YK:ta moitittiin kovasti siitä, ettei se saanut oikein mitään aikaiseksi kansanmurhan pysäyttämiseksi. Ranska yritti auttaa lähettämällä Muukalaislegioonan rauhanturvaoperaatioon, mutta tulokset jäivät heilläkin laihoiksi.
Legioona ajelee huonokuntoisilla viidakkoteillä tiedustellen meininkiä maalaiskylissä ja yrittää ottaa kontaktia väestöön. Siitä ei kuitenkaan tahdo tulla mitään, koska niin hutut kuin tutsitkin suhtautuvat ranskalaisiin hyvin vihamielisesti ja epäilevät heidän vakoilevan viholliselle. Niissä kylissä, joista kaikkia ei olla vielä tapettu, paikalla on vain naiset, lapset ja vanhukset - miehet kiertelevät metsiä ryöstäen ja tappaen naapuriheimolaisia.
Vähän väliä rosvojoukot törmäävät metsässä Legioonaan, ja siinä tulee aina rumaa jälkeä. He eivät kuuntele järkipuhetta taikka tajua olevansa kuolevaisia, vaan käyvät muitta mutkitta päälle. Heillä on valtava lukumäärällinen ylivoima, mutta eihän viidakkoveitsillä pärjää rynnäkkökivääreitä vastaan.
Kun tilanne ja vastaanotto on tällainen, legioonalaiset tajuavat pian, ettei asia ratkea puhumalla, vaan ainoa tapa, miten he voivat auttaa, on pyrkiä estämään aseiden maahantulo Kongon puolelta. Ruandan tapaus on oppikirjamainen esimerkki siitä, ettei sotimiseen välttämättä tarvita moderneja aseita, mutta kyllähän kirvesmieheltä on helpompi juosta pakoon kuin rynkkymieheltä.
Rasistiseksikin joku voisi erehtyä tätä kirjaa väittämään, koska afrikkalaisia ei esitetä lainkaan positiivisessa valossa ja heitä lahdataan antaumuksellisemmin kuin sarjan aiemmin lukemissani osissa yhteensä, joten olkaa varoitetut, jos sellainen lukijana häiritsee.
Neljä pistettä viidestä. Varsinkin myöhempään osaan Aavikon kettuun verrattuna tämä kirja etenee sujuvasti eikä jää liiemmin toistamaan itseään, joten se on oikein mukavan kevyttä luettavaa. Asiantuntijoiden mukaan Pietiläinen ei olisi kuitenkaan koskaan Ruandassa ollutkaan, joten tämä on todennäköisesti luokiteltava tyystin fiktiiviseksi teokseksi.
Ongelmahan on siinä, että Kaarnakari ei ole vaivautunut tarkistamaan yhtään mitään mitä Pietiläinen on hänelle kertonut. Viihteenä noita kirjoja voi lukea, mutta ns. tietokirjallisuuteen niitä ei pidä sotkea.
VastaaPoistaHuomenta, kuka oletkaan, ja kiitos kommentista.
VastaaPoistaJooh, välillä näissä meno menee sen verran schwarzeneggeriksi, ettei yksittäisistä kohtauksista oikein voi uskoa puoliakaan. Näin maallikkopohjalta ja aikaisempien käsitysteni valossa ei minulla kuitenkaan ole syytä epäillä, etteikö tämä kokonaisuutena olisi edustava kuvaus konfliktista rivisotilaan silmin.
Sama ongelmahan on oikeastaan kaikessa kirjoittajan omiin kokemuksiin perustuvassa tai sellaiseksi väitetyssä sotakirjallisuudessa. Varmasti on suuri kiusaus värittää tekstiä jännittävämmäksi tai muuten vaan itselleen edullisella tavalla.
Suurin idolini Sven Hassel jätetään sitten tässä yhteydessä kokonaan mainitsematta, eikös vain?
Tässä vähän lisää asiasta: http://johnnyantora.com/2013/10/26/the-curious-case-of-legionnaire-peters/
VastaaPoistaPs. Hasselin tuotanto löytyy itseltäkin kirjahyllystä
Kiitos linkistä. Voi hitto. Kieltämättä vähän ihmettelinkin, miksi kirjan kuvaliiteosiossa on vain geneerisiä kuvia ruandalaisista sotilaista ja pakolaisista, eikä lainkaan legioonalaisista itsestään kuten muissa lukemissani sarjan osissa.
VastaaPoistaNoh, ei voi mitään. En nyt tämän takia malta kuitenkaan olla lukematta muitakin sarjan osia, koska ovathan ne silti oikein viihdyttäviä.
Tää kommentii mene ehkä pikkasen sivuun, mutta sotaa kuitenki, Teemalta tulee hyvä dokumenttisarja, suursodan päiväkirjat..
VastaaPoistaSotaelokuvista kyllä täytyy sanoa että Peckkinpahin rautaristi hakkaa tullenmennen monet uudemmista sotaelokuvista.
-jpt-
Iltaa jpt:lle ja kiitos suosituksesta. Pitänee vilkaista, kunhan ne saavat tuon sarjan Areenaan. Rautaristi on kyllä kova elokuva, löytyy toki DVD-hyllystäni. Kaikkein paras on kuitenkin edelleen Pekka Parikan Talvisota. Kunpa sen vain saisi sarjaversiona jostain; elokuvaversio on ikävän tyngäksi pätkitty.
VastaaPoista