Menneen kesän uutiskatsaus

No niin. Nyt, kun T-paitakelejä ei varmaankaan ole jäljellä enää kuin pari viikkoa, voisin oikeastaan vihdoinkin...

Niin joo, tuo onkin jännä juttu. Nyt kun katselee kadulla muita, kaikki kulkevat jo toppatakeissa paksut karvahuput kaulalla ja pipot silmillä, kun itse olen vain tyytyväinen, että vihdoin voi kävellä ulkoilmassa T-paidassa niin, ettei se kastu hiestä läpi kymmenessä minuutissa. Ymmärtäisin tällaisen eron, jos olisin kotoisin jostain Inarista tai Verhojanskista, mutta Seinäjoki kuitenkin on Suomen eteläisimmässä neljänneksessä tai ainakin kolmanneksessa, joten ei eron näihin etelärannikon alkuasukkaisiin luulisi olevan niin silmiinpistävä.

Mitäs olinkaan sanomassa? Niin siis, voisin oikeastaan vihdoinkin käydä läpi menneen kesän pääuutisaiheita. Se on hyvä näin jälkeenpäin, kun on tullut vähän perspektiiviä.

Minä en koskaan laiskottele, minä vain odottelen perspektiiviä.

Niitä oli ainakin Brexit (mikä on aivan jumalattoman rasittava sana, mutta käytetään nyt sitä, kun en jaksa joka välissä kirjoittaa "Ison-Britannian eroaminen EU:sta"), Turkin vallankaappausyritys ja Rion olympialaiset. Olkoot nuo jälkimmäiset vaikka sitten Turitys ja, öö... Rimpialaiset, tai jotain.

Brexit: Niin pitkää perspektiiviä ei olla vielä taidettu saada, että tiedettäisiin varmuudella, ymmärtääkö EU vinkin, ottaa tosissaan ne syyt, jotka brittejä eroon johdattivat, ja muuttaa politiikkaansa sen mukaan, ettei muiden maiden äänestäjien tarvitsisi jatkossa murehtia samoja asioita; vai toteaako se vain, että hyvä, että tuosta vastarannan kiiskestä päästiin, että päästään kunnolla vauhtiin.

Uutisointi Brexitistä oli suorastaan kauniin yksimielistä. Tiivistetysti voitiin todeta, että:

1: Brexit on Lopun Alku,
2: Suomalaisilla on vielä valta muuttaa äänestyksen tulos, kunhan heidät vain saadaan ymmärtämään se moittimalla brittejä tarpeeksi,
3: Varsinkin täytyy pitää huoli siitä, etteivät suomalaiset vain saa päähänsä mitään vastaavaa.

Asiaa tehostettiin haastattelemalla mm. idiootteja, jotka olivat äänestäneet Brexitin puolesta ja sitten hätääntyneet, etteivät pääsekään jatkossa Ranskaan lomailemaan; sekä Brexitiä vastaan äänestäneitä yliopistoissa opiskelevia kaupunkilaisnuoria, jotka muistuttivat kaikin puolin hyvin läheisesti suomalaisia kollegoitaan.

Eipä tuossa kyllä mitään maininnanarvoista ole. Se, mikä minua eniten huvitti silloin ja vieläkin, on se, kuinka peloteltiin myös välittömällä pörssiromahduksella ja maailmanlaajuisella lamalla. Kaikki käskivät myydä osakkeet äkkiä pois, kun niillä vielä jotain arvoa oli. Timo Soini taisi olla ainoa, joka ei tähän hysteriaan liittynyt, vaan naureskellen kehotti rauhoittumaan.

Ja kuinkas sitten kävikään? Tässä on kurssikehitys vuoden ajalta parilta omistamaltani osakkeelta. Brexit-äänestystulospäivän romahdus on ympyröity punaisella:

Sellainen katastrofi. Saa nähdä, miten käy sitten, kun ero tulee valmiiksi, mutta enpä usko, että siihenkään vielä maailma kaatuu.

Mutta joo, suomalaiset federalistit ja muut EU-fanit voisivat vaikka pitää turpansa kiinni. Voi olla, että brittien elintaso nousee tämän myötä, tai sitten laskee, mutta oli miten oli, se on brittien oma asia ja oma valinta. Kolonialismia, imperialismia ja kaikenlaisia muita valloitussotia on viimeisten muutaman vuosisadan aikana perusteltu sillä, että valloitetuksi tuleminen on vain hyvä juttu kohdemaalle, koska eivät ne alikehittyneet villi-ihmiset itse osaa asioitaan hoitaa, vaan tarvitsevat valaistunutta johdatusta ulkopuolelta.

1800-luku meni jo, eikä sitä takaisin kaivata.

Jatketaan. Sitten oli se Turitys. Turkissa joidenkin menneiden vuosisatojen tai -tuhansien perään haikaillaan, joten maa onkin viime vuosina luisunut presidentti Erdoganin johdolla suhteellisen maallistuneesta demokratiasta kohti islamilaista diktatuuria. Niinpä armeija päätti, ettei se näin voi mennä, ja yritti syrjäyttää Erdoganin. Yritys epäonnistui ja kansa riemuitsi.

Länsimaissa yleisesti ottaen ollaan järkytytty ja paheksuttu Erdoganin toimia, ja nekin, jotka ovat Erdogania puolustaneet, ovat tehneet sen lähinnä siitä periaatteesta, että yleisesti ottaen vaaleilla valittu hallinto on kivempi juttu kuin sotilasvallankaappauksella valtaan noussut hallinto. Minä itse sen sijaan olen oikein tyytyväinen, ettei Turitys onnistunut.

En tietenkään väitä, että lisääntynyt islamisaatio Turkissa tai ylipäänsä missään olisi toivottava asia, mutta realistisesti miettien, mitkä tässä olivat vaihtoehdot? Itse keksin kaksi:

1) Kaappaus epäonnistuu, minkä seurauksena maa saa rauhassa vajota teokratiaan.
2) Kaappaus onnistuu, minkä seurauksena Erdoganin kannattajat nousevat vuorostaan kapinaan, mikä johtaa syyrialaistyyliseen sisällissotaan, joka kestää vuosia ja pistää kansat vaeltamaan, ja jonka jälkeen maa kuitenkin vajoaa teokratiaan.

Turkissa on väestöä yli neljä ja puoli kertaa enemmän kuin Syyriassa, ja pakolaisille yksi hankala kauttakulkumaa vähemmän. Kun siihen vielä lisää parempaa sosiaaliturvaa elämää kaipaavat kurdit, armenialaiset ja uzbeekit, jotka haluavat päästä Eurooppaan turkkilaispakolaista esittämällä, voidaan miettiä, että olikohan se viime syksyn pakolaisaalto sittenkään vielä niin kovin suuri.

Tässä on taas sama juttu kuin Brexitissä. Jos kansa haluaa islamisaatiota, kuten nyt näyttää Turkissa haluavan, siihen on turha ulkopuolisten mennä höpisemään, että väärin äänestetty. Demokratiassa on se vika, ettei se aina välttämättä anna mukavia tuloksia, mutta jos asiaa menee sörkkimään, lopputulos on helposti vielä huonompi. Turkin mahdollisesta islamisaatiosta ei loppukädessä päätä hallinto, kuka siellä nyt sitten sattuukaan olemaan, vaan kansa.

Presidentti Mugabe tuntee demokratian salat, eikä ole huvittunut.

Lopuksi vielä jotain Rimpialaisista. Suomella meni niin kuin nyt viime vuosina on mennyt, eli aika huonosti, kun tuli vain yhden mitalin. Voimme lohduttautua sillä, että Zimbabwella meni vielä huonommin: he eivät saaneet ainuttakaan.

Sivuhuomautuksena pitää ihmetellä, että miksi aina yritetään lohduttaa huomauttamalla, että jollain muulla menee vielä huonommin? Eivät ne omat kärsimykset siitä mihinkään lievene, ja aikamoinen kusipää pitää olla, että saa jotain perverssiä hyvää mieltä ja lohtua muiden kärsimyksestä.

Asiaan. Idolini Robert Mugabe ei ollut vaikuttunut kansansa atleettisista ansioista, ja kommentoi asiaa näin:

– Olemme tuhlanneet valtion rahoja näihin rottiin, joita kutsumme urheilijoiksi,

– Jos meidän täytyisi lähettää ihmisiä Brasiliaan vain laulamaan kansallislauluamme ja heiluttamaan lippuamme, olisimme lähettäneet kauniita tyttöjä ja komeita poikia Zimbabwen yliopistosta edustamaan meitä.

– Tilanne on sama, kuin jos impotentti mies olisi naimisissa viiden naisen kanssa. Mitä hyötyä siitä on?

Hahahahhaa

Ja vielä:

Mugaben mukaan olympiajoukkueeseen kulutetut rahat olisi voinut käyttää esimerkiksi koulujen rakentamiseen.

Niin. Suomea jossain vaiheessa verrattiin samankokoiseen Tanskaan, joka sai huomattavasti enemmän mitaleita. Tehtiin huomio, että Suomessa urheilijoiden tukemiseen käytetyt resurssit on hajautettu laajalle joukolle, jolloin ne, joilla olisi oikeasti potentiaalia päästä huipulle, eivät pääse, koska heidän tarvitsemansa apu tuhlataan harrastelijoihin. Tanskassa taas panostetaan vain parhaimpiin, jolloin tavoitteeseen eli palkintopalleille päästään.

Nyt sitten oleellinen kysymys: kuka vielä muistaa, montako mitalia Suomi (tai Tanska) sai edellisissä olympialaisissa? Vielä oleellisempi kysymys: mitä väliä sillä on?

Sillä, että urheilua tuetaan laajasti ja saadaan ihmiset harrastamaan liikuntaa, on ihan oikeaa hyötyä kansanterveyttä ajatellen. Sillä, että meillä olisi muutama ihminen, jotka ammatikseen hankkisivat mitaleita arvokisoista, ei saataisi muuta kuin epämääräistä hyvää mieltä ja ylemmyydentunnetta vuodeksi tai pariksi kerrallaan.

Suosittelenkin Suomelle, että jatketaan panostamista sinne pyramidin alatasoille. Suomalaisille suosittelen, että lakataan stressaamasta mitalimäärästä. Zimbabwelle suosittelen, että käytetään jatkossa tosiaan vähäiset rahat niiden koulujen rakentamiseen.