keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Kirja-arvostelu: Unto Parvilahti - Berijan tarhat

Päätin jokin aika sitten ottaa sivistävämmän näkökulman lukuharrastukseeni: sen sijaan, että lukisin voittopuolisesti fiktiivistä kirjallisuutta, aloin lukea vuorotellen fiktiota ja faktapohjaisempaa kirjallisuutta. Tämähän ei tarkoita, että mitään sanakirjoja alkaisin kahlailla läpi, vaan vaikkapa muistelmateoksetkin riittävät määritelmän täyttämiseen.

Joskus viime vuonna blogistikollegani Yrjöperskeleen jonkin tekstin kommenteissa mainittiin natsiyhteyksistä vangitun ja Neuvostoliittoon vankilaan lähetetyn Unto Parvilahden muistelmateos Berijan tarhat, jossa hän kuvaa elämäänsä ja selvitytymiskamppailujaan ensin vankiloissa, sitten vankileireillä ja lopulta vapaana, vaikkakin Siperiaan karkoitettuna neuvostokansalaisena.

Nykyään vanhoja ja harvinaisiakin kirjoja löytyy helposti, kun netissä on divariportaali antikvaari.fi. Sieltä pistin tämän tilaukseen. Ilmeisesti tuosta on otettu uusintapainos vuonna 2004, mutta oma kappaleeni on hyväkuntoinen yksilö vuodelta 1957, ja etusivulla on leima "arvosteltavaksi". Ettei olisi ihan ykköspainosta.


Unto tullaan hakemaan kotoaan kuulusteluihin vuonna 1944, kun Suomi on jo antautunut, mutta Saksa vielä jatkaa. Ensin häntä pyöritetään kuulusteluissa useissa vankiloissa ensin Suomessa ja sitten Neuvostoliitossa. Unton rikos, eli saksalaisten auttaminen sotaponnisteluissa, on jo selvillä, joten kuulustelujen tarkoituksena ei niinkään ole niinkään selvittää, onko hän syyllinen vai ei, vaan löytää mahdollisia raskauttavia asianhaaroja ja saada vinkkejä rikostovereista. Väkivaltaa ei kuulusteluissa juuri käytetä, vaan menetelmät ovat paremminkin psykologisia. Vankilassa hän tutustuu moniin muihin omalaatuisiin järjestelmän vihollisiin, joita on koottu tutkintavankeuteen ympäri Neuvostoliittoa ja sen lähialueita.

Kun Unto useiden kuukausien jälkeen todetaan suhteellisen harmittomaksi, hänelle annetaan tyypillinen viiden vuoden tuomio ja lähetetään työleirille. Tuomion pituudellahan ei sinänsä ole mitään väliä, koska työleirit on suunniteltu niin, että vangit nääntyvät vuodessa tai parissa työhön ja aliravitsemukseen, mutta neuvokkuudellaan Unto onnistuu pitämään työtaakkansa siedettävänä ja hän selviää viisivuotiskautensa loppuun asti.

Vankileirillä rikollisvangit pitävät valtaa, ja poliittiset vangit saavat pärjätä niiden kanssa miten pystyvät. Ruoka on riittämätöntä, mutta jos haluaa syödä edes sen verran, täytyy täyttää lähes mahdottoman suuret päivittäiset työkiintiöt. Onneksi "tuhtaa"-järjestelmä auttaa. Jos vaikka määrätään valmistamaan päivän aikana epärealistinen määrä tuohivirsuja, lahjotaan varaston kirjanpitäjä tuomaan varastolta valmiita virsuja, ja sitten illalla luovutetaan ne takaisin varastolle muka uusina. Tietysti se aiheuttaa varastolle valtavasti hävikkiä, mutta isossa maassa on isot toleranssit jne.

Pari muutakin hienoa esimerkkiä neuvostoliittolaisesta luovasta kiintiöntäytöstä annetaan. Esimerkiksi kun vangit määrätään kylvämään tietynkokoinen pelto täyteen perunaa, ja huomataan, ettei siemenperunoita ole annettu läheskään tarpeeksi, ongelma voidaan ratkaista kylvämällä perunat kahden metrin välein. Kunhan vaan vältetään täyttämättäjättämisestä saatava rangaistus, nälästä voi murehtia sitten syksymmällä.

Tuomion päättyminen ja vapaus ei tietenkään tarkoita, että hän pääsisi lähtemään takaisin Suomeen, vaan hänet karkoitetaan Siperiaan, missä hän saa elää arktista kolhoosielämää muiden vapaiden neuvostokansalaisten keskuudessa. Enää ei tarvitse varoa rikollisvankeja, vaan niiden sijan ovat ottaneet puolueen jäsenet, jotka saavat kauppatavarasta parhaat päältä ja joiden kohdalla lakeja tulkitaan huomattavasti lempeämmin. Unto pärjää täälläkin teknisen osaamisensa ansiosta; tai tarkemmin sen ansiosta, että hän esittää tuntevansa tekniikkaa ja ratkoo ongelmat stetson-menetelmällä sitä mukaa kuin niitä vastaan tulee.

Ruoan ja työn määrät eivät parane paljoa, koska jos kolhoosi ei tuota riittävästi ruokaa, sehän johtuu vain siitä, että työläiset ovat laiskoja, eikä suinkaan siitä, että ideologisista syistä kolhoosi on pystytetty kairalle, jossa talvi kestää kymmenen kuukautta. Ainoa kulutustavara, jota saa jonottamatta ja niin paljon kuin ruplia riittää, on viina, koska pitäähän se neuvostotyöläinen jotenkin saada pidettyä iloisena ja lämpimänä. Täälläkin neuvokkailla kansalaisilla on omat verkostonsa, joissa palveluksia vaihdetaan ja joiden kautta saadaan paljon sellaista, mitä virallisten kanavien kautta olisi turha toivoa.

Vasta Stalinin kuoltua hänelle annetaan lupa palata kotiin. Paluukaan ei ole niin yksinkertaista kuin luulisi, sillä pois pääsee vain laivalla, joka kulkee niinä muutamana kuukautena, kun joki ei ole jäässä, ja rajallakin menee muutama kuukausi papereita selvitellessä, mutta Unto pääsee kuin pääseekin takaisin kotiin vuonna 1954.

5/5 pistettä. Omaelämäkerrallisissa teoksissa on tietysti aina se riski, että tapahtumat esitetään puolueellisesti ja värittäen, mutta sen perusteella, mitä Neuvostoliitosta tiedetään, ei tässä mitään silmiinpistävän epäuskottavaa ole. Valitettavasti Unto Parvilahti kuuluu samoihin kansanryhmiin kuin minäkin, joten hänestä ei saa toiseuspisteitä, mutta korvataan se joskus myöhemmin.

19 kommenttia:

  1. Berijan tarhat on oivallinen kuvaus vankileirien mikrotaloudesta ja kolhoosielämästä Neuvostoliitossa.

    VastaaPoista
  2. Minäkin luin tuon kirjan viime vuonna ja antaisin samat pisteet. Luulen, että tuo on aika realistinen kuvaus gulag-meiningistä. Luin nimittäin aiemmin myös Aleksandr Solzenitsynin Vankileirien saaristo-kirjan, ja se on aika hyvin linjassa Parvilahden kertoman kanssa.

    VastaaPoista
  3. Lisää luettavaa... Aino Kuusinen: Jumala Syöksee Enkelinsä; Taisto Huuskonen: Laps Suomen. Totalitaasisesta paratiisista Neuvostoliitossa kertovaa kirjallisuutta nekin. Oleellista on huomata, että vastaavanlaisia järjestelmiä on edelleen vallassa. Eri nimikkeillä on olemassa ideologioita, joilla pyritään samaan lopputulokseen eli valta harvoille ja kansasta viis. Meillä Suomessako, eihän toki! Meillähän on demokratia.

    En tekisi jyrkkää eroa fiktiivisten tai "tosi"kertomusten välille. Jos luet Jeltsinin omaelämänkerran, muuttuu se sivu sivulta fiktiivisemmäksi.

    Vaikka ryssät harvoin tekevät mitään hyvin, niin KGB:tä voi kyllä pitää ammattimiesten touhuna verrattuna CIA:n kohellukseen. Tietoa löytyy Pulitzer-palkitun Tim Weinerin kirjasta CIA:n historia, KGB:n historian kirjoittajaa en muista. Tim Weiner kirjoitti hyvän kirjan myös FBI:n historiasta.

    Riemukasta (sark.) luettavaa Vietnamin sodasta: Tom Mangold&John Penycate: The Tunnels of Cu Chi, sekä Cristopher Robbins: The Ravens, Pilots of the Secret War of Laos. Uskomatonta touhua!

    Nykytulevaisuuden Euroopasta tullaan aikanaan kirjoittamaan tekstejä, jotka ovat hyvinkin rinnastettavissa em. kirjoissa esiin tuleviin utopistisiin katastrofeihin. Mutta politiikka on. Ja loikkarit ovat tosimedian viihdettä, jonka säälittävä huumori on tahatonta.

    VastaaPoista
  4. Voisi olla liian ahdistava kirja minulle, mutta vaikuttaa klassikolta jo syntyessään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin "Berijan tarhat" viime vuosituhannella, mutta muistaakseni Parvilahti viljeli aika reippaalla kädellä sarkastista mustaa huumoria, joka on omiaan keventämään hänen kokemustensa lukijassa mahdollisesti aiheuttamaa ahdistusta ja muita negatiivisia tuntemuksia.

      Poista
    2. Ehkä kirja on sitten "mun juttu". Pistin lukulistalle. Kiitos tiedosta.

      Poista
  5. Solzenitsyn toi vankileirien saaristo -teoksessaan esille käsitteen "sosiaalisesti läheiset". Minua on siitä saakka kun luin kirjan, kiehtonut tuo käsite. Sillä tarkoitetaan suhdetta kriminaalien ja puolue-eliitin välillä. Kriminaalit olivat puolueen epävirallinen väkivaltanyrkki. Kriminaalien väkivalta ja rikokset kohdistuivat tavallisiin neuvostokansalaisiin. Kriminaalit eivät olleet järjestelmän vihollisia. Tietty he saivat kiinni jäädessään normi 5-10 vuotta, mutta he olivat vankileireillä vankien joukossa eliittiä. Heihin ei kohdistettu kuulusteluissa samaa metodia kuin järjestelmää kritisoimiin ihmisiin. Pelkästä puolueeseen kohdistuneesta vitsistä saattoi saada 10 v. pakkotyötä ja sitä edelsi usein viikkojen kuulustelu. S. on kuvannut tätä prosessia hyvin yksityiskohtaisesti. Ainoa yhtä tarkka kuvaus tästä prosessista muuten löytyy Orwellin kirjasta 1984, missä Winston Smithiä kuulustellaan huoneessa 101. Orwell oli Burmassa Brittihallinnon poliisivoimissa. Ehkä näki käytännössä miten homma toimii...

    Anyway, analogiat tämän päivän järjestelmään tuntuvat hyvin osuvilta. Raiskaajat ja väkivaltarikolliset saavat tuomioita, jotka pöyristyttävät tavallisia kansalaisia. "Vihapuheesta" puolue-eliitti vaatii jatkuvasti ankarampia rangaistuksia. Kumma juttu. Kovemmat tuomiot eivät kuulemma ehkäise väkivaltarikoksia, mutta "vihapuhetta" ne varmasti hillitsevät.

    VastaaPoista
  6. Huomenta, sinä ensimmäinen, Reijo, Veikko, Tom, Qroquius ja sinä viimeinen, ja kiitoksia kommenteistanne.

    Ano1: Jep. Tosin kolhoosielämästä kirjassakin mainittiin, että lämpimämmillä alueilla olot olivat niissä siedettävämmät, mutta tämä on hyvä esimerkki siitä, mihin tuollainen kolhoosipelleily voi pahassa tapauksessa johtaa.

    Reijo: Tuo Vankileirien saaristokin on tarkoitus lukea joskus lähitulevaisuudessa. Sehän se on kaikkein tunnetuin ja keskeisin teos näistä tämäntyyppisistä.

    Veijo: Pistetään lukusuositukset mieleen. Isänikin laittoi tämän luettuaan viestinä suosituksen tuosta Laps Suomen -kirjasta, joten ainakin se täytyy lukea.

    Se onkin jännä, kuinka eri totalitarismien kannattajat ovat näkevinään merkittäviä eroja toisiinsa nähden. "Noilla on tuollainen kamala hakaristi, meillä on tällainen hieno punatähti, se on ihan eri juttu!" Just.

    Vallanhimo ei lähde ihmisistä mihinkään, joten pyrkimyksiä totalitarismiin tulemme näkemään säännöllisin väliajoin ikuisesti. Aina kun edellisestä yrityksestä on riittävän kauan, valtaan alkaa nousta enenevissä määrin porukkaa, jolla ei ole asiasta muistikuvia, ja joille saattaa siksi tulla mieleen, että tällaistakin voisi kokeilla.

    Tom ja Qroquius: Rankasta aiheesta huolimatta tekstistä välittyy rento ja leppoisa asenne, minkä ansiosta kirjaa on hauska lukea, ja mukana on paljon koomisia tapauksia, joille naureskella. Esimerkiksi se, että kun työläiset yleensä aina ilmoittivat tekemänsä työn määrän ja laadun niin paljon yläkanttiin kuin mitenkään mahdollista, niin silloin, kun piti kantaa sammunut pomomies kotiinsa selviämään, tehty "siirtotyö" raportoitiin metrin ja kilon tarkkuudella ehdottoman totuudenmukaisesti. En usko, että tätä kirjaa tarvitsee ahdistuksen pelossa vältellä.

    Ano2: Niinpä, kriminaalivankien ja mielipidevankien erohan on se, että siinä missä rikolliset ovat vasemmistolaisessa diskurssissa järjestelmän uhreja, mielipiderikolliset ovat järjestelmän vihollisia.

    Nykyäänkin kovia tuomioita vaaditaan lähinnä mielipiderikoksista siksi, että vihapuhelakeja ei ole tarkoitettukaan rikollisia, vaan lainkuuliaisia kansalaisia vastaan, ja heitähän kyllä tuomion uhka hillitsee.

    VastaaPoista
  7. Tere Pekka,

    toi Parvilahden kirja kertoo osittain humoristisella tavalla tuon kommunistisen systeemin absurdiudesta. Laitoin tällaisen kommentin Ykän blogiin (2017/9/Jotain ihan muuta XLVII):

    S.210 "Vuonna 1951 keväällä tämän kolhoosin poronhoito kuitenkin päättyi surkeasti koko porokarjan liittyessä villiporoihin, jotka pariutumisaikana monituhantisina laumoina ryntäävät tundralla paikasta toiseen. Poropaimenet olivat tällä hetkellä nukkuneet teltassaan umpihumalassa ja saivat myöhemmin vastata lakituvassa heidän huostaansa uskotun sosialistisen omaisuuden hukkaamisesta."

    Heh joo siinä tulikin kännäilylle kova hinta, 10-20 vuotta gulagissa?

    S.225 "Tätä teknillistä "baasia", varikkoa, nimitettiin venäjän kielessä "Basa tehnitsheskih materialov i oborudovanije", so. Teknillisten materiaalien ja välineiden varikko. Puhekielessä kutsuttiin sitä "basa TM i O", josta lyhennyksestä leikkisästi sanottiin "Tvoja, Moja i Obshevo", suomeksi: Sinun, minun ja yhteistä. Tämä johtui siitä valtavasta varastamisesta, jota harrastettiin tämän varikon alueella."

    S.234 "Litra 96-prosenttista spriitä maksoi kaupassa n. 180 ruplaa ja sen saanti oli tehty mahdollisimman helpoksi. Sitä myytiin leipä- ja maitokaupoissakin, puhumattakaan tavallisista osuuskaupoista, ja spriitä ei tarvinnut koskaan jäädä jonottamaan. Ehkäpä niin olikin parempi, humalaiset spriinostajat olisivat jonossa seistessään aiheuttaneet epäjärjestystä."

    Ehkä neuvostoihmisiä oli helpompi kontrolloida kun he vain saivat sen säännöllisen vodka- tai viina-annoksensa, ja he olivat välinpitämättömiä systeemin onttoudelle?

    Suosittelen myös tuota Vankileirien saaristo kirjasarjaa ja Lauri Pekurin Spalernajan vankia.


    - Soomepois Eestist -

    VastaaPoista
  8. Muuten ihan hyvä raportti Parvilahden kirjasta "Berijan tarhat"(itse asiassa lähes suoraa jatkoa tekijän edelliseen: "Terekille ja takaisin" - kirjaan). Luin ko kirjat jo kansakouluaikanani 50-luvun lopulla. Ovatpa ne edelleen kirjahyllyssänikin! Pari pientä, mutta oleellista virhettä
    on Pekan Porstuan esittelytekstissä:
    1) "Natsiyhteyksistä" vangittu Parvilahti. Parvilahti ei ollut natsiyhteyksissä, vaan Wehrmachtin Viking-divisioonan yhtenä osana olleen suomalaisen vapaaehtoispataljoonan upseerina, siis sotilaana ja sotilasyhteyksissä.

    2) "Lopulta Siperiaan karkotettuna neuvostokansalaisena". Väärin tämäkin. Parvilahti ei koko NL:ssä olo aikanaan luopunut Suomen kansalaisuudestaan ja Suomen passistaan
    eikä siihen aikaan ollut vielä tuota hullutusta kaksoiskansalaisuudesta. Parvilahti oli elämänsä ajan siis vain ja ainoastaan Suomen kansalainen.

    VastaaPoista
  9. Minulla on muistikuva, että Parvilahti siirrettiin Wiking-divisioonaan kuuluneen suomalaisen vapaaehtoispataljoonan yhteysupseeriksi Berliiniin, mikä herätti Neukkulan mielenkiinnon häneen. Sinänsä mies ei kyllä ollut mikään erityinen natsi vaan pikemminkin liikemiehenä kuului antisosialisteihin.

    Aihepiiristä on paljon hyviä kirjoja, mutta nämä sinun kannattaa lukea:

    -Parvilahdenkin kirjassa mainittu toinen Leinon vanki Boris Björkelund on kirjoittanut samankaltaisen kirjan "Stalinille menetetyt vuoteni"

    - Ruotsin Moskovan suurlähettilään Vilhelm Assarssonin muistelmat "Stalinin varjossa", ja erityisesti

    - Stalinin suosikkipojaksi nousseen Arvo Tuomisen "Kremlin kellot". Arvon kaula säästyi katkaisulta kun hänet laitettiin Tukholmaan vakoojaksi. Talvisodan jälkeen Tuomisesta tuli kovan luokan anti-bolshevikki.

    VastaaPoista
  10. Parvilahden kirja oli 1957 niin suuri menestys, että presidentti Kekkonen pyysi Otavaa lopettamaan uusien painosten painamisen. Stalinin kuoltua ja Hrustsevin alkukaudesta oli suojasäätä, siksi tällainen kirja ylipäätään voitiin julkaista, eikä Kekkonenkaan ollut vielä niin varma vallastaan kuin myöhemmin.

    Solzenitzynin kirjat ovat hyviä, samoin Robert Conquestin tutkimukset, jos vankileirien saaristo kiinnostaa. Conquestin kirjoissa on perusteelliset lähdeluettelot, joista pääsee eteenpäin muihin aihepiirin kirjoihin.

    Parvilahtikin tuo esiin olennaisen eli selviytyminen oli osittain onnen kauppaa, mutta auttoi, jos osasi pelata järjestelmässä. Kaikkein tärkeintä oli välttää raskaat työt, koska ruokaa ei saanut tarpeeksi, jolloin kuoli nälkään ja tauteihin. Oppi huijaamaan ja lahjomaan, hölmöiltä vietiin kaikki. Oli kuitenkin poikkeuksia, Solzenitzyn taisi kirjoittaa, kuinka kristityt selvisivät hyvin, koska tukivat toisiaan.

    VastaaPoista
  11. Huomenta, Tom, Soomepois, Terho, Kumitonttu ja Ukkeli, ja kiitos kommenteistanne. Paljon uusia kirjasuosituksia teiltä, kiitoksia niistäkin.

    Nuo Soomepoisin lainaukset ovatkin hyviä esimerkkejä kirjan tyylistä ja sisällöstä.

    Sitähän kirjassa ei kerrota, kannattiko Parvilahti natsiaatetta. Hän kuitenkin oli SS:ssä, joka aatteellisena järjestönä voidaan helposti tulkita natsiyhteydeksi. Voihan olla, että häntä ei natsismi kiinnostanut, mutta toisaalta toisenlaisiakin näkemyksiä on esitetty. Tosin meidän on turha asiasta väitellä, koska lopullista päätöstä asiasta emme tee me, vaan sen tekivät Neuvostoliiton viranomaiset.

    Neuvostoliiton kansalaisuutta hänellä ei ollut, mutta meinasin vain, että sellaisena häntä käytännössä kohdeltiin vapautukseensa asti. Ei siis enää tullut kohdelluksi vankina tai rikollisena, vaan eli samanlaista elämää kuin muutkin ihmiset sielläpäin.

    Kirjan painaminen tosiaan lopetettiin Kekkosen kehotuksesta 11 painoksen jälkeen, mutta 2000-luvulla päästiin jatkamaan. Tosiaan, leirien tarkoituskin oli tappaa vangit nälkään ja työhön, joten selviytymisen avain oli saada puliveivattua kalorinsa riittämään tavalla tai toisella.

    VastaaPoista
  12. Kiitos kirjan esille nostamisesta. Suomen 100-vuotisjuhlien kunniaksi olen lukenut noin 100 lähihistoriakirjaa. Berijan tarhat kuuluu tässä ryhmään Top 3. Sallittakoon muistiipanoni ja kommenttini nykyaikaan ekstrapoloituina.
    Parvilahti kuvaa (s. 185), kuinka syntyperä määräsi tuomion, ”kolmanteen tai neljänteen polveen”. Kulakki sai samasta ”rikoksesta” eri tuomion kuin ”proletariaatti”. Eikä kommunisti mitään. Tähän liittyi joustava lainsäädäntö. Se mahdollisti periaatteen ”syyllinen on jo tiedossa, rikos pitää vielä löytää”. Parvilahti kuvaa, kuinka neuvotteli kuulustelijan kanssa minkä NL:n rikoslain §58 alakohdan mukaan hänet tuomitaan. – Suomessakin on otettu käyttöön luokkateorian ja -taistelun mukainen marxilais-leniniläinen 1930-50-lukujen oikeuskäytäntö. Ihminen on ”luokan” edustaja jollaisena häntä arvioidaan, ei yksilönä tekojensa ja kykyjensä mukaan. ”Tasa-arvon” sijaan tämä on uuskielellä ”yhdenvertaisuutta”. Syntyperään perustuvat tuomiot ovat vastoin Suomen perustuslakia mutta asia ei näytä haittaavan.
    Oikeat rikolliset olivat gulagissa paremmassa asemassa kuin poliittiset vangit. Vartijat kaveerasivat rosvojen kanssaan, tuomiot olivat lyhyempiä ja armahdus nopeampi. Käytäntö perustui marxilais-leniniläiseenoikeuskäsitykseen. Rikollinen on uhri. Väkivalta ja varastaminen ovat vasemmistorikoksia, kunhan ne eivät kohdistu valtiota vastaan. Siksi tuomiot ovat lieviä. Sen sijaan vihapuhe on vakava rikos.
    Vihapuhekontrolli oli tiukka, ilmiantajia kaikkialla, vitsistä helähti minimi viisi vuotta. Rikos keksittiin, kun syyllinen oli ensin tunnistettu. Nälässä ja surkeissa oloissa useat ehtivät viidessäkin vuodessa kuolla. Suomessakin poliisit ja ”tekoäly” kyttäävät vihapuhetta ja suuret amerikkalaiset nettiyhtiöt on läpinäkymättömästi valjastettu paljastamaan vihapuhujia ja "bannaamaan" heitä. Toki Suomen perustuslain §12 vastaisesti mutta asia ei näytä haittaavan. Jossain joku käyttää muutaman sekunnin kirjoitustesi ja kuviesi sensurointiin jos ne eivät vastaa kyylän mielipiteitä.
    Parvilahti ei taustoita kuvaamaansa prosessi- ja tuloskorttijohtamista ja ”tuhtaa”. Tausta on, että amerikkalaiset konsultit rakensivat Stalinin sotateollisen kompleksin 1920- ja 1930-luvulla. Esikuvana Detroitin autotehtaat. Täältä tuotiin taylorismi eli ”tieteellinen liikkeenjohto”. Orjatyöhön yhdistettynä tulos byrokratia ja tilastoväärennökset eli ”tuhta”.
    Orjatyöllä oli keskeinen rooli NL:n teollisuudessa. Parvilahti tosiaan kuvaa päätuotteina leppätuohivirsut, -matot ja -laukut sekä hightech-puolella helmitaulujen puuhelmet ja vientituotteina sakkinappulat joita 173 sorvia sorvasi yötä päivää (s. 116). Suomalaisten (sotakorvaukset?) sahalaitteet menivät orjatyövoimaa käyttäville vientiyrityksille jotka dumppasivat sahatavaraa maailmalle (s. 131). Jos ihmettelee äärivasemmiston ja islamismin kuhertelua, niin yhteisen vihollisen lisäksi niitä yhdistää historiallinen vääräuskoisten orjuutus.
    Suomen suurlähetystön passiivisuus kansalaistensa auttamisessa ja suojelussa on pelottavaa. Tutkimuksen (Juha Pohjonen 2016, Sodan ja rauhan rajalla) mukaan välirauhan aikana siepattiin Itä-Suomesta noin 800 suomalaista, osa ammuttiin, iso osa katosi Gulagiin. Omien kansalaisten katoaminen ei kiinnostanut virallista Suomea.
    Parvilahti kuvaa, kuinka Karjalan etninen puhdistus alkoi 1930-luvulla Otto-Wille Kuusisen johdolla väestönsiirroin ja Karjalan suomalaisten ja amerikansuomalaisten teloituksin. Parvilahti kuvaa myös kuinka Petroskoi oli jo 1950-luvulla täysvenäläistetty.
    Tulevaisuutta ajatellen Parvilahti on suuri visionääri. Hän tunnisti nationalismin nousun ja tsaarinaikojen alkavan ihannoinnin. Internationalismi hylätään, se on juhlapuheita ja ulkoista käyttöä varten. Kommunismi ei tarjoa esikuvia ja ihanteita nuorille. Kuitenkin vasta kommunistiajan kasvatti Putin toteutti tämän. Putinin kannatus selittyy sillä, että ensimmäistä kertaa Venäjän historiassa maassa on suuri joukko ihmisiä, joilla menee jokseenkin hyvin. Ei vain apparatsikeilla ja nomenklatuuralla, joiden ahneutta ja rikkautta Parvilahti monipuolisesti kuvaa.

    VastaaPoista
  13. Huomenta, ja kiitos laajasta kommentistasi.

    Suomen oikeuskäytäntö onkin... no, en tiedä, onko se enää edes marxilais-leniniläistä vai jo seuraavaa kehitysastetta. Juuri tuli vastaan tällainen hieno uutinen. Kolmikko tuomittiin petoksesta. Yksi jätettiin rankaisematta, koska hänellä oli jo aikaisemman rankan rikostaustan takia niin paljon rangaistuksia, ja ankarimman rangaistuksen sai porukan autonkuljettaja, koska hänellä ei ollut aikaisempia rangaistuksia lieventämässä tuomiota. En sitten tiedä, vaikuttiko asiaan etnisyydet tai muut "yleiset syyt".

    Olisikin kiva tietää, kuinka suuri osa Neuvostoliiton tuomioista järjestettiin ihan vaan sen takia, että saataisiin orjatyövoimaa.

    Neuvostoliittohan tosiaan jo aikaisessa vaiheessa hylkäsi monikultturismin ja päätti mieluumin käännyttää alistamansa kansat venäläisiksi. Jotenkin käsittämätöntä, että niin monet nykyvasemmistolaiset eivät tätä tiedä. No, eiväthän he tiedä juuri muistakaan Neuvostoliiton hirmuteoista, tai jos tietävätkin, vastaus on vain että "se oli välttämätöntä" tai "ei se nyt oikeasti niin paha juttu ollut".

    VastaaPoista
  14. Kannattaa lukea myös Tauno Flinkman: Neljästi karkutiellä.

    VastaaPoista
  15. Iltaa, Notkoluoto, ja kiitos kommentistasi.

    Pitää laittaa tuokin mieleen. Sitä näkyykin olevan saatavilla monesta paikasta ja vielä halvalla.

    VastaaPoista
  16. Luin kirjan jo suht pienenä, koska kotini oli sen verran valistunut ja isäni kokemukset Tienhaarasta juhannuksena 1944 rohkaisivxat opettamaan meille asioita joita ei koulussa opetettu. Ja kummietäni, joka oli muutaman vuoden rapakon takana turvassa P-valponahdisteluta, osallistui palattuaan ansiokkaasti koulutukseen.

    Kirja oli kirjoitettu jos ei nyt hauskasti, niin sillä lailla kevyesti, etten sanoisi seikkailukeromuksen kaltaisesti, mikä varmana osaltaan lisäsi sen suosiota yleisön keskuudessa. Mielenkiintoinen oli tuo tieto, että jo 50-luvulla UK:ta alkoi kirjan sisältö ahdistaa ja painokset loppui...

    Kun tässä jokin aikaa sitten kansallisarkisto teki tämän tutkimuksen, että "aveltavasti", "todennäköisesti" ja "hyvin oletettavasti" panttipataljoonan miehet tekivät "hirmutekoja" niin arvailujen perusteena ovat saattaneet olla tassa aikaisemmissa kommenteisa mainitut , suht pian sodan jälkeen kirjoitetut muistelmat. Tarkoitan niitä,jotka heidän oman turvallisuutensa vuoksi pystyttiin toimittamaan kotimaahan kesken kaiken pahemepien vaikeuksien välttämiseksi. Ja jotka sitten tietysti "ajan hengen " rohkaisemina kirjoittivat vaikka mitä saattaakseen asianomaiseet vaikeuksiin ja pestäkseen itsensä puhtaaksi. Saatta hyvin olla ettei heitä sodan jäkeen paljoa näkyvyt Wiking-divisioonan suomalaisten aseveljien tapaamisisssa....

    VastaaPoista