Talvella kirjoitin siitä, kuinka joillain miehillä on erikoinen taipumus korostaa omaa miehisyyttään määrittelemällä itsensä täydellisen miehen arkkityypiksi ja vaatimalla muita miehiä käyttäytymään antamansa mallin mukaisesti. Taannoin taas kirjoitin pakkoruotsista, jonne blogistikollegani Ez kävi kommentteihin linkittämässä oman vastaavansa näyttääkseen, kuinka mielenkiintoiseksi pakkoruotsikeskustelu saattaa mennä. Erään kommentoijan argumenteissa vilahti sellainen väite, että ruotsia on osattava ihan jo senkin takia, koska se kuuluu suomalaisen yleissivistykseen.
Asiaa miettiessäni tajusin, että talvella kuvailemani ilmiö ei rajoitu pelkästään miehekkyyteen, vaan se on vain osa suurempaa kokonaisuutta.
Mietitäänpäs. Mitä yhteistä on ihmisellä, jolle on tärkeää, että muut pitävät häntä maskuliinisena alfauroona; ja ihmisellä, jolle on tärkeää, että muut pitävät häntä sivistyneenä älykkönä ja asiantuntijana? Nuo eivät edes ole toisiaan poissulkevia määritelmiä, vaan aivan hyvin voivat molemmat olla tärkeitä samalle ihmiselle.
Ennen kuin vastataan tuohon, mietitään, mitä yhteistä on seuraavilla tiedoilla/taidoilla:
- Miten autoon vaihdetaan renkaat,
- Kuka oli se ruotsalainen elokuvaohjaaja, joka teki elokuvia kuolemasta,
- Ruotsin kielellä kommunikointi, ranskasta ja latinasta vähintään joitain lausahduksia,
- Kuka on sadan metrin pikajuoksun maailmanmestari,
- Mikä on Thaimaan pääkaupunki,
- Miten erottaa lanttuperhosen kaaliperhosesta,
- Mikä bändi esitti kappaleen Smells like teen spirit, ja mitä kyseisen bändin keulamiehelle kävi,
- Miten silmänympärystät meikataan niin, että saadaan silmät näyttämään suuremmilta,
- Mikä on paitsio ja miten se eroaa eri peleissä,
- Ketkä kirjoittivat kirjat Tuntematon sotilas, Rikos ja rangaistus ja Ylpeys ja ennakkoluulo,
- Mitä tarkoittavat termit rekt ja gg.
Lisääkin keksisi. Ensivilkaisulla noilla ei näyttäisi olevan mitään yhteyttä, mutta tarkemmin mietittynä yhtäläisyyksiä löytyy kolme:
1. Nuo kaikki ovat oman erikoisalansa perustietoa.
2. Nuo kaikki kuuluvat jonkun mielestä yleissivistykseen.
3. Ihmiset, joiden mielestä nuo kuuluvat yleissivistykseen, ovat tyypillisesti kyseisen erikoisalan harrastajia tai ammattilaisia, tai muuten vaan aiheesta kiinnostuneita.
Ihminen, jolle on tärkeää, että häntä pidetään sivistyneenä, saattaa siis tuntea kiusausta eritellä tärkeä tieto turhasta sen perusteella, mistä itse on kiinnostunut, ja sitten arvioida muiden ihmisten sivistystasoa sen perusteella, paljonko he kyseisestä asiasta tietävät. Ehkä myös samalla haukkua asiasta kiinnostumattomia junteiksi ja vaatia heitä kiinnostumaan asiasta enemmän.
Ero miehekkyydestä jauhaviin miehiin on lähinnä vain siinä, mitä ominaisuutta pitää itsessään merkittävimpänä.
Tarkastellaanpa vielä hetken verran tiedon tasoja. Eiväthän nämäkään tyypit ihan kaikkea pidä yleissivistyksenä, ja toisaalta jotkut asiat ovat niin laajalti tunnettuja, ettei niiden tietämisellä oikein pääse pätemään. Huomaamme, että tietoa on yleissivistäjän maailmassa neljää eri tasoa:
1. Itsestäänselvyydet. Tämä kattaa asioita, joiden oppimiselta ei voi välttyä, jos yhtään pitää silmiään ja korviaan auki. Tiedon puutteen paljastamisella voi munata itsensä, mutta tuskin kukaan saa mitään erityisiä sivistyspisteitä, jos kertoo itsensä munanneelle vaikkapa että kukaan ei synnytä kentaurivauvoja juotuaan hevosen siemennestettä.
2. Yleissivistys, eli ylemmän määritelmän mukaan erikoisalan perustieto. Asioita, jotka on helppo oppia, mutta joiden oppiminen vaatii edes vähän kiinnostusta ja oma-aloitteisuutta. Yleissivistäjän ongelma on se, hän pitää näitä juttuja kategoriaan 1 kuuluvina, koska ei tajua tai välitä, etteivät kaikki ole perehtyneitä samoihin asioihin.
3. Sivistys. Erikoisalan korkeampi tieto, jota yleissivistäjä toki mielellään esittelee, mutta ei kehtaa vaatia muilta. Ehkä siksi, koska on itsekin vasta hiljattain asian oppinut ja/tai on vähän epävarma, ja toisaalta siksi, koska jos se muuttuisi kakkostason tiedoksi, hänen oma suhteellinen sivistystasonsahan laskisi.
4. Käsittämätön nörttipaska. Tämä kattaa yleissivistäjän oman erikoisalan tiedot, jotka ovat hänen kyvyilleen liian vaativia, tai muiden erikoisalojen kolmostason tiedot. Näitä ei kenenkään tarvitsekaan tietää.
En missään nimessä halua vastustaa nippelitiedon opettelua tai levittämistä, mutta sen voi tehdä myös niin, että ei tule samalla sormi pystyssä pätemään, että kyllähän kaikkien pitäisi tämä tietää, kun kerran minäkin tiedän.
Ei mitään "yleissivistystä" ole olemassakaan. On toki asioita, jotka kaikki tietävät, ja sitten on asioita, jotka kaikkien olisi hyvä tietää, mutta ei elämä ole mitään Trivial Pursuitia. Kyllä sen tietää sanomattakin, että jokainen pitää itseään fiksuna tyyppinä, turha sitä on erikseen korostaa. Itse itseäni lainaten:
Ei teidän muutenkaan kannata yrittää muuttaa kaikkia itsenne kaltaisiksi. Ennemmin tai myöhemmin tulisi kuitenkin vastaan joku, joka on siinäkin teitä parempi.
Ai niin, lopuksi vielä ilmoitus baletin, teatterin, oopperan ja klassisen musiikin ystäville.
Voi toki olla, että satoja vuosia sitten tehty, nykyään tunnettu musiikki- tai draamateos on laadultaan parempi kuin keskimääräinen nykyaikainen elokuva tai musiikkikappale, mutta se johtuu vain siitä, että satoja vuosia sitten tehdyistä teoksista muistetaan vain parhaat, kun taas nykyaikaisista teoksista huonot eivät ole vielä ehtineet vaipua unholaan eivätkä hyvät sen takia vielä erotu massasta niin kirkkaasti.
Viihdeteoksen toteutustapa ja -välineet eivät vaikuta sisältöön. Jos katsotte mieluumin esitystä, jossa on haastava ja monimutkainen juoni, kuin jotain suoraviivaista ja aivotonta toimintaa, siitä voidaan ehkä jotain päätellä, mutta se, että menette mieluumin teatteriin tai oopperaan kuin elokuviin, ei tee teistä lähtökohtaisesti sivistyneempiä tai kulturellimpia kuin elokuvien yleisö. En nyt väitä, että niissä olisi mitään vikaa, mutta samaa viihdettä nekin ovat.
Nauttikaa viihteestänne missä muodossa tykkäätte. Kyllä minäkin tykkään käydä teatterissa. Älkää silti luulko, että se kertoisi teistä mitään ihmisinä.
Viimeksi muistutin lukijakuntaani siitä, että reiluja tappeluja ei ole olemassakaan. Tappeluissa eri osapuolilla on erilaisia etuja, jotka vaikuttavat lopputulokseen, ja sen sijaan, että etujen käyttämisestä maristaan ja valitetaan epäurheilijamaisesta käytöksestä, asian reaalisuus pitäisi hyväksyä ja vetää siitä tarvittavat johtopäätökset.
Viimeksi puhuin jihadismista ja muusta sodankäynnistä. Siinä ei pitäisi olla mitään epäselvää, koska sodassa tunnetusti kaikki keinot ovat sallittuja, mikä on omalla tavallaan niin reilua kuin mikään voi olla.
Pienemmän mittakaavan yhteenotoissa sen sijaan mukaan tulee yllätyselementtinä tuomaripeli. Vanha viidakon sananlaskuhan menee jotenkin niin, että tappelun, jonka voittaa kadulla, häviää oikeussalissa. Lopputuloksena on mielenkiintoinen järjestelmä, joka tekee jo valmiiksi epäreiluista tappeluista niin epäreiluja, että niissä häviää jo lähtökohtaisesti, kävi miten kävi.
Otetaanpa esimerkiksi vaikka tappelu, jossa kolme pesismailoin ja pyssyin aseistautunutta tyyppiä hyökkää yllättäen yhden pelkällä keittiöveitsellä varustautuneen vastentahtoisen uhrin kotiin pahoinpitely mielessään, ja vastoin kaikkia odotuksia veitsimies voittaakin.
Jossain sivistyneessä yhteiskunnassa tilanne jatkuisi niin, että jätehuolto toimittaa mailapyssytyypit bioenergialaitoksen uuniin ja veitsimies jatkaa koti-iltaansa Laphroaigia siemaillen ja Pokemonia pelaten, tai mitä nyt tykkääkään tehdä. Aamulla saattaa mainita tapauksesta töissä. Osa työporukasta kehuu, että hienosti hoidettu, ja osa sanoo, että hommaa nyt sinäkin hyvä mies edes katkaistu haulikko, kun leipäveitsi tylsyy tuollaisesta ja verestä tulee ruokaan tympeä jälkimaku.
Ei toki Suomessa. Täällä siitä tulee linnaa. Katsotaanpas tuomioita:
Hyökkääjät: törkeä kotirauhan rikkominen, pahoinpitely, yhdelle lisäksi ampuma-aserikos.
Tuomiot: 1 v 2 kk ehdollista, paitsi yhdelle ehdotonta ja toiselle lisäksi muutama sata euroa päiväsakkoina (eri tyypeille kuin se ampuma-aserikossyte).
Puolustautuja: hätävarjelun liioitteluna tehty tapon yritys ja kaksi muuten vaan tapon yritystä.
Tuomio: 4 v 2 kk ehdotonta.
Ja korvauksiakin päästiin maksamaan:
Hyökkääjät: yhteensä 3 000 €.
Puolustautuja: yhteensä 21 000 €.
Että sellaista. Suomen laki sanoo itsepuolustuksesta näin:
Aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko on hätävarjeluna sallittu, jollei teko ilmeisesti ylitä sitä, mitä on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavana, kun otetaan huomioon hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut olosuhteet.
Jos puolustuksessa on ylitetty hätävarjelun rajat (hätävarjelun liioittelu), tekijä on kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa, jos olosuhteet olivat sellaiset, ettei tekijältä kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan huomioon hyökkäyksen vaarallisuus ja yllätyksellisyys sekä tilanne muutenkin.
Tuohan kuulostaa ihan järkevältä ja kohtuulliselta, eikö vain? Eli itseään saa toki puolustaa, mutta se ei anna tekosyytä ottaa hyökkääjää koekaniiniksi millekään hienoille keskiaikaisille kuulustelumetodeille. Onpa lainsäädännössä otettu huomioon sekin, ettei jokainen ole välttämättä tottunut käyttämään väkivaltaa, jolloin voidaan katsoa läpi sormien, jos paniikissa menee vahingossa vähän överiksi. Itsepuolustus on siis hyväksyttävää, mutta annetaan rikollisillekin tilaisuus parantaa tapansa eikä tapeta heti kohdattaessa.
Teoriassa tuo on ihan jees, mutta käytännössä siinä on eräs paha valuvika. Nimittäin se, että "kokonaisuutena arvioiden puolustettavana pidettävää" voimankäyttöä ei päätä puolustautuja tilanteen ollessa päällä, vaan sen päättävät jälkeenpäin ihan muut tyypit, jotka eivät nähneet tilannetta, eivät tunne ketään osapuolta, ja joilla pahimmassa tapauksessa on idealistisia ennakko-oletuksia, kuten "aina voi juosta pakoon" tai "käskyttäminen riittää, jos on tarpeeksi karismaa".
Lopputuloksena on sitten tällaisia tilanteita. Joku saattaisi kysyä tuomitulta puolustautujalta, että "kannattiko?" Tuo on pirun hyvä kysymys. Mitä tuollaisessa tilanteessa sitten oikein kannattaisi tehdä? Veikkaan, että hän on sitä mieltä, että kyllä kannatti. Sanoohan toinen vanha viidakon sananlasku, että parempi raudoissa kuin laudoissa.
Ymmärrän logiikan, jolla järjestelmä on säädetty niin, että kaikki tappelun osapuolet häviävät automaattisesti. Jos ei voi voittaa, ei kannata tapellakaan. Nyt vain on niin, että tappelussa molemmat osapuolet eivät läheskään aina ole yhtä syyllisiä tappeluun, vaan toinen on enemmän tai vähemmän uhripositiossa. Varsinkin esimerkkimme kaltaisessa tapauksessa, jossa tappelu tulee täysin pyytämättä ja yllätyksenä, uhrin syyllistäminen millään tuomioilla on aika kusipäistä jopa valtion mittapuulla. Jos nyt valtiolla olisi minkäänlaista hinkua korjata lähtökohtaisen epäreiluja tappeluita edes vähän reilumpaan suuntaan, tuollaiset hyökkääjät saisi tappaa. Ainakaan puolustautumisesta ei luulisi saavan moninkertaista tuomiota hyökkäämiseen nähden.
Sitten ulkomaan aiheisiin. Suomessa tapellaan tyypillisesti nyrkeillä tai puukoilla, mutta Amerikassa suositaan pyssyjä. Varsinkin Texasissa. Paikallisessa yliopistossa vietettiin jonkin kouluampumisen 50-vuotispäivää, ja sattumalta samana päivänä astui voimaan laki, jonka mukaan jatkossa luentosaleissakin saa kantaa asetta mukana. Yliopistoväki on syvästi järkyttynyttä.
Itsehän jos asuisin Amerikassa, kantaisin asetta mukanani varsinkin sellaisissa paikoissa, joissa se on kiellettyä.
Uutisen kommenteissa joku ihmettelee, että:
Vähentää kouluampumisia, kun kaikilla on aseet repussa mukana. Vai miten se logiikka meni?
Tuo on varmaan sarkasmia tai jotain, mutta kyllä, noin se menee. Aseet kun harvemmin alkavat itsestään ammuskella ihmisiä, enkä muista kuulleeni sellaisistakaan tapauksista, joissa tervejärkinen ihminen innostuu ampumaan muita ihan vain siksi, koska sattuu olemaan aseita esillä.
Amerikassa joukkoampumiset ovat perinteisesti tapahtuneet kouluissa ja muissa vastaavissa paikoissa juuri siksi, koska niissä ei ole saanut kantaa aseita. Kun ampuja tietää, että muut ovat aseettomia, hän saa ammuskella rauhassa ilman pelkoa siitä, että kukaan ampuu takaisin.
En nyt tahdo sanoa, että vapaa aseenkanto pitäisi sallia Suomessakin, ainakaan toistaiseksi. Täällä asekulttuuri on kuitenkin vähän erilainen kuin Amerikassa. Kun nyt on puhe Texasin kaltaisesta paikasta, jossa aseita on joka tapauksessa paljon, on pienempi paha sallia aseenkanto kaikkialla kuin luoda alueita, joilla aseita on vain ammuskelijoilla. Saadaan ainakin aikaan reilumpia taisteluja, valmiiksi etulyöntiasemassa oleva ampuja ei saa lailta lisätukea.
En usko, että tämä lainmuutos välttämättä ehkäisee seuraavaa joukkoampumista. Vähän pienemmän uhriluvultaan se siitä kyllä luultavasti tekee.
Kaksi vuotta sitten kirjoitin siitä, kuinka siihen ikään mennessä en ollut vielä kertaakaan päässyt todistamaan sellaista tapahtumaa kuin reilu tappelu. Tätä kirjoittaessani tilanne ei ole vieläkään muuttunut. Kun vertaa vaikkapa siihen, että mm. jumalaisen väliintulon olen nähnyt, voidaan arvioida, kuinka harvinaisia, suorastaan mytologisia, reilun tappelun kaltaisten tapausten täytyy olla.
Kerrataanpas, mitä tuolloin sanoin. Reilu tappelu päättyy aina määritelmänmukaisesti tasapeliin. Jos toinen osapuoli voittaa, hänellä on silloin ollut jokin etu puolellaan, eikä tappelu siis ole ollut reilu. Voi olla, että hän on ollut vain parempi tappelija, tai sitten hän on häviölle jäätyään kaivanut taskusta puukon ja tasoittanut tilannetta sillä.
Yleisesti ottaen noista vaihtoehdoista ensimmäistä pidetään jostain syystä jotenkin "reiluna" tapana voittaa tappelu, kun taas jälkimmäistä paheksutaan. Luusereiden hommaa sellainen. Kyllä pitäisi nyrkeillä pärjätä, ja jos ei pärjää, niin ainakin pitäisi kestää tappionsa kuin mies.
Itse en vaan kerta kaikkiaan tajua, mitä periaatteellista eroa on sillä, voittaako tappelun paremmilla taidoilla vai paremmilla välineillä. Nyrkkeilyä, muuta väkivaltaurheilua tai kavereiden leikkimielistä nahistelua en tietenkään pidä tappeluna. Silloin kun tapellaan, yritetään ihan tosissaan tehdä toiselle pahaa.
Sama pätee suuremmassakin mittakaavassa, eli sodassa. Mitäpä tappelukaan on muuta kuin yksilötason sotaa? Sain juuri luettua Sotaromaanin, eli Tuntemattoman sotilaan sensuroimattoman version, ja täytyy hehkuttaa sitä, koska ei-niin-yllättäen se oli paras kirja, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Siinä alikersantti Lahtinen totesi aseettoman vangin ampumisesta järkyttyneille kollegoilleen näin:
Sota on itsessänsä jo niin järjetön asia, ettei sitä tarvitse tehdä enää sen järjettömämmäksi kaikenlaisilla kohteliaisuusäännöillä.
Kyllähän sodassa solmitaan kaikenlaisia Geneven sopimuksia ja vastaavia, joita sitten noudatetaan vaihtelevalla tarkkuudella, mikä onkin nykyään aiheuttanut joillekin idealistisia käsityksiä, että sodassa sotilaiden kuuluu ottaa mittaa toisistaan eikä häiritä siviilejä moisella turhuudella. Todellisuudessahan homma meni alun perin niin, että sodassa yksi puoli lahtasi vastustajan kansaa täysin ikään, sukupuoleen ja aseistukseen katsomatta, jolloin vastapuolenkin oli pakko kehittää armeijaansa siviilejä suojaamaan, ja yhä edelleenkin sodassa pyritään kohdistamaan siviileihin erilaisia jekkuja, koska tiedetään, että siviilien kautta vastustajan hallintoon on paljon tehokkaampaa vaikuttaa. Jos ei suoranaisesti tapeta, niin sitten on talouspakotteita, tai ehkä käänteisesti propagandaa, jolla pyritään saamaan hyökkääjä näyttämään houkuttelevammalta kuin oman maan hallinto. Mitä nyt satutaankaan keksimään.
Rupesin taas pohdiskelemaan tällaisia, kun vähän aikaa sitten Ranskan Nizzassa joku allahuakbari päästi 84 ihmistä päiviltä ajamalla rekalla niiden yli. Asiaa puitiin luonnollisesti kaikissa mahdollisissa medioissa ja varmaan puitaisiin vieläkin, ellei Turkin vallankaappausyritys olisi vienyt siltä huomiota. Asiaan painavan sanansa ovat antaneet muiden muassa Ylen ulkomaantoimittaja, EU-komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker ja pääministeri Juha Sipilä.
Lukekaapas nuo artikkelit läpi. Mitä yhteistä niissä huomaatte? Nämä eivät ole ainoat tapaukset, vaan sama yhtäläisyys löytyy monien muidenkin eritasoisten vaikuttajien kannanotoista. Jos ette huomaa, voin auttaa:
1) Nyt maahan on julistettu kolmen päivän suruaika. Raukkamainen isku juhlivaan väkijoukkoon löi Ranskaa päin näköä. Juuri nyt kyyneleitä tai raivoa raukkamaista tekoa kohtaan on vaikea pidätellä.
2) Komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker puolestaan luonnehti tekoa ”katalaksi” ja ”raukkamaiseksi” ja tuomitsi iskun ankarin sanoin.
3) – Kyllähän tämä karmaiseva ja raukkamainen teko oli. Vaikuttaa suunnitelmalliselta, ja on ilman muuta terrori-isku. Kansallispäivänä kävelevien ihmisten päälle ajetaan, ilmeisesti paljon lapsia kuollut. Ei tätä voi ymmärtää, puhelimitse Aasian ja Euroopan maiden yhteiskokouksesta Mongoliasta tavoitettu Sipilä kommentoi Huomenta Suomessa.
Isku oli siis ennen kaikkea raukkamainen. Ettäs tiedätte. Tekijä oli surkea nössö, joka hyökkäsi naisten ja lasten kimppuun, kun ei ollut munaa ottaa kohteekseen aseistettuja sotilaita, kuten Tosi Äijä olisi tehnyt. Sen takia pelkuri rupesi terroristiksi, kun ei saanut naisia, tai varmaankin hän itse asiassa halusi niitä lapsia, sen verran pienimunainen rääpäle oli kyseessä. Osoitetaan yhdessä sormella ja nauretaan. Lällällää, raukkis.
Nyt onkin sitten taas Pekka-sedän aika kertoa eräs tosiasia, joka noilta järkyttyjiltä jää säännönmukaisesti tajuamatta.
Talvisodassa, tammikuussa 1940, Neuvostoliitto yritti katkaista Suomen marssimalla valtaamaltaan Suomussalmelta Ouluun. Suunnitelma epäonnistui, kun suomalaiset väijyttivät NL:n kolonnan ja tuhosivat sen lähes viimeiseen mieheen. Kevyesti aseistetut suomalaiset hiihtojoukot hyökkäsivät vähintään kaksi kertaa suuremman vihollisen kimppuun koko kolonnan matkalta, pätkivät kolonnan pieniksi moteiksi ja lahtasivat panikoivat, Suomen oloihin tottumattomat ukrainalaissotilaat hyvin pienillä omilla tappioilla. Kyseessä oli Raatteen tien taistelu, jota edelleenkin muistellaan yhtenä suomalaisten legendaarisimmista sotasaavutuksista.
Kaipa sekin oli katala ja raukkamainen isku, jos noilta kysytään. Hyökätä nyt varoittamatta kylkeen. Kyllähän todellinen miehekäs soturi hyökkää suoraan edestä, mahdollisesti sopien ajan ja paikan etukäteen viholliskomentajan kanssa. Se, että vihollisia on moninkertainen määrä, ei vaikuta asiaan millään lailla, koska toteuttihan Nizzan iskijäkin operaationsa 84-kertaisen ylivoiman edessä.
Joku lukijani saattaa närkästyä siitä, että tällä tavalla rinnastan Suomen sankarilliset puolustajat hihhuloivaan lastenmurhaajaan. Rinnastus on kuitenkin pätevä lastenmurhaajan omasta näkökulmasta. Eivät jihadistit pidä itseään murhaajina. He pitävät itseään sotilaina. Ei heidän toimintansa ole heidän mielestään silmitöntä terrorismia, vaan sotaa, jolle on kirjaimellisesti jumalallinen oikeutus. Omasta mielestään he ovat ihan yhtä oikealla asialla kuin talvisodan taistelijat aikoinaan. Heidän vihollisensa ei ole Ranskan valtio tai armeija, vaan koko länsimainen sivilisaatio ja elämäntapa, jolloin heidän vihollisiaan eivät ole vain aseistetut miehet, vaan myös naiset ja lapset.
Sodassa pätevät sodan lait, enkä nyt tarkoita Geneven sopimuksia, vaan niitä muinaisia alkuperäisiä. Niinpä yllätyshyökkäys siviilien kimppuun ei ole raukkamaisuutta, vaan hyvää taktista pelisilmää. Sillä saadaan maksimivaikutus minimipanoksella.
Jihadisteja ei kiinnosta, kunnioittaako joku länsimainen viranpuolestajärkyttyjä heitä tai heidän metodejaan. Ei heitä kiinnosta, kuinka rumasti heitä nimitellään tai paheksutaan. Eivät he ole etsimässä haastavaa koitosta tai jännittävää mittelöä, jossa tärkeintä ei ole voitto, vaan reilu peli. He ovat suorittamassa sotilaallista operaatiota vihollista vastaan.
Itse asiassa iskujen raukkamaisuuden päivittely on jihadisteille vain eduksi. Se nimittäin osoittaa, etteivät länsimaalaiset johtajat vieläkään ota heitä vakavasti. Niin kauan kuin iskut tuomitaan yksinäisten luusereiden henkisen heikkouden osoituksiksi, jihadistit voivat rauhassa todeta, että koirat haukkuvat ja karavaani kulkee.
Lomailu on rankkaa puuhaa, kun koko ajan pitää olla jossain menossa. Ulkomaanreissua ei tänä kesänä sattuneista syistä tullut, mutta pari mökkikeikkaa tähän muutamaan viikkoon on mahdutettu, ja juuri palasin Pohjanmaalta, josta salama tai vastaava oli rikkonut nettiyhteyden, joka sekin osaltaan esti kirjoittelun. No, nyt vihdoinkin pääsee takaisin töihin kitisemään siitä, että olisipa loma eikä tarvitsisi tehdä mitään.
Pääsisipä pian eläkkeelle. Tuskin sekään mitään auttaa, kun sitten emäntä on kuitenkin koko ajan patistamassa, että mennään bingoon ja sauvakävelylle ja sen jälkeen pitää leipoa viski-valkosuklaakuorrutteisia muffinsseja kun lapsenlapset ovat tulossa kylään.
Mutta mökkeilystähän minun piti puhua. Emännän suvulla on mökki Kouvolan suunnalla jonkin sotilastukikohdan kupeessa. Välillä ylitse pörrää laskuvarjoneekereitä, ja tykistön rauhoittavassa jylinässä on mukava rentoutua. Pieni järvi on täynnä joutsenia ja muita sorsia, ja mökkiä ympäröivät mättäät notkuvat mustikoista.
Nyt oli mukava sää. Lämpötila oli siinä 15 asteen kieppeillä, satoi lähes koko ajan ja järveltä puhalsi jäätävä myrskytuuli. Jotkut ihmiset, kuten isäni, ovat sellaisia, että sääsket eivät syö heitä kuin pakon edessä, ja silloinkaan he eivät saa pistoista allergisia reaktioita, jotka täplittäisivät naaman punavalkoiseksi ja valvottaisivat kutinallaan. Jostain syystä minä en ole kyseisiä ominaisuuksia perinyt. Tuossa säässä pystyi vähän ulkoilemaankin.
Joka päivä tietysti saunottiin. Oli mukavaa, kun oli kunnon puukiuas, jolla saunan sai nopeasti lämmitettyä 120 asteeseen. Tästä tulikin mieleeni eräs modernin taikauskon ilmentymä, josta olen ennenkin kuullut, mutta nyt kauhukseni havaitsin emännänkin uskovan siihen. Tai ei varsinaisesti uskovan, vaan toistavan vain sen kummemmin kyseenalaistamatta muilta kuulemiaan oppeja, mikä toki sinänsä on vielä kauhistuttavampaa.
Oletetaan, että käytössä on kolmenlaista vettä. Kiehuvan kuumaa vettä, jota on kiukaan padassa hyvin rajallinen määrä; kylmää vettä, jota on kaivosta saatavilla käytännössä rajattomasti; ja haaleaa vettä, joka on edellisten sekoitus ja jota sitäkin mielellään säästelisi peseytymiseen. Mitä näistä käytetään löylynheittoon?
Itse tietysti valitsin sen, mitä ei tarvitse säästellä, mutta emäntä närkästyi, että kylmä vesi rikkoo kivet. Pitäisi käyttää lämmintä vettä, että nopean lämmönvaihtelun aiheuttama supistuminen olisi vähäisempää eikä aiheuttaisi kiviin niin suuria sisäisiä jännitteitä.
Seuraavaksi aion käyttää matematiikkaa, ja kuten täällä Porstuassa on tapana, kompensoin sen lukijoissani aiheuttamaa mielipahaa laittamalla kuvia vähäpukeisista naisista:
Viehättävä assistenttini Diana.
No niin. Kyllähän se on totta, että nopea lämpötilan lasku aiheuttaa aineessa enemmän tai vähemmän äkillistä supistumista, ja kiinteässä ja joustamattomassa materiaalissa, kuten kivessä, se aiheuttaa ajan mittaan halkeilua ja rapautumista. Kuulemma kivien kunto vaikuttaa löylyjen laatuun ja sähkökiukaissa myös toimintavarmuuteen, joten asia on syytä ottaa huomioon.
Kylmä vesi on lämpötilaltaan ehkä noin 10-asteista. Lämmin pesuvesi taas korkeintaan 40-asteista. Kiehuvaa vettä ei ole varaa käyttää, joten se jätetään pois laskuista. Jokainen peruskoulussa 7. luokalle asti päässyt muistanee, ettei tuo tarkoita, että lämmin vesi olisi 4 kertaa kylmää lämpimämpää, vaan lämpölaskuissa kuuluu käyttää kelvineitä celsiuksien sijasta, jolloin molempiin lukuihin lisätään 273,15. Pyöristetään blogistin näppäilyjen vähentämiseksi lähimpään kymmeneen, eli kylmä on 280-asteista ja lämmin 310-asteista. Lämmin on siis vajaat 11 % kylmää lämpimämpää.
Sitten halutaan tietää, kuinka kuumiksi kiukaan kivet tulevat. Se tietysti riippuu täysin niin kiukaasta kuin siitäkin, kuinka kuumista löylyistä kukakin tykkää, joten yleispätevää lukua ei voida saada, vaikka kuinka mittailtaisiin. Täällä on sentään joitain mittauksia tehty, jolloin kiukaan saunontalämpötilaksi ollaan saatu n. 550 celsiusta eli 820 kelviniä.
Kiukaan ja veden lämpötilaero kylmän veden kanssa on 540 astetta, lämpimän veden kanssa 510 astetta. Kylmän veden kanssa lämpötilaero on siis 5,9 % suurempi. Eihän tämä vielä tähänkään jää, vaan veden kiehuttaminen kaasuksi vaatii paljon enemmän energiaa kuin lämmittäminen kiehuvaksi. Pieni hetki, lunttaan lukioaikojen taulukkokirjastani...
Lämpömäärän laskukaava on Q = cmΔt, jossa c on aineen ominaislämpökapasiteetti, m on massa ja Δt on lämpötilan muutos. Kirjan mukaan veden ominaislämpökapasiteetti on 4,19 kJ/kgK, ja oletetaan, että heitetään vettä desin verran eli 0,1 kg. Sitten erikseen höyrystymisen kaava, joka on Q = rm, jossa r on aineen höyrystymislämpö, joka vedellä kirjan mukaan on 2260 kJ/kg.
Lyödään luvut kaavaan. Kylmän veden pitää lämmetä 90 astetta, jolloin veden lämmitys kiehuvaksi vie 37,71 kJ. Lämmin vesi lämpiää 60 astetta, jolloin se vaatii 25,14 kJ. Kun vesi on saatu 100-asteiseksi, se pitää vielä muuttaa nesteestä kaasuksi, mikä molemmissa tapauksissa vie saman 226 kJ.
Kylmä vesi siis jäähdyttää kiviä yhteensä noin 264 kJ, ja lämmin 251 kJ. Eroa on 5 %:n verran. Jopa jääkylmän ja kiehuvan veden välinen ero olisi vain 18,5 %.
Jos jollain on termodynamiikka tuoreemmassa kuin 13 vuotta vanhassa muistissa, laskelmiani saa korjata, mutta tämän perusteella johtopäätökseni on, että löylyveden lämpötilalla on merkitystä suunnilleen sen verran, että kestävätkö kivet käyttöä 10 vai 9,5 vuotta. Päättäköön kukin itsekseen, kuinka tärkeää se on. Itse en jaksa edelleenkään ruveta asiasta stressaamaan.
Hitto. Ei minun noin syvällisiin laskuihin pitänyt mennä. Pakko se kuitenkin oli, koska muuten joku olisi huomauttanut. Laitetaan vielä toinenkin kuva.
Noin. Vieläkin joku tulee varmasti vaatimaan, että minun pitäisi samalla laskea, montako astetta kivien pinta ehtii noilla lukemilla jäähtyä ja laskea sen perusteella lämpölaajenemisen tarkka arvo, enkä minä sitä enää osaa. Minä olen humanisti nykyään. Turistaan vaikka kirjallisuudesta tai jostain. Mökillä tuli luettua tekemisen puutteessa melkoinen läjä kirjoja, joten ehkä niistä sitten ensi kerralla.
Viimeksi lupasin, että nyt kirjoittaisin jotain pakkoruotsista, kun se tuli silloin mainittua. Kesä on siitä mukavaa aikaa, että silloin ihmisillä on muutakin tekemistä kuin lukea blogeja, ja kävijämäärät laskevat. Voi siis rauhassa hokea moneen kertaan ennenkin hoettuja itsestäänselvyyksiä.
Pakkoruotsin kannattajat ovat ilmeisesti huomanneet saman, ja hokevat vanhoja väitteitään ilmeisenä oletuksenaan, että koska kukaan ei näitä kesällä lue, ei kukaan sitten naurakaan. Nyt vuorossa on nuori kloppi, joka käyttää vanhaa ja suosittua, vakiomuotoista "ruotsin opiskelun on oltava pakollista, koska minä tykkään ruotsista"-taktiikkaa.
Olisihan se tietysti kiva, jos maailma toimisi noin. Minä tykkäsin koulussa eniten matematiikasta, koska olen hajamielinen, ja jos minun pitää selittää suuria kokonaisuuksia, jotain oleellista unohtuu aina. Kielissä ja reaaliaineissa pitää opetella sellaisia ulkoa, mutta matematiikassa riittää, kunhan tajuaa periaatteen. Toinen suosikkini oli äidinkieli, koska siellä sai kirjoitella aineita, jolloin kyse ei ollut edes mistään opiskelusta, vaan mielikuvituksen vapaalennosta. Tuolla logiikallahan voitaisiin ulkomaiden kielten, historian, biologian, maantiedon, ja mitä niitä nyt oli, opettaminen lopettaa ihan turhina ja mälsinä kokonaan ja kuluttaa senkin ajan derivoimiseen ja blogikirjoitteluun. Ne, jotka osaisivat jo, saisivat mennä kotiin ja kuluttaa aikansa mielekkäämmin esim. pelaamalla tietokoneella.
Eipäs nyt mennä liiallisuuksiin. En mitenkään halua kyseenalaistaa Ville Virtasen henkilökohtaisen kokemuksen paikkansapitävyyttä tai merkityksellisyyttä. Jos hän on sitä mieltä, että on hyvä, että hänet laitettiin aikoinaan lukemaan ruotsia, kuka minä olen väittämään vastaan? Nyt vain on niin, että Suomenkin kokoiseen maahan mahtuu monenmoisia henkilökohtaisia kokemuksia, jotka omista näkökulmistaan ovat aivan yhtä paikkansapitäviä ja merkityksellisiä kuin Virtasenkin. Koska Virtasen mielestä hänen omansa on kuitenkin niin merkityksellinen, että sitä voidaan käyttää kansallisen päätöksenteon ohjenuorana, ajattelin, että kai minunkin on sitten. Katsotaanpas, mihin päädytään.
Synnyin 1990-luvun alussa keskisuomalaiseen yliopistokaupunkiin, Jyväskylään. Kiinnostuin kielistä jo varsin nuorena, ja olin innoissani, kun aloitin englannin kielen opinnot kolmannella luokalla.
Synnyin 1980-luvun alussa länsisuomalaiseen yliopistottomaan kaupunkiin, Seinäjoelle. Ainahan sitä ihmeteltiin, miksei siellä ollut yliopistoa, vaikka monessa muussa samankokoisessa kaupungissa oli, ja sitä perusteltiin sillä, että onhan siellä paljon muita koulutusmahdollisuuksia, mutta se ei liity tähän. Kiinnostuin kielistä vasta myöhemmällä iällä, ja koulussa opiskelin niitä vain pakollisen minimin. Kolmannella luokalla meidän annettiin äänestää, aloittaako luokkamme ruotsin vai englannin opiskelun, ja muistan jännittäneeni tulosta kauhuissani. Yksi kaveri äänesti ruotsia, koska se on "toinen kotimainen", mutta onneksi englanti voitti, emmekä jääneet ilman kansainvälisesti merkittävän kielen taitoa.
Kieliopinnot sujuivat niin hyvin, että viidennellä luokalla opettajani kehotti minua aloittamaan saksan kielen. Ryhmään ei kuitenkaan tullut tarpeeksi opiskelijoita, eikä kielen opiskelua voinut aloittaa.
Kieliopinnot sujuivat hyvin, mutta meillä ei silloin vielä ollut ala-asteella mitään valinnaisia aineita, joten pakollinen minimi oli samalla pakollinen maksimi. Eipä siinä mitään, englanti oli ihan kivaa.
Sama toistui yläasteella – olisin halunnut alkaa opiskella mitä tahansa muutakin kieltä ruotsin ja englannin lisäksi, mutta halukkaita ei ollut tarpeeksi. Onneksi seitsemännellä luokalla alkoi sentään pakkoruotsi. Mahdollisuuteni opiskella lisää kieliä koitti vasta lukiossa, jolloin aloitin kahden muun vieraan kielen opinnot samaan aikaan, myös venäjän.
Yläasteella alkoi jo tulla valinnanvaraa, ja pari kaveria otti saksan valinnaisena. Kuten sanottua, minua ei sellainen kiinnostanut, vaan täytin valinnaistuntini talousmatematiikalla. 7. ja 8. luokilla oli pakkoruotsi, mutta yhdeksännellä se oli vapaaehtoista, ainakin teoriassa. Kaikkihan sen ottivat, koska pelkäsivät jäävänsä muista jälkeen ja olevansa lukiossa ihan pihalla, joten minunkin oli mentävä, koska mitään kiinnostavampaa opetusryhmää ei saatu perustettua.
Lukiossa jatkoin pakollisen minimin linjalla, plus pari syventävää englannin kurssia viimeisenä vuonna, koska niistä sai helppoja opintoviikkoja täytteeksi. Englantiahan osasin jo sujuvasti, joskin olin varmaan oppinut sitä enemmän professoreilta Arnold Schwarzenegger ja Leisure Suit Larry kuin keneltäkään koulussani pyörineeltä opettajan titteliä kantaneelta. Venäjästäkin kävin piruuttani viikon intensiivikurssin, jossa ehdittiin opetella kirjaimet, mutta ei sitten juuri muuta.
Muutettuani pääkaupunkiseudulle opiskelemaan kuulin, että eteläsuomalaiset ikätoverini olivat saaneet valita ruotsin jo kolmannella luokalla. Muitakin kieliä oli päässyt lukemaan, jos vain halusi, sillä ryhmiä kyllä syntyi.
Muutettuani pääkaupunkiseudulle opiskelemaan, huomasin, että eteläsuomalaiset ikätoverini eivät osanneet ruotsia yhtään sen paremmin kuin minäkään. Noh, olinhan minä kirjoittanut siitä M:n, joten kai minä jotain osasin. Nykyään, kun olen tekemisissä kymmenen vuotta nuorempien kanssa, ne eivät osaa ruotsia sitäkään vähää, vaan heille pelkkä "hejsan, jag heter homo-Peter" on jo saavutus.
Sittemmin olen oppinut ruotsia niin hyvin, että pärjään sillä myös yliopisto-opinnoissa. Joskus pohdin silti, että tässä suhteessa kaverini ovat selvässä etulyöntiasemassa aloitettuaan kielen opiskelun neljä vuotta minua aiemmin.
Sittemmin olen unohtanut ruotsin melko hyvin, koska en ole juuri koskaan joutunut käyttämään sitä koulun jälkeen. En edes silloin yhtenä kesänä, jonka vietin Närpiössä töissä. Ymmärrän ruotsia vielä jonkin verran, mutta en osaa puhua lainkaan. Turha puhuakaan, että "pärjäisin" sillä yhtään missään, enkä kyllä usko, että aikaisemmin aloitettu opiskelu olisi auttanut tässä vaiheessa.
Pelkään pahoin, että mikäli ruotsin pakollisuudesta luovutaan, ruotsille voi Ruuhka-Suomen ulkopuolella käydä samoin kuin muille valinnaisille kielille: resursseja opetukseen ei ole, vaikka joiltakin oppilailta halua löytyisikin.
Uskon, että mikäli ruotsin pakollisuudesta luovutaan, sille käy samoin kuin ranskalle, espanjalle, italialle, portugalille, saksalle ja muille valinnaisille kielille: sen harrastajat voivat maassa käydessään tehdä vaikutuksen paikallisiin osaamalla kysyä tietä postiin ja kirjastoon heidän kielellään, mutta eivät käytä sitä mihinkään oikeaan kommunikointiin sen paremmin Suomessa kuin ulkomaillakaan. Vähän kuin nykyäänkin siis, mutta vapaaehtoisesti.
Voin kokemuksesta sanoa, että ruotsin opiskelu ei varsinaisesti vie aikaa muiden kielten opiskelulta – se päin vastoin helpottaa urakkaa.
Nämä, jotka väittävät, ettei yhden kielen opiskelu vie aikaa muiden kielten opiskelulta, lähtevät aina siitä oletuksesta, että kaikki haluavat opiskella mahdollisimman paljon kieliä ja kuluttavat siihen vielä vapaa-aikaansakin. Jos oletetaan, että joku olisi niin juntti, että suostuisi opiskelemaan vain ne pari kieltä, mitkä käsketään, voisi edes yrittää valita ne kielet jotenkin mielekkäästi. Mielekkäämmin kuin "joku helsinkiläinen opiskelijapoika tykkää tästä" tai "Muumit kirjoitettiin tällä kielellä".
Se tunne, kun ymmärtää opetettavaa kieltä, mutta ei opetuskieltä.
Esimerkiksi venäjän kieli on tunnettu lainasanoistaan, joista osa tulee myös ruotsista.
Itsehän voin kokemuksesta sanoa, että venäjän ja ruotsin opiskelut eivät tue toisiaan, vaikka kielissä yllättävän paljon yhtäläisyyksiä onkin. Itsellenihän kävi TKK:lla kymmenisen vuotta sitten venäjän kursseja ottaessani, että venäjä tallentui aivoihini ruotsin päälle, jolloin ruotsin taitoni romahti, ja vielä nykyäänkin jos yritän puhua ruotsia, suusta tulee pelkkää venäjää.
Oli miten oli, jos tavoitteena on oppia venäjää, väitän, että on helpompi oppia pelkkää venäjää, kuin ensin ruotsia ja sitten venäjää.
Ai niin, olenhan minä opiskellut sellaisiakin kieliä, jotka ovat toistensa lähisukulaisia ja joiden luulisi tukevan toisiaan. Oman kokemukseni mukaan se menee niin, että ensimmäisenä vuonna opinnot todellakin tukevat toisiaan ja edistyminen on huimaa. Myöhemmässä vaiheessa edistyminen hidastuu ja lähikielten osaamisesta on itse asiassa haittaa. Tämä johtuu siitä, että perustason jälkeen kieliopit ja sanastot eivät enää olekaan täysin yhteensopivia, vaan ne menevät jatkuvasti sekaisin. Myös jos on opetellut kieltä X, ja sitten alkaa opetella lähisukukieltä Y, sen puhuminen tuntuu kuin vastavirtaan uimiselta, kun mielessä pyörivät vain kielen X säännöt.
Mielestäni ruotsi voitaisiin ottaa osaksi vaikkapa kirjallisuuden tai historian kursseja, sillä kuinka moni koululainen edes tietää, että esimerkiksi Muumit kirjoitettiin alun perin ruotsiksi?
Mielestäni ruotsi voitaisiin ottaa yliopistoon osaksi Suomen historian pääaineopintoja, koska siellä siitä voi olla jotain hyötyäkin. Se, että Muumi-kirjat on kirjoitettu ruotsiksi, on yhtä järkevä peruste ruotsin opetukselle kuin se, että Muumi-piirretyt on alun perin puhuttu japaniksi, on peruste japanin kulttuurinarvostuspohjaiselle opetukselle.
Olen kiitollinen siitä, että olen saanut lukea pakkoruotsia.
En ole kiitollinen siitä, että olen joutunut lukemaan pakkoruotsia. Kyse ei ole siitä, että mitenkään inhoaisin tai muuten vastustaisin kyseistä kieltä tai siihen liittyvää kulttuuria, tai että pitäisin aivojeni perukoilla vielä lojuvia kielitaidon rippeitä jotenkin haitallisina, vaan vain siitä, että tiesin jo kieltä opetellessani, ettei tästä mitään hyötyä ole, ja oikeassa olin.
Ruotsin kielen taito on antanut minulle apua työtehtävissäni, tietoa ruotsinkielisestä kulttuurista ja uudenlaisen yhteyden muihin Pohjoismaihin.
Ruotsin kielen taito ei ole antanut minulle apua työtehtävissäni, koska pääkaupunkiseudulla asuvat ruotsinkieliset puhuvat niin hyvää suomea, ettei heitä puheen perusteella osaisi erottaa suomenkielisistä. Ei heitä tunnista ulkonäön, nimen eikä oikeastaan yhteiskuntaluokankaan perusteella. Ainoastaan kysymällä suoraan, jos jostain syystä kiinnostaa.
Ruotsinkielisessä kulttuurissa on myös asioita, joista ei tarvitsisikaan tulla tietoa ja jotka saisivat rauhassa pysyä Pohjanlahden sillä puolella.
Se on myös auttanut minua saamaan ruotsinkielisiä ystäviä.
Olen myös saanut ruotsinkielisiä ystäviä ilman, että olen puhunut heille sanaakaan ruotsia. Niin suomalaisia (joille olen puhunut suomea) kuin ruotsalaisiakin (joille olen puhunut englantia). Sattuikin hauska juttu ihan pari viikkoa sitten, kun istuskelin kahden suomenruotsalaisen tuttavani kanssa. Juttelimme suomeksi, kunnes keskustelu ajautui asiaan, josta en tiennyt enkä ollut kiinnostunut, eikä minulla siis ollut mitään sanottavaa eikä edes mielenkiintoa häiritä heidän jutteluaan. He lipsahtivat ihan vahingossa ja huomaamattaan puhumaan ruotsiksi, kunnes he sitten tajusivat tapahtuneen, jolloin he pyysivät noloina minulta anteeksi. Vähän nolotti itseänikin, koska eihän asia minua ollut haitannut.
Minusta on väärin, jos tällaiset mahdollisuudet viedään nuorilta pois ilman, että he vielä edes ymmärtävät kielitaidon merkitystä.
Minähän aina tapaan sanoa asevelvollisuuden tasa-arvo-ongelmista rutiseville hipeille, että Suomen armeijajärjestelmä on hyvinkin tasa-arvoinen, koska sekä miehillä että naisilla on mahdollisuus mennä armeijaan. Silti ne aina inttävät vastaan, ettei pakko ole sama asia kuin mahdollisuus.
Minusta on väärin, että nuorille annetaan kieltenopiskelusta paska maku vaatimalla heitä oppimaan kieltä, joka heitä ei kiinnosta ja jota he eivät mihinkään tarvitse. Se kun saattaa vaikuttaa vielä paljon myöhemmälläkin iällä heidän asenteisiinsa niin ruotsin kieltä ja kulttuuria kuin yleisestikin kieltenopiskelua kohtaan.
Ville Virtanen opiskelija Helsinki
Pekka
opiskelija, blogisti ja kylähullu
Espoo
Mites olisi? Suostuukohan Virtanen siihen, että jatkossa kielipolitiikka tehdään sen pohjalta, mistä minä tykkään ja mitä minä henkilökohtaisesti olen joskus tarvinnut? Vai kannattaisiko kuitenkin perustaa nämä päätökset johonkin muuhun kuin joidenkin yksittäisten nettimölisijöiden mielihaluihin? Minä lupaan lakata inttämästä, että "en minä ainakaan", jos kaikki villevirtaset puolestaan lopettavat asioiden vaatimisen perusteella "kyllä minä ainakin". Kun tästä päästään yhteisymmärrykseen, voidaan sitten katsoa ihan tilastojen pohjalta, kuinka tarpeellista virallinen tai epävirallinen ruotsintaito on Suomessa, ja päättää asiasta sitten sen pohjalta.
Myönnetään, että ehdotan tätä, koska uskon oman näkökantani voittavan tuossa tapauksessa. Voin toki olla väärässäkin. Jos Virtanen on vilpittömästi sitä mieltä, että ruotsia pitää opiskella siksi, koska se on oikeasti tarpeellista, eikä vain siksi, että haistakaa juntit paska, varmasti hänkin luottaa oman näkökantansa oikeellisuuteen ja suostuu ehdotukseeni.
Eipä tässä muuta. Lähden viettämään juhannusta. Sen sekä tämänkertaisen aiheen kunniaksi laitetaan vielä loppuun ruotsalainen, modernisoitu versio juhannussalosta:
Okei, tuo alkaa olla jo vanha juttu. Korjataan tilanne ja laitetaan vielä lopummaksi kunnon perinteistä suomalaista juhannusmusiikkia:
Lueskelin pitkästä aikaa lehteä. Ei sillä, että maailman tapahtumat kiinnostaisivat, mutta jos vaikka saisi inspiraatiota kirjoittaa tännekin jotain.
Huomasin sitten, että Hesari tekee mielenkiintoista gallupia, jossa kartoitetaan lukijoiden uskomuksia siitä, miten Suomi muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana. Lähinnä keskitytään nykyään puhuttaviin poliittisiin puheenaiheisiin, eikä tarkoituksena ole tiedustella, miten asioiden pitäisi vastaajien mielestä mennä, vaan miten he odottavat niiden menevän ja minä vuonna he odottavat muutoksen tapahtuvan.
Oletettavasti gallupin tulokset julkistetaan lähiviikkoina, mutta vielä se ei vastauksen jälkeen anna minkäänlaista vertailua tai yhteenvetoa. Kuulemma gallupin luonteen vuoksi siinä ei ole oikeita eikä vääriä vastauksia.
Tuohan ei tietenkään pidä paikkaansa, vaan ainoastaan yhdenlainen tulevaisuus lukemattomista vaihtoehdoista voi toteutua. Koska minä tiedän sen jo, ajattelin vastata kysymyksiin myös täällä, että voin perustella, miksi olen oikeassa.
Katsotaanpas:
1. Uskotko, että Suomi luopuu eurosta valuuttana kymmenen seuraavan vuoden aikana?
Joo, eikä vain Suomi, vaan luultavasti kaikki muutkin. Kyllähän nämä yhteisvaluuttakokeilut tiedetään. Kaikki menee hyvin niin kauan kuin kaikki menee hyvin, mutta kun yhdellä alueella tulee ongelmia, se leviää äkkiä muillekin. Olisi se tiedetty jo euroon mentäessä, mutta kun meillä on Unelma ja Yhteinen Eurooppalainen Projekti ja gnaatsegawfrasgaaa. Ero tapahtuu luultavasti vuoteen 2020 mennessä.
2. Uskotko, että Suomessa tapahtuu poliittinen murha kymmenen seuraavan vuoden aikana?
Enpä juuri. Suomalaisessa politiikassa ei ole niin pahaa vastakkainasettelua kuin monissa muissa, silti murhattomissa maissa, ja vaikka olisikin, suomalaisilla ei ole tapana lähteä kovin helposti murhailemaan. Kyllähän joidenkin mielestä Suomen henkirikostilastot ovat rumempaa katseltavaa kuin muiden länsimaiden vastaavat, ja he ovat oikeassa sinänsä, että jos Sipilä menee tenupäissään sanomaan Stubbille, että "paninpas sun muijaas hähä" ja Stubb sitten lyö Sipilää subutexpärinöissä keittiöveitsellä, voisi noin käydä, mutta tuskin siinäkään olisi kyse poliittisesta motiivista.
3. Uskotko, että Suomi liittyy Natoon kymmenen seuraavan vuoden aikana?
Natoon liittymisestä ollaan puhuttu koko minun elinaikani, ja koko sen ajan vallitseva kanta on ollut, että vielä ei kannata liittyä, kun ei ole tarvetta. Tämä tulee myös jatkumaan täysin maailmanpoliittisesta tilanteesta riippumatta.
Kyllähän Suomi Natoon jossain vaiheessa liittyy. Se tulee menemään niin, että Naton ja Venäjän välit kiristyvät, jolloin Nato toteaa, että se tarvitsee Suomen tukea tai edes kauttakulkua voidakseen suojata Baltiaa, jolloin se ilmoittaa Suomelle, että nyt olisi joukkoja tulossa, tulkaa mukaan tai pysykää edes poissa tieltä. Suomi vastaa, että
koska toinen vaihtoehto olisi olla Venäjän puolella, ja vaikka Suomen hallitus saattaisi haluta sellaisenkin kannan ottaa, se tietäisi kuitenkin, että siitä seuraisi välitön sotilasvallankaappaus.
4. Uskotko, että Suomeen valitaan muslimiministeri kymmenen seuraavan vuoden aikana?
Joo. Ehkä ensi vaalien jälkeen, tai viimeistään sitä seuraavien. Viime vaaleissa saimme ensimmäiset muslimikansanedustajat, koska Nyt Oli Aika, joten seuraava askel on muslimiministeri, koska Nyt On Aika.
Todennäköisin vaihtoehto on SDP:n Nasima Razmyar. En nyt spekuloi sillä, onko hänellä pätevyyttä hommaan, koska sillä ei ole mitään väliä. Hänestä leivotaan ministeri täysin pätevyyksistä riippumatta, koska Nyt On Aika.
5. Uskotko, että jokin nykyinen EU-maa alkaa kymmenen seuraavan vuoden kuluessa rajoittaa järjestelmällisesti kansalaistensa pääsyä internetiin?
Noh, miten sen nyt haluaa määritellä. Uskon, että jossain vaiheessa nettiinpääsy tulee onnistumaan vain pankkitunnuksilla, ettei kukaan saa päähänsä höpistä netissä mitä sattuu ilman pelkoa kiinnijäämisestä.
Tätähän ei tietenkään sanota rajoittamiseksi, vaan päin vastoin sen luvataan vapauttavan ihmiset kiusallisiin nettikeskusteluihin törmäämisestä. Kyllähän jokaisella tulee edelleen olemaan vapaus päästä nettiin ja sanoa vapaasti mitä haluaa, kunhan muistaa, että vapauden hinta on vastuu ja vapauden väärinkäytöstä rangaistaan.
Tähän tuskin edes menee kauaa, pari vuotta ehkä. En ala arvailemaan, mikä maa on ensimmäinen.
6. Uskotko, että kymmenen seuraavan vuoden aikana peruskoulussa luovutaan pakosta opiskella ruotsia?
Hahhaa, pakkoruotsista ei luovuta ikinä. Satojen vuosien kuluttua, kun ydinsota on hävittänyt ihmissivilisaation viimeisetkin rippeet ja tämän nykyään Suomena tunnetun maapläntin karuilla lasiaavikoilla ei elä mitään muuta kuin torakoita, niilläkin on pakkoruotsi.
7. Uskotko, että kannabiksen käyttö laillistetaan Suomessa kymmenen seuraavan vuoden aikana?
Uskon, valitettavasti. Toistaiseksi täällä asiaa ajaa vain harmittomien hippien porukat, mutta maailmalla tuon aatteen voittokulku jatkuu maasta toiseen. On vain ajan kysymys, milloin se leviää tännekin.
Sitten on kyllä pakko vaihtaa alaa. Humalaisten kanssa asioidessa on toki omat ongelmansa, mutta heidän ajantajunsa sentään pysyy kunnossa hyvin suuriin promillelukemiin asti. Sitten taas jos joutuu kaikenlaisia pilvipäitä paimentamaan, ei sitä jumitusta ja tyhjälle virnuilua kukaan jaksa. 8. Uskotko, että asevelvollisuus lakkautetaan tai ulotetaan koskemaan myös naisia tulevan vuosikymmenen aikana?
En sentään. Tässä on sama juttu kuin tuossa kannabiksessa, että tälläkin on oma pitkätukkaprikaatinsa asiaa ajamassa, mutta tätä ei sentään voida puolustaa päihde- ja terveyspoliittisilla perusteilla. Antaa niiden meuhkata, ei aiheuta toimenpiteitä.
9. Uskotko, että lihasta aletaan periä haittaveroa Suomessa kymmenen seuraavan vuoden aikana?
No en. Eihän tuollainen suomalaisessa ruokakulttuurissa menisi ikinä läpi. Natsitkin aikoinaan vastustivat lihansyöntiä, mutta ymmärsivät jättää tällaiset aloitteet pois puolueohjelmasta, koska tiesivät, että uusi maailmanjärjestys lässähtäisi siihen paikkaan.
Toisaalta hirvittää ajatella, mitä asialle voisi tehdä, jos noin oikeasti kävisikin. Miten tuota vastaan voi protestoida? Jos alkaisin boikotoida lihaa, ne voittaisivat, koska saisivat käännytettyä minut vegetaristiksi. Jos alkaisin syödä entistä enemmän lihaa ihan vain piruuttani, ne voittaisivat taas, kun yhä suurempi osa rahoistani menisi verottajalle.
10. Uskotko, että isät pitävät yhtä paljon perhevapaita kuin äidit joskus kymmenen seuraavan vuoden aikana?
Enpä oikein. Henkilökohtaisestihan mielelläni olen poissa töistä niin paljon kuin voin millä verukkeella tahansa, mutta en usko, että miehet keskimäärin innostuvat lastenhoidosta yhtä paljoa kuin naiset keskimäärin.
11. Uskotko, että Suomeen valmistuu uusi tai nyt rakenteilla oleva ydinvoimala kymmenen seuraavan vuoden aikana?
Aistin Hesarin toimituksessa sarkasmia.
12. Uskotko, että kotisi sähkö muuttuu pääasiassa aurinkoenergialla tuotetuksi kymmenen seuraavan vuoden aikana?
Uskonko, että Suomi hinataan päiväntasaajalle kymmenen seuraavan vuoden aikana? En.
13. Uskotko, että robotti alkaa tehdä juuri sinun nykyisen työsi kymmenen seuraavan vuoden aikana?
Periaatteessa lähes mikä tahansa työntekijä voidaan korvata roboteilla. Monet on jo korvattu, monien korvaamiseen on jo teknologia olemassa, ja loputkin voidaan korvata suhteellisen pian tekoälytekniikan kehittyessä.
Entäs sitten minä? Tässähän on sellainen pullonkaula, että vaikka olisi hienoa käyttää miljoonia euroja huipputeknisen paskanlapioijarobotin suunnitteluun ja sitten vielä kymmeniä tuhansia per yksikkö massatuotettunakin, kustannustehokkaammaksi tulee hakea Biltemasta kympin lapio ja lyödä se jonkun vuokrarahojensa riittävyyttä tuskailevan opiskelijapojan kouraan. Itse uskoisin kuuluvani tähän ryhmään.
14. Uskotko, että autoa, jolla pääasiallisesti liikut, ei aja ihminen joskus kymmenen seuraavan vuoden aikana?
Uskon, että auto, jolla pääasiallisesti liikun, on vielä kymmenenkin vuoden päästä joskus 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä tehty, mutta noin niin kuin periaatteessa tämähän on taas näitä juttuja kuin se, kun 60-luvulla uskottiin nykyään tehtävän halpoja lomamatkoja kuuhun jne. Tulevaisuuden ennustamisessa kun tapaa olla niin, että kaukaisen tulevaisuuden ennustaminen menee säännönmukaisesti alakanttiin, kun keksitään asioita, joista ei aiemmin osattu haaveillakaan; ja lähitulevaisuuden ennustaminen menee aina yläkanttiin, kun ei osata ottaa huomioon tuota edellisessä kohdassa mainitsemaani pullonkaulaa.
Kyllä itseohjautuvia autoja varmaan markkinoilla jo silloin on, mutta lähinnä ne ovat silloin samanlaisia kuriositeetteja kuin sähköautot nykyään. 15. Uskotko, että suomalaisten pörssiyritysten hallituksissa naisten osuus nousee yhtä suureksi kuin miesten kymmenen seuraavan vuoden aikana?
En, eikä kyse ole siitä, etten uskoisi naisten pärjäävän sellaisissa hommissa, vaan vain siitä, että miehillä keskimäärin on suurempi taipumus pyrkiä sellaisiin hommiin.
16. Uskotko, että kymmenen seuraavan vuoden aikana ulkomaalaistaustaisten osuus väestöstä yli kolminkertaistuu nykyisestä 20 prosenttiin?
Enpä oikein. Viimeistään nykyisen pakolaiskriisin myötä Euroopan asenneilmasto maahanmuuttoa kohtaan on kääntynyt siihen suuntaan, että kehitysmaalaisten massamaahanmuutossa on kolme vaihtoehtoa: 1) valtapuolueet pistävät nyt pikapuoliin maahanmuutolle sellaiset rajat, että sekä määrä putoaa että laatu nousee järkevälle tasolle; 2) seuraavilla vaalikausilla valtaan äänestetään kansalliskonservatiivisia puolueita, jotka tekevät sen; tai 3) sitä seuraavalla vaalikaudella valtaan nousee ihan oikeita natsipuolueita, jotka viimeistään pistävät asian järjestykseen tavalla, joka ei ehkä ole kiva, mutta sitäkin tehokkaampi.
17. Uskotko, että Suomi pääsee jalkapallon arvokisoihin kymmenen seuraavan vuoden aikana?
Kysykää samalla, uskonko Norsunluurannikon pääsevän jääkiekon MM-kisoihin kymmenen seuraavan vuoden aikana.
Suomea ja suomalaisia tavataan aina jalkapallon arvokisojen aikaan moittia siitä, ettemme ota jalkapalloa tarpeeksi vakavasti menestyäksemme siinä. Logiikka menee jotenkin niin, että jalkapallosta pitää kiinnostua, koska kaikki muutkin kansat ovat siitä kiinnostuneita, ja esim. jääkiekolla ei ole niin suurta väliä, koska sitä nyt ei harrasteta kuin muutamassa hassussa maassa.
En ymmärrä, mikä siinä on ongelmana. Suomalaiset nyt vain ovat enemmän jääkiekko- kuin jalkapallokansaa. Mitä se meille kuuluu, mitä muut maat tykkäävät pelata? Amerikassakin on ne pari omaa lajia, joita ei harrasteta tai joista ei ainakaan kiinnostuta juuri missään muualla, eikä se heitä häiritse.
18. Uskotko, että saimaannorppa kuolee sukupuuttoon kymmenen seuraavan vuoden aikana?
Otaniemessä meillä oli ainejärjestön kerhohuoneen lasivitriinissä vanha kuuluisa teekkarijäynä: oltiin otettu tonnikalapurkeista etiketit irti ja tehty tilalle omat, "troolattua saimaannorppaa". Sitä sitten myytiin pahaa-aavistamattomille messukävijöille tjsp.
Mutta joo, käsittääkseni kyseisen elukan kannat ovat vahvistuneet pohjavuosistaan, joten tuskin se aivan lähivuosina on sukupuuttoon kuolemassa.
19. Uskotko, että kymmenen vuoden kuluessa Suomessa on enemmän hyppyrimäkiä kuin mäkihyppääjiä? Nyt hyppääjiä on noin 350 ja mäkiä 111.
No tähän on kyllä pakko sanoa, että jaa-a. Kyllähän nykyään vähän kaikessa ulkoilma-aktiviteetissa on ongelmana, että nuoriso viettää mieluumin aikaansa sisäharrastuksissa. Ei sillä, että minulla olisi varaa hurskastella tässä asiassa.
20. Uskotko, että Mannerheim-elokuva saa ensi-iltansa kymmenen vuoden kuluessa?
Jos nyt tarkoitetaan sitä Renny Harlinin projektia, niin älkää unta nähkö. Joku "kohu"elokuva saattaa toki tulla. Onhan meillä jo ollut homo Mannerheim ja musta Mannerheim. Mitähän tuosta vielä puuttuisi? Ehkä joudumme vihdoin kohtaamaan sen kipeän salaisuuden, että Mannerheim oli saanut oppinsa venäläisessä sota-akatemiassa ja työskenteli ennen Suomen itsenäistymistä tsaarin kenraalina, joten itse asiassa Mannerheim oli venäläinen eikä mikään suomalainen.
Sitten saadaan taas katsella lehdistä, kun Mannerheimia arvostavat tyypit ovat vaan että hohhoijaa, ja Mannerheimia vihaavat tyypit kauhistelevat saamiaan tappouhkauksia, joista ei kuitenkaan kannata pyytää mitään kuvankaappauksia tai muita todisteita, koska ovathan ne niin rajua kamaa, ettei kehtaa edes sanoakaan.
Edellisessä tekstissäni vakiokommentoijani Cheek on paskaa muistutti minua erään deaktivoituneen, mutta suuresti arvostamani blogistin, Junakohtauksen, olemassaolosta. Lueskelin sitten pitkästä aikaa hänen muitakin kirjoituksiaan, ja satuin huomaamaan hänen käsitelleen pariin otteeseen Teodikean ongelmaa. Hiljattain eläköitynyt blogistikollegani Ruukinmatruuna myös puhui aiheesta useaan otteeseen, kuten monet muutkin ateistiset ja uskontovastaiset kirjoittajat.
Vanha vitsi on, että uskovaisen kanssa väittely on kuin pelaisi shakkia pulun kanssa. Se kaataa nappulat, paskantaa laudalle ja lentää sitten parveensa kertomaan voittaneensa. Tämä on melko tarkka kuvaus, mutta siinä täytyy myös ateistit laskea uskovaisiksi. Ateistit tykkäävät usein levitellä väittämiä, joiden loogiset aukot ovat itsestäänselviä ja jotka ateisti itsekin huomaisi heti, ellei usko omaan asiaan kieltäisi tutkimasta väitteitä puolueettomasti.
Väitänkin, että taipumus uskonkappaleiden puusilmäiseen seuraamiseen ja hokemiseen on joissain ihmisissä sisäsyntyistä, ja on lähinnä sattumaa, löytävätkö tällaiset tyypit tyydytyksen dogmitarpeilleen uskonnoista vai jostain maallisemmasta, kuten ateismista. Eihän tämä kaikkiin päde, on niitä fiksuja ateisteja samoin kuin fiksuja uskovaisiakin.
Mutta joo, Teodikean ongelma on yksi sitkeimmistä ateistien lempihokemista. Se menee suunnilleen näin:
1) Määritelmän mukaan Jumala on hyvä ja kaikkivaltias;
2) Maailmassa tapahtuu pahoja juttuja ja kaikenlaista kärsimystä;
3) Hyvä ja kaikkivaltias Jumala estäisi kärsimyksen;
4) Koska Jumala ei estä kärsimystä, Hän ei ole jompaakumpaa tai kumpaakaan;
5) Jumalaa ei ole, tai jos onkin, Hän ei vastaa määritelmää, eikä siis ole palvomisen arvoinen, MOT.
No niin. Nyt ei ole tarkoituksenani ottaa kantaa kristinuskon puolesta eikä sitä vastaan, enkä tässä yhteydessä esittele omia uskomuksiani tai kommentoi oletuksia niistä. Haluan vain osoittaa, että kristinuskon näkökulmasta tuossa ei ole mitään ongelmaa, koska minua raivostuttaa katsella vierestä vuodesta toiseen, kun aikuiset ihmiset jankuttavat tällaisista palikkaongelmista aivan kuin saisivat siitä jonkinlaista valaistumisen kokemusta.
Eipä siinäkään mitään, kyllähän oikeassaolo hyvältä tuntuu. Sillä ei edes ole väliä, onko oikeasti oikeassa, kunhan vain muut ovat samaa mieltä. Uskoisinkin, että uskontojen, ateismin ja erilaisten poliittisten liikkeiden suuri suosio ja monien kuvailemat uskonnolliset kokemukset ja muut nirvanatunteet selittyvät suurelta osin sillä, että tuntuu kivalta olla porukalla oikeassa. Se on mahtava tunne, kun keskustelee jostain syvällisestä jonkun kanssa ja huomaa olevansa asioista samaa mieltä, menee oikein iho kananlihalle.
Niin, siitä Teodikeasta. Tässä voisi huomauttaa, että ateistit tekevät ajatusvirheen pitäessään kuolemaa pahana asiana, mitä se ei kristinuskon näkökulmasta ole; tai että suurin osa pahoista jutuista on itse asiassa ihmisten toiminnan seurausta eikä jumalallisia väliintuloja. Se on kuitenkin aika epäoleellista.
Mooseksen kirjojen mukaan ihminen luotiin paratiisiin, mutta koska ihminen voi itse päättää, mitä tekee ja mihin uskoo, ei voida olettaa, että jokainen olisi automaattisesti taivaspaikan arvoinen. Siksi luotiin maapallo ja tämä olevaisuuden taso, jossa nyt elämme. Maailma on tarkoituksella paskamainen ja epäreilu paikka, koska sellaisessa ihminen näyttää todellisen karvansa. Kivassa ja reilussa paikassa olisi aivan liian helppoa olla hyvä.
Ei se tuon monimutkaisempi ongelma ole.
Kun nyt tuli tämä ateismi/uskontojuttu puheeksi, mainittakoon, että aion kasvattaa tulevista lapsistani tavallisia tapaluterilaisia, ja samaa suosittelen myös (tai jopa erityisesti) ateistisille vanhemmille. Olen nimittäin ollut havaitsevinani, että tapaluterilaisiksi kasvatetut harvoin kääntyvät mihinkään erikoiseen. Ateisteiksi ehkä, tai sitten buddhalaisiksi tai ugrilaispakanoiksi tai mitä näitä on. Kumminkin niin, että ainoa muutos näkyy siinä, että kaulassa saattaa riippua erimuotoinen killutin ja kysyttäessä uskonnoksi ilmoitetaan joku muu, että saadaan mielenkiintoisia kahvipöytäkeskusteluja.
Ateistiksi kasvatetun kanssa taas on vain taivas rajana. He liittyvät kaikenmoisiin itsemurha- ja rahanlypsykultteihin, ja valtavirtauskonnon valitessaan alkavat horista vääräuskoisten mestauksesta ja siitä, kuinka jäniksiä ei saa syödä, koska ne märehtivät vaikka eivät ole sorkkaeläimiä, vai miten se nyt meni.
Uskoakseni tämä johtuu siitä, että A) tapauskonnolliseksi kasvatettu tietää, että hänellä on uskonto, mutta että sitä ei tarvitse ottaa turhan vakavasti, ja B) hän näkee laatueroja uskontojen välillä, jolloin hän osaa erotella ilmiselvät kusetukset ja kollektiiviset mielisairaudet niistä, joissa on jumalolennon olemassaolosta tai -olemattomuudesta riippumatta hyvä sanoma.
Sen sijaan jos lapsi, jolle on opetettu, että kaikki uskonnot ovat yhtä paikkansapitämätöntä huuhaata, alkaa kyseenalaistaa tätä opetusta, kaikki vaihtoehdot näyttävät hänelle yhtä uskottavilta ja houkuttavilta.
Mikä siis on loppupäätelmä? Aivan sama. Älkää väitelkö uskonnosta. Ette te sillä kenenkään mieltä saa muuttumaan, ja jos teitä ei kiinnosta heidän näkemyksensä, miksi heitäkään kiinnostaisi teidän näkemyksenne?
