Miesten ja naisten eroista: kun ei tajua

Tilastollisesti puolet ihmisistä on keskimääräistä tyhmempiä. Moni ei tule ajatelleeksi asiaa, mutta kun tekee töitä, joissa joutuu tekemisiin asiakkaiden kanssa, se pomppaa räikeästi silmille.

En nyt halua haukkua tyhmiä ihmisiä, koska sellainen on tasan yhtä kohteliasta, rakentavaa ja järkevää kuin pyörätuolipotilaiden moittiminen siitä, etteivät he suostu kävelemään. Eiväthän he asialle itse mitään mahda, ja itse he siitä eniten kärsivät. En myöskään vaadi kaikkia tietämään ja ymmärtämään kaikkea, koska sellainen olisi kohtuutonta varsinkin, jos henkilö ei ole aikaisemmin perehtynyt käsilläolevaan asiaan. Haluan tänään puhua siitä, kuinka ihmiset käsittelevät tilanteita, joissa he eivät osaa/tiedä/tajua jotain, koska se on asia, jonka voi omista älynlahjoista riippumatta hoitaa hyvin tai huonosti tai hyvin huonosti.

Älykkyystasossa sinänsä ei ole merkittäviä eroja sukupuolten välillä. Sen sijaan siinä, miten omaa tietämättömyyttä käsitellään, erot ovat huikeat. Siinä missä miehelle on tärkeää teeskennellä asiantuntijuutta viimeiseen asti, nainen julistaa omaa tietämättömyyttään iloisesti kikatellen ja kovaan ääneen. Ei tietenkään aina, mutta ero on selkeästi havaittavissa. Otetaanpa esimerkki (tilanne on keksitty, mutta älylliseltä haastavuudeltaan vähintään samaa tasoa todellisten tilanteiden kanssa).

Miehen kanssa:

Leivotaanpa sämpylöitä.
Öö...OK.
Mittaisitko tällä desimitalla puoli kiloa jauhoja kulhoon?
Ai hitto, iski muistikatkos. Montakos grammaa desissä jauhoja olikaan?
60 g.
..skyt grammaa, niinhän se olikin.
Laita sekaan teelusikallinen suolaa ja sokeria ja pussillinen hiivaa ... Tuo oli kyllä ruokasoodaa eikä hiivaa.
No prkl kun ei näitä purkkeja olla merkitty kunnolla. Ei voi tietää.
3 dl maitoa ja 60 g sulaa voita, sekoitetaan, annetaan kohota liinan alla, vaivataan, jaetaan osiin ja laitetaan pellille. Lämmitäpä uuni 250 asteeseen ja paista 10-15 minuuttia.
OK.
Tulipas niistä oudon näköisiä.
No mä ajattelin, että homma on nopeammin valmis, jos paistaa 500 asteessa 5-7,5 minuuttia. Mutta missä niitä sämpylöitä on?
Täh? Niitähän nämä.
Ai? Mä luulin, että sämpylä on sellainen littana kala.
Se on kampela.
Eikö se nyt ole yksi ja sama. No mutta aivan sama, syödään näitä sitten.

Miehet mieluumin tekevät väärin kuin kysyvät neuvoa, ja periaatteessa ymmärrän asian. Machokulttuuriin, ja varsinkin suomalaiseen sellaiseen, kuuluu, että jokaisen on selvittävä omin neuvoin ja että avun pyytäminen on häpeällistä. Tilanne ei ole paras mahdollinen, mutta hyväksyn sen, koska tähän kulttuuriin minäkin olen kasvanut ja myönnän itsekin joskus syyllistyväni samaan.

Valitettavasti kuitenkin monet naiset ovat käsittäneet asian pahasti väärin. He ovat tulkinneet, että jos kaikkitietävyys on miehekästä, silloin täydellinen taitamattomuus on naisellista ja siten miesten mielestä vetoavaa.

Naisen kanssa:

Leivotaanpa sämpylöitä.
Mitä ne on?
Sellaisia pyöreitä pehmeitä leipiä.
Emmä tajuu... mutta leivotaan vaan, se kuulostaa hauskalta. Hihihi.
Mittaisitko tällä desimitalla puoli kiloa jauhoja kulhoon?
Siis mitä nyt? Mitä mä tällä kupilla teen?
Kaapaiset tuosta pussista 7 kertaa sillä mitalla ja kaadat ne tuohon kulhoon.
Apua, emmä tajuu. Hihihi. Voisitsä?
No OK, laita sinä sillä aikaa teelusikallinen suolaa ja sokeria ja pussillinen hiivaa...
Siis täh? Voiks ruokaan laittaa hiivaa? Mulla oli kerran hiiva, kutisi niin prkleesti.
Laita nyt vaan.
Siis vitsit että tää on kivaa. Leivotaan useamminkin.
Kun nyt selvittäisiin tästä kerrasta. Otetaan 3 dl maitoa ja 60 g sulaa voita, sekoitetaan...
Öömitä? Hihihi.
Niin siis 3 dl maitoa, 60 g...
Vähän hitaammin, en mä pysy kärryillä. Hihihi.
No jos minä hoidan. Lämmitätkö uunin 250 asteeseen?
Tää on jo ihan tylsää. Eikö niitä kampeloita saa sittarista?

Jos kyse olisi siitä, että he haluavat oppia asian ja kysyvät neuvoa vastaisen varalle, ei ongelmaa olisi, mutta kun kyse onkin siitä, etteivät he haluakaan oppia vaan vain tiedottaa ympäristölleen, etteivät osaa. Naiset, älkää teeskennelkö olevanne tyhmiä. Maailmasta ei löydy ainuttakaan miestä, jonka mielestä sellainen olisi söpöä, seksikästä tai mitään muutakaan viehättävyyden alalajia. Se on ainoastaan aivan jumalattoman rasittavaa. Kaikkea ei tarvitse osata, mutta ei sitä tarvitse erikseen mainostaakaan.

"Miksi leipoessa pitää olla bikineissä?"
"Älä kysele typeriä."

USA vs. Venäjä

Wikipedia-seikkailu on oikein mielenkiintoista ja sivistävää ajanvietettä. Se toimii niin, että luetaan yksi artikkeli, ja sitten klikataan jotain tekstissä olevaa mielenkiintoiselta vaikuttavaa sanalinkkiä ja siirrytään seuraavaan artikkeliin. Sitten saakin ihmetellä, että vaikka meni alunperin lukemaan Ukrainan mielenosoituksista, huomaakin tietävänsä paljon enemmän vaikkapa kummituslentokoneista ja metamorfisista kivilajeista.

Youtubessa on mahdollista seikkailla samalla lailla. Katsotaan yksi video, sen suosituslistalta valitaan toinen ja niin edelleen. Näin löytää silloin tällöin dokumentteja, joita ei Yle näytä, mutta erityisen avartavaa on musiikin kuuntelu tällä metodilla. Vastaan tulee oudompien ulkomaiden suuria hittejä, lahjakkaiden amatöörien epäkaupallisia tuotoksia ja omissa genrepiireissään hyvinkin arvostettua musiikkia, jota ei Suomen radiokanavilta vain kuule. Niin, ja tietysti täysin kieli poskessa väännettyjä häröbiisejä.

Sitten asiaan. Useimmilla ihmisillä on hyvin vahva mielipide siitä, kumpi on parempi: USA vai Venäjä. Usein Amerikasta enemmän tykkäävät perustavat näkemyksensä Hollywood-elokuviin, mutta toisaalta Venäjästä eivät tykkää muut kuin vanhat (ja jostain syystä nuoretkin) kommunistit, joille kukaan ei ole muistanut kertoa, että nyky-Venäjä on riistokapitalismin huvipuisto, eikä siellä ole kommunismista jäljellä juuri muuta kuin korruptio.

Haluankin nyt tarjota lukijalle tilaisuuden muodostaa objektiivinen mielipide ja tehdä valistunut valinta noiden kahden maan välillä käyttäen opetusmateriaalina Youtubesta löytämiäni musiikkivideoita.

Loogisinta on aloittaa vertailu maan ykkösmiehestä. Venäjä:

Amerikka:

Ainakin videoista voi päätellä jotain kyseisten herrojen suosiosta omissa maissaan. Eteenpäin. Koska maat ovat viimeiset n vuotta osoitelleet toisiaan ohjuksilla ja muilla kättäpidemmillä, on asianmukaista vertailla maiden sotavoimia. Venäjä:

Tuo ainakin näyttää tehokkaalta, kun ne alussa treenaavat lentokentän jonotuspuomeja. Kuuluu kai laskuvarjojoukoilla asiaan, että lentokoneeseen pitää päästä nopeasti. Amerikka:

Vähän turhan pitkä intro tuossa; alkaa kunnolla vasta yli minuutin jälkeen. Lopuksi tietysti naiskauneutta. Venäjä:

Amerikka:

Luulin itse olevani ehdottomasti Amerikan kannalla, mutta kun asian esittää tässä muodossa, en ole enää ollenkaan niin varma. Mitä itse sanotte?

Tansanian musiikkiteollisuuden delegaatio olisi halunnut myös heidän maansa mukaan tähän vertailuun. Kieltäydyin, koska vaikka en varsinaisesti Tansaniasta tiedä yhtään mitään, yleisesti ottaen afrikkalaiset presidentit ja naiset, sotaväestä puhumattakaan, eivät herätä minussa positiivisia mielleyhtymiä.

He ilmeisesti pahoittivat torjunnasta mielensä, koska lähettivät tällaisen vastauksen:

Sinustakinko kolumnisti?

Suomessa on helppoa päästä kirjoittamaan kolumneja lehteen. Riittää, kun kuuluu älymystöön.

Suomessa on helppoa päästä älymystön jäseneksi. Humanistisesta maisterintutkinnosta ja selkeästä ulosannista on toki etua, mutta periaatteessa ja käytännössä riittää, kun on asioista oikeaa mieltä. Mutta mistä älyköksi pyrkivä nuori ja viaton mieli tietää, mitä mieltä pitää olla? Loistava vakiolukijani ja blogistikollegani Yrjöperskeles hahmotteli asian syksyllä näin:

1. Valitse aihe, josta aiot olla jotain mieltä.
2. Pyri hahmottamaan mielessäsi, mitä mieltä tavallinen suomalainen raappahousujätkä mahtaa olla tästä aiheesta.
3. Ole aiheesta juuri päinvastaista mieltä, kuin mitä kuvittelet sen raappahousujätkän olevan.
4. Julkaise.
5. Ota vastaan aplodit.

Tietenkään älymystön lippulaivaan, Helsingin sanomiin, ei pääse suoraan kympintyttöpohjalta, vaan omat oikeat mielipiteet ja niiden liturgianmukainen ilmaisutaito pitää todistaa pienemmissä julkaisuissa, kuten ilmaisjakelulehdissä ja korkeakoulujen ainejärjestöjen lehdissä ja mitä näitä nyt on. Niinhän se menee työelämässäkin, että pohjalta noustaan ylöspäin.

Loistavan esimerkin älyköksi-ilmoittautumisesta antaa Aino-Ilona Metro-lehteen kirjoittamallaan kolumnilla. (Metro on lehti, jota on tarjolla pääkaupunkiseudun junissa ja linja-autoissa ilmaiseksi matkalukemiseksi.)

Ennen mies oli perheen pää – nyt vaimon sylkykuppi

Nyt joulun aikana kauppakeskukset ovat täynnä naikkosia, jotka raahaavat miehiään ympäri ostoskeskuksia säksättäen heille koko ajan tuskastuneeseen äänensävyyn. Ja sitten mies hiljaa raahaa kasseja apaattisena perässä ja yrittää epätoivoisesti pitää matalaa profiilia. Mies on hiljaa, uupunut ja ilmeisen tottunut tähän kuvioon.

Joo, tämä tekstini on odottanut kirjoittamistaan jo kuukauden. Hiljaa siellä takarivissä. Mutta kuitenkin, täyttä asiaahan hän kirjoittaa. Naisten emansipaatio on edennyt Suomessa pisteeseen, jossa naisten mielipiteen huomioonottaminen tarkoittaa sitä, että vain naisen mielipide otetaan huomioon, ja miehet hyväksyvät tilanteen, koska se on kaikesta huolimatta pienempi paha kuin se, ettei olisi naista ollenkaan.

Myönnän kyllä itsekin joskus syyllistyväni samaan. Jos vaikka emännälle on tärkeää, että suihkuverhon värit sointuvat yhteen pyyhkeiden kanssa, ostakoon millaisen haluaa, vaikka mulletoi.comissa olisikin tarjolla aivan käsittämättömän hieno suihkuverho, jossa on kuviona verisiä kädenjälkiä. Enhän minä edes huomaisi, että meillä on suihkuverho, ellei se olisi koko ajan liimaantumassa jalkoihin kiinni.

Eikö mies joskus ollut perheen pää? Se joka sanoi sen viimeisen sanan. Se jota ei tossun alle litistetty.

En nyt halua syyttää Aino-Ilonaa feminismistä, koska en tunne häntä tarkemmin, mutta onhan se jännä, kuinka vuosikymmenien patriarkaatinmurskauksen jälkeen naisetkin alkavat pikkuhiljaa havahtua siihen, että homma on mennyt paikoin pahasti överiksi.

Mutta en minä kolumnin varsinaisesta asiasta halunnut puhua. Mainitsin koko tekstin siksi, koska huomioni kiinnittyi erityisesti yhteen lauseeseen:

Uusioperheet ja monikulttuurisuus ovat tulleet jäädäkseen, mikä on hyvä asia ja rikkaus.

Eräs keskeisimmistä älykön opinkappaleista on se, että monikulttuurisuus (eli se, että katukuvassa näkyy erivärisiä ihmisiä) on rikkaus. Asiaa pitää toistaa uskontunnustuksenomaisesti jokaisessa yhteydessä, vaikka tilanne ei monikulttuurisuuteen millään lailla liittyisikään.

Keskiajalla saattoi joutua kirkonkiroukseen, jos epäili kirkon opetuksia, ja yhteiskunnallinen asema riippui täysin siitä, kuinka kyseenalaistamattomasti osasi toistaa virallisia opinkappaleita. Nykyään, kun Kristinusko on jäänyt pois muodista, kirkonkirous seuraa siitä, jos julkisesti vihjaa, ettei pigmentin määrä korreloikaan suoraan ihmisen hyvyyden kanssa.

Aino-Ilona on siis kovaa vauhtia matkalla maineeseen. Jarkko Tontti, tuo aikamme Sun Tzu, nauttii jo yleistä arvostusta ja mainetta, ja tarjoaa meille Hesarin sivuilta toisen älykön tunnusmerkin:

Umpiperäsuomalaisuudessa on hyvät puolensa

Toinen välttämätön ja edellämainittuun kiinteästi liittyvä älykön opinkappale on, että suomalaiset ovat kaikin puolin perseestä. Suomalaiset ovat tyhmempiä ja rumempia kuin kaikki muut ja tekevät kaiken väärin, sanoivat tutkimuksiin pohjautuvat tilastot mitä tahansa.

Jarkolla on kuitenkin jo niin paljon prestigeä, että hän voi antaa pieniä myönnytyksiä ja todeta, että kyllä suomalaisistakin jotain hyvää voi löytyä. Hän on todennut, että vaikka onkin hirvittävän junttia, kun suomalaiset eivät höpise lämpimikseen jokaisen vastaantulijan kanssa, siinä on se hyvä puoli, että aikaa säästyy järkevämpään tekemiseen.

Seitsemän ihmistä istui lähekkäin ahtaassa kopissa ja oli kuin muita ei olisi olemassa. Tunnit kuluivat, kukaan ei sanonut mitään. Hiljaisuus lepäsi päällämme kuin paksu matto, painavana ja tukahduttavana. ... Kyllä tällä pallolla näinkin voi hyvin elää. Siitä nimittäin on hyötynsä. Minä sain hiljaisen junamatkan aikana luettua kirjan ja kirjoitettua kolumnin.

Minun mielestäni juuri tuo on suomalaisuuden paras puoli.

Olen toki junassa saanut vierustoverikseni hyvinkin jännää porukkaa, ml. kaukopartioretkistään kertoilevan sotaveteraanin, uuden poikaystävänsä luokse muuttavan homon, pari nättiä tyttöä (sellaisen vinkin annan, että matkustakaa junassa ensimmäisessä luokassa. Siellä todennäköisyys kauniin nuoren naisen saamiseksi vierustoveriksi on jostain syystä paljon korkeampi.) ja vanhoja koulututtuja ja armeijakavereita.

"The more the merrier." Suomeksi: "Pidot ei parane, ellei väki vähene."

Useimmiten kuitenkin on niin, että minulla ei ole tuntemattomille mitään asiaa, eikä heillä ole mitään sellaista sanottavaa, joka minua kiinnostaisi. Keskustelu tällaisen henkilön kanssa menee nopeasti siihen, että minä nyökkäilen hiljaa, kun keskustelukumppani pitää monologia Australiassa asuvasta pitkäjalkaisesta serkustaan tai siitä, kuinka pelasi 30 vuotta sitten jalkapalloa jonkun suuren tähden kanssa samassa juniorijoukkueessa (kysyttyään ensin, kiinnostaako minua jalkapallo ja minun vastattuani, että ei sitten pätkääkään). Kymmenen minuuttia tällaista menee vielä siedettävästi, mutta kun keskustelu kestää kolmatta tuntia alkaen puolen tunnin välein alusta, sitä alkaa miettiä, että mitähän syntiä on oikein tullut tehtyä kun näin rangaistaan. Yleensä nuo vielä tulevat juttelemaan silloin, kun olen töissä, jolloin niille ei voi oikein sanoa, että painu nyt helevettiin siitä horisemasta, koska sellainen olisi huonoa asiakaspalvelua.

Jos siis on jokin mielenkiintoinen ja luonteva keskustelunaihe tiedossa, voi ihan hyvin tulla juttelemaan. Jos taas haluaa vain jutella peittääkseen hiljaisuuden, voi mieluumin jutella itsekseen. Myös ne mielenkiintoisilta vaikuttavat avaukset kannattaa analysoida objektiivisesti ja varmistaa, että ne saattavat kiinnostaa myös niitä, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan keskustelun aiheena olevista ihmisistä.

Kohtaamisen helpottamiseksi ihmislaji on keksinyt rituaaleja. Yksi on automatisoitu keskustelun avaaminen kysymyksellä 'Mitä kuuluu?' Suomeksi se ei jostain syystä toimi. ... Moni ottaa hänelle esitetyn keskustelunavauksen tosissaan ja alkaa avautua. Ulkomaalainen hämmentyy, kun saa kuulla suomalaisen ummetuksesta ja enon kuolemasta, sen sijaan, että saisi odottamansa vastauksen "Hyvää kiitos, entä sinulle?"

Minä vihaan suunnattomasti sitä, jos joku vastaa "hyvää, entä itsellesi", kun kysyn, mitä kuuluu. Ei se ole mikään vastaus. Se on väistö. Tuo standardinmukainen kysymys/vastaus-pari ei ole keskustelun avaus, vaan lopetus, koska siitä ei voi luontevasti jatkaa eteenpäin. Ainakaan minä en voi, koska olen epäsosiaalinen pökkelö. Jos kysyn, mitä kuuluu, tarkoitan sen oikeaksi keskustelunavaukseksi niin, että vastapuoli antaa siihen rehellisen vastauksen, johon voin sitten esittää jatkokysymyksiä tai kommentteja. Koski asia sitten suolisto-ongelmia tai jotain muuta.

"Oikein hyvää, kiitos. Entä itsellesi?"

Mutta takaisin asiaan. Saska Saarikoski on jo toisen sukupolven älykkö, joten hänen ei tarvitse edes teeskennellä loogista tai sivistynyttä, vaan hän voi rauhassa tykittää täydeltä laidalta:

Kaikki mielipiteet eivät ole yhtä arvokkaita

Vaikka suomalaiset ovatkin pääsääntöisesti kelvottomia, siinä on aste-eroja. Jotkut ymmärtävät oman huonoutensa ja pyrkivät sovittamaan rikoksiaan äänestämällä kolumnisteja ja heidän kavereitaan, mutta kaikki eivät edes ymmärrä hävetä itseään. He äänestävät persuja, ja älymystön kolmas perusteesi onkin, että persuja pitää aina ohimennen potkia.

Timo Soinia Saska ei uskalla lähteä haastamaan, koska Timo on perehtynyt asioihinsa, ja faktoihin on paha sanoa mitään vastaan. Hän kutsuukin Timoa "älykkääksi populistiksi", ja keskittää kritiikkinsä "älyttömiin populisteihin", joihin oletan itsekin kuuluvani.

Älykäs populismi vaatii kuitenkin ajatustyötä. Helpommalla pääsee, kun tyytyy älyttömään populismiin.

Silloin voi ehdottaa roturekistereitä tai etnisiä hihamerkkejä, vaatia slummeja rupusakille tai lietsoa pahvinaamari päässä luokkasotaa – puhumattakaan kaikesta muusta älämölöstä, jota verkkosivut nykyään tulvivat.

Nyt tarkkana, lapsukaiset, seuraa tärkeä opinjyvä kolumnismista. Tarkoitan noita etnisiä hihamerkkejä. Saska ei ole klassisessa mielessä aivokuollut, joten hän tietää ja ymmärtää oikein hyvin, ettei kukaan ole sellaisia ehdottanut. Hän vain luottaa siihen, että hänen lukijansa eivät ole lukeneet Helena Erosen alkuperäisen kohun aiheuttanutta kirjoitusta, ja uskovat kyselemättä, kun hän kertoo. Niiden lukijoiden varalta, jotka tietävät, mistä jutussa on kyse, hän toteaa, etteivät älyttömät populistit "seiso sanojensa takana".

Siitä lähtee. Klikkaa isommaksi.

Sama pätee roturekistereihin ja rupusakkien slummeihin. Jos haluaa kritisoida älytöntä populismia, paras mahdollinen lähestymistapa ei ehkä ole ymmärtää vastapuolen argumentteja ja ideoita tahallaan päin seiniä ja sitten puhua niistä (niihin perehtymättä) mahdollisimman negatiivisin ja leimaavin termein. Tuo luokkasodan lietsominen on tyylikäs lisä - yleensä sen porukan mielestä persut ovat yhteiskunnan syöpä numero uuno, mutta kun persut harvoin rupeavat riehumaan, ja olisi niin kiva saada tekstiin mukaan väkivaltasyytöksiäkin. Toisaalta eipä Saska maininnut persuja sanallakaan Timo Soinia lukuunottamatta, jotta voisi tarvittaessa väittää tekstin kertovan jostain ihan muusta porukasta.

Täytyy kyllä myöntää, että yhdestä asiasta olen Saskan kanssa samaa mieltä. Kaikki mielipiteet eivät todellakaan ole yhtä arvokkaita.


Kolumnien kirjoittaminen on toki lähes yhtä raskasta ja vaativaa työtä kuin blogikirjoittelu (kolumnistien ei tarvitse googletella epämääräisiä kuvia tekstejään värittämään), mutta nuo kolme nyrkkisääntöä ja alussa mainitun yleisohjeen kun pidät mielessäsi, unelmiesi ura suurena ajattelijana ja tähtikolumnistina sekä kuolema maksakirroosiin on jo huiman askeleen lähempänä.

Huumepoliittinen kannanotto

Viime vuosina keskustelu vähintään kannabiksen, mutta miksei myös muidenkin nappien, ruiskeiden ja pulvereiden, laillistamisesta on kiihtynyt kiihtymistään. Virallisessa politiikassa asiaa ei vielä oteta kovin vakavasti, mutta Internetin keskustelupalstoilla jokainen päihdepolitiikkaa vähänkään sivuava avaus saa äkkiä riesakseen kiihkeästi huumeiden puolesta argumentoivan hippiarmeijan.

Tavallisia argumentteja on kolme. Tänään halusin lähinnä käsitellä niistä viimeistä kohtaa, mutta hoidetaan nyt nuo muutkin pois alta, koska muuten kommenttiosioon kuitenkin eksyy joku narkkari syyttämään minua kiertelystä, ja mikä onkaan parempi todiste omasta oikeassaolosta kuin se, että vastapuoli kieltäytyy vastaamasta väitteisiin? Siispä:

1. Alkoholi on vaarallisempaa kuin kannabis, ja se on jo laillista, joten johdonmukaisuuden nimissä kannabis pitää laillistaa.

Näillä tyypeillä on (avoimesti julkilausuttuna) oletuksena, että jokainen joka tapauksessa vetää nupin turvoksiin millä tahansa kemikaalilla vähintään kerran viikossa, ja usein väite vielä jatkuu, että kännissä ihmisestä tulee väkivaltainen ja se alkaa hakata ja tappaa ympärillään olevia, mutta pössyttelijät ovat leppoisia. Tuohon jälkimmäiseen väitteeseen ei voi sanoa muuta kuin että toivottavasti en törmää noihin tyyppeihin silloin, kun he ovat juoneet alkoholia.

Ensimmäiseen osaan voisi esittää vastakysymyksen, että miten sitten kannabiksen vapauttaminen vähentäisi alkoholin aiheuttamia haittoja? Kiellettäisiinkö alkoholi, vai onko syytä olettaa, että alkoholi menisi pois muodista ja spontaanisti korvautuisi kannabiksella, eikä kävisi vain niin, että kannabiksen haitat tulisivat suoraan alkoholin haittojen lisäksi?

2. Kaikissa muissakin länsimaissa se on jo sallittua, joten meille kans, tai muuten emme ole sivistyneitä.

Ah, tuo vihervasemmiston yleisargumentti, joka sopii ihan mihin asiaan tahansa turkistarhauskiellosta ammattiarmeijan kautta kassajonokäytökseen. Pitäisikin joskus oikein koota lista asioista, joita ollaan yritetty ajaa Suomen lainsäädäntöön ja yleiseen tapakulttuuriin tuolla perusteella.

Yleisluontoisesti sanottakoon, että eri maat ovat erilaisia olosuhteiltaan ja kulttuuriltaan, joten se, mikä toimii yhdessä maassa, ei välttämättä toimi toisessa. Euroopassa saa ärrältä viinaa ja vielä puolet halvemmalla kuin Suomessa, ja ette kai te pössyttelijät sitäkään tänne toivo? Myös se, kuinka hyvin kannabiksen vapauttaminen on toiminut muualla, on vähintäänkin kyseenalaista. Se tietysti on hyvä, ettei ihan jokaista humanistiopiskelijaa istuteta linnassa systeemiä kuormittamassa, mutta kun niiden hankalampien huumehörhöjen käytös ei juuri riipu heidän käyttämänsä aineen laillisuudesta.

3. Mitä se kenellekään kuuluu, mitä joku toinen tunkee elimistöönsä?

No niin, nyt päästiin asiaan ja tämän kirjoituksen varsinaiseen sisältöön. Tuo on oikein hyvä kysymys, ja kuten kaikki merkittävät yhteiskunnalliset kysymykset, sekin täytyy käydä läpi sekä teoreettisesta että käytännöllisestä näkökulmasta.

Teoriassa olen samaa mieltä. Jokainen tehkööt ruumiillaan ja elämällään mitä lystäävät, kunhan eivät häiritse sillä muita. Valitettavasti kuitenkin, kuten olen ennenkin sanonut, politiikan tehtävä ei ole ajaa mitään teoreettista ideologiaa, vaan saada homma toimimaan käytännössä niin hyvin kuin mahdollista.

Jokin aika sitten sain muistutuksen siitä, miksi en kannata huumeiden laillistamista. Jouduin töissä asioimaan muutaman nuorison edustajan kanssa, joiden stereotyyppisestä ulkoisesta olemuksesta tulkitsin heidät laillistamisen innokkaiksi kannattajiksi, ja selvästi huomasi, että silläkin hetkellä oltiin nautittu yrttejä, joita ei santamarian valikoimista löydy. Voin kertoa, että se oli raskain asiakaspalvelukokemus pitkään aikaan. Leppoisia ja ystävällisiä he toki olivat, sitä ei voi kiistää. Mutta kun heidän aivoreseptorinsa olivat niin paksussa sumussa, informaatio ei tahtonut tarttua niihin. Jos jokin asia on niin yksinkertainen, että sen voi selittää yhdellä lauseella, miten sitä voi joutua selittämään yli viisi kertaa, ennen kuin kuuntelija sen tajuaa?

Pointti oli, että vaikka huume meneekin vain käyttäjän kroppaan, he väistämättä häiritsevät sillä muita. Tietysti he kuluttavat maksamiani verovaroja sosiaalitukien ja sairaanhoitokulujen muodossa, mutta nyt ei ole kyse siitä.

En nyt halua puhua siitäkään suositusta väitteestä, että laillistamisen myötä huumeidenkäyttäjien syrjäytyminen loppuisi ja heistä tulisi tuottavia ja jopa keskimääräistä tehokkaampia yhteiskunnan jäseniä, kun saisi töissäkin vähän pajautella. Ei se pidä paikkaansa, koska työnantajia tuskin siltikään kiinnostaisi palkata heitä. Ei huumetesteissä ole kyse laillisuudesta, vaan työntekijän luotettavuudesta. En minäkään saa olla kännissä töissä, vaikka kuinka inttäisin pomolle, että pienessä hiprakassa homma luistaisi paremmin ja betasalpaajana toimiva alkoholi tekisi käsistäkin vakaammat.

Kyse on siitä, että laillistamisen myötä he kuitenkin lähtisivät paljon nykyistä suuremmassa mittakaavassa hortoilemaan mömmöissään kaduille, aivan kuin spurguissa ja muissa känniääliöissä ei olisi jo tarpeeksi sietämistä.

Enemmän päihteitä yhteiskunnassa = enemmän seisovasilmäisiä imbesillejä tekemässä elämästäni helvettiä.

Kirja-arvostelu: J. Pekka Mäkelä - Alshain

Kuten olen joskus aiemminkin tainnut valittaa, suomalaisen kirjallisuuden aihepiirit ovat valitettavan rajoittuneet. Lähes kaikki kotimainen kirjallisuus käsittelee sotaa, rikoksia tai onnetonta rakkautta, jonka onnettomuuteen päähenkilöt ovat itse yleensä syyllisiä känniääliöilyllään.

Onhan tuo tietysti ymmärrettävää. Markkina-alue on pieni, joten kustantamoiden on pakko myydä kirjoja, jotka vetoavat mahdollisimman suureen yleisöön. Amerikassa on mahdollista tienata rahaa pienemmillekin kohdeyleisöille räätälöidyillä teoksilla, mutta täällä moinen olisi väistämättä tappiollista bisnestä.

Sattuneesta syystä siis Suomessa ei juuri scifiä julkaista. Siksi olin erittäin iloinen törmätessäni tämänkertaiseen arvostelukohteeseeni: klassista avaruusscifiä Suomesta.

Kuten kirjailija jälkipuheessa kertoo, romaani sai alkunsa useista erillisistä novelli-ideoista, jotka hän sulautti yhteen samaan ympäristöön. Sen huomaa: tarina koostuu viidestä osasta, jotka kuljettavat tarinaa pääasiassa aikajärjestyksessä, mutta eri päähenkilöillä.

Alshain on karu, lähes täysin veden peittämä planeetta, jonka ihmiset ovat vasta hiljattain asuttaneet. Parimiljoonainen väestö elää eristyksissä muusta ihmiskunnasta, koska tavara ja tieto 50 valovuoden päässä olevasta Maasta kulkevat hyvin pitkällä viiveellä, ja kulttuuri ja politiikka kehittyvät aivan omia teitään.

Alussa keski-ikäinen mies muuttaa Maasta Alshainiin musiikinopettajaksi. Hän tutustuu nopeasti ryhmään naiskaveruksia, jotka olivat hurjassa nuoruudessaan kapinallisia ja kärsivät edelleen enemmän tai vähemmän sen antamasta leimasta. Päähenkilön kautta tutustutaan Alshainin historiaan, kulttuuriin ja arkeen.

Maastosta löytyy paraabeliantennin kaltaisia kuoppia, jotka ovat liian säännöllisiä ollakseen luonnon muovaamia, ja niitä täytyy lähteä porukalla ihmettelemään, ja samalla päähenkilöksi vaihtuu nuori nainen, eräs edellisen päähenkilön ensimmäisistä tuttavuuksista uudella planeetalla. Ovatko ne jonkin älykkään lajin tekosia, vai onko paikallisella vähäjärkiseltä päällisin puolin näyttävällä eliöstöllä jotain tekemistä asian kanssa? Sivujuonet rönsyilevät runsaana päähenkilöyden vaihtuessa hahmojen kesken eteenpäin, eikä tarinan päähuomio ei olekaan juonessa, vaan henkilöiden välisissä suhteissa. Kirjan parasta antia onkin se, kuinka kaikkien henkilöiden tarinat nivoutuvat sulavasti yhteen. Häiritsemään jää vain se, kuinka loppupäässä alkupään hahmot unohdetaan kokonaan, ja heidän tarinansa jää kesken.

Kirja on hyvin uskollinen esikuvalleen, 70-luvun amerikkalaiselle scifille, mutta siitä silti huomaa selvästi suomalaiset juuret niin hyvässä kuin pahassakin. Ripuloinnit ja muut ruumiintoiminnot käsitellään virkistävän arkipäiväisesti,  mutta tarinaa vaivaa jonkinasteinen kliseisyys, josta amerikkalainen scifi on jo pääosin kasvanut ulos. Silmille hyppää myös koomisen selkeästi ongelma, joka usein ilmenee mieskirjailijan kirjoittaessa naishahmoista: kaikki planeetan naiset ovat hyvin kauniita, kiimaisia, usein biseksuaaleja ja tapaavat katsella itseään alasti peilistä.

Neljä pistettä viidestä. Tämä on oikein viihdyttävä kirja, kunhan ei välitä epämääräisestä tunteesta, että on lukenut saman monta kertaa ennenkin. Wikipedian mukaan tämä on viisiosaisen sarjan ensimmäinen osa, ja toivon, että vanhoihin hahmoihin palataan jatko-osissa. Kakkososa ainakin pitää vielä lukea.

Tekniikkaa ja merirosvousta

No niin, joulu alkaa olla vietetty ja lahjat avattu.

Siskolta sain tuollaisen välttämättömän toimistotarvikkeen, joka ainakin hänen kissaansa kiehtoi suunnattomasti.

Emäntä ei ole vielä innostunut pelaamaan hänelle ostamaani Call of Duty: Ghostsia, koska hän osti itselleen Grand Theft Auto 4:n, joka on näköjään paljon mielenkiintoisempi. Ilmeisesti kurinalaisten sotilasoperaatioiden suorittaminen ei ole yhtä hyvää viihdettä kuin viattomien ohikulkijoiden tökkiminen puukolla ja varastetulla autolla poliisilta pakoon kaahaaminen ruuhkaisella jalkakäytävällä. Oli miten oli, pelin asentaminen palautti mieleeni asian, josta valitin jo lokakuussa, eli sen, kuinka tekniikka näennäisesti kehittyy, mutta samalla asettaa uusia, usein typeriä ja joskus tarpeettomia haasteita käyttäjälleen.

Viimeksi kävin vähän läpi Google-hakuosumia. Eräs lukija oli todennut, että:

naiset ovat pilanneet maailman

Onhan se noin. Toisaalta niin ovat miehetkin, ja monet muut ryhmittymät. Voisi sanoa suoraan, että ihmiset ovat pilanneet maailman. Kuten kunnioitettu human resource managementin oppi-isäni J. Stalin sanoi, "ei ihmistä, ei ongelmaa". Tällä kertaa huomaamme, että warettajat, eli mediakielellä ohjelmistopiraatit, ovat pilanneet maailman.

Muistan, kun nulikkana kävin ostamassa kaupasta ihan ensimmäisen Grand Theft Auton. Sekin oli kielletty alle 18-vuotiailta, ja itse olin 15 ja näytin korkeintaan 13-vuotiaalta, mutta silloin näitä ikärajajuttuja ei vielä jaksettu ottaa turhan vakavasti. Silloin homma meni kaikessa yksinkertaisuudessaan näin:

1. Mene kauppaan ja osta yksi CD-levy, joka sisältää pelin.
2. Asenna peli koneelle.
3. Uhraa kananverta Quetzalcoatlille, että saat Windows 95:n toimimaan.
4. Pelaa.

Noista ajoista ollaan kuitenkin kehitytty. Toki sisällöllisesti ja graafisesti...

GTA 1

GTA 4

...mutta myös hankaluudellisesti ja sähellyksellisesti. Enää pelin asennus ei ole niin helppoa kuin 90-luvulla, vaan se menee nykyään näin:

1. Asennetaan Steam ja luodaan sinne käyttäjätunnus, jos ei ole jo. Steam on ohjelma, joka toimii yhtäaikaa verkkokauppana, tukikeskuksena, yhteisöpalveluna ja valvontaviranomaisena. Sen kautta voi näppärästi parilla klikkauksella ostaa melkein minkä tahansa uutuuspelin, se pitää pelit automaattisesti päivitettyinä, ja se vahtii, tai ainakin yrittää, ettei kukaan pelaisi laittomalla kopiolla.

2. Ostetaan peli. Kuten sanoin, se on oikein näppärää Steamin kautta, mutta saa sen kaupastakin. Siinäkin tapauksessa Steam pitää kuitenkin olla.

3. Laitetaan peli latautumaan ja asentumaan. Se vie lisäosineen 32 gigaa, joten pitää jättää kone yön yli ruksuttamaan.

4. Yritetään pelata ja havaitaan, että se ei toimi Windows 8:lla.

5. Onneksi vieressä on vanhakin kone, jossa on Vista. Laitetaan peli seuraavaksi yöksi asentumaan siihen.

6. Yritetään pelata, mutta peli vaatii rekisteröitymään ja kirjautumaan Windows Liveen, josta minulla ei ole kokemusta, mutta oletan, että se on Microsoftin versio Steamista.

7. Windows Live ei anna keksiä suoraan itse omaa käyttäjätunnustaan, vaan se arpoo sen jotenkin sattumanvaraisesti. Minulle tulee PrematureMan (ja numeroita perään). Kiitos tästä. Olkoon, ei jaksa vaihtaa.

8. Yritetään pelata, mutta peli vaatii vielä rekisteröitymään ja kirjautumaan Rockstarin (pelin tekijäfirma) omaan nettiyhteisöön.

9. Pelataan. Onneksi vanha kone ei ole ihan niin vanha, etteikö peli pyörisi minimigrafiikoilla siedettävästi.

Täytyy myöntää, että GTA-maailmassa on houkuttelevia laatutuotteita.

Yhtä peliä pelatakseen täytyy siis olla samanaikaisesti kirjautuneena kolmeen eri paikkaan netissä. Vetäkää nyt jo naru kaulaan ja hypätkää kaivoon.

Tällä kertaa ongelmaan on toki järkevä syy. Pelintekijät ja -myyjät joutuvat tekemään epätoivoisia asioita yrittäessään estää laittomien kopioiden leviämisen. Myönnän kyllä itsekin syyllistyneeni waretukseen, joskin olen viime vuosina pyrkinyt vähentämään. Onhan sen puolesta helppo keksiä tekosyitä, kun on niin mukavaa pistää vertaisverkosta valumaan ilmaiseksi jotain, josta joku kehtaa muualla vaatia kymmeniä euroja selvää rahaa. Nämä tekosyyt tietysti ovat järjestään tyhjää lässytystä varsinkin nykyään, kun ei verkkokauppojen takia voi vedota siihen, ettei parin vuoden ikäistä peliä enää löydy kaupoista.

Ylläolevalle kuvalle on paljon naureskeltu. En edes tiedä, onko se oikea vai jotain huumoria, mutta kärjistäen siinä on tietty pointtinsa. Useinhan on julkisesti politiikassakin esitetty väite/vaatimus, että kaiken Internetissä olevan pitäisi olla yhteistä omaisuutta. Ilmeisesti logiikka on se, että jos jokin asia on helposti otettavissa, se pitäisi saada ottaa.

Ehkä kaikkein suosituin argumentti waretuksen puolesta on se, että se ei oikeastaan ole varastamista, koska yleensä varastettaessa uhri menettää tavaransa, mutta ohjelmien kopioinnissa uhri ei menetä mitään. Tässä tehdään ajatusvirhe, koska kauppiaita ei kiinnosta pitää tuotteitaan. Heitä kiinnostaa myydä ne ja tienata siten elantonsa. Oleellista ei siis ole se, että menettääkö myyjä tuotteen, vaan se, että saako myyjä rahaa siitä, että kuluttaja saa tuotteen.

Ainoa vähänkään kestävä argumentti on pelien naurettava ylihinnoittelu. Nykyään pelien tekeminen muistuttaa enemmän ja enemmän suuren budjetin elokuvien tekemistä, joten kustannuksia kertyy, mutta silti on päätöntä joutua maksamaan 60 euroa pelistä, kun elokuva-DVD:tkään eivät maksa edes paria kymppiä. Eipä tuokaan peruste kauaa kestä, kun pelit päätyvät nopeasti alennuskampanjoihin alle kympillä myytäviksi.

Eihän piratismille oikein mitään voi, koska niin varmaa kopiosuojausta ei voi tehdäkään, etteikö joku sen kiertäisi ennen kuin peli ehtii edes tehtaalta kauppoihin, joten tehkää minun puolestani mitä lystäätte. En lupaa itsekään kokonaan lopettaa. Kunhan vain ette kuvittele, että asiaan on minkäänlaista moraalista tai muutakaan oikeutusta. Ja muistakaa, että kaikki kopiosuojaukset ja muu pelaamista häiritsevä vastaava kuona on omaa syytänne.

Yleisökysymys lainsäädännöstä

Mikä olisikaan parempi tapa aloittaa uusi vuosi kuin lukijapalautteen läpikäynti? Rakkailta lukijoiltani on jälleen tullut paljon asiallisia ja asiattomia kysymyksiä, joihin mielelläni vastaan kiitollisena tilaisuudesta valistaa nuoria ja kovassa maailmassa harhailevia mieliä.

Ennen kuin mennään varsinaiseen päivän epistolaan, haluan muutamalla rivillä mainita Porstuan naistutkimuksen dosentin, opettaja Olivian. Hänellä oli kunnia olla aiheena tämän blogin ensimmäisessä yhteiskunnallisia epäkohtia käsittelevässä kirjoituksessa toukokuussa, eikä hänestä sen jälkeen ole kuulunut paljoakaan, mutta yhtäkkiä joulukuussa hänen nimensä tuotti Google-osumia 15 000. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että toiseksi suosituin hakusana, isot tissit, on samalla ajanjaksolla tuottanut vain 2 000 osumaa.

Tutkin sitten, mistä asia voisi johtua, ja kävi ilmi, että hän on päässyt Hustlerin kansikuvatytöksi. Toivotan onnea uudelle uralle. Varmasti se on miellyttävämpää ja antoisampaa kuin koululaisten paimentaminen.

Toistaiseksi hänen nimensä on Google-osumissani kirjoitettu väärin 20 eri tavalla.

Sitten asiaan. Eräs lukijoistani oli lähestynyt kysymyksellä:

miten lait säädetään suomessa

Tähän voisi tietysti vastata, että "päin seiniä", mutta kysymyksenasettelusta oletan, että sen on esittänyt koululainen tutkielmaa tms. varten, joten pidempi ja tyhjentävämpi vastaus on paikallaan. Suomalaisen lainsäädännön peruspilareita olen käsitellyt aikaisemmin tuolla ja vähän tuollakin, joten tällä kertaa en lähesty asiaa periaatteellisesta näkökulmasta, vaan käyn teknisen prosessin läpi askel kerrallaan.

Esimerkki 1:

1. Vihreästi suuntautunut kansanedustaja miettii, miten voisi a) lisätä veroja, b) vähentää saastutusta, c) lisätä kansalaisten valvontaa ja holhousta, tai parhaimmillaan d) kaikkia edellämainittuja yhtaikaa.
2. Hän huomaa asian, joka on epähuomiossa jäänyt kokonaan verottamatta, eli yksityisautoilun. Kansanedustajalla itsellään ei ole autoa, koska hän asuu sadan metrin säteellä metroasemasta, ja hänen käsityksensä villistä erämaasta on Pasilan ratapiha.
3. Kansanedustajan mielestä kukaan muukaan ei tarvise autoa, koska se metroasema tosiaan on sadan metrin päässä ja Pasilaankin pääsee junalla.
4. On siis asianmukaista verottaa autoja sen mukaan, paljonko niillä ajetaan. Se ei riitä, että polttoainetta verotetaan jo ja siinä samalla tulee verotettua ajokilometrejä, koska se on jo vanha juttu, eikä edistystä voi olla ilman uusia innovaatioita.
5. Tämä tietenkin edellyttää massiivisia laiteinvestointeja, mutta se on Jonkun Muun Ongelma. Autoilijat voivat vaikka omalla kustannuksellaan asentaa autoihinsa GPS-paikantimet tai jotain. Byrokratiakin voi samalla lisääntyä, niin kaveritkin saavat lokoisia työpaikkoja. Työ on hyväksi taloudelle, ja investoinnit kasvattavat BKT:tä.
6. Vielä pitäisi saada muutkin kansanedustajat vakuuttuneiksi, että tämä on hyvä idea.
7. Tai ei oikeastaan, riittää kun vakuuttaa hallituspuolueiden sisäpiiriläiset, ja he sitten kertovat omille edustajilleen, miten pitää äänestää, jos haluavat uransa jatkuvan. Opposition mielipiteistä ei tarvitse välittää.
8. ???
9. Profit!

Seuraava esimerkki on vanhempi, mutta oppikirjamaisuutensa vuoksi sitä voitaneen käyttää esimerkkinä vielä kauan.

Esimerkki 2:

1. Kansanedustaja lukee Seiskasta, että Internetissä on lapsipornoa.
2. Hän päättää, että ihmisiä pitää suojella ja lapsiporno pitää poistaa netistä tavalla tai toisella.
3. Jokainen Internetistä tai ylipäänsä jostain jotain tajuava kyllä tietää, ettei lapsipornoon vahingossa googlettelemalla eksy, vaan pedofiilit pitävät tavaransa tiukasti salatuissa verkostoissa, koska he tietävät, että sellaisesta joutuu helposti vankilaan ja siellä he tulevat toisten vankien tappamiksi.
4. Kukaan ei kuitenkaan uskalla kertoa tätä kansanedustajalle, koska jokainen lapsipornonvastaisten ehdotusten vastustaja todetaan helposti lapsipornon puolustajaksi.
5. Lakiehdotus Internetin suodattamisesta menee siis helposti läpi.
6. Kehitetään nettisuodatin, jolla periaatteessa saadaan tietyn nettisivun näkyminen estettyä valtakunnallisesti. Se ei haittaa, että suodatus on helppo kiertää, koska onpahan nyt tehty edes jotain ja kyllä kansalaistenkin pitää tulla puolitiehen vastaan.
7. Havaitaan, ettei netissä olekaan lapsipornoa siinä määrin kuin on annettu ymmärtää.
8. No suodatetaan nyt sitten jotain muuta, kun nyt tällainen hieno suodatin on tehty. Muutenhan se olisi hukkaan heitettyä rahaa.

Valtakunnallista politiikkaa seuratessa ei aina tule mieleen, että myös alemmilla tasoilla tehdään merkittäviä päätöksiä. Vaikka lainsäädäntövaltaa ei olekaan, taitavat kunnallispoliitikot tietävät kyllä niksit kansalaisten hämmästyttämiseen. Seuraava esimerkki tulee isäni kertomana Seinäjoelta.

Esimerkki 3:

1. Eräällä tienpätkällä on normaali taajamanopeusrajoitus 50 km/h, mutta koska tie on suhteellisen rauhallinen sekä pitkä ja suora, huolettomien ajurien nopeudet saattavat paikoin nousta reilusti sallitun yli.
2. Eräässä kohdassa tietä on risteys, jota ennen ylinopeutta ajava autoilija ei ehdi aina pysähtyä ajoissa, ja risteyksessä sattuu useita kolareja vuodessa.
3. Kunnallispoliitikko ehdottaa, että risteykseen tehtäisiin korotetut suojatiet, jotta autoilijoiden olisi pakko hidastaa.
4. Ehdotus ei mene läpi, koska egwetgewgegesbf.
5. Toinen poliitikko ehdottaa, että ongelma ratkaistaisiin laskemalla nopeusrajoitus kyseisellä tieosuudella 40 km/h:iin.
6. Ehdotus menee läpi.
7. Ostetaan kuntaliitoskannustinrahoilla laskimia, että saadaan kaikki pelastetut ihmishenget laskettua.

Kun tarkastelemme asiaa kokonaisuutena, havaitsemme selkeää säännönmukaisuutta, mutta kaavan johtaminen jätetään kysyjälle kotitehtäväksi. Huono opettajahan minä olisin, jos antaisin oppilailleni kaikki ratkaisut valmiina. Vielä yksi yleisökysymys lopuksi:

miten voi pestä naaman kastelematta silmiä?

No laita silmät kiinni. Ei tästäkään tarvitse tehdä vaikeampaa kuin se on.