maanantai 13. maaliskuuta 2017

300 ja muita sotaelokuvia

Pahoitteluni, ettei minua ole hetkeen näkynyt täällä. Olen viime viikkoina tehnyt tuplamäärän työtunteja, ja jos en ole ollut töissä, on lapsenhoito vienyt melkoisesti tilaa luovilta prosesseiltani.

Mutta asiaan. Tai siis ei nyt mitään asiaa ole, vaan koko tämänkertaisen kirjoituksen tarkoitus on mainita, että tämä on blogin kolmassadas julkaistu kirjoitus.

Jee!

Heh, 300. Tulikin tuosta mieleen, että se on perhanan hyvä elokuva. Viimeksi kun puhuttiin natsien turpaanvedosta, mainittiin myös artikkeli, jossa slovenialainen vasemmistojulkkis Slavoj Žižek ehdotti, että väärää mieltä olevat pitäisi turpaanvedon sijaan jättää kokonaan huomiotta. Se asia tuli jo viimeksi käsiteltyä, mutta siitä tuli mieleen edellinen kerta, kun kuulin Žižekin mielipiteitä. Silloin häneltä kysyttiin, että mitä vasemmistolaista elokuvaa hän suosittelisi.

Hänen ehdotuksensa oli 300. Sen aggressiivinen, diktaattorin johtama monikansallinen valloittajaimperiumi Persia on kuulemma ilmiselvä viittaus USA:an, ja pieni Sparta urhoollisesti puolustautuu kapitalismin väkivaltaista levittämistä vastaan.

On tietysti ihmisestä kiinni, tuleeko elokuvan Persiasta ensimmäisenä mieleen USA, vai jokin muu maa, kuten vaikka eräs, joka lakkasi olemasta jo ollessani ala-asteella. Se vain ärsyttää, että jostain syystä usein vasemmistolaisten mielestä kapitalismi on yhtä kuin USA, jolloin kaikki amerikkalaisten tekemät vääryydet ovat kapitalismin tekemiä vääryyksiä ja vasemmistolaiseksi kannanotoksi riittää, että jotenkin epämääräisesti haistattelee amerikkalaisille.

Slovenialaiset muuten ovat valtavan ylpeitä Žižekistä. No, kyllähän suomalaisetkin tapaavat torilla aina, kun Suomi jossain mainitaan. Entisissä kommunistimaissa on yleensäkin jännä ilmiö, että vaikka politiikka on suhteellisen oikeistolaista, kommunistiaikojen paskuus on vielä muistissa, eikä poliittista korrektiutta tai muuta punaviherrystä juuri harrasteta, sieltä nousee vähän väliä oikein kunnon vanhan linjan kommareita, eikä asiassa nähdä mitään kummallista.

Mutta joo, minäkin suosittelen tuota elokuvaa. Se kertoo Thermopylain taistelusta, jossa vuonna 480 eKr. Spartan kuningas Leonidas onnistui hyvin pienellä sotajoukolla pidättelemään ehkä jopa satoja kertoja suurempaa persialaista invaasioarmeijaa usean päivän ajan. No, olihan heillä maasto puolellaan, ja tuohon aikaan kreikkalaiset olivat sekä taktisesti että teknisesti niin paljon persialaisia edellä, että olisi ollut sama vaikka niillä olisi ollut siellä konekiväärit rivissä. Sillä erotuksella tietysti, että konekivääreistä loppuvat ennen pitkää panokset. Oli miten oli, kyllähän tuollaista sopii muistella vielä tuhansien vuosien jälkeenkin.

Vaikka elokuva perustuu tositapahtumiin ja historiallisesti se on melko tarkka, on ohjauksessa otettu paljon, eh, taiteellisia vapauksia. Graafisesti se on kaunis, ja erityisesti huomio kiinnittyy siihen, että kun yleensä miekka&kilpi-aikakaudelle sijoittuvissa taistelukohtauksissa kamera heiluu ja tärisee holtittomasti, että katsojalle välittyisi hektisen toiminnan tunnelma, tässä päin vastoin käytetään paljon hidastuksia, että varmasti kaikki ehtivät nähdä, kun tietokoneveri roiskuu.

Dialogi on suorastaan legendaarista, ja pari tylyimmistä lausahduksista itse asiassa historioitsijoiden mukaan sanottiin oikeastikin. Kuten se, kun spartalaisia varoitetaan vihollisia olevan niin paljon, että heidän ampumansa nuolet peittävät auringon, ja joku kuittaa siihen, että saadaanpahan taistella varjossa. Ja se, kun persialaiset vaativat spartalaisia luovuttamaan aseensa, ja Leonidas huutaa takaisin, että tulkaa hakemaan.

Kaikkein parasta tässä elokuvassa kuitenkin on se, että puvustuksessa päätettiin olla haaskaamatta pronssia historiallisesti tarkkoihin rintahaarniskoihin, ja sellaisen sijaan marssitettiin urhot rintamalle pelkkiin uikkareihin puettuina, huippuunsa asti trimmatut lihakset pullistellen ja kimmeltäen.

Porstuan markkinointipäällikkö Candicen virallinen ilmoitus: "Ylläolevasta lausunnosta huolimatta blogistin seksuaalinen suuntautuminen ei ole kyseenalaistettavissa."

Antakaapas kun selitän. Sotaelokuvien kohderyhmää ovat nuoret miehet. Nuorilla miehillä on usein tyttöystävät, tai ainakin he yrittävät käydä treffeillä silloin tällöin, ja elokuvissakäynti on perinteinen tapa viettää treffit. Niinpä elokuvien yleisöt koostuvat hyvin suureksi osaksi pariskunnista.

Tästä seuraa, että vaikka elokuva tehtäisiinkin ensisijaisesti nuorille miehille, on otettava huomioon myös se, että yleisössä istuu merkittävä määrä enemmän tai vähemmän vastahakoisia naisia. Niinpä elokuvassa täytyy olla jotain, joka vetoaa myös heihin.

Hyvin usein tämä ongelma on ratkaistu vääntämällä väkisin mukaan jokin romanttinen sivujuoni, tai sitten stereotyyppisten feministi-ideaalien mukainen naissoturi. Noloimmissa tapauksissa sekä että. Muitakin ratkaisuja näkee silloin tällöin, mutta yhteistä niille on, että elokuvan pituudesta kuluu kaikenlaiseen höperehtimiseen useita kymmeniä minuutteja, jotka voisi käyttää paremmin päiden katkomiseen.

Sama taktiikka toimii toki toisinkin päin. Rakkausdraama voidaan sijoittaa jonkin ison sodan aikakaudelle, että saadaan mukaan vähän räjähdyksiä ja saadaan markkinoitua se "sota"elokuvana, etteivät pojat protestoisi liikaa, kun heidän tyttöystävänsä raahaavat heidät katsomaan sitä. Edellisen kerran haksahdin tähän, kun hankin DVD:nä elokuvan Passchendaelen taistelu. Joissain Youtube-musiikkivideoissa oli kyseisen elokuvan taistelukohtauksia, jotka näyttivät vakuuttavilta. No, olihan siinä toimintaa 5 minuuttia alussa ja 20 minuuttia lopussa, mutta väliin oli lipsahtanut puolitoista tuntia sitä, kun joku solttu istuu kotirintamalla höpisemässä naapurin tytön kanssa Kanadan kauniista maisemista. Harvoin on ollut elokuvan jälkeen niin kusetettu olo.


300:ssa ei kuitenkaan haaskata kenenkään aikaa. Koska naisyleisöongelma on ratkaistu viihdyttämällä heitä komeilla miehillä toiminnan sivussa varsinaisen juonen häiriintymättä, miesyleisön ei tarvitse odotella vuoroaan, vaan molemmat voivat keskittyä nauttimaan elokuvasta yhtaikaa toisistaan riippumatta. Täydellinen ratkaisu.


Ei siitä sen enempää. Vasta vähän aikaa sitten listasin kymmenen mielestäni parasta elokuvaa, ja kommenteissa tuli puheeksi, että voisin myöhemmin tehdä vastaavan listan pelkistä sotaelokuvista. Voisin tehdä sen vaikkapa nyt, kun kerran tuli aihe puheeksi. Siispä:

1. Talvisota. Kuten viimeksi perustelin, tässä ei ole mitään väkisinväännettyjä yleviä juonia tai filosofiaa, vaan pelkkää epätoivoista ylivoimaisen vihollisen torjuntaa. Sotaelokuvat kärsivät usein siitä, ettei ole saatu riittävästi avustajia, jolloin massarynnäkköjä joudutaan toteuttamaan parinkymmenen taistelijan voimin, mutta tässä sitä ongelmaa ei ole, vaan isot taistelut näyttävätkin isoilta. Dialogi on nokkelaa, ja entistä eeppisemmäksi sen tekee suhteellisen uskottavankuuloinen pohjalaismurre.

Täydellinen tämäkään ei ole, koska elokuvaversio on tehty alkuperäisestä sarjaversiosta leikkaamalla vähän holtittomasti. Sarjaversio löytyy Youtubesta, mutta tietääkseni DVD-muodossa sitä ei ole katsottu tarpeelliseksi julkaista.

2. Starship Troopers. Tulevaisuuden sodankäyntiä avaruuden ötököitä vastaan. Meininki on niin hardcorea ja suhtautuminen militarismiin niin innokas, että se menee itse asiassa parodian ja irvailun puolelle. Sen verran hienovaraisesti tosin, etteivät kaikki katsojat sitä huomaa, ja niinpä tätä onkin moitittu edellämainituista asioista. Sen verran pitää varoittaa, että vaikka tämä nimellisesti perustuukin Robert A. Heinleinin kirjaan, ovat ne kuitenkin niin erilaisia teoksia, ettei yhtä voi suositella toisen perusteella.

3. 300. Perustelut tulivatkin jo käytyä läpi.

4. Zulu. Tämä kertoo Rorke's Driftin taistelusta, jossa pari sataa brittisotilasta puolustutuu kimppuun rynnivää monituhatpäistä zuluarmeijaa vastaan siirtomaa-aikaisessa Etelä-Afrikassa. Onhan tämä jo 60-luvulla tehty, mikä näkyy jonkin verran taistelukohtausten uskottavuudessa, mutta ei niin pahasti kuin monissa muissa vastaavissa.

Tätä on joskus moitittu rasistiseksi, koska elokuvan jälkimmäinen puolisko on aivan estotonta neekerinlahtausta, mutta se ei voisi olla kauempana totuudesta. Zulut kuvataan älykkäinä, kunniallisina ja hyvin urheina sotureina, joilla on hieno oma kulttuurinsa, ja vaikka zulujen tappiolukemat nousevatkin korkeiksi, se on vain luonnollinen seuraus siitä, että hyökätään keihäillä ja nahkakilvillä aseistautuneina kiväärejä vastaan.

Sabaton julkaisi uudella levyllään tästä taistelusta kertovan kappaleen. Joku ystävällinen oli tehnyt videon, jossa musiikin taustalla pyörii kohtauksia tästä elokuvasta:



5. Full Metal Jacket. Vietnamin sotaan sijoittuva klassikko, jossa ensin kärsitään alokaskauden koulutuksesta ja sitten mennään viidakkoon sotimaan. En tiedä, miksei Vietnamista tehdä enempää elokuvia. Onkohan se liian tuore aihe, vai onko siitä vain niin paljon vaikeampaa saada aikaan sellaista selvää "hyvikset antavat pahiksille turpaan"-asetelmaa kuin toisesta maailmansodasta?

Vaikka tämä onkin hieno elokuva monella tasolla, suurin osa sen viehätyksestä perustuu hyviin musiikkeihin ja kouluttajakersanttina simputtelevan R. Lee Ermeyn henkilökohtaiseen karismaan ja viihdearvoon. Aluksi häntä ei haluttu palkata kyseiseen rooliin, joten hän kuvautti videon, jossa avustajat heittelevät häntä appelsiineilla ja tennispalloilla samalla, kun hän häiriintymättä ja itseään toistamatta huutaa alokkaille mielikuvituksellisia hävyttömyyksiä. Hän sai roolin, ja hyvä niin, koska muuten elokuvahistoria olisi jäänyt paljosta paitsi.

6. Rambo - Taistelija. On ehkä kyseenalaista, voidaanko tämä määritellä sotaelokuvaksi, koska se ei sijoitu mihinkään sotaan eikä siinä edes kuole kuin yksi ihminen, mutta väittäisin, että voidaan. Siinä Vietnamin sodan veteraani palaa kotiin ja etsii vanhoja kavereitaan, mutta koska siihen aikaan suhtautuminen Vietnamin sotaan ja sotilaisiin oli hyvin nuivaa, paikallinen sheriffi alkaa vainota häntä ilman järkevää syytä. Rambo pakenee metsään, jossa lainvalvojat yrittävät metsästää häntä lisääntyvällä tulivoimalla, vaikka todellisuudessa Rambo metsästääkin heitä.

Sarjan myöhemmät osat ovat selkeämmin sota- ja toimintaelokuvia ja muutenkin oikein hyviä, mutta jos nyt rehellisiä ollaan, ovathan ne vain Rambon legendaarisella hahmolla tehtyä rahastusta. Tässä ykkösosassa on eniten sisältöä.

7. Perikato. Elokuva Hitlerin viimeisistä päivistä bunkkerissa Berliinin alla. Hieno tunnelma ja loistavia näyttelijäsuorituksia. Nekin, jotka eivät tätä elokuvaa ole nähneet, tietävät sen kaikista niistä parodiavideoista, joissa Hitler raivoaa alaisilleen ja tekstityksissä puhutaan jostain ihan muusta. Ehdoton suosikkini on se, jossa Hitlerillä on ongelmia nopeusvalvontakameroiden kanssa:



8. Gettysburg. Amerikan sisällissodan ratkaisevin taistelu molempien osapuolten näkökulmista. Robert E. Lee on hieno hahmo, ja häntä myös näyttelee hienosti joku Baldwineista.

9. Rautaristi. Saksalaiskersantti ei suostu valehtelemaan esimiehensä puolesta, että esimies saisi himoitsemansa kunniamerkin, jolloin upseeri yrittää tapattaa kersantin ryhmineen toisen maailmansodan itärintamalla. Erikoinen elokuva siinä mielessä, että se esitetään saksalaisten näkökulmasta, vaikka onkin amerikkalainen. Ei olisi luullut tulevan yllätyksenä, että elokuvan menestys jäi julkaisuaikanaan vaatimattomaksi.

10. Länsirintamalta ei mitään uutta. Vähän sama kuin ykköskohdan Talvisota, mutta ensimmäisen maailmansodan Saksassa.


Sellainen lista. Hyviä elokuvia on paljon enemmänkin, mutta tuolle listalle pääsee vain sellaisia, joita katselen toistuvasti. Annetaan nyt kuitenkin vielä muutama kunniamaininta:

Kunnian kentät. Kaikkien aikojen kallein eteläkorealainen elokuva. Se kertoo tositarinan tyypistä, joka pakotettiin ensin taistelemaan Japanin puolesta; joutui Siperiaan vankileirille, josta pakotettiin torjumaan saksalaisten hyökkäystä; ja lopuksi vielä päätyi Saksan riveihin torjumaan Normandian maihinnousua. Tämä on minulle ihan uusi löytö, ja varmaan nousee ylläolevalle listalle jossain vaiheessa.

Helvettiin ja takaisin. Myös tositarina, tällä kertaa USA:n armeijan kaikkien aikojen ansioituneimmasta sotilaasta Audie Murphystä. Oikeita sotaveteraaneja on näytellyt elokuvissa ennenkin, mutta tämä on siitä ainutlaatuinen tapaus, että elokuvan nimikkosankari itse näyttelee itseään.

1944 - Veli veljeä vastaan. Virolainen elokuva, jossa on kunnon rytinää. Ensin kuvataan saksalaisten puolella taistellutta osastoa, josta siirrytään venäläisten puolella taistelleeseen. Siihen aikaan oli kieltämättä ikävää olla virolainen. Erityisesti tätä voi suositella katsottavaksi niille, jotka väittävät, että Suomi olisi toisen maailmansodan aikaan voinut valita olla sotimatta.

Yamato. Japanin Pearl Harboriksi kehuttu elokuva, jossa upotetaan Japanin laivaston suurin ja kaunein sotalaiva.

Red Dawn. Kiinan sisällissotaan 30-luvulle sijoittuva elokuva. Joo, Aasiasta tulee nykyään paljon upeita sotaelokuvia. Tässä alkupuolisko on kunnon rytinää, mutta sitä vaivaa sama ongelma kuin aika usein aasialaisia elokuvia yleensä, eli puolenvälin jälkeen meno hyytyy.

Päivä ilman sotaa. Monet ovat varmaan kuulleet siitä, kun kerran ensimmäisen maailmansodan aikaan saksalaiset ja ranskalaiset sotilaat päättivät omin päin julistaa joulurauhan ja viettää joulupäivän jalkapalloa pelaten ja mukavia jutellen. Tämä elokuva kertoo siitä.

War of the Dead (Stone's War). Joskus talvisodan aikoihin (eli kun natsit ja neukut olivat vielä samalla puolella Suomea vastaan) natseilla on jossain Suomen korvessa salainen tutkimuslaitos, jossa tehdään lääketieteellisiä kokeita. Suomalaiset ja suomalaisten puolella olevat amerikkalaiset sotilaat menevät sinne tutkimaan ja saavat vastaansa natsizombeja. Tätä on pakko suositella ihan jo periaatteesta, koska tämä on suomalainen, ja toisin kuin suomalaiset elokuva-alan päättäjät kuvittelevat, on tällaisten elokuvien teko selvä parannus suomalaiseen elokuvamaailmaan.

Noin. Saa ehdottaa lisää.

14 kommenttia:

  1. Veli-Venäläinen on tehnyt hienoja elokuvia, esimerkkeinä Tule ja katso sekä Ei paluuta. Brittiläinen TV-elokuva Threads sivuaa genreä ja on suorastaan loistava.Punaiset ja valkoiset on varmaan oma suosikkini.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. The White Tiger (löytyy tubesta) on venäläinen huippuleffa tankkien kaksintaistelusta. Koska Pekka on Tiikerikakkutankkifani, niin suosittelen. Vanhempaa tuotantoa on Tora! Tora! Tora!, joka hakkaa Pearl Harborin ja muut homostelut 6-0.

      Voittaja on Das Boot. En perustele. Katsokaa itse isolta kankaalta tai jättitevestä.

      Poista
  2. En ole noista yhtäkään nähnyt, jotenkin noi sotaelokuvat ei vaan nappaa. Ainoa jota katson on Tuntematon sotilas Edvin Laineen ohjaamana, siitäkin tosin vuosia, kun se viimeksi näin. Se mikä sai minut nyt "tarttumaan kynään" oli tuo Aatu parodia tai miksi niitä nyt sanotaan. Ja varsinkin se loppu, meen ampumaan itteni; no se ei onnistu kun aseluvatkin peruttiin liikojen liikennetörttöilyjen takia. Niin suomalaista niin suomalaista:)
    t. Huru-ukko

    VastaaPoista
  3. Minä en tee koskaan tuplamäärää työtunteja.

    Kerrotaan, että spartalaiset voittivat niin usein muut kreikkalaiset taistelussa, koska nämä olivat homofobisia. Vai oliko spartalaisilla sotilailla sittenkin haarniskoja päällään?

    'Talvisota'-elokuvasta en jostain syystä muista enää juuri mitään.

    'Starship Troopers' on minusta korniudessaan loistavan ilmiömäinen.

    Zulu-elokuva oli kiva. Niin, ja lisäksi sanottava, että briteillä oli jopati takaaladattavat kiväärit. Myöskin sanoisin, että zulut saattoivat olla uljaita sotureita, mutta heidän valtakuntansa perustui ennen kaikkea muuta muiden kansojen ja heimojen väkivaltaiseen alistamiseen ja vallattujen alueiden ihmisten orjuuttamiseen.

    'Perikato' oli minusta klassikko jo syntyessään. Ja kuinka paljon meemejä se on tosiaan synnyttänyt!

    Enempää en sano.

    VastaaPoista
  4. Tuo kakkostilalle listallasi laittamasi 'Starship Troopers' oli silkkaa kärsimystä minulle, koska olin lukenut Heinleinin samannimisen kirjan aikaisemmin. Kirjan sisällöstä tuohon teini-ikäisille pojille suunnattuun keskinkertaiseen räiskintää-ja-pussailua-elokuvaan oli otettu vain päähenkilöiden nimet. Tunsin itseni huijatuksi.

    VastaaPoista
  5. Huomenta, Hilma, Cheek, Huru-ukko ja Tom, ja kiitos kommenteista.

    Hilma: Tule ja katso on ollut hankintalistalla kauan. Muuten en venäläisistä sotaelokuvista ole nähnyt muita kuin Yhdeksännen komppanian, mikä kieltämättä on oikein hyvä. Punaiset ja valkoiset on näköjään ollut Yle Areenassa, mutta katseluaika on päättynyt. Ihme kusetusta. Mitä järkeä on pitää tuollaista hienoa nettikatselupalvelua, jos sitten yleisölle todetaan, että lällällää, eipäs näytetäkään?

    Cheek: Vilkaisin White Tigeriä. Ihan uusi elokuva näköjään. Pitääpä katsoa. Das Boot onkin muistaakseni loistava, mutta tästä listasta se jäi pois, koska siitä on kymmenen vuotta, kun olen sen nähnyt, enkä muista sitä niin hyvin, että voisin sanoa siitä mitään muuta.

    Huru-ukko: Joo, monet noista Aatu-videoista ovat vain huutamista satunnaisista asioista, mutta tuossa on hoksattu jotain syvällistä. Sotaelokuva on omanlaisensa genre, siitä joko tykkää tai ei. Vaikka ei tykkäisikään, listasta voi sentään Rambo ykköstä suositella, koska se on fiksu, melko väkivallaton ja tunnetasolla syvä.

    Tom: En tiedä erimerkkisten kreikkalaisten homofobioista, mutta antiikin kreikkalaisten seksuaalimoraali oli niin käsittämätön nykystandardein tarkasteltuna, etten yhtään ihmettelisi.

    Sen tiedän, että persialaiset aikoinaan voittivat egyptiläiset sitomalla kissoja kilpiinsä. Kissa kun oli egyptiläisille pyhä eläin, he eivät voineet taistella vastaan, koska olisivat siinä rytäkässä saattaneet vahingoittaa kissoja. Tästä on kyllä tainnut olla ennenkin puhetta.

    Hyvin monet alkeelliset imperiumit ovat perustuneet siihen, että valtaan on päässyt joku valioyksilö, jonka kuoleman jälkeen imperiumi onkin sitten sortunut yhtä nopeasti kuin syntynytkin. Ja takaaladattavat kiväärit olivat ihan valtava harppaus yksittäisen taistelijan tulivoimassa. Suustaladattavilla tuokaan taistelu ei olisi kauaa kestänyt.

    VastaaPoista
  6. Huomenta vielä Turkkulaasellekin, ja kiitos kommentista.

    Kuten sanoin, ei näitä teoksia saa yhteisestä nimestä huolimatta liittää toisiinsa. Omaan kokemukseeni varmasti vaikuttaa se, että luin kirjan vasta parikymppisenä, jolloin olin jo nähnyt elokuvan moneen kertaan teinipoikana.

    Kaikkein eniten näissä minua ihmetyttää, kuinka hirvittävän huonoja jatko-osat ovat ykköseen nähden. Onhan niissä paljon pienemmät budjetit, mutta silti.

    VastaaPoista
  7. Full Metal Jacket ja Der Untergang lukeutuvat myös meikäläisen suosikki sotaleffojen joukkoon, jälkimmäisestä on tehty niin monta pilailumeemiä kun Aatu-vainaa alkaa raivoamaan bunkkerissansa ja edellinen toimi hyvänä englannin kielen rivouksien oppikirjana!

    Lisään tähän muutaman hyvän ehdokkaan, Cornelius Ryanin dokumentaariseen romaaniin perustuva "The Longest Day" 1960-luvulta eli Atlannin valli murtuu, tässä muutama hyvä pätkä. Tässä leffassa sentään kaikki osapuolet puhuivat omaa äidinkieltänsä:

    Kenraali Marcks ja sotapelit, mies pelasi vastoin sen aikaisia sääntöjä ja voitti Eisenhowerina.
    Priller Pips ja erimielisyyksiä esimiehensä kanssa, heh joo "Miksei miestä ole laitettu sotaoikeuteen?" => Hän on ampunut alas hieman yli 100 vihollisen lentokonetta.
    Kenraali Blumentritt ja von Rundstedt, jossain vaiheessa kenraalin pokka pettää kun Aatua ei saa herättää ja kysyä hänen lupaansa, jotta Normandian rannikolle voisi lähettää ne panssarireservit, ja von Rundstedt pitää hyökkäystä Normandiaan hulluutena "absolut Wahnsinn".

    Stalingradin taistelusta on muutama hyvä leffa; saksalaisten oma versio vuodelta 1993, osa filmauksista kuvattiin Rovaniemen lähistöllä jotta saataisiin talvista jokimaisemaa. Volga tosin lienee leveämpi kuin Ounasjoki, mutta meneehän se noinkin. Osa leffaan osallistuneista T-34 tankeista myytiin tuolloin Suomeen ja ainakin yksi niistä on Parolan panssarimusossa näytillä.

    Venäläisten oma versio "Bitva za Stalingrad", tuossa on raadollinen kohtaus kun saksalaiset räjäyttävät polttoainesäiliöt Volga-joen rantatöyrästä ylöspäin ryntäävien venäläisten niskaan. Amerikkalaisten versio oli taasen "Enemy at the Gates", jossa kuvattiin erästä puna-armeijan tarkka-ampujaa Vasili Zaitsevia. Tosin hän ei vedä vertoja "kaatojen" määrässä Simo Häyhälle.

    1980-luvun Das Boot leffasta hyvä kohtaus hälyharjoitus
    Aprill Aprill, Übung ist das halbe Leben - Aprillia aprillia, harjoitus tekee mestarin.

    Kauniiksi lopuksi vielä moniosainen venäläissarja "Strafbat" eli Rangaistuspataljoona, tuli muutama vuosi sitten Yle-teemalta. Raadollista meininkiä, mutta mikähän sota sitä ei olisi, suosittelen tutustumaan.

    - Soomepois Eestist -

    VastaaPoista
  8. Kirjoista ja elokuvista kun puhuttiin, kuuluu "Rautaristi" myös kategoriaan kirjojen filmatisoinnit. Pohjalla on Willi Heinrichin romaani "Das geduldige Fleisch" (suomennettu nimellä "Kubanin sillanpää"), josta johtuen näkökulma on saksalainen.

    Vasta nyt tuli mieleeni, että niinhän on myös sotakirjallisuuden klassikossa "Länsirintamalta ei mitään uutta", josta anglosaksit ovat tehneet klassikoksi kohonneen laajakangaselokuvan lisäksi vähemmälle huomiolle jääneen TV-elokuvan. Viholllisnäkökulman ei pitäisi siis itsessään toimia suosiota heikentävänä tekijänä.

    Ehkä suurin syy "Rautaristin" epäsuosioon oli tarinan luihin ja ytimiin iskevä nihilismi vailla ylevyyttä ja korkeampia tavoitteita, kaikkien henkilöhahmojen ollessa joko antisankareita tai roistoja?

    VastaaPoista
  9. Iltaa Soomepois ja Qroquius, ja kiitos kommenteistanne.

    Soomepois: jostain syystä viestisi oli livahtanut roskapostien sekaan. Onneksi satuin katsomaan jo nyt, enkä vasta muutaman viikon päästä. Mutta joo, Longest Daystä olen kuullut kehuja ennenkin, vaikka en nähnyt olekaan. Toinen vastaavanlainen vähän vanhempi on Battle of the Bulge, vaikka siinä ei saksaa käytetäkään muualla kuin tässä laulussa.

    Tuo saksalaisten Stalingrad minulla onkin, mutta kokemustani latistaa se, että kun aikoinani tilasin sen britti-Amazonista, sain kappaleen, jossa ei ollut tekstityksiä ja ääniraita pelkästään englanniksi. Aivan naurettavaa. Tuo taistelukohtaus on kuitenkin hieno. Venäläisversio taas näytti niin mahtavalta, että laitoin sen saman tien CDON:sta tilaukseen. On vieläpä puoleen hintaan siellä. Samaan syssyyn tilasin Cheek-fanin mainitseman White Tigerin. Enemy at the Gates on hieno elokuva myös, mutta jotenkin mielestäni se saksalaispahis on kiinnostavampi hahmo kuin itse päähenkilö.

    Minulla on hämärä muistikuva, että olen saattanut Strafbatia katsoa, kun se tuli. Ainakin jonkin samantyylisen venäläissarjan katsoin joitain vuosia sitten.

    Qroquius: enpäs tiennytkään, että Rautaristikin perustuu kirjaan. Länsirintamasta on tehty vuoden 1930 versio, ja ilmeisesti se TV-elokuva on se 70-luvun versio, joka minunkin DVD-kokoelmastani löytyy. Varhaisempaa en ole nähnyt, mutta voi olla, että se kuulemma oli jollain tavalla saksalaisvastainen. Ainakin natsit kielsivät sen Saksassa siitä syystä. 70-luvulla ensimmäinen maailmansota ei ollut yhtä tuoreessa muistissa kuin toinen, mikä saattaa vaikuttaa, ja sitten sekin, että ensimmäisessä sodassa saksalaiset olivat "vain" vihollisia, kun toisessa ne esitettiin absoluuttisena pahuutena.

    Pidin kyllä Rautaristin hahmoista, mutta voihan se toki olla, että vaikka Rautaristin päähenkilö olikin kova jätkä, ei hän ollut yhtä sympaattinen kuin Länsirintaman poika.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidin minäkin "Rautaristin" hahmoista, mutta amerikkalaiset jostain syystä sitten eivät. Steiner oli muuten romaanissa 25-vuotias Oberfeldwebel, hieman realistisempana kuin James Coburn, joka oli elokuvan aikaan 49-vuotias ja näytti reilut kymmenen vuotta vanhemmalta.

      Elokuva-Steinerin sotilasarvoksi mainittiin leffan alussa Corporal, josta hänet ylennetiin Sergeantiksi. Kun Corporal vastaa suomalaista alikersanttia, olisi kai ymmärrettävä Steinerin olleen elokuvan alussa Unteroffizier, joka ylennettiin Unterfeldwebeliksi. Wehrmachtin Feldwebel vastasi siis suomalaista ylikersanttia.

      Poista
  10. Huomenta taas, Qroquius, ja kiitos kommentistasi.

    Pitäisi kyllä lukea tuo kirja, jos sen vain jostain saisi. Sotaelokuvissahan on hyvin usein ongelmana, että valitut näyttelijät ovat pahimmillaan kymmeniä vuosia vanhempia kuin heidän roolihahmonsa. Coburnin tapauksessa se ei häiritse niin paljoa, koska hän oli muuten niin hyvä kyseisessä roolissa.

    Tuon sotilasarvosäätämisen ymmärrän, sillä turhahan amerikkalaiselle yleisölle on saksalaista organisaatiopuuta ruveta selostamaan. Amerikkalaissiviilit tuskin tietävät edes omia first sergeanteja ja master sergeantejakaan, joten pistetään vaan corporal -> sergeant, ja todetaan asia loppuunkäsitellyksi. En sitten tiedä, johtiko hän kirjassa kokonaista komppaniaa pakoon vihollislinjojen takaa, mutta elokuvassahan ei heitä ollut kuin ryhmän verran.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Kubanin sillanpää" löytyi ainakin täältä Radanvarsikaupungin kirjastosta ihan hyllystä, joten luulisi sen olevan Espoossakin saatavilla.

      Steiner oli romaanissa joukkueenjohtaja, joka olikin saksalaisessa järjestelmässä vääpelitason aliupseerien tehtävä. Henkilöhahmot olivat aika pitkälti samankaltaisia kuin elokuvassa, paitsi että vänrikki Striebigin (elokuvassa Triebig) homoudesta ei vihjailla, vaan se tehdään varsin selväksi, teini-ikäinen sotamies Dietz on mukana alusta asti lausuen romaanin ensimmäisen repliikin, luutnantti Meyerin nimi on Schäfer ja eversti Brandt on everstiluutnantti Strauss.

      Steinerin ikä mainitaan yhdessä Straussin adjutanttinsa, kapteeni Kieselin kanssa käymistään elämää ja kuolemaa syväluotaavissa keskusteluissa, jossa Strauss toteaa Steinerin ehtineen sisäistää nämä asiat 25 ikävuoteensa mennessä paremmin kuin hän itse suunnilleen tuplasti vanhempana.

      Poista
  11. Iltaa taas, ja kiitos kommentistasi.

    Pitää käydä jossain vaiheessa katsomassa kirjastosta, jos muu ei auta. Yleensä mieluumin ostan omaksi kuin haen kirjastosta, koska sitten ei tarvitse murehtia, ehtiikö kuukaudessa lukemaan, unohtuvatko ne johonkin lojumaan, ja pitääkö heti lukea tämä vai lukisinko mieluumin tuon toisen tässä välissä. Nythän minulla on menossa se haastekin, etten tänä vuonna lue kuin naiskirjailijoiden teoksia, etten kovin äkkiä sitä pääsisi lukemaan muutenkaan.

    VastaaPoista