If you want happy you must don,t for get allh

Egypti, osa 2. Viimeksi kerroin mitä itse tein matkallani, mutta sivuutin paikalliskulttuurin suurimmaksi osaksi, koska ajattelin sen ansaitsevan kokonaan oman postauksensa.

Koska en ole tuolla päin muualla reissannut, en tiedä, kuinka suurelta osin nämä ovat yleisislamilaisia piirteitä, ja mikä on tyypillistä nimenomaan Egyptille. Nyt kuitenkin törmäsin, kuten jo viimeksi kommenteissa mainitsin, ensimmäistä kertaa sellaiseen kulttuuriin, jossa ihan mielelläni pysyttelin hotellikylän vartioidun aidan sisäpuolella mahdollisimman kaukana kantaväestöstä.

En tarkoita, että olisin tuntenut oloni mitenkään uhatuksi, koska (kaupusteluun liittymätöntä) ahdistelua ei tullut vastaan minkäänlaista. Se voi toki johtua siitäkin, että Hurghadan seutu elää aivan täysin turismista, ja vallankumouksen jälkeen turismi on muutenkin puolittunut. Jos siis joku paikallinen alkaisi hätyyttelemään turisteja, hänet varmasti lynkattaisiin muiden paikallisten toimesta siihen paikkaan, turistilta vuolaasti anteeksi häiriötä pyydellen.

Paikalliset olivat muutenkin hyvin ystävällistä, joviaalia ja humoristista porukkaa, eli yksilöistä minulla ei ole pahaa sanottavaa. Kulttuurissa oli kuitenkin muutamia piirteitä, joilla ei ole mitään sijaa sivistyneessä yhteiskunnassa. Päällimmäisenä nousee mieleen kaksi:

Ensinnäkin tinkiminen. Hyvin kuvaava on tämä Monty Python -klassikko:

On tapana, että jos mennään kauppaan ostamaan jotain, ei saa heti tarttua siihen tavaraan, jonka haluaa, vaan pitää katsella ja odottaa myyjän ehdotuksia, ja lopulta hienovaraisesti ohjata huomio haluamaansa tavaraan välinpitämättömän oloisena. Tämä siksi, koska jos myyjä tietää ostajan haluavan juuri kyseisen tuotteen, hän tohtii vaatia enemmän hintaa.

Joka tapauksessa hän vaatii aluksi naurettavaa ylihintaa, mistä sitten lähdetään neuvottelemaan alaspäin, ja neuvottelu saattaa kestää hyvinkin kauan. Kuten viimeksi sanoin, hintataso saattaa olla paljon korkeampi tai matalampi kuin Suomessa, riippuen siitä, kuinka pitkälle kärsivällisyys ja neuvottelutaidot riittävät.

Esimerkiksi se, kun basaarin matkamuistokojusta ostimme kaksi massatuotettua hyllynkoristetyyppistä matkamuistoa ja kaksi huivia, joiden yhteishinta missä tahansa päin Eurooppaa olisi korkeintaan 30 €. Kauppiaan aluksi tarjoama hinta (jossa kuulemma oli jo paljousalennus mukana) oli n. 130 €.

En minä nyt sano, etteikö saisi pyytää alennusta, jos ei rahat riitä, mutta tällainen laajamittainen tinkauskulttuuri on taloudelle tuhoisaa: ensinnäkin tehottomuutensa vuoksi, kun viiden minuutin kauppareissuun menee helposti pari tuntia, ja toiseksi siksi, koska se aiheuttaa täysin ylimääräistä ja tarpeetonta köyhyyttä siinä väestönosassa, joka jostain syystä ei tinkimistä osaa. Sitähän on turha kuvitella, että tinkimiskulttuurista olisi asiakkaille hyötyä, koska ei kauppias tappiolla kuitenkaan myy.

Moskeijan sisäpuoli imaamin kuvaamana.

Toinen on sitten tippaaminen. Jo Euroopassakin joutuu kiroamaan sitä, kun ei ikinä tiedä, pitääkö ravintolassa tarjoilijalle jättää tippiä vai ei ja paljonko, mutta Egyptissä asia on laajennettu ihan uuteen ulottuvuuteen, kun joka Jumalan välissä pitää olla antamassa hiluja vastaantulijoille. Julkisten vessojen siivoojille, nähtävyyksien vieressä notkuville kahden minuutin turistioppaille, linja-auton kuljettajalle, ihan viralliseksi turistioppaaksi palkatulle yliopiston egyptologille jne. Ymmärrän, että kuumalla aavikolla tarvitaan paljon juomaa ja siksi tarvitaan myös paljon juomarahaa, mutta siinä vaiheessa, kun moskeijan imaami ei päästä vääräuskoista sisään, mutta tarjoutuu ottamaan vääräuskoisen kameralla kuvia sisältä juomarahaa vastaan, luulisi jo jollain tulevan mieleen, että ehkä touhu on jo mennyt vähän liian pitkälle.

En minä sitäkään sano, etteikö tippiä saisi antaa. Onhan rahaa kivaa saada. Jos kulttuuri sen myötä kuitenkin taantuu siihen, että tippiä ruvetaan odottamaan ja pitämään yleisenä käytäntönä, ajaudutaan taas rasittavaan ja tehottomaan sähellykseen. Jos joku haluaa antaa tippiä siinä toivossa, että saa erikoishyvää palvelua, siitä vaan, kunhan vain sen seurauksena minun ei ole pakko ruveta antamaan tippiä, että saisin normaalia palvelua.

Lisäksi tuosta on vain lyhyt matka sellaiseen ruohonjuuritason korruptioon, jossa kaiken haluamansa saa ohi virallisten kanavien, kunhan vain voitelee rahalla oikeita tahoja. Esim. Egyptissä tämä on johtanut siihen, että juuri kukaan ei oikein tunne liikennesääntöjä, koska ajokortin voi saada lahjuksillakin. Tästä taas ei ole pitkä matka sellaiseen entisissä neukkumaissa kuulemma tuttuun tapaan, jossa virallisiakaan kanavia myöten ei tahdo saada mitään, ellei voitele välikäsiä joka portaalla.

No niin, katsotaanpas, mitä muuta.

Ylikuormaa? Mitä ylikuormaa?

- Rekkojen avonaiset perävaunut lastataan n. 1,5 kertaa korkeammiksi kuin Suomessa. Viritys pysyy kasassa pressuilla ja liinoilla.

- Moottoriteillä ei ole nopeusrajoituksia, mutta kovin lujaa ei kannata ajaa, koska ne ovat melko epätasaisia. Muista päällystetyistä maanteistä vain sen verran, että kerrankin kun istuimme linja-autossa, emäntä luuli meidän olevan soratiellä.

- Traktoria ei luokitella ajoneuvoksi, vaan maatalouseläimeksi, ja niinpä sen ajamiseen ei tarvita mitään lupia tai ikää.

- En ole varma, mistä nuo hankkivat ruokansa. Kävimme parissa paikallisessa supermarketissa (maailmalla "supermarket"-nimellä kulkevat kaupat vastaavat suunnilleen Suomen R-kioskeja), eikä niissä kehuttavasti tavaraa ollut. Maitoa niistä saa ja leipäpaketteja sun muuta huoneenlämpöistä. Toisessa kaupassa oli oikein lihatiski, mutta se oli tyhjä lukuunottamatta yksinäistä lauantaimakkaran pötköä leikkurin päällä. Jos ne piruparat joutuvat käymään erikseen neuvottelemassa hintoja liha-, vihannes- ja maitokauppiaan sekä leipurin kanssa, ensimmäiset ostokset ehtivät jo mädäntyä kassiin, ennen kuin on kauppareissupäivä pulkassa.

- Erilaisia säädöksiä on vähemmän kuin Suomessa. Minulla oli vähän vaikeuksia sopeutua tähän, mikä ilmeni refleksinomaisena tapana kysyä "suomalaisia" kysymyksiä, kuten että saanko syödä omia eväitä baarin pöydässä tai saanko mennä drinkkini kanssa ulos. Henkilökunta taisi pitää minua vähän tärähtäneenä.

Työturvallisuuslainsäädäntö? Mikä työturvallisuuslainsäädäntö?

- Kaikki varmasti arvaavat, että tuolla uskonto otetaan paljon vakavammin kuin Suomessa, mutta yllättää se silti, kun paikalliset turistioppaat alkavat tauoilla kertomaan uskonnollisista näkemyksistään ja jumalasuhteestaan. Tämän kirjoituksen otsikkokin tuli bongatuksi taksin takaikkunan yläreunasta.

- Ihmisten elämänasenne on jännän fatalistinen. Ihmisille tapahtuvat asiat eivät ole seurausta heidän omasta toiminnastaan, vaan kaikki, niin menestymiset kuin epäonnistumisetkin, ovat Allahin tahto.

- Kuten tunnettua, kulttuuri on hyvin miesvaltainen. Asia ilmeni lähinnä siten, että minun oletettiin olevan kaikesta vastuussa ja tekevän päätökset. Ei emäntää varsinaisesti syrjitty, mutta aina kauppiaiden tai hotellihenkilökunnan kanssa keskustellessamme heidän huomionsa keskittyi minuun n. 90 % ajasta. Se oli sen verran hienovaraista, ettei sitä varmaan olisi huomannutkaan, ellei olisi tottunut pohjoismaiseen tasa-arvomentaliteettiin. Samasta asiasta johtunee, että paikallisia naisia ei juuri näkynyt, vaan jokaista naispuolista työntekijää kohtaan oli ainakin kymmenen miespuolista.

- Minä olen kuulemma egyptiläisen näköinen. On minua eksoottisista kansallisuuksista ennenkin epäilty, mutta tämä olikin uusi. Voisin koittaa kerätä koko sarjan.


Nyt ei tule enää muuta mieleen. Kuten alussa sanoin, paikalliset olivat hyvin ystävällisiä ja muutenkin hauskaa seuraa, vaikka en voikaan olla varma, kuinka suurelta osin se johtui kaupankäyntitarkoituksista tai muusta turistien mielistelystä. Tämän analyysin - ja varsinkin kahden ensimmäisen kohdan - perusteella täytyy kuitenkin sanoa, että toivon egyptiläisen ja sen sukuisten kulttuurien vaikutuksen suomalaiseen kulttuuriin pysyvän mahdollisimman vähäisenä.

Egyptin loppuraportti

No niin. Kuten viimeksi sanoin, kävin Egyptissä, ja nyt olen palannut. Käydäänpäs viikon tapahtumat läpi täällä, koska tämä on blogini, ja blogeihin on tapana laittaa tällaisia juttuja. Tässä käsittelen vain itse reissua; egyptiläisestä kulttuurista ja elämänmenostakin on paljon sanottavaa, mutta sen eriytän omaksi postauksekseen, että on jotain kirjoitettavaa loppuviikollekin.

Jotenkin ajatus talven keskeyttämisestä viikon kesälomalla tuntuu luonnottomalta. Varmaan johtuu siitä, että lapsena meillä ei ollut rahaa mihinkään niin ylelliseen kuin paikoissa käymiseen pelkän käymisen vuoksi. Etelänmatka tarkoitti luokkaretkeä Särkänniemeen, ja kaukoidässä pääsin pari kertaa käymään isäni mukana, kun hän kävi onkikilpailuissa Saimaan kanavalla. Pohjoisen laskettelureissuja oli vähän useammin, mutta lähinnä siksi, koska paikallinen laskettelukeskus oli niin lähellä, että se näkyi keittiömme ikkunasta.

Nykyään lomareissuissamme on kuitenkin sellainen käytäntö, että emäntä maksaa, joten emäntä päättää. Eipä sillä, kyllähän Egypti on sen verran keskeinen historiallinen kohde, että se pitää nähdä. Sää oli samanlainen kuin Suomessa elokuussa, eli vajaat 30 astetta ja pääosin aurinkoista. Kova tuuli vähän häiritsi.

Hotelli oli Makadi Beach, Punaisenmeren rannalla Hurghadan liepeillä olevassa Makadi Bayn lomakylässä. Koko kylä oli pelkkiä laadukkaita hotelleja varten rakennettu, mistä syystä siellä olikin erittäin siistiä ja rauhallista. Alue oli aidattu ja vartioitu, mutta aivan viiden tähden tasoa se ei ollut, koska vartijoilla ei ollut tuliaseita ainakaan näkyvillä. Erään ohittamamme hienomman hotellin pihanurmikolla oli poliisin konekivääripesäke, mitä voi jo sanoa täysihoidoksi. Tuota käyttämäämmekin voin kyllä oikein hyvin suositella.

Oli hotellimme sentään all inclusive. Jonkin aikaa kesti tajuta, mitä kaikkea se tarkoittakaan. Palvelijat joutuivat selittämään minulle, ettei minun kuulu kiskoa laukkujamme huoneeseemme itse, vaan he vievät ne sillä aikaa kun me kirjaudumme sisään. Respassa seuraavat palvelijat toivat pihdeillä eukalyptuksentuoksuiset kuumat pyyhkeet, ja tuli kiusaantunut olo, kun en tiennyt, mitä sillä olisi pitänyt tehdä. Päätin pyyhkiä naamaa, eikä varmaan mennyt pahasti väärin, koska en lentänyt suoraan pihalle.

Ruokailua varten oli neljä erillistä ravintolaa, niin buffettia kuin alakarttea, ja ne olivat oikein korkeatasoisia ja, kuten all inclusiveen kuuluu, ilmaisia. Hyvät puolet:

+ Munanpaistopisteessä oli erillinen kokki, jolta sai tilata paistettua munaa oman maun mukaan kymmenellä (päivittäin vaihtuvalla) eri lisukkeella.
+ Valikoimat olivat laajoja ja vaihtelivat päivittäin eri teemojen mukaan. Kerran oli sushia, kerran texmexiä jne.
+ Ruuat eivät aiheuttaneet ripulia.
+ Tarjoilijat olivat ripeitä ja muutenkin asiansa osaavia.
+ Ketään ei haitannut, että söin jokaisen illallisen jälkiruuaksi keskimäärin viisi erilaista suklaaleivosta.

Huonoakin oli:

- Ei pekonia.
- Hyvin vähän paikallisia perinneruokia.
- Täytetyissä viiriäisissä oli perkuun jälkeen olemattomasti syötävää. Ei varsinaisesti ravintolan vika, vaan koko ruokalaji on konseptina typerä.
- Tarjoilu loppui jo iltakymmeneltä.
- Ei pekonia.

Myös paikalliset alkoholijuomat olivat ilmaisia, eikä niitä muutenkaan laskeskeltu. Olinkin yllättynyt, että alueella valmistetaan niin olutta, viiniä kuin viskiäkin. Olihan niissä outo sivumaku, mutta hinta/laatusuhteeltaan olivat ihan jees. Kalja tarjoiltiin vain neljänneslitran vetoisista sormustimista, mutta se ei haitannut, koska tuopin tyhjenemisestä ei koskaan ehtinyt kulua minuuttiakaan, ennen kuin tarjoilija oli jo tarjoamassa lisää. Eivätkä he tunnustelleet suomalaistyylisesti "Onko kaikki hyvin, tarvitsetteko jotain?" vaan ihan suoraan, että "Ein bier, bitte?"

Huonesiivooja oli taiteellinen ja väänteli pyyhkeistä kaikkea hienoa, kuten tällaisia kobria.

Tosiaan, hotellivieraista n. 90 % oli saksalaisia, ja niinpä henkilökunnankin oletuskieli oli saksa. Koska osaan vain sen lähisukulaiskieltä korkeajännityssaksaa, en aluksi tunnistanut muita sanoja kuin "danke" ja "jawohl", ja koska jälkimmäistäkään ei seurannut "mein führer", en osannut sijoittaa sitä mihinkään kontekstiin. Loppuviikosta aloin jo ymmärtämään sen verran yksinkertaisia lauseita, että tajusin, mitä asiaa puhujalla oli.

Teimmehän me toki muutakin kuin lihoimme. Kolmantena päivänä menimme snorklaamalla tutkimaan koralliriuttojen elämää. Tämä oli ehkä reissun mielenkiintoisin retki, vaikka minulta paloikin auringossa useita ruumiinosia. Vedenalaisia kuvia ei valitettavasti ole, mutta laitetaan edes yksi delfiinikuva:

Haita en päässyt näkemään, mikä oli minulle suuri pettymys. Muuten kyllä oli vaikka kuinka paljon sellaisia litteitä kirkkaanvärisiä kaloja ja muuta hauskaa, mitä TV:ssä aina näkee.

Neljäntenä päivänä kävimme lähistön suurimmassa kaupungissa Hurghadassa. Siellä on 160 000 asukasta, mutta vain neljät liikennevalot, ja nekin kaikki liikenneympyröiden yhteydessä. Eipä sillä ole väliäkään, koska kukaan ei tiedä tai välitä liikennesäännöistä. Basaarikadulla kävelimme, mikä ei ollutkaan enää mukava kokemus. Paikalliset kauppiaat ovat hyvin innokkaita ja periksiantamattomia, mikä suomalaiseen kulttuuriin tottuneelle on hyvin ahdistavaa. Kaksi eri kauppiasta kysyikin minulta, miksi suomalaiset aina kävelevät niin kovalla kiireellä ohi ja pakoon. Sehän tietysti johtuu siitä, että basaarikadulla käveleminen tuntuu siltä, kuin uisi krokotiilien täyttämässä joessa.

Hintataso on joko paljon halvempi tai paljon kalliimpi kuin Suomessa, riippuen täysin asiakkaan neuvottelutaidoista. Ei, en kerro, paljonko meni.

Hieno moskeija. Vääräuskoisia ei kuitenkaan päästetty sisään. Ovelta sai vähän kurkkia.

Tyypillinen kaupunkimaisema.

Viides päivä ja aavikkosafari. Ensin päästeltiin hietikolla mönkijöillä ja sitten jollain itsetehdynnäköisellä ranta-autolla, ja lopulta ratsastettiin beduiinileirissä kamelilla. Ovat ne muuten jumalattoman kiikkeriä otuksia. Koko ajan joutui täysillä puristamaan edessä satulannuppia ja takana apuremmiä, että pysyi kyydissä. Yhtään ei auttanut sekään, että elukka ei tainnut tykätä minusta, vaan vähän väliä pyrki kuonollaan tökkimään minut pois. Ehkä kaksikyttyräinen kameli olisi ollut helpompi.

Harvinainen kasvokuva allekirjoittaneesta.

Oletettavasti rakkausaiheista taidetta beduiinileirissä.

Sitten kävimme Luxorissa, eli siellä, missä on kaikki hienot hautakammiot ja muuta vanhaa nähtävyyttä. Pyramideja siellä ei ollut, mutta yhden sentään näin lentokoneesta tulomatkalla. Tutankhamonin haudassa oli vielä muumio sisällä, ja sitä vartioimaan oli ovelle komennettu sotilaspoika AK-47:n kanssa kovat piipussa. Vähän turhaa ehkä sinänsä, koska jos ei se ole kolmeen tuhanteen vuoteen siitä noussut, tuskin se ihan lähiaikoina nouseekaan.

Pylväikköä temppelialueella.

Muutenkin viranomaisten läsnäolo oli kiitettävää, eikä pyssyjä piiloteltu. En edes viitsinyt laskea, monenko tarkastuspisteen läpi muutaman sadan kilometrin matkalla kuljimme. Useimmilla vartijoilla tietysti oli kalashnikov käden ulottuvilla; rynkyllä oli varmasti yleensä tuplasti enemmän ikää kuin kantajallaan, mutta neukkuteknologiahan on tehty kestämään.

Muutamilla siviileilläkin oli aseita; vain yhdellä näin kalashnikovin, mutta pumppuhaulikkoja oli vähän väliä. En sitten tiedä, johtuuko tällainen asevarustelu vallankumouksen aiheuttamasta epävakaudesta, vai onko se siellä päin normimeininki.

Tyypillistä tienvarsiasutusta Luxoria lähestyttäessä.

Näkymä Niililtä Luxorissa.

Kun tuota kuvaa katsoo, voisi kuvitella, että Luxor on hyvin uusi ja nopeasti kasvava kaupunki, kun suurin osa rakennuksista on puolivalmiita. Ei se johdu siitä, vaan tällainen on Egyptissä hyvin yleistä. Siihen on muutama syy:

1) Rakentamattomasta tontista ja valmiista rakennuksesta joutuu maksamaan kiinteistöveroa, mutta keskeneräisestä rakennuksesta ei. Tai oliko se jopa niin, että valtio lunastaa ilman korvausta tyhjän panttina seisovat rakentamattomat tontit itselleen. Niinpä kun tontti ostetaan, pitää heti pistää joku rakennusprojekti pystyyn, että säästää rahaa. Valmiiksi ei tarvitse saada mitään, koska ei näitä kukaan valvo.

2) Tuolla päin on tapana, että kun saadaan joku hyvä idea, sitä lähdetään heti toteuttamaan tuhlaamatta aikaa mihinkään kustannuslaskelmiin tai muuhun mälsään esivalmisteluun. Niinpä joskus Allahin tahto on, että raha loppuu kesken ja projekti jää siihen.

3) Harvemmin asutulla alueella lisäksi on perinne, että naimisiin mennessään mies muuttaa emäntänsä kanssa vanhempiensa yläkertaan asumaan, jolloin yläkerran puuttuessa uusi kerros pitää rakentaa. Sitä varten on hyvä olla betonipaalut jo valmiina.

Viimeisenä päivänä vain maattiin altaalla ja rentouduttiin. Paikallisen kosmetiikkalaitoksen myyntiedustaja, joka kiersi kauppaamassa palveluitaan, luuli ihonvärin perusteella meidän olevan siellä ensimmäistä päivää. Myös asiakkaita etsivä surffausopettaja tuli kettuilemaan, että mistä päin Afrikkaa te olette kotoisin, Tansaniasta vai Zimbabwesta? No mutta ihan hyvin minulle väriä jäi niskaan ja käsivarsiin, vaikka varsinainen auringonotto jäikin kiireisen aikataulun myötä vähemmälle.

Egyptiläinen yöperhonen ei eroa ulkonäöltään suomalaisista kollegoistaan merkittävästi. Yhden ohdakeperhosen näin myös; ne ovatkin tällä hetkellä Pohjois-Afrikassa talvehtimassa, kunnes palaavat Suomeen kesäksi. Huomasin myös sellaisen jännän ilmiön, että muurahaisilla oli selvästi pidemmät jalat kuin Suomessa; ilmeisesti kyse on sopeutumisesta aavikkoympäristöön. Muuten otuksisto oli aika suppeaa. Ennakkotiedoista poiketen paikallisella aavikolla esiintyy safarioppaan mukaan sittenkin aavikkokettuja, mutta eivät ne ihmisten ilmoille uskalla tulla.

Lopuksi suosittelen Egyptin ylpeyttä, karkade-nimistä juomaa. Se on teemäinen juoma, joka tehdään tuollaisista kuivatuista kukista. Heitetään pari mukiin, kaadetaan kuumaa vettä päälle ja annetaan hetki liota, ja juoma on valmis. Maistuu vähän mustaherukkaiselta.

Ripuli alkoi vasta matkan lopussa. Syyksi epäilimme sitä, että Luxorista palatessamme emme ehtineet kymmeneksi illalliselle, vaan jouduimme hakemaan paikallisesta marketista jotain iltapalaa. Emännällä se vaihtui jo flunssaksi, mutta minulla, kun olen muutenkin hidas reagoimaan, se alkoi vasta Suomen puolella, ja pitää katsoa, jos jo huomenna uskaltaisi poistua kotoa kauppareissua pidemmälle.

Typerää ohjelmatarjontaa

Saharassa elää sellainen otus kuin aavikkokettu. Se on niin hardcore, että jopa kuuluisa saksalaiskenraali Erwin Rommel sai sen nimen lempinimekseen. Tässä on kuva:

Eipä siitä sen enempää. Olen tässä viime aikoina katsonut TV:tä. Viikinkejä, Rillejä huurussa ja pari jaksoa Luovia hulluja muutaman mainitakseni. Nuo ovat hyviä, mutta joskus seulasta pääsee läpi hyvinkin typeriä yritelmiä siitäkin huolimatta, että Suomeen on perinteisesti valikoitunut vain sarjojen parhaimmisto. Ongelma lienee siinä, että nykyään kanavien on pakko hankkia sarjoja välittömästi julkaisun jälkeen, ennen kuin niiden laatua ollaan päästy mittaamaan käytännössä, koska muuten porukka vain lataa sarjan netistä, eikä vaivaudu enää katsomaan vuoden vanhoja jaksoja, kun ne aikanaan TV:hen tulevat.

En nyt puhu mistään puhelinmyyjärealityistä tai Big Brotherista, jotka varmasti ovat omassa viiteryhmässään taidokkaasti tehtyjä, vaikka en ymmärräkään, kuka niitä katsoo ja miksi. Ei kai niitä tehtäisi, ellei ketään kiinnostaisi.

En myöskään tarkoita yksittäisiä särökohtia, kuten vaikka sitä Eloonjääneissä usein ärsyttävää vikaa, että hengenvaarallisia ongelmia tahallaan aiheuttavat psykopaatit pidetään menossa mukana ihan vain siksi, että ne voisivat aiheuttaa ongelmia ja sitä kautta jännitystä myöhempiinkin jaksoihin, vaikka olisi niin paljon näppärämpää vain viedä ne metsään ja tehdä ketuille halalia. Perusteena tietenkin on vanha kunnon "muuten me olisimme kuin he".

Tarkoitan tilanteita, joissa koko juoni perustuu niin suurille ongelmille, ettei koko sarjaa voi enää ottaa vakavasti.

Esimerkiksi, muutama vuosi sitten alkoi sarja Blue Bloods. Sitä mainostettiin huippulaatusarjana, koska sen pääosassa oli se yksi tyyppi, joka on kuuluisa tuuheista viiksistään ja josta olisi tullut Indiana Jones, ellei olisi ollut jo allekirjoittanut sopimusta Magnumin pääosasta.  Pilottijaksossa tutustuttiin hahmoihin ja mukana oli pakollinen rikostapaus, jossa pedofiili kaappaili pikkutyttöjä pakettiautoon.

Pedo houkutteli tytöt autoonsa näyttämällä heille nukkea. Kun tyttö oli autossa, nukke oli tarpeeton, joten pedo heitti sen tienposkeen. Koska nukke oli ainoa johtolanka, tutkimuksissa keskityttiin siihen. Mietittiin, mistä nukke oli mahdollisesti hankittu, ja soitettiin tehtaalle Kiinaan. Kuultiin, että nukke on prototyyppi mallista, joka ei ole vielä tuotannossa, eikä niitä ole kuin kolme kappaletta koko maailmassa. Omistajien nimetkin tehdas tiesi kertoa. Oli:

1) diplomaatti, joka sai tehtaalla vieraillessaan nuken lahjaksi tyttärelleen,
2) toimittaja, joka kirjoittaa nukkelehteen ja saa tehtailta uutuusnukkeja arvosteluja varten, ja
3) joku slummissa asuva epämääräinen hyypiö, joka juoksee pakoon heti poliisin nähdessään.

Yllättäen syyllinen oli se hyypiö.

Ilmeeni, kun jakson loppuratkaisu selvisi.

Minulle pilottijakso olikin kaksiosainen; ensimmäinen ja viimeinen jakso kyseistä sarjaa. En uskonut, että tuosta ihan heti päästäisiin ohi, mutta nyt alkoi uusi sarja Scorpion, jossa huippunerojen ryhmä pelastelee ympäristöään erilaisilta katastrofeilta. Pilottijakson juoni meni jotenkin näin:

- Lentokentän lennonjohdon tietokoneohjelmisto päivitetään automaattisesti 12 tunnin välein, ja edellisessä päivityksessä oli ollut virus, ja nyt ei saada koneisiin yhteyttä. Jotain pitää tehdä, ennen kuin koneista loppuu bensa ja ne alkavat tipahdella.

- Tarvitaan maailman viidenneksi älykkäin ihminen keksimään, että voisi koittaa formatoida koneet ja asentaa uudestaan edellinen toimiva versio.

- Ohjelmien uudelleenasennus on varsinkin Windowsin käyttäjille niin harvinainen tapaus, ettei siitä suoriudu kuin lennonjohtotornin nörtein jätkä. Nörteimmän tunnistaa onneksi nopeasti ulkonäön perusteella.

- Varmuuskopioita ei kuitenkaan ole paikan päällä, vaan niiden pito on ulkoistettu alan firmalle. Siellä ei olla paikalla, joten jonkun on pakko mennä murtautua firman toimistoon ja hakea oikea levy.

- Firma on kaupungin toisella laidalla eikä aikaa ole kuin 20 minuuttia, koska aina seuraavan päivityksen tullessa edellinen varmuuskopio pyyhkiytyy yli ja korvautuu uudella, mikä on aivan jumalattoman fiksua eikä lainkaan tee tyhjäksi koko varmuuskopioinnin ideaa. Softan tekijän arkistojakaan on turha kysellä, koska ilmeisesti se vain tulee jostain kenenkään erikseen koodaamatta.

Sitten taisi olla vielä niin, että kun yritettiin siirtää dataa lentokoneesta maahan, lentokoneen nopeus oli liian suuri langattomalle yhteydelle, joten piti ajaa lamporkiinilla koneen alla ja vetää verkkopiuha läppäriin.

Ei näin. Mutta kaikesta huolimatta on kuitenkin pakko sanoa, että tykkään tästä sarjasta. Hahmot ovat ihan hyviä ja sarja on jokseenkin huumoripitoinen, joskin välillä tahattomasti. Tämä on mukavan kevyttä ja leppoisaa katseltavaa.

Vielä yksi.

Nyt täytyy lopettaa, mutta palatakseni kettuaiheeseen, minä lähden nyt Egyptiin. Internet-rajapintana toimii emännän kännykkä, joten en tiedä, paljonko pystyn raportoimaan tänne paikan päältä, mutta katsotaan nyt. Harmikseni sain tietää, ettei aavikkokettuja elä itärannikolla, jonne menemme, mutta saa nähdä, jos siellä jotain muuta hienoa tulisi vastaan.

Palannen noin viikon päästä.

Asiantuntijan näkemys baarien aukioloajoista

17.2. blogimaailmaa kuohahdutti suru-uutinen, kun arvostettu blogistikollegani ja moottoripyöräkerhoveljeni, tunnettu kissojen ja kauniiden naisten ystävä Tapio Tuuri kuoli ärhäkän sairauden nopeasti riuduttamana. Porstuasta toivotetaan voimia jatkoon omaisille, sekä blogiyhteisölle, jolle menetys on myös merkittävä. Nyt kaduttaa, että tulin kommentoineeksi hänen sivuillaan niin vähän, jos lainkaan. Se johtuu vain siitä, että hänen teksteihinsä oli harvoin mitään lisättävää.

Tapion muistoa kunnioittaen.

Suunnitelmani oli tehdä 200:n kirjoituksen juhlapostaus, mutta näissä merkeissä se ei tunnu soveliaalta. Sen sijaan taidan taas vain keksiä jotain valittamista jostain.

Eduskuntavaalit ovat tulossa, ja sitä varten nettiin alkaa jo ilmestyä vaalikoneita, kuten tämä Hesarin versio. Teen lähempänä vaaleja varsinaisen vaalikonepostauksen, mutta eräs kysymys (tai miksei useampikin) pisti sen verran silmään, että ajattelin sen ansaitsevan tulla käsitellyksi erikseen. Eli:

Alkoholia tarjoavien ravintoloiden pitäisi saada olla auki nykyistä vapaammin.

Tästä asiastahan on viime aikoina väännetty lähes yhtä hartaasti kuin homoliitoista tai NATO:sta. Väittelyn johtajina ovat yhtäällä Päivi Räsänen, joka on viimeksi käynyt baarissa joskus Välirauhan aikaan; ja toisaalla kapakoitsijat, joiden pääintressi on nyhtää asiakkailta rahaa niin kauan kuin laki suinkin sallii. Osapuolia tukevat yhtäällä ne, jotka eivät alkoholia juo ja joiden mielestä muidenkaan ei tarvitsisi juoda; ja toisaalla ne, jotka naamioivat viinanhimonsa ideologiseksi ihmisoikeustaisteluksi.

Itsehän periaatteessa olisin sitä mieltä, että antaa ihmisten tehdä itse vapaasti omat päätöksensä ja sitten kantaa niiden seuraukset, ja muutenkin ärsyttää kaikki älytön aukiolojen rajoittaminen, mutta kyllä näitä asioita pitää miettiä käytännön kautta. Minullehan työn puolesta (muiden ihmisten) viikonloppujuhlinta on kirjaimellisesti arkipäivää, joten uskoisin tietäväni, mistä puhun.

Nykyään laki sanoo suunnilleen niin, että (jatkoluvan kanssa) valomerkki tulee viimeistään 03:30 ja kapakan ja sen edustan on oltava asiakkaista tyhjänä neljään mennessä. Minun ehdotukseni on aikaistaa sulkemista tunnilla niin, että valomerkki tulisi jo 02:30.

Tämä perustuu havaintooni, että puoli kolmeen asti ihmisillä on hauskaa ja he ovat useimmiten fiksuja ja asiallisia, mutta siitä eteenpäin he ovat jo niin naula päässä, etteivät tajua enää mistään mitään ja vastaavat asioihin, joita eivät ymmärrä, varmuuden vuoksi aggressiivisuudella. Ilmiö toistuu aina niin tarkasti samaan aikaan, että sen avulla voisi vaikka tarkistaa kellonsa.

Mutta jos kotiin saisi lähteä omaan tahtiin, se tasaisi asiakaspaineen pitkin yötä, eikä tulisi ruuhkapiikkejä. Jos porukka pannaan kotiin kun vielä virtaa riittää, tulee järjestyshäiriöitä. 

Keskimääräinen suomalainen poistuu baarista tasan kolmesta syystä:

1) Hän löytää seksiseuraa,

2) Hänet kannetaan ulos joko nyrkit tai jalat pystyssä,

3) Kapakka menee kiinni.

Tästä syystä jos paikka on aamuun asti auki, siitä ei seuraa se, että asiakkaat poistuvat, kun ovat mielestään juhlineet tarpeeksi, vaan puoli kolmen jälkeiset tunnit kuluvat tehokkaasti kannellessa heitä yksitellen pihalle sitä mukaa kun he sammuilevat pöytiin. Tässä ottaisin huomioon, että nousuhumalassa tärisevän jantterin kyky suunnistaa kotiovelle omin jaloin paleltumatta matkalla hankeen on paljon suurempi kuin sellaisen tyypin, joka sammuilee seisaalleen.

Voi olla, että järjestyshäiriöt olisivat asian haittapuoli, mutta siihen auttaisi kunnon sakot häiriökäyttäytyjille. Uskon myös, että vaikka siihen aikaan porukka voi ollakin eläväisempää, varsinaista väkivaltaa esiintyisi vähemmän, koska ihmisten kommunikaatiokyky olisi vielä tallella.

Mutta Pekka, eihän baarissa voi tulla överikännejä, koska siellä ihmiset juovat valvotusti.

Nythän on niin, että alkoholi vaikuttaa ihmiseen sellaisella viiveellä, että siinä vaiheessa, kun hänestä selvästi huomaa, ettei hänelle voi enää yhtään antaa, myynti olisi pitänyt lopettaa jo tuoppi tai pari sitten. Myös humalatilan silmämääräinen arviointi on hyvin epätarkkaa, koska horjahtelu alkaa eri ihmisillä hyvin eri vaiheessa. Tietysti voisi yrittää pelata varman päälle ja lopettaa myynti heti, kun humala näkyy, mutta sellainen kapakka menisi äkkiä nurin, koska eihän siellä kukaan kävisi. Näistä syistä baarimikon suorittama juomavalvonta överien ehkäisemiseksi on suunnilleen yhtä tehokasta kuin Merkelin suorittama neuvottelu Ukrainan sodan ehkäisemiseksi.

Olivat aukioloajat ja myyntikäytännöt mitä tahansa, eivät ne mitenkään estä jatkoryyppäämistä kotona kuitenkaan.

Kävin kesällä Bulgariassa ja sielläkin on vapaat aukioloajat, se auttaisi alkoholikulttuurin kehittämisessä sivistyneeksi eurooppalaistyyliseksi.

Monilla on se käsitys, että suomalainen humalahakuinen kossunkippaus johtuu 1900-luvulla keksitystä sääntelystä ja rajoittamisesta. Tällainen osoittaa vähäistä historiantuntemusta.

Suomessa ei kasva satoja rypälelajikkeita, joista voisi kehittyä monipuolinen viinikulttuuri. Suomessa ei ole tiheää kyläverkostoa, jonka tavernoissa olisi saanut alkunsa sadat oluttyypit. Suomessa ollaan perinteisesti eletty puolet vuodesta kylmässä, pimeässä ja eristyksissä muista ihmisistä. Siksi täällä on kehittynyt juomakulttuuri, jossa tungetaan mitä tahansa käsiin osuvaa biomassaa pannuun ja keitetään jotain, jonka maulla ei ole niin väliä, kunhan se edes vähän lämmittää ja viihdyttää.

Ehkä asia joskus muuttuu eurooppalaisempaan suuntaan. Tuskin kuitenkaan ihan lähivuosina, eikä ainakaan siten, että matkitaan eurooppalaisen juomakulttuurin ulkoisia puitteita.

Entäs saamatta jäävät verotulot, ja eikös sinultakin voi mennä työpaikka alta, jos näin tehdään?

Uskon vakaasti, etteivät ne rahat käyttämättä jää, jotka nykyään baariviinaan käytetään, vaan ne tuottavat verotuloja jotain muuta kautta. Työllisyystilanteesta sopiikin olla huolissaan, mutta jos sitä halutaan parantaa, toivoisin ensisijaisesti toimenpiteitä jollekin sellaiselle alalle, joka tuottaa jotain muutakin kuin päänsärkyä ja kondyloomatartuntoja.

Minä sain juuri kandin valmiiksi, minä pääsen vaikka politiikkaan töihin, jos nämä hommat loppuvat.

Pekka lukee lehteä 16: Hohhoijaa

Tämä on kahdessadas tässä blogissa julkaistu kirjoitus. Ensimmäisen sataluvun saavuttamiseen meni viisi kuukautta, tähän toiseen taas 16. Ehkä kolmeen sataan päästään jo vuonna 2018. Toivottavasti lukijoiden mielestä edes laatu on pysynyt, vaikka tahti onkin rauhoittunut.

Katsotaan, jos jaksaisi myöhemmin aiheesta jonkinlaisen juhlapostauksen, mutta nyt on asiaakin. Nyt talvella on uutisten seuranta jäänyt vähän vähemmälle kuin tavallisesti. Ei mitään kummempaa syytä, kunhan vain kaiken maailman kiireitä. Oli miten oli, nyt vähän selasin lehdistöä, ja huomasin, että en ole mitään menettänyt. Aivan samoista asioista siellä kirjoitetaan kuin ennenkin. Otetaanpa muutama esimerkki.

Ensiksi feministit ovat edelleen sitä mieltä, että yleinen kauneuskäsitys on seurausta median julkaisemista tyttökuvista, eikä päinvastoin:

1. IL: XL-malli teki historiaa: poseeraa kuulussa uikkarinumerossa

Sports Illustrated -lehdestä ilmestyy vuosittain Swimsuit issue eli uimapukunumero, joka pikaisen vilkaisun perusteella on bikinikatalogin muotoon naamioitu tilaisuus mallimaailman nouseville tähdille edistää uraansa pehmopornolla. Koska lehden aihepiiri muissa numeroissa on urheilu, perinteisesti myös uimapukunumeron tytöt ovat olleet ruumiinrakenteeltaan urheilullisia.

Tänä vuonna ollaan päätetty kokeilla muuta, koska nyt "Maailma on valmis kurvikkaammille bikinivartaloille," ja mukaan on otettu yksi vähän vähemmän kuntosalia nähnyt neito.

Lehden sisäsivuilla poseeraa mallitähti Ashley Graham, 27, joka on julkaisun historian ensimmäinen pluskokoinen malli.

Ennenkin olen marissut kurvikkuuden käyttämisestä synonyyminä lihavuudelle, mutta nyt näyttää siltä, että myös pluskokoisuus on päätynyt yleiseen käyttöön, eikä se jäänytkään siihen yhteen kertaan. Kiertoilmauksenahan tuo on vähintään yhtä huono kuin "kurvikas". Ensinnäkin se on harhaanjohtava, koska oikeasti pluskokoinen nainenhan olisi esim. ko. lehden kansikuvatyttö Hannah Davis:

Tai en tiedä, mutta ainakin minulta nainen saa valtavasti plussaa, jos on tuon kokoinen.

Sanassa on myös erittäin noloa ironiaa, jonka tajuaa, kun huomaa, että McDonaldsissa saa ateriansa isommilla ranskalaisilla ja juomalla, jos sen tilaa pluskokoisena.

Myös naisia sortavissa sovinistipiireissä on vedetty oikea johtopäätös, että aatteellinen oikeaoppisuus täytyy tarkastuttaa feministeillä kaikessa toiminnassa. Toimittaja oli kysynyt Victoria's Secret -mallilta, mitä mieltä hän on väitteistä, että alusvaate-esittelyt tekevät naisista objekteja. Firman pr-miehet säntäsivät väliin ennen kuin malli ehti vastata, ja toimittaja sai valmiiksi suunnitellun vastauksen:

Victoria's Secret kuitenkin kiistää väitteet, joiden mukaan mallit palkattaisiin miesten ihanteiden perusteella. Alusvaatenäytöksen puolustajien mukaan Victoria's Secretin enkelit ovat vahvojen ja voimakkaiden naisten ylistys.

Malli itsehän olisi saattanut esittää vastakysymyksen, että mitä sieniä te olette vetäneet, eikä sellainen olisi ollut hyväksi julkisuuskuvalle.

Jatketaan. Kansanedustaja on palkkakuopassa:

2. IS: Sampsa Kataja valittaa kansanedustajan palkastaan – korvauksineen noin 8000 e/kk

Tyyppi meni eduskuntaan odottaen saavansa rahaa, valtaa, mainetta ja hienon toimiston, mutta ei se mennytkään ihan niin, ja nyt ei enää nappaa.

Ihan hyvä, että lopettaa nuo hommat. Olisi toivottavaa, että eduskuntaan ja ylipäänsä politiikkaan mentäisiin vilpittömästä halusta parantaa asioita, eikä kuppaamaan veronmaksajia. Toki kansanedustajan palkan pitää olla korkeahko monista syistä, mutta on se nyt jumalauta, jos ei kahdeksalla tonnilla pärjää.

Varsinkaan kokoomuslaista edustajaa ei tule ikävä ainakaan niin kauan kuin puolue johtaa maata samalla tyylillä kuin vaatekauppaa, että kaikki on saatava myytyä ennen kuin se menee pois muodista. Tilalle tosin tulee kuitenkin vain kepulaisia ja demareita, joten sinänsä aivan sama.

Pilke silmäkulmassa olen sanonut, että kansanedustajalla pitäisi olla se palkka, mikä oli aikaisemmalla työuralla, että viitsisi ottaa nämä haittapuolet mukaan, kun siirtyy huonopalkkaiseen, määräaikaiseen työhön.

Pilke silmäkulmassa voisin heittää sellaisen vastaehdotuksen, että kansanedustajien palkat sidottaisiin kansan mediaanituloihin. Sitten voisi olla ihan konkreettistakin tahtoa saada talous nousuun.

Sitten viikon allahuakbariin, joka tulee tällä kertaa Tanskasta:

3. HS: Uutiskooste Tanskan terrori-iskusta

Eipä tässä mitään uutta. Joku väitti muslimeja väkivaltaisiksi, ja siitä joku muslimi loukkaantui taas niin, että päätti todistaa väitteen vääräksi tappamalla kaikki.

Lopputuloskin on sama vanha. Julistetaan suureen ääneen, että täällä uskotaan sananvapauteen, tuumaakaan ei anneta periksi, terroristien kanssa ei neuvotella, mutta eiväthän kaikki muslimit kannata terrorismia, toivottavasti äärioikeisto ei nyt tee mitään, anteeksi, mutta minä sentään olen Charlie eikä mediaa voi vaientaa. Laitetaan nyt kuitenkin kaikki loukkaava vähäksi aikaa piiloon, ettei kukaan provosoidu.

Ainoa, mikä tässä nyt oli maininnanarvoista, oli se, että ilmeisesti pyhä soturi ampui sarjatuliaseella useamman lippaallisen, eikä saanut hengiltä kuin yhteensä kaksi ihmistä kolmessa kohteessa. Tämä toi mieleen vanhan klassikkokuvan:

Hesari myös toteaa tiukkaan sävyyn, että "Sanavapaudesta[sic] ei esitetä anteeksipyyntöä terroristeille," mutta muistaa onneksi huomauttaa, että:

Pohjois-Euroopan edelleen verisimmän terrori-iskun tekijä on norjalainen Anders Behring Breivik.

Olisikin muuten saattanut päästä unohtumaan, kun siitä kuulee niin harvoin. Breivikiin viittaaminen vain herättää pari ihmetyksenaihetta:

1. Miksi näissä aina valitaan vertailualueeksi Eurooppa tai Pohjoismaat, eikä koko maailmaa, jossa muslimit menisivät heittämällä kärkeen WTC-iskullaan?

2.  Miksi tässä yhteydessä laadullinen tarkastelu olisi mielekkäämpää kuin määrällinen? Breivikin iskusta on jo 3,5 vuotta, ja se on edelleen ainoa esimerkki äärioikeistolaisesta terrorismista, jonka kukaan osaa terrorismiväittelyssä mainita, kun taas maailmanlaajuisen uutiskynnyksen ylittäviä muslimi-iskuja tapahtuu vähintään kerran kuukaudessa. Se, että muslimit tarvitsevat keskimäärin parikymmentä iskua päästäkseen samoihin ruumislukuihin kuin Breivik, ei kerro mitään muuta kuin sen, että norskit ovat aikaansaavaa porukkaa, kun taas muslimit eivät osaa kunnolla edes sitä ainoaa erikoisalaansa.

Lopuksi, idiotismia löytyy edelleen sellaistenkin kansalaisten keskuudesta, jotka eivät lukeudu feministeihin, poliitikkoihin tai hihhuleihin:

4. IL: Pikaruokaloiden itsepalvelu jakaa suomalaisia - kenen joukoissa seisot?

Mäkkärissä ja vastaavissa on tarkoitus ruokailun lopuksi kantaa tarjotin roskikselle. Pääsääntöisesti se ei aiheuta lisävaivaa, koska roskis on yleensä muutenkin matkan varrella ulko-ovelle, mutta silti puolet kansasta onnistuu tekemään tästäkin periaatteellisen ihmisoikeuskysymyksen. Kuulemma ravintolassa maksetaan palvelusta, ja siksi ei pitäisi joutua kaiken muun vaivan lisäksi siirtämään sata grammaa painavaa muovi- ja paperikasaa viittä metriä.

Juuri tällainen jumalaton itsetarkoituksellinen luupäisyys syö uskoani ihmiskuntaan paljon enemmän kuin mikään terrorismi. Terrorismilla sentään on jokin selkeä päämäärä, kuten vääräuskoisten hävittäminen tai sosialistinen diktatuuri tai mitä näitä nyt on. Tässä ei ole muuta päämäärää kuin olla laiska ja itsekeskeinen mulkku koska minullaonoikeus ja muttakunmähaluun.

Menkää johonkin michelintähtipaikkaan, jos ei pikaruokaloiden konsepti kelpaa. Kyllä niitä vaihtoehtoja on.

Eipä tässä muuta. Voisi vielä mainita, että Ukrainan tulitauko horjuu, koska sopimusta tehdessä "ei otettu huomioon sodan logiikkaa," koska eihän siinäkään ole mitään uutta tai sellaista, mitä en olisi voinut kertoa jo etukäteen, mutta eiköhän tämä jo tältä erää taas riitä.

Näin teet kansanmurhan

Edellisessä numerossa listasin kymmenen mielestäni kauneinta laulajatarta, mutta tähän mennessä heistä vain yhden virallinen fanikerho on noteerannut tekstini foorumillaan. Kyseessä on saksalaisneito Lena. Harmi vain, etten jaksa tehdä tunnuksia foorumille päästäkseni näkemään, miten tekstiini on reagoitu ja ovatko saksalaiset ylipäätään saaneet siitä mitään tolkkua. Noh, tiedänpä ainakin, kuka noista kymmenestä on tästä lähtien lempparini.

Sitten asiaan. Kuten olen tainnut mainita, olin joskus hurjassa nuoruudessani teekkari. Sen jäljiltä humanistisia ajatteluprosessejani rasittaa riippakivenä edelleen jonkinlainen tieteellisten menetelmien ja objektiivisuuden tarve. Tämä ilmenee esim. siten, että mielestäni hypoteesit pitää todistaa kokeellisesti, ennen kuin niitä voi ruveta julistamaan totuutena.

Kaikissa piireissä ei ajatella näin, vaan voi käydä kuten marraskuussa käsittelemissäni putinis... eikun pasifistipiireissä, joissa todetaan maanpuolustuspolitiikasta ilman empiiristä dataa, että:

Mikäli käy niin ikävästi ja epäuskottavasti, että Putin ratsastaa karhulla ja tankeilla rajan yli, rypälepommit eivät tule Suomea pelastamaan. Maamme mahdollisuus onkin diplomatiassa ja luottamuksessa kansainväliseen oikeuteen ja aseliennytykseen - ei sen vastustamisessa.

Itse olin eri mieltä, mutta ei siitä sen enempää. Nythän on Ukrainassa tarjoutunut tilaisuus kansainväliselle oikeudelle näyttää kyntensä ja testata käytännössä, kumpi on oikeassa. Kansainvälisen oikeuden sisäpiirissä kilpailevia näkemyksiä kannattavat Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves, jonka mielestä:

Venäjältä saadun aseavun vuoksi separatistien aseet ovat Ukrainan armeijan aseita uudenaikaisempia, minkä takia Ukraina häviää osapuolten käymissä taisteluissa.

...ja Saksan valtakunnankansleri Angela Merkel, joka sanoo:

Saksa ei aio antaa Ukrainalle aseellista apua taistelussa Venäjä-mielisiä separatisteja vastaan. Saksa keskittyy diplomaattisen ratkaisun saavuttamiseen Ukrainan konfliktissa.

Koska näistä kahdesta Merkel on se, jonka sanalla on ylipäänsä jonkinlaista painoarvoa, Saksan malliin tullaan näillä näkymin etenemään.

Toistaiseksi diplomatialla, kansainvälisellä oikeudella ja aseliennytyksellä ollaan saavutettu se, että kun aikaisemmin separatistit riehuivat Itä-Ukrainassa Venäjän tukemina ja Putin puhui ukrainalaisista fasisteista Venäjän mediassa, nyt separatistit riehuvat Itä-Ukrainassa Venäjän tukemina ja Putin puhuu ukrainalaisista fasisteista länsimaisessa mediassa.

Aseellisen avun vastustajat perustelevat kantaansa sillä, että apu saattaisi provosoida Putinia ja saada Venäjän hyökkäämään, ja että jos ollaan tarpeeksi hiljaa, ehkä Putin menee pois. Ehkä ajatellaan, että ennen pitkää Putin kyllästyy sotimaan, jos kukaan ei suostu sotimaan häntä vastaan. Todellisuudessahan sotaan ei tarvita kahta sotivaa osapuolta, vaan riittää, että toinen osapuoli sotii ja toinen käpertyy sikiöasentoon vikisemään (tai aseiden puutteessa joutuu tyytymään räkimiseen ja kivien heittelyyn). Tällaisesta sotimisen erikoismuodosta käytetään termiä "kansanmurha".

Mutta kokeellisista todisteistahan minun piti puhua. Tällaista yksipuolista kansainvälistä oikeutta ollaan kokeiltu aikaisemmin ihan lähiaikoina eikä edes kovin kaukana, nimittäin Bosniassa 90-luvulla.

Taisin asiasta puhuakin jo hiljattain, mutta homma lähti käyntiin siitä, että bosniakit eivät halunneet jäädä alivoimaiseksi vähemmistöksi serbipainotteiseen hajoavaan Jugoslaviaan, vaan julistautuivat itsenäisiksi. Päätös ei ollut yksimielinen, koska Bosnian väestöstä lähes puolet oli serbejä, joten he vuorostaan kapinoivat, ja syttyi sisällissota, jossa molemmat osapuolet yrittivät siivota haltuunsa saamansa alueet vastapuolen edustajista keinolla millä hyvänsä.

Kansainvälistä oikeutta vaadittiin puuttumaan asiaan, ja kyllähän se puuttuikin, nimittäin diplomatian ja aseliennytyksen hengessä. Aseiden vienti Bosniaan kiellettiin, koska eihän ilman aseita voi sotia. Käytännössä aserajoitus kuitenkin koski vain bosniakkeja, koska serbit saivat kaiken tarvitsemansa kaluston Serbialta. Nyt voittekin kotitehtävänä pohtia, tuoko 90-luvun Bosnian mainitseminen ensimmäisenä mieleen:

A) Historian ensimmäisen sodan, joka tyssäsi taisteluvälineiden puutteeseen,

vai

B) Euroopan tuhoisimman kansanmurhan 2. maailmansodan jälkeisenä aikana?

En nyt väitä, että nykyisellään Itä-Ukrainan tilanne väistämättä kehittyy kansanmurhaksi, mutta parhaansa Merkel ja muut länsieurooppalaiset tekevät, että olosuhteet sille olisivat ihanteelliset.

Aiemmin mainitsemani Mount&Blade-pelin jatko-osassa With Fire and Swordissa voi halutessaan mm. ampua musketilla ukrainalaisia marjanpoimijoita.

Aseellisella avulla kansanmurhat sun muut jäynät voitaisiin, jos nyt ei kokonaan estää, niin ainakin minimoida. Ja jos neuvottelulinjalla halutaan jatkaa, siinäkin on suurta etua, jos sanojen takana on rautaa painona. Voi olla, että Putin närkästyy aseavusta, mutta ei se pelkällä kauniilla pyynnölläkään lopeta.

Sekin on kokeellisesti tutkittu jo aiemmin. Jos ette usko, kysykää Neville Chamberlainilta. Historia muistaa hänet brittien pääministerinä, joka myötäili Hitlerin aluevaatimuksia 30-luvun lopulla ja onnistui siten turvaamaan Euroopan rauhan omana aikanaan.

Kauneimmat laulajattaret

Muutama kuukausi sitten kirosin, kun ABC poisti valikoimastaan megapekonihampurilaisen. Olin kovasti näreissäni ja henkilökohtaisesti loukkaantunut, ja ihmettelin, miten suhteemme kestää tällaisen myrskyn. Keskiviikkona kuitenkin kävi ilmi, että megapekonin poisto oli ollut vain aprillipila, sillä sen paikalle valikoimaan oli nyt lanseerattu sellainen tuote kuin mahtipekoni. Siinä on pekonin alla kolme pihviä päällekkäin.

Well played, ABC. Haksahdin jäynään täysin. Ei se mitään. Torstaina ei sitten tarvinnutkaan syödä varsinaista lämmintä ateriaa lainkaan. Vähän iltapalaksi viskillä terästettyä proteiinijuomaa vain.

Mutta asiaan. Viimeksi oli puhetta näteistä naisista ja ajattelin, että jatkettaisiin samalla teemalla. Vuosi sitten listasin mielestäni kauneimmat TV-näyttelijättäret, mutta jätin muut julkkikset pois laskuista toisaalta siksi, ettei lista paisuisi liikaa, mutta ennen kaikkea siksi, että voisin myöhemmin tehdä vastaavia listoja lisää.

Tällä kertaa vuorossa on kymmenisen kauneinta laulajatarta, jotka tähän hätään tulevat mieleeni. Musiikkinäytteillä ryyditettynä, totta kai.

Edellistä listaani kritisoitiin siitä, että se oli pahasti keskittynyt Hollywoodiin. Se on ihan totta, koska Amerikan ulkopuolelta tulee hyvin harvoin katsomisenarvoisia sarjoja, ja vaikka tulisikin, niiden näyttelijävalinnoissa keskitytään näyttelytaitoihin ym. turhanpäiväiseen ulkonäön sijasta. Musiikkibisneksessä sen sijaan Amerikassa ollaan viime vuosina menty enenevissä määrin tällaiseen:

...joten ymmärtänette, että tässä listassa amerikkalaiset ovat aliedustettuina. Tietenkään listalleni ei kukaan pääse myöskään pelkän ulkonäön siivittämänä, vaan pääosassa on edelleen hyvä musiikki. No niin, katsotaanpas.

Otetaan ensiksi korealainen Hyuna. Tämä lista ei sitten ole missään paremmuusjärjestyksessä, koska eihän naiskauneutta voi sellaiseen laittaa. Tai voisi kai, mutta se ei ole kohteliasta.

Korealaisessa musiikkimaailmassa pyörii muutenkin paljon nättejä naisia. Joku voisi moittia heitä siitä, että he kaikki näyttävät samalta, mikä johtuu osaltaan genetiikasta ja toisaalta erityispiirteitä korostamisen sijaan peittelevästä meikkaustyylistä, mutta siihen voi vastata, että ainahan nimenomaan kehoitetaan olemaan sörkkimättä asioita, jotka toimivat.

Sitten ranskalainen poppiprinsessa Alizée:

En ymmärrä tuosta mitään, ja muutenkin ranska on yksi maailman rumimmista kielistä, mutta oikein miellyttävää tuota on kuunnella.

Sitten ranskalaisten rakkaan naapurimaan Saksan kaksinkertainen euroviisuedustaja Lena Meyer-Landrut:

Hänen lavaliikehdintänsä muistuttaa enemmänkin vessajonossa kärvistelyä kuin tanssimista, mutta sehän pätee nykyään oikeastaan kaikkeen tanssimiseksi kutsuttuun, joten en kiusaa häntä asiasta sen enempää.

Sen sijaan jatketaankin Venäjälle, joka onkin kaikissa yhteyksissä tunnettu kauniista naisistaan. Sieltä ensiksi Zhanna Friske:

En ole nähnyt, mutta kuulemma hän myös näyttelee mainion Yöpartio-kirjan elokuvaversiossa. Sitten hänen maannaisensa Sati Kazanova:

Tarkkaan ottaen hän ei ole venäläinen, vaan kuuluu maan adygei-vähemmistöön, joskin Venäjällä nämä kansallisuus- ja etnisyysasiat ymmärretään vähän eri lailla kuin lännessä. Tuon videon olen linkittänyt ennenkin, mutta tuskin ketään haittaa.

Jotain englanninkielistä välillä. Kanadalainen Shania Twain:

Slovenialaista musiikkia olen linkittänyt enemmän kuin heidän väestöosuutensa edellyttäisi, mutta minkäs sille mahtaa. Tanja Žagar:

Slovenialaisia musiikkimakuni huvittaa, koska tällainen on siellä suunnilleen samassa asemassa kuin iskelmä Suomessa. Eräskin totesi, että tällaista musiikkia on mukava katsella, joskaan ei kuunnella. Toinen vielä, Saša Lendero:

Tämän naisen musiikin soidessa yleensä tuvan puolelta huudetaan, että hänen äänensä on liian hilpeä, mutta minä tykkään. Yleensäkään emäntä ei pidä slovenialaisesta musiikista, koska kyseisessä kielessä hänen etunimensä tarkoittaa hullua, ja ymmärrettävästi häntä hermostuttaa kuulla nimensä mainittavan jossain, josta ei muuten saa mitään tolkkua.

Täytyypä laittaa jotain suomalaistakin. Kauneinta laulajaa miettiessä päällimmäisenä mieleen tulee Kirsi Ranto:

Vielä yksi. Kenetköhän keksisi... no, vaikka Romanialainen Inna. Yleisesti ottaen hänen musiikkinsa ei edusta sellaista genreä, jota pystyisin kuuntelemaan ilman työperäisen PTSD:n oireilua, mutta tämä kappale on jotenkin kiva:

Siinäpä se. Laitetaan vielä loppuun bonukseksi eräs toinenkin venäläissävytteinen video, jonka olen linkittänyt jo aikaisemmin, mutta joka sopii päivän teemaan: