torstai 8. syyskuuta 2016

Kymmenen parasta elokuvaa

Katsoin tuossa hiljattain romanttisen komedian. Tai no hiljattain ja hiljattain, on siitä varmaan jo vuosi tai pari. Oli miten oli, sen juoni meni jotenkin näin: tyttö ja poika tapasivat ja ihastuivat. Aluksi heidän soidinmenojaan tarkasteltiin ja tunnettiin myötäonnea heidän puolestaan. Poika oli komea, hauska ja charmantti; tyttö oli kaunis, älykäs ja itsenäinen.

Jossain vaiheessa tytölle tarjottiin aivan upeaa työpaikkaa toiselta puolelta mannerta tai planeettaa. Koska poika ei kuitenkaan olisi päässyt muuttamaan tytön mukana, ja tyttö oli niin rakastunut, ettei voinut luopua pojasta, hän kieltäytyi tarjotusta paikasta.

Sitten sattui jokin pieni yksittäinen väärinkäsitys tai muu kömmähdys, joka romutti suhteen saman tien. Tyttö päätti vihaisena ja pettyneenä sittenkin ottaa työpaikan, ja onnistui päivän varoitusajalla hankkiutumaan eroon kämpästään ja irtaimistostaan sekä järjestämään majoituksen kohdekaupungista. Samalla poika etsi tyttöä kaikkialta ja kyseli tämän kavereilta apua. He vastasivat, että "voit vielä tavoittaa hänet, jos pidät kiirettä."

Juuri, kun tyttö oli astumassa lentokoneeseen, poika sai hänet hengästyneenä juosten kiinni, selitti asioiden oikean laidan ja vakuutteli rakkauttaan. Hymyiltiin, itkettiin, aplodeerattiin. Tyttö päätti sittenkin jäädä, ja pari eli onnellisena yhdessä elämänsä loppuun saakka.

Tunnistaakohan kukaan, mistä elokuvasta on kyse? Varmaan useimmilla on ainakin jokin ehdotus mielessä, koska minähän tuossa juuri tein yhteenvedon joka ikisestä romanttisesta komediasta, joka koskaan on tehty tai tullaan tekemään.

Tämä elokuva julkaistaan uudestaan vähintään kerran vuodessa uusilla näyttelijöillä ja eri miljöihin sijoitettuna. Jokainen iteraatio on kansainvälinen yleisömenestys ja naiset kautta maailman huokailevat, kuinka ihanan romanttinen se on. Samaan aikaan miehet kiroavat sitä, että joutuvat menemään naistensa kanssa katsomaan sitä, vaikka viereisessä salissa olisi menossa uusi Bond, joka toki sekin noudattaa omaa peruskaavaansa, mutta jossa ainakin olisi räjähdyksiä.


Sitten joku päättää tehdä listan 2000-luvun sadasta parhaasta elokuvasta, ja suomalaiset alan asiantuntijat vattuuntuvat huomatessaan listan olevan pahasti Hollywood-painotteinen. Mitenkäs tässä nyt näin?

No, osittain suomalaisten elokuva-ammattilaisten katkeruus amerikkalaisia kollegoitaan kohtaan johtuu varmasti siitä, että menestyneen amerikkalaisen elokuvan ohjaaja voi elokuvan tuotoilla ostaa itselleen oman lentokoneen, kun taas menestyneen suomalaisen elokuvan ohjaaja voi elokuvansa tuotoilla ostaa pullakahvit, mutta ei nyt mennä siihen.

Muutama teksti sitten tuli kommenteissa puheeksi taiteen ja viihteen välinen suhde. Väitin, että viihdyttävyys on taiteelle ensisijaisen tärkeää. Perustelin tätä sillä, että jos vaikkapa elokuva olisi taiteellisesti kuinka loistava tahansa, ihmiset eivät jaksaisi katsoa sitä, ellei se olisi myös viihdyttävä. Jos ihmisiä ei kiinnostaisi katsoa sitä, se vaipuisi unohduksiin, jolloin sen taiteelliset ansiot menisivät aivan harakoille. Tästä voidaan johtaa, että taiteen on toimittava viihteenä voidakseen toimia taiteena, kun taas viihteen ei ole pakko toimia taiteena voidakseen toimia viihteenä.

Tämä liittyy asiaan sikäli, että amerikkalaiset elokuvat nyt vaan ovat parempia kuin muut. Toki hyviä elokuvia on tehty muuallakin, ja suurin osa amerikkalaisesta(kin) elokuvasta on mieleenpainumatonta sontaa, mutta siis keskimäärin. Tämä johtuu siitä, että muualla elokuvantekoa pidetään taiteena, kun taas amerikassa se on tiedettä.

Muualla keskitytään pelkkään sisältöön, eli juoneen, kantaaottavaan viestiin ja sen sellaiseen. Amerikassa ollaan ymmärretty, että kokonaisvaltainen elokuvaelämys ei riipu pelkästään tuosta, vaan suuri merkitys on myös äänimaailmalla, toiminnan sekunnintarkalla jaksotuksella, visuaalisella näyttävyydellä ja monella muulla pieneltä vaikuttavalla yksityiskohdalla. Tästä seuraa, että muualla tehty elokuva on hyvä lähinnä sattumalta, kun taas amerikassa osataan säännönmukaisesti saada ihan millaisesta paskasta tahansa aikaan jotain, jota kestää paremman tekemisen puutteessa katsoa. Noh, 2000-luvun puolella erot ovat alkaneet pikkuhiljaa tasoittua, mutta se johtuu lähinnä siitä, että Amerikan ulkopuolella ollaan ruvettu ottamaan amerikkalaisesta elokuvasta yhä enemmän mallia.

Ei enää tarvitse ihmetellä sitäkään, miksi kaikki romanttiset komediat ovat samanlaisia. Eikä sitä, miksi kauhuelokuvat ovat täynnä kirkuvia 25-vuotiaan näköisiä teinejä, jotka tykkäävät mennä yksin pimeisiin paikkoihin; tai sitä, kun toimintasankarin täytyy kostaa perheensä kuolema ampumalla tusinoittain nimettömiä pahiksia sadan metrin päästä lonkalta tarkoilla sarjoilla konepistoolilla, jonka lippaaseen mahtuu viisinumeroinen määrä luoteja. Kun ollaan löydetty jokin peruskaava, joka jostain syystä tökkii ihmisten aivoratoja toivotulla tavalla, totta kai sitä käytetään.

Mutta siis joo, kun tämä tiedepuoli on kunnossa, voidaan todeta, ettei sen kummempaa sisältöä tarvitakaan. Tuotetaan kansalle viihdettä, jolla saa nopeasti rahat pois, ja sitten tekeleen voikin unohtaa ja ruveta puuhaamaan seuraavaa samanlaista. Tai sitten voidaan panostaa sisältöönkin, jolloin käy niin, että elokuva, jossa sekä sisältö että tiedepuoli ovat kunnossa, on huomattavasti parempi kuin elokuva, jossa keskitytään vain sisältöön ja todetaan kaiken maailman tietokonegrafiikan ja orkesterimusiikin olevan junttien sirkushuvia.

Tietysti osansa on silläkin, että Amerikassa budjetit ovat suurempia. Tämähän ei sinänsä vaikuta käsikirjoituksen tai ohjaustyön laatuun oleellisesti, mutta se laajentaa huomattavasti aiheskaalaa, jonka puitteissa elokuvia voidaan tehdä.

Tuskin onnistuisi tämäkään suomalaisilla elokuva-apurahoilla.

Eipä siitä sen enempää. Katsotaanpas tuota listaa. Hesari oli näyttänyt vain kymmenen parasta:

1. Mulholland Drive (2001)
2. In the Mood for Love (2000)
3. There Will Be Blood (2007)
4. Henkien kätkemä (Spirited Away, 2001)
5. Boyhood (2014)
6. Tahraton mieli (Eternal Sunshine of the Spotless Mind, 2004)
7. The Tree of Life (2011)
8. 1+2 (Yi Yi: A One and a Two, 2000)
9. Nader ja Simin: Ero (A Separation, 2011)
10. Menetetty maa (No Country for Old Men, 2007)

Ykköstä ovatkin kaikki kehuneet, mutta en ole vielä päässyt näkemään. Sama pätee kolmoseen, kiinnostaisi kovasti. Nelonen on aivan loistava, ja japanilaiset osaavatkin tehdä hienoja piirrettyjä. Jos länsimaisen elokuvan peruskaavat alkavat kyllästyttää, Japanista löytää aina jotain varmasti omaperäistä.

Vitosen kohdalla täytyy nostaa hattua sille, että sitä kuvattiin 11 vuotta päähenkilön kasvun mukaan. Nuoren pojan kasvutarina aiheena sen sijaan ei oikein innosta. Olen itsekin joskus kasvanut nuoresta pojasta, eikä se nyt niin ihmeellistä ollut. Kutonen minulla on DVD:llä, joskaan en ole katsonut sitä moneen vuoteen. Ihan OK muistaakseni, vaikka ei ihan mindfuck-genren terävintä kärkeä.

Sitten tuo kymmenen. Kamalin ja pitkäveteisin elokuva, jonka olen pitkään aikaan nähnyt. Harvoin käy niin, että jo ennen puoltaväliä kaikki ajatukset keskittyvät siihen, että miksei tämä jo lopu. Henkilöhahmot olisivat varmaan ihan hyviä, mutta se ei käy mistään ilmi, koska ne eivät oikeastaan tee mitään. Enkä ymmärrä, miksi ne palkkasivat loistavan Xavier Bardemin esittämään sitä tappajaa, vaikka Arte Biennale -jakkara olisi suoriutunut roolista yhtä kunniakkaasti, eikä sillä olisi ollut hintaa kuin 743 €. Toivoin, että Tommy Lee Jones pelastaisi elokuvasta edes osan läsnäolollaan, mutta eihän hänellä ollut ruutuaikaa kuin se pari sekuntia, mikä tarvittiin kuuluisan "implied facepalm"-kuvan ottamiseen. Potentiaaliahan olisi tarinassa ollut vaikka mihin, joten ostin alkuperäisen kirjaversion, jos se olisi parempi.


No niin, sitten postauksen varsinaiseen asiaan. Kun kerran muutkin, teen nyt minäkin listan parhaista elokuvista. En keksi sataa, joten listaan kymmenen, enkä rajoita sitä vuosituhannen mukaan. Mitään selkeää mitta-asteikkoa ei ole, joten listalle voi päästä niin taiteellisilla kuin viihteellisilläkin ansioilla.

1. Terminator 2. Legendaarinen alkuasetelma, hyvä juoni sekä Schwarzenegger. Sarjan se osa, jossa suosio oli jo taattu, eli budjetissa ei tarvinnut pihistellä, mutta jossa taustatarina oli vielä selkeä ja koherentti, eikä sarjan omaa logiikkaa oltu ruvettu sörkkimään ihan vain sen takia, että saataisiin vanheneva Arnold mukaan.

Mielenkiintoinen knoppitieto: sarjan ykkösosassa Schwarzenegger palkattiin aluksi Kyle Reesen rooliin eli hyvikseksi, mutta kun hän luki käsikirjoituksen, hän päättikin, että hän haluaa ehdottomasti olla Terminaattori. Terminaattorin rooli oltiin sitä ennen nakitettu O.J. Simpsonille.

2. Expendables 2. Tässä ei sitten ole mitään taiteellista tai syvempää merkitystä. Vain kaikki parhaat näyttelijät ja kunnon toimintaa. Ykkösosa vielä yritti olla jollain tapaa vakavastiotettava elokuva, mutta kakkososassa ollaan vain lyöty 150 miljoonaa dollaria tiskiin ja katsottu, kuinka paljon hauskaa sillä rahalla voi pitää.

3. Fifth Element. Tulevaisuuden Die Hard, jossa Bruce Willis saattaa nättiä punapäätä planeetalta toiselle. Paljon räjähdyksiä ja rumia avaruusmörköjä. Erityisesti tässä viehättää se tarkkuus ja syvyys, jolla tulevaisuuden yhteiskunta on rakennettu ja saatu sovitettua toimintaelokuvan suoraviivaisiin puitteisiin. Onhan tämä kliseinen ja monin paikoin suorastaan naurettavan kömpelö, mutta jotenkin se onnistuu olemaan sitä riemastuttavan hyvällä tavalla. Tämän voisi oikeastaan jo luokitella taide-elokuvaksi.

4. Inception. Leonardo DiCaprio tunkeutuu ihmisten uniin ja varastaa heidän alitajunnastaan salaisuuksia. Nyt hän saa uudeksi tehtäväkseen sijoittaa kohteen päähän ajatus unien kautta. Räiskintää monitasoisessa unimaailmassa, joka ei tottele todellisuuden lakeja. Tämä elokuva osoittaa, että psykologinen jännitys ja näyttävä toiminta sopivat oikein hyvin samaan elokuvaan.

5. Butterfly Effect. Ashton Kutcher huomaa, että hänellä on kyky muuttaa menneisyyttä muistojensa kautta. Hän yrittää korjata vanhoja virheitään siinä toivossa, että tulevaisuus muuttuisi paremmaksi, mutta aina, kun hän jotain muuttaa, asiat menevätkin vain pahempaan suuntaan. Upean ahdistava tunnelma jatkuu läpi koko elokuvan. Mindfuckia parhaimmillaan.


6. Talvisota. Listan kiintiösuomalainen, mutta myös paras koskaan tehty sotaelokuva. Ei mitään ylevää juonta, jossa käydään pelastamassa sotilas etulinjasta, ettei perheen viimeinenkin poika kuolisi. Ei mitään filosofista pohdiskelua sodan oikeutuksesta, merkityksestä tai vaikutuksesta. Vain likaisia, väsyneitä ja epätoivoisia miehiä torjumassa ylivoimaista vihollista. Tämä olisi listalla ylempänä, mutta elokuvaversio on tehty sarjaversiosta tylysti pätkimällä, ja paikka paikoin pätkintä on johtanut selittämättömiin hyppäyksiin ja mainintoihin kohtauksista, joita ei ole mukana. Myös Antti Tuurin alkuperäistä kirjaa voi lämpimästi suositella.

7. Die hard 2. Oikeastaan koko sarja, mutta jos nyt yksi suosikki pitää valita, se on tuo kakkonen, koska siinä on synkin ja jännittävin tunnelma. Liittyyköhän asiaan se, että se on sarjan ainoa Renny Harlinin ohjaama osa? Sarjan varsinainen toiminta on aika geneeristä, ja suurimmaksi osaksi sarjan viehätys perustuukin John McClanen jäyhään ja konstailemattomaan hahmoon. Hyvin kuvaava on pieni dialoginpätkä, jonka John käy poikansa kanssa vitososassa:

John: Need a hug?
Poika: We're not a hugging family.
John: Damn straight!

8. Starship Troopers. Hardcorea scifisotaa avaruusötököitä vastaan Robert Heinleinin kirjan pohjalta, samalla hupaisaa piiloironiaa militarismia ja totalitarismia kohtaan.

9. Serenity. Kun Joss Whedonin erinomainen länkkärityylinen avaruusseikkailusarja Firefly lopetettiin tylysti alkuunsa, hän päätti viedä projektin kunnialla loppuun tekemällä sarjan pohjalta elokuvan. Elokuva on kaunis, vauhdikas, jännittävä, omaperäinen ja hardcore, mutta kuten Whedonin tuotannossa yleensäkin, kirkkaiten loistaa nerokas dialogi.

10. Life of Brian. Tämä Monty Python -klassikko on hulvaton parodia Jeesuksen elämästä ja monen tunnetun sketsin alkuperä. Nuori nasaretilaismies liittyy roomalaismiehitystä vastustavaan järjestöön ja tulee vahingossa hurmoksellisen uskonlahkon profeetaksi. Lopussa jopa ristiinnaulitseminen onnistutaan esittämään ikimuistoisen hymyilyttävässä valossa.


Vielä kunniamaininta sellaiselle suomalaiselle merkkiteokselle kuin Star Wreck: In the Pirkinning. Tämä Star Trek -parodia on harrastelijavoimin olemattomalla budjetilla kasattu, mutta silti näyttävä ja mieleenpainuva huumoripläjäys. Jos tuon meinaa katsoa, kannattaa katsoa ensin aiemmat osat, jotka kyllä löytyvät Youtubesta, koska vaikka tämä onkin ensimmäinen ihan myyntitarkoituksella tehty osa, on se sarjassaan jo kuudes.


Sellaista. Joku voisi kritisoida listaani siitä, että sitä ei juuri vaivaa realismi tai muukaan sellainen arkitodellisuus, jolla olisi merkitystä normaalien ihmisten jokapäiväisessä elämässä. No ei niin. Sellaista näkee ihan tarpeeksi luonnossakin. Jos sellainen kiinnostaa, kannattaa laittaa ruutu kiinni ja mennä kokemaan sitä ihan livenä. Minun nähdäkseni yksi viihteen tarkoituksista on nimenomaan laajentaa kokemuspiiriä asioihin, joita ei muuten voi nähdä.

Tämähän ei tietenkään tarkoita, etteikö niissä voisi käsitellä ihmisten arkiongelmia tai polttavia yhteiskunnallisia aiheita. Tuollaiset asiat kun ovat sen verran universaaleja, että ne voidaan sijoittaa oikeastaan mihin ympäristöön tahansa.

torstai 1. syyskuuta 2016

Vähäpukeiset naiset rannalla

On aika tavallista, että länsimaista, kuten Suomesta, matkustetaan lomalle Brasiliaan. Brasiliassahan paras tapa viettää loma on maata rannalla ottamassa aurinkoa, koska niin huumesotien taistelukenttinä toimivissa kaupungeissa kuin myrkyllisten käärmeiden, hämähäkkien ja perhosentoukkien täyteisissä viidakoissa on odotettavissaoleva elinaika noin kymmenen sekuntia.

Lonomia obliqua, brasilialaisen perhosen toukka, jonka piikit ovat tappavan myrkyllisiä.

Sitten siellä örvelletään illat kännissä ja päivällä saadaan ihosyöpä, mutta se on normaalia meininkiä. Siihen osataan suhtautua rationaalisesti. Paikalliset törmäävät ilmiöön miljoonia kertoja vuodessa, joten se ei aiheuta ihmetystä. Joskus sitten käykin niin päin, että brasilialainen tulee turistiksi Suomen uimarannoille, mikä on sekä luonnon- että järjenvastaista ja aiheuttaa kulttuurishokkeja sekä järkyttyneisyyttä puolin ja toisin.

Brasilialaisnainen oli kuullut, että Helsingissä on nudistiranta, ja päätti kokeilla, kun Brasiliassa niitä ei saa olla. Artikkelissa ei ole kuvaa, mutta annetaan vahvasti ymmärtää, että hän oli muutamaa pykälää vetävämmän näköinen kuin ne harvat naiset, joita Suomen nudistirannoilla on totuttu näkemään.

Irstaat setämiehet piirittivät naisen salamannopeasti ja yrittivät tehdä lähempää tuttavuutta. Nainen sai tarpeekseen ja livisti vartissa. Miehet eivät onneksi enää seuranneet, vaan tyytyivät runkuttelemaan keskenään. Mikäpäs siellä olikaan jätkäporukalla munia hinkata, kun ei paikassa ketään muuta naista ollut häiritsemässä tai häiriintymässä. Asia ei kuitenkaan jäänyt tähän, vaan soitettiin hätäkeskukseen ja tehtiin rikosilmoitus.

Ei asiassa muuten mitään, mutta eniten itseäni ihmetyttää poliisin kommentointi asiaan:
Loretan mukaan hänen kanssaan asioinut poliisi kummasteli, miten nainen oli päätynyt rannalle. ”Hän kysyi monta kertaa, enkö ymmärtänyt paikan olevan nudisteille ja huomautti, ettei nuorten ja kauniiden naisten ole normaalia mennä sinne”, Loreta kertoo.
Aha, selvä. Itse olen ymmärtänyt niin, että nudistit ovat tyyppejä, jotka tykkäävät olla alasti, ja vastaavasti nudistirannat ovat paikkoja, joihin mennään olemaan alasti. Nudismin koko pointin pitäisi olla siinä, että alastomuus ei ole lähtökohtaisesti seksuaalista ja epäsopivaa, vaan ihmisten luontainen normaalitila. En siis oikein ymmärrä, mitä naiselta on poliisin mielestä jäänyt ymmärtämättä. Vähintään rannan tuntumassa olisi hyvä olla jokin varoituskyltti, että nudisti on määritelmän mukaan häiriintynyt peräkammarinpoika, joka ei ole tottunut näkemään nättejä naisia ja jota ei kannata mennä sellaisilla härnäämään, jos kerran asia noin on niin selvästi, että poliisinkin mielestä on asiallista viisastella siitä asiakkaille.

Sitten Ranskaan, jossa suhtautuminen on päinvastaista. Siellä on nyt kielletty burkinit muutamalta uimarannalta. Burkini siis on islamilaisten siveyssääntöjen mukainen uimapuku, joka näyttää tältä:


Nyt feministit ovat järkyttyneitä. Eivät siksi, että länsimaisessa nykyaikaisessa yhteiskunnassa jotkut katsovat tarpeelliseksi pukeutua noin uimarannalle, vaan päin vastoin siksi, että tuollainen pukeutuminen kielletään. Kertoo jotain patriarkaatin vallasta, että vähäpukeisuudesta tehdään lakisääteistä, tai jotain.
The Mayor of Cannes and the extremist secularism in parts of France and Europe are, in this instance, the other side of the coin to Saudi Arabia, Iran or, dare I say it, Daesh in Raqqa, where enforcement and regulation of women’s clothing and bodies is mandated by men acting in the name of the state.
Eli kun länsimaat kieltävät naisten uskontoperusteisen säkittämisen, se on ihan sama juttu kuin se, kun vanhoilliset muslimiyhteiskunnat kieltävät uskontosyillä paljaan pinnan näyttämisen. Molemmissahan on kyse vain siitä, että miehet päättävät, mitä naiset saavat päälleen laittaa.
The greatest causalities [sic] of Isis have been Muslims, and the banning of the burkini illustrates the extent to which France’s fundamentalist secularism is singling out the most visible and vulnerable group in society for blame.
Eli muslimit ovat Isiksen suurimpia uhreja. No joo, muslimialueillahan ne eniten riehuvat, ja asialliset muslimit kärsivät varmasti siitä, että heidät yhdistetään terroristeihin. Mutta että burkinikielto osoittaisi sen laajuuden, jolla Ranskan äärisekularismi erottelee kaikkein näkyvimmän ja haavoittuvaisimman vähemmistön muusta väestöstä?

Burkinikiellon tarkoitus on nimenomaan se, että sillä saadaan kyseisestä vähemmistöstä vähemmän näkyvä ja sitä kautta vähemmän haavoittuvainen. Jos vähemmistö ei vapaaehtoisesti halua luopua pronssikautisista asenteistaan ja käytännöistään, jotka estävät sen kehittymisen länsimaalaisilta vaadittavalle tasolle tai ylipäänsä millekään sellaiselle tasolle, jota voisi vakavalla naamalla sanoa sivistykseksi, on ihan ymmärrettävää, että valtio tekee päätöksen vähemmistön puolesta. Oli se sitten "äärisekularismia" tai ei.

Burkinien saatavuus ei tarkoita sitä, että musliminaiset olisivat vapaampia tekemään asioita. Se tarkoittaa vain, että nyt heitä voidaan alistaa useammassa paikassa.

Artikkelin kirjoittanut feministi on itsekin huivia käyttävä muslimi, ja toteaa vielä, että:
Choosing to conflate a cultural and religiously inspired mode of bathing attire – which women choose to wear to make them feel safe from the sexual gaze of society while partaking in a very ordinary pastime – with a terrorist group is a convenient “othering” of fellow citizens in times of national crisis.
Eli siis kulttuurisen ja uskonnon inspiroiman uima-asun - jota naiset päättävät käyttää ollakseen turvassa yhteiskunnan seksuaaliselta tuijotukselta tehdessään jotain ihan arkipäiväistä - yhdistäminen terrorismiin on näppärää kansalaistovereiden "toiseuttamista" kansallisen kriisin aikana. Selvä.

Tuosta muslimiystäviemme toiseuttamisesta voimme puhua joskus muulloin. Tänäänhän teemamme on vain vähäpukeiset naiset rannalla. Niinpä haluankin kiinnittää huomion tuohon "yhteiskunnan seksuaaliseen tuijotukseen".


Ymmärrän kyllä, mitä feministit ajavat takaa. Kaikki eivät tykkää, että aina ihmisten ilmoilla liikkuessaan saa tuntea kymmenien tuntemattomien miesten silmät perseessään. Joku saattaa ihan oikeasti haluta pukeutua peittävästi, ja ymmärrän sen. Kuten alussa mainitsemani brasilialaisnaisen tapaus osoittaa, joskus siihen on ihan hyvä syynsäkin.

Nyt vain on niin, että se, mitä yhteiskunnassa pidetään liian paljastavana, sopivana tai liian peittävänä pukeutumisena, ei ole vakio. Monissa Lähi-idän paikoissa nainen voi joutua pahoihin ongelmiin - jos ei lain, niin ainakin ahdistelevien miesten taholta - pukeutuessaan tavalla, jota Suomessa pidetään siveellisenä. Vastaavasti vaikkapa Itä-Euroopassa, jossa naiset ottavat kauneuden ja seksuaalisen viehätyksen paljon vakavammin kuin Suomessa, taas on aivan normaalia nähdä kaduilla naisia, jotka pistäisivät suomalaisen terassibongailijan yskimään kaljat rinnuksilleen välittömästi.

Naiset voivat saada paskaa niskaansa pukeutumalla joko liian paljastavasti tai liian peittävästi, mutta yleisesti ottaen liian paljastavalla pukeutumisella saa pahempia ongelmia kuin liian peittävällä. Poliisi sakottaa ja kaiken maailman pervot lähtevät perään. Liian peittävästi pukeutuvalle vain lähinnä naureskellaan yläasteella. Burkinit ovat tässä säännössä poikkeus, mutta siinä kyse ei ole niinkään liian peittävän vaatekappaleen vastustamisesta, vaan liian peittävää vaatekappaletta vaativan ideologian vastustamisesta.

Mitenkäs sopiva pukeutuminen sitten määritellään? No, miehethän sen päättävät, kuten yllä lainaamani feministi sanoi. Eivät kuitenkaan itsekseen diktatorisesti, vaan sen perusteella, miten naiset yleisesti pukeutuvat.

Yksittäisiä viheltelijöitä ja puskarunkkareita löytyy tietenkin jokaisesta yhteiskunnasta, mutta yleisesti ottaen paljaat polvet, navat ja olkapäät eivät herätä huomiota Suomessa. Se johtuu siitä, että suomalainen katukuva on niitä täynnä. Maailmalla on paikkoja, joissa niillä saa paljonkin epätoivottua huomiota, koska niissä ollaan totuttu, että naiset ovat verhottuja päästä varpaisiin. On ihan ymmärrettävää, että sellaisessa yhteiskunnassa nainen saattaa halutakin pukeutua peittävästi, kun vaihtoehdot ovat mitä ovat.

Alussa mainitsemani brassinainenkin olisi välttynyt ikävältä kohtaamiselta, jos suomalaisessa nudismiskenessä pyörisi enemmän naisia. Tapauksen poliisia lainatakseni, jos olisi normaalia, että nuoret ja kauniit naiset menevät nudistirannoille, sellainen nähtävyys ei enää herättäisi kenenkään huomiota.

Edellisen perusteella totean, että sopiva pukeutuminen naiselle on se, mitä miehet ovat tottuneet näkemään.

Joillekin rakkaille feministilukijoilleni saattaa tulla ensimmäisenä mieleen ruveta huutamaan minulle noin räikeän sovinistisesta lausahduksesta, mutta silloin heidän energiansa kohdistuu väärään suuntaan. Enhän minä sille mitään voi, että miehet kiinnittävät huomiota vetävännäköisiin naisiin ja pyrkivät lähentelemään sellaisia naisia, jotka he jollain epäoleellisella perusteella arvioivat helpoiksi kaadoiksi.

Jos feministit ovat oikeasti huolissaan "yhteiskunnan seksuaalisesta tuijotuksesta" ja naisten vapaudesta päättää, mitä päälleen laittavat, heidän pitäisi pyrkiä normalisoimaan vähäpukeisuutta. Juuri se, mikä on hyväksyttävä minimivaatetus, määrittää sen skaalan, jonka puitteissa naiset voivat pukeutua. Tietysti naisilla pitää olla oikeus pukeutua peittävästikin niin halutessaan, mutta mitä enemmän yhteiskunnassa on peittävästi puettuja naisia, sitä enemmän joutuvat paljastavasti pukeutuneet naiset kärsimään sellaiseen tottumattomien miesten huomiosta.

Laitetaan loppuun vähän asiaan täysin liittymätöntä musiikkia. Sabatonilta tuli uusi levy, joka onkin aika kova:



Ai hitto. Toivottavasti tästä tekstistä ei tullut kenellekään sellaista kuvaa, että mitenkään selittelisin, puolustaisin tai hyväksyisin satunnaisten ohikulkijoiden lähentelyä tai muuta peräänhuutelua. En kyllä itse muista Suomessa nähneeni, mutta olen kuullut, että sellaistakin tapahtuu. Jumalattoman noloa touhua. Jos harrastatte sellaista, lopettakaa heti.

torstai 25. elokuuta 2016

Pekka kokkaa 8: Punssirullat

Minähän tykkään kaikesta makeasta, kuten marsipaanista ja suklaasta. Niinpä yksi suurimmista herkuistani ovatkin punssirullat. Tiedättekö, ne vihreät marsipaanipötköt, joissa on sisällä jotain kevyesti alkoholilla maustettua suklaista töhkää ja joiden päät on sinetöity kastamalla ne tummaan suklaaseen.

Kaupasta niitä saa kyllä, mutta niissä on aina paha vika: paketissa on vain kuusi kappaletta, ja kun sellaisen vaivaisen peukalonkokoisen hippusen asettaa pinseteillä kielelle, se on liuennut ennen kuin ehtii edes kunnolla makua rekisteröidä. Kiukkuiseksihan siinä vain tulee.

Niinpä päätin kokeilla, pystyisinkö itse parempaan. Pikaisella googletuksella ensimmäinen löytämäni resepti oli tämä, ja se edellyttää seuraavanlaisia resursseja:

100 g voita
1 1/4 dl tomusokeria
1 rkl tummaa kaakaojauhetta
1 ½ dl keksinmuruja (kaurakeksejä, Digestive-keksejä ym.)
2 ½ dl sokerikakun (tai muun vaalean kuivakakun) muruja
2 rkl punssia
250 g vihreätä marsipaania
120 g tummaa suklaata



Ihan ensiksi kokeillaan, onko punssi hyvää. En olekaan koskaan ennen punssia maistanut sellaisenaan. Liköörikonvehdeissa punssi tosin on ollut sherryn ohella aina suosikkini. Ihan hyvää se vaikuttaa olevan. Kyseessä on (oletettavasti) ruotsalainen Carlshamns Flaggpunsch, eli ainoa punssi, jota Alkosta saa. Ainakin tästä paikallisesta.

Sulatetaan voi. Meni ehkä vähän enemmän kuin 100 grammaa, koska edellinen käyttäjä oli leikannut vinoon, mutta ei kai se mitään haittaa. Tyydyttyneet rasvat ovat hyviä.

Sitten kipataan sekaan tomusokeri ja lusikallinen kaakaojauhetta, ja vaahdotetaan tehosekoittimella. Siitä tulee tällaista liejua:


En tiedä, pitäisikö tuon vaahtoutua enemmän. Ei ole ennen tullut mieleen vaahdottaa voin ja sokerin sekoitusta.

Oli miten oli, seuraavaksi testataan, onko punssi hyvää, ja sitten murennetaan keksejä. Minulla ei ole hajuakaan, mikä on "sokerikakku", enkä taatusti ala sellaista leipomaan ihan vain saadakseni murentaa sen seuraavaan leivonnaiseen. Katsoin kaupasta, oliko siellä valmiiksi sokerikakun muruja, mutta ei ollut. Olisi kyllä periaatteessa voinut olla, koska onhan korppujauhojakin monta merkkiä.

Maustepurkkia nuijana käyttäen jauhoin sitten 12 digestive-keksiä saadakseni kasaan neljä desiä muruja, ja kippasin sekoitukseen.

Sitten testataan, onko punssi hyvää, ja lisätään se seokseen. Ohjeessa lukee, että "2 rkl punssia", mutta luulen, että siinä on kirjoitusvirhe, ja oikeasti sen kuuluisi olla "prkl punssia", eli punssia ihan perkeleesti. Tähän ensimmäiseen kokeiluerään laitoin puoli desiä. Näissähän on usein se ongelma, että vaikka maun puolesta voisi laittaa enemmänkin, seoksesta tulee liian vetelää. 

Sitten otetaan marsipaani. En tällä kertaa jaksanut tehdä itse, vaan ostin kaupasta. Ohjeen ja perinteen mukaan pitäisi käyttää vihreää marsipaania, mutta minä ostin punaista ihan vaan koska fuck the police. Pienenä kun olin tehnyt jotain typerää kavereiden esimerkin innoittamana, äitini tivasi, että jos kaikki muut hyppäisivät kalliolta, hyppäisinkö minäkin. Ei se, että aina ennenkin on käytetty vihreää marsipaania, ole mikään syy, että nytkin pitäisi käyttää, päin vastoin.

Pahoitteluni aiheesta harhautumisesta. Testataan, onko punssi hyvää. Leikataan kaupan marsipaani kolmeen pätkään, pyöritellään niitä vähän tomusokerissa etteivät tartu paperiin, ja kaulitaan suorakaiteen muotoisiksi levyiksi:


Ohjeen mukaan levyn mittasuhteiden kuuluisi olla n. 20x7 senttiä, mutta koska tarkoitus onkin tehdä vähän normaalia isompia rullia, on levyjenkin oltava isompia. Lätkitään täyte levylle pitkittäissuuntaisesti ja kääritään rullaksi:


Sivut voi veitsellä tasoittaa, jos haluaa tarkan sauman. Yli jääneistä reunoista voi sitten vielä kaulita neljännen levyn. Saamme siis neljä rullaa:


Leikataan päädyt tasaisiksi ja pätkitään rullat osiin:


Jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt jakaa ne kolmeen eikä neljään pätkään. Noita oli hankala kastaa suklaaseen.

Mutta joo, sulatetaan suklaata kulhoon ja kastetaan rullien päät siihen. Tarkoituksena on, ettei täyte ala valumaan ulos. Käytin kokeilun vuoksi sekä tummaa että valkoista suklaata.


Yli jääneestä suklaasta tein vielä tuollaisen kinderin:


Sitten laitetaan tuotokset jääkaappiin, että suklaa kovettuu nopeammin eikä voi enää valu marsipaanin liitoskohdasta ulos, ja... Ai niin hitto, tuo voipaperisysteemihän pitää tosiaan saada jotenkin siirrettyä jääkaappiin. Sillä aikaa kun mietitään, mitenköhän se onnistuisi, testataan, onko punssi hyvää.

Leikataan voipaperi pienempiin osiin ja varovasti vedetään osat lautasille. Noin:


Kun aikaa on kulunut riittävästi, päästään maistelemaan.

Ensimmäisestä puraisusta tajuan asian, jota en ollenkaan ottanut huomioon aiemmin, eli sen, että digestive-kekseissä on aika paljon suolaa. Se maistuu vahvasti läpi. Ehkä olisi sittenkin pitänyt perehtyä siihen sokerikakkuun.

Ei se mitään, onhan ihan Fazerillakin suolasuklaata. Kyllä se sopii. Punssiaromin tuntee juuri ja juuri, eli lisääkin olisi voinut laittaa. Ensi kerralla laitan voita vähemmän, jos sitten punssia voisi laittaa enemmän massan kastumatta liikaa.

Lopputuomio: nämä maistuvat aivan erilaisilta kuin kaupan punssirullat, mutta ovat silti erittäin herkullisia. Toisaalta, jos raaka-aineina käytetään suklaata, marsipaania ja alkoholia, ei se kovin pahasti voi mennä pieleen. Voin suositella.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Tämä kuuluu yleissivistykseen

Talvella kirjoitin siitä, kuinka joillain miehillä on erikoinen taipumus korostaa omaa miehisyyttään määrittelemällä itsensä täydellisen miehen arkkityypiksi ja vaatimalla muita miehiä käyttäytymään antamansa mallin mukaisesti. Taannoin taas kirjoitin pakkoruotsista, jonne blogistikollegani Ez kävi kommentteihin linkittämässä oman vastaavansa näyttääkseen, kuinka mielenkiintoiseksi pakkoruotsikeskustelu saattaa mennä. Erään kommentoijan argumenteissa vilahti sellainen väite, että ruotsia on osattava ihan jo senkin takia, koska se kuuluu suomalaisen yleissivistykseen.

Asiaa miettiessäni tajusin, että talvella kuvailemani ilmiö ei rajoitu pelkästään miehekkyyteen, vaan se on vain osa suurempaa kokonaisuutta.

Mietitäänpäs. Mitä yhteistä on ihmisellä, jolle on tärkeää, että muut pitävät häntä maskuliinisena alfauroona; ja ihmisellä, jolle on tärkeää, että muut pitävät häntä sivistyneenä älykkönä ja asiantuntijana? Nuo eivät edes ole toisiaan poissulkevia määritelmiä, vaan aivan hyvin voivat molemmat olla tärkeitä samalle ihmiselle.


Ennen kuin vastataan tuohon, mietitään, mitä yhteistä on seuraavilla tiedoilla/taidoilla:

- Miten autoon vaihdetaan renkaat,
- Kuka oli se ruotsalainen elokuvaohjaaja, joka teki elokuvia kuolemasta,
- Ruotsin kielellä kommunikointi, ranskasta ja latinasta vähintään joitain lausahduksia,
- Kuka on sadan metrin pikajuoksun maailmanmestari,
- Mikä on Thaimaan pääkaupunki,
- Miten erottaa lanttuperhosen kaaliperhosesta,
- Mikä bändi esitti kappaleen Smells like teen spirit, ja mitä kyseisen bändin keulamiehelle kävi,
- Miten silmänympärystät meikataan niin, että saadaan silmät näyttämään suuremmilta,
- Mikä on paitsio ja miten se eroaa eri peleissä,
- Ketkä kirjoittivat kirjat Tuntematon sotilas, Rikos ja rangaistus ja Ylpeys ja ennakkoluulo,
- Mitä tarkoittavat termit rekt ja gg.

Lisääkin keksisi. Ensivilkaisulla noilla ei näyttäisi olevan mitään yhteyttä, mutta tarkemmin mietittynä yhtäläisyyksiä löytyy kolme:

1. Nuo kaikki ovat oman erikoisalansa perustietoa.
2. Nuo kaikki kuuluvat jonkun mielestä yleissivistykseen.
3. Ihmiset, joiden mielestä nuo kuuluvat yleissivistykseen, ovat tyypillisesti kyseisen erikoisalan harrastajia tai ammattilaisia, tai muuten vaan aiheesta kiinnostuneita.

Ihminen, jolle on tärkeää, että häntä pidetään sivistyneenä, saattaa siis tuntea kiusausta eritellä tärkeä tieto turhasta sen perusteella, mistä itse on kiinnostunut, ja sitten arvioida muiden ihmisten sivistystasoa sen perusteella, paljonko he kyseisestä asiasta tietävät. Ehkä myös samalla haukkua asiasta kiinnostumattomia junteiksi ja vaatia heitä kiinnostumaan asiasta enemmän.

Ero miehekkyydestä jauhaviin miehiin on lähinnä vain siinä, mitä ominaisuutta pitää itsessään merkittävimpänä.


Tarkastellaanpa vielä hetken verran tiedon tasoja. Eiväthän nämäkään tyypit ihan kaikkea pidä yleissivistyksenä, ja toisaalta jotkut asiat ovat niin laajalti tunnettuja, ettei niiden tietämisellä oikein pääse pätemään. Huomaamme, että tietoa on yleissivistäjän maailmassa neljää eri tasoa:

1. Itsestäänselvyydet. Tämä kattaa asioita, joiden oppimiselta ei voi välttyä, jos yhtään pitää silmiään ja korviaan auki. Tiedon puutteen paljastamisella voi munata itsensä, mutta tuskin kukaan saa mitään erityisiä sivistyspisteitä, jos kertoo itsensä munanneelle vaikkapa että kukaan ei synnytä kentaurivauvoja juotuaan hevosen siemennestettä.

2. Yleissivistys, eli ylemmän määritelmän mukaan erikoisalan perustieto. Asioita, jotka on helppo oppia, mutta joiden oppiminen vaatii edes vähän kiinnostusta ja oma-aloitteisuutta. Yleissivistäjän ongelma on se, hän pitää näitä juttuja kategoriaan 1 kuuluvina, koska ei tajua tai välitä, etteivät kaikki ole perehtyneitä samoihin asioihin.

3. Sivistys. Erikoisalan korkeampi tieto, jota yleissivistäjä toki mielellään esittelee, mutta ei kehtaa vaatia muilta. Ehkä siksi, koska on itsekin vasta hiljattain asian oppinut ja/tai on vähän epävarma, ja toisaalta siksi, koska jos se muuttuisi kakkostason tiedoksi, hänen oma suhteellinen sivistystasonsahan laskisi.

4. Käsittämätön nörttipaska. Tämä kattaa yleissivistäjän oman erikoisalan tiedot, jotka ovat hänen kyvyilleen liian vaativia, tai muiden erikoisalojen kolmostason tiedot. Näitä ei kenenkään tarvitsekaan tietää.

En missään nimessä halua vastustaa nippelitiedon opettelua tai levittämistä, mutta sen voi tehdä myös niin, että ei tule samalla sormi pystyssä pätemään, että kyllähän kaikkien pitäisi tämä tietää, kun kerran minäkin tiedän.

Ei mitään "yleissivistystä" ole olemassakaan. On toki asioita, jotka kaikki tietävät, ja sitten on asioita, jotka kaikkien olisi hyvä tietää, mutta ei elämä ole mitään Trivial Pursuitia. Kyllä sen tietää sanomattakin, että jokainen pitää itseään fiksuna tyyppinä, turha sitä on erikseen korostaa. Itse itseäni lainaten:
Ei teidän muutenkaan kannata yrittää muuttaa kaikkia itsenne kaltaisiksi. Ennemmin tai myöhemmin tulisi kuitenkin vastaan joku, joka on siinäkin teitä parempi.


Ai niin, lopuksi vielä ilmoitus baletin, teatterin, oopperan ja klassisen musiikin ystäville.

Voi toki olla, että satoja vuosia sitten tehty, nykyään tunnettu musiikki- tai draamateos on laadultaan parempi kuin keskimääräinen nykyaikainen elokuva tai musiikkikappale, mutta se johtuu vain siitä, että satoja vuosia sitten tehdyistä teoksista muistetaan vain parhaat, kun taas nykyaikaisista teoksista huonot eivät ole vielä ehtineet vaipua unholaan eivätkä hyvät sen takia vielä erotu massasta niin kirkkaasti.

Viihdeteoksen toteutustapa ja -välineet eivät vaikuta sisältöön. Jos katsotte mieluumin esitystä, jossa on haastava ja monimutkainen juoni, kuin jotain suoraviivaista ja aivotonta toimintaa, siitä voidaan ehkä jotain päätellä, mutta se, että menette mieluumin teatteriin tai oopperaan kuin elokuviin, ei tee teistä lähtökohtaisesti sivistyneempiä tai kulturellimpia kuin elokuvien yleisö. En nyt väitä, että niissä olisi mitään vikaa, mutta samaa viihdettä nekin ovat.

Nauttikaa viihteestänne missä muodossa tykkäätte. Kyllä minäkin tykkään käydä teatterissa. Älkää silti luulko, että se kertoisi teistä mitään ihmisinä.

No niin. Loppuun vielä vähän hyvää musiikkia:


keskiviikko 3. elokuuta 2016

Reilusta tappelusta 3: Tuomaripeliä

Viimeksi muistutin lukijakuntaani siitä, että reiluja tappeluja ei ole olemassakaan. Tappeluissa eri osapuolilla on erilaisia etuja, jotka vaikuttavat lopputulokseen, ja sen sijaan, että etujen käyttämisestä maristaan ja valitetaan epäurheilijamaisesta käytöksestä, asian reaalisuus pitäisi hyväksyä ja vetää siitä tarvittavat johtopäätökset.

Viimeksi puhuin jihadismista ja muusta sodankäynnistä. Siinä ei pitäisi olla mitään epäselvää, koska sodassa tunnetusti kaikki keinot ovat sallittuja, mikä on omalla tavallaan niin reilua kuin mikään voi olla.

Pienemmän mittakaavan yhteenotoissa sen sijaan mukaan tulee yllätyselementtinä tuomaripeli. Vanha viidakon sananlaskuhan menee jotenkin niin, että tappelun, jonka voittaa kadulla, häviää oikeussalissa. Lopputuloksena on mielenkiintoinen järjestelmä, joka tekee jo valmiiksi epäreiluista tappeluista niin epäreiluja, että niissä häviää jo lähtökohtaisesti, kävi miten kävi.


Otetaanpa esimerkiksi vaikka tappelu, jossa kolme pesismailoin ja pyssyin aseistautunutta tyyppiä hyökkää yllättäen yhden pelkällä keittiöveitsellä varustautuneen vastentahtoisen uhrin kotiin pahoinpitely mielessään, ja vastoin kaikkia odotuksia veitsimies voittaakin.

Jossain sivistyneessä yhteiskunnassa tilanne jatkuisi niin, että jätehuolto toimittaa mailapyssytyypit bioenergialaitoksen uuniin ja veitsimies jatkaa koti-iltaansa Laphroaigia siemaillen ja Pokemonia pelaten, tai mitä nyt tykkääkään tehdä. Aamulla saattaa mainita tapauksesta töissä. Osa työporukasta kehuu, että hienosti hoidettu, ja osa sanoo, että hommaa nyt sinäkin hyvä mies edes katkaistu haulikko, kun leipäveitsi tylsyy tuollaisesta ja verestä tulee ruokaan tympeä jälkimaku.

Ei toki Suomessa. Täällä siitä tulee linnaa. Katsotaanpas tuomioita:

Hyökkääjät: törkeä kotirauhan rikkominen, pahoinpitely, yhdelle lisäksi ampuma-aserikos.
Tuomiot: 1 v 2 kk ehdollista, paitsi yhdelle ehdotonta ja toiselle lisäksi muutama sata euroa päiväsakkoina (eri tyypeille kuin se ampuma-aserikossyte).

Puolustautuja: hätävarjelun liioitteluna tehty tapon yritys ja kaksi muuten vaan tapon yritystä.
Tuomio: 4 v 2 kk ehdotonta.

Ja korvauksiakin päästiin maksamaan:

Hyökkääjät: yhteensä 3 000 €.
Puolustautuja: yhteensä 21 000 €.

Että sellaista. Suomen laki sanoo itsepuolustuksesta näin:
Aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko on hätävarjeluna sallittu, jollei teko ilmeisesti ylitä sitä, mitä on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavana, kun otetaan huomioon hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut olosuhteet.
Jos puolustuksessa on ylitetty hätävarjelun rajat (hätävarjelun liioittelu), tekijä on kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa, jos olosuhteet olivat sellaiset, ettei tekijältä kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan huomioon hyökkäyksen vaarallisuus ja yllätyksellisyys sekä tilanne muutenkin.
Tuohan kuulostaa ihan järkevältä ja kohtuulliselta, eikö vain? Eli itseään saa toki puolustaa, mutta se ei anna tekosyytä ottaa hyökkääjää koekaniiniksi millekään hienoille keskiaikaisille kuulustelumetodeille. Onpa lainsäädännössä otettu huomioon sekin, ettei jokainen ole välttämättä tottunut käyttämään väkivaltaa, jolloin voidaan katsoa läpi sormien, jos paniikissa menee vahingossa vähän överiksi. Itsepuolustus on siis hyväksyttävää, mutta annetaan rikollisillekin tilaisuus parantaa tapansa eikä tapeta heti kohdattaessa.

Teoriassa tuo on ihan jees, mutta käytännössä siinä on eräs paha valuvika. Nimittäin se, että "kokonaisuutena arvioiden puolustettavana pidettävää" voimankäyttöä ei päätä puolustautuja tilanteen ollessa päällä, vaan sen päättävät jälkeenpäin ihan muut tyypit, jotka eivät nähneet tilannetta, eivät tunne ketään osapuolta, ja joilla pahimmassa tapauksessa on idealistisia ennakko-oletuksia, kuten "aina voi juosta pakoon" tai "käskyttäminen riittää, jos on tarpeeksi karismaa".

Lopputuloksena on sitten tällaisia tilanteita. Joku saattaisi kysyä tuomitulta puolustautujalta, että "kannattiko?" Tuo on pirun hyvä kysymys. Mitä tuollaisessa tilanteessa sitten oikein kannattaisi tehdä? Veikkaan, että hän on sitä mieltä, että kyllä kannatti. Sanoohan toinen vanha viidakon sananlasku, että parempi raudoissa kuin laudoissa.

Ymmärrän logiikan, jolla järjestelmä on säädetty niin, että kaikki tappelun osapuolet häviävät automaattisesti. Jos ei voi voittaa, ei kannata tapellakaan. Nyt vain on niin, että tappelussa molemmat osapuolet eivät läheskään aina ole yhtä syyllisiä tappeluun, vaan toinen on enemmän tai vähemmän uhripositiossa. Varsinkin esimerkkimme kaltaisessa tapauksessa, jossa tappelu tulee täysin pyytämättä ja yllätyksenä, uhrin syyllistäminen millään tuomioilla on aika kusipäistä jopa valtion mittapuulla. Jos nyt valtiolla olisi minkäänlaista hinkua korjata lähtökohtaisen epäreiluja tappeluita edes vähän reilumpaan suuntaan, tuollaiset hyökkääjät saisi tappaa. Ainakaan puolustautumisesta ei luulisi saavan moninkertaista tuomiota hyökkäämiseen nähden.


Sitten ulkomaan aiheisiin. Suomessa tapellaan tyypillisesti nyrkeillä tai puukoilla, mutta Amerikassa suositaan pyssyjä. Varsinkin Texasissa. Paikallisessa yliopistossa vietettiin jonkin kouluampumisen 50-vuotispäivää, ja sattumalta samana päivänä astui voimaan laki, jonka mukaan jatkossa luentosaleissakin saa kantaa asetta mukana. Yliopistoväki on syvästi järkyttynyttä.

Itsehän jos asuisin Amerikassa, kantaisin asetta mukanani varsinkin sellaisissa paikoissa, joissa se on kiellettyä.

Uutisen kommenteissa joku ihmettelee, että:
Vähentää kouluampumisia, kun kaikilla on aseet repussa mukana. Vai miten se logiikka meni?
Tuo on varmaan sarkasmia tai jotain, mutta kyllä, noin se menee. Aseet kun harvemmin alkavat itsestään ammuskella ihmisiä, enkä muista kuulleeni sellaisistakaan tapauksista, joissa tervejärkinen ihminen innostuu ampumaan muita ihan vain siksi, koska sattuu olemaan aseita esillä.

Amerikassa joukkoampumiset ovat perinteisesti tapahtuneet kouluissa ja muissa vastaavissa paikoissa juuri siksi, koska niissä ei ole saanut kantaa aseita. Kun ampuja tietää, että muut ovat aseettomia, hän saa ammuskella rauhassa ilman pelkoa siitä, että kukaan ampuu takaisin.

En nyt tahdo sanoa, että vapaa aseenkanto pitäisi sallia Suomessakin, ainakaan toistaiseksi. Täällä asekulttuuri on kuitenkin vähän erilainen kuin Amerikassa. Kun nyt on puhe Texasin kaltaisesta paikasta, jossa aseita on joka tapauksessa paljon, on pienempi paha sallia aseenkanto kaikkialla kuin luoda alueita, joilla aseita on vain ammuskelijoilla. Saadaan ainakin aikaan reilumpia taisteluja, valmiiksi etulyöntiasemassa oleva ampuja ei saa lailta lisätukea.

En usko, että tämä lainmuutos välttämättä ehkäisee seuraavaa joukkoampumista. Vähän pienemmän uhriluvultaan se siitä kyllä luultavasti tekee.


sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Reilusta tappelusta 2: Jihad edition

Kaksi vuotta sitten kirjoitin siitä, kuinka siihen ikään mennessä en ollut vielä kertaakaan päässyt todistamaan sellaista tapahtumaa kuin reilu tappelu. Tätä kirjoittaessani tilanne ei ole vieläkään muuttunut. Kun vertaa vaikkapa siihen, että mm. jumalaisen väliintulon olen nähnyt, voidaan arvioida, kuinka harvinaisia, suorastaan mytologisia, reilun tappelun kaltaisten tapausten täytyy olla.

Kerrataanpas, mitä tuolloin sanoin. Reilu tappelu päättyy aina määritelmänmukaisesti tasapeliin. Jos toinen osapuoli voittaa, hänellä on silloin ollut jokin etu puolellaan, eikä tappelu siis ole ollut reilu. Voi olla, että hän on ollut vain parempi tappelija, tai sitten hän on häviölle jäätyään kaivanut taskusta puukon ja tasoittanut tilannetta sillä.

Yleisesti ottaen noista vaihtoehdoista ensimmäistä pidetään jostain syystä jotenkin "reiluna" tapana voittaa tappelu, kun taas jälkimmäistä paheksutaan. Luusereiden hommaa sellainen. Kyllä pitäisi nyrkeillä pärjätä, ja jos ei pärjää, niin ainakin pitäisi kestää tappionsa kuin mies.

Itse en vaan kerta kaikkiaan tajua, mitä periaatteellista eroa on sillä, voittaako tappelun paremmilla taidoilla vai paremmilla välineillä. Nyrkkeilyä, muuta väkivaltaurheilua tai kavereiden leikkimielistä nahistelua en tietenkään pidä tappeluna. Silloin kun tapellaan, yritetään ihan tosissaan tehdä toiselle pahaa.


Sama pätee suuremmassakin mittakaavassa, eli sodassa. Mitäpä tappelukaan on muuta kuin yksilötason sotaa? Sain juuri luettua Sotaromaanin, eli Tuntemattoman sotilaan sensuroimattoman version, ja täytyy hehkuttaa sitä, koska ei-niin-yllättäen se oli paras kirja, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Siinä alikersantti Lahtinen totesi aseettoman vangin ampumisesta järkyttyneille kollegoilleen näin:
Sota on itsessänsä jo niin järjetön asia, ettei sitä tarvitse tehdä enää sen järjettömämmäksi kaikenlaisilla kohteliaisuusäännöillä.
Kyllähän sodassa solmitaan kaikenlaisia Geneven sopimuksia ja vastaavia, joita sitten noudatetaan vaihtelevalla tarkkuudella, mikä onkin nykyään aiheuttanut joillekin idealistisia käsityksiä, että sodassa sotilaiden kuuluu ottaa mittaa toisistaan eikä häiritä siviilejä moisella turhuudella. Todellisuudessahan homma meni alun perin niin, että sodassa yksi puoli lahtasi vastustajan kansaa täysin ikään, sukupuoleen ja aseistukseen katsomatta, jolloin vastapuolenkin oli pakko kehittää armeijaansa siviilejä suojaamaan, ja yhä edelleenkin sodassa pyritään kohdistamaan siviileihin erilaisia jekkuja, koska tiedetään, että siviilien kautta vastustajan hallintoon on paljon tehokkaampaa vaikuttaa. Jos ei suoranaisesti tapeta, niin sitten on talouspakotteita, tai ehkä käänteisesti propagandaa, jolla pyritään saamaan hyökkääjä näyttämään houkuttelevammalta kuin oman maan hallinto. Mitä nyt satutaankaan keksimään.

Rupesin taas pohdiskelemaan tällaisia, kun vähän aikaa sitten Ranskan Nizzassa joku allahuakbari päästi 84 ihmistä päiviltä ajamalla rekalla niiden yli. Asiaa puitiin luonnollisesti kaikissa mahdollisissa medioissa ja varmaan puitaisiin vieläkin, ellei Turkin vallankaappausyritys olisi vienyt siltä huomiota. Asiaan painavan sanansa ovat antaneet muiden muassa Ylen ulkomaantoimittaja, EU-komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker ja pääministeri Juha Sipilä.

Lukekaapas nuo artikkelit läpi. Mitä yhteistä niissä huomaatte? Nämä eivät ole ainoat tapaukset, vaan sama yhtäläisyys löytyy monien muidenkin eritasoisten vaikuttajien kannanotoista. Jos ette huomaa, voin auttaa:
1) Nyt maahan on julistettu kolmen päivän suruaika. Raukkamainen isku juhlivaan väkijoukkoon löi Ranskaa päin näköä.
Juuri nyt kyyneleitä tai raivoa raukkamaista tekoa kohtaan on vaikea pidätellä.
2) Komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker puolestaan luonnehti tekoa ”katalaksi” ja ”raukkamaiseksi” ja tuomitsi iskun ankarin sanoin.
3) – Kyllähän tämä karmaiseva ja raukkamainen teko oli. Vaikuttaa suunnitelmalliselta, ja on ilman muuta terrori-isku. Kansallispäivänä kävelevien ihmisten päälle ajetaan, ilmeisesti paljon lapsia kuollut. Ei tätä voi ymmärtää, puhelimitse Aasian ja Euroopan maiden yhteiskokouksesta Mongoliasta tavoitettu Sipilä kommentoi Huomenta Suomessa.
Isku oli siis ennen kaikkea raukkamainen. Ettäs tiedätte. Tekijä oli surkea nössö, joka hyökkäsi naisten ja lasten kimppuun, kun ei ollut munaa ottaa kohteekseen aseistettuja sotilaita, kuten Tosi Äijä olisi tehnyt. Sen takia pelkuri rupesi terroristiksi, kun ei saanut naisia, tai varmaankin hän itse asiassa halusi niitä lapsia, sen verran pienimunainen rääpäle oli kyseessä. Osoitetaan yhdessä sormella ja nauretaan. Lällällää, raukkis.


Nyt onkin sitten taas Pekka-sedän aika kertoa eräs tosiasia, joka noilta järkyttyjiltä jää säännönmukaisesti tajuamatta.

Talvisodassa, tammikuussa 1940, Neuvostoliitto yritti katkaista Suomen marssimalla valtaamaltaan Suomussalmelta Ouluun. Suunnitelma epäonnistui, kun suomalaiset väijyttivät NL:n kolonnan ja tuhosivat sen lähes viimeiseen mieheen. Kevyesti aseistetut suomalaiset hiihtojoukot hyökkäsivät vähintään kaksi kertaa suuremman vihollisen kimppuun koko kolonnan matkalta, pätkivät kolonnan pieniksi moteiksi ja lahtasivat panikoivat, Suomen oloihin tottumattomat ukrainalaissotilaat hyvin pienillä omilla tappioilla. Kyseessä oli Raatteen tien taistelu, jota edelleenkin muistellaan yhtenä suomalaisten legendaarisimmista sotasaavutuksista.

Kaipa sekin oli katala ja raukkamainen isku, jos noilta kysytään. Hyökätä nyt varoittamatta kylkeen. Kyllähän todellinen miehekäs soturi hyökkää suoraan edestä, mahdollisesti sopien ajan ja paikan etukäteen viholliskomentajan kanssa. Se, että vihollisia on moninkertainen määrä, ei vaikuta asiaan millään lailla, koska toteuttihan Nizzan iskijäkin operaationsa 84-kertaisen ylivoiman edessä.

Joku lukijani saattaa närkästyä siitä, että tällä tavalla rinnastan Suomen sankarilliset puolustajat hihhuloivaan lastenmurhaajaan. Rinnastus on kuitenkin pätevä lastenmurhaajan omasta näkökulmasta. Eivät jihadistit pidä itseään murhaajina. He pitävät itseään sotilaina. Ei heidän toimintansa ole heidän mielestään silmitöntä terrorismia, vaan sotaa, jolle on kirjaimellisesti jumalallinen oikeutus. Omasta mielestään he ovat ihan yhtä oikealla asialla kuin talvisodan taistelijat aikoinaan. Heidän vihollisensa ei ole Ranskan valtio tai armeija, vaan koko länsimainen sivilisaatio ja elämäntapa, jolloin heidän vihollisiaan eivät ole vain aseistetut miehet, vaan myös naiset ja lapset.

Sodassa pätevät sodan lait, enkä nyt tarkoita Geneven sopimuksia, vaan niitä muinaisia alkuperäisiä. Niinpä yllätyshyökkäys siviilien kimppuun ei ole raukkamaisuutta, vaan hyvää taktista pelisilmää. Sillä saadaan maksimivaikutus minimipanoksella.

Jihadisteja ei kiinnosta, kunnioittaako joku länsimainen viranpuolestajärkyttyjä heitä tai heidän metodejaan. Ei heitä kiinnosta, kuinka rumasti heitä nimitellään tai paheksutaan. Eivät he ole etsimässä haastavaa koitosta tai jännittävää mittelöä, jossa tärkeintä ei ole voitto, vaan reilu peli. He ovat suorittamassa sotilaallista operaatiota vihollista vastaan.

Itse asiassa iskujen raukkamaisuuden päivittely on jihadisteille vain eduksi. Se nimittäin osoittaa, etteivät länsimaalaiset johtajat vieläkään ota heitä vakavasti. Niin kauan kuin iskut tuomitaan yksinäisten luusereiden henkisen heikkouden osoituksiksi, jihadistit voivat rauhassa todeta, että koirat haukkuvat ja karavaani kulkee.

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Mökkeilyä ja termodynamiikkaa

Lomailu on rankkaa puuhaa, kun koko ajan pitää olla jossain menossa. Ulkomaanreissua ei tänä kesänä sattuneista syistä tullut, mutta pari mökkikeikkaa tähän muutamaan viikkoon on mahdutettu, ja juuri palasin Pohjanmaalta, josta salama tai vastaava oli rikkonut nettiyhteyden, joka sekin osaltaan esti kirjoittelun. No, nyt vihdoinkin pääsee takaisin töihin kitisemään siitä, että olisipa loma eikä tarvitsisi tehdä mitään.

Pääsisipä pian eläkkeelle. Tuskin sekään mitään auttaa, kun sitten emäntä on kuitenkin koko ajan patistamassa, että mennään bingoon ja sauvakävelylle ja sen jälkeen pitää leipoa viski-valkosuklaakuorrutteisia muffinsseja kun lapsenlapset ovat tulossa kylään.

Mutta mökkeilystähän minun piti puhua. Emännän suvulla on mökki Kouvolan suunnalla jonkin sotilastukikohdan kupeessa. Välillä ylitse pörrää laskuvarjoneekereitä, ja tykistön rauhoittavassa jylinässä on mukava rentoutua. Pieni järvi on täynnä joutsenia ja muita sorsia, ja mökkiä ympäröivät mättäät notkuvat mustikoista.

Nyt oli mukava sää. Lämpötila oli siinä 15 asteen kieppeillä, satoi lähes koko ajan ja järveltä puhalsi jäätävä myrskytuuli. Jotkut ihmiset, kuten isäni, ovat sellaisia, että sääsket eivät syö heitä kuin pakon edessä, ja silloinkaan he eivät saa pistoista allergisia reaktioita, jotka täplittäisivät naaman punavalkoiseksi ja valvottaisivat kutinallaan. Jostain syystä minä en ole kyseisiä ominaisuuksia perinyt. Tuossa säässä pystyi vähän ulkoilemaankin.

Joka päivä tietysti saunottiin. Oli mukavaa, kun oli kunnon puukiuas, jolla saunan sai nopeasti lämmitettyä 120 asteeseen. Tästä tulikin mieleeni eräs modernin taikauskon ilmentymä, josta olen ennenkin kuullut, mutta nyt kauhukseni havaitsin emännänkin uskovan siihen. Tai ei varsinaisesti uskovan, vaan toistavan vain sen kummemmin kyseenalaistamatta muilta kuulemiaan oppeja, mikä toki sinänsä on vielä kauhistuttavampaa.

Oletetaan, että käytössä on kolmenlaista vettä. Kiehuvan kuumaa vettä, jota on kiukaan padassa hyvin rajallinen määrä; kylmää vettä, jota on kaivosta saatavilla käytännössä rajattomasti; ja haaleaa vettä, joka on edellisten sekoitus ja jota sitäkin mielellään säästelisi peseytymiseen. Mitä näistä käytetään löylynheittoon?

Itse tietysti valitsin sen, mitä ei tarvitse säästellä, mutta emäntä närkästyi, että kylmä vesi rikkoo kivet. Pitäisi käyttää lämmintä vettä, että nopean lämmönvaihtelun aiheuttama supistuminen olisi vähäisempää eikä aiheuttaisi kiviin niin suuria sisäisiä jännitteitä.

Seuraavaksi aion käyttää matematiikkaa, ja kuten täällä Porstuassa on tapana, kompensoin sen lukijoissani aiheuttamaa mielipahaa laittamalla kuvia vähäpukeisista naisista:

Viehättävä assistenttini Diana.

No niin. Kyllähän se on totta, että nopea lämpötilan lasku aiheuttaa aineessa enemmän tai vähemmän äkillistä supistumista, ja kiinteässä ja joustamattomassa materiaalissa, kuten kivessä, se aiheuttaa ajan mittaan halkeilua ja rapautumista. Kuulemma kivien kunto vaikuttaa löylyjen laatuun ja sähkökiukaissa myös toimintavarmuuteen, joten asia on syytä ottaa huomioon.

Kylmä vesi on lämpötilaltaan ehkä noin 10-asteista. Lämmin pesuvesi taas korkeintaan 40-asteista. Kiehuvaa vettä ei ole varaa käyttää, joten se jätetään pois laskuista. Jokainen peruskoulussa 7. luokalle asti päässyt muistanee, ettei tuo tarkoita, että lämmin vesi olisi 4 kertaa kylmää lämpimämpää, vaan lämpölaskuissa kuuluu käyttää kelvineitä celsiuksien sijasta, jolloin molempiin lukuihin lisätään 273,15. Pyöristetään blogistin näppäilyjen vähentämiseksi lähimpään kymmeneen, eli kylmä on 280-asteista ja lämmin 310-asteista. Lämmin on siis vajaat 11 % kylmää lämpimämpää.

Sitten halutaan tietää, kuinka kuumiksi kiukaan kivet tulevat. Se tietysti riippuu täysin niin kiukaasta kuin siitäkin, kuinka kuumista löylyistä kukakin tykkää, joten yleispätevää lukua ei voida saada, vaikka kuinka mittailtaisiin. Täällä on sentään joitain mittauksia tehty, jolloin kiukaan saunontalämpötilaksi ollaan saatu n. 550 celsiusta eli 820 kelviniä.

Kiukaan ja veden lämpötilaero kylmän veden kanssa on 540 astetta, lämpimän veden kanssa 510 astetta. Kylmän veden kanssa lämpötilaero on siis 5,9 % suurempi. Eihän tämä vielä tähänkään jää, vaan veden kiehuttaminen kaasuksi vaatii paljon enemmän energiaa kuin lämmittäminen kiehuvaksi. Pieni hetki, lunttaan lukioaikojen taulukkokirjastani...

Lämpömäärän laskukaava on Q = cmΔt, jossa c on aineen ominaislämpökapasiteetti, m on massa ja Δt on lämpötilan muutos. Kirjan mukaan veden ominaislämpökapasiteetti on 4,19 kJ/kgK, ja oletetaan, että heitetään vettä desin verran eli 0,1 kg. Sitten erikseen höyrystymisen kaava, joka on Q = rm, jossa r on aineen höyrystymislämpö, joka vedellä kirjan mukaan on 2260 kJ/kg.

Lyödään luvut kaavaan. Kylmän veden pitää lämmetä 90 astetta, jolloin veden lämmitys kiehuvaksi vie 37,71 kJ. Lämmin vesi lämpiää 60 astetta, jolloin se vaatii 25,14 kJ. Kun vesi on saatu 100-asteiseksi, se pitää vielä muuttaa nesteestä kaasuksi, mikä molemmissa tapauksissa vie saman 226 kJ.

Kylmä vesi siis jäähdyttää kiviä yhteensä noin 264 kJ, ja lämmin 251 kJ. Eroa on 5 %:n verran. Jopa jääkylmän ja kiehuvan veden välinen ero olisi vain 18,5 %.

Jos jollain on termodynamiikka tuoreemmassa kuin 13 vuotta vanhassa muistissa, laskelmiani saa korjata, mutta tämän perusteella johtopäätökseni on, että löylyveden lämpötilalla on merkitystä suunnilleen sen verran, että kestävätkö kivet käyttöä 10 vai 9,5 vuotta. Päättäköön kukin itsekseen, kuinka tärkeää se on. Itse en jaksa edelleenkään ruveta asiasta stressaamaan.

Hitto. Ei minun noin syvällisiin laskuihin pitänyt mennä. Pakko se kuitenkin oli, koska muuten joku olisi huomauttanut. Laitetaan vielä toinenkin kuva.


Noin. Vieläkin joku tulee varmasti vaatimaan, että minun pitäisi samalla laskea, montako astetta kivien pinta ehtii noilla lukemilla jäähtyä ja laskea sen perusteella lämpölaajenemisen tarkka arvo, enkä minä sitä enää osaa. Minä olen humanisti nykyään. Turistaan vaikka kirjallisuudesta tai jostain. Mökillä tuli luettua tekemisen puutteessa melkoinen läjä kirjoja, joten ehkä niistä sitten ensi kerralla.