Kirja-arvostelu: Jeff VanderMeer - Hävitys

Onpas tullut luettua vähän viime aikoina, ja nekin vähät ovat olleet lähinnä vanhoja klassikoita tai alelaaritavaraa. Tuoreita menestyneitä kirjoja luen silloin tällöin, jos saan hyviä vinkkejä, mutta ei ole vähään aikaan tullut vastaan.

Hittikin on kirjallisuudessa suhteellinen käsite. Joistain kotimaisista jännitysdekkareista tietävät kaikki nekin, jotka eivät kirjoja lue, koska niitä mainostetaan laajalti, mutta jos scifikirjasta tulee kansainvälinen myyntimenestys, asiasta ei koskaan kuulekaan kukaan aiheeseen perehtymätön, koska eihän sellaisista yleisöä tiedoteta. Oletus taitaa olla, että scifinörtit kyllä kertovat toisilleen, eikä muita kuitenkaan kiinnosta.

Nyt käsiteltävänä olevalla kirjalla ei oikeastaan ole paljoakaan tekemistä scifin kanssa, mutta kaupallisen kirjallisuuden maailmassa on ikävä tapa luokitella scifiksi kaikki sellainen epämääräinen härökirjallisuus, joka sisällöltään vähänkään poikkeaa luonnollisen maailman arkitodellisuudesta. Sitten potentiaaliset lukijat kiertävät ne kaukaa, kun ei kiinnosta lukea valomiekoista ja avaruusaluksista. Ärsyttää.

Oli miten oli, eräs seuraamani blogisti tuli sivumennen maininneeksi Jeff VanderMeerin tuoreen läpimurtoteoksen Hävitys. Hän kertoi, että se oli "hirvein kirja, mitä on lukenut" ja että siitä tuli "fyysisesti paha olo ja pelotti jatkaa lukemista". Enhän minä enempää mainostusta tarvinnut, vaan riensin heti seuraavan tilaisuuden tullen kirjakauppaan vaatimaan, että ottaisivat jo rahani. Olihan se siellä, kuten myös jatko-osat Hallinta ja Hyväksyntä. Yhdessä ne muodostavat Eteläraja-trilogian.

Tarina sijoittuu jonnekin USA:n etelärannikolle lähitulevaisuudessa. Kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin muodostui "Alue X", jonka alkuperästä ei tiedetä yhtään mitään. Yhtäkkiä vain ilmestyi näkymätön, mutta tuhoisa energiakenttä, joka rajasi muutaman tuhannen neliökilometrin alueen hävittäen kaikki ihmiset sisältään ja läheisyydestään. Sen jälkeen asutuksen jäänteet ovat rapistuneet ja luonto on villiintynyt alueella.

Hallitus on luonnollisesti kiinnostunut asiasta, joten se lähettää jatkuvasti eri alojen asiantuntijoista koostuvia retkikuntia alueelle tutkimaan kaikkea mahdollista, että saisi edes jonkinlaisia vastauksia. Useimmat alueelle menneet eivät palaa takaisin, ja jos palaavatkin, he vaikuttavat jotenkin epämääräisesti muuttuneilta ja kuolevat syöpään melko pian. Näin kävi myös päähenkilön puolisolle, joten hänellä on tehtävänantonsa lisäksi myös henkilökohtaisia mysteerejä selvitettäväksi.

Kirjassa seurataan 12. retkikuntaa, joka koostuu neljästä naisesta: psykologista, joka on samalla seurueen johtaja; antropologista; maanmittarista ja kirjan päähenkilöstä biologista. Tuon kummempia nimiä heistä ei anneta ja muutenkin heistä kerrotaan hyvin vähän.

Nopeasti löydetään selittämätön maanalainen portaikko, jonka seinään on kirjoitettu jonkinlaista modernia runoutta eloperäisellä materiaalilla. Tutkiessaan kirjoitusta biologi altistuu aineelle, joka alkaa muuttaa hänen tietoisuuttaan hitaasti tarinan edetessä. Ensimmäisenä hän kehittää immuniteetin hypnoosille, jolla psykologi alistaa ryhmäänsä kenenkään tietämättä ja pakottaa heitä tekemään hengenvaarallisia asioita tutkimustensa puolesta.

Havaittuaan hypnoosin biologista tulee epäluuloinen, ja pikku hiljaa muut jäsenet kääntyvät häntä vastaan. Koska kavereiden pelkäämisessä ei vielä ole tarpeeksi, rämeympäristö on täynnä omituisesti mutatoitunutta ja vaarallisenoloista elämää, menneistä taisteluista löytyy hylsyjä ja verijälkiä, ja kaikkein eniten huolestuttaa portaikon perukoilla tekstiä seinään kirjoittava selittämätön ja pelottava Mönkijä.

Neljä pistettä viidestä. Omasta mielestäni tämä ei ollut ollenkaan niin pelottava ja ahdistava kuin luvattiin, eli siinä mielessä pieni pettymys, mutta oli se silti koukuttava ja oikein jännä. Tuli ahmittua nopeasti. Pidän myös avoimista lopuista, vaikka joitain sellaiset raivostuttavatkin. Vähän lyhyeksi kirja jäi, sillä oudossa ympäristössä olisi riittänyt tutkimista paljon enemmänkin.

Eniten kuitenkin harmittaa se, että henkilöt ovat aika tylsiä. Psykologin, antropologin ja maanmittarin osalta sen ymmärtää, koska kirjassa täysin tietoisesti ja julkilausutusti pyritään esittämään heidät vain osaamisalueidensa ja omien rooliensa edustajina, mutta kyllä kai sentään päähenkilön persoonallisuutta olisi voinut kuvata jotenkin muutenkin kuin pitkillä takaumakohtauksilla, joita lukiessa vain miettii, että loppuisi tämäkin jo, että päästäisiin takaisin asiaan.

Saa nähdä, jos biologin keskenjääneeseen tarinaan palataan kolmososassa. Nyt on kakkososa jo puolessavälissä, ja siinä keskitytään aluetta tutkivan viraston touhuihin.