Kirja-arvostelu: Marge Piercy - Woman on the Edge of Time

No niin. Kuten muistatte, otin haasteeksi lukea tämän vuoden aikana ainoastaan naisten kirjoittamia kirjoja. Kun haaste minulle esitettiin, väitettiin samalla, etten voi piiloutua sen verukkeen taakse, etteivät naiset kirjoita sellaisista aihepiireistä, jotka minua saattaisivat kiinnostaa, koska kyllähän naiskirjailijoitakin on ihan joka lähtöön. Niinpä otin omin päin lisähaasteen, että vaikka luenkin vain naisten kirjoittamia kirjoja, luen vain sellaisia genrejä, joita ei yleensä pidetä kovin naisvoittoisina. Kuten vaikka scifiä.

Kävinkin sitten kirjakaupassa perehtymässä tarjontaan, eikä tarjolla ollut valikoima tehnyt minuun suurta vaikutusta. Pari lupaavanoloista kirjaa nappasin silti mukaan, että saan projektin kunnolla alulle.

Nyt olisi sitten ensimmäinen valmiina raportoitavaksi. Joo, kolme kuukautta siihen meni. Sitä se vanhuus teettää, ei ole lukutahti enää sama kuin teininä. Oli miten oli, tätä mainostettiin klassisena feministisenä scifiromaanina, ja koska haaste oli luonteeltaan niin kovin feministinen, ajattelin, että tämä on juuri sitä, mitä minun halutaan lukevan. Ilmeisesti tämä oli ilmestyessään 70-luvulla hyvinkin merkittävä teos. Eli siis, Marge Piercyn Woman on the Edge of Time:

Päähenkilönä on keski-ikäinen, suurkaupungin slummissa asuva köyhä latinonainen Connie. Hänellä on syvät henkiset arvet monista epäonnistuneista miessuhteistaan ja muutenkin kovasta elämästään, minkä seurauksena hän on rupsahtanut ennenaikaisesti eikä osaa enää toivoa elämältään mitään hyvää. Ainoa valopilkku on parhaana ystävänä toimiva veljentytär, mutta hänkin aiheuttaa huolta ja murhetta ottamalla jatkuvasti sutenööripoikaystävältään turpaan. Kun Connie erään kerran puolustaa veljentytärtään ja pieksee sutenöörin oikein kunnolla, äijä järjestää Connien väkivaltaisen luonnevian perusteella mielisairaalaan.

Niin syrjitty ja sorrettu kuin Connie onkin, hänellä on harvinaislaatuinen kyky: hän osaa olla mielensä välityksellä yhteydessä toisissa ajoissa eläviin ihmisiin, joilla on sama kyky. Aikamatkaaja vuodesta 2137 ottaa Connieen yhteyttä ja alkaa käydä vierailuilla hänen luonaan. Pian hän opettaa yhteydenottotaidon Conniellekin ja vie hänet mukanaan omaan aikaansa vierailulle. Aina, kun mielisairaalaelämä masentaa häntä liikaa, hän voi paeta tulevaisuuteen, jossa kaikilla on kivaa.

Tulevaisuudessa ei ole suurkaupunkien ahtautta ja saasteita, vaan ihmiset elävät pienissä maalaisyhteisöissä läheisessä yhteydessä luontoon. Heillä on toki erikoistuneet ammatit ja korkeaa teknologiaa, mutta kaikki osallistuvat ruokansa tuottamiseen itse. Koulujakaan ei ole, vaan lapsille opetetaan tarpeelliset tiedot peltotöiden yhteydessä.

Jokaisella yhteisöllä on oma historiallinen kulttuurinsa, joskaan sillä ei ole yhteyttä etnisyyteen tai muuhun perintöön, vaan se on ihan vaan yhteisöä perustettaessa valittu. Erivärisiä ihmisiä on, mutta sekin on tietoinen valinta, koska erilaisuus on rikkaus. Lapsia ei enää synnytetä, vaan aina, kun yhteisöstä joku kuolee, tilataan vauvahautomosta uusi vauva, että väkiluku pysyy vakiona. Vauvalle ryhtyy kasvattajaksi kolme vapaaehtoista kaverusta, joita kaikkia kutsutaan sukupuolesta riippumatta äideiksi, eikä käsitettä "isä" tunneta. Hormonihoitojen ansiosta miehetkin voivat imettää.

Sukupuolirooleja ei muutenkaan ole, joskin sen verran 70-lukulaisuus näkyy tässä kirjassa, että transseksuaalisuuden ja muunsukupuolisuuden nousua vakavaksi keskustelunaiheeksi ei ole osattu ennakoida, vaan kaikki hahmot ovat edelleen selkeästi miehiä tai naisia. Eivät he sentään valikoi seksikumppaneitaan sukupuolen perusteella tai muutenkaan millään ulkonäkökriteereillä, vaan kaikki ovat vapaasti kaikkien kanssa.

Valtiollista kontrollia ei ole, vaan päätöksenteko tapahtuu yhteisön tasolla. Joskus toki joudutaan naapurikylien kanssa neuvottelemaan kaupankäynnistä ja suuremmista projekteista, mutta kaikki tapahtuu aina hyvässä hengessä. Mitään yksityisomistusta ei tietenkään ole, ja ainoa rahaa muistuttava asia ovat luksustavarapisteet, joita voi kuluttaa halutessaan tuotteita, joita ei voida valmistaa niin paljoa, että kaikille riittäisi niitä yllin kyllin. Vankiloitakaan ei ole, vaan rikollisille keksitään räätälöidyt sovitusmenetelmät neuvottelemalla. Jos sitten joku joskus uusii rikoksensa ja siten osoittaa olevansa haluton elämään ihmisiksi, sellainen apina silputaan kompostiksi hyvin äkkiä.

Ihan täydellinen maailma ei ole, vaan käynnissä on jatkuva sota jotain tarkemmin määrittelemätöntä tahoa vastaan. Puolustus perustuu jonkinlaiseen asevelvollisuusjärjestelmään, ja sen myötä Connien ystäväkylästäkin kuolee porukkaa.

Miksi Connieen sitten vaivaudutaan ottamaan yhteyttä? Hän elää aikana, joka on jonkinlainen risteyskohta ajan virrassa. Hänen näkemänsä onnela on vain yksi vaihtoehto; toteutua voi myös maailma, jossa ihmisarvo riippuu omaisuuden määrästä ja jossa naisen osana on pyrkiä saamaan mahdollisimman pitkä määräaikainen avioliittosopimus sellaisen miehen kanssa, jonka tulotaso riittää siedettävään elämään, ja toivoa, että onnistuu ylläpitämään ulkonäköään sen verran, että saa sopimuksensa aikanaan uusittua vielä yhdeksi kaudeksi ennen kuin tulee väistämättä korvatuksi nuoremmalla.

Jollain tavalla Connie on avainasemassa sen suhteen, kumpi tulevaisuus toteutuu, ja kun sairaalassa hänet määrätään koekaniiniksi uudelle mielenhallintalaitteelle, tulee tärkeäksi saada autettua hänet karkaamaan sairaalasta.


2,5 pistettä viidestä. Olisi ehkä pitänyt arvata, että tämä on naistenkirja. Tarkoitan, että siinä keskitytään henkilöiden välisiin suhteisiin, ja juonenkuljetus jää pahasti sivuosaan. Toiminnan sijasta puhutaan tunteista, ja mielestäni aivan oleellisiakin asioita jää käsittelemättä. En tarkoita, että pitäisi olla räiskintää ja räjähdyksiä (oli niitäkin vähän), mutta esimerkiksi se vaihtoehtoinen paha tulevaisuus jäi lähes täysin käsittelemättä, eikä Connien roolia tulevaisuuden valitsemisen kannalta juuri korostettu. Harmittaa, koska kirjan idea on niinkin hyvä ja kehityskelpoinen.

Toinen ongelma on, että kirja muistuttaa enemmän pamflettia kuin romaania. Suhteettoman suuri osa kirjasta omistetaan uuden hienon unelmayhteiskunnan kuvailulle, ja sitten se kuitenkin jää viihdemielessä valjuksi. Tarkoitan, ettei siinä ole juurikaan säröjä, jotka tekisivät siitä mielenkiintoisen. Millaisia uhrauksia uuden yhteiskunnan luominen on vaatinut? Millaisia synkkiä salaisuuksia sen jäsenillä on? Eikö siellä muka ole kapinallisia, jotka on pidettävä väkivalloin tukahdutettuina, etteivät ne kaataisi koko järjestelmää? No, onhan siellä se sota, josta ei juuri mitään puhuta, mutta koska siitä ei puhuta, ei se auta elävöittämään kuvausta. Tuntuu, että kirjoittajan tarkoituskaan ei ollut kirjoittaa jännittävää tarinaa, vaan vain kertoa kaikille, millaisen yhteiskunnan hän itse haluaisi.

Tätä voi varmasti suositella vihervasemmistolaisille naisille. Muita aatesuuntia edustaville ei oikein viitsi, koska puolet kirjasta on mainitunlaisen maailmankuvan itsensäpaljastelua, eikä miehille viitsi, koska toinen puoli kirjasta on tunteista jaarittelua.

Ymmärrän, että joidenkin mielestä tämä on erinomainen ja merkittävä teos. Itse en vielä tämän perusteella koe, että osallistumiseni naiskirjailijahaasteeseen olisi toistaiseksi ollut kannattavaa.