torstai 29. joulukuuta 2016

Kirja-arvostelu: James Dashner - The Maze Runner

Kun nyt on tässä talven aikana tullut pariinkin otteeseen puhuttua kirjallisuudesta, tuli mieleen, etten olekaan pitkään aikaan kirjoittanut yhtään arvostelua. Kesällä varmaan viimeksi.

Arvostellaan nyt sitten. Olin keväällä kirjakaupassa ostamassa jotain ihan muuta, kun silmiini osui tämä koko neliosainen sarja sellaisessa hienossa pahvisessa kokoelmalaatikossa. Laatikon kyljissä mainitaan isoin kirjaimin, että sarja on ollut New York Timesin bestseller-listan kärjessä ja että ensimmäisestä osasta on jo tehty ison budjetin Hollywood-elokuva ja kakkososakin on työn alla.

Tämän kun yhdistää siihen, että haluan pysyä kirjallisuudesta ajan hermolla ja lukea silloin tällöin uutuuksiakin, ajattelin, että tuo pitää lukea ihan jo periaatteesta, ja pakkohan sen on tuollaisilla saatesanoilla olla vähintäänkin siedettävä.


Päähenkilö on noin 16-vuotias poika, joka herää muistinsa menettäneenä ja tuotuna outoon, Aukioksi nimettyyn paikkaan. Myöhemmin hän kuulee, että joka kuukausi tuodaan uusi poika erilaisten elämiseen tarvittavien kulutustavaroiden kera, joskaan kukaan ei tiedä, kuka niitä tuo ja miksi.

Aukiolle on parin vuoden aikana kasvanut kymmenien samanikäisten, niin ikään muistinsa menettäneiden poikien joukko, joka on olosuhteiden pakosta kehittänyt joten kuten toimivan yhteisön. Muita henkilöitä ovat mm. läski nörtti, joka väkisin tuppautuu päähenkilön uudeksi parhaaksi kaveriksi; outo kusipää, jonka ainoa funktio tuntuu olevan päähenkilön aggressiivinen kuumottelu; sekä etnisesti korostetun monimuotoinen joukko mukavia tyyppejä.

Päähenkilönkin on nopeasti hankittava ammatti, koska ulkomaailmasta eristyneessä yhteisössä ei ole varaa antaa kenenkään loikoilla muiden siivellä. Vaihtoehtoja on monia, kuten eläintenhoitaja, kokki, puutarhuri jne., mutta arvostetuin ja kiinnostavin ammatti on juoksija. Aukio kun sijaitsee keskellä sokkeloa, jonka seinät muuttavat järjestystään joka yö, ja juoksijat kuluttavat päivänsä etsien uloskäyntiä tai edes jonkinlaisia vihjeitä, että mistä oikein on kysymys. Yleinen käsitys kun on, että pojat on laitettu sokkeloon sitä varten, että he etsisivät reitin ulos, oli syy sitten mikä tahansa.

Ettei asiaa oltaisi tehty liian helpoksi, sokkeloa partioivat kaikin puolin vastenmieliset ja kammottavat tappokoneet, mielikuvituksellisesti nimetyt grieverit eli mielenpahoittajat. Jotkut onnekkaat pääsevät niiltä silloin tällöin karkuun vain myrkkypistoksen saaneina, mutta eivät päiväkausia kestävät tuskalliset komplikaatiotkaan herkkua ole. Se hyvä puoli myrkytyksessä kuitenkin on, että sen aikana muistinmenetys rakoilee ja pieniä välähdyksiä entisestä elämästä pääsee mieleen. Näin käy ilmi, että päähenkilö ei ole sivullinen uhri kuten muut pojat, vaan hänellä on ollut jonkinlainen rooli sokkelon luomisessa.

Seuraava uusi tulokas on tyttö, joka onkin ainoa tyttö, joka Aukiolle koskaan on tuotu. Sukupuolten merkitystä ei vielä ainakaan ensimmäisessä kirjassa kerrota, mutta tytön tulo käynnistää sokkelojärjestelmän alasajon, jolloin ulospääsy muuttuu paljon entistä akuutimmaksi ongelmaksi.

2,5 pistettä viidestä. Tähän on hienosti kerätty kaikki mahdolliset kliseet, alkaen muistinsa menettäneestä päähenkilöstä, edeten stereotyyppisten henkilöhahmojen ja mielikuvituksettomien mörköjen kautta dystooppiseen ulkomaailmaan, jota tosin vielä tässä osassa ei päästy liiemmin käsittelemään.

Hyvänä puolena voi mainita tekstin jäsentelyn, jolla kirjailija onnistuu tiristämään juonesta irti niin paljon jännitystä kuin mahdollista on. Luvut ovat melko lyhyitä, noin viitisen sivua kukin, joten niiden lukemista ei viitsi lopettaa kesken. Sitten jokainen luku loppuu jännittävään lauseeseen, joka pakottaa aloittamaan seuraavan.

En tämän perusteella vaivautuisi hankkimaan niitä kolmea jatko-osaa, mutta kun nyt piru vie tuli koko setti ostettua, kai nekin pitää jaksaa lukea. Kenelleköhän tätä voisi suositella? No, nuorempi yleisö ei välttämättä ole vielä niin syvällisesti perehtynyt tällaiseen, että se tuntuisi tylsältä ja kliseiseltä. Teinipojat varmasti innostuisivat tästä kovasti.

8 kommenttia:

  1. Onneksi minun ei tarvitse! Minä luen sitä paitsi sotakirrjoja.

    VastaaPoista
  2. Iltaa taas, ja kiitos kommentista.

    No, eihän kenenkään varsinaisesti tarvitse. Nyt on kuitenkin menossa neuvostoliittolainen scifikirja 50-luvulta, jonka yritän saada mahdollisimman nopeasti taisteltua loppuun, että pääsen aloittamaan naiskirjailijahaasteeni. Sitten jossain vaiheessa pääsen minäkin sen puitteissa lukemaan sotakirjoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja kyseessä siis 'Andromedan tähtisumu'? Onko edes hyvä?

      Luen peräjälkeen nyt toista sotakirjaa. Alkuvuoden ensimmäinen kirja saa olla mielellään jotain muuta genreä. Onneksi myöskin on laajahko lukulista olemassa.

      Poista
  3. Iltaa jälleen. Kyllä, juuri Andromedan tähtisumu on kyseessä. Taisinkin jo jossain aiemmassa kirjoituksessa sen mainita.

    Se on ihan hyvä. Erityisesti pidän sen tieteellisestä otteesta; vaikka siinä onkin paljon täysin keksittyjä asioita, tunnetut asiat kerrotaan tarkasti. Kaikkia matemaattisia laskuja en ole jaksanut tarkistaa, mutta ne, jotka olen, pitävät paikkansa. Länsimaalaisessa scifissähän moista ei harrasteta, vaan varsinainen tieteellisyys on siitä hävinnyt jo aikoja sitten.

    No, eihän siinä kaikkea voi olla ennustettu oikein, vaan tietokoneet käyttävät vielä tuhannenkin vuoden päästä tallennusvälineenä magneettinauhakeloja ja sen sellaista, mutta sen voinee antaa anteeksi. Ja luonnollisesti tulevaisuuden ihmiskunta on saavuttanut täydellisen sosialistisen utopian, mitä pitää aina silloin tällöin mainostaa, mutta olin positiivisesti yllättynyt, että sosialismin ylistystä on niinkin vähän, eikä se juuri aiheuta aiheestaharhautumista.

    Sitten on makuasia, onko hyvä vai huono juttu, mutta kirjoitustyyli on rauhallisempaa kuin länsimaisessa kirjallisuudessa, ja vaikka jänniä toimintakohtauksiakin on, ei juonenkuljetus rakennu niiden varaan. Siitä en sitten ole varma, johtuuko tämä kirjoitusmaasta vai -ajasta.

    VastaaPoista
  4. Joko blogisti muuten on katsonut tätä doctor who sarjaa, onhan siinä useasti logiikassa tardiksen mentävia aukkoja ja välillä potkasee itseään persiilleen, mutta ei se menoa haittaaa :)

    -jpt-

    VastaaPoista
  5. Iltaa, ei kun huomenta, Jpt, ja kiitos kommentista.

    En valitettavasti ole kyseistä sarjaa katsonut, vaikka sitä minulle säännöllisesti joka suunnalta suositellaankin. Jopa tyypit, jotka yleisesti pitävät scifiä keskenkasvuisten nörttien juttuna, fanittavat sitä. En kyllä tiedä, mistä aloittaisinkaan, kun eikös sitä ole tehty jo 60-luvulta?

    Tätä nykyä on TV-sarjojen katsominen muutenkin jäänyt vähemmälle. Walking Deadia jos saa katsottua jakson parissa tai kolmessa viikossa, en muuta vaadi. Ja Charlie Sheenin Terapian Tarpeessa -ilottelua punttitreenin viihdykkeeksi. Siihen se sitten jääkin.

    VastaaPoista
  6. Kannattaa tarkistaa, onko teosta suositeltu Oprahissa.

    VastaaPoista
  7. Huomenta, Siivooja, ja kiitos huomautuksesta.

    Niinhän se kuulemma on, että mikä tahansa kirja, joka Oprahin suosioon pääsee, nousee välittömästi hitiksi ja klassikoksi. En kyllä ainakaan pikaisella googletuksella löytänyt. Voi kyllä olla, ettei tämä ole sellaista genreä, jota Oprah suosituksissaan harrastaa.

    VastaaPoista