Suomalaisesta raiskauskulttuurista

Törmäsinpä eräänä päivänä tällaiseen kirjoitukseen, jossa joku feministi taivastelee sitä, että minkä takia ketään kiinnostaa joku turvapaikanhakijan tekemä raiskaus, kun kumminkin Suomessa raiskaaminen on yleinen maan tapa. Olin jo aloittamassa vastineeni kirjoittamista, kun blogistikollegani Lone julkaisi omansa, ja ajattelin, että ei minun enää tarvitsekaan.

Sitten tapahtui ns. punavihreä perhosvaikutus. Noissa piireissähän on tyypillistä, että kun yksi saa jonkin oivalluksen, se leviää nopeasti koko yhteisöön, eikä nytkään mennyt kuin pari päivää, kun niin Facebook kuin kaikki yleisönosastotkin tulvivat asiantuntevaa valistamista, että turvapaikanhakijoiden tekemistä raiskauksista huolestuminen on mitä synkintä rasismia ja naisvihaa, koska se kertoo itse asiassa suomalaismiehen mustasukkaisesta halusta omia naiset itselleen raiskattaviksi.

Hesarin uutisartikkeleita myöten tiedettiin kertoa, että:

Jos poliisille vuonna 2015 ilmoitettuja tapauksia vertaa suomalaisten yli 15-vuotiaiden miesten määrään ja yli 15-vuotiaiden turvapaikanhakijamiesten määrään, raiskauksia on molemmissa ryhmissä ollut suunnilleen saman verran.

Ja Iltalehdessä, että:

Jos turvapaikanhakijoiden määräksi arvioidaan noin 30 000, noin yksi 3 000 turvapaikanhakijasta on ollut epäiltynä raiskauksesta. Suomalaistaustaisilla luku oli viime vuonna suunnilleen 1:10 000:een.

Sillähän ei ole mitään merkitystä, että molemmissa vertailuissa suomalaiset ovat ehtineet tehdä pahojaan viitisen kertaa kauemmin, koska matematiikka yleisesti ja tilastomatematiikka erityisesti on nörttipoikien hommaa, ja toimittajattaren mielestä likainen tukka on sexy vain jos sen kiertää rastoille.

En nyt halunnut puhua turvapaikanhakijoista ja heidän tekemistään rikoksista, vaan feministeistä ja heidän vähintäänkin mielenkiintoisesta todellisuusnäkemyksestään, ja analysoida vähän heidän tekstejään. Muutamia esimerkkitapauksia alussa linkitetyn lisäksi vaikka tässä, tässä, tässä, tässä ja tässä.

Tyypillinen kirjoitus alkaa sillä, että kirjoittaja kertoo, kuinka häntä ahdistellaan ja käpälöidään kaikkialla, minne hän meneekin. Hänet on raiskattu, tai ainakin läheltä on pitänyt monet kerrat, ja samaa kertovat kaikki naispuoliset kaveritkin. Tekijänä ovat aina kantasuomalaiset miehet, mistä voidaan päätellä, että suomalainen kulttuuri on raiskauskulttuuri.

Hieman hämmennyin tajutessani, että olen kokenut seksuaalista ahdistelua ja häirintää yläkoulusta lähtien. Baarissa takapuoltani on nipistelty usempaan kertaan, rintojani on kommentoitu julkisesti moneen otteeseen ja minua on yritetty suudella väkisin raitiovaunussa. Kerran alaikäisenä, ollessani tuhdisti juovuksissa, yritti eräs pari vuotta vanhempi mies riisua paitani väkisin. Pari vuotta myöhemmin, ollessani täysi-ikäinen, ryhtyi humalainen mies kourimaan rintojani lähijunan vaunussa ja yrittäessäni siirtyä syrjään veti hän minut kuristusotteessa käytävälle. Tekijät ovat joka ikinen kerta olleet suomalaissyntyisiä, valkoisia miehiä.

Eihän tuohon voi muuta sanoa, kuin että perseestä tuollainen on. Ei tuollaista käytöstä voi mitenkään puolustella; ei edes sillä, että tekijät ovat lähes aina kännissä. Mutta kai te teette jokaisesta ahdistelutapauksesta rikosilmoituksen poliisille? Jos ette tee, te itse ylläpidätte raiskauskulttuuria suvaitsemalla ahdistelua.

Eihän poliisi vaivaudu tutkimaan kaikkia yksittäisiä perseenkourimisia; tai vaikka vaivautuisikin, tuskin kourijaa enää saataisiin kiinni; tai vaikka saataisiinkin, tuskin hän kovin kovaa rangaistusta saisi. Mutta ei kyse ole siitä.

Meillä pitää töissä tehdä kirjallinen raportti jokaisesta uhkaavasta asiakaskohtaamisesta, vaikka tilanne ei eskaloituisikaan eikä kenellekään sattuisi mitään pahaa. Tämä siksi, koska johtoportaassa tiedetään kenttätyön arjesta vain sen verran, mitä raporteista luetaan. Jos tapauksesta ei ole mustaa valkoisella, sitä ei ole koskaan tapahtunutkaan, ja vaikka kentällä kylvettäisiin veressä joka Jumalan päivä, ilman raportteja todettaisiin vain, että kaikki on kunnossa eikä ole syytä mihinkään turvallisuutta parantaviin toimenpiteisiin.

Sama pätee poliisiin. Jos joltain alueelta ei saada rikosilmoituksia, alue on turvallinen, eikä ole syytä tuhlata resursseja sen vartioimiseen. Jos rikosilmoituksia tulee, alueella lisätään partiointia ja näkyvyyttä, minkä seurauksena kourijat eivät uskalla kouria, tai ainakin naisten avunhuudoista saattaa olla jotain hyötyä.

Saavat perseenkourijat maistaa omaa lääkettään, ja vielä taktisesti toteutettuna.

Raiskauskulttuurin olemassaolosta kertoo se, että Suomessa raiskauksiin suhtaudutaan sallivasti, ja siitä puolestaan todistaa se, että täällä raiskauksista ei saa kunnon tuomioita.

Mitä se kertoo oikeuslaitoksemme suhtautumisesta seksuaalirikoksiin, että Suomen laki määrittelee raiskauksen yhä väkivallan määrän pohjalta - ei suostumuksen puutteen? Oikeusistuimet antavat naurettavan lieviä tuomioita perusteenaan se, että teko ei täytä "törkeän" raiskauksen tunnusmerkkejä koska sen yhteydessä ei käytetty tarpeeksi väkivaltaa tai teko ei ollut tarpeeksi nöyryyttävä.

Kyllä minun nähdäkseni tästä on puhuttu ihan valkoisen heteromiehenkin taholta jo kauan. Raiskauksista ja ylipäätäänkin väkivaltarikoksista pitäisi saada kovempia rangaistuksia. Jotkut ovat vaatineet raiskaajien kemiallista kastraatiota. Itse ihmettelen, että miksi sen pitää olla nimenomaan kemiallinen, eikä esim. kirveellinen, mutta miten vaan.

Jos tuomioita katsotaan, oikean raiskauskulttuurin tunnistaa siitä, että siellä uhrillekin annetaan tuomio raiskatuksi tulemisesta. Ja siitä, että raiskatuksi tulemisen aiheuttama häpeä ei ole lähinnä uhrin oman pään sisällä, vaan siitä tulee oikeasti turpaan yhteiskunnan muilta jäseniltä.

Mutta sitten on vielä tällaista:

Minua ja muita naisia on nuoresta saakka koulutettu siihen, että raiskatuksi tuleminen tai seksuaalisen häirinnän kohteeksi joutuminen on omissa käsissämme. Mutta - yllätys, yllätys - ei se ole! Seksuaalivalistus ei perustu siihen, että poikia opetettaisiin suhtautumaan naisiin yhdenvertaisesti, vaan siihen, että tytöt opisivat varomaan. Suomalaisessa koulussa pojille ei sanota, että "ei saa raiskata".

Kyllä sanotaan. Ongelma vain on siinä, ettei sanominen mene kaikille perille, minkä takia potentiaalisten uhrienkin on hyvä pitää silmänsä auki. Kaikille on sanottu sekin, ettei toisten koteja saa ryöstää, mutta silti kaikkia kehotetaan pitämään ovensa lukossa, eikä lukituista ovista vedetä johtopäätöstä, että elämme murtovarkauskulttuurissa.

Seuraavaksi, koska puhe on pohjimmiltaan suomimiesten rasismista, täytyy vetää ulkomaalaiset mukaan:

Tämä suomalaisten miesten naisiin kohdistuva seksuaalinen ahdistelu on erittäin ei-toivottu ilmiö, mutta ketä se kiinnosti ennen kuin kantasuomalaisten miesten reviirille astui joku kasvoton, rodullistettu ulkomaalainen nuori mies?

Ja:

Miksi se, että naapuri, kollega, setä, aviomies, poikaystävä tai kaveri raiskaa ei aiheuta kansalaisissa samanlaista raivoa kuin ulkomaalaisten tekemät raiskaukset?

Kyllähän se kiinnosti, ja kyllähän se aiheuttaa. Ero on vain siinä, että kotimaiset raiskaajat ovat ja pysyvät täällä, ja asialle on hyvin vähän tehtävissä. Ulkomaiset raiskaajat sen sijaan ovat täällä tietoisen politiikan seurauksena ja heistä päästäisiin hyvin helposti ja nopeasti eroon, jos huvittaisi.

Koska feministiseen teoriaan kuuluu valittaminen sortavista valtarakenteista, täytyy myös poliitikot ottaa puheeksi:

Suomalaisten, valkoisten naisten turvallisuuden käyttäminen muukalaisvihan pönkittämiseen on kuvottavaa tekopyhyyttä. Sen sijaan että suomalaiset miespoliitikot pitävät kriisikokouksia koskien raiskauslainsäädäntöä, koska se hetkellisesti ajaa heidän poliittisia päämääriään, he voisivat kriittisesti tarkastella koko miesvaltaista yhteiskuntaamme ja siihen sisältyvää raiskauskulttuuria.

Jaa että "muukalaisviha" on poliitikkojen poliittinen päämäärä? Mietitäänpäs.

Sipilä luo maailmalla kuvaa Suomesta maailman pakolaisystävällisimpänä maana luovuttamalla oman kämppänsä pakolaisten käyttöön. Stubb hokee ympäripyöreitä latteuksia, kuten "monikulttuurisuus on rikkaus". Sisäministeri Orpo on sisilialaisessa lakossa. Edes Soini ei sano yhtään mitään, minkä seurauksena persujen kannatus onkin sulanut puoleen.

Kansainvälisten sopimusten nojallahan hallituksella olisi koska tahansa täydet valtuudet lyödä rajat kiinni ja palauttaa joka ikinen näistä uusista turvapaikanhakijoista Ruotsiin. Ei heidän sitä varten tarvitsisi pönkittää tai lietsoa mitään. Jos valtapoliitikoilla olisi mitä tahansa muita poliittisia päämääriä kuin "refugees welcome", he olisivat tehneet sen jo ensimmäisenä päivänä.

Jos poliitikot kokoustavat pakolaisten tekemistä raiskauksista, keskustelun aiheena ei ole se, miten pakolaiset saataisiin pois maasta, vaan se, miten saataisiin pidettyä tavallinen kansa sen verran rauhallisena, ettei se ala liian voimakkaasti vaatia pakolaisten poistamista.

Lopuksi täytyy rajoja rikkova ja establishmenttia haastava kirjoitus tietysti lopettaa asiaankuuluvan kärkevästi:

Siksi, että jos joku on vielä pahempi kuin pelko siitä että "ne tulee ja vie meidän naiset", se on pelko siitä että "ne tulee ja raiskaa meidän naiset" - sillä suomalaisen naisen saa raiskata vain suomalainen mies.

Kuinkahan pitkälle pitää matkustaa, että pääsee nuolemaan samoja sammakoita kuin feministipiireissä? Minäkin haluan kokeilla.



Mutta joo, tänään vietetään taas itsenäisyyden muistopäivää. Jotkut ovat uhanneet aiheuttaa pahennusta järjestämällä militaristishenkisen vihakulkueen, jossa poltetaan vihasoihtuja ja ollaan passiivisaggressiivisesti hiljaa ja rauhassa, ja tietenkin anarkistitahot ovat sen vuoksi pakotettuja järjestämään rauhanomaisen, rakkautta ja solidaarisuutta julistavan vastademonstraation riehumalla, vetämällä kaikkia turpaan ja pistämällä kaiken vastaanosuvan paskaksi, kuten tapana on.

Kirjoitettavaa siis riittänee ensi viikollekin.

Kirja-arvostelu: Teuvo Pakkala - Vaaralla

Kävin tuossa syksyllä kurssin suomalaisesta 1800-luvun kirjallisuudesta. Puoliakaan kurssin lukemistosta en ehtinyt saada luettua, mutta kuitenkin ne oleellisimmat, joista piti sitten palauttaa kaksi analyysiesseetä. Kuukausi oli aikaa tehdä ne, ja koko ajan emäntä hiillosti minua asiasta. Sitten tein ne viimeisenä iltana, ja oikein hyvin ehdin palauttaa ne 15 minuuttia ennen deadlinea. En minä ymmärrä, minkä takia naisilla on aina niin kova kiire kaikkien asioiden tekemisen kanssa.

Kotitöiden kanssa on sama juttu. Jos olen luvannut jotain tehdä, kyllä minä sen teen, kunhan kerkiän. Ei siitä tarvitse joka viikko muistuttaa.

Mutta asiaan. Realismi taiteellisena tyylisuuntana tarkoitti sitä, että taiteessa kuvattiin tavallista rahvasta (eikä mitään ritareita tai prinsessoja, kuten romantiikan aikakaudella) tavallisen arjen ongelmineen ja samalla otettiin kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Sitten realismi kehittyi naturalismiksi, jolloin aihepiiri laajeni hyvinkin rumaksi ja mukaan tuli pessimistinen asenne, että kaikki on paskaa eikä muuksi muutu.

Teuvo Pakkalan vuonna 1891 ilmestynyt Vaaralla on tyylipuhdas esimerkki naturalistisesta kirjallisuudesta.

Kirjassa ei ole selkeää päähenkilöä, vaan siinä seurataan useiden perheiden elämää Oulun Vaaran köyhälistökaupunginosassa. Jokaisella perheellä on omat ongelmansa: yhdessä ainoa poika on kuollut, isäntä on invalidi ja emäntä dementoituu hyvää vauhtia; toisessa isäntä on kuollut ja töitä pitää tehdä kellon ympäri nälkäpalkalla; kolmannessa lapset uhkaavat kasvaa kieroon; ja neljännessä lasten täytyy kerjätä, koska työttömän isännän tulot eivät riitä heidän ruokkimiseensa, ja niin edelleen. Kaikille yhteistä on köyhyys ja siitä seuraava jatkuva nälkäkuoleman vaara.

Jokaisella on kuitenkin omat psyykkiset selviämiskeinonsa. Joku luottaa Jumalaan, jollain taas on muuten vaan optimistinen asenne. Naturalismille tyypillisesti mitään pelastusta ei tule, vaan asiat vain huonontuvat loppua kohti. Näennäisetkin onnenpotkut kostautuvat; esimerkiksi jos köyhän perheen lapsi pääsee ottopojaksi rikkaalle rouvalle, perhe köyhtyy entisestään, kun poika ei ole enää auttamassa kerjäämisessä.

Kontrastina köyhien kärsimyksille seurataan välillä hienostorouvien elämää. He puuhastelevat lähinnä omassa kerhossaan keräten hätäapua Afrikan köyhille lapsille, mutta omalle ovelle tulevat kotimaiset kerjäläislapset ajetaan tylysti hankeen. Kun köyhä lapsi ilmaisee halunsa syödä jouluruuaksi jotain muutakin kuin kuivaa leipää, hienostorouvat tuomitsevat heidät huonoiksi ja syntisiksi ihmisiksi, jotka eivät mitään apua ansaitsekaan.

Kirjan maailmassa lapset ovat ainoat onnelliset. Vaikeutensa on toki heilläkin, mutta he ovat tottuneet asiaan ja osaavat tyytyä vähään ja nauttia pienistä asioista. Vähän väliä annetaan kuitenkin ymmärtää, ettei asia jatku kauaa, vaan aikuistuttuaan heistä väistämättä tulee yhtä köyhiä, syntisiä ja surkeita kuin vanhemmistaankin. Muu ei ole mahdollista, kun he joutuvat kasvamaan sellaisessa ympäristössä.

Neljä pistettä viidestä. Vaikka kirjassa ei olekaan kovin kummoista juonikaarta, on mielenkiintoista seurata elämää yli sadan vuoden takaa.

Ilmestymisaikanaan kirjalla oli merkittävä vaikutus yhteiskunnallisten ongelmien esillenostamisessa, ja nykyään asiat onkin niiltä osin saatu pääosin kuntoon. Nykylukijan kannalta mielenkiintoisinta onkin verrata nyky-yhteiskuntaa ja ihmisten asennetta silloiseen. Sosiaaliturvaa oli silloinkin, mutta se oli niin kamala kohtalo, että ihmiset eivät turvautuneet siihen, ennen kuin kuolema oli ainoa toinen vaihtoehto. Kaikki tunsivat toisensa, ja jos rahat loppuivat, naapurilta sai aina lainattua sen verran, että pärjäsi seuraavaan tilipäivään. Lapset tappelivat toki keskenään, mutta yleensä heidät pidettiin tiukassa kurissa, ja varsinkin tytöt peloteltiin lähes vainoharhaisiksi varoittelemalla synnistä.

Samankaltaisuuksiakin nykyiseen löytyy. Kuten se, kuinka humanistiaktivistit edelleen murehtivat muiden mantereiden ihmisten kärsimyksiä, ja hyökkäävät vihaisina niiden kimppuun, jotka ovat sitä mieltä, että oman yhteiskunnan vähäosaisista kannattaisi huolehtia ensin, ennen kuin lähtee koko maailmaa pelastamaan.

Toverini totaalikieltäytyjä

Kuulinpa huhun, että eräällä tuttavallani on tuomio alkamassa. Hän kun on totaalikieltäytyjä. Nykyäänhän totaaleja ei enää panna vankilaan, vaan heidät laitetaan kotiarestiin, jota valvotaan pannalla, ja luvan kanssa he saavat käydä esim. töissä ja muissa valvojan hyväksymissä riennoissa. Scifielokuvissa on tapana, että tällaiset pannat räjähtävät, jos sallitun alueen rajat ylittää, mutta tämä panta tietääkseni vain lähettää poliisille hälytyksen, mikä mielestäni on aika antikatarttista.

Joku voi ajatella sinänsä ihan pätevästi, että turha on viattomia hippejä laittaa oikeiden rikollisten sekaan, mutta sitten täytyy tarkastella koko "oikean rikollisen" määritelmää. Kyllä vankilaan pienemmistäkin rikkeistä joutuu, ja vastaavasti monista pahemmista rikoksista ei joudu, vaikka kuinka yrittäisi.

En nyt halunnut puhua siitä. Rupesin vain miettimään totaalikieltäytymisen tausta-ajatuksia. Totaalithan tyypillisesti eroavat sivareista siinä, että sivarien aatteet ovat yksioikoisempia ja yksilökeskeisempiä, tyyliin "en halua opetella tappamaan" tai "en tykkää, kun minulle huudetaan". Totaalit sen sijaan kyseenalaistavat koko systeemin mielekkyyden ja yksilöiden velvollisuudet sen osina.

Hekin usein uskovat, että tappelun saa loppumaan kieltäytymällä lyömästä takaisin, mutta kenties vielä keskeisempi argumentti heille on, että armeija on pakko-, jopa orjatyötä, jollaiseen sivistysvaltio ei saa pakottaa kansalaisiaan, tai ainakin siitä pitäisi maksaa kunnon palkkaa. Tästä minä halusin tänään puhua.

Armeija-aiheinen teksti vaatii kuvitukseen aseita ja maastopukuja.

Ensimmäinen selvä huomio on tietenkin se, että eihän armeijassa mitään töitä tehdä. Se saattaa toki tuntua työltä, koska siinä tulee hiki, mutta ei siellä tuoteta mitään rahanarvoisia tuotteita tai palveluita. Armeijassa opiskellaan. Siellä opetellaan toimimaan organisoidusti ja tehokkaasti hyökkäyksen torjumiseksi, että jos hyökkäys joskus tulee, kaikki eivät sitten säntäile päättömästi ympäriinsä ihmettelemässä, onko rynnäkkökiväärillä helpompi tähdätä etu- vai takatähtäimen läpi.

Joku saattaa väittää, että vaikka intin käyminen ei olekaan rahanarvoista palvelua valtiolle, taistelu mahdollisen sodan aikana on. No ei. Jossain Venäjällä voi olla, että tykinruoka sotii valtiota ruokkiakseen, mutta koska Suomi keskittyy vain itsepuolustukseen, sotiminen on jokaisen henkilökohtaista omaisuuden ja oikeuksien puolustamista, ja armeija vain tarjoaa mahdollisuuden tehdä se organisoidusti ja tehokkaasti.

Armeija kestää 6-12 kuukautta. Ei varmaan ihan sitäkään enää nykyään. Toinen tarpeellisia kansalaisvalmiuksia opettava pakko-orjalaitos, peruskoulu, kestää 9 vuotta. Senkin tarjoamista opeista suurinta osaa ei tavallinen kansalainen koskaan tule tarvitsemaan, ja ne loputkin oppii kotona, jos vanhemmat viitsivät kantaa pienintäkään vastuuta ipanoidensa kasvatuksesta. Silti kukaan ei vaadi oppivelvollisuuden poistoa. Varsinkaan en ole kuullut kenenkään vaativan, että lapsille pitäisi maksaa koulunkäynnistä tuntuvaa kuukausipalkkaa.

Mutku emmä haluu!

Toiseen huomioon tarvitsemme vähän matematiikkaa. Jos ajatellaan, että sellainenkin persaukinen paskanlapioija kuin minä joudun maksamaan palkastani parikymmentä prosenttia veroja ja muita pakollisia maksuja, tarkoittaa se käytännössä, että työviikosta yhden päivän palkka menee suoraan valtion kassaan. Valkoisen miehen töitä tekevillä tämä osuus on jopa suurempi.

Samalla laskukaavalla, jos työuran oletetaan kestävän 40 vuotta, tästä 8 vuotta on pelkkää veronmaksua. Eikä yksikään pitkätukka tule tässä yhteydessä puhumaan vapauksistaan, vaikka stereotyypin vastaisesti he jopa usein käyvät töissä. Mitä ihmettä?

Ymmärrän toki, että järjestäytyneen yhteiskunnan pyörittäminen maksaa rahaa eikä veroista koskaan päästä eroon, mutta jos valittavanani olisi kaksi vaihtoehtoa, eli

A) soutaa kaleeria sormet verillä lähemmäs 10 vuotta, että valtio saisi lisää rahaa jaettavaksi Irakin armeijan käpykaartille,

tai

B) retkeillä luonnossa korkeintaan vuosi ja ottaa se (melko pieni) riski, että joskus hamassa tulevaisuudessa minut laitetaan ammuskelemaan venäläisiä,

on selvää, että vaihtoehto B olisi pienempi riesa.

Mikä on siis yhteenveto? Ihminen joutuu uhraamaan elämästään valtiolle helposti 15-20 vuotta, ellei enemmänkin, eikä sitä juuri kyseenalaisteta. Tässä kontekstissa jonkun puolivuotiskauden paisuttaminen joksikin merkittäväksi ihmisoikeuskysymykseksi on aivan naurettavaa.


Ei siitä sen enempää, mutta kun nyt tuli nämä armeijajutut puheeksi, on aivan pakko suositella peliä, jonka taannoin ostin hyvällä alennuksella: Spec Ops: The Line.

Mekaniikaltaan ja ulkonäöltään peli ei merkittävästi poikkea CoDeista sun muista räiskinnöistä, mutta pelin vahvuus onkin juonessa, joka on vapaa mukaelma Joseph Conradin kirjasta Pimeyden sydän (johon perustuu myös elokuva Ilmestyskirja nyt).

Vaikka pelissä mennäänkin amerikkalaisilla, vastassa ei ole mitään epämääräisiä terroristeja, vaan toisia amerikkalaisia. Mitään hyvää ja pahaa ei ole, vaan pelaaja tarinan edetessä itsekin luisuu väkisinkin pahan puolelle. Vaikka kuinka yrittäisi auttaa siviilejä, aina tulee munattua asiat niin, että siviilit kärsivät vain enemmän. Joskus saattaa tulla vahingossa pudotettua fosforipommeja niiden niskaan, ja muuta sellaista pikkujäynää.

Tarina on psykologista mindfuckia, jollaista rakastan, oli siinä sitten mukana räiskintää tai ei. Heikkohermoisille tätä ei voi suositella, koska sodan jälki on rumaa eikä sitä mitenkään yritetä kaunistella tai peitellä, mutta muille suosittelen vaikka täysihintaisena. Ei se sittenkään ole kuin 20 €.

Lippuja ja kirjoja

No niin. Vaikka edellisestä tekstistäni on vasta vähän toista viikkoa, paljon on ehtinyt sen jälkeen tapahtua. Ensinnäkin täytin 33, mikä on jo ihan liikaa. Logan's Runissakin tämänikäiset oltiin jo aikaa sitten tapettu pois resursseja haaskaamasta.

Samana päivänä Pariisissa suoritettiin väestön apuharvennusta, eikä tarvitse montaa kertaa arvata, minkä porukan toimesta. Viime päivinä sosiaalisessa mediassa ja muuallakin on ollut muotia ilmaista tukea ja sympatiaa Ranskalle julkaisemalla kuvia, joissa esiintyy Ranskan lippu. Finlandia-talokin värjättiin valonheittimillä sinivalkopunaiseksi.

Koska en halua olla ajastani jäljessä, julkaisen minäkin nyt täällä Ranskan lipun. Koska kuitenkin haluan olla uniikki lumihiutale ja erottua massasta, en laita kuvaa siitä tavallisesta trikolorilipusta, kuten kaikki muut, vaan käytän Ranskan asevoimien sotalippua:

Luulenpa, että tuo tulee olemaan ahkerassa käytössä nyt lähipäivinä, kun mietitään, miten terrorismin tukemiin ideologioihin jatkossa suhtaudutaan ja mitä toimenpiteitä terrorismin ehkäisemiseksi tehdään.

Seuraavana päivänä vietimmekin kansallista mongolialaisuuden päivää. Toivottavasti muistitte juhlia ankarasti. Itsehän olin taas töissä pitkälle aamuyöhön, joten jäi juhliminen vähemmälle.

Mutta se lipuista. Siirtykäämme keveämpiin aiheisiin. Muutama viikko sitten oli taas Helsingin kirjamessut, ja koska olin edellisellä kerralla ostamistani 17 kirjasta lukenut jo neljä, oli pakko käydä hakemassa lisätäytettä hyllyyn. Katsotaanpas:

20 metrilakua. Tällä kertaa ei tullut riitaa emännän kanssa, kun molemmat saivat valita kymmenen.

Sotaelokuvat Red dawn Kiinasta, Kunnian kentät Koreasta ja Hamburger hill Amerikasta, ja lisäksi No country for old men. Jos vaikka katsoisin sen tässä illemmalla.

Kyösti Pietiläinen & Ville Kaarnakari - Legioonalainen Peters Norsunluurannikolla. Tätä sarjaa olen lukenut ennenkin (1, 2, 3, 4), joten tämä oli pakko ostaa. Tämä osa on ohuempi kuin aikaisemmat, mutta eiköhän siinä silti toimintaa riitä. Google-osumien perusteella muuten Pietiläis-sarja on hyvin suosittu, lähes samalla tasolla Nälkäpeli-sarjan kanssa. Juhannustanssit on silti edelleen selvä ykkönen.

Ivan Jefremov - Andromedan tähtisumu. Neuvostoliittolaista scifiä 60-luvulta. Sen luulisi olevan tavallisuudesta poikkeavaa.

Risto Isomäki - Kurganin varjot. Vaikka Isomäki onkin ilmastoaktivisti, jonka kirjojen juoni tapaa mennä niin, että maailma tuhoutuu ilmastonmuutokseen just nyt, ovat hänen kirjansa muuten taitavasti tehtyjä ja jänniä.

Clifford D. Simak - Aika pettää. Sarjassamme "kirjoja, jotka luin lukiossa, ja joita olen siitä lähtien yrittänyt löytää itselleni". Aikamatkustustarinat ovat poikkeuksetta täynnä loogisia aukkoja, mutta tämä oli muistaakseni viihdyttävä ja epätavallinen.

Alastair Reynolds - Terästuulen yllä. Kuten viimeksikin, ostin Reynoldsia, koska kaveri on joskus suositellut, vaikka en ole itse koskaan lukenutkaan. Ja sen sai halvalla.

Esa Sirén - Kannaksen kostajat. Sirén on suomalaisista sotakirjailijoista ehkä kaikkein hollywoodmaisin. En odota realismia enkä syvällistä tarinaa, vaan räiskettä ja kuolleita kommunisteja.

Ville Kaarnakari - Hakaristin leimaama: suomalaisen SS-soturin tarina. Tämä saattaa ollakin edellistä syvällisempi.

Frederick Forsyth - Tappolista. Jotain vakoojatoimintaa. Ostin, että saan kolme kympillä -tarjouksen täyteen, mutta eihän se sinänsä tarkoita, etteikö se olisi mielenkiintoinen.

Thórarinn Eldjárn - Sininen torni. Tositarina 1600-luvun Islannissa eläneestä papista, jota epäiltiin noidaksi. Messuilla oli alue, jossa oli kaikenlaisia sekalaisia kirjoja eurolla kappale, ja kyllähän siihen hintaan näin härön kirjan voi ostaa.

Paulo Coelho - Paholainen ja neiti Prym; Yksitoista minuuttia; ja Valkyriat. Kympillä sai kolme Coelhoa. Edellinen kokemukseni riitti vakuuttamaan minut siitä, että hän on sen verran omaperäinen tapaus, että ansaitsee maineensa Nobel-voittajana ja yhtenä maailman luetuimmista kirjailijoista.

Philip K. Dick - Rakennamme sinut. Dickiä tarvitaan aina.

Hugh Howey - Dust. Siilo-sarjan kolmas osa. En minä kovin pahasti muistanut väärin, kun ostin Sand-kirjan luullen sitä Siilo 3:ksi. Voisi Howey opetella antamaan parempia nimiä kirjoilleen.

Hermann Hesse - The glass bead game. Piti ostaa englanniksi, kun tätä ei suomenkielisenä mistään löydä. Se divarinpitäjäkin, jolta tämän ostin, sanoi taannoin saaneensa suomenkielisen version, mutta vieneensä sen heti kotiin omaan hyllyynsä. Mutta joo, klassikko, ja kuulemma hyvä sellainen.

Sergei Lukjanenko - Hämärän partio. Yöpartio-sarjan kolmas osa. Nelosta ei vielä näkynyt, mutta eiköhän sekin ensi messuihin mennessä ilmesty suomennettuna.

Sokal - Koiran paluu; Rasputinin merkki; ja Porvarisnaisen hillitön charmi. Tarkastaja Ankardon tutkimuksia siis.

Niin ja tietenkin uusi Asterix, Caesarin papyrus.

Kuvan otin uudella, emännältä synttärilahjaksi saamallani älypuhelimella. Muuta en osaakaan sillä vielä tehdä.

Kielletään kaikki

Pistin tuonne ylänurkkaan taas jokavuotisen kyselyn, jolla pyrin kartoittamaan lukijamääräkehitystäni. Toivottavasti te kaikki vastaatte taas.

Asiaan. Olen tämän kanssa vähän jälkijunassa, koska on ollut vähän kiireitä. Kaiken maailman kirjallisuusesseitä pitänyt kirjoittaa, ja samalla töissä minut on pistetty tekemään yhdeksäntuntisia päiviä aiemman viiden sijasta. Kyllähän minulle palkka kelpaa, mutta jatkuva töissäolo rajoittaa mahdollisuuksiani tehdä mitään järkevää tai hyödyllistä.

Mutta joo, viime kuussa tiedotettiin, että EU miettii (pitkästä aikaa) pyssyjen kieltämistä. Voi olla, että kaikki puoliautomaattiset aseet lähtevät, mutta ainakin tiedetään jo, että:

Ampuma-aseiden nettimyyntiä rajoitetaan, sarjatuliaseet sekä deaktivoidut sarjatuliaseet kielletään kokonaan sekä siviileiltä että asekeräilijöiltä,

Varsinkin deaktivoidut aseet ovat vaarallisia, koska niillä voi mm. säikytellä ihmisiä, mikä on melkein sama kuin ampuminen. Sanotaanhan raamatussakin, että jos ajattelee syntiä, on jo sydämessään tehnyt sen. Lisäksi:

Rynnäkkökivääreitä ja konepistooleja muistuttavat itselataavat aseet siirretään nykyisen tuliasedirektiivin A-luokkaan, mikä tarkoittaa, etteivät yksityishenkilöt käytännössä saa niihin lupia,

Toimintaelokuvista tiedämme, että vaikka se on kovin jätkä, jolla on isoimmat hauikset, toiseksi kovin on se, jolla on isoin pyssy. Koska edelleen viattomat sivulliset saattavat saada henkisiä traumoja nähdessään tosielämässä sennäköisiä pyssyjä, joita he ovat nähneet elokuvissa, on ne välttämättä kiellettävä. Sillä ei ole niin väliä, millaisia toimintoja aseesta itse asiassa löytyy.

Tyypillisiä suomalaisia viikonlopunvietossa. Huomatkaa kulttuurimme rakenteellinen misogynia; nainen kokee syrjintää, koska hänelle ei olla annettu pyssyä.

Tällä kertaa ei puhuttu kertatulikonepistooleista tai lähes sarjatulta ampuvista aseista, eli jotain kehitystä sentään on nähtävissä. Mutta mikäs olikaan syynä tämänkertaiseen kieltoinnostukseen?

Komission paine liittyy Ranskan terroristi-iskuihin, joissa käytettiin maahan salakuljetettuja rynnäkkökivääreitä.

Aha, eli kun muslimiterroristit lahtaavat vääräuskoisia salakuljetetuilla, eli siis jo lähtökohtaisesti kielletyillä aseilla, ongelma ratkeaa parhaiten keräämällä aseet pois em. vääräuskoisilta. Pohditaanpas tätä logiikkaa hetki.

- EU näyttää ennustelevan, että jos muslimit aikansa räiskivät, ennen pitkää vääräuskoiset alkavat ampua takaisin.
- Jos tulee aseellisia yhteenottoja, niissä kuolee porukkaa molemmin puolin.
- On itsestään selvää, että kuolonuhreja tulee välttää. On vähän niin kuin valtion hommakin estää ihmisiä tappamasta toisiaan.
- Koska kuitenkin kaikilla ihmisillä on yhtäläinen ihmisarvo, ainoastaan säästettyjen henkien määrällä on väliä, ei niinkään laadulla.
- Koska riitaan tarvitaan kaksi, yhteenottojen välttämiseksi riittää, että aseet kerätään vain toiselta osapuolelta.
- Ei ole vaikeaa arvata, kummalta osapuolelta aseet kerätään, koska vaihtoehdoista toinen on edistyksellisyyttä ja toinen rasismia.

Kyllä kai tuo toimii. Noinhan saatiin Bosnian sodassakin tehokkaasti ehkäistyä serbien kansanmurha, kun ei suostuttu toimittamaan bosnialaisille aseita. En nyt kuitenkaan halunnut keskittyä aselakeihin. Tuli vain mieleeni, että edellisessäkin kirjoituksessani käsittelin tilannetta, jossa halutaan kieltää jotain, nimittäin tupakointi kaikilta tämän vuosituhannen puolella syntyneiltä. Kumpikaan asia ei varsinaisesti kosketa minua; tupakkaa kohtaan en ole koskaan tuntenut mitään mielenkiintoa, eikä minulla aseitakaan ole. No, aseet kiinnostaisivat, mutta minun mielenterveydelläni tekee tiukkaa saada edes kalastuslupaa.

Mutta kun ajattelemme kielto- ja vapausjuttuja, miellämme usein ihmisten jakaantuvan kahteen ryhmään: konservatiiveihin, jotka haluavat pakottaa ihmiset tiettyihin muotteihin, koska niin on aina ennenkin tehty; ja yksilönvapauksia korostaviin ja perinteisiä ajattelumalleja murtaviin liberaaleihin.

Tarkemmin tarkastellessamme huomaamme paradoksaalisesti, että jos konservatiivi ei pidä aseista, hän ei osta sellaista. Jos taas vapaudenkaipuinen liberaali ei pidä aseista, hän haluaa kieltää aseet kaikilta. Sama koskee tupakkaa ja aika montaa muutakin asiaa.

Ei mutta tämähän onkin hyvä juttu. Minäkin haluan valtaa päättää muiden elämisestä, ja minä jos kuka vastustan monia asioita. Mitähän kaikkea sitä keksisinkään kieltää? Katsotaanpas.

1. Teekkarivuosinani kuuluin sähköinsinöörikiltaan. Siellä meillä oli ikiaikainen vastakkainasettelu koneinsinöörikillan kanssa, joten minulla oli ja on oikeastaan velvollisuus vastustaa konetekniikkaa. Kieltoon vaan. Kuka muutenkaan tarvitsee mitään koneita? Teollisuus vain saastuttaa ja tuhoaa luontoa.

2. Hupparit. Voiko rumempaa vaatetta olla? Nehän peittävät kaikki vartalonmuodotkin. Joidenkin mielestä tämä on jopa hyvä asia, mutta todellisuudessa tällä länsimaisella burkhalla on tupakointiakin tuhoisampi vaikutus kansanterveyteen. Kireämmissä vaatteissa ihmisillä olisi enemmän motivaatiota pitää huolta kunnostaan.

3. Älypuhelimet. Emäntä osti minulle sellaisen, ja nyt pitäisi opetella käyttämään sitä. On kuitenkin paljon helpompaa tuomita kuin ottaa selvää, joten en taida viitsiä. Jos EU:n asekomitealle riittää asian kieltämiselle perusteeksi se, ettei tajua ko. asiasta mitään, kai se riittää minullekin.

4. Kaupunkiasunnoista kaikki sellaiset lemmikit, joiden luontainen reviiri on yli kymmenen neliömetriä. Ne vain ulvovat siellä päivisin yksikseen ja paskantavat protestiksi sängylle. Tehkää lapsia mieluumin. Niistä saa valtiolta rahaa.

5. Kaupunkiasunnotkin voisi saman tien kieltää. Alakerran naapuri on jo useaan otteeseen laittanut postilaatikkoomme vihaisia viestejä, että kävelemme iltaisin liian kovaäänisesti. No minkä minä sille voin, että lattiamme narisee vaikka kuinka keijukaismaisesti sipsuttelisi? Laittakoon seuraavan lappunsa mukana sen lattiaremppaan tarvittavan kymppitonnin ja tulkoon talkoohommiin. Vähintään voisi säätää sellaisen lain, että joka toinen asunto niin pysty- kuin sivusuunnassakin jätettäisiin tyhjilleen äänieristeeksi.

6. Sukupuolisiveellisyyden rappio. Kun katsoo hakusanoja, joilla tähän blogiin tullaan, sieltä ei muuta löydykään kuin pelkkää tissiä ja kyrpää, mitä nyt silloin tällöin joku marjaliköörin tai pekonimuffinien resepti. En edes keksi tähän mitään sanottavaa, joten annan viehättävän assistenttini Denisen vastata:

"Nyt jumaliste jotain rotia tuohon."

7. Äijähaara. Kuulemma joitain ärsyttää se, kun miehet istuvat julkisissa kulkuvälineissä jalat liian levällään, ja sellainen pitäisi kieltää. Kannatan ehdottomasti. Muutenhan joku saattaisi joutua tuhlaamaan päivittäisestä kommunikaatiomaksimistaan neljä sanaa ja pyytää vierustoveria tekemään tilaa. Se jos mikä olisi kohtuutonta.

8. Kuulemma poliisia on kielletty tiedottamasta, jos jostain rikoksesta epäillään turvapaikanhakijaa. Tällaiset kiellot ja ohjeistukset pitää ehdottomasti kieltää. En tiedä teistä, mutta ainakin minun Facebook-virrassani on useaan otteeseen monen kirjoittajan toimesta vakuutettu, että turvapaikanhakijat eivät tee rikoksia, tai jos tekevätkin, eivät ainakaan yhtään enempää kuin suomalaisetkaan. Miten me voimme muka vakuuttua turvapaikanhakijoiden lainkuuliaisuudesta, ellemme saa tarkkaa tietoa, vaan joudumme jokaisen uutisen kohdalla spekuloimaan tekijän taustalla? Ollaanko poliisihallituksessa rasisteja?

9. Energiajuomat. No joo, ideat loppuivat, ja nyt vain listaan asioita, joita lojuu pöydällä edessäni.

Oho, kello on jo kohta kuusi. Pitää mennä nukkumaan, mutta kai noillakin jo alkuun pääsee. Ei sellaista asiaa olekaan, jota joku ei haluaisi kieltää.

Jotain rajaa ikärajoihin

Kerronpa tarinan. Isäni pelaa innokkaasti peliautomaatteja, ja niinpä hän opetti minutkin jo pienestä pitäen niiden ihmeelliseen maailmaan. Kävin usein hänen mukanaan Täyspotissa ja sain muutaman markan pelirahaa, että voisin kierrellä paikkaa kokeilemassa muita koneita hänen pelatessaan pokeriautomaatilla.

Kerran sitten sattui niin, että paikan työntekijä tuli hätistämään minut pihalle, koska eihän minulla ollut ikää vielä kuin ehkä kymmenen vuotta. Yritin kovasti väittää, että olen isäni seurassa, mutta ei hän uskonut. No, eihän minulle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin jäädä salin oven viereen ulkopuolelle odottamaan isää tulevaksi pois. Vartin verran siinä ehdin seisoskella, kunnes kassatäti päätteli, että ehkä sittenkin puhuin totta, ja päästi minut takaisin sisään.

No, kävin taannoin paikallisessa peliluolassa hakemassa oman osuuteni kansanterveysrahoista. Huomasin, että vanhasta hyvästä "ehkä noin 15, jos ei ole vanhempia mukana"-ikärajasysteemistä ollaan siirrytty totalitaristisempaan "ei jumalauta alle 18 ikinä"-systeemiin. Ulkopuolella norkoili useita lukiolaisryhmiä tuijottaen sisään, ja heti, kun työntekijät selkänsä käänsivät, ne riensivät pelaamaan puoleksi minuutiksi, kunnes taas lensivät pihalle. Lopulta yhden tytön piti jäädä ovelle portsariksi päivystämään.

En voi ymmärtää, mikä siinä on niin kauheaa, jos joku nulikka pääseekin livauttamaan viikkorahansa pelikoneeseen. Siinähän ne oppivat rahan arvon, kun miettivät, kuinka monta kaljaa olisivat silläkin rahalla voineet isoveljellä haetuttaa.

En tietenkään syytä asiasta peliluolan henkilöstöä, koska hehän vain tekevät sen, mitä on käsketty, ja he siinä saavat paskaa niskaansa, jos jättävät annetut ohjeet noudattamatta. 40-luvun saksalaisiakin moititaan aina siitä, että he piiloutuvat "noudatin vain määräyksiä"-tekosyyn taakse eivätkä ota henkilökohtaista vastuuta siitä, etteivät nousseet kapinaan, mutta siinä näppärästi unohdetaan, että natsit tykkäsivät ampua vastaanväittäjiä.

Tiukkaa ikärajaa tietysti perustellaan sillä, että jos nuorena oppii pelaamaan, sitten on vanhana peliriippuvainen. Olen eri mieltä. Voisin viitata tämän tekstin alkuun ja mainita pelaavani itse vain keskimäärin pari euroa viikossa, mutta eihän yhtä yksilöä voi käyttää tieteellisesti pätevänä otoksena. Sen sijaan mainitsen toisen tekemäni havainnon: isompien panosten pöytäpeleissä, siis pokerissa ja ruletissa, aikaansa viettävät asiakkaat ovat lähes järjestään kotoisin jostain Marokon ja Intian välistä. En nyt osaa varmaksi sanoa, mutta luulisin, että siellä uhkapelaamiseen ei suhtauduta edes niin sallivasti kuin Suomessa. Tuosta voinee jo jotain päätellä.

Alentamis- ja löysäämisvaraa on, mutta ymmärrän kyllä, ettei kaikista ikärajoista kokonaan luopuminenkaan ole mikään ratkaisu. On kuitenkin järjetöntä, että niiden rikkomisesta rangaistaan (vain) rikkonutta firmaa ja henkilökuntaa. Niin kauan, kuin yrittäminen on ilmaista, niistä ovella päivystävistä nuorisoparvista ja isoveljen autonavaimia esittelevistä kaljanostajista ei päästä eroon. Voisin kuvitella, että sellainen työ on aivan riittävän epäkiitollista jo sellaisenaan, ilman hermoja raastavia ipanoita.

Teinit, keksikää joitain oikeita harrastuksia. En minäkään tuon ikäisenä norkoillut kauppakeskuksissa terrorisoimassa viattomia ruletinpyörittäjiä. Minä istuin kotona pelaamassa tietokoneella. Fallout 2 oli kova. Suosittelen. Fallout-sarja on tämän viikonlopun alennuksessa, ja ostinkin juuri tätä kirjoittaessani kolmosen ja New Vegasin. Mutta joo, vaadin siis, että (myös) ikärajaa rikkovaa alaikäistä ruvetaan kiinnisaadessa sakottamaan. Jos hänellä ei iän takia ole oikeudellista vastuuta, sakko siirtyy vanhempien maksettavaksi, ja he ottavat sitten asiallisiksi katsomansa kasvatukselliset keinot käyttöön.

Uskonko, että tähän oikeasti ruvetaan? No en. Realistisesti odotan, että seuraavaksi televisioon keksitään liittää pakollinen lapsilukko, jonka voisi avata vaikkapa kirjautumalla sisään pankkitunnuksilla. Onhan se väärin, ettei kukaan valvo, ettei kukaan 17-vuotias pääse näkemään Walking deadia.

Laitetaanpa loppuun yksi aihetta sivuava uutinen. Kovasti haluttaisiin, että tällä vuosituhannella syntyneet eivät koskaan saisi ostaa Suomesta laillisesti tupakkaa. Tämä on oikein mukava uutinen. Kun tämä tulee voimaan, alan tienata hakemalla tupakkaa aikuisille. Tuskin voin lopettaa työssäkäyntiä tuon ansiosta, koska sama idea on varmaan miljoonalla muullakin, mutta jos jotain suolarahaa saisi.

Tutustukaa blogi-isäntäänne: musiikki

Ihan alkuun pahoitteluni, että olen laiminlyönyt blogini päivitysvelvollisuudet jo kolme viikkoa. Minulla on ollut töissä lisäkoulutusta, minkä seurauksena olen joutunut tekemään parhaimmillaan 14-tuntisia päiviä. Läksyjäkään en ole ehtinyt tehdä, joten saatan lentää ulos eräältä kurssilta, joka on pakollinen ja jonka voi suorittaa seuraavan kerran kahden vuoden päästä.

Energiajuoma ei riitä, tarvitsisin vahvempia piristeitä.

En kuitenkaan ole unohtanut teitä. Tässä miettiessäni, millaista täytettä tänne laittaisin, muistin, etten ole tehnyt musiikkipostausta pitkään aikaan.

Tumblr-blogialustasta olen maininnut ennenkin, että siellä blogistien välinen vuoropuhelu päivitysten kautta onnistuu näppärästi, mikä tietysti näkyy yhteisön kommunikointitavoissa. Esimerkiksi siellä kiertää blogista blogiin enemmän tai vähemmän järkeviä kysymyslistoja (kuten tällaisia), joista lukijat voivat poimia esitettäväkseen kysymyksiä, joihin blogistin on sitten vastattava. Hauska seuraleikki.

Eihän minulta kukaan ole mitään kysynyt, mutta ajattelin silti vastata tuohon esimerkkilistaan. Pitäähän näissä jokin kantava teema olla. Siispä, minä ja musiikki:

1. Milloin viimeksi kävit konsertissa? Mikä se oli?

Jahas, hankala heti alkuun. Olen kyllä käynyt tapahtumissa, joissa on ollut kuuluisiakin live-esiintyjiä, mutta en muista menneeni mihinkään ihan vain musiikkia kuunnellakseni. Viime vuosina olen ollut erilaisilla keikoilla työtehtävissäkin, viimeksi joskus keväällä. Vasta työmaalle päästyäni sain tietää, että siellä on Vasemmistoliiton vaalitapahtuma, jossa musiikista vastasi mm. Paleface. Onhan se jännä käydä aina välillä tuollaisissakin katsomassa, millainen meininki siellä on.

2. Onko mitään musiikkityyppiä, jota et voi sietää?

Joo, dubstep. Se kuulostaa enemmän rakennustyömaan taustahälyltä kuin miltään musiikilta. Yhteen aikaan muutama vuosi sitten se oli suurtakin muotia, mutta luojan kiitos ihan mikä tahansa paska ei mene läpi edes kaikkein pahiten trendien riepoteltavissa oleville laumasieluille, vaan kaikki ovat palanneet kuuntelemaan suomihiphoppia, mikä toki sekin on paskaa, mutta sentään pääsääntöisesti musiikiksi tunnistettavissa olevaa sellaista.

3. Soitatko mitään instrumenttia?

Hah. Musiikillinen lahjakkuuteni ei riittäisi edes triangelin soittamiseen.

4. Montako CD-levyä omistat? Miltä artistilta sinulla on eniten CD:itä?

Enhän minä sellaisia juuri käytä, enkä jaksa mennä kaivelemaan, mutta neljä tulee näin yhtäkkiä muistiin. Artisteina Jope Ruonansuu, Turo's Hevi Gee, Johann Strauss nuorempi ja Tšaikovski.

5. Nimeä 3 bändiä, jotka haluaisit tavata. Miksi?

No miksi minä haluaisin tavata bändejä? "Hei, tykkään teidän musiikistanne." "Ai, kiitos." "Joo. Öö... no, nähdään."

6. Mitä mieltä vanhempasi ovat kuuntelemastasi musiikista?

Samaa mieltä, tai ainakaan eivät ole koskaan valittaneet. Esimerkiksi, kuten olen tainnut ennenkin sanoa, minä ja isäni pidämme molemmat CCR:stä. John Fogerty on vieläkin kovassa vedossa, kuten tämä tällä viikolla julkaistu pätkä todistaa:

7. Ostatko vielä CD-levyjä? Mikä oli viimeisin, jonka ostit?

Aika vähän olen ennenkään niitä ostellut. Viimeisin taisi olla tuo mainittu Tšaikovski, jonka hankinnasta ei ehkä ole vielä aivan kymmentä vuotta. Levyn nimikkokappaleena oli tämä:

Tähän väliin täytyy sanoa, että kyllä venäläiset ovat nokkelaa kansaa. Kenelle muulle olisi tullut mieleen käyttää tykistöä klassisen musiikin soittimena?

8. Kiinnitätkö enemmän huomiota melodiaan vai sanoitukseen?

Näin enemmänkin kirjallisesti kuin musikaalisesti suuntautuneena ihmisenä täytynee sanoa, että sanoitukseen, mutta kovasti riippuu siitä, mihin mitäkin kappaletta tehdessä on enemmän panostettu.

9. Nimeä 3 parasta albumia lempiartistiltasi.

Täh. Kuka niistä nyt pitää kirjaa? Eivätkös kaikki levyt ole sellaisia, että niissä on yksi tai kaksi hyvää hittiä, ja loput ovat sitten lähinnä vain täytettä?

10. Onko mitään bändiä, josta pidit 10 vuotta sitten, mutta josta et pidä nyt?

Eipä oikeastaan. Paremminkin on käynyt niin, että olen ruvennut pitämään bändeistä, joita inhosin nuorena. Luultavasti tämä johtuu siitä, että nykymusiikin yhä huonontuessa vanhat huonot kappaleet kuulostavat suhteellisesti paremmilta. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka tämä:

Nykyään suorastaan ilahduttaa, kun tuo pärähtää soimaan.

11. Voitko keskittyä muihin asioihin kuunnellessasi musiikkia?

Riippuu vähän musiikista. Sen pitää olla hyvää, muttei liian hyvää.

12. Listaa 5 parasta musiikkivideota.

En nyt viitsi niin montaa laittaa, että jää tilaa muillekin vastauksille. Laitetaan yksi, johon liittyy hauska tarina. Armeijassa meillä oli patterin alakerrassa luokkahuoneita, joissa oli televisioita ja videotykkejä, joita saatiin katsoa illalla ennen nukkumaanmenoa. Eräänä iltana kuljeskelin siellä aikeenani mennä katsomaan jotain elokuvaa, mutta astuessani yhteen luokkaan, huomasin sen olevan jo varattu. Lähes koko patteri, toistasataa miestä, istui penkeillä täydellisessä hiljaisuudessa tuijottaen tiiviisti seinää, jolle joku oli videotykillä heijastanut tämän videon:

Esiintyjän pukeutumisella saattoi olla tekemistä asian kanssa.

13. Laita soittolistasi shufflelle ja postaa 5 ensimmäistä kappaletta, jotka tulevat.

Tuon teinkin jo vuosi sitten, joten katsokaa siitä.

14. Laulatko suihkussa?

No en. Tai jos laulankin, lauluni on yleensä tämä:



15. Paljonko aikaa kulutat päivittäin musiikin kuunteluun?

Aika vähän nykyään. Töissä kun soi (huonoa) musiikkia taustalla koko ajan, se on vaikuttanut minuun niin, että kyllästyn helposti hyvänkin musiikin kuunteluun.

16. Jos voisit soittaa mitä tahansa instrumenttia, mikä se olisi?

Ehdottomasti haitari. Siinä on kunnon tyyliä. Soittelisin naapureiden iloksi kaiket päivät Säkkijärven polkkaa, Eldankajärven jäätä ja tietenkin tätä:

Vanhemmillani taitaa vielä olla vintillä vaarin vanha haitari kolmattakymmentä vuotta käyttämättömänä. Pitäisi käydä hakemassa. Tosin häätöhän siitä tulisi. No sitten, jos joskus pääsen asumaan omakotitaloon.

17. Jos olisit laulu, mikä laulu olisit?

Tämäpä olikin helppo kysymys.

18. Millainen luulisit maailman olevan ilman musiikkia?

Melko samanlainen. Teinitytöt fanittaisivat jotain muuta. Baareissa ryypättäisiin nopeampaan tahtiin, kun ei aikaa haaskaantuisi tanssimiseen. Television nolojen kykyjenetsintäkilpailujen määrä ei muuttuisi miksikään, koska kyllä siellä jumalauta aiheita keksitään. Kyllähän musiikin puuttuminen jättäisi suuren aukon viihteiden ja tunteidenilmaisun kenttään, mutta uskon, että kirjallisuus eri muodoissaan paikkaisi sen suurimmaksi osaksi nopeasti.

19. Mistä muusikoista pidit 5 vuotta sitten? Entä 10 vuotta sitten?

Turha puhua muusikoista, musiikkilajit saavat riittää. On myös turha puhua 5 vuotta sitten olleista asioista, koska sehän oli aivan äsken. 10 vuotta sitten pidin tietysti samanlaisesta musiikista kuin nykyäänkin, mutta kuuntelin enemmän räppiä. Siis sitä oikeaa, enkä sitä, mitä nykyään väitetään räpiksi. Amerikasta, eikä minkään valkolaisen naamasta. Esim.:

Joo, tuo kestää melkein 15 minuuttia. Siinä loppuu Cheekiltä äkkiä strepsilsit kesken, jos samaa yrittää.

No niin, eipä tässä muuta. Laitetaanpa vielä loppuun jotain, jonka minun olisi pitänyt tietää jo lapsuudesta asti, mutta jonka löysin vasta äsken tätä postausta tehdessäni: