Emännän täti sai, kuten aika moni muukin suomalainen nainen, joululahjaksi
Laura Lindstedtin Finlandia-palkitun romaanin
Oneiron. Kirjassa seitsemän naista, jokainen lähtöisin eri maista ja taustoista, kohtaavat toisensa kuolemanjälkeisessä tyhjyydessä ja jakavat kokemuksiaan toisilleen. Emännän serkku totesi, ettei jaksaisi lukea 800 sivua siitä, kun jotkut akat kälättävät kuukautisistaan, mutta itse olin sitä mieltä, että kerrankin on suomalainen kirja, jossa on jokin uusi ja mielenkiintoinen näkökulma. Luen sen heti, kunhan sen saa pokkarina.
Mutta joo, kirja, jossa on pelkkiä naisia ja vieläpä hyvin laajaa kulttuuri- ja etnisyysvalikoimaa edustavia sellaisia. Eikös olekin ihanan tiedostavan feministis-monikulttuurista? No ilmeisesti ei. Näin on
todennut Suomen virallinen ruskea tyttö Koko Hubara. En muuten olisi tullut kirjoittaneeksi aiheesta, mutta eräs Facebook-kaverikseni uskaltautunut lukijani pyysi minulta jotain selkoa tuohon kirjoitukseen, koska olen perehtynyt niin kirjallisuuteen kuin feminismiinkin. Kyllähän tuo vähän sekava kirjoitus onkin; selväksi tulee, että närkästyneitä ollaan, mutta vähän epäselvemmäksi jää, että mistä ja kenelle.
(Jo 15 on ryhtynyt Facebook-kavereikseni. Lisätkää muutkin, nimi on
Pekan Porstua.)
Ennen kuin aloitetaan, pitää kertoa pari asiaa nykyfeminismistä. Nykyään niissä piireissä on suurinta huutoa "intersektionaalisuus". Käytännössä se tarkoittaa ajatusta, että valkoihoinen, kristitty, lihaa syövä heteromies on kaiken pahan alku ja juuri sekä kaikkien tuosta normista poikkeavien yhteinen vihollinen, eikä enää kannata jokaisen vähemmistön ajaa erikseen omaa asiaansa, vaan voimat kannattaa yhdistää, koska VHM:n tappio missä tahansa on voitto kaikille vähemmistöille kaikkialla. Jos siis olette ihmetelleet, miksi esim. feministien ja seksuaalivähemmistöjen edustajat puolustavat äänekkäästi tyyppejä, jotka haluavat säkittää naiset ja hirttää homot, kyse on juuri tästä.
Toinen asia on vasta viime vuosina keksitty "cultural appropriation". Se on niin uusi juttu, ettei sille vielä edes ole suomenkielistä sanaa, mutta Kokon tekstissään ehdottama "kulttuurinen omiminen" on mielestäni hyvä. Se lähtee ymmärtääkseni ajatuksesta, että koska kantaväestöllä on kaikki valta yhteiskunnassa, mutta ei mitään omaleimaista kulttuuria, eksoottiset kulttuurit ovat ainoa asia, missä etniset vähemmistöt päihittävät kantaväestön. Niinpä jos joku kantasuomalainen osoittaa mielenkiintoa muita kulttuureja kohtaan esim. opettelemalla niiden kieltä, syömällä niiden ruokia tai pukeutumalla niiden vaatteisiin - tai kirjoittamalla niiden edustajia romaaneihinsa - hän tunkee vähemmistön tontille ja kaappaa itselleen nekin tuhkat munista. Kulttuurisen omimisen vastustamista voisi siis pitää suvaitsevaisena tapana vastustaa monikulttuurisuutta.

Asiaan. Koko aloittaa kulttuurisen omimisen käsitteellä ja jatkaa siihen, kuinka erivärisillä on ollut vaikeaa valkoisen ikeen alla jo vuosisatoja, mikä on sinänsä aika mielenkiintoista, kun ajattelee, ettei Suomessa ole juuri ollut muita kuin valkoisia kuin vasta parikymmentä vuotta.
Karkeasti voi sanoa, että vasta 1960-luvulla alkoi sellaisissa maissa, joissa pääväestö on valkoista, kuulua rodullistettujen ihmisten oma ääni, pitkälti kiitos yhdysvaltalaisen black power –liikkeen.
Huomatkaa termi "rodullistettu"; ihmisissähän ei ole eri rotuja, ellei joku ilkimys niitä erikseen aktiivisesti rodullista. Vähän samaan tapaan siis kuin pomeranianit ja puudelitkin ovat vain susia, ellei niitä sanota pomeranianeiksi ja puudeleiksi.
Meillä Suomessa ei tällaista kirjallisuutta ole vuonna 2016. Meillä on ehkä kahden käden sormilla laskettavissa teokset, joissa rodullistetut itse luotsaavat protagonisteja haluamallaan tavalla (tosin niistäkin voisi argumentoida, että ne on useimmiten kirjoitettu valkoisen katseen kautta, valkoiselle lukijalle, hänen eksotiikanhimojaan tyydyttämään). Meillä on Sinuhe, meillä on pieni joukko valkoisia, ruskeiden lasten taiteilijaäitejä, jotka kirjoittavat lapsistaan ihan mitä sattuu, mutta meillä ei ole omaa kirjallista ääntä.
On vähän epäkorrektia, että valkoinen kirjoittaa muunvärisistä, mutta vielä enemmän on väärin, etteivät muunväriset kirjoita ollenkaan. Ymmärrän, että tämä on Kokon mielestä ongelma, mutta sitä minä ihmettelen, että miten se on Lindstedtin tai ylipäänsäkään kantasuomalaisten ongelma? Jos vähemmistön edustaja on sitä mieltä, että vähemmistöjen edustajat eivät kirjoita riittävästi kirjoja, antaa mennä naputellen vaan. Niin hän kyllä kuulemma tekeekin, joten ei häntä voi tekemisen puutteesta syyttää, mutta pitäisi muidenkin, ettei kulttuurivallankumous olisi kokonaan hänen harteillaan.
Sitten Koko kertoo, kuinka hän luki kirjaa ja mietti, keneen hahmoista hän voisi parhaiten samaistua. Jostain syystä on käynyt niin, että seitsemästä fiktiivisestä naisesta yksikään ei täysin vastaa Kokoa taustoiltaan, mutta vähän jotain sinne päin kuitenkin löytyi.
Ihmisenä, joka on saanut juutalaisen kasvatuksen ja tapellut syömishäiriötä vastaan lapsesta saakka, koen hyvin loukkaavana, että yksi kokemuksistani ja olemassaoloitani on yksinkertaistettu jännittäväksi tarinaksi kantasuomalaisen naisen toimesta. Miksi hän ei voinut kirjoittaa tarinaa kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta? Ja miten seitsemän ei-suomalaista naista edes puhuu suomea keskenään?
En tietenkään etuoikeutettuna VHM:nä osaa ymmärtää, mutta kuvittelisin itse tuossa tilanteessa ensin kiinnittäväni huomiota siihen, onko kokemukseni ja olemassaoloni esitetty hyvin vai päin persettä, ja vasta jälkimmäisessä tapauksessa jatkanut pohtimista niin, että johtuisiko perseellisyys siitä, ettei kirjailija tiedä, mistä kirjoittaa, ja sitten vasta ehdottaa, että pysykööt jatkossa mukavuusalueellaan. Koko väittää, ettei halua rajoittaa Lindstedtin sanan- tai taiteellista vapautta, mutta ymmärrän kyllä ihmisten päätymisen tuohon johtopäätökseen, jos viesti on, että näistä jutuista ei sitten kirjoitella ilman suojaväriä.
Tuo jälkimmäinenkin kysymys on aika ajatuksiaherättävä. Tutustuin vähän aikaa sitten Arto Paasilinnan erään kirjan sloveeninkieliseen käännökseen. En ymmärtänyt ihmetellä, että miksi siinä suomalaiset puhuvat keskenään sujuvaa sloveenia, mutta olisi ilmeisesti pitänyt. Varmaan se on joku ryssien panslavistinen salajuoni jumalauta.
Koko vaan korottaa panoksia:
Myöhemmässä vaiheessa kirjaa on pitkä pätkä tekstiä hepreaksi, jonka tietysti luen. Pettymyksekseni huomaan, että samaa teksti löytyy myöhemmin suomeksi. Sellaista ihmistä, jolla on näiden molempien kielien taito, ei pidetä selvästikään potentiaalisena lukijana. Tiedän, että aika moni muu ei lue sitä ollenkaan, mutta se tuo kivan, eksoottisen tunteen. Hassuja laatikkokirjaimia, onko nyt sivistynyt ja elitistinen olo? Häh?
"Potentiaalinen lukija" taitaa olla vähän eri asia kuin "kohdeyleisö". Myönnän häpeäkseni, etten osaa hepreaa, mutta puolustuksekseni sanon, että Suomesta tuskin löytyy montaa tuhatta sellaista, joka osaa. Jos kirja räätälöitäisiin vain heille, myyntiluvut voisivat jäädä aika pieniksi, ja jos myyntilukujen voidaan olettaa jäävän pieniksi, kustantajaa ei niin vain löydy.
Varmaan mainitun kohdan olisi voinut kirjassa esittää niinkin, että kirjoittaa sen pelkästään suomeksi ja sitten sanoo, että oikeasti se oli hepreaksi, mutta olisiko se ollut sen sivistyneempää? Tai kai kohdan olisi voinut jättää kokonaan pois. Tai vaikka jättää joko hepreankielisen tyypin pois, ettei hepreankielisille lukijoille tule pahaa mieltä siitä, että kirjassa mainitaan heprea. Tai vaikka tosiaan kirjoittaa jotain ihan muuta, kuten Koko ehdottaa. Miksi te ylipäänsä vaivaudutte kirjoittamaan kirjoja, kun voisitte olla juomassa kaliaa? Siitä ei tule kenellekään paha mieli, paitsi Päivi Räsäselle, mutta se ei haittaa, koska kristityt ovat eräänlaisia negatiivi-ihmisiä, mikä tarkoittaa, että kristitylle aiheutettu paha mieli on globaalia hyvää mieltä.
Minkähän takia minä kirjoitan blogia puoli seitsemältä aamulla? Eihän tästä tule yhtään mitään. Jatketaan silti.
Mutta miksi valkoiset eivät hyväksy, ettemme me kirjoita, facebookiin tai muuallekaan, aina suhteessa heihin ja heidän tunteisiinsa? Mikseivät he ymmärrä, että he eivät voi kerta toisensa jälkeen ottaa tarinoitamme ja kohtaloitamme ja historioitamme ja tehdä niillä taidetta ja rahaa?
Miksi he muka eivät voi tehdä niin? Ei se ole vähemmistöiltä pois, jos joku valkoinen puhuu heistä ja ehkä samalla vähän tienaakin. Ei se niin mene, että jos joku valkoinen ehtii ensin kirjoittaa vähemmistötarinan, vähemmistöläiset menettävät tilaisuuden kirjoittaa saman, heille oikeasti kuuluvan tarinan ja siten vähemmistöille oikeasti tarkoitetut myyntitulot menevät valkoiselle kulttuurivarkaalle. Jos vähemmistöläiset uskovat pystyvänsä kuvaamaan itseään paremmin kuin valkoiset, he voivat todistaa sen kirjoittamalla niitä tarinoitaan.
Kapitalismissa kun on sellainen hieno juttu, että siinä pääsääntöisesti ei voi myydä paskaa konvehteina. Lukeva yleisö äänestää lompakollaan täysin itsenäisesti ja vapaasti, kenen kirjoittama tarina on lukemisen arvoinen, ja kenen kirjoittama on epäaitoa paskaa.
Jos vähemmistöt eivät syystä tai toisesta kirjoita tarinoitaan, ja kantaväestö ei saa niitä kirjoittaa, siitä ei seuraa se, että vähemmistöistä tulee jotenkin tasa-arvoisempia, vaan vain se, että tarinat jäävät kirjoittamatta.
Kuinka moni Finlandia-voittaja kertoo kantasuomalaisesta? Kuinka moni rodullistettu suomalaiskirjailija on ollut ehdolla sinä aikana kun se on ollut olemassa? (Se on ollut olemassa yhtä kauan kuin minä.) Kuinka moni klassikkoteos kertoo jemeninjuutalaisesta, ruskeasta suomalaisesta? Edes jemeninjuutalaisesta? Edes israelilaisessa kirjallisuudessa? Niin.
Tämä mielestäni valottaa Kokon ajatusmaailmaa aika hyvin. Hän on opiskellut perusteellisesti amerikkalaista feminismiä ja tuntee amerikkalaisen yhteiskunnan rakenteet ja ongelmat juurta jaksain, ja nyt hän on hämmentynyt, kun Suomen ruispelloilla satoja vuosia orjina raataneet miljoonat afrikkalaiset eivät ole onnistuneet kehittämään yhtä vahvaa ja omaleimaista alakulttuuria kuin amerikkalaiset kohtalotoverinsa, koska onhan se nyt aivan sama, onko populaation koko 5 miljoonaa vai 50 tuhatta ja onko aikaa kulunut 300 vai 25 vuotta.
Väännetään nyt vielä rautalangasta. Suomessa on ollut "rodullistettuja" vähemmistöjä merkittävissä määrin vasta reilut parikymmentä vuotta. Tämä tarkoittaa, että kyseiset ihmiset ovat joko A) itse maahanmuuttajia, tai B) 90-luvulla tai sen jälkeen syntyneitä, jolloin he A) eivät osaa suomea niin hyvin, että voisivat menestyä suomessa kirjailijoina, tai B) ovat vielä niin nuoria, etteivät ole ehtineet menestyä kirjailijoina. On ihan luonnollista, että heissä on vähemmän kirjailijoita kuin heidän väestöosuutensa tai nykyinen monikulttuurihypetys antaisi ymmärtää.
Sellainen analyysi.
Vähän myöhemmin Koko kirjoitti
uuden tekstin, jossa hän puolusteli edellistä. Ilmeisesti monet olivat tulkinneet sen hyökkäyksenä Lindstedtiä ja kantasuomalaisten kirjailijoiden taiteellista vapautta vastaan, vaikka oikeasti kyse oli vain keskustelunavauksesta siitä ongelmasta, ettei vähemmistöillä ole omaa kirjallisuutta, eikä viesti edes ollut kantaväestölle suunnattu, vaikka äänensävystä ehkä sellaisen kuvan saikin.
Minua kiinnosti aiempaa tekstiä kirjoittaessa, ja kiinnostaa yhä ainoastaan kysymys siitä, missä menee määritelmällisesti epätarkan ja vaikean kulttuurisen omimisen käsitteen rajat Suomen kontekstissa.
Uskon tuon, eikä minulla olekaan syytä tämän enempää puuttua Kokon Oneiron-analyysiin. Pari huomiota vain kakkostekstistä minulla olisi.
Ja kun nyt koulutuksesta oli puhetta, niin olen minäkin istunut näissa samoissa yliopistoissa lukemassa niin englantilaista filologiaa kuin Pohjois-Amerikan tutkimusta.
Joo, sen huomaa. Suomen tutkimusta sitten vähän vähemmän.
Juuri tässä poliittisessa ajassa ja ilmapiirissä, tämän kielenkäytön keskellä, kun te koulutettuina ja tilannetta tarkkaan seuraavina ihmisinä tiedätte, miten mahdollisuuksiamme yritetään rajata ja ääntämme hiljentää, historiaamme koko ajan typistää ("te olette olleet täällä niin vähän aikaa, ette voi koko ajan olla vaatimassa jotain" oli myös yksi eilisistä argumenteistanne) tuntuu kohtaloidemme haltuunotto erityisen syvällä.
Minähän en voi tietää, mitä tuon argumentin esittäjä on tarkoittanut, mutta luulisin, että Kokolta meni sen pointti ohi. Jos tosiaan olisi niin kuin Amerikassa, että ensin vähemmistö väkisin tuodaan maahan ja sitten sitä alistetaan satoja vuosia, hänen vaatimuksensa olisivat edes vähän järkevämpiä. Kun taas tilanne on se, että maahan muodostuu pyytämättä ja yllätyksenä vähemmistö, joka ensi töikseen alkaa vaatia kantaväestöä muuttamaan koko käsitejärjestelmäänsä, ollaankin jännän äärellä.
Pelkästään oletus siitä, että meille pitää antaa ääni, on toiseuttava ja lähtee valkoisuuden normista. Meillä on ääni, se on aina ollut. Te ette löytäneet sitä ristiretkillänne, te ette polttaneet sitä kaasukammioissanne ettekä te nytkään tule kertomaan, miten meidän pitää ajatella ja puhua, ettei teille tulisi paha mieli.
Aijai. Nyt täytyy sanoa asioita suoraan. Voi olla, että siitä tulee ruskeille ihmisille paha mieli, mutta Koko ei nyt jätä muita vaihtoehtoja.
Suomesta ei olla koskaan lähdetty ristiretkille. Suomeen on kyllä tehty ristiretkiä.
Suomella ei ole koskaan ollut siirtomaita. Suomi on kyllä itse ollut siirtomaa.
Suomessa ei ole koskaan ollut etnisyyteen perustuvaa orjuutta, ellei mukaan lasketa suomalaisten kohtelua Ruotsin vallan aikana.
Me suomalaiset emme ole vastuussa englantilaisten, ranskalaisten, saksalaisten tai espanjalaisten menneistä vääryyksistä, vaikka ihomme sattuukin olemaan suurin piirtein samanvärinen. Valkoisuus ei ole mikään merkityksellinen yhdistävä tekijä. Jos nyt tykkäätte etsiä rasismia kaikkialta, sellaisen vinkin voin antaa, että tuollaiset syytökset ovat juuri sitä.
Me suomalaiset emme ole historiallisesti tehneet teille "ruskeille" mitään pahaa. Emme itse asiassa ole tehneet teille mitään muuta kuin päästäneet teidät maahamme.
Me emme ole teille mitään velkaa.
Enkä minä halua kertoa teille, miten teidän pitää ajatella tai puhua, mutta vastaavasti odotan samaa teiltä.
"Kulttuurista omimista" ei ole, on vain kulttuurista sekoittumista. Jos valkoisten yhteiskuntiin alkaa tulla muunkinlaisia jäseniä, se aivan varmasti näkyy myös valkoisten taiteessa. Jos siis haluatte välttämättä elää monikulttuurisessa yhteiskunnassa, jossa on sekaisin useita eri etnisyyksiä ja kulttuureja, teidän on hyväksyttävä, että teidät huomataan ja huomioidaan muulloinkin kuin juuri silloin, kun se teille sopii.