Lenkille olohuoneeseen

Tässä alkaa pikkuhiljaa tulla kuluneeksi vuosi siitä, kun viimeksi kävin hölkkälenkillä. Juoksin silloin Cooperin, ja sain tulokseksi 2370 m, kun tavoitteeni oli 2300 m. Ihan kohtuullisesti siis, vaikka ei voi väittää, ettei olisi parantamisen varaa. Sitä edellisestä lenkkeilykerrasta onkin sitten jo pari kolme vuotta.

Uuden kämpän lähellä olisi kyllä pururata. En yhtään tiedä minne se menee tai kuinka pitkä se on, mutta kai se pitäisi käydä testaamassa. Itsensä motivoiminen juoksemiseen vaan on kertaluokkaa hankalampaa kuin punttitreeneihin tai muuhun jumppaan.

Ai miksikö en pidä lenkkeilystä? Se on vaan niin tylsää. Saman liikeradan toistoa tasaisesti pitkän aikaa. Uudella reitillä näkee tietysti uusia kiinnostavia maisemia, mutta parin kierroksen jälkeen senkin viehätys katoaa. Musiikin kuuntelu auttaa jonkin verran, mutta ei se Eye of the Tiger kestä kuin sen 4 minuuttia ja 3 sekuntia.

Minä tarvitsen television. Ja koska en voi ottaa sitä mukaani lenkille, täytyy järjestää niin, että voin juosta TV:n ääressä kotona. Siinä aika ja hiki lentää kuin siivillä, kun pistää DVD:ltä Stallonea ruutuun ja lähtee ravaamaan, jumankauta. Eikä tarvitse vilkuilla kelloa tai mittailla kilometrejä, kun pysähtyä saa sitten, kun lopputekstit pärähtävät ruutuun.

Niinpä olen tässä katsellut juoksumattoja. Tässä kämpässä on sen verran iso ja pitkulainen olohuone, että sellainen vehje mahtuisi näppärästi sohvan taakse, sohvan ja ruokapöydän väliin. Mihinkään ammattilaisvehkeisiin ei tietenkään ole varaa, mutta ehkä tonnin verran voisi juuri ja juuri sijoittaa johonkin perusmalliin. Osto tapahtunee elokuussa, kun lomat on lomailtu, mutta suunnittelu kannattaa aloittaa hyvissä ajoin. Tällä hetkellä harkitsen kolmea vaihtoehtoa:

Atlas tr1, 399€

Kettler Pacer, 899€

Bremshey RN2, 849€

Pistäkää ihmeessä kommentteihin suosituksia, jos tiedätte näistä asioista.

Tätä on kuitenkin pakko kokeilla.

Kirja-arvostelu: Veikko Huovinen - Lentsu

Suomalaisen kirjallisuuden ehkä omalaatuisin tapaus on Veikko Huovinen. Hänen tekstinsä ovat leppoisan absurdeja, mutta silti maanläheisiä, ja niiden juonet tarkastelevat elämää näkökulmista, joita muut kirjailijat eivät vaivaudu edes huomaamaan. Hänen kirjoitti pääosan kirjoistaan jo muutama kymmenen vuotta sitten - hän itse kuoli v. 2009 - mutta viime aikoina niitä on suureksi riemukseni ruvettu painamaan uudestaan pokkareina. Helsingin kirjamessuilla käydessä niitä löytää yleensä aina kolme kympillä -alelaareista, tai korkeintaan vitosella kappale.

Toissavuonna ostin Huovisen kenties tunnetuimman teoksen, Havukka-ahon ajattelijan, ja sitä edellisenä Rauhanpiipun. Molemmat olivat lukemisen arvoisia, vaikkakin Rauhanpiipun kaltaiset sodanvastaiset julistukset ovat mielestäni konseptina pöljiä. Tavallinen kansa - siis kirjojen lukijat - kun eivät yleensä sotaa halua muutenkaan, ja ne tahot, jotka sotia sytyttelevät, eivät mitään pamfletteja lue.

Viime vuonna mukaan tarttui Lentsu, jonka nyt sain luettua puoliksi aurinkotuolissa, puoliksi matkalla serkun yo-juhliin. Jossain vaiheessa hyllyyn näyttää ilmestyneen Huoviselta myös Joe-setä, mutta siitä lisää ehkä joskus toiste.

Lentsun päähenkilö on maailmaa kiertävä flunssavirus. Se aloittaa matkansa kainuulaisen pikkukaupungin pientilallisesta ja jatkaa opettajan, pankinjohtajan, rekkamiehen, kommunistin, poliisin ja monen muun kautta aina afrikkalaiseen diktaattoriin asti. Matkalla se tutkii kunkin uhrinsa elämää ja ajatuksia.

Pääasiassa kirja on katkera vastalause poliittisille epäkohdille: korkealle verotukselle, julkishallinnon paisumiselle, pienyrittäjiä ja -tilallisia kiusaavalle lainsäädännölle, poliittiselle vastakkainasettelulle, sotaveteraanien huonolle kohtelulle ja yleiselle ahneudelle. Kirja on kirjoitettu jo vuonna 1978, mutta jos vain vaihtaa kommunistien tilalle vihervasemmistolaiset, se voisi yhtä hyvin olla kirjoitettu juuri tänään.

Varsinaista juonta kirjassa ei ole, vaan pääpaino on kyläläisten arkipäivän tarkastelussa taudin ja laman kourissa.Tarina etenee dynaamisen vauhdikkaasti, ja vaikka tätä ei varsinaisesti voi sanoa huumorikirjaksi, Huovisen omaleimainen kirjoitustyyli ja satiirimainen ote tekevät siitä hymyilyttävää luettavaa.

Neljä pistettä viidestä. Idea on hyvä ja uniikki, ja toteutus miellyttävä. Kirja kuitenkin sortuu monin paikoin saarnaamiseen ja pamflettimaisuuteen, ja se on aina ärsyttävää, vaikka itse asiasta olisinkin täysin samaa mieltä. Kirjan kuuluu olla ensisijaisesti viihdettä, ja manifestit ovat sitten erikseen. Poliittisen manifestin pintapuolinen naamiointi kaunokirjallisuudeksi on huonoa tyyliä.

Ropokoppia

Tein kuten aikaisemmin suunnittelin, ja kävin katsomassa, jos cdon.com:sta löytyisi halvalla RoboCop, kun en ole sitä pitkään aikaan nähnyt. Löytyihän se, eikä pelkästään ykkönen, vaan tilasin saman tien koko trilogian yksissä kansissa. Kolmosta en ole edes tainnut nähdä kuin kerran, jos se on se, jossa sankarille rakennetaan lisälaitteeksi siivet.

Tuosta alkuperäisestä ollaan näköjään tekemässä ensi vuonna uusintaversio. Saa nähdä, meneekö sekin lapsuusmuistojen raiskaukseksi, kuten uudisversiot yleensä. Ainakin niillä on kunnollisia näyttelijöitä, kuten Samuel L. Jackson, mikä lupaa hyvää.

"Mitä vattua, tehäänks musta neekeri?"

En tietenkään viitsi yhden elokuvan takia tehdä tilausta, vaan jos tilaan, tilaan heti useamman kerralla. Ei tarvitse maksaa postimaksuakaan, jos hinta ylittää tietyn pykälän, eikä tarvitse olla joka viikko ostamassa uutta.

Mitäs muuta sieltä paketista löytyykään? Ensimmäisenä Fifth Element, tai siis Det Femte Elementet. Piru kun nuo oolantilaiset eivät jaksa tehdä Suomen markkinoille suomenkielisiä kansia. Jättäisivät sitten edes kokonaan kääntämättä. Yritä siinä sitten pitää vaikuttavaa DVD-kokoelmaa, kun hyllystä löytyy Predatorin ja Last Action Heron sijasta Rovdjuret ja Den Siste Actionhjälten.

Mutta aivan sama, kunhan sisältö ei ole ruotsiksi dubattu. Siskon kanssa oli aikoinaan tapa katsoa tämä scifiklassikko nauhalta ainakin pari kertaa vuodessa, mutta kun nykyään tulee käytyä niin harvoin kotona yhtä aikaa, se perinne on pahasti jäänyt. Siskolle terveisiä, että tule katsomaan kun kerkiät.

Sitten tuli brasilialainen toimintaelokuva Tropa de Elite. Tiedän, että konsepti kuulostaa oudolta, mutta odotukseni ovat korkealla. Ostin jokin aika sitten citymarketin alelaarista ko. elokuvan jatko-osan huomaamatta sitä kakkosta nimen perässä. Siinä oli kunnon asennemeininki, joten ajattelin, että on pakko nähdä ykkösosakin. Poliisin erikoisjoukot lähtevät sotaan Rio de Janeiron huumejengejä vastaan, ja veri roiskuu. Kannessakin luvataan, että tämä on årets hårdaste film, eli vuåden hårdein filmi.

Lopuksi vielä Sven Hasselin kirjoihin perustuva Rangaistuspartio, jossa näyttelee mm. David Carradine, se Kill Billin vanha äijä, joka taannoin runkkasi itsensä hengiltä. Hänen esittämänsä natsiupseeri kerää rangaistusvangeista iskuryhmän, joka lähtee itärintamalle itsemurhatehtävään. Tämä oli pakko-ostos ihan jo siksikin, että olen suuri Sven Hasselin sotakirjojen fani. Hyllystäni löytyy koko sarja.

Tässä riittää hetkeksi katsottavaa, kunhan emäntä virittää DVD-soittimen telkkaan kiinni. Muuton jäljiltä on vielä joitain piuhoja vetämättä, ja itse en noista elektroniikkavehkeistä ymmärrä mitään.

Tulihan sitä spämmiäkin

Jokainen Internetiä tai ylipäänsä elämää nähnyt tuntee roskapostin käsitteen. Siihen törmää joka käänteessä, ja sitä tungetaan postiluukkuun pyytämättä ja yllätyksenä kuin entiselle pääministerille. On tietokoneohjelmia, jotka hakusanojen perusteella arvelevat, millainen roskaposti netinkäyttäjää eniten kiinnostaisi, ja jopa sellaisia, jotka asentavat säännöllisin väliajoin ruudulle pomppaavia mainoksia ihan kovalevylle asti. Eikä niistä pääse eroon ihan noin vain uninstalloimalla.

Tuoreena blogistina olen törmännyt spämmin muotoon, jota en osannut ennakoida. En näe blogin työkalujen kautta, mistä IP-osoitteesta täällä käydään muuten kuin maan tarkkuudella, mutta näen, millä sivuilla olevien linkkien kautta tänne ollaan tultu, esim. www.google.fi jne. Nyt ne ovat keksineet linkata sivuni omalta mainos/haittaohjelmasivultaan ja ruveta käymään täällä säännöllisesti näyttäytymässä kävijätilastoissa, jotta erehtyisin käymään heidän sivullaan hakemassa viruksia. Kommentteihin ei vielä ole ruvennut satamaan viagramainoksia, mutta ehkä sekin päivä vielä koittaa.

Sitten, kun minä olen maailman diktaattori, spämmin eri muotojen levittäminen ja käyttäminen mainostarkoituksiin säädetään laittomaksi ja kuolemalla rangaistavaksi monen muun asian ohella. Teloitus tapahtuu seuraavalla metodilla:

Muita kuolemanrangaistukseen johtavia rikoksia tulevat olemaan mm. paskojen noukkimattajättäminen koiraa ulkoiluttaessa, julkisella paikalla känniääliöily ja huumehörhöily, sekä sanan 'ketä' käyttö silloin, kun pitäisi sanoa 'kuka'. Politiikkaan osallistumisesta, jos on alle laudaturin yo-arvosana matematiikassa tai jos on altis eteläeurooppalaisten miesten flirttailulle, lähetetään psykiatriseen pakkohoitoon Kolyman hiilikaivoksille. Moottoripyöriä saa vapaasti virittää niin paljon kuin tahtoo, mutta äänenvaimentimen poisjättämisestä amputoidaan kädet.

Muistakaa sitten äänestää minua.

Kirja-arvostelu: Dostojevski - Kirjoituksia kellarista

Pääsin sitten aikaisemmin mainitsemastani kirjallisuushistorian tentistä kakkosella läpi. Kolmoseen olisin ollut tyytyväinen, mutta menköön. Onpahan nyt tuokin kurssi poissa jaloista pyörimästä.

Luonnollisesti yksi kurssilla käsitellyistä kirjailijoista oli Fjodor Dostojevski, eräs venäläisen realismin tunnetuimmista nimistä. Kurssin yhteydessä piti lukea hänen teoksistaan oman valinnan mukaan joko Rikos ja rangaistus (434 sivua pienellä fonttikoolla) tai Kaksoisolento (223 sivua suurehkolla fontilla). Voinette arvata, kumman valitsin. On minulla toki Rikos ja rangaistuskin hyllyssä; siellä se odottaa lukemistaan jo yhdettätoista vuotta.

Tänään ei kuitenkaan käsitellä kumpaakaan niistä. Lukaisin aurinkoa ottaessani Dostojevskin tuotannon keskivaiheilta ohuen läpyskän nimeltä Kirjoituksia kellarista.

Ensimmäinen luku loppuu viisaaseen toteamukseen:

Muuten: mistä kunnon ihminen puhuu kaikkein mieluimmin?
Vastaus: itsestään.
Siispä puhun itsestäni.

Kirjan päähenkilö on suomeksi sanottuna kusipää. Hän on erakoitunut päästäkseen eroon häntä ärsyttävästä ihmiskunnasta, ja kirjoittaa muistelmiaan keventääkseen mieltään. Hän on varma, että muut ajattelevat hänestä aina pahaa, ja kaikki pikkuasiat jäävät vaivaamaan häntä suhteettoman paljon. Hän pyrkii tahallaan ärsyttämään muita tietämättä kunnolla itsekään syytä siihen, ja uskoo olevansa samanaikaisesti parempi ja huonompi kuin muut. Päätöksiä hän ei osaa tehdä määrätietoisesti, vaan jahkailee ja vatvoo asioita edestakaisin, vaikka hyvin tietääkin, mitä tulee tekemään, ja että se päätös on väärä.

Aluksi hän raivostuu, kun tuntematon upseeri kapakassa ei kiinnitä häneen hänen omasta mielestään ansaitsemaansa huomiota. Hän kehittää monimutkaisen ja kalliiksikäyvän suunnitelman, jolla hän myöhemmin voisi kohdata saman upseerin kadulla ja hienovaraisesti pakottaa tämän väistämään ihan vain siksi, että tämä joutuisi tunnustamaan hänen olemassaolonsa. Sitten hän tuppautuu mukaan puolituttujen illallisjuhliin tarkoituksenaan häikäistä heidät nerokkuudellaan, mutta onnistuu vain nöyryyttämään itseään täydellisesti. Lopuksi hän käy huorissa, ja onnistuu filosofoinnillaan saamaan kokemattoman ilotytön rakastumaan itseensä, mutta senkin hän tuhoaa ihmisvihaisella asenteellaan.

Tämä teos on lähinnä novellimaisten katkelmien yhteenliittymä ilman kunnollista alkua ja varsinkaan loppua. Se on kuitenkin mielenkiintoista filosofointia siitä, miksi ihminen ei aina tee niin kuin olisi puhtaasti järjellä ajatellen hänelle edullisinta. Myös tutkitaan tarkasti ajatuksia, joita päässä liikkuu vaikeita valintoja tehdessä, ja oikeiden ratkaisujen tekemisen vaikeammuutta.

Neljä pistettä viidestä. Tätä teosta pidetään Dostojevskin myöhempien suurten romaanien peruskivenä, ja jos on kiinnostunut niistä, tämä kannattaa ehdottomasti lukea täydennykseksi. Yksistään se on söpö ja mielenkiintoinen kertomus, mutta tarinallisesti se jäi pohdiskelujen jalkoihin - kuten varmaan oli tarkoituskin - eikä se räjäyttänyt tajuntaani uusilla nerokkailla oivalluksilla, vaikka havainnot ihmiskunnasta olivatkin osuvia.

Pekka lukee lehteä

Kuulun sydän- ja verisuonisairauksien riskiryhmään. En siksi, koska pidän rasvaisesta ja suolaisesta ruuasta. En myöskään siksi, koska on viime aikoina jäänyt tuo aerobinen harjoittelu vähän turhan vähälle. Ainoastaan siksi, koska seuraan silloin tällöin uutisia. Vähempikin pistää sydämen tykyttämään ja suonet pullistumaan.

En nyt jaksa puhua Kreikan vakuussähellyksestä tai Tukholman mellakoista. Niistä puhuu niin moni ihan vakavastiotettavakin blogisti, että yksi kylähullu, jolla ei ole edes mielenkiintoa lähteä penkomaan taustatietoja, ei toisi keskusteluun mitään lisäarvoa. Onneksi (tai siis valitettavasti) otsikoista löytyy paljon pienempiäkin asioita, jotka ansaitsevat tulla huomatuksi, ja jotka mittakaavaltaan ovat juuri tämän blogin konseptiin sopivia. Katsotaanpas:

1. HS: Rikoksen tunnustaminen voi pian lieventää rangaistusta

Näin äkkiseltään voisi tietysti ajatella, että tunnustaminen helpottaa poliisi- ja oikeuslaitoksen työtä, joten siitä hyvästä voisi tulla vähän vastaankin rangaistusta annettaessa. Mutta mitäs se artikkeli tarkkaan ottaen sanookaan?

Syyteneuvottelua sovellettaisiin vain sellaisiin rikoksiin, joiden rangaistus on alle kuusi vuotta. Näin sitä ei voitaisi soveltaa esimerkiksi törkeisiin huumausainerikoksiin.

Menettelyä ei sovellettaisi myöskään henkeen tai terveyteen kohdistuneisiin rikoksiin.

Fiksulta kuulostaa. Se nyt vielä puuttuisi, että pahoinpitelystä tai raiskauksesta saatu ehdollinen olisi kuukauden tai pari lyhyempi. Hyvä on myös, että isoimmat roistopäälliköt eivät saa anteeksipyytämällä lievitystä.

Lakia muutettaisiin myös niin, että syyttäjä voisi jättää syytteen nostamatta, jos useasta rikoksesta epäilty tunnustaisi jonkin rikoksen.

Öö hetkinen. Paljousalennuksia on annettu ennenkin, mutta tämä taitaa olla uutta, että siirrytään vaatekauppojen suosimiin "ota kolme, maksa kaksi" -ajatteluun. Mitä seuraavaksi? Käräjäoikeuden hullut päivät, jolloin tietyn viikonlopun aikana tehtyjen rikosten rangaistuksiin saa 50-70%:n alennuksen?

Syyte voitaisiin jättää nostamatta myös silloin, jos asian käsittelystä aiheutuvat kustannukset olisivat selvässä epäsuhdassa asian laatuun ja mahdollisesti edessä olevaan rangaistukseen.

Sisäministeriön mukaan uudistukset vähentävät rikostutkinnan työmäärää vuodessa 30 henkilön työpanoksen verran. Rahallisesti säästöksi lasketaan 1,6 miljoonaa euroa.

No niin, tulihan se sieltä. Jätetään rikolliset rankaisematta, jos siitä on liikaa vaivaa. Mitenköhän luulette tämän vaikuttavan näpistyksiin ja muuhun pikkurikollisuuteen? Jos ette osaa arvata, kysykää vaikka kauppiailta, miten on vaikuttanut myymälävarkauksien määrään se muutaman vuoden takainen lakimuutos, jonka ansiosta sakkorangaistuksia ei enää voi muuttaa vankeudeksi.

Ymmärrän toki, että tiukassa taloustilanteessa pitää pyrkiä höyläämään kulmia sileiksi vähän sieltä sun täältä, mutta yhteiskuntarauhan kannalta olisi kiva, jos sen seurauksena rikollisten elämä ei helpottuisi entisestään. Jos tuolta julkishallinnon osa-alueelta on ihan pakko saada säästöjä, ehdotan seuraavaa: ulkoistetaan vankeinhoitopalvelut Venäjälle. Siellä asia osataan vielä hoitaa wanhaan hywään malliin tehokkaasti ja niin halvalla, että vaikka he vetäisivät välistä vähän vaivanpalkkaakin, maksettavaa jäisi silti vähemmän. Vaikutus rikollisiin ja rikollisuuteenkin olisi suurempi, koska tunnetusti matkailu avartaa ja Siperia opettaa.

Tiedän, etten ole ainoa tai ensimmäinen, jolle tämä tulee mieleen, mutta idean laaja kannatus vain osoittaa sen, että siinä on järkeä.

2. IS: Poliisi ihmeissään: kolme pahoinpideltiin suomalaisuuden takia Helsingissä

Pari ulkomaalaista tyyppiä kyseli ohikulkijoilta, ovatko nämä suomalaisia. Jos vastaus oli myönteinen, antoi parivaljakko enempiä ihmettelemättä turpaan. Luonnollisesti uhreiksi valikoitui naisia ja eläkeläinen, eli porukkaa, joka tuskin lyö takaisin ainakaan kovin lujaa.

Kusipäitä on tietysti joka lähtöön, eikä sille mitään voi. Nykyään kun turkistarhausta yritetään ajaa alas, ei niitä kaikkia voi jauhaa minkinrehuksikaan. Mutta se, mikä tässä eniten aiheuttaa hyperventilaatiota, on viranomaisten tapa suhtautua asiaan. Jos kaksi pilottitakkista kaljupäätä kuljeskelisi kyselemässä vastaantulijoilta, ovatko nämä vaikka arabeja tai somaleja, ja vastauksesta riippuen täräyttäisivät maiharilla päin näköä, kenelläkään ei olisi epäselvyyttä heidän todennäköisistä motiiveistaan. Mutta nyt, kun ihonvärit on käännetty toisinpäin, julkisuuteen ulostetaan tällainen lausunto:

Poliisi on ihmeissään tekojen motiivista, sillä uhreilta ei viety mitään.

- On suuri mysteeri, miksi näin on toimittu. Mikä ihme voi olla syynä? ihmettelee rikoskomisario Mikko Halme Helsingin poliisista.

Se on nyt kuule Mikko sillä lailla, että jos et tosiaan pysty minkäänlaista hypoteesiä kehittämään, niin ehkä olisi parempi, että jättäisit nuo poliisihommat sellaisille kavereille, joilla on aiheesta muutakin kokemusta kuin CSI:n ensimmäinen tuotantokausi.

3. HS: Helsinki alkaa etsiä kerjäläisille yöpymispaikkoja

Jokavuotinen balkanilaisturistiseurue on palannut suomeen entistäkin monilukuisempana, ja jostain syystä meidän tehtävämme on hoitaa heille majoitus. Toistaiseksi rahan antaminen suoraan kerjäläisten kuppeihin ei ole lakisääteinen velvollisuus, mutta ehkä sitä säästetään ensi keväälle.

Valtuusto velvoitti virkamiehiä laatimaan esityksiä siitä, miten ulkomailta tuleville kerjäläisille voitaisiin tarjota pientä maksua vastaan paikkoja, joissa he voisivat esimerkiksi yöpyä turvallisesti ja huolehtia hygieniastaan. Kaupungin virkamiehet joutuvat töihin Thomas Wallgrenin (sd) ehdotuksen takia.

Ei tässä tarvitse virkamiehiä vaivata. Minä perehdyin asiaan täysin vapaaehtoisvoimin, ja löysin kuin löysinkin paikan, jossa romanikerjäläiset voivat yöpyä, huolehtia hygieniastaan ja muutenkin tehdä mitä lystäävät ilman, että yksikään suomalainen - virkamies tai siviili - tulee heitä häiritsemään. Rajasin alueen allaolevaan karttaan punaisella viivalla:

Mikä tässä muka nyt on niin perkeleen hankalaa?

Pekka kokkaa 2: Pekonimuffinit

Joskus aikoinani löysin kirjakaupan alelaarista Le Cordon Bleun muffinireseptikirjan. Hintaa ei ollut kuin muutama euro, niin pakkohan se oli ostaa. Reseptejä löytyy moneen lähtöön, niin makeita kuin suolaisiakin, banaani-inkivääristä valkosuklaaseen ja kinkku-juustosta oliivi-rosmariiniin. Tänään kokeilin pitkästä aikaa pekonimuffineja.

Muffinien reseptit ja valmistus ovat yleensä yksinkertaisia. Näistä lähtee:

2 tl öljyä
6 pekoniviipaletta hienonnettuna
1 iso sipuli silputtuna
375 g (6,25 dl) vehnäjauhoja
3 tl leivinjauhetta
hyppysellinen suolaa
1 rkl tuoretta persiljaa silputtuna
2 munaa
2,5 dl maitoa
125 g suolatonta voita sulatettuna

Tietenkään mikään resepti ei ole sellaisenaan täydellinen, vaan sitä voi joutua tuunaamaan. Esimerkiksi, 6 siivua pekonia? Onko tämä joku vegaaniresepti vai? Jumalauta, paappani ei haavoittunut kranaatinsirpaleesta Kannaksella sen takia, että vuoden 2013 Suomessa voitaisiin valmistaa leivonnaisia neuvostoliittolaisiin raaka-ainetuotantovolyymeihin mukautetuilla resepteillä. Minä laitan 27 siivua. Se on sopivan pyöreä luku, 3 pakettia. Mutta aloitetaan.

1. Kuumenna uuni 210 asteeseen. Voitele öljyllä tai voisulalla muffinivuoka, jossa on 12 vetoisuudeltaan 1,25 dl:n syvennystä. Kuumenna öljy paistinpannussa ja ruskista pekoni rapeaksi. Valuta talouspaperin päällä. Kypsennä sipuli pehmeäksi ja kullanruskeaksi samassa pannussa. Anna jäähtyä.

No en taatusti valuta. Rasva on pekonin paras osa, ei sitä sovi haaskata. Sitten vielä pitäisi erikseen sulattaa jotain suolatonta voita. Paskanmarjat. Korvaan tuon suolattoman voin pekonirasvalla, sitten ei tarvitse edes lisätä tuota "hyppysellistä" suolaa, ja karsinogeeneistä tulee kivasti väriä.

Raa'an pekonin pilkkominen keittiöveitsellä on hankalaa. Suosittelen hankkimaan lihakirveen. Itselläni ei ole, mutta onneksi sain kummeiltani viime jouluna keraamisen ns. lentokoneveitsen (se ei näy metallinpaljastimessa), joka on niin terävä, että sillä vuolee pekonia vaikka siasta ilman että se huomaa.

Ainekset valmiina sekoitettaviksi

2. Siivilöi jauhot, leivinjauhe ja suola suureen kulhoon. Sekoita joukkoon persilja ja tee seoksen keskelle kuoppa. Vatkaa kulhossa munat ja maito. Kaada seos kuoppaan kuivien aineiden joukkoon. Lisää voisula, jäähtynyt pekoni ja sipuli. Sekoita metallilusikalla aineet sekaisin. Älä sekoita liikaa, taikina saa olla kokkareista.

Näin tehdään. Kuten sanoin, suolan jätin pois. Tuoretta persiljaakaan en jaksanut lähteä metsästämään, joten kuivattu saa luvan kelvata. Laitoin sittenkin varmuuden vuoksi pekonirasvan sekaan nyrkillisen Leviä, ettei ainakaan tule liian kuivaa. Halusin myös vähän tulisuutta, joten aluksi ajattelin pilkkoa sekaan chilejä, mutta sitten päätin, että kastikemuodossa tulisuuden saa levitettyä tasaisemmin, joten tässä vaiheessa lisäsin hieman Poppamiehen savuchilikastiketta.

Taikina valmiina lusikoitavaksi vuokaan

3. Lusikoi seos muffinivuokaan. Täytä syvennyksistä vain 75%, jotta muffinit mahtuvat kohoamaan. Paista 20  minuuttia tai kunnes muffinin keskelle työnnettyyn tikkuun ei tartu taikinaa. Anna muffinien levätä vuoassa 5 minuuttia ja nosta ne sitten ritilälle jäähtymään.

Valmis.

Taisin tunkea vuoat vähän turhan täyteen, kun taikinaa riitti vain kymmeneen kappaleeseen. Samapa tuo. Maistetaanpas.

Ensimmäinen asia, minkä noista huomaa, on vuoan läpi tihkuva rasva. Se lupaa hyvää. Maultaan ne ovat oikein meheviä: pekonin ja sipulin maun tuntee voimakkaana. Harmittaa ainoastaan, että savuchilin makua ei huomaa. Laitoin sitä selvästi liian vähän. Ensi kerralla sitten puoli desiä.

Näitä on näppärä lämmittää mikrossa nopeaksi ja täyttäväksi välipalaksi.

Yhdessä muffinissa on 2,7 siivua pekonia