Kirja-arvostelu: Unto Parvilahti - Berijan tarhat

Päätin jokin aika sitten ottaa sivistävämmän näkökulman lukuharrastukseeni: sen sijaan, että lukisin voittopuolisesti fiktiivistä kirjallisuutta, aloin lukea vuorotellen fiktiota ja faktapohjaisempaa kirjallisuutta. Tämähän ei tarkoita, että mitään sanakirjoja alkaisin kahlailla läpi, vaan vaikkapa muistelmateoksetkin riittävät määritelmän täyttämiseen.

Joskus viime vuonna blogistikollegani Yrjöperskeleen jonkin tekstin kommenteissa mainittiin natsiyhteyksistä vangitun ja Neuvostoliittoon vankilaan lähetetyn Unto Parvilahden muistelmateos Berijan tarhat, jossa hän kuvaa elämäänsä ja selvitytymiskamppailujaan ensin vankiloissa, sitten vankileireillä ja lopulta vapaana, vaikkakin Siperiaan karkoitettuna neuvostokansalaisena.

Nykyään vanhoja ja harvinaisiakin kirjoja löytyy helposti, kun netissä on divariportaali antikvaari.fi. Sieltä pistin tämän tilaukseen. Ilmeisesti tuosta on otettu uusintapainos vuonna 2004, mutta oma kappaleeni on hyväkuntoinen yksilö vuodelta 1957, ja etusivulla on leima "arvosteltavaksi". Ettei olisi ihan ykköspainosta.

Unto tullaan hakemaan kotoaan kuulusteluihin vuonna 1944, kun Suomi on jo antautunut, mutta Saksa vielä jatkaa. Ensin häntä pyöritetään kuulusteluissa useissa vankiloissa ensin Suomessa ja sitten Neuvostoliitossa. Unton rikos, eli saksalaisten auttaminen sotaponnisteluissa, on jo selvillä, joten kuulustelujen tarkoituksena ei niinkään ole niinkään selvittää, onko hän syyllinen vai ei, vaan löytää mahdollisia raskauttavia asianhaaroja ja saada vinkkejä rikostovereista. Väkivaltaa ei kuulusteluissa juuri käytetä, vaan menetelmät ovat paremminkin psykologisia. Vankilassa hän tutustuu moniin muihin omalaatuisiin järjestelmän vihollisiin, joita on koottu tutkintavankeuteen ympäri Neuvostoliittoa ja sen lähialueita.

Kun Unto useiden kuukausien jälkeen todetaan suhteellisen harmittomaksi, hänelle annetaan tyypillinen viiden vuoden tuomio ja lähetetään työleirille. Tuomion pituudellahan ei sinänsä ole mitään väliä, koska työleirit on suunniteltu niin, että vangit nääntyvät vuodessa tai parissa työhön ja aliravitsemukseen, mutta neuvokkuudellaan Unto onnistuu pitämään työtaakkansa siedettävänä ja hän selviää viisivuotiskautensa loppuun asti.

Vankileirillä rikollisvangit pitävät valtaa, ja poliittiset vangit saavat pärjätä niiden kanssa miten pystyvät. Ruoka on riittämätöntä, mutta jos haluaa syödä edes sen verran, täytyy täyttää lähes mahdottoman suuret päivittäiset työkiintiöt. Onneksi "tuhtaa"-järjestelmä auttaa. Jos vaikka määrätään valmistamaan päivän aikana epärealistinen määrä tuohivirsuja, lahjotaan varaston kirjanpitäjä tuomaan varastolta valmiita virsuja, ja sitten illalla luovutetaan ne takaisin varastolle muka uusina. Tietysti se aiheuttaa varastolle valtavasti hävikkiä, mutta isossa maassa on isot toleranssit jne.

Pari muutakin hienoa esimerkkiä neuvostoliittolaisesta luovasta kiintiöntäytöstä annetaan. Esimerkiksi kun vangit määrätään kylvämään tietynkokoinen pelto täyteen perunaa, ja huomataan, ettei siemenperunoita ole annettu läheskään tarpeeksi, ongelma voidaan ratkaista kylvämällä perunat kahden metrin välein. Kunhan vaan vältetään täyttämättäjättämisestä saatava rangaistus, nälästä voi murehtia sitten syksymmällä.

Tuomion päättyminen ja vapaus ei tietenkään tarkoita, että hän pääsisi lähtemään takaisin Suomeen, vaan hänet karkoitetaan Siperiaan, missä hän saa elää arktista kolhoosielämää muiden vapaiden neuvostokansalaisten keskuudessa. Enää ei tarvitse varoa rikollisvankeja, vaan niiden sijan ovat ottaneet puolueen jäsenet, jotka saavat kauppatavarasta parhaat päältä ja joiden kohdalla lakeja tulkitaan huomattavasti lempeämmin. Unto pärjää täälläkin teknisen osaamisensa ansiosta; tai tarkemmin sen ansiosta, että hän esittää tuntevansa tekniikkaa ja ratkoo ongelmat stetson-menetelmällä sitä mukaa kuin niitä vastaan tulee.

Ruoan ja työn määrät eivät parane paljoa, koska jos kolhoosi ei tuota riittävästi ruokaa, sehän johtuu vain siitä, että työläiset ovat laiskoja, eikä suinkaan siitä, että ideologisista syistä kolhoosi on pystytetty kairalle, jossa talvi kestää kymmenen kuukautta. Ainoa kulutustavara, jota saa jonottamatta ja niin paljon kuin ruplia riittää, on viina, koska pitäähän se neuvostotyöläinen jotenkin saada pidettyä iloisena ja lämpimänä. Täälläkin neuvokkailla kansalaisilla on omat verkostonsa, joissa palveluksia vaihdetaan ja joiden kautta saadaan paljon sellaista, mitä virallisten kanavien kautta olisi turha toivoa.

Vasta Stalinin kuoltua hänelle annetaan lupa palata kotiin. Paluukaan ei ole niin yksinkertaista kuin luulisi, sillä pois pääsee vain laivalla, joka kulkee niinä muutamana kuukautena, kun joki ei ole jäässä, ja rajallakin menee muutama kuukausi papereita selvitellessä, mutta Unto pääsee kuin pääseekin takaisin kotiin vuonna 1954.

5/5 pistettä. Omaelämäkerrallisissa teoksissa on tietysti aina se riski, että tapahtumat esitetään puolueellisesti ja värittäen, mutta sen perusteella, mitä Neuvostoliitosta tiedetään, ei tässä mitään silmiinpistävän epäuskottavaa ole. Valitettavasti Unto Parvilahti kuuluu samoihin kansanryhmiin kuin minäkin, joten hänestä ei saa toiseuspisteitä, mutta korvataan se joskus myöhemmin.