Teodikeaa jumalauta

Edellisessä tekstissäni vakiokommentoijani Cheek on paskaa muistutti minua erään deaktivoituneen, mutta suuresti arvostamani blogistin, Junakohtauksen, olemassaolosta. Lueskelin sitten pitkästä aikaa hänen muitakin kirjoituksiaan, ja satuin huomaamaan hänen käsitelleen pariin otteeseen Teodikean ongelmaa. Hiljattain eläköitynyt blogistikollegani Ruukinmatruuna myös puhui aiheesta useaan otteeseen, kuten monet muutkin ateistiset ja uskontovastaiset kirjoittajat.

Vanha vitsi on, että uskovaisen kanssa väittely on kuin pelaisi shakkia pulun kanssa. Se kaataa nappulat, paskantaa laudalle ja lentää sitten parveensa kertomaan voittaneensa. Tämä on melko tarkka kuvaus, mutta siinä täytyy myös ateistit laskea uskovaisiksi. Ateistit tykkäävät usein levitellä väittämiä, joiden loogiset aukot ovat itsestäänselviä ja jotka ateisti itsekin huomaisi heti, ellei usko omaan asiaan kieltäisi tutkimasta väitteitä puolueettomasti.

Väitänkin, että taipumus uskonkappaleiden puusilmäiseen seuraamiseen ja hokemiseen on joissain ihmisissä sisäsyntyistä, ja on lähinnä sattumaa, löytävätkö tällaiset tyypit tyydytyksen dogmitarpeilleen uskonnoista vai jostain maallisemmasta, kuten ateismista. Eihän tämä kaikkiin päde, on niitä fiksuja ateisteja samoin kuin fiksuja uskovaisiakin.

Mutta joo, Teodikean ongelma on yksi sitkeimmistä ateistien lempihokemista. Se menee suunnilleen näin:

1) Määritelmän mukaan Jumala on hyvä ja kaikkivaltias;
2) Maailmassa tapahtuu pahoja juttuja ja kaikenlaista kärsimystä;
3) Hyvä ja kaikkivaltias Jumala estäisi kärsimyksen;
4) Koska Jumala ei estä kärsimystä, Hän ei ole jompaakumpaa tai kumpaakaan;
5) Jumalaa ei ole, tai jos onkin, Hän ei vastaa määritelmää, eikä siis ole palvomisen arvoinen, MOT.

No niin. Nyt ei ole tarkoituksenani ottaa kantaa kristinuskon puolesta eikä sitä vastaan, enkä tässä yhteydessä esittele omia uskomuksiani tai kommentoi oletuksia niistä. Haluan vain osoittaa, että kristinuskon näkökulmasta tuossa ei ole mitään ongelmaa, koska minua raivostuttaa katsella vierestä vuodesta toiseen, kun aikuiset ihmiset jankuttavat tällaisista palikkaongelmista aivan kuin saisivat siitä jonkinlaista valaistumisen kokemusta.

Eipä siinäkään mitään, kyllähän oikeassaolo hyvältä tuntuu. Sillä ei edes ole väliä, onko oikeasti oikeassa, kunhan vain muut ovat samaa mieltä. Uskoisinkin, että uskontojen, ateismin ja erilaisten poliittisten liikkeiden suuri suosio ja monien kuvailemat uskonnolliset kokemukset ja muut nirvanatunteet selittyvät suurelta osin sillä, että tuntuu kivalta olla porukalla oikeassa. Se on mahtava tunne, kun keskustelee jostain syvällisestä jonkun kanssa ja huomaa olevansa asioista samaa mieltä, menee oikein iho kananlihalle.

Niin, siitä Teodikeasta. Tässä voisi huomauttaa, että ateistit tekevät ajatusvirheen pitäessään kuolemaa pahana asiana, mitä se ei kristinuskon näkökulmasta ole; tai että suurin osa pahoista jutuista on itse asiassa ihmisten toiminnan seurausta eikä jumalallisia väliintuloja. Se on kuitenkin aika epäoleellista.

Mooseksen kirjojen mukaan ihminen luotiin paratiisiin, mutta koska ihminen voi itse päättää, mitä tekee ja mihin uskoo, ei voida olettaa, että jokainen olisi automaattisesti taivaspaikan arvoinen. Siksi luotiin maapallo ja tämä olevaisuuden taso, jossa nyt elämme. Maailma on tarkoituksella paskamainen ja epäreilu paikka, koska sellaisessa ihminen näyttää todellisen karvansa. Kivassa ja reilussa paikassa olisi aivan liian helppoa olla hyvä.

Ei se tuon monimutkaisempi ongelma ole.

Kun nyt tuli tämä ateismi/uskontojuttu puheeksi, mainittakoon, että aion kasvattaa tulevista lapsistani tavallisia tapaluterilaisia, ja samaa suosittelen myös (tai jopa erityisesti) ateistisille vanhemmille. Olen nimittäin ollut havaitsevinani, että tapaluterilaisiksi kasvatetut harvoin kääntyvät mihinkään erikoiseen. Ateisteiksi ehkä, tai sitten buddhalaisiksi tai ugrilaispakanoiksi tai mitä näitä on. Kumminkin niin, että ainoa muutos näkyy siinä, että kaulassa saattaa riippua erimuotoinen killutin ja kysyttäessä uskonnoksi ilmoitetaan joku muu, että saadaan mielenkiintoisia kahvipöytäkeskusteluja.

Ateistiksi kasvatetun kanssa taas on vain taivas rajana. He liittyvät kaikenmoisiin itsemurha- ja rahanlypsykultteihin, ja valtavirtauskonnon valitessaan alkavat horista vääräuskoisten mestauksesta ja siitä, kuinka jäniksiä ei saa syödä, koska ne märehtivät vaikka eivät ole sorkkaeläimiä, vai miten se nyt meni.

Uskoakseni tämä johtuu siitä, että A) tapauskonnolliseksi kasvatettu tietää, että hänellä on uskonto, mutta että sitä ei tarvitse ottaa turhan vakavasti, ja B) hän näkee laatueroja uskontojen välillä, jolloin hän osaa erotella ilmiselvät kusetukset ja kollektiiviset mielisairaudet niistä, joissa on jumalolennon olemassaolosta tai -olemattomuudesta riippumatta hyvä sanoma.

Sen sijaan jos lapsi, jolle on opetettu, että kaikki uskonnot ovat yhtä paikkansapitämätöntä huuhaata, alkaa kyseenalaistaa tätä opetusta, kaikki vaihtoehdot näyttävät hänelle yhtä uskottavilta ja houkuttavilta.

Mikä siis on loppupäätelmä? Aivan sama. Älkää väitelkö uskonnosta. Ette te sillä kenenkään mieltä saa muuttumaan, ja jos teitä ei kiinnosta heidän näkemyksensä, miksi heitäkään kiinnostaisi teidän näkemyksenne?