että tuosta vastarannan kiiskestä päästiin, että päästään kunnolla vauhtiin.

Uutisointi Brexitistä oli suorastaan kauniin yksimielistä. Tiivistetysti voitiin todeta, että:

1: Brexit on Lopun Alku,
2: Suomalaisilla on vielä valta muuttaa äänestyksen tulos, kunhan heidät vain saadaan ymmärtämään se moittimalla brittejä tarpeeksi,
3: Varsinkin täytyy pitää huoli siitä, etteivät suomalaiset vain saa päähänsä mitään vastaavaa.

Asiaa tehostettiin haastattelemalla mm. idiootteja, jotka olivat äänestäneet Brexitin puolesta ja sitten hätääntyneet, etteivät pääsekään jatkossa Ranskaan lomailemaan; sekä Brexitiä vastaan äänestäneitä yliopistoissa opiskelevia kaupunkilaisnuoria, jotka muistuttivat kaikin puolin hyvin läheisesti suomalaisia kollegoitaan.

Eipä tuossa kyllä mitään maininnanarvoista ole. Se, mikä minua eniten huvitti silloin ja vieläkin, on se, kuinka peloteltiin myös välittömällä pörssiromahduksella ja maailmanlaajuisella lamalla. Kaikki käskivät myydä osakkeet äkkiä pois, kun niillä vielä jotain arvoa oli. Timo Soini taisi olla ainoa, joka ei tähän hysteriaan liittynyt, vaan naureskellen kehotti rauhoittumaan.

Ja kuinkas sitten kävikään? Tässä on kurssikehitys vuoden ajalta parilta omistamaltani osakkeelta. Brexit-äänestystulospäivän romahdus on ympyröity punaisella:

Sellainen katastrofi. Saa nähdä, miten käy sitten, kun ero tulee valmiiksi, mutta enpä usko, että siihenkään vielä maailma kaatuu.

Mutta joo, suomalaiset federalistit ja muut EU-fanit voisivat vaikka pitää turpansa kiinni. Voi olla, että brittien elintaso nousee tämän myötä, tai sitten laskee, mutta oli miten oli, se on brittien oma asia ja oma valinta. Kolonialismia, imperialismia ja kaikenlaisia muita valloitussotia on viimeisten muutaman vuosisadan aikana perusteltu sillä, että valloitetuksi tuleminen on vain hyvä juttu kohdemaalle, koska eivät ne alikehittyneet villi-ihmiset itse osaa asioitaan hoitaa, vaan tarvitsevat valaistunutta johdatusta ulkopuolelta.

1800-luku meni jo, eikä sitä takaisin kaivata.

Jatketaan. Sitten oli se Turitys. Turkissa joidenkin menneiden vuosisatojen tai -tuhansien perään haikaillaan, joten maa onkin viime vuosina luisunut presidentti Erdoganin johdolla suhteellisen maallistuneesta demokratiasta kohti islamilaista diktatuuria. Niinpä armeija päätti, ettei se näin voi mennä, ja yritti syrjäyttää Erdoganin. Yritys epäonnistui ja kansa riemuitsi.

Länsimaissa yleisesti ottaen ollaan järkytytty ja paheksuttu Erdoganin toimia, ja nekin, jotka ovat Erdogania puolustaneet, ovat tehneet sen lähinnä siitä periaatteesta, että yleisesti ottaen vaaleilla valittu hallinto on kivempi juttu kuin sotilasvallankaappauksella valtaan noussut hallinto. Minä itse sen sijaan olen oikein tyytyväinen, ettei Turitys onnistunut.

En tietenkään väitä, että lisääntynyt islamisaatio Turkissa tai ylipäänsä missään olisi toivottava asia, mutta realistisesti miettien, mitkä tässä olivat vaihtoehdot? Itse keksin kaksi:

1) Kaappaus epäonnistuu, minkä seurauksena maa saa rauhassa vajota teokratiaan.
2) Kaappaus onnistuu, minkä seurauksena Erdoganin kannattajat nousevat vuorostaan kapinaan, mikä johtaa syyrialaistyyliseen sisällissotaan, joka kestää vuosia ja pistää kansat vaeltamaan, ja jonka jälkeen maa kuitenkin vajoaa teokratiaan.

Turkissa on väestöä yli neljä ja puoli kertaa enemmän kuin Syyriassa, ja pakolaisille yksi hankala kauttakulkumaa vähemmän. Kun siihen vielä lisää parempaa sosiaaliturvaa elämää kaipaavat kurdit, armenialaiset ja uzbeekit, jotka haluavat päästä Eurooppaan turkkilaispakolaista esittämällä, voidaan miettiä, että olikohan se viime syksyn pakolaisaalto sittenkään vielä niin kovin suuri.

Tässä on taas sama juttu kuin Brexitissä. Jos kansa haluaa islamisaatiota, kuten nyt näyttää Turkissa haluavan, siihen on turha ulkopuolisten mennä höpisemään, että väärin äänestetty. Demokratiassa on se vika, ettei se aina välttämättä anna mukavia tuloksia, mutta jos asiaa menee sörkkimään, lopputulos on helposti vielä huonompi. Turkin mahdollisesta islamisaatiosta ei loppukädessä päätä hallinto, kuka siellä nyt sitten sattuukaan olemaan, vaan kansa.

Presidentti Mugabe tuntee demokratian salat, eikä ole huvittunut.

Lopuksi vielä jotain Rimpialaisista. Suomella meni niin kuin nyt viime vuosina on mennyt, eli aika huonosti, kun tuli vain yhden mitalin. Voimme lohduttautua sillä, että Zimbabwella meni vielä huonommin: he eivät saaneet ainuttakaan.

Sivuhuomautuksena pitää ihmetellä, että miksi aina yritetään lohduttaa huomauttamalla, että jollain muulla menee vielä huonommin? Eivät ne omat kärsimykset siitä mihinkään lievene, ja aikamoinen kusipää pitää olla, että saa jotain perverssiä hyvää mieltä ja lohtua muiden kärsimyksestä.

Asiaan. Idolini Robert Mugabe ei ollut vaikuttunut kansansa atleettisista ansioista, ja kommentoi asiaa näin:

– Olemme tuhlanneet valtion rahoja näihin rottiin, joita kutsumme urheilijoiksi,

– Jos meidän täytyisi lähettää ihmisiä Brasiliaan vain laulamaan kansallislauluamme ja heiluttamaan lippuamme, olisimme lähettäneet kauniita tyttöjä ja komeita poikia Zimbabwen yliopistosta edustamaan meitä.

– Tilanne on sama, kuin jos impotentti mies olisi naimisissa viiden naisen kanssa. Mitä hyötyä siitä on?

Hahahahhaa

Ja vielä:

Mugaben mukaan olympiajoukkueeseen kulutetut rahat olisi voinut käyttää esimerkiksi koulujen rakentamiseen.

Niin. Suomea jossain vaiheessa verrattiin samankokoiseen Tanskaan, joka sai huomattavasti enemmän mitaleita. Tehtiin huomio, että Suomessa urheilijoiden tukemiseen käytetyt resurssit on hajautettu laajalle joukolle, jolloin ne, joilla olisi oikeasti potentiaalia päästä huipulle, eivät pääse, koska heidän tarvitsemansa apu tuhlataan harrastelijoihin. Tanskassa taas panostetaan vain parhaimpiin, jolloin tavoitteeseen eli palkintopalleille päästään.

Nyt sitten oleellinen kysymys: kuka vielä muistaa, montako mitalia Suomi (tai Tanska) sai edellisissä olympialaisissa? Vielä oleellisempi kysymys: mitä väliä sillä on?

Sillä, että urheilua tuetaan laajasti ja saadaan ihmiset harrastamaan liikuntaa, on ihan oikeaa hyötyä kansanterveyttä ajatellen. Sillä, että meillä olisi muutama ihminen, jotka ammatikseen hankkisivat mitaleita arvokisoista, ei saataisi muuta kuin epämääräistä hyvää mieltä ja ylemmyydentunnetta vuodeksi tai pariksi kerrallaan.

Suosittelenkin Suomelle, että jatketaan panostamista sinne pyramidin alatasoille. Suomalaisille suosittelen, että lakataan stressaamasta mitalimäärästä. Zimbabwelle suosittelen, että käytetään jatkossa tosiaan vähäiset rahat niiden koulujen rakentamiseen.

Tutustukaa blogi-isäntäänne 2: Suomalaisia kysymyksiä

Blogger päätti sitten omin päin poistaa linkkilistani tuosta oikeasta reunasta. Toivottavasti muistin kaikki, kun rakensin sen uudestaan. Lisäsin pari uuttakin.

Mutta joo, viime aikoina onkin taas tullut kirjoiteltua vakavista aiheista. Aiheista, joista kaikki muutkin puhuvat ja vielä julkisuudessa. Eihän sellaista jaksa. Niinpä ajattelin pitkästä aikaa olla omaperäinen ja puhua ihan vaan itsestäni.

Seurailen epäsäännöllisesti muutamaa Tumblr-blogia. Kyseisen blogialustan julkaisumuoto poikkeaa huomattavasti Bloggerista siten, että siinä, missä Blogger on suunniteltu pitkille esseemuotoisille päivityksille, Tumblr soveltuu paremmin lyhyihin nopeisiin päivityksiin ja blogistien väliseen dialogiin ja muiden päivitysten levittämiseen. Tumblria voisikin kuvailla Bloggerin ja Twitterin välimuodoksi.

Siellä kiertää silloin tällöin kysymyslistoja, jotka blogistit julkaisevat, ja lukijat voivat sitten laittaa kommenttina numeron kysymyksiin, joihin he haluavat blogistin vastaavan. Kerran tällaiseen listaan jo vastasinkin vuosi sitten, kun kyseltiin musiikkiin liittyviä mieltymyksiä. Nyt on sitten vuorossa enemmän tai vähemmän etäisesti suomalaiseen elämänmenoon liittyviä kysymyksiä. Katsotaanpas:

1. Oletko ikinä käynyt lätkämatsissa?

Tästä olen tainnut pariin kertaan kertoa ennenkin, mutta olenhan minä. Se tapahtui noin 20 vuotta sitten, kun olimme yläasteella saaneet koulusta vapaaliput Seinäjoen Kiekon peliin. En muista, ketä vastaan he pelasivat, olisikohan ollut Rovaniemeä tai Kuopiota. Toisen puoliajan jälkeen Seinäjoki johti 2-1 ja oli hyvä meininki. Kaverit kyllästyivät tässä vaiheessa ja päättivät lähteä kotiin, mutta itse olin sitä mieltä, että kun nyt tänne asti on vaivauduttu, niin katsotaan sitten loppuun asti. Lopulta Seinäjoki sitten hävisi 8-2.

Sen jälkeen en olekaan käynyt matseissa, koska vaikka minua jostain kumman syystä kiinnostaisikin värjötellä jäähallissa puolitoista tuntia, ei se kuitenkaan niin suurta riemua ole, että jaksaisin Seinäjoelle asti ihan vain sen takia lähteä.

Kun nyt tuli jääkiekosta puhe, emäntä osti Anttilan loppuunmyynnistä NHL 16 -pelin X-boxille. Siinä on niin hyvät grafiikat, että välillä tuntuu ihan siltä kuin katsoisi lätkää TV:stä, ja koko ajan taustalla puhuvien selostajien pulinaa on ilo kuunnella, koska se toimii saumattomasti ja kuvaa pelin kulkua tarkasti ja järkevästi. Peliä varten on nauhoitettu oikeiden NHL-selostajien puhetta ties kuinka monta sataa tuntia.

Parastahan pelissä on se, ettei se rajoitu vain NHL:ään, vaan mukana on maajoukkueita sekä monen pienemmän maan kansalliset liigat, myös Suomen. Kerran pelasimme niin, että minä olin Tappara ja emäntä HIFK, ja minä voitin 8-2. Se taisikin olla ainoa matsi, jonka tähän mennessä olen voittanut. Ja samat NHL-juontajat kehuvat jenkkienglanniksi, kuinka TamPheere pieksee HellSinkhiä.

KHL pelistä jostain syystä puuttuu, ja emäntä kiroaakin, kun ei pääse pelaamaan Jokereilla.

2. Tykkäätkö salmiakista?

Kovasti, ja mitä vahvempaa, sen parempi.

Joskus ostin Poppamiehen salmiakkikarkkeja, jotka ovatkin sitten niin tulisia, että luulisi riittävän kenen tahansa makuun. Olin vain kovasti pettynyt, koska niiden tulisuus ei perustu salmiakkiin, vaan chiliuutteeseen, joka ei ole sama asia.

Salmiakki on hyvää oikeastaan kaikissa muodoissaan, vaikka ulkomaalaiset eivät sitä aina tajua. Suurta huviahan on juottaa ulkomaalaisille salmiakkikossua ja katsoa heidän reaktioitaan. Sellaisen mielenkiintoisen havainnon olen kyllä tehnyt, että puolalaiset ovat aivan hulluina siihen.

Puolalaiset ovat muutenkin aivan huippuporukkaa. Edellisestä kirjoituksestani tulikin mieleen, kun joskus he kysyivät minulta, millaisia puolalaisvitsejä Suomessa kerrotaan. He ovat tottuneet siihen, etä kaikki pilkkaavat heitä, ja olivat iloisia ja suorastaan kiitollisia, kun kerroin, ettei meillä juuri ole puolalaisvitsejä, venäläis- ja ruotsalaisvitsejä vain. Yhden kyllä keksin pitkän miettimisen jälkeen:

Kylmän sodan aikana, kun USA:lla ja Neuvostoliitolla oli omat avaruusohjelmansa ja kilpajuoksu avaruuteen oli kuumimmillaan, myös Puola päätti osallistua ja perustaa oman avaruusohjelmansa. He onnistuivatkin kehittämään oman raketin ja laukaisivat sen matkaan. Laukaisu sujui hienosti ja raketti kohosi sadan metrin korkeuteen ongelmitta, mutta sitten siitä loppui hiili.

Oli heidän mielestään hyvin hauska.

3. Urheiletko? Jos kyllä, mikä laji?

En, ellei Counter-Strikeä lasketa. Kuntoilen ja treenaan paljonkin, mutta urheilu kilpailumielessä ei ole koskaan kiinnostanut. Minulla kun ei satu olemaan juuri minkäänlaista kilpailuviettiä.

Onhan voittaminen toki kivaa, mutta ei niin kivaa, että se maksaisi kaiken sen vaivan, mitä urheilussa voittamiseen vaaditaan. Jos kuitenkin urheilisin ja minulta joskus menisi olympiakulta, maailmanmestaruus tai muu vastaava sivu suun, en koskaan näyttäisi tältä:

Minähän menisin vastustajien luo naureskellen, että olipas hyvä matsi, mennään kaljalle suihkun jälkeen, minä tarjoan ja Artjuhinille tarjoan kaksi, kun niittasi minut laitaa vasten niin hyvin, että vieläkin särkee.

Tällä asenteella tuskin päästäisiin piiritasolta ylöspäin, vaikka muuten olisi kuinka lahjakas tahansa.

4. Kuinka usein saunot?

Pari kertaa viikossa. Yleensä kerran emännän kanssa viikonloppuna, ja toinen kerta on sitten spontaanisti arkena päivällä, jos istuskelen yksin kotona eikä ole parempaakaan tekemistä.

Saunominen on kyllä mahtavaa. En voi käsittää, miksi sitä ei olla saatu markkinoitua ulkomaille. Vähän sama juttu kuin astiankuivauskaappien kanssa: suorastaan startrekmaisen ylivertaista teknologiaa, jota ei kuitenkaan vaan oteta muualla käyttöön, koska nyblkjoinolgnaa. Toisaalta onhan se hauska tunne, kun nettipeleissä sanoo uusille tuttavuuksille, että sori, nyt pitää mennä, kun sauna on valmis, ja sitten ne kyselevät ihan vakavissaan, että olenko joku miljardööri vai miten minä elän jossain ökykartanossa, jossa on oikein oma saunakin.

5. Oletko aamuihminen?

Niin, minähän olen viimeiset 8 vuotta tehnyt töissä pelkkää yövuoroa. Työni on lähes kaikilla kriteereillä arvioiden ihan perseestä, mutta se etu siinä on, että sitä voi tehdä yöllä. Juuri se onkin se oleellinen kriteeri, jolla olen työpaikkani valinnut.

6. Mielipide suomitumblrista

Yhteenveto Suomitumblrista:

Mutta ei siitä sen enempää, koska emme ole nyt Tumblrissa vaan Bloggerissa. Suomibloggerissa vaikuttaa olevan mukavasti variaatiota sekä vahvat ja fiksut yhteisöt. Edelleen olisi toki kiva, että asioista eri tavoin ajattelevat kävisivät enemmän lukemassa ja kommentoimassa toistensa blogeja, eivätkä vain pyörisi samanmielisten joukoissa. Haluan vihervasureita väittelykumppaneiksi.

7. Fazerin suklaa vai pandan lakritsa?

Minä syön paljon kaikkea makeaa, mutta jos valita täytyy, kyllä se on suklaa.

Edellisen tekstini kommenteissa vakiolukijani Cheek on paskaa muistutti, että sana "suklaa" on itse asiassa lainasana nahuatlista, atsteekkien kielestä. Samoin kuin "tomaatti" ja perunan vierasperäinen lempinimi "potaatti". Aika jännää.

8. Lempi suomalainen biisi

Onkohan tuo kysymys kieliopillisesti aivan oikein? No mutta kumminkin:

9. Silmien ja hiusten väri

Vihreänruskeat ja keskiruskeat.

10. Oletko koskaan kattonut salkkareita?

Joo, silloin, kun se alkoi. Tuskin minä muuten olisin ruvennut, mutta lukiossa satuttiin juuri silloin käsittelemään saippuaoopperoita äidinkielessä (älkää kysykö miksi), ja käskettiin katsoa jotain.

Olisinkohan vajaan vuoden verran ehtinyt katsoa. Sitten lähdin armeijaan, TV:n katselu keskeytyi vuodeksi, enkä enää koskaan tullut palanneeksi sarjan pariin.

11. Mihin maihin olet uskaltanut rakkaasta kotimaasta lähteä?

Muistellaanpas. Kerran olen käynyt Uumajan satamassa ja kerran Tallinnassa, mutta ne eivät ole ns. varsinaisia ulkomaita. Kerran olen käynyt Ranskassa, kerran Maltalla, kerran Egyptissä, kaksi kertaa Italiassa ja kolme kertaa Sloveniassa. Yksi noista Slovenian reissuista venähti sitten niin, että samalla tuli vietettyä viikko Kroatiassa. Sillä reissulla tuli myös pysähdyttyä jäätelöllä siinä kohdassa, jossa Bosnian raja tekee sellaisen pienen koukkauksen, että sekin maa saa vähän rantaviivaa; ja päiväretkellä Montenegrossa, jossa meille tultiinkin joka käänteessä puhumaan venäjää. Saattoi johtua ulkonäöstä, tai sitten siitä, että siellä vaan käy niin paljon venäläisiä, että se on järkevä oletuskieli.

Ensi kesänä serkku menee naimisiin Espanjassa, joten sinne silloin.

12. Onko sulla koskaan ollut suomalaisia idoleita/sankareita keitä olisit ihaillut suunnattomasti?

Eipä oikeastaan, eikä kyllä ulkomaalaisiakaan. En ole sellainen fanittajaluonne. Jos nyt jonkinlainen idoli pitäisi nimetä, olisi se kai Arnold Schwarzenegger. Tyyppi päätti teinipoikana ruveta maailman parhaaksi kehonrakentajaksi, ja voitti Mr. Universe- ja Mr. Olympia-tittelit useita kertoja. Sitten hän päätti muuttaa Amerikkaan, ruveta maailman kuuluisimmaksi filmitähdeksi ja mennä naimisiin Kennedyiden suvun jäsenen kanssa, ja niin vain nuokin onnistuivat. Sitten hän päätti ruveta osavaltionsa kuvernööriksi, eikä siinäkään mitään ongelmaa ollut. Amerikan presidentiksi asti hän ei vielä ole päässyt, mutta sekin johtuu ainoastaan siitä, että Amerikan perustuslain mukaan presidentin pitää olla syntyperäinen amerikkalainen.

Ei tule mieleen vastaavia suomalaisia. No, Simo Häyhä oli aika kova.

13. Mitä tekisit jos voittaisit lotossa?

Ihan ensimmäinen refleksini olisi soittaa pomolle, että tämä poika jää tästä sekunnista lähtien eläkkeelle. Seuraavaksi ryhtyisin katselemaan myynti-ilmoituksia mukavan syrjäisistä maalaiskartanoista. Emännälle saattaisin muistaa mainita voitosta siinä vaiheessa, kun nimet ovat kauppasopimuksessa.

14. Oletko käynyt Ahvenanmaalla?

En, valitettavasti. Kiinnostaisi kyllä käydä. Siellä on kangaskäärmeitä ja apolloperhosia.

15. Lempi grilli ruoka

Grillatut yhdys sanat, sekä tietysti: