torstai 16. huhtikuuta 2015

You gotta cock it, motherfucker

Ihan ensiksi haluan esittää nöyrähkön anteeksipyyntöni Creative Assemblyn hienoille ihmisille toissaviikkoisesta vihakirjoituksestani. Väitin, ettei Total War: Rome II:ssa saa päitä ja raajoja lentelemään, mutta kyllä näköjään saa. Piti vain odottaa, että saa tehtyä riittävän äkäisiä miekkamiehiä.

Perääntyvä spartalainen saa perääntyä yhdellä kädellä.

Vähän huonosti saa kuvankaappauksia, kun nuo tapaukset ovat niin nopeita ja yllättäviä, mutta kyllä tuossa pää tippuu.

Anteeksipyyntöni on kuitenkin vain puolittainen, koska olen edelleen sitä mieltä, että lisämaksun vaatiminen verestä ja ruumiinvammoista sotapelissä on sellaisen luokan koijaamista ja lypsämistä, että historiassa on tehty kansanmurhiakin sellaisen takia. Katsoin sarjan muidenkin pelien myyntisivuja, ja näköjään sama meininki jatkuu niissä jopa kiihtyvällä tahdilla.

O tempora, o mores, pelin hahmot sanoisivat, mutta asiaan. Kävin viikonloppuna katsomassa kotimaisen elokuvan Big Game. Yleensä vieroksun suomalaisia elokuvia, koska niitä on sotaelokuvien lisäksi vain kahdenlaisia: draamaa ja komediaa. Molemmissa tyypillinen juoni menee niin, että masentuneet mulkvistit juovat viinaa, tappelevat ja kärsivät ennenaikaisesta siemensyöksystä, ja tyylilajien ero on, että komediassa sille on tarkoitus nauraa, kun taas draamassa sen on tarkoitus kertoa jotain syvällistä suomalaisesta sielunmaisemasta.

Joskus kymmenen vuotta sitten ajattelin, etteivät ne voi oikeasti niin paskoja olla. Että minä vain olen ennakkoluuloinen. Testasin asiaa päättämällä katsovani seuraavan nykyaikaisen suomalaisen elokuvan, joka TV:stä tulee. En enää muista, mikä sen nimi oli, enkä haluakaan, mutta ensimmäisen viiden minuutin aikana siinä joku esitti kärkevää taidekritiikkiä naiskentelemalla takaapäin lampaanmuotoista ilmapalloa.

Pidin taas vähän aikaa taukoa suomalaisista elokuvista.

Onneksi viime vuosina on tullut muutosta parempaan. Big Game on Suomen historian kallein elokuva, ja siinä näyttelee Samuel L. Jackson, joten lupaavalta kuulostaa.

Air Force One lentää Lapin jylhien vuoristomaisemien yli, kun USA:n presidentti (Jackson) on tulossa vierailulle Suomeen. Kun hänen lentokoneensa aloittaa lähestymislaskeutumisen Helsinki-Vantaan lentokentälle jossain Korvatunturin tienoilla, terroristit ampuvat koneen alas. Onneksi Lapissa on ikiaikainen perinne, että 13. syntymäpäivänään pojat laitetaan yksin metsään metsästämään jousipyssyllä peuroja, karhuja, susia tai mitä nyt sattuukaan vastaan tulemaan, ja eräs tällainen poika sitten löytää presidentin ja auttaa häntä pakenemaan terroristeilta.

Kuten jo edellämainitusta juonikuvauksesta voi päätellä, elokuva on alusta loppuun täyttä riemuidiotismia, joka suhtautuu realismiin suunnilleen samalla asenteella kuin muslimit pekoniin. Komeita räjähdyksiä, nopeatempoista toimintaa ja suorastaan schwarzeneggermaisen nerokasta dialogia. 10/10, suosittelen tätä elokuvaa varauksetta kaikille.

Lisäksi täytyy sanoa, että vasta tämän elokuvan myötä huomasin nyt, että minähän olen suuri Samuel L. Jacksonin fani. Toki olen aina pitänyt häntä erinomaisena näyttelijänä, mutta tässä elokuvassa hänen lahjakkuutensa pääsee loistamaan täydeltä terältä. Seuraavassa lisää näytteitä Jacksonin taidoista hänen uransa varrelta:


Myös David Hasselhoff tuli Suomeen uraa luomaan. Hänen talkshownsa suhteen odotukseni eivät olleet korkealla, vaan lähinnä pohdin, onkohan se huono itseironisella ja viihdyttävällä tavalla, vaiko vain nololla tavalla. Yllätyin siitä, että se onkin ihan hauska. Vielä enemmän yllätyin siitä, että Hoff on kaiken muun lisäksi laulaja, ja vieläpä aivan tajuttoman hyvä sellainen. Miksi en tiennyt asiasta aiemmin?

Nyt päästäänkin sitten kirjoituksen varsinaiseen asiaan, eli Hasselhoffin musiikkiin. Nauttikaa:





Näitä ei vain malta lopettaa kesken. Vielä yksi klassikko:


Noin. Kun tuossa nyt tuli iso lasti äijäenergiaa, laitetaan loppuun jotain rauhallisempaa. Hasselhoffin musiikillinen tuotanto on valitettavan suppea, mutta Johnny Cash ehti monikymmenvuotisella urallaan tekemään niin paljon musiikkia, että törmään jatkuvasti uusiin kappaleisiin, vaikka luulen aina häneltä jo kaiken kuulleeni.



8 kommenttia:

  1. Total War -peleistä minulla on kosketusta vain Medieval kakkoseen, joka on oikein hyvä. Miten juonia suosiollinen paavi valtaan? Murhauta mahdollisimman paljon piispoja, ja kansoita kardinaalikollegio omillasi. Joskus voi joutua tosin salamurhaamaan saman paavin, jonka itse nosti valtaan.

    Hienoa, että se oleellisin elementti pelistä maistuu. Eli putoilevat raajat ja suolenpätkät. Medievaliinkin löytynee oma versionsa.

    Hasselhoffin talkshowsta olen nähnyt vain pienen pätkän, enkä tiedä haluanko nähdä lisää. Noita biisejä en uskaltanut kuunnella. En ainakaan vielä. Tulee aina mattinykäs-väreet, kun törmää tämmösiin.

    VastaaPoista
  2. Päivää, Korppi, ja kiitos kommentista.

    Pitääkin heittää tuo Medieval 2 wishlistiin. Total Wareista en olekaan pelannut Rome 2:n lisäksi kuin Empireä. Itseäni sen aikakausi, 1700-luku, viehättää kaikkein eniten, joskaan pelissä ei ole pauketta niin paljoa kuin voisi toivoa. Suolenpätkiäkään ei ole, mutta muskettisotimiseen sellainen ei oikein sopisikaan.

    Talkshoweja ei yleensäkään saa ottaa liian vakavasti. Eikä musiikkiakaan, vaikka kyllä nuo rokkaavat kunnolla, joskin nimenomaan 80-luvun tyyliin, eikä sellainen välttämättä uppoa nuoremmalle polvelle jostain syystä. Voi auttaa jonkin verran, jos laittaa jonkin muun välilehden näkyviin kappaleita kuunnellessa, ettei tarvitse katsella hänen virnuilevaa pärstäänsä.

    Kuuntele tuo lopun Cash-biisi kumminkin. Siitä tykkäävät kaikki.

    VastaaPoista
  3. Jos haluaa muuten Total Waria monimutkaisemman kokemuksen, kannattaa kokeilla Crusader Kingsia. Se on autistipeli, eli pirusti mikromanagerointia monimutkaisilla parametreilla. Itse en ole vielä kokeillut, mutta olen ajatellut kyllä.

    Joona käteisen biisi ei ole lainkaan hullumpi, näemmä hänen vanhemmilla päivillään tuottama.

    Uskaltauduin kokeilemaan Hasselhoffia ja voin kyllä sanoa, että ääni on hieman eri tasoa kuin Nykäsellä. Biisit nyt toki ovat sangen juustoista kamaa, mutta eivät ihan niin huonoja kuin kaikenkarvaisilta eilispäivän staroilta voisi odottaa.

    VastaaPoista
  4. Iltaa taas. Crusader Kings on kyllä tuttu peli, vaikka en olekaan pariin vuoteen sitä tainnut pelata. Sehän on tosin aivan eri peli kuin Total War-sarja, koska siinä keskitytään valtionhoitoon ja politiikkaan, mitä TW:issä käsitellään lähinnä välttämättömänä pahana.

    Samalla kannattaa kokeilla sarjan muitakin eri aikakausiin sijoittuvia osia, eli Europa Universalis, Victoria: an Empire Under the Sun sekä Hearts of Iron. Niissä on sellainen hieno ominaisuus, että kun pelaa aiemman aikakauden pelin loppuun, pelitilanteensa voi siirtää seuraavaan osaan. (Kaikista osista on tosin ykkös-, kakkos- ja joillain jo kolmosnumerotkin, enkä tiedä, onnistuuko siirto niiden välillä.)

    Voi siis tehdä esim. niin, että CK:ssa perustaa Suomen kuningaskunnan, EU:ssa kolonisoi Amerikat, Victoriassa kolonisoi Afrikan ja Kaukoidän, ja HoI:ssa saadaankin maailmanvalloitus päätökseen.

    Victoriaa (ykköstä, ei kakkosta) suosittelen erikseenkin. Siinä sotimisen lisäksi pitää teollistaa valtio, ja talousresursseja on kymmeniä monimutkaisine tuotantoketjuineen. Se on kivaa.

    Itsekin yllätyin Hoffin äänestä. Cashin ääni on kuitenkin edelleen paras.

    VastaaPoista
  5. Hasselhoffissa on parasta se, että tyyppi tajuaa olevansa tietynlainen vitsi tiettyjen aiempien rooliensa johdosta, ja hän ottaa siitä kaiken irti täydellä itseironialla. Etenkin tuon Jump in my Car coverin ns. musavideoversio on hulvaton ja kämäiset efektit vielä kruunaavat kokonaisuuden. Se vain toimii.

    Eipä moiselle asenteelle voi kuin kohottaa hatunkulmaa. Kun vain useammat osaisivat nauraa itselleen.

    - lihapuhe

    VastaaPoista
  6. Total Warit ovat olleet pitkään jo hieman pettymyksiä, johtuu CA ylihypetyksestä, jossa nykyään tosiaan keskitytään lähinnä siihen kuinka monesta polygonista miniäijät on koostettu ja kuinka realistisia MOCAP animaatioita onkaan käytetty.

    Tämä pelissä jota ns. vakavissaan pelataan tasolla, jossa näkyvät lähinnä yksikköjen bannerit että voidaan jotenkin hallita ja hahmottaa taistelun kokonaisuutta ja väijyä heikkoja kohtia rintamalinjassa ja milloin lähettää ratsuväki selustaan. Irtoraajojen tasolla on aikaa heilua korkeintaan uusinnoissa tai kun siivoaa viimeisiä vastustajan joukkojen rippeitä.

    Tämä sama pelin kannalta turhiin yksityiskohtiin keskittyminen toki vaivaa kaikkia vastaavankaltaisia pelejä. Supreme Commander vink vink. Ai, siellä keltaisen neliön alla on jotain polygonirobottejakin kun zoomaa tasolle jolta on täysin mahdoton pelata. :)

    Mutta Medieval 2/Empiren jälkeen en ole itse jaksanut TW oikein vaivautua. Diplomatia on mitä on niin homma ajautuu lopulta lähes aina siihen että pitää käydä vetämässä senkka nenästä jokaiselta muulta sivilisaatiolta ja päätyä kartan valtiaaksi ja vuorot alkavat kestää ja kestää. Taistelut ovat kivoja, mutta toistuessaan n:nännettä kertaa vuoron aikana kun kaiken haluaa mikromanageroida (oma moka), niin ei sitä vanha loputtomasti jaksa.

    ROME II kohdalla törmäsin kyllä mielenkiintoiseen kritiikkiin että siinä uudet mahtavat duel-animaatiot tarkoittaisivat sitä, että miniatyyrihahmot hakeutuvat kentällä aina 1 vs. 1 tilanteisiin sen sijaan että homma hoidettaisiin sekähärdelli mêléenä, kaikki hakkaa surutta kaikkia, kuten vielä ensimmäisessä ROMEssa tapahtui.

    Ei toki niin elokuvallista sankartarinaa ja eeppisiä kamera-ajoja palavia sikoja usuttavien animoitujen miniukkojen joukossa, mutta hiton paljon tehokkaampaa kun pitää se vastustaja saada kellistettyä nopeasti ja tehokkaasti.

    Jos kentällä on 5 omaa äijää vapaana ja yksi vastassa ei siellä kyllä riviin käyty ja vuoronumeroita otettu kun muut hurrasivat taustalla, vaan kaikki kävivät epäreilusti kimppuun ja hoitelivat vastustajan nopeasti joka puolelta. Näin se toimi vielä ensimmäisessä osassa. Animaatiot eivät ehkä olleet erityisen synkronissa, mutta illuusio hakkelusta kyllä toimi.

    Nykyinen animaatiosysteemi ilmeisesti tarkoittaa että tyypit lukittautuvat toisiinsa ja käyvät sarjan teatteri-iskunvaihtoja, jossa nopanheitot vaikuttavat, ja kun toinen kellistyy, haetaan uusi vastapari että tarvittavat miekanheilutusanimaatiot ja torjunnat saadaan ajettua yhteen.

    Kaksintaistelumekaniikka ilmeisesti muuttaa myös taistelun dynamiikkaa melkoisesti eikä kuulemani perusteella parempaan suuntaan. Käsitin että tämä saattaa myös olla ominaisuus sarjan TW Empirestä, jossa pelimoottoria rukattiin aivan toisenlaisen taistelumekaniikan tarpeisiin.

    Pelien ympärillä pyörivä hypetys ja epäolennaisuuksiin keskittyminen ei itsessään toki ole CA:n tai TW:n ongelma , sama vaivaa toki lähes kaikkia julkaisijoita/julkaisuja.

    Markkinointiosasto kirjoittaa legendaa ja koodaajat koettavat täyttää lupauksia. No, nykyään on onneksi paljon vaihtoehtoja, niin hyvässä kuin pahassa.

    Toki ne parhaimmat taistelut käytäneen edelleen eri sarjojen sarjojen foorumeilla, sekä niiden välillä, kun EUn pelaajat pitävät TW RTS naksuttelijoina, TW:n pelaaja EU:sen pelaajia snobeina vanhuksina, jotka pitävät tylsistä asioista ja toki CoD pelaajat trollaavat kaikkia tasapuolisesti, myös toisiaan. Näiden ja muiden tärkeiden Amiga vs. PC ikuisuuskysymysten takia jopa WH40,000 jäänee jossain vaiheessa pikku kärhämäksi kun kestoa katsotaan.

    - lihapuhe

    VastaaPoista
  7. Piti vähän pilkkoa kun tuli varsinainen maratooni ajatuksia selvitellessä :)

    Olen aina pitänyt I've Been Everywherestä poljennon takia sekä One piece at Timesta tarinan vuoksi. Sitten toki päälle jokunen kourallinen muita legendoja.

    https://www.youtube.com/watch?v=MmFN9C9PVpg

    https://www.youtube.com/watch?v=rWHniL8MyMM

    - lihapuhe

    ps. btw. Oletko muuten törmännyt Sad Puppies -hässäkkään Hugo palkintojen ympärillä? Käsitin jostain kommenttiosioista, että kunnianhimosi ovat kirjoittamisen puolella, niin tuli mieleen oletko sattunut törmäämään tapaukseen nettiretkilläsi.

    VastaaPoista
  8. Huomenta, Lihapuhe, ja kiitos kommenttipatterista.

    Joo, sepä siitä Hoffin showsta tekeekin viihdyttävän, että se on ensisijaisesti hänelle itselleen hyväntuulisesti irvailua. Melko harvat vanhat tähdet tajuavat, että jossain vaiheessa, kun maine on ylittänyt tietyn kriittisen pisteen, on pakko vaihtaa itseironian puolelle, koska vain siten saa pelastettua, mitä pelastettavissa on, kun suunta ei kuitenkaan voi olla kuin alaspäin.

    Rome 2:n taisteluanimaatiot ovat mielettömän nättejä kyllä, mutta facepalmailua aiheuttaa juuri tuo mainitsemasi, että jos taistelussa on yksi keltti neljää germaania vastaan, tapellaan 1 vs 1 kolmen germaanin seistessä ringissä ympärillä miekat tanassa. Tosin uskon, että taistelumekaniikka on balansoitu sen mukaan. Onneksi en ole Empireä vanhempia osia pelannutkaan, niin en tiedä, mitä menetän.

    Onneksi on autoresolve, niin ei tarvitse taistella itse kuin jännimmät taistelut. Kyllähän tuo on ihan puhdasta RTS-naksuttelua, ja juuri siksi sen ostinkin. Oli ollut vähän puutosta sellaisesta. Toki pidän myös EU:sta ja CoD:sta. Jos kunnon pelienvälistä vihaa haluaa, sitä löytyy Counter-Strikestä CoD:a kohtaan. Ei tarvitse kuin vähän käyttää pyssyä, jossa on zoomausominaisuus, ja heti aletaan vinkumaan, että mene nulikka CoD:iin pelleilemään, tämä on taitopeli eikä mitään räiskintää.

    Molemmat mainitsemasi biisit ovat lemppareitani samoista syistä. Cash on mestari niin tuollaisissa iloisemmissa rallatuksissa kuin synkemmissä vakavamielisissäkin. Tiesitkös, että I've Been Everywherestä on Turo's Hevi Gee tehnyt suomiversion? Tässä.

    En ole tuosta Sad Puppies -tapauksesta kuullut. En ole kyllä käynyt alan foorumeilla aikoihin. Pitänee vilkaista.

    VastaaPoista