Pekka lukee lehteä 23: Jouluspecial

Lapsi meni päiväkotiin ja emäntä palasi töihin, ainakin sen verran, mitä flunssakierteeltä harvoja terveitä päiviä jää. Kun nyt sen seurauksena olen jäänyt viettämään arkipäiviä yksin kotona, olen innostunut pitkästä aikaa harrastamaan tietokoneohjelmointia. Olen koodannut päivät pitkät niin pakkomielteisesti, että bloggaaminenkin on unohtunut lähes kokonaan.

Emäntäkin mietti, että mitäköhän tietokonepeliä hän pelaisi seuraavaksi. Rakentelupelit alkavat kuulemma jo kyllästyttää, mutta Call of Duty -taidot ovat pitkän tauon jälkeen niin ruosteessa, että räiskintäpelit vain turhauttavat. Parempien ideoiden puutteessa laitoin hänet pelaamaan Genital Joustingia, jossa letkeät pippelit ottavat toisistaan mittaa.

Naurusta päätellen oikein viihdyttävä peli.

Asiaan. Kun nyt monet edellisistä kirjoituksistani ovat olleet pitkiä ja osin järkeviäkin, ajattelin tänään vain käydä lyhyesti läpi muutamia pikku-uutisia osoittaakseni, ettemme edelleenkään elä järkevässä maailmassa. Aloitetaanpa pelijutuilla, koska niistä oli jo puhe:

1. Videopelin aseen koristeesta maksettiin 61 052,63 dollaria

Tästä aiheesta olen puhunut jo pari vuotta sitten, mutta koska on saatu uusi ennätys, mainitaan asia uudestaan. Eli siis Counter-Strikessä voi saada, ostaa, myydä ja vaihtaa aseiden pintakuviointeja eli skinejä. On yleisiä, joita saa ostettua muutamalla sentillä, ja harvinaisia, joiden hinta voi nousta satoihin euroihin. Sitten on niitä, jotka ovat käytännössä ainutlaatuisia ja joista kehtaa pyytää ihan mitä tahansa, koska peliä pelaa myös paljon öljysheikkien ja oligarkkien pikkuprinssejä, joilla ei ole pikkuhiluista pulaa.

CS on jossain määrin välineurheilua, jossa hyvällä näppäimistöllä, hiirellä ja kuulokesetillä voi saada pientä etua, mutta skinit ovat täysin kosmeettisia eivätkä vaikuta peliin mitenkään. Jos siis joku ostaa 60 000 dollarin skinin, hän maksaa ihan vain siitä, että pääsee kehumaan muille, kuinka hieno skini hänellä on.

Eipä tuokaan silti enää iso raha noissa piireissä ole. CS:n isoissa turnauksissa on tyypillisesti miljoonan dollarin palkintopotti, josta puolet jaetaan voittajajoukkueen viiden pelaajan kesken. Tämä taas on pikkuhiluja verrattuna vielä suositumman Dota 2:n palkintopotteihin. Suomalaisen Lasse Urpalaisen joukkue voitti syksyllä turnauksen, ja palkintorahoista hänelle tuleva henkilökohtainen osuuskin oli n. 2 miljoonaa euroa.

Mutta olihan nyt hiljattain olympialaisetkin, ja nekin ovat kuulemma aika arvostettuja kisoja.

Kai sinäkin maksaisit tästä erosta useamman vuoden palkan?

2. Paavi lahjoitti rauhanmedaljongin Erdoganille

Paavi, islamin tai jonkin muun vastaavan uskonnon ylin auktoriteetti, antoi rauhantunnustuksen Turkin diktaattorikkeelle Erdoganille siinä toivossa, että Erdogan puolestaan kehuisi Paavin toimia muslimien tukemiseksi kristittyjen ja juutalaisten kustannuksella. Öö, hetkinen...

Erdoganin puolestaan odotettiin kiittävän paavi Franciscusta siitä, että tämä vastusti Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin päätöstä tunnustaa Jerusalem Israelin pääkaupungiksi.

 Ei kun joo, kyllä siinä noin sanotaan.

Rauhanjohtaja Erdogan reagoi medaljonkiinsa vähän aikaa sitten lähettämällä rauhanpommittajansa rauhoittamaan Syyrian kurdialueet pois kuljeksimasta, koska kurdit ovat niin leppoisaa porukkaa, että niitä on pakko saada lisää vaikka sitten valloittamalla.

Pasifismin nimeen vannovat kurdit ovat vastanneet pistämällä pystyyn rauhanosoituksia Suomessa ja muissa länsimaissa, koska jos protesteja esittäisi Turkissa tai kurdien omilla mailla, olisi vaarana joutua tappelemaan turkkilaisten kanssa, kun taas länsimaissa saa riehua rauhassa.

3. Turun yliopisto palkkasi opiskelijoiden häirintään syyllistyneen amerikkalaisprofessorin

Kalifornialainen tähtitieteilijä lähenteli alaisinaan työskennelleitä opiskelijoita ja sai kenkää. Ymmärrettävästi tämän jälkeen hänen uranäkymänsä olivat heikot, mutta Suomesta hän sai sympatiaa ja sen myötä työtarjouksen.

Tämä vastaavasti herätti Suomen mediassa feministisen raivon, ja ellen väärin muista, professori jätettiin sittenkin palkkaamatta. En kyllä ymmärrä, miksi tämä tapaus herätti niin ankaran vastareaktion. Tuollaisen touhun suvaitseminenhan on ihan linjassa sekä Suomen valtion että feministien periaatteiden kanssa.

Meinaan vaan, että jos laittomat maassaolijat ovat nykyään "paperittomia maahanmuuttajia", eivätkö seksuaalirikollisetkin sitten samalla logiikalla ole vain paperittomia gynekologeja?

4. Pepsi kehittelee sipsejä naisille - toimitusjohtaja: Tavalliset sipsit ovat naisille liian sottaisia ja äänekkäitä

Entäs mitä sitten tapahtuu, kun feministit pääsevät suuryhtiön johtoon? No, he tietysti julistavat, että naiset ovat erilaisia kuin miehet ja että siksi entiset sukupuolineutraalit tuotteet, kuten sipsit, täytyy sukupuolittaa.

Toimitusjohtaja Indra Nooyi hehkutti Freaknomics-nettiradion podcastissa, että yhtiö antaa naisille viimein mahdollisuuden nauttia rasvaisista naksuista samalla tavalla kuin miehetkin. Nooyin mukaan naiset eivät ole kyenneet tähän asti nauttimaan esimerkiksi yhtiön Doritos-sipseistä.

– Useat nuoret miehet sipsejä syödessään nuolevat innoissaan sormiaan, Nooyi kommentoi.

Hänen mukaansa naiset eivät nuole sormiaan sipsien mussutuksen jälkeen.

Olen ollut usein tilaisuuksissa, joissa on paikalla sekä naisia että sipsejä, enkä kyllä muista koskaan kenenkään valittaneen, että haluaisi kyllä syödä, mutta kun niistä lähtee niin kova ääni eikä niitä saa koskematta suuhun. Ihan yhtä mielellään he ovat sipsinsä syöneet kuin miehetkin.

– Naiset eivät rouskuttele sipsejä kovaäänisesti, he eivät nuole sormiaan ja naiset eivät myöskään kaada pussin pohjalta viimeisiä murusia suuhunsa, vaikka he haluaisivat kyllä tehdä niin, Nooyi julisti podcastissa.

Indra, kaada ihan rohkeasti vaan ne murut suuhusi. Viimeiset murut maistuvat parhailta, ja niiden syömisessä on sekin hyvä puoli, että kun suu on täynnä sipsinmurenoita, ei pysty sanomaan mitään niin typerää kuin tuo yllälainattu.

Toimitusjohtajan mukaan sipsit myös mahtuvat helposti käsilaukkuun, sillä hänen mukaansa naiset ihmettelevät jatkuvasti kuinka he saisivat herkkunsa mahdutettua mukaan.

Tosin tähän täytyy suhtautua pienellä varauksella, koska ainakaan jutun kuvituskuvan ilmeen perusteella hän ei näytä olevan tosissaan, vaan vain kokeilee, että kuinka älytön trollaus menee läpi. Pidän myös mahdollisena, että kun uudet naissipsit on saatu lanseerattua ja niiden edistyksellisyyttä kehutaan mediassa, Indra vetää kuminaamarin naamaltaan ja alta paljastuukin valkoinen mies, joka jää virnuillen katsomaan, muuttavatko feministit mielipidettään saman tien, vai huomaavatko he vasta jälkeenpäin, että naissipsit ovat aivan käsittämättömän misogynistinen konsepti.

5. Milleniaalit katsoivat Sean Conneryn Bond-elokuvat ja järkyttyivät näkemästään – naisia vikittelevälle salaiselle agentille täystyrmäys

Isäni opetti minut katsomaan Bond-elokuvia nelivuotiaasta asti, eli heti kun osasin lukea tekstityksiä. Sarjan jokainen osa on siis minulle hyvin tuttu ja rakas. No, Daniel Craigin aikakaudella sarjaa on kehitetty väärään suuntaan, mutta se on vain minun mielipiteeni.

Nykyisissä osissa Bond ei enää vaivaudu vokottelemaan naisia mitenkään, vaan hän vain vetää vaatteet pois ja sitten naidaan. Ennen vanhaanhan Bond hurmasi naisia typerillä vitseillä ja kovalla itsevarmuudella. Oma mielipiteeni on ollut, että yksi nykybondien huonoista puolista on juuri tuo flirttailun ja karisman poisjättö ja korvaaminen suoralla painokairausäksönillä.

Kuulemma olen väärässä. Raiskaushan se on, jos miehen flirttailumetodi perustuu typerille sovinistisille vitseille eikä esim. olemiselle naisen kanssa samaa mieltä keskeisistä intersektionalistisen feminismin teeseistä ja sen jälkeen kysymiselle kohteliaasti, että saanko tarjota soijalatten.

No joo, onhan se totta, että alkuaikojen naishahmot olivat usein sellaisia bimboja, että Bondin toiminta heitä kohtaan voitaisiin luokitella vajaamielisen hyväksikäytöksi muissakin kuin seksijutuissa, joten siinä mielessä närkästyminen on ihan oikeutettua. Sitä vaan ihmettelen, että jos 60-luvun Bondin toiminta aiheuttaa nykynuorissa vastalauseita, millä ihmeen logiikalla nyky-Bondin naisstrategia sitten on hyväksyttävää?

Sitten vielä loppuraskautus:

6. Kaksikko yritti riuhtoa kolmen eri R-kioskin kassakaappia irti auton avulla – hovioikeuden mukaan ei pystytty todistamaan, että nykimisen tarkoituksena oli varastaminen

Tuossahan tulikin jo oleellinen mainittua. Tiivistetäänpä.

1. Murtaudu autokorjaamoon ja varasta pakettiauto.
2. Murtaudu ärrälle ja yritä kiskoa kassakaappi autolla ulos, mutta mokaa homma, koska typeryyttäsi kiinnität vetoremmit puskuriin etkä vetokoukkuun.
3. Murtaudu toiseen autokorjaamoon ja varasta toinen pakettiauto.
4. Murtaudu toiselle ärrälle ja yritä kiskoa kassakaappi ulos, mutta älä onnistu vieläkään.
5. Murtaudu kolmannelle ärrälle, sido remmit tällä kertaa vetokoukkuun ja vie kassakaappi mukanasi.
6. Pyydä oikeudessa lievempää tuomiota, koska 1) et oikeasti meinannut varastaa kassakaappia ja 2) et uskonut, että siellä olisi ollut niin paljoa rahaa.
7. Saa lievempi tuomio, koska se, että murtaudut vuorokauden sisällä kolmelle eri ärrälle repimään niiden kassakaappeja irti, ei riitä todisteeksi siitä, että olisit yrittänyt varastaa kassakaappeja.

En nyt taas tiedä, mitä tästäkään pitäisi sanoa.

Sivistyksen rappiosta ja vähäpukeisista naisista

Twitterin paras puoli on siinä, että sen avulla saa helposti yhteyden kaikkiin muihin palvelun käyttäjiin, jopa muulloin vaikeasti lähestyttäviin julkkiksiin. Linkitin edellisen tekstini sinne ja pistin twiittaukseen suoran viittauksen Maria Petterssonille, jonka kolumnia kirjoitukseni käsitteli, ja siten hänkin pääsi lukemaan feministisestä kirjallisuushaasteestani. Hän ei edes blokannut minua saman tien, kuten olin aluksi pelännyt, vaan päin vastoin uudelleentwiittasi julkaisuni. Arvostukseni häntä kohtaan nousi reippaasti.

Oli miten oli, hänen ansiostaan tekstini sai laajaa näkyvyyttä sellaisissakin piireissä, joissa minuntyyliseni blogistit eivät ole erityisen luettuja ja joissa huumoriani ja estetiikkaani ei arvosteta. Eräskin lukija ilmoitti lopettaneensa tekstini lukemisen alkuunsa tultuaan viehättävän assistenttini Denisen kuvan kohdalle. Omaan Twitter-virtaansa hän ilmeisesti minun innoittamanani laittoi vanhanaikaisemman ja siten hillitymmän vähäpukeisen kuvan Marilyn Monroesta ja esitti kysymyksen:

Onko tällaisten kuvien jakaminen nykyään sopivaa? Onko tämä esimerkki taidevalokuvasta vai esimerkki naisvartalon esineellistämisestä?

Tuo on hyvä kysymys. Mietitäänpä sitä hetki. Tätä kysymystähän ei ole viime aikoina pohdittu vain Twitterissä eikä vain nykyaikaisten mallityttöjen poseerauksiin liittyen, vaan asia nousee merkittäväksi yhteiskunnalliseksi puheenaiheeksi säännöllisesti aikakaudesta toiseen. Otetaan esimerkiksi tällainen taideteos:

Löytyy Vatikaanista ns. isoolta kirkoolta. Alun perin, vuonna 1541, hahmot olivat kuulemma alastomia, mutta niille maalattiin jälkeenpäin pyyhkeet munien peitoksi, koska eihän nyt kirkoista pyhimmässä voi näyttää meininkiä, jota ei näe edes bordelleissa, kuten eräs aikalainenkin Michelangeloa moitti. Sitten on tällainen patsas:

Vuonna 1894 tuota suunniteltiin Bostonin kaupunginkirjaston pihalle, mutta Naisten Kristillisellä Raittiusliitolla oli asiaan painavaa sanottavaa. Ei tuollainen juopunut rietastelu sopinut lainkaan, eikä ainakaan kirjastolle. Ankaran paineen myötä patsas siirrettiin New Yorkiin museoon, ja vasta lähes sata vuotta myöhemmin melu oli laskeutunut sen verran, että Bostonin kirjastokin sai oman kopionsa alkuperäiselle paikalleen.

Streisand-efektin myötä, kun tapaus oli saanut paljon julkisuutta, taiteilija tienasi valtavasti rahaa myymällä kopioita teoksestaan, mutta siinähän nyt ei ole mitään yllättävää.

Tietenkään pelkästään alastomuutta ei ole sensuroitu, vaan tähtäimessä on ollut muitakin ominaisuuksia, jotka on katsottu epäkorrekteiksi, tasa-arvoisimpia kansanryhmiä alentaviksi tai muuten vaan aikakaudelle sopimattomiksi. Esimerkiksi natsit kielsivät taiteen, joka oli juutalaista, kommunistista tai muuten vaan paskaa, eikä taidekriitikkonakaan saanut toimia ilman propagandaministeriön lisenssiä. Esimerkiksi tällainen:

Eihän tuo edes esitä mitään, ja mitä järkeä on taiteessa, joka ei esitä mitään? Kieltoon vaan. Ja kuten Hitlerkin sanoi, jos joku haluaa maalata taivaan vihreäksi ja ruohon siniseksi, sellaisen ääliön sopii kastroida.

Natsien järjestämät rappiotaiteen näyttelyt kuulemma olivat yleensä paljon suositumpia kuin hyväksytyn arjalaisen taiteen näyttelyt. Mistäköhän lie johtunut.

Neuvostoliitossakin oli virallisena taidemuotona "sosialistinen realismi", joka terminä on yhtä mielekäs kuin vaikka natsistinen suvaitsevaisuus tai anarkistinen despotia, mutta jota kuitenkin onnistuttiin soveltamaan melkein 60 vuotta ja jonka myötä taiteilijoiden oli parasta pitää huolta, että heidän teoksensa viestittivät yleisölle aiheesta riippumatta, että työ on niin kivaa, että siitä on aivan turhaa kaiken muun hyvän lisäksi vielä maksaa palkkaakin.

2000-luvulle päästyämme tanskalainen Jyllands Posten -lehti päätti kokeilla, mitä tapahtuu, jos järjestää pilakuvakilpailun profeetta Muhammedista. Kilpailuun osallistui näinkin räväkkää ja edesvastuutonta perseilyä:

Tästä närkästyneinä muslimit pistivät pystyyn rähinöitä ympäri maailmaa. Ihmisiäkin kuoli. Lähinnä kuolleet olivat kiukkuisia muslimeja, jotka olivat tallautuneet hengiltä muiden kiukkuisten muslimien jaloissa, mutta jotenkin se saatiin käännettyä koko Tanskan kansan syyksi. Euroopassa keskusteltiin, onko sananvapaus mennyt liian pitkälle. Monet yksittäiset sanomalehdet julkaisivat kuvia vastustaakseen noussutta sensuurimielialaa, mutta Suomessa yksikään lehti ei siihen lähtenyt mukaan. Kun sitten kansalaisjärjestö Suomen Sisu laittoi kuvat nettisivuilleen, pääministeri Matti Vanhanen riensi pyytämään koko Suomen puolesta anteeksi muslimeilta, vaikka kukaan ei ollut ehtinyt häneltä kysyäkään.

Voidaan toki väitellä, oliko muslimien pillastuminen lapsellista ylireagointia, vai oikeutettua vihaa pyhien arvojen loukkaamisesta, ja voidaan väitellä siitäkin, oliko kuvien sensurointi pelkurimaista omien arvojen hylkäämistä, vai vain tervettä pelisilmää väkivaltaisten kilikallojen kostoiskujen välttämiseksi. Joka tapauksessa sensuurivaatimuksia esitettiin uskonnollisin perustein, ja niihin suostuttiin hihhulien mielistelemiseksi.

Esimerkkejä useista syistä sensuroidusta taiteesta löytyy paljon ihan viime vuosiltakin, mutta ne ovat olleet lähinnä yksittäistapauksia, eivätkä ole saaneet suurta mediahuomiota.

Sitten tuli #MeToo-kampanja, jolla oli kannatettava tavoite: kun kaikki naiset, jotka ovat joutuneet seksuaalisen häirinnän kohteiksi, ilmoittavat asiasta ääneen, ongelman laajuus paljastuu viimein kaikille. Valitettavasti kuitenkin jotkut oman elämänsä judithbutlerit päättivät, että #MeToo on hyvä tekosyy rusikoida maailma omaan ideologiaansa sopivaksi. Niinpä osittain kampanjan painostamana eräs brittiläinen museo päätti "herätellä keskustelua" poistamalla näytiltä seuraavan taideteoksen:

vuonna 1896 valmistunut maalaus poistettiin Manchester Art Gallerysta seinältä, koska taidegalleria haluaa ”haastaa tyypillisen aikakauden fantasian”, jossa alaston naisvartalo esitetään joko passiivisena koristuksena tai sitten femme fatale -tyyppisenä hahmona.

Jaa. Minä kun olin tottunut siihen, että keskustelua herätellään yleensä tuomalla taideteos esille. Poistamalla teos julistetaan vain, että teoksessa oli jotain väärää ja siksi sitä ei saa katsella eikä siitä ole mitään puhuttavaakaan.

On helppoa olla samaa mieltä, että tuonaikainen naiskuva oli huonompi kuin nykyinen, mutta ei sitä "haasteta" piilottamalla aikakauden maalauksia. Piilottamisella julistetaan autoritaarisesti, että nykyinen naiskuva on parempi ja pulinat pois. Lisäksi julistetaan, että koska nykyinen naiskuva on objektiivisesti parempi, ei kellään ole mitään syytä katsella menneiden aikojen hapatuksia. Joku sivistymätön plebeiji voisi vielä saada päähänsä kyseenalaistaa em. julistukset ja haastaa nykyisen naiskuvan.

Suomessakaan tältä ei ole vältytty, vaan Ateneumissa esillepantua Akseli Gallen-Kallelan Aino-tarua, eli tätä:

...on viime aikoina vaadittu piilotettavaksi mm. saatesanoilla "eikö museota yhtään hävetä?" Koska vaatijat eivät tietenkään ole lukeneet Kalevalaa, he jäävät vain jumittamaan kuvaan, jossa vanha irstas käppänä jahtaa nuorta tyttöä, eivätkä tiedä, etteivät Väinämöisen yritykset suinkaan pääty onnellisesti kummankaan kannalta. Tarun opetus onkin hyvin feministishenkisesti se, että kannattaa pysytellä vaan kiltisti omissa kategorioissaan.

Onneksi museon johtaja Susanna Pettersson pysyy suoraselkäisenä ja jättää tuollaiset vaatimukset omaan arvoonsa. Hän summaa koko touhun hienosti:

Taiteen tehtävä on esittää kysymyksiä ja antaa ajattelemisen aihetta. Museoiden tehtävä on toimia esittämisen, puheen ja monimuotoisten tulkintojen areenoina. Ei ole oikeaa tai vääränlaista taidetta. On vain taidetta.

Harvinaisen asiallista puhetta. Mutta millaisen yhteenvedon saamme tästä taidehistoriallisesta oppitunnista?

Huomaamme, että vääränlaisten kuvien kieltäminen niin siveellisyyden loukkaamisen kuin vallitsevan ideologian kanssa ristiriidassa olemisenkin takia on jo vanha keksintö, eivätkä naiskuvasta huolestuneet feministit tai #MeToo-kampanjoijat ole tuoneet tähän muotiin mitään uusia innovaatioita. Perusteet sensuurin vaatimiselle vaihtelevat, mutta periaate pysyy samana: halutaan kieltää muilta se, mikä ei itseä miellytä.

Näköjään oikea kysymys ei olekaan, että onko tällaisten kuvien jakaminen enää nykyään sopivaa, vaan että onko se vieläkään sopivaa. Reaktioista päätellen ei vaikuta olevan.

* * *

Entäs sitten bikinityttöjen postailu blogeihin? Eihän sillä ole mitään tekemistä taiteen kanssa. Vaikka suvaittaisiinkin joidenkin sata vuotta sitten eläneiden kääkkien kiinnostusta teinityttöihin ihan vain sen takia, että ne ovat keksineet maalata perversionsa kankaalle, miten siitä seuraa vaatimus suvaita sitäkin, että silikonilla pumpattuja bimboja tungetaan joka tuutti täyteen?

Kysytäänpä sitä Formula 1 -maailmasta. Siellä on aiemmin ollut tapana käyttää "grid girlejä", eli kauniita ja usein vähäpukeisia naisia moniin niinkin oleellisiin tehtäviin kuin numerokylttien kanniskeluun ja ajajien vieressä hymyilyyn. Eipä ole enää. Sellainen ei johtoportaan mielestä enää sovi "modernin yhteiskunnan sosiaalisiin normeihin".

Napa näkyy, naapurin poijat nauraa.

Eikä siinä mitään. Markkinavoimien lakien mukaan F1-touhukin pyörii, joten jos johtoportaan mielestä vihaiset feministit ovat autourheilulle merkittävämpi kohderyhmä kuin kiimaiset miehet, ilman muuta näin kannattaa tehdä. Mutta mistäs suunnasta suurimmat vastalauseet kuuluvat? Kiimaisilta miehiltäkö, joilta on nyt viety yksi monista tilaisuuksista patriarkaaliseen tuijotusahdisteluun?

Ei, vaan työnsä menettäneiltä tytöiltä. Aihetta Twitterissä käsittelevässä #gridgirl-virrassa ei juuri lopettamispäätöstä puolustavia kommentteja näe. Vastalauseet ovat usein tällaisia:

Come rain or shine we would be there waiting with our boards for our drivers to come round the bend. Why are 'idiots' taking our jobs away? #gridgirl #BTCC fed up of trying to defend myself, it's simple I LOVE my job get over it! #robbers #f1gridgirls

There is a huge discussion on #F1 banning #gridgirls. Being a #gridgirl for several years, I absolutely love it. Many of us who model at these events do it because we love the sport of racing. I have traveled the world and have met the most amazing people doing it.

So the inevitable has happened, F1 gridgirls have been banned. Ridiculous that women who say they are "fighting for women's rights" are saying what others should and shouldn't do, stopping us from doing a job we love and are proud to do. PC gone mad.

Yhdenkään alalla työskentelevän naisen en nähnyt kommentoivan, että onpa tämä päätös hieno juttu, kun vihdoinkin pääsee pois vihaamastaan alistavasta orjatyöstä. Ne harvat kommentit, jotka eivät olleet työnsä menettäviä naisia tukevia ja kannustavia, olivat lähinnä muotoa "hehheh, mahtaa vatuttaa, kun joutuu etsimään oikeaa työtä, jossa ei enää pelkällä ulkonäöllä pärjää".

Bye bye Sophie. now go and get yourself an education rather than standing in the mirror all day taking selfies.

Joo, kyllä minuakin vatuttaisi, jos saisin kenkää ja pitäisi mennä töihin, joissa joutuisin näkemään enemmän vaivaa tienatakseni pienempää palkkaa. Voiko ketään moittia siitä?

Viehättävä ulkonäkö on markkinoitavissa oleva ominaisuus ihan samalla tavalla kuin mikä tahansa ammattitaito. Sen hankkiminen, kehittäminen ja ylläpitäminen vaativat sekä synnynnäisiä ominaisuuksia että jatkuvaa työtä. Ketään ei siihen pakoteta, vaan päin vastoin kilpailu ja karsinta ovat ankaria.

Sama pätee edellisessä kirjoituksessa esiintyneeseen ja kritiikkiä saaneeseen Denise Milaniin. Monien mielestä kaula-aukon esittely ei varmaankaan ole mikään oikea ammatti, mutta hän tuskin ihan heti lähtisi alaa vaihtamaan moisista puheista, kun ottaa huomioon, että hän on mallintöillä tienannut jo 6 miljoonan dollarin omaisuuden. Pekan Porstuan viehättäväksi assistentiksi ei ihan kuka tahansa pyllistelijä pääsekään, vaan useimmilla täällä vierailevilla naisilla on seitsennumeroiset tienestit. Ja sen haluavat vihaiset feministit viedä heiltä pois.

Porstuan henkilökunnan pitkäaikaisimman jäsenen Candicen ilme, kun hän kuulee, että hänen pitäisi luopua 7 miljoonan dollarin vuosituloistaan ja mennä tienaamaan 20 000 dollaria vuodessa johonkin hikipajaan tasa-arvon ja naisten vapautuksen nimissä.

Kauas on tultu niistä ajoista, jolloin feministien mielestä naisella piti olla oikeus itse päättää, mitä haluaa kehollaan tehdä. Erityisen kuvaava on alussa mainitsemaani Twitter-keskusteluun osallistuneen henkilön kommentti:

Tuo on aika kesy verrattuna siihen millaisia kuvia ihmiset julkaisevat itsestään esim. Instagramissa. Lienee voimaannuttavaa esineellistää itsensä?

Esineellistäminenhän se onkin päivän sana. Nättejä naisia ei saa katsoa, koska se jotenkin kumoaa heidän sisäisen kauneutensa, tai jotain. Selvä. Itsensä esineellistäminen taas on oikein mielenkiintoinen konsepti. Nainen ei siis saa tehdä mitä haluaa, koska jonkun muun mielestä sellainen ei ole naiselle soveliasta käytöstä.

Tosiaan. Niin kauan kuin kulttuurissa ylipäätään tunnetaan sellainen käsite kuin "itsensä esineellistäminen", naiset eivät ole vapaita. En näe mitään eroa siinä, onko vapautta rajoittamassa joukko irstaita äijiä vai joukko vihaisia feministejä.

No niin. Huhhuh. Tulipas tästä paljon pidempi teksti kuin ajattelin. Yhteenvedon aika. Olemme todenneet, että 1) taiteen sensurointi millä tahansa verukkeella ei ole feminismiä, vaan totalitarismia, ja 2) feministien pyrkimykset deletoida kauniit naiset näkyviltä ei ole naisten vapauttamista, vaan alistamista. Enää jäljellä on yksi kysymys.

Miksi?

Miksi tauluihin pitää maalata nättejä naisia tissit tanassa? Miksi formuloissa pitää olla nättejä naisia numerokylttejä kanniskelemassa? Miksi minun muka pitää postailla tännekin jotain bikinikuvia vaivautumatta edes keksimään sille mitään kunnollista yhteyttä kirjoitusten aiheisiin?

No, ei varsinaisesti pidäkään. Aivan yhtä hyvin tuollainen voidaan lopettaa. Ei sille ole mitään loogisesti pitävää perustetta. Esitän kuitenkin vastakysymyksen.

Miksi naisille on tärkeää, että olohuoneen verhojen värisävy sopii yhteen sohvan kanssa? Miksi naiset postailevat kuvia kauniista maisemista? Miksi naiset laittavat kukkia maljakoihin? Miksi naiset kuluttavat valtavia rahasummia vaatteisiin, joita he käyttävät yhden kerran? Miksi naiset ripustelevat seinille tauluja, jotka eivät esitä mitään ihan vaan sillä perusteella, että seinillä pitää olla tauluja? Miksi naiset keräävät ikkunalaudat täyteen juuri tietynvärisiä kukkia? Miksi naisten kirjahyllyissä on aina vähintään yksi taso varattuna koriste-esineille?

Miksi?

Eihän siinäkään ole hyödystä ja tarpeesta kyse. Kyse on pelkästä estetiikasta. Elinympäristö on viihtyisämpi, kun ympärillä on kauneutta katseltavaksi. Miehet eivät välitä yllälistatuista asioista, koska he eivät yksinkertaisesti kiinnitä tuollaiseen materiaan juuri huomiota. Miehet kiinnittävät huomionsa kauniisiin naisiin ja siksi haluavat ympäröidä itsensä kauniilla naisilla tai ainakin heidän kuvillaan.

Ajatus, että kauneuden havaitseminen, tunnustaminen ja arvostaminen jotenkin vähentäisi arvoa "esineellistämisen" kautta, on täysin mielipuolinen, käsittämätön ja väärä.

Tuleeko minusta vähemmän isänmaallinen ihminen, jos tykkään katsella suomalaisia maisemakuvia?
Käännynkö minä ateistiksi, jos kirkkoon tuodaan liian hienoja alttaritauluja?
Joutaako hyvä kirja saman tien saunansytykkeeksi, jos siitä tehdään näyttävä elokuva?

Ei tietenkään. Eikä minun arvostukseni naisia kohtaan vähene tippaakaan sillä, että arvostan myös heidän fyysisiä piirteitään.

Feministinen kirjallisuushaaste 3: Yhteenveto

Tämän talven lukijakartoitusgallupissa ilmoittautui 91 lukijaa. Tänä vuonna en erotellut tuttuja ja tuntemattomia, vaan kysyin, onko täällä sellaisiakin vakiolukijoita, jotka olisivat kanssani eri mieltä. Yllättäen jopa neljä tunnusti. 64 kertoi lukevansa juttujani, koska ovat samaa mieltä, ja kaksi piti tarjonnastani, vaikka olivat uusia tuttavuuksia. Kukaan satunnainen paikallehortoilija ei kertonut vastustavansa ilosanomaani.

Kaksi vastaajaa ei ymmärtänyt kysymystä, ja peräti 19 vaati isoja tissejä. Aloittakaamme siis tämä feministishenkinen teksti viehättävän assistenttini Denisen vastauksella:

Asiaan. Reilu vuosi sitten kolumnisti Maria Pettersson toi esille epäkohdan, että suurin osa miehistä ei lue lainkaan naisten kirjoittamia kirjoja ja että se on ongelma, koska sellainen on ihan junttia. Tutkiskelin hänen sanojaan sydämessäni ja järkytyksekseni huomasin, että se päti minuunkin. Omistamistani kirjoista alle 7 % oli naisten kirjoittamia.

Samassa yhteydessä Pettersson haastoi kaltaiseni juntit lukemaan naisten kirjoja. Tai ei suoraan haastanut, mutta vihjasi sinnepäin väittämällä allekirjoittanutta sivistymättömäksi, mainitsemalla sitten ihmisten harrastavan sellaista, että lukevat vuoden verran vain tietynkaltaisten kirjailijoiden teoksia, ja ottamalla lopuksi itse tavoitteekseen lukea n. 18 eri vähemmistön kirjoittamia teoksia.

Koska nobody calls me chicken ja jippikaijei motherfucker ja muita latteuksia, tartuin haasteeseen. Samassa yhteydessä esitin vastahaasteenkin, johon keräsin omia lukusuosituksiani, mutta antaa muiden kirjoitella siitä.

Hehheh, te varmaan luulitte, että olin jo unohtanut koko jutun. Ehei; voin ylpeänä kehua, että vuonna 2017 luin ainoastaan naisten kirjoittamia kirjoja, kuten luvattu oli. Nyt käyn ne läpi ja pohdin lopuksi, kannattiko.

Sitä ennen lanseeraan käsitteen "toiseuspiste". Koska kuulemma kirjailijan henkilökohtaisilla ominaisuuksilla on väliä, ja on sitä parempi, mitä useampaan vähemmistöön kirjailija kuuluu, aion nyt pisteyttää lukemani kirjat sen mukaan, kuinka monella tavalla kirjailija minusta poikkeaa. Kriteerejä ovat Petterssonin määritteleminä ainakin sukupuoli, kansallisuus, uskonto, ihonväri, seksuaalinen suuntautuminen ja vammaisuus.

No niin, tässä koko läjä:

Marge Piercy - Woman on the Edge of Time. Tämä ei ole niinkään romaani kuin utopistinen pamfletti, jossa kirjailija kuvailee ihanneyhteiskuntaa, jossa kaikilla on kivaa, kaikki toimii anarkistisesti itsekseen eikä kukaan tee pahaa kenellekään, ilman turhia pohdintoja siitä, miten se on mahdollista ja millaisia uhrauksia se ehkä vaatii. Ainoa lukemistani, jonka sain aikaiseksi arvostella blogiini. Pahoittelut siitä, varsinkin, kun se oli koko vuoden lähes heikoin tekele. Silloin annoin pisteiksi 2,5/5, mikä sekin tuntuu näin jälkikäteen anteliaalta. Toiseuspisteitä Piercy antaa 2, koska on amerikkalainen nainen. Tässä vaiheessa suomalainen feministi saattaa huomauttaa, että amerikkalaiset eivät edusta riittävän toisenlaista kulttuuria ansaitakseen pisteitä, mutta jos heidän amerikkalaisilta kollegoiltaan kysyisi, edustaako suomalaisuus toiseutta, varmasti vastaus olisi myöntävä.

Ursula Le Guin - The Dispossessed. Myös anarkistinen utopiaromaani, jossa riistokapitalistiselta planeetalta paennut siirtokunta on perustanut anarkokommunistisen yhteisön naapuriplaneetalle, ja useiden sukupolvien jälkeen päähenkilö anarkistiplaneetalta saapuu tarkkailemaan kapitalistiplaneettaa. Tässä yhteiskunta on kuvattu paljon elävämmin ja uskottavammin kuin Piercyn tekeleessä: anarkistit eivät elä yltäkylläisyydessä ja välillä jopa kuolevat nälkään; anarkistinen ajattelu ei tule ihmisiltä täysin luonnostaan, vaan he joutuvat vahtimaan poliittista puhdasoppisuutta ankaralla vertaispaineella; ja johtoneuvostot, joita anarkistien on ollut pakko perustaa saadakseen hommansa organisoiduksi, ovat huomaamatta saaneet hyvinkin autoritaarisia piirteitä. 3/5 pistettä. Vaikka maailma on mielenkiintoinen, tämäkin kirja jää juonensa puolesta melko köyhäksi, eikä mielenkiintoisia juonielementtejä käytetä läheskään tarpeeksi. Myös 2 toiseuspistettä.

Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen. Pikkutyttö seuraa vierestä 30-luvun Amerikan etelävaltioiden junttiseuduilla, kun hänen lakimiesisänsä puolustaa valkoisen tytön raiskauksesta syytettyä mustaa miestä. Todisteiden mukaan mies on selvästi syytön, mutta hänet on silti hirtettävä ihan vaan periaatteesta, ja hänen puolustamisensa tarkoittaa perheelle sosiaalista itsemurhaa. 5/5 pistettä. En ihmettele, että tästä on tullut niinkin maineikas klassikko. Mielenkiintoinen pääjuoni, monia sulavasti yhteensopivia sivujuonia, mielenkiintoisia henkilöitä, miellyttävää kieltä. Toiseuspisteitä Lee antaa 2 kuten edellisetkin. Vahvojen epäilysten mukaan Lee olisi ollut lesbo, mutta koska tätä ei ainakaan nopean googletuksen perusteella ole vahvistettu, jätetään kolmas piste antamatta.

Leena Lander - Käsky. Suomalaista välillä. Sisällissodan aikana nuori jääkäri saa tehtäväkseen kuljettaa vangitun punaisen naisen oikeudenkäyntiä varten kenttätuomioistuimeksi muutettuun entiseen mielisairaalaan. Matkan aikana he viettävät kahdeksan päivää autiolla saarella ilman yhteyttä ulkomaailmaan, ja tapausta tutkiva viiniä lipittävä tuomari ottaa tehtäväkseen selvittää, mitä he saarella keskenään puuhastelivat. 3,5/5 pistettä. Nykykirjallisuudessa ei oikein voi välttyä "punaiset = hyvä, valkoiset = paha"-asetelmalta, mutta tässä se ei pistänyt silmään niin pahasti kuin olin pelännyt. Enemmän minua harmitti se, että kun koko kirjan ajan mieltäni oli jäytänyt pelko siitä, että tämänkin kirjan loppuratkaisu on juuri se sama vanha, joka tällaisiin aina poikkeuksetta laitetaan, niin kyllähän se oli. Tapanani ei ole paljastaa loppuratkaisuja, mutta ette te tästä oikeasti ylläty. Jääkäri auttaa punavangin pakoon ja haavoittuu itse kuolettavasti samalla, ja tuomari ampuu itsensä. Vaikka kirja muilta osin oli jännittävä, tunnelmallinen ja erinomaisesti kirjoitettu, en tuon loppuratkaisun takia voi antaa korkeampia pisteitä. 1 toiseuspiste Landerin naiseudesta.

Gillian Anderson & Jeff Rovin - Liekkien näkijät. Lastenpsykologi tutkii muutamaa eri maissa asuvaa ihmistä, joilla on samanlaisia outoja sairauskohtauksia. Samalla arkeologit löytävät oudosti kuvioituja muinaisjäänteitä, joiden mystinen energia tappaa porukkaa. Näillä kaikilla on yliluonnollinen yhteys Antarktiksella muinoin asuneeseen sivilisaatioon. 1/5 pistettä. Entinen X-Files-tähti Anderson on kokeillut taitojaan monella eri taiteen ja viihteen alalla, mutta kirjallisuus olisi saanut jäädä väliin. Juoni on kliseinen ja teksti on yksinkertaista, mutta silti raskaslukuista, vaikka apuun oli pestattu useita kymmeniä kirjoja monesta eri aihepiiristä tuottanut ammattikirjailija. Kirja on aika lyhyt, mutta se tuntui pidemmältä kuin mikään muu näistä, eikä hyvällä tavalla. 2 toiseuspistettä.

Tiina Korhonen - Rautasaappaiden kaiku. Aiempien tekstieni kommentteihin tuli paljon ehdotuksia kirjoista, jotka minun kannattaisi sisällyttää haasteeseeni, mutta tämä oli niistä ainoa, jonka sain käsiini. Pääasiassa suomalaisista vapaaehtoisista koostuva ryhmä SS-sotilaita seikkailee itärintaman verisissä ja kaoottisissa taisteluissa. Sinänsä tämä on tyypillinen sotaromaani, jossa ei ole selkeää juonta, vaan jossa seurataan monipuolista hahmovalikoimaa ryyppäämässä, tappelemassa, kiroilemassa ja yrittämässä pysyä hengissä, mutta siinä lajissa tämä on erinomainen, lähes Tuntemattoman sotilaan veroinen. 5/5 pistettä ja kunniamaininta siitä, että oli feministisen kirjallisuushaasteen paras kirja. 1 toiseuspiste etunimen perusteella; Tiina Korhosesta ei oikein tahdo googlettamalla löytää mitään tietoja, ja aikaisempien tekstieni kommenteissa esitettiin sekin mahdollisuus, että kyseessä olisi salanimellä esiintyvä miespuolinen kirjailija, mutta ei anneta vahvistamattomien spekulaatioiden vaikuttaa pisteytykseen. Blogistikollegani Tom Kärnä luki tämän myös juuri hiljattain ja kirjoitti yksityiskohtaisemman arvostelun.

Octavia E. Butler - Dawn. Lähitulevaisuudessa ihmiskunta on lähes tuhonnut itsensä ydinsodassa, ja Sopivasti paikalle osuneet alienit ovat pelastaneet muutamia ihmisyksilöitä tarkoituksenaan uudelleenkansoittaa maapallo heidän jälkeläisillään. Jekkuna on sellainen ehto, että alienit sulauttaisivat ihmisiin omaa DNA:taan, jolloin ihmiskunta saisi jatkaa olemassaoloaan, mutta muuttuneena ja vieraana. Päähenkilölle annetaan tehtäväksi valmentaa ja kouluttaa ryhmä ihmisiä uudisasukkaiksi, mutta samalla hän kamppailee sen kysymyksen kanssa, kannattaako koko touhu lainkaan, jos tulevaisuuden ihmiset eivät oikeasti ole ihmisiä. 4/5 pistettä ja kunniamaininta mielenkiintoisimmasta ideasta. Välillä homma meni tunteista jaaritteluksi, ja ärsytti kirjailijan tapa kuvata miehet aggressiivisina juntteina, joiden ainoa motivaatio on saada seksiä, vaikka väkisin jos ei muuten. Toisaalta naiset kuvattiin typerinä ja mielipiteettöminä kanoina, jotka mieluumin roikkuvat miehissään kuin tekevät mitään itse, joten siinä mielessä kirja on aika tasa-arvoinen. Alieneilla on kolmas sukupuoli, ooloi, jonka jäsenet ovat alienyhteiskunnan tasa-arvoisimpia jäseniä urosten ja naaraiden ollessa lähinnä avustajan roolissa. Päähenkilön alienit määrittävät ooloiksi, vaikka ihmisten rajoittuneemmalla asteikolla hänet mielletään naiseksi. 3 toiseuspistettä naiseudesta, amerikkalaisuudesta ja listan tummimmasta orvaskedestä.

Virginia Woolf - Orlando. Päähenkilö syntyy 1500-luvulla ja elää 1900-luvun alkupuolelle asti kiertäen maailmaa ja tarkastellen eri aikakausia, ja muuttuu jossain vaiheessa yllättäen miehestä naiseksi. 2/5 pistettä. Tämän piti olla humoristinen ja vauhdikas. No ei ollut. Tuon aikakauden brittikirjallisuus on yleensäkin puuduttavaa luettavaa, ja ymmärrän toki, että tekstin oli osittain nimenomaan tarkoitus parodioida sellaista, mutta silti. 3 toiseuspistettä brittinaiseudesta ja lesboudesta.

Jennifer Egan - Sydäntorni. Amerikkalainen bilehile saa kutsun keskieurooppalaiseen keskiaikaiseen linnaan, jota hänen serkkunsa restauroi hotellikäyttöä varten. Linnan keskitornissa asuu yhä linnan aiemmin omistaneen aatelissuvun viimeinen jäsen, joka ei suostu luopumaan perinnöstään, vaan aiheuttaa ongelmia. Päähenkilö joutuu murehtimaan, onko vanha ruhtinatar oikea ihminen vai jokin demoni, vai onko koko touhu vain serkun kehittämä monimutkainen kostojuoni teininä tehdystä liian pitkälle menneestä pilasta. 4,5/5 pistettä. Oikein viihdyttävä, vaikka loppuratkaisu ei oikein tarjoakaan vastauksia mysteereihin. Osittain tämä selittyy sillä, että kirjan päähenkilöksi on (ihan toimivasti) valittu henkilö, joka ei kuitenkaan ole varsinaisen tarinan päähenkilö, ja siksi vain puolen pisteen miinus. 2 toiseuspistettä.

Vain yhdeksän kirjaa. Vuodessa. Säälittävää. Lukioaikoina meni tuon verran kuukaudessa. No, ei voi mitään.

Mitä tästä haasteesta jäi käteen? Ensinnäkin yhdeksästä kirjasta sain 18 toiseuspistettä, että kai jonkin sortin tasa-arvoa sain ajettua. Oli kirjoja, jotka olisin joka tapauksessa lukenut ilman haastettakin, vaikka paljon myöhemmin, ja oli kirjoja, jotka minulta olisivat jääneet lukematta kokonaan. Osasta olen oikein iloinen, että luin, mutta osa olisi saanut jäädäkin lukematta. Oli erinomaisia kirjoja ja ala-arvoisia kirjoja. Ei ollut pelkkää scifiä ja sotaa, kuten aluksi suunnittelin, vaikka olisin minä vuodeksi löytänyt lukemista pelkästään niistäkin.

Kaiken kaikkiaan kokemus oli positiivinen, mutta loppupäätelmäni tuskin miellyttää haasteen esittäneitä feministejä. Havaitsin nimittäin selvästi, että naisten kirjoittamat kirjat poikkeavat oleellisesti miesten kirjoista. Siinä missä mieskirjailijat keskittyvät jännittävään ja mielenkiintoiseen juoneen, naiskirjailijat keskittyvät henkilöidenvälisiin suhteisiin ja heidän tunteisiinsa. Mieskirjailijoilla henkilöt saattavat jäädä latteiksi, tylsiksi ja stereotyyppisiksi, kun taas naiskirjailijoilla juonenkuljetus saattaa unohtua kokonaan useiden kymmenien sivujen ajaksi ja loppuratkaisukin jää usein mitäänsanomattomaksi. Poikkeuksia toki on paljon ja niitä mahtui tähänkin mukaan, mutta jo yhdeksässä kirjassa huomasi selvän trendin.

On täysin lukijasta kiinni, kumpaa pitää pahempana puutteena, eikä tarkoitukseni olekaan ottaa kantaa siihen, minkä sukupuolen edustajat ovat parempia kirjailijoita. Kysyntää varmasti riittää molemmille, joten on hyvä, että tarjontaakin riittää. Tulin kuitenkin osoittaneeksi vääräksi feministisen väittämän, että kannattaisi lukea tasapuolisemmin eri sukupuolten kirjoja sillä oletuksella, ettei sukupuolella ole väliä. Koska miehet ja naiset kirjoittavat eri tavalla, on täysin perusteltua pitää toisesta tyylistä enemmän kuin toisesta. Kohdistui valinta sitten miesten tai naisten kirjoihin.

No niin. Kun ahmin vuoden verran pelkkiä tyttöjuttuja, täytyi ottaa kuurin päätteeksi kunnon vastalääke.

Lee Child - Tappotahti. Entinen sotilaspoliisiupseeri, Tom Cruisen tähdittämästä elokuvastakin tuttu Jack Reacher, kiertelee amerikkalaisissa pikkukaupungeissa muuten vaan hortoilemassa, kun tulee syytetyksi murhasta ihan vain koska on ainoa muukalainen. Hän alkaa itse tutkia asiaa välttääkseen tuomion ja paljastaa valtavan rikosoperaation, jossa on mukana korkean profiilin kaupunkilaisia ja jonka suojelemiseksi väkivallassa ei pihtailla. 4/5 pistettä, miinusta em. stereotyyppisistä henkilöistä sekä juonessa vilahtelevista liian epätodennäköisistä yhteensattumista. Toimii tämä silti feministihaasteen jälkeen. Annanpa pienen lukunäytteen:

Olin tappanut yhden miehen ja sokeuttanut toista. Minun oli aika kohdata tunteeni, mutta en tuntenut juuri mitään. Oikeastaan en yhtään mitään. Ei syyllisyydentunnetta, ei katumusta. Ei minkäänlaista.  Tuntuu kuin olisin jahdannut kahta torakkaa vankilan pesutiloissa ja tallonut niitä. Mutta torakka on sentään jonkinlainen ymmärrettävissä oleva, järjellinen ja kehittynyt olio. Ne pesutilaan tulleet tyypit olivat syöpäläistä pahempia. Olin potkaissut yhtä kaulaan, ja hän oli tukehtunut kurkunpäänsä murskaannuttua. No, paska nakki. Hänhän tappelun aloitti. Eikö niin? Se että käy minun kimppuuni on kuin työntäisi auki oven, jota on kielletty avaamasta. Oli hänen ongelmansa, mitä oven toisella puolella odotti. Hänen riskinsä. Jos se ei häntä miellyttänyt, hänen ei olisi pitänyt avata sitä saamarin ovea. Kohautin harteitani ja unohdin koko jutun.

Kunnon äijäenergiaa. Ja tosiaan, saa Childista vielä yhden toiseuspisteenkin.

Presidentin valinnasta tavallista lyhyemmin

Päiväkotia ehdittiin kokeilla kaksi päivää yhteensä neljän tunnin ajan, ennen kuin iski se, mistä aina varoitellaan. Ankara ripulioksennustauti siis. Ei minuun, mutta naisväkeen. Piti minunkin sitten ottaa viikonloppu sairaslomaksi, koska emännälle tulee merisairauskohtauksia sohvalla maatessaankin.

Kummaa byrokratiaa tuo saikkujuttukin. Lääkärintodistus pitää ottaa lapsen eikä emännän nimellä, että minä saan olla poissa töistä, koska johtoportaan mielestä sairas lapsi vaatii hoivaa, kun taas emännän sairaus ei ilmeisesti kuulu minulle millään lailla. Todellisuudessahan terveen vauvan hoitaminen ei ole merkittävästi lokoisampaa kuin sairaankaan, kun taas emännän sairastaminen vaikeuttaa asioita aika oleellisesti.

Asiaan. Presidentinvaalit ovat tulossa. Ajattelin, että tekisin taas samanlaisen vaalikonepostauksen kuin olen aiemmin tehnyt kunta-, eduskunta- ja eurovaaleista, eli kävisin kysymykset yksitellen läpi ja sitten esittelisin minulle tarjotun ehdokkaan. Sitten totesin, etten jaksakaan. Onhan tuo jo tehty kolmeen kertaan, ja samat kysymykset niissä pyörivät.

Laura Huhtasaarta ne minulle tarjoaisivat kumminkin. Eihän näissä vaaleissa ole kuin kaksi ehdokasta: Huhtasaari ja kaikki muut. Meinaan vaan, että presidentillä ei nykyään ole sen merkittävämpiä tehtäviä kuin puheiden pitäminen, ja nyt valitaan se, puhutaanko niissä puheissa Suomesta vai Suomen kansainvälisestä vastuusta.

Onhan siellä tietysti Paavo Väyrynen, joka on sen mittaluokan poliittinen supertähti, että häntä tullaan tietyissä piireissä äänestämään vielä 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin, mutta jos vanhempani eivät äänestäneet häntä valtaan silloin, kun hän vielä oli keski-ikäisyytensä voimissa, en minäkään taida jaksaa. Vähän sama juttu kuin se, etten minä enää tässä iässä jaksa ruveta fanittamaan Madonnaakaan, vaikka hänellä onkin muutamia hyviä biisejä.

Mutta joo, nyt ei ole kyse niinkään siitä, ketä äänestäisin, vaan siitä, kannattaako vaivautua äänestämään lainkaan vaaleissa, joiden lopputuloksella ei ole käytännön merkitystä ja joissa virkaatekevän presidentin kannatus huitelee lukemissa, joille Vladimir Putinkin olisi kateellinen. Senkään takia en viitsi tehdä mitään syväluotaavaa vaalikonetekstiä.

Onneksi äänestyspäätöksen voi tehdä helpommallakin metodilla. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että kun valitsee äänestettävänsä, ei kannata keskittyä vain siihen, mitä ehdokas itse sanoo. Asiansa osaava poliitikko osaa kyllä puhua vaikka pikkulasten syömisestä niin, että kuulija alkaa ennen pitkää pitää sitä kohtuullisena, järkevänä ja kannatettavana toimintana. Oleellisempaa onkin kiinnittää huomiota siihen, millaisilla argumenteilla häntä vastustetaan. Erityisesti siihen, ovatko vasta-argumentit järkevämpiä kuin ehdokkaan omat argumentit, vai ovatko ne pelkkää riehumista ja mölinää.

Esimerkiksi Huhtasaarta vastustetaan kivittämällä hänen ikkunansa rikki ja kutsumalla häntä "homohuoraksi" (mikä on sinänsä aika erikoinen syytös, ottaen huomioon, että hän ei ole profiloitunut erityiseksi seksuaalivähemmistöjen asioiden ja seksuaalisen vapaamielisyyden esitaistelijaksi, vaan niiden luulisi olevan juuri hänen vastustajiensa juttu).

En ainakaan muista kuulleeni, että edes vihervasemmiston suosikki ja äärioikeiston inhokki Pekka Haavisto, muista ehdokkaista puhumattakaan, olisi joutunut kärsimään tuollaisesta. Voidaan siis päätellä, että Huhtasaarella on kaikkein väkivaltaisimmat ja vähäjärkisimmät vastustajat. Ja koska hänen vastustuksensa on tuota tasoa, eikä häntä vastaan keksitä muita asiaperusteita kuin kreationismista jauhaminen ja puolivillaisia logoplagiointisyytöksiä, voidaan päätellä, ettei hän kovin väärässä voi olla. Minun on siis näissäkin vaaleissa mentävä paikalle ja äänestettävä Huhtasaarta, jos ei muuten niin ihan vaan tuon porukan kiusaksi.

Eihän Huhtasaarikaan täydellinen ole. Mainittu kreationismi edustaa harhaista maailmankuvaa, mutta toisaalta Haaviston siviilipalvelustaustakin edustaa harhaista maailmankuvaa, eivätkä hänen äänestäjänsä näytä pitävän sitä merkittävänä ongelmana. Ehkä siis pieni kreationismikin voidaan katsoa läpi sormien. Lisäksi koiraihmiset ovat aina vähän epäilyttäviä.

Kissat ovat parempia.

Eipä täydellistä ehdokasta olekaan, ainakaan ennen kuin itse lähden ehdolle. Sitä odotellessa, näillä mennään.

Pahoittelen, jos tekstissä on kirjoitusvihreitä. Prkl kun nykyään on pakko juoda saunakaljakin 5,5-prosenttisena, niin ei meinaa osua oikeisiin nappeihin. Eikö kukaan enää ajattele lapsia?

Kansallismielisyyden ja natsismin eroista

Itsenäisyyspäivää vietettiin taas. Juhlintamenot jatkuivat muutamana viime vuonna vakiintuneella kaavalla: kansallismieliset järjestävät soihtukulkueen, jonka liepeillä pyörii natseja omassa kulkueessaan, sekä antifasisteja hyökkäilemässä satunnaisesti natsien, soihtukulkueen ja muiden vääränmielisten kimppuun, ja lopulta mediassa valitetaan viikkotolkulla siitä, kuinka tällaiset natsien ja muun äärioikeiston pogromit tuhoavat kaiken sen hyvän, mitä Suomessa on, vaikka eihän sitä juuri ole, koska Suomi on yksi maailman huonoimmista maista kaikessa.

Yksi innovaatio tänä vuonna sentään tehtiin. Keksittiin tuoda joitain bolivialaisia kebabeläimiä 612-kulkueen tielle, että poliisin pitäisi siirtää ne johonkin muualle, ja sitten päästäisiin suureen ääneen ihmettelemään, että miksi poliisi noudattaa lakia, eikä ala omin päin ja fiiliksen mukaan kieltelemään tapahtumia poliittisen oikeaoppisuuden perusteella, koska kyllähän nyt lapset ja alpakat ovat söpömpiä kuin ihmiset, jotka ovat äärivasemmiston kanssa eri mieltä.

Kebabeläin.

Tosiaan, tämänvuotisista pippaloista ei ole mitään sellaista sanottavaa, jota en olisi jo edellisinä vuosina sanonut. Paitsi tietysti se, että niiden 100v-logojen tunkeminen kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin yltää ärsyttävyydessään melkein jo vuoden 1999 millennium-keuhkoamisen tasolle, ja se on jo paljon se.

Mutta joo, äärioikeisto on taas ollut marssilla, ainakin Hesarin mukaan:

612-marssijat kokoontuvat itsenäisyyspäivänä kello 18.30 Töölöntorilla, ja kulkueen päätepiste on Hietaniemen hautausmaalla.

Helsingin Töölöntorille on tulossa itsenäisyyspäivänä samanaikaisesti äärioikeistolaiseksi profiloitunut kokoontuminen ja lastentapahtuma alpakka-aitauksineen. Poliisi ja Helsingin kaupunki pohtivat parhaillaan, mahtuvatko tilaisuudet samaan paikkaan.

612-kulkue ei toki ole itsekseen profiloitunut äärioikeistolaiseksi, vaan sen profiloinnin ovat suorittaneet ihan muut tahot, kuten esim. Hesari itse. Tietysti Hesarin toimittajakunnan ja ilmeisesti kohdeyleisönkin mielestä kaikki paitsi islamofeministinen ekokommunismi on äärioikeistolaisuutta, mutta koska muualla tulin innostuneeksi selittämään kansallismielisyyden ja natsismin eroja, ajattelin, että voisin kirjoittaa asiasta pidemmin tännekin.

Itse en oikein osaa luokitella itseäni oikeistolaiseksi enkä vasemmistolaiseksi, en liberaaliksi enkä konservatiiviksi. Ainoa luokittelu, jonka allekirjoitan, on "kansallismielinen", joten halusin kirjoittaa aiheesta selventääkseni yleisölle, mitä se tarkoittaa. Tällainen kirjoitushan on ihan turha, koska kansallismieliset tietävät nämä jutut jo valmiiksi, ja kansallisvastaiset tahot kuittaavat tällaiset vain surkean natsin surkeaksi selittely- ja saivarteluyritykseksi, mutta onpahan ainakin yritetty.

Antifasistiset tahot mielellään vetävät ronskit yhtäläisyysmerkit kansallismielisyyden ja natsismin välille, mutta todellisuudessa kansallismielisissä piireissä ei yleensä katsella natseja hyvällä. Mieleen tulee ainakin kolme syytä.

1. Natsit ovat kansallismielisten kanssa samoilla linjoilla monista asioista, mutta eri perusteilla ja sellaisella tavalla, että se on hyvin huonoa mainosta ja aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin edistystä. Esimerkiksi monikultturismi on älytöntä paskaa, jota voi vastustaa järkevilläkin argumenteilla liittyen vaikkapa yhteiskunnan pirstaloitumiseen ja segregoitumiseen, lisääntyneisiin sensitiivisyys- ja kulttuurinkohtaamishaasteisiin tai verorahojen tuhlaantumiseen kalliisiin kotouttamistoimenpiteisiin. Ei siihen tarvitse enää tulla puhumaan mistään valkoisen rodun puhtaudesta.

Vastaavasti jos yritetään käydä vakavaa keskustelua yhteisvaluutan ongelmista, ja joku tulee siihen höperehtimään juutalaisten salaliitoista, keskustelun voikin lopettaa siihen paikkaan.

2. Ainakaan Suomen Vastarintaliike ei ole oikeasti kansallismielinen tehdessään yhteistyötä ruotsalaisten kollegoidensa kanssa luodakseen yhteispohjoismaisen natsi-imperiumin. Ennemminkin sellaista voisi pitää maanpetoksellisena toimintana.

Tuo pistääkin miettimään, että mikä ihmeen vietti suomalaisilla on aina pyrkiä liittymään vähemmistöksi johonkin suurempaan. Sata vuotta sitten täällä tapeltiin siitä, pitäisikö Suomesta tehdä Saksan vai Venäjän satelliittivaltio. Hävinneen osapuolen henkiset perilliset haikailivat Neuvostoliiton perään vielä kymmeniä vuosia myöhemmin, ja voittaneen osapuolen henkiset perilliset ovat vielä nykyäänkin innokkaasti tyrkyttämässä päätösvaltaa Suomesta EU:lle.

Sitten se porukka, jonka ainakin luulisi olevan vahvan itsenäisen Suomen kannalla, haluaakin päästä takaisin Suur-Ruotsin itäprovinssiksi. Ei voi käsittää.

3. Nuo edelliset ovat lähinnä pintaa. Syvällisempi ero tulee kansallismielisten ja natsien suhteessa valtioon. Kansallismielisille valtio on olemassa vain valvoakseen kansalaistensa etuja ja oikeuksia. Siitä voidaan toki väitellä, kuinka hyvin se tässä tehtävässään onnistuu, mutta siis se on valtion ainoa olemassaolon oikeutus. Jos Suomi ei aja suomalaisten asiaa, ei sitä tee mikään muukaan taho. Valtio on olemassa ihmistä varten, eikä toisinpäin.

Miksi sitten kansallisvaltio? Miksei kaupunkivaltio, tai Euroopan liittovaltio? No, mitä pienemmiksi valtiot jaetaan, sitä paremmin demokraattinen päätöksenteko toimii, mutta toisaalta sellaisen valtion kansantuote jää niin pieneksi, että sillä ei kovin suuria projekteja toteuteta. Korkeakoulutus ja erikoistunut terveydenhuolto jäisivät harvojen etuoikeuksiksi, jos niitä ylipäänsä edes olisi. Suuressa liittovaltiossa taas budjettia riittää vaikka mihin, mutta demokratia on siellä parhaimmillaankin vain näennäistä. Kansallisvaltio on suhteellisen toimiva kompromissi näiden välillä.

Kansallisvaltiossa on myös muutama etu, joita ei monikansallisessa valtiossa ole:

+ Yhteinen kieli, minkä ansiosta kansalaisten kommunikointi toistensa ja viranomaisten välillä on halpaa ja tehokasta.

+ Yhteisesti jaettu moraalikäsitys, ml. näkemys oikeasta ja väärästä sekä oikeudenmukaisuudesta, minkä ansiosta lainsäädäntötyö on mahdollisimman tehokasta ja kansa kunnioittaa lakeja.

+ Tunne yhteisestä kansasta ja sitä kautta yhteisestä edusta, minkä ansiosta yhteiskunnasta toisaalta puuttuu jatkuva etnisten ryhmien välinen kyräily ja vastakkainasettelu, ja toisaalta niin rikkaat kuin köyhätkin ymmärtävät ihan oikeasti elävänsä samassa yhteiskunnassa, eivätkä sorru nahistelemaan keskenään.

Tähän usein huomautetaan, että kansallisuudet ovat pelkkää fiktiota, jotka perustuvat pelkkiin myytteihin ja yleistyksiin. Satunnaisesti valittu yksilö ei välttämättä sovi muottiin lainkaan, eikä ole muihin yksilöihin yhteydessä mitenkään muuten kuin mielivaltaisen "kansan" kautta.

Niin varmaan, mutta mitä sitten? Ihminen kehittyi juoksemaan alasti savannilla antilooppeja kiinni ja syömään niiden lihan raakana. Kaikki muu on keksittyä. Moderni, järjestäytynyt ja pitkälle erikoistunut yhteiskunta nyt vain ei toimi kivikautisen metsästäjä-keräilijäyhteisön dynamiikan mukaan. Väestöntiheys on suurempi, joten tarvitaan suurempia käsiteyksiköitä. Nykymaailmassa kansa on käyttökelpoinen ja hyödyllinen käsite, joten se on myös todellinen.

Tästä myös seuraa väistämättä periaate, että jokaisella kansalla tulisi olla oma valtionsa, jos se sellaisen demokraattisesti haluaa perustaa. Natsien taipumus valloittaa muita kansoja alaisuuteensa ja sortaa vähemmistöjä ei sovi tämän periaatteen kanssa yhteen mitenkään päin.

Esimerkkinä voisin ottaa Katalonian. Kansallismielisissä piireissä yleinen konsensus on vahvasti sitä mieltä, että Katalonian pitäisi saada itsenäistyä, ja Espanja on yksiselitteinen pahis tässä kuviossa. Espanjan tyyli tukahduttaa separatismi väkivaltaisesti sopii paremmin natsistiseen ajatusmaailmaan.

"Olisiko teillä hetki aikaa puhua johtaja Hit--"
"Tulkaa ihmeessä peremmälle!"

Natsismi, eli kansallissosialismi, on se, mitä saadaan, kun yhdistetään kansallismielisyys ja sosialismi. Johan se sanotaan aatteen nimessäkin. Antifasistit mielellään kiinnittävät huomionsa ainoastaan kansallismielisyysaspektiin, koska he itse ovat yleensä jonkin sortin sosialisteja tai kommunisteja, eivätkä siksi voi edes teoriassa hyväksyä ajatusta, että sosialismissa voisi olla jotain vikaa.

Itse väitän, että natsismin ongelmat johtuvat juuri sosialismiaspektista. En väitä tätä siksi, että olen itse kansallismielinen, vaan siksi, koska sosialismi on aina epäonnistunut ja tuottanut pelkkää kurjuutta ja totalitarismia kaikkialla, missä sitä on kokeiltu, täysin riippumatta siitä, mitä muita aatteita sen kylkeen on ympätty.

Sirkkaleipää ja sirkka-aivoja

Pistin taas tuonne vasempaan laitaan vuosittaisen kävijäkyselyni. Aiemmista vuosista poiketen lisäsin vaihtoehdon niillekin, jotka seuraavat blogiani siitä huolimatta, että ovat kanssani asioista eri mieltä, jos täällä sellaisia nyt sattuisi olemaan.

Ai niin, täytin vahingossa 35 vuotta. Samassa rytäkässä jälkikasvukin täytti vuoden. Mukavaa, kun lapsen, anopin ja itseni syntymäpäivät ovat tasaisin väliajoin kahden viikon sisällä, niin ei pääse unohtumaan.

Kaupassa ostaessani lapsen juhliin koristeita, sain suuren oivalluksen ja tajusin, miksi on erikseen tyttöjen väri (punainen) ja poikien väri (sininen). Tämä johtuu siitä, että kun vanhemmat aina vuoden välein ostelevat servettejä ja kynttilöitä juhlaa varten, mutta edellisvuotisia ei ole vielä käytetty loppuun, olisi liian työlästä muistella, että minkäköhän värisiä ne viimevuotiset olivatkaan. Saattaisi käydä niin, että juhlissa joillain vierailla olisi eriväriset servetit kuin toisilla, ja jostain syystä naisväki pitää tätä ongelmana.

Pitää siis olla vakiovärit. Mielellään kulttuurisella tasolla yhteisesti sovitut, ettei tarvitse omaa päätä vaivata senkään vertaa. Eri sukupuolille toki omansa, ettei tarvitse valittaa siitä, että on tylsää kun on aina samaa.

Tietysti se, että tyttöjen väriksi on valikoitunut juuri punainen ja poikien väriksi sininen, on enemmän tai vähemmän mielivaltaista. Kuulemma vielä joitain satoja vuosia sitten vaaleanpunaistakin pidettiin hyvin maskuliinisena värinä.

Asiaan. Fazer päätti muutama päivä sitten aloittaa "ruokavallankumouksen" tuomalla markkinoille leivän, jonka jauhoihin on lisätty jauhettuja sirkkoja. Ne tuotiin kokeiluluonteisesti myyntiin yhteentoista pääkaupunkiseutulaiseen markettiin, joista yksi sattui olemaan se, josta minä ruokani haen. Arvaatte varmaan, mikä tämän yhtälön ratkaisu oli.

Tuollaista. Ensimmäinen havainto on, että se on erittäin tummaa ja rapeaa. Vaikuttaa ehkä hivenen ylipaistetulta. Kunnolla voita päälle vaan. Koostumus on riittävän jämäkkä, eikä leipä repeile pahemmin, kun siihen runttaa kylmää voita. Maultaan leipä on oikein aromikasta ja hyvää, eikä sittenkään maistu palaneelta, paremminkin hyvin paahtuneelta. Emäntä ei vielä ole uskaltanut maistaa, mutta kyllä tätä voi oikein lämpimästi suositella.

Mainostus toki on vähän yliampuvaa, mutta se on ihan normaalia. Tuoteselosteen tarkempi tarkastelu paljastaa, että eihän leivän painosta ole sirkkoja kuin kolme prosenttia. Ruokavallankumous tämä siis on samassa mielessä kuin poliittinen vallankumous olisi se, että uusi puolue saa vaaleissa eduskuntaan kuusi kansanedustajaa.

Erinomaiseksi proteiininlähteeksikin tätä kehutaan. Proteiinia on tässä 11 grammaa sadassa, kun yleensä leivässä on koostumuksesta riippuen vähän vajaa kymmenen, joten en mitenkään mullistavana tuota eroa pitäisi. Ei leipää muutenkaan pelkän proteiininsaannin nimissä kannata ahnehtia.

Ainahan olemme syöneet leivän mukana sirkkoja, kovakuoriaisia, hämähäkkejä, toukkia, sammakoita, myyriä, supikoiria, fasaaneja ja ties mitä muuta, mikä ei leikkuupuimurin alta pakoon ehdi, mutta nyt sille on nimi. Muistan, kun joskus pienenä olin koulun jälkeen iltapäiväkerhossa, ja välipalaa syödessämme näkkileipäni sisältä kömpi elävä sokeritoukka (tai ehkä luultavammin uunitoukka) pöydälle juoksentelemaan. Innostuimme tietenkin, mutta emme etsinnöistä huolimatta löytäneet lisää.

Kovin eettiseksikään tätä ei voi kehua. Yhteen limppuun on murhattu 70 viatonta luontokappaletta, joten onnistuin yhdellä välipalalla tuhoamaan enemmän elämää, kuin mitä normaalilla sikanautadieetillä ehtisi useassakaan vuodessa.

Hyönteissyöntiä perustellaan lisäksi sillä, että sikanautojen kasvattaminen kuormittaa ilmastoa paljon enemmän kuin sirkkojen kasvattaminen tuotettua proteiinigrammaa kohti. Sitä en sitten tiedä, kuormittaako aitauksesta karannut lehmä ympäristöä enemmän kuin kasvattamosta karannut sirkkaparvi, mutta kyllähän meillä töissäkin ratkaistaan ongelmat tekemällä oletus, että ongelmia ei tule. Sirkkaleipä on siis ympäristöystävällisempi valinta kuin lihaleipä. Sellaista en muista maistaneeni, mutta kumminkin.

Tuollaiset maailmanpelastushaaveet voin ruveta ottamaan tosissani siinä vaiheessa, kun sirkkaproteiinista puristetut pihvit pystyvät kilpailemaan hinta/laatusuhteeltaan oikean lihan kanssa pääasiallisena päivittäisenä proteiininlähteenä; nythän hyönteissyönnissä ollaan vasta napostelu- ja lisukeasteella, eli kuuluu kategoriaan "söpöä, mutta merkityksetöntä".

Eipä näissä hyönteisruoissa olekaan kyse siitä, että oikeasti vaikutettaisiin mihinkään. Tärkeintä on vain se mukava ja lämmin tunne, jonka saa, kun voi kertoa kaikille olevansa edistyksen etulinjassa ja olevansa niin radikaali ja tiedostava, että syö vaikka hyönteisiä pelastaakseen maapallon. Sellaiset tylsät asiat, kuten että tekevätkö afrikkalaiset ja aasialaiset vähemmän lapsia, jos suomalaiset alkavat porukalla syödä sirkkoja, kuuluvat johonkin ihan muuhun insinööritodellisuuteen.

Mutta joo, suosittelen maistamaan. Tämä on hyvää. Kapitalismissa on sellainen hieno juttu, että jos kuka tahansa saa tällaisen idean, sen voi tuotteistaa ja tuoda markkinoille aivan vapaasti, kunhan siihen ei kuole ihmisiä, ja tuotteen menestyminen tai epäonnistuminen on kiinni vain siitä, kiinnostaako kansaa syödä sitä. Kansalaisetkin saavat vapaasti päättää kiinnostuksensa tason kenenkään kieltämättä tai pakottamatta.

Mopanekehrääjän toukat ovat Zimbabwessa suosittu naposteluherkku.

Kaikki eivät välttämättä suhtaudu asiaan noin pragmaattisesti, vaan ideologiset asenteet pomppaavat esiin verkkokeskusteluissa puolin ja toisin. Fazerin Facebook-sivulla käydään mielenkiintoisia keskusteluja aiheesta useassakin langassa, ja melko suuri osa on eritasoisin voimasanoin ryyditettynä tällaista:

Joo en...en tiedä uskallanko mitään Fazeria enää ostaa. Hirvittää jotta saapi seuraavana päivänä tyotteen jo syötyäni lukea, että tuote-erään on vahingossa tehtaalla sekoittunut sirkkaa

Niiden vastapainona on sitten tällaisia:

Ehdottoman hyvä juttu. Hyönteisravinto on eettinen valinta, maapallomme toivo ja alati lisääntyvien nälkäisten vatsojen ravitsija. Jotta tämä pallo on olemassa vielä jatkossakin, niin nyt on aika hyvästellä ennakkoluulot ja tehdä näitä aidosti eettisiä valintoja.

Tietysti mukana on se kolmaskin ryhmä, josta tulee mieleen, että heinäsirkankin keskushermoston kapasiteetti riittää sirinä-äänen tuottamiseen, mutta ei minkään ihmiskommunikaatiossa relevantin informaation välittämiseen, ja joka osallistuu keskusteluun esim. seuraavanlaisilla välihuomautuksilla:

Ötököitä ei kuitenkaan luokitella eläimiksi, se on vissiin jo bilsan tunnilla opetettu...

Lopettakaa nyt jo. Kukaan ei kuole siihen, että leipään laitetaan ötökkäjauhoa. No, jotkut allergikot ehkä saattavat, mutta sama pätee pähkinöihinkin, eikä kukaan boikotoi Fazerin Sinistä siksi, että Fazerilta saa pähkinäsuklaatakin.

Kukaan ei myöskään jää kuolematta siksi, että leipään laitetaan ötökkäjauhoa. Hyönteisproteiinista tuskin tulee millään aikajänteellä merkittävä ravinnonlähde, ja vaikka tulisikin, ei sekään tyhjästä kasva. Ja vaikka kasvaisikin, se ei ratkaise sitä perimmäistä ongelmaa, että syöjiä on liikaa ja lisää tulee.

Ainoa muutos, mikä nyt on tapahtunut, on, että nyt meillä on yksi ruoan raaka-aine lisää. Se on iloinen asia, koska nyt on enemmän, mistä valita. Joku tykkää, joku toinen ei. Itse tykkäsin, ja syön sirkkaleipiä varmaan toistekin. Ei tässä ole mitään sen kummempaa.

Lopuksi todettakoon, että oli siellä Facebook-kommenteissa paljon järkeviäkin kannanottoja. Kaikkein eniten mieltäni lämmitti tämä:

Kuinkahan moni näistä äärivastustajista ja oksennus-emojien laittajista kuuntelis lapsiltaan samanlaista tekstiä kun pitää maistaa jotain uutta ruokaa?

Kirjallisuutta ja natsinlahtausta

Joskus kerroin Counter-Strike-tietokonepelissä myytävistä tarroista, joita voi pelissä liimailla pyssyjensä koristeeksi ja joita pelaajat voivat keskenään ostaa ja myydä oikealla rahalla. Pari päivää sitten otin kolme tarraa, jotka olin muutama vuosi sitten ostanut yhteensä noin 5 €:lla odottamaan arvonnousua, ja myin ne pois n. 62 €:lla. Tienesteilläni ostin toissa viikonloppuna julkaistun Call of Duty -sarjan uusimman pelin, jossa onkin pitkästä aikaa palattu vanhaan kunnon toisen maailmansodan lihamyllyyn. Pelin nimi on, kuten odottaa voisi, Call of Duty: WWII.

Normandian maihinnoususta alkava ja Reinin ylitykseen päättyvä yksinpelikampanja on aivan huikea, ehkä jopa paras tähänastisista (ainakin Black Ops 1:n jälkeen). Juoneltaan se noudattaa perinteistä amerikkalaista toisen maailmansodan elokuvan kaavaa kaikkine mahdollisine kliseineen. Esim. henkilöhahmoissa on edustettuina seuraavat välttämättömyydet:

- Päähenkilönä teksasilainen maalaispoika, joka välillä muistelee, kuinka lapsena isoveli opetti häntä metsästämään.
- Parhaana kaverina juutalainen, joka osaa saksaa ja pystyy puhumaan vangeille ja siviileille.
- Kiva joukkueenjohtaja, joka uhraa itsensä että miehet pääsisivät hengissä pakoon.
- Kusipäinen sotahullu kersantti, joka ei malta odottaa täydennysjoukkoja ja pitää ylempää tulleita käskyjä noudattamisenarvoisina vain, jos käskynä on rynnäköidä vihollisen kimppuun.
- Tummaihoinen tekniikka-aliupseeri, jota aluksi ihmetellään, mutta jota opitaan kunnioittamaan hänen todistettuaan kykynsä taisteluissa.
- Kaunis naisagentti, joka työskentelee Ranskan vastarinnan hyväksi.
- Italialaistaustainen sivuhahmo.
- Latinotaustainen panssarivaunukuski.
- Yliopistonörtti, jonka käyttämät sivistyssanat ärsyttävät muita.
- Harmaaviiksinen eversti, joka osaa pitää inspiroivia puheita.
- Natsiupseeri, joka haluaa puhua englantia harjoituksen vuoksi.

Viime vuosinahan Call of Duty -sarjaa on kritisoitu kovasti siitä, että touhu on mennyt yhä pahemmin scifin puolelle. Juonet ovat sijoittuneet osittain tai kokonaan tulevaisuuteen, aseina ja varusteina on käytetty nykyään vasta konseptiasteella olevia vehkeitä, ja vihollisina on ollut milloin mitäkin yksityisarmeijoita tai Etelä-Amerikan Unionia. Pari kertaa ollaan päästy jopa avaruuteen räiskimään. CoDien pitäisi olla sotapelejä eikä mitään Star Trekkiä, ollaan huudeltu.

Tämän pelin kanssa onkin ilmeisesti todettu, että jos kerran mielikuvituksen käytöstä rutistaan, pistetään sitten kasaan niin kliseinen perusrymistely kuin vain osataan. Aivan mahtava keskisormenojennus valittajille. Juonen kliseisyys ei tietenkään tarkoita, ettei se olisi vahva ja vaikuttava. Muutenkin pelissä on koko ajan tekemisen meininki, eikä tule samaa vaikutelmaa kuin monissa aikaisemmissa osissa, että juostaan rännissä ja välillä napsitaan hernepyssyllä eteen pomppaavia vihuja. Tai siis tulee, mutta ainakin tämä peli osaa peittää sen paremmin kuin monet aikaisemmat osat.

Moninpelikin on pitkästä aikaa siedettävä, vaikka jostain syystä edelleen halutaan pitää kiinni naurettavan pienestä 12 pelaajan maksimimäärästä. Omaksi hahmokseni olen valinnut mulattinaisen, ihan vaan koska se on mahdollista:

Joo, minulla on tuo sama hahmo silloinkin, kun pelaan saksalaisten puolella.

Vähän huonosti näkyy, mutta tuossa keskellä.

No, kehitys kehittyy ja edistys edistyy jne.

Pyssyihinkin saa jo heijastintähtäimiä.

Aika kädetöntä touhua natseilta.

Kuten aina, liekinheitin on pelin hauskin ase.

Kunnorrrähinä.

4/5, suosittelen. Älytön, mutta viihdyttävä. Nyt kovasti toivoisin, että ensi syksynä tekijät päättäisivät repäistä oikein kunnolla ja tehdä vaikka Call of Duty: Cross of Ironin, jossa mentäisiin saksalaisten puolella itärintamalla. Siitä saisi irti oikein kunnon sodan tuntua ja hardcoreilua. Taitaa kuitenkin olla, että tekijöillä ei ole pokkaa tarjota amerikkalaiselle kohdeyleisölle sellaista, ja muutenkin kun sarjan johtoajatuksena on tavannut olla 'Murica fuck yeah, ei sellainen sopisi jatkumoon. Toisaalta, kun nykyään mikään ei tunnu faneille kelpaavan, ei olisi paljoa hävittävääkään.

Natseja vastaan taistelemisesta täytyy näin ohimennen todeta, että enhän suinkaan ole ainoa, joka viime aikoina on siinä kunnostautunut, vaan se on Suomessa kovassa nousussa ihan livenäkin. Tampereelle kokoontui muutama natsi lippujaan heiluttelemaan, mikä puolestaan sai sankarilliset antifasistiset aktivistimme nousemaan vastarintaan ja puolustamaan ihmisoikeuksia mm. heittelemällä poliiseja räjähteillä.

Nöyrästi väitän, että istumalla viikon kotona ammuskelemassa muutamia satoja virtuaalinatseja, sain itse enemmän aikaan natsismin vastustamiseksi, kuin yhteensä kaikki mieltään osoittavat antifasistit, jotka onnistuivat lähinnä viestittämään yleisölle olevansa itse suurempi uhka kuin vastustamansa natsit.

Ei siitä sen enempää. Tämänkertaisen kirjoituksen pääaiheena piti olla Helsingin kirjamessut, joilla pääsin vaihteeksi käymään. Viimeksihän kirjamessuviikonloppu meni synnytyssairaalaan hälytystä odotellessa, joten nyt piti ostella kahden vuoden edestä. Tällaista settiä:

Ensiksi elokuvia:

Bullet in the head. Ohjaajana John Woo, mikä on jo itsessään laadun tae, ja noin asiallinen nimi voi kuulua vain erittäin asialliselle elokuvalle.

Robotic cop. Vähän tuntemattomampi teos, jonka ostin vain nimen takia. Odotan tämän olevan niin huono, että se on oikeastaan hyvä.

Dredd. 90-luvulla Sylvester Stallone tähditti loistavaa Judge Dredd -toimintapläjäystä, joten ostin tämän 2010-luvun uudisversion, jota on kovasti kehuttu, vaikka siinä ei Stallonea olekaan.

Myn bala. Kazakstanilainen historiallinen elokuva, joka tehtiin tilaustyönä juhlistamaan maan 20-vuotista itsenäisyyttä. Ostin päästäkseni tutustumaan alueen historiaan ja kulttuuriin siten kuten paikalliset sen näkevät.

Ylioppilasrykmentti. Eteläkorealainen sotaelokuva, joka on ollut hankintalistallani jo jonkin aikaa. Aasiasta tulee nykyään paljon hyviä sotaelokuvia.

Herkules New Yorkissa. Arnold Schwarzeneggerin ensimmäinen elokuva. Olen iloinen ja suorastaan helpottunut, että pääsen vihdoin paikkaamaan sivistyksestäni sen aukon, jonka tämän elokuvan näkemättömyys on aiheuttanut.

Lopulta tärkeimpänä Babylon 5:n kaikki tuotantokaudet yhdessä nipussa. Vihdoinkin. Kyllähän sen 20 vuotta vanhat tietokonegrafiikat olisivat kovasti uudistamisen tarpeessa, mutta menee se näinkin.

Sitten kevyempää:

Mauri Kunnas - Huhuu, kuka siellä -kurkistuskirja lapselle. Olen aivan varma, että itselläni on pienenä ollut tuo sama, mutta ei kurkistuskirjaversiona. Pienenä rakastin niin kovasti Kunnaksen kirjoja, että täytyy tutustuttaa jälkipolvikin niihin.

Sokal - Ankardo: Kuolema järvellä. Ankardo-albumeja ostin tällä kertaa vain tämän yhden, koska sinne asti päästyäni oli budjettia jo tullut venytettyä vähän liikaa. Rahallista budjettiahan minulla ei kirjamessuille ole, vaan budjetti perustuu sormien kantokestävyyteen. Tällainen parinkymmenen kilon lasti muovipusseissa kannettuna katkaisee vähänkin pidemmällä matkalla inhottavasti verenkierron sormenpäistä.

Ksenofon & Petri Hiltunen: Anabasis, 2. osa: Tuhanten miesten marssi. Loppuosa 3 vuotta sitten ostamalleni Sokrateen oppilaan Ksenofonin silminnäkijäkuvaukselle kreikkalaisten palkkasotilaiden seikkailuista antiikin Persiassa, jossa kaikki vastaantulijat hyökkäilevät kimppuun. Tämä oli tänä vuonna oikeastaan ainoa kirja, jota minulla oli tarkoitus messuilta etsiä.

Tuuli Hypén - Nanna 2. Sarjakuvastrippialbumi tytöstä, joka on puoliksi kettu ja puoliksi helsinkiläinen yliopisto-opiskelija. Ostin, kun ei maksanut kuin 2 euroa, ja on minulla sarjishyllyssä hämärämpiäkin juttuja. Lyhyellä vilkaisulla vaikuttaa yllättävän hyvältä.

Sitten varsinaisia kirjoja:

Arvid Järnefelt - Maaemon lapsia. Tykkäsin Järnefeltin Isänmaasta, joten otin sitten tämänkin, kun ei kovin paksu läpyskä ole.

Antti Tuuri - Ikitie. Tuurin kirjat ovat hyviä varsinkin kirjoitustyyliltään. Tämän ostin lähinnä elokuvatrailerin perusteella, jonka mukaan kirja käsittelee Neuvostoliittoon karkoitetun kommunistin kohtaloa tjsp.

Samassa hyllyssä oli toinenkin kirja, joka kertoi "Lapuan liikkeen synkistä vuosista" ja kommunistien kyydityksistä. En enää muista nimeä enkä kirjailijaa. Olin jo ottamassa kirjaa mukaani, kun muistin, että olen nykyään perheenisä, eikä siihen enää monta vuotta mene, kun jälkikasvu jo lueskelee omin päin kaikkea, mitä käsiinsä saa, eikä siinä vaiheessa ole hyvä pitää hyllyssä mitään epämääräisyyksiä. Voi lapsi saada vielä päähänsä, että kommunistien karkoittamisessa olisi jotain pahaa. Mielestäni se on vain ystävänpalvelus. Jos joku välttämättä haluaa asua kommunistisessa yhteiskunnassa, on sekä hänelle että kaikille muille parempi, että hänet siirretään jo valmiiseen sellaiseen, kuin että hän joutuisi muuttamaan Suomen sellaiseksi.

Asiaan. Alastair Reynolds - Poseidonin lapset. Reynolds-kokoelmani vain kasvaa, koska hänen kirjojaan saa halvalla ja kaverit suosittelevat, että on kovaa scifiä. Tämä on jo viides. Pitäisi varmaan joskus lukeakin niitä.

Veronica Roth - Neljä. Outolintu-sarjan neljäs osa. En itse ole lukenut, mutta emäntä tykkää, ja hänelle tämänkin ostin. Sarja on siis nuorille naisille suunnattua dystopiascifiä vähän Nälkäpelin tyyliin.

Ernest Hemingway - Kuolema iltapäivällä. Kunnon klassikko ja Nobel-voittaja. Hemingwayltä olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan, Vanhus ja meri. Armeijakaveri otti sen mukaansa matkalukemiseksi Rovajärvelle mentäessä, ja lukaisin sen junassa muiden nukkuessa. Tykkäsin, vaikka Hemingwayn kirjoitustyyli muistuttaakin viidesluokkalaista. Joskus joku häntä tästä moittikin, ja hän vastasi vain jotain sellaista, että montakos Nobelia sinä sitten olet kirjoituksillasi voittanut.

Reino Lehväslaiho - S/S Bombata. Lehväslaiho tunnetaan sotakirjoistaan, mutta tämä harvinaisuus perustuu hänen kokemuksiinsa merimiehenä.

Sam Eastland - Punatsaarin silmä. En yleensä lue jännäreitä, mutta tämä onkin erikoinen. Amerikkalaisen kirjailijan Stalinin Neuvostoliittoon sijoittuva tarina suomalaistaustaisella päähenkilöllä.

Janet Evanovich - Kuudestilaukeava. Jännäri tämäkin, mutta kun takakannessa luvattiin mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja sen maksoi vain 2 euroa, niin antaa mennä.

Virginia Woolf - Orlando. Kummallista, ettei minua ole vielä laitettu koulussa lukemaan tätä. Feministisen kirjallisuuden klassikko, jossa päähenkilö vaihtelee sukupuoltaan, elää satoja vuosia ja seurustelee kulloistenkin aikakausien merkkihenkilöiden kanssa. Kuulemma terävä ja humoristinen. Ajattelin, että tämän lukeminen olisi talvella sopiva lopetus femistiselle kirjallisuushaasteelleni.

Jan Salminen - Äidinmaa. Kun saan kirjallisuushaasteeni päätökseen, tarvitsen tietenkin kovat vastalääkkeet. Sitä varten ostin tämän feministisen dystopian, jossa akkavalta on ajanut tulevaisuuden Suomen totalitarismiin.

Sergei Lukjanenko - Viimeinen partio ja Uusi partio. Yöpartio-sarjan neljäs ja viides osa, jotka vihdoin on saatu suomeksi kovakantisina. Samalla päivitin ykkösosankin kovakantiseen, kun sen divaripuolelta halvalla sai.

Philip K. Dick - Cantata 140. Tästä minulla ei ollut taustatietoja, enkä taida vieläkään olla lukenut sen takakansitekstiä. Kunhan vain tulee aina napsittua mukaan Dickin kirjoja, joita en ole vielä lukenut.

Kari Hotakainen - Sydänkohtauksia sekä Hannu Luntiala - Viimeiset Viestit. Löysin pöydän, jolla oli suomalaista kirjallisuutta käännettynä kaiken maailman ulkomaankielille. Ostin nämä ulkomaankielisinä ihan vain treenimielessä. Aioin ostaa vain yhden, mutta ystävällinen kauppias antoi toisen kaupan päälle, kun autoin häntä tunnistamaan, millä kielellä eräs hänen kirjoistaan oli kirjoitettu.

Terry Pratchett - Pienet jumalat sekä Herraskaista väkeä. Nämä Kiekkomaailma-jutut ovat ihan hauskoja, vaikka kannattaisikin lukea ne englanniksi.

Lee Child - Tappotahti. Tietysti nuo Pratchettit olivat kolmen kirjan yhteistarjouksessa, eikä niitä ollut kuin kaksi. Piti ottaa jotain kolmanneksi, ja otin sitten tämän rikosjutun, koska sen pääosassa on Jack Reacher, ja minulla on hämärä muistikuva, että senniminen elokuva, jossa on Tom Cruise pääosassa, on ihan asiallinen.

Tuomas Muraja - Sotilaana Afganistanissa. Kokemuksia rauhanturvaajan arjesta. Joo, tuo on se Tuomas Muraja, joka meni kihloihin Rosa Meriläisen kanssa.

J. Pekka Mäkelä - Karsta. Suomalaista scifiä. Se on niin harvinainen ilmiö, että pitää aina ostaa kun näkee. Lisäksi aiemmin Mäkelältä lukemani Alshain vakuutti minut Mäkelän taitavuudesta, vaikka siinä olikin havaittavissa pientä kliseisyyttä, josta amerikkalainen scifi on jo päässyt yli.

Hannu Rajaniemi - Näkymättömät planeetat. Scifinovellikokoelma. En yleensä harrasta novelleja, mutta Rajaniemen kohdalla voin tehdä poikkeuksen. On hänen läpimurtoteoksensa Kvanttivaras sen verran nerokasta työtä.

Vernor Vinge - Rauhansota. Vielä vähän avaruusscifiä.

Lopuksi fantasiasarjan alku Erin Hunter - Soturikissat: Villiin luontoon sekä kissaterapia-stressinpoistovärityskirja. Nämä ostin työkaverille kiitokseksi siitä, että hän otti minulta työvuoron päästääkseni minut messuille. Tykkäsi kovasti.

Sellaista. Pitkästä aikaa kohtuullinen määrä scifiä.