300 ja muita sotaelokuvia

Pahoitteluni, ettei minua ole hetkeen näkynyt täällä. Olen viime viikkoina tehnyt tuplamäärän työtunteja, ja jos en ole ollut töissä, on lapsenhoito vienyt melkoisesti tilaa luovilta prosesseiltani.

Mutta asiaan. Tai siis ei nyt mitään asiaa ole, vaan koko tämänkertaisen kirjoituksen tarkoitus on mainita, että tämä on blogin kolmassadas julkaistu kirjoitus.

Jee!

Heh, 300. Tulikin tuosta mieleen, että se on perhanan hyvä elokuva. Viimeksi kun puhuttiin natsien turpaanvedosta, mainittiin myös artikkeli, jossa slovenialainen vasemmistojulkkis Slavoj Žižek ehdotti, että väärää mieltä olevat pitäisi turpaanvedon sijaan jättää kokonaan huomiotta. Se asia tuli jo viimeksi käsiteltyä, mutta siitä tuli mieleen edellinen kerta, kun kuulin Žižekin mielipiteitä. Silloin häneltä kysyttiin, että mitä vasemmistolaista elokuvaa hän suosittelisi.

Hänen ehdotuksensa oli 300. Sen aggressiivinen, diktaattorin johtama monikansallinen valloittajaimperiumi Persia on kuulemma ilmiselvä viittaus USA:an, ja pieni Sparta urhoollisesti puolustautuu kapitalismin väkivaltaista levittämistä vastaan.

On tietysti ihmisestä kiinni, tuleeko elokuvan Persiasta ensimmäisenä mieleen USA, vai jokin muu maa, kuten vaikka eräs, joka lakkasi olemasta jo ollessani ala-asteella. Se vain ärsyttää, että jostain syystä usein vasemmistolaisten mielestä kapitalismi on yhtä kuin USA, jolloin kaikki amerikkalaisten tekemät vääryydet ovat kapitalismin tekemiä vääryyksiä ja vasemmistolaiseksi kannanotoksi riittää, että jotenkin epämääräisesti haistattelee amerikkalaisille.

Slovenialaiset muuten ovat valtavan ylpeitä Žižekistä. No, kyllähän suomalaisetkin tapaavat torilla aina, kun Suomi jossain mainitaan. Entisissä kommunistimaissa on yleensäkin jännä ilmiö, että vaikka politiikka on suhteellisen oikeistolaista, kommunistiaikojen paskuus on vielä muistissa, eikä poliittista korrektiutta tai muuta punaviherrystä juuri harrasteta, sieltä nousee vähän väliä oikein kunnon vanhan linjan kommareita, eikä asiassa nähdä mitään kummallista.

Mutta joo, minäkin suosittelen tuota elokuvaa. Se kertoo Thermopylain taistelusta, jossa vuonna 480 eKr. Spartan kuningas Leonidas onnistui hyvin pienellä sotajoukolla pidättelemään ehkä jopa satoja kertoja suurempaa persialaista invaasioarmeijaa usean päivän ajan. No, olihan heillä maasto puolellaan, ja tuohon aikaan kreikkalaiset olivat sekä taktisesti että teknisesti niin paljon persialaisia edellä, että olisi ollut sama vaikka niillä olisi ollut siellä konekiväärit rivissä. Sillä erotuksella tietysti, että konekivääreistä loppuvat ennen pitkää panokset. Oli miten oli, kyllähän tuollaista sopii muistella vielä tuhansien vuosien jälkeenkin.

Vaikka elokuva perustuu tositapahtumiin ja historiallisesti se on melko tarkka, on ohjauksessa otettu paljon, eh, taiteellisia vapauksia. Graafisesti se on kaunis, ja erityisesti huomio kiinnittyy siihen, että kun yleensä miekka&kilpi-aikakaudelle sijoittuvissa taistelukohtauksissa kamera heiluu ja tärisee holtittomasti, että katsojalle välittyisi hektisen toiminnan tunnelma, tässä päin vastoin käytetään paljon hidastuksia, että varmasti kaikki ehtivät nähdä, kun tietokoneveri roiskuu.

Dialogi on suorastaan legendaarista, ja pari tylyimmistä lausahduksista itse asiassa historioitsijoiden mukaan sanottiin oikeastikin. Kuten se, kun spartalaisia varoitetaan vihollisia olevan niin paljon, että heidän ampumansa nuolet peittävät auringon, ja joku kuittaa siihen, että saadaanpahan taistella varjossa. Ja se, kun persialaiset vaativat spartalaisia luovuttamaan aseensa, ja Leonidas huutaa takaisin, että tulkaa hakemaan.

Kaikkein parasta tässä elokuvassa kuitenkin on se, että puvustuksessa päätettiin olla haaskaamatta pronssia historiallisesti tarkkoihin rintahaarniskoihin, ja sellaisen sijaan marssitettiin urhot rintamalle pelkkiin uikkareihin puettuina, huippuunsa asti trimmatut lihakset pullistellen ja kimmeltäen.

Porstuan markkinointipäällikkö Candicen virallinen ilmoitus: "Ylläolevasta lausunnosta huolimatta blogistin seksuaalinen suuntautuminen ei ole kyseenalaistettavissa."

Antakaapas kun selitän. Sotaelokuvien kohderyhmää ovat nuoret miehet. Nuorilla miehillä on usein tyttöystävät, tai ainakin he yrittävät käydä treffeillä silloin tällöin, ja elokuvissakäynti on perinteinen tapa viettää treffit. Niinpä elokuvien yleisöt koostuvat hyvin suureksi osaksi pariskunnista.

Tästä seuraa, että vaikka elokuva tehtäisiinkin ensisijaisesti nuorille miehille, on otettava huomioon myös se, että yleisössä istuu merkittävä määrä enemmän tai vähemmän vastahakoisia naisia. Niinpä elokuvassa täytyy olla jotain, joka vetoaa myös heihin.

Hyvin usein tämä ongelma on ratkaistu vääntämällä väkisin mukaan jokin romanttinen sivujuoni, tai sitten stereotyyppisten feministi-ideaalien mukainen naissoturi. Noloimmissa tapauksissa sekä että. Muitakin ratkaisuja näkee silloin tällöin, mutta yhteistä niille on, että elokuvan pituudesta kuluu kaikenlaiseen höperehtimiseen useita kymmeniä minuutteja, jotka voisi käyttää paremmin päiden katkomiseen.

Sama taktiikka toimii toki toisinkin päin. Rakkausdraama voidaan sijoittaa jonkin ison sodan aikakaudelle, että saadaan mukaan vähän räjähdyksiä ja saadaan markkinoitua se "sota"elokuvana, etteivät pojat protestoisi liikaa, kun heidän tyttöystävänsä raahaavat heidät katsomaan sitä. Edellisen kerran haksahdin tähän, kun hankin DVD:nä elokuvan Passchendaelen taistelu. Joissain Youtube-musiikkivideoissa oli kyseisen elokuvan taistelukohtauksia, jotka näyttivät vakuuttavilta. No, olihan siinä toimintaa 5 minuuttia alussa ja 20 minuuttia lopussa, mutta väliin oli lipsahtanut puolitoista tuntia sitä, kun joku solttu istuu kotirintamalla höpisemässä naapurin tytön kanssa Kanadan kauniista maisemista. Harvoin on ollut elokuvan jälkeen niin kusetettu olo.

300:ssa ei kuitenkaan haaskata kenenkään aikaa. Koska naisyleisöongelma on ratkaistu viihdyttämällä heitä komeilla miehillä toiminnan sivussa varsinaisen juonen häiriintymättä, miesyleisön ei tarvitse odotella vuoroaan, vaan molemmat voivat keskittyä nauttimaan elokuvasta yhtaikaa toisistaan riippumatta. Täydellinen ratkaisu.


Ei siitä sen enempää. Vasta vähän aikaa sitten listasin kymmenen mielestäni parasta elokuvaa, ja kommenteissa tuli puheeksi, että voisin myöhemmin tehdä vastaavan listan pelkistä sotaelokuvista. Voisin tehdä sen vaikkapa nyt, kun kerran tuli aihe puheeksi. Siispä:

1. Talvisota. Kuten viimeksi perustelin, tässä ei ole mitään väkisinväännettyjä yleviä juonia tai filosofiaa, vaan pelkkää epätoivoista ylivoimaisen vihollisen torjuntaa. Sotaelokuvat kärsivät usein siitä, ettei ole saatu riittävästi avustajia, jolloin massarynnäkköjä joudutaan toteuttamaan parinkymmenen taistelijan voimin, mutta tässä sitä ongelmaa ei ole, vaan isot taistelut näyttävätkin isoilta. Dialogi on nokkelaa, ja entistä eeppisemmäksi sen tekee suhteellisen uskottavankuuloinen pohjalaismurre.

Täydellinen tämäkään ei ole, koska elokuvaversio on tehty alkuperäisestä sarjaversiosta leikkaamalla vähän holtittomasti. Sarjaversio löytyy Youtubesta, mutta tietääkseni DVD-muodossa sitä ei ole katsottu tarpeelliseksi julkaista.

2. Starship Troopers. Tulevaisuuden sodankäyntiä avaruuden ötököitä vastaan. Meininki on niin hardcorea ja suhtautuminen militarismiin niin innokas, että se menee itse asiassa parodian ja irvailun puolelle. Sen verran hienovaraisesti tosin, etteivät kaikki katsojat sitä huomaa, ja niinpä tätä onkin moitittu edellämainituista asioista. Sen verran pitää varoittaa, että vaikka tämä nimellisesti perustuukin Robert A. Heinleinin kirjaan, ovat ne kuitenkin niin erilaisia teoksia, ettei yhtä voi suositella toisen perusteella.

3. 300. Perustelut tulivatkin jo käytyä läpi.

4. Zulu. Tämä kertoo Rorke's Driftin taistelusta, jossa pari sataa brittisotilasta puolustutuu kimppuun rynnivää monituhatpäistä zuluarmeijaa vastaan siirtomaa-aikaisessa Etelä-Afrikassa. Onhan tämä jo 60-luvulla tehty, mikä näkyy jonkin verran taistelukohtausten uskottavuudessa, mutta ei niin pahasti kuin monissa muissa vastaavissa.

Tätä on joskus moitittu rasistiseksi, koska elokuvan jälkimmäinen puolisko on aivan estotonta neekerinlahtausta, mutta se ei voisi olla kauempana totuudesta. Zulut kuvataan älykkäinä, kunniallisina ja hyvin urheina sotureina, joilla on hieno oma kulttuurinsa, ja vaikka zulujen tappiolukemat nousevatkin korkeiksi, se on vain luonnollinen seuraus siitä, että hyökätään keihäillä ja nahkakilvillä aseistautuneina kiväärejä vastaan.

Sabaton julkaisi uudella levyllään tästä taistelusta kertovan kappaleen. Joku ystävällinen oli tehnyt videon, jossa musiikin taustalla pyörii kohtauksia tästä elokuvasta:



5. Full Metal Jacket. Vietnamin sotaan sijoittuva klassikko, jossa ensin kärsitään alokaskauden koulutuksesta ja sitten mennään viidakkoon sotimaan. En tiedä, miksei Vietnamista tehdä enempää elokuvia. Onkohan se liian tuore aihe, vai onko siitä vain niin paljon vaikeampaa saada aikaan sellaista selvää "hyvikset antavat pahiksille turpaan"-asetelmaa kuin toisesta maailmansodasta?

Vaikka tämä onkin hieno elokuva monella tasolla, suurin osa sen viehätyksestä perustuu hyviin musiikkeihin ja kouluttajakersanttina simputtelevan R. Lee Ermeyn henkilökohtaiseen karismaan ja viihdearvoon. Aluksi häntä ei haluttu palkata kyseiseen rooliin, joten hän kuvautti videon, jossa avustajat heittelevät häntä appelsiineilla ja tennispalloilla samalla, kun hän häiriintymättä ja itseään toistamatta huutaa alokkaille mielikuvituksellisia hävyttömyyksiä. Hän sai roolin, ja hyvä niin, koska muuten elokuvahistoria olisi jäänyt paljosta paitsi.

6. Rambo - Taistelija. On ehkä kyseenalaista, voidaanko tämä määritellä sotaelokuvaksi, koska se ei sijoitu mihinkään sotaan eikä siinä edes kuole kuin yksi ihminen, mutta väittäisin, että voidaan. Siinä Vietnamin sodan veteraani palaa kotiin ja etsii vanhoja kavereitaan, mutta koska siihen aikaan suhtautuminen Vietnamin sotaan ja sotilaisiin oli hyvin nuivaa, paikallinen sheriffi alkaa vainota häntä ilman järkevää syytä. Rambo pakenee metsään, jossa lainvalvojat yrittävät metsästää häntä lisääntyvällä tulivoimalla, vaikka todellisuudessa Rambo metsästääkin heitä.

Sarjan myöhemmät osat ovat selkeämmin sota- ja toimintaelokuvia ja muutenkin oikein hyviä, mutta jos nyt rehellisiä ollaan, ovathan ne vain Rambon legendaarisella hahmolla tehtyä rahastusta. Tässä ykkösosassa on eniten sisältöä.

7. Perikato. Elokuva Hitlerin viimeisistä päivistä bunkkerissa Berliinin alla. Hieno tunnelma ja loistavia näyttelijäsuorituksia. Nekin, jotka eivät tätä elokuvaa ole nähneet, tietävät sen kaikista niistä parodiavideoista, joissa Hitler raivoaa alaisilleen ja tekstityksissä puhutaan jostain ihan muusta. Ehdoton suosikkini on se, jossa Hitlerillä on ongelmia nopeusvalvontakameroiden kanssa:



8. Gettysburg. Amerikan sisällissodan ratkaisevin taistelu molempien osapuolten näkökulmista. Robert E. Lee on hieno hahmo, ja häntä myös näyttelee hienosti joku Baldwineista.

9. Rautaristi. Saksalaiskersantti ei suostu valehtelemaan esimiehensä puolesta, että esimies saisi himoitsemansa kunniamerkin, jolloin upseeri yrittää tapattaa kersantin ryhmineen toisen maailmansodan itärintamalla. Erikoinen elokuva siinä mielessä, että se esitetään saksalaisten näkökulmasta, vaikka onkin amerikkalainen. Ei olisi luullut tulevan yllätyksenä, että elokuvan menestys jäi julkaisuaikanaan vaatimattomaksi.

10. Länsirintamalta ei mitään uutta. Vähän sama kuin ykköskohdan Talvisota, mutta ensimmäisen maailmansodan Saksassa.


Sellainen lista. Hyviä elokuvia on paljon enemmänkin, mutta tuolle listalle pääsee vain sellaisia, joita katselen toistuvasti. Annetaan nyt kuitenkin vielä muutama kunniamaininta:

Kunnian kentät. Kaikkien aikojen kallein eteläkorealainen elokuva. Se kertoo tositarinan tyypistä, joka pakotettiin ensin taistelemaan Japanin puolesta; joutui Siperiaan vankileirille, josta pakotettiin torjumaan saksalaisten hyökkäystä; ja lopuksi vielä päätyi Saksan riveihin torjumaan Normandian maihinnousua. Tämä on minulle ihan uusi löytö, ja varmaan nousee ylläolevalle listalle jossain vaiheessa.

Helvettiin ja takaisin. Myös tositarina, tällä kertaa USA:n armeijan kaikkien aikojen ansioituneimmasta sotilaasta Audie Murphystä. Oikeita sotaveteraaneja on näytellyt elokuvissa ennenkin, mutta tämä on siitä ainutlaatuinen tapaus, että elokuvan nimikkosankari itse näyttelee itseään.

1944 - Veli veljeä vastaan. Virolainen elokuva, jossa on kunnon rytinää. Ensin kuvataan saksalaisten puolella taistellutta osastoa, josta siirrytään venäläisten puolella taistelleeseen. Siihen aikaan oli kieltämättä ikävää olla virolainen. Erityisesti tätä voi suositella katsottavaksi niille, jotka väittävät, että Suomi olisi toisen maailmansodan aikaan voinut valita olla sotimatta.

Yamato. Japanin Pearl Harboriksi kehuttu elokuva, jossa upotetaan Japanin laivaston suurin ja kaunein sotalaiva.

Red Dawn. Kiinan sisällissotaan 30-luvulle sijoittuva elokuva. Joo, Aasiasta tulee nykyään paljon upeita sotaelokuvia. Tässä alkupuolisko on kunnon rytinää, mutta sitä vaivaa sama ongelma kuin aika usein aasialaisia elokuvia yleensä, eli puolenvälin jälkeen meno hyytyy.

Päivä ilman sotaa. Monet ovat varmaan kuulleet siitä, kun kerran ensimmäisen maailmansodan aikaan saksalaiset ja ranskalaiset sotilaat päättivät omin päin julistaa joulurauhan ja viettää joulupäivän jalkapalloa pelaten ja mukavia jutellen. Tämä elokuva kertoo siitä.

War of the Dead (Stone's War). Joskus talvisodan aikoihin (eli kun natsit ja neukut olivat vielä samalla puolella Suomea vastaan) natseilla on jossain Suomen korvessa salainen tutkimuslaitos, jossa tehdään lääketieteellisiä kokeita. Suomalaiset ja suomalaisten puolella olevat amerikkalaiset sotilaat menevät sinne tutkimaan ja saavat vastaansa natsizombeja. Tätä on pakko suositella ihan jo periaatteesta, koska tämä on suomalainen, ja toisin kuin suomalaiset elokuva-alan päättäjät kuvittelevat, on tällaisten elokuvien teko selvä parannus suomalaiseen elokuvamaailmaan.

Noin. Saa ehdottaa lisää.